YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 78 (2013):1 111

luokkaan 20 prosenttia Mur-rayn aineistoista. Jäljelle jäävä 50 prosenttia aineistoista jäte-tään tarkastelun ulkopuolelle. Lähes koko keskiluokka jää siis analysoimatta. Näin tarkastelu tuo kahtiajakautumisen koros-tuneesti esille. Oletettavasti kes-kiluokan analysointi olisi muut-tanut merkittävästi Murrayn tu-loksia ainakin työtä, ahkeruut-ta, perhettä ja rehellisyyttä kos-

kevien arvostusten osalta.Murrayn lopullinen johto-

päätös jää latteaksi. Kansakun-nan kahtiajakautumisen estämi-seksi perinteiset arvot pitäisi pa-lauttaa kunniaan. Ennen muuta alaluokan pitäisi ymmärtää ot-taa oppia yläluokan noudatta-mista arvoista, mutta myös ylä-luokan pitäisi puolustaa ja julis-taa perinteisiä arvoja pontevam-min. Itse asiassa Murray väit-

tää, että alaluokka voi kohentaa asemaansa ainoastaan käymäl-lä enemmän kirkossa, huolehti-malla perheistään sekä olemalla rehellisempi ja ahkerampi. Mie-lenkiintoisesta alustaan huoli-matta Murrayn kirja osoittautuu kömpelöksi yritykseksi vahvistaa sosiaalitieteellisin keinoin kristil-lisen oikeiston Yhdysvalloissa jo pitkään esittämiä peittelemättö-mästi moralisoivia väitteitä.

Yhteiskuntasopimuksella kohti tulevaa

Pekka Himanen Sininen kirja Suomen kestävän kasvun malli Luonnos kansalliseksi tulevaisuushankkeeksi Johtopäätöksiä Suomen tulevaisuusselonteolle Kestävän kasvun malli-tutkimushankkeen pohjalta. Valtioneuvoston kanslia, 2012

RaiJa JuLKunen

Luettuaan Pekka Himasen uu-simman ei tiedä, miksi hallitus on sen tilannut ja miksi se pitäi-si esitellä. On helppo ymmärtää Suomen Kuvalehdessä kirjan lytännyttä Minna Lindgreniä, jonka mukaan kirja on täynnä tyhjää ja sekin keinotekoisella epäselkokielellä. Minunkin on vaikea kestää jankuttavaa tyyliä, epäselvää ja rautalangasta vään-tävää argumentointia sekä yh-teiskunta-analyysin puuttumis-ta tai korvaamista ylimalkaisella ”informationalismilla” ja ”Suu-rella Taantumalla”. Silti: monet kyselevät nyt talouden, ekologi-sen ja sosiaalisen hyvän kehän sekä Suomen pelastavan yhteis-kuntasopimuksen perään, joten katsotaan, mitä Himasella arvo-valtaisine ryhmineen on sanot-tavanaan. Sitähän Himanen te-kee eli rakentaa suurta kansallis-ta projektia, joka ”vastaa edessä oleviin suurhaasteisiin” ja jolla Suomi asettuu kansainväliseksi edelläkävijäksi eli ”näyttää mil-lainen on tulevaisuuden hyvin-vointiyhteiskunta”. Varmuuden vuoksi Himanen mainitsee, et-

tä kirjan (kannen) ”sininen” ei ole puoluepolitiikan vaan suo-malaisen järviveden sininen. Omasta puolestani yritän lukea kirjaa myötäsukaisesti.

Tässä kirjassa yhteisistä huo-lista – ekologisesta, taloudelli-sesta ja hyvinvoinnin kestävyy-destä – kootaan paketti, johon annetaan ratkaisuksi 1930-lu-vun Yhdysvaltoihin rinnastuva ”uusi diili”. Kirja katsoo vuo-teen 2030, mutta ”käsien tulee tarttua suositeltuihin toimiin välittömästi”. Kirjassa käydään läpi kestävä hyvinvointi, ta-lous ja ekologisuus, ja sen jäl-keen kootaan Suomen kestävän kasvun malli. Viimeiseksi eh-dotukset vielä perustellaan Hi-masen lempiteemalla eli arvok-kaan elämän etiikalla. Siinä Hi-masen Dignity as development argumentoidaan John Rawlsin Justice as fairness- ja Amartya Senin Development as freedom -prinsiippejä tärkeämmäksi eet-tiseksi periaatteeksi. ”Arvokas elämä on lopulta se käsite, joka luo kestävän hyvinvoinnin, kes-tävän talouden ja kestävän eko-

logisuuden kulttuurisen perus-tan – ja on lopulta ne yhteen-tuova linkki.” No jaa…

Kirja viritetään ekologisil-la madonluvuilla. Jos mitään ei tehdä, ekologinen velkaantumi-nen on johtamassa myös talou-dellisen romahdukseen. Nico-las Sternin laskelman (vuodel-ta 2007) mukaan romahduss-kenaarion estämiseen tarvitaan systemaattinen prosentin in-vestointi bkt:stä kestävän kehi-tyksen ratkaisuihin. Siis maa-pallonko kansantuotteesta? Se ei kuulosta paljolta, mutta tie-dämme millaisia rahoituksesta ja eri maiden vastuista YK:n il-mastokokouksissa käydään.

Kolmesta kestävyydestä käsi-tellään ensin hyvinvointi. Olen-

112 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 78 (2013):1

naista tässä Himasen mieles-tä on siirtyminen teollisen ajan hyvinvointivaltio 1.0:sta infor-mationaalisen ajan hyvinvoin-tiyhteiskunta 2.0:aan. En tun-nista nykyistä hyvinvointival-tiota siitä kuvasta, joka hyvin-vointivaltio 1.0:sta piirretään. Sitä luonnehditaan 1930-luvun laman ja toisen maailmanso-dan saavutukseksi sekä 70 vuo-den takaisen Beveridge-raportin viidellä vitsauksella eli puutteel-la, sairaudella, tietämättömyy-dellä, kurjuudella ja toimetto-muudella. Näin tehdään aivan kuin mikään ei olisi liikahtanut 70 vuodessa. Himaselle hyvin-vointivaltio 1.0 on pahoinvoin-tia poistava ja ongelmia jälkikä-teen korjaava valtio. Kirja tois-taa fraseologisesti sitä, miten pelkän pahoinvoinnin vähen-tämisen sijaan tarvitaan todel-lisen ja psyykkisen hyvinvoin-nin edistämistä. Epämääräisiä viitteitä tehdään kahteen muo-titeemaan eli positiiviseen psy-kologiaan ja onnellisuuden ta-loustieteeseen.

Tällä kertaa Himanen pyr-kii tunnustamaan jo rakenne-tun hyvinvointivaltion arvon ja pyrkimyksen oikeudenmukai-suuteen. Näin ollen hyvinvoin-tiyhteiskunta 2.0 ei tarkoita val-tion velvollisuuksien vähentä-mistä, vaan päinvastoin valtion aktivoimista yhä uusiin ponnis-tuksiin ja tiukempaan vastuu-seen. Ja vaikka valtiolla on ollut ”valtavan positiivinen vaikutus” mainittujen viiden vitsauksen poistamisessa, työ puutteiden poistamiseksi ei ole ohi, vaan on myös ”uusia köyhyyden ja eriar-voisuuden haasteita”. Köyhyys ja eriarvoisuus jäävät tämän yh-den heiton varaan, sillä Hima-sen maailmaan mahtuvat vain ”hyvinvoivat osaajat”. Hyvin-vointiyhteiskunta 2.0 on posi-

tiivinen, proaktiivinen, holisti-nen, kohtelee kansalaisia sub-jekteina ja tekee siirtymän val-tiosta yhteiskuntaan. Viimeksi mainittu konkretisoidaan jo va-kiintuneilla käytännöillä eli yri-tysten ja järjestöjen käytöllä pal-velutuottajina sekä vapaaehtois-toiminnalla. Subjektiuskin (it-semäärääminen) on jo keksit-ty ja kirjattu lukuisiin lakeihin ja säädöksiin. Totta on, että sen realisointi sosiaali- ja terveyspal-veluissa ontuu ristiriitaisten pai-neiden keskellä.

Himanen on keksinyt, että hyvinvointivaltio korjaa ongel-mia, jotka jokin muu osa yhteis-kuntaa aiheuttaa. Tarvitaan siis proaktiivista ja holistista hyvin-vointiyhteiskuntaa. Himasella ongelmien lähteenä on ennen muuta työelämä. En kiistä tä-tä, mutta Himasen ratkaisuk-si tarjoama ”ohjelma” ei yllätä uutuudellaan. ”Syyllisten” listaa ja jo toteutettuja ohjelmia olisi helppo jatkaa. Voisi myös huo-mauttaa siitä, että taloudellisis-sa paineissa hyvinvointivaltion omista toiminnoista on herkäs-ti karsittu juuri ennalta ehkäi-seviä.

Teollisen ajan hyvinvointival-tion haasteiksi listataan väestön ikääntyminen, lihavuus, psyyk-kinen pahoinvointi, taloudelli-nen niukkuus, ekologisesti kes-tävän kasvun rajat ja informa-tionalismi. ”Hyvinvointival-tion kestävyysvajeeksi” ilmoi-tetaan 10 miljardia euroa. Kun vajetta ei voi paikata verotusta kiristämällä, hyvinvointimenoja leikkaamalla tai velkaa ottamal-la, on keksittävä jotain muuta. Toisin kuin ekonomistien val-tavirta, joka vaatii rakenteelli-sia muutoksia, Himanen ha-kee ratkaisua elämäntavasta ja informationalismista. Vastauk-set ovat silti samat, nyt vain tosi

sotkuisesti argumentoiden. Hi-manen löytää 10 miljardin eu-ron arvoisia vastauksia mielen-terveyssyistä tapahtuvista työ-kyvyttömyyseläkkeistä, työpa-hoinvoinnista juontuvasta var-haisesta eläköitymisestä, työuri-en pidentämisestä viidellä vuo-della, työllisyysasteen nostami-sesta 75 prosenttiin sekä palve-lujen tuottavuuskasvusta. Tä-mä saadaan aikaan informaa-tiotekniikalla sekä ajanmukai-sella johtamis- ja työkulttuuril-la. Himasen mukaan jokaisessa erikseen piilee tuo 10 miljardin potentiaali.

Työurien pidentymistä perus-tellaan myös 50:50-diilillä tai eettisellä säännöllä, jonka mu-kaan ”puolet ajasta pitäisi aja-tella itseä ja puolet muita”. Työ-uraan sovellettuna se tarkoit-taa, että puolet elämänkaaresta on ”antaja” (työssä), toisen puo-len ”saaja”. Himanen väittää, et-tä 1960-luvulla työuran odo-tukseksi vahvistettiin 35 vuot-ta. Tosiasiassa täysi eläke TEL-järjestelmässä ansaittiin 40 vuo-dessa – julkisen sektorin palkol-liset toki 30 vuodessa. Niin tai näin, eliniän pidentyessä sopi-mus pitäisi uusia 50:50-sään-nön mukaisesti. Työurien pi-dentäminen viidellä vuodel-la vaihtuu sotkuisen argumen-toinnin jälkeen 37,5 vuoden keskimääräiseen työuravaati-mukseen. Tuolla työuralla saisi täyden eläkkeen, työnteon voi-si lopettaa ja eläkeiät poistettai-siin kokonaan. Tämä kannus-taisi nopeaan opiskeluun ja työ-markkinoille siirtymiseen. Ku-ten kirjoittaja huomauttaa, niin 37,5 vuotta on alle puolet eli-najan odotteesta, mutta ”täs-sä erotus siirretään tuottavuus-lisästä täydesti etuna yksilölle”. Tällä vaatimuksella Himanen asettuu akuutin eläkeikäkiistan

YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 78 (2013):1 113

ulkopuolelle. Saattaa olla, et-tä contribution defined -suunta vahvistuu meilläkin, mutta tus-kin Himasen ehdotuksen vuok-si ja tavalla.

Seuraava herättää uteliaisuu-teni: ”On laajennettava hyvin-voinnin rahoituspohjaa vasta-lääkkeenä taloudellisen niuk-kuuden näkymälle”. Tarkoit-taako Himanen veropohjan laa-jentamista vai yksityistä hyvin-vointikulutusta? Vai eikö kum-paakaan, sillä hän jatkaa, et-tä on ”löydettävä vaadittavien aineellisten panostusten lisäk-si myös uusia aineettomia kult-tuurisesti vaikuttavia panostuk-sia, mikä on tärkeää myös eko-logisen kestävyyden kannalta”? Tämän enempää tai ymmärret-tävämmin tätä tärkeää kysymys-tä ei valaista.

Kestävä talous ei tarkoita Hi-maselle kasvutonta taloutta. Hän kommentoi degrowth- ja downhifting-ideoita, mutta ei lämpene. Perusteluna on, että toistaiseksi talouskasvun kor-vaajaksi hyvinvoinnin tuottaja-na ei ole olemassa uskottavas-ti esitettyä ja demokraattises-ti kannatettua mallia. Samaan hengenvetoon todetaan, että samoin kuin hyvinvointivalti-on kestävyysvaje on poistettava myös ekologinen kestävyysvaje. Hyvä kehä alkaa jo pyöriä aina-kin kirjoittajan mielessä: kestä-vä talouskasvu mahdollistaa hy-vinvointiyhteiskunnan rahoi-tuksen ja kestävä hyvinvointi-yhteiskunta puolestaan tuot-taa talouteen hyvin koulutettu-ja ja hyvinvoivia osaajia jatka-maan talouden kestävää kehi-tystä. Niin auvoista, niin yk-sinkertaista!

Kestävä talous asettuu kir-jassa tiettyyn ympäristöön, jo-ta luonnehtivat globaali verkos-to, informationaalinen tuotta-

vuuskasvu ja tieto tuotannonte-kijänä. Suomen tulisi ”kehittää ja hallita globaalin arvoverkos-ton korkean arvonlisän kohtia ja sitten verkostoiduttava entis-tä järjestelmällisemmin arvover-koston nousevien markkinoi-den kanssa”. Himasen mielestä Suomen tulisi irtikytkeä itsensä Euroopalle ennustetun matalan (1,5 %:n) kasvun urasta. Kos-ka hyvinvointiyhteiskunnan ra-hoitus edellyttää 3 prosentin ta-louskasvua, niin jotenkin olisi kehiteltävä ennustetun euroop-palaisen 1,5 prosentin lisäksi vielä 1,5 prosenttia. Ei hätää. Tämä tapahtuu vahvalla vien-nillä, kytkemällä Suomi nou-sevien markkinoiden imuun, suuntaamalla rahoitusta ja kou-lutusta globaaleille markkinoil-le tähtäävään kasvuyrittäjyy-teen, ottamalla käyttöön presi-dentin johtajuus ja realisoimal-la Suomen potentiaalinen, glo-baaleissa vertailuissa näyttäyty-vä kilpailukyky.

Viimeiseksi sitten saamme kuulla, miten saavutetaan eko-loginen kestävyys. Talouskasvua siis tarvitaan, mutta ratkaisuna on – mitenkäs muuten – eko-logisesti kestävä kasvu. Ilmas-tonmuutokseen sopeutuminen maksaa, ehkä systemaattisen 0,8–1 prosentin panostuksen kansantuotteesta. Mutta: ”Voi-sitko kuvitella käyttäväsi 1 % ajastasi tulevista sukupolvista välittämiseen? Riittääkö 99 % ajastasi itsestäsi välittämiseen?” (Hyvä Sylvi, kenelle Himanen kirjoittaa?) Muuten argumentti kulkee tuttua latua. Ekologinen uhka on ”ison mahdollisuu-den kohta”. OECD:n arvion mukaan seuraavat suurimmat omaisuudet tehdään ympäristö- ja energiateknologioiden alueel-la. Siispä Suomen tulisi ”järjes-telmällisen julkisen johtajuu-

den keinoin” nousta ympäristö- ja energiateknologioiden edellä-kävijäksi. Tosin Himanen muis-tuttaa OECD:n maa- arviosta, jonka mukaan Suomi on hy-vin alussa ympäristöteknologi-oiden kehittäjänä. Ekologises-ti kestävän kasvuun suunnassa toiveet asetetaan erityisesti jul-kisiin hankintoihin. Verotuksen uudelleensuuntaaminen työn ja yritysten sijasta kohti kulutus-ta, energiaa, ajoneuvoja ja hai-tallisia tuotteita palvelisi sekä työn ja työllistämisen kannusti-mena että ekologista kestävyyt-tä. Tämä ehdotus tunnetusti ja-kaa puolueita ja asiantuntijoita.

*** Kirja vilisee paitsi haasteita, tie-tysti, myös kannustavuutta, dii-lejä, sopimuksia ja ohjelmia se-kä eri tahojen – kansalaisen, ih-misen, työntekijän, työnanta-jan, valtion, työmaailman, op-pimismaailman, eläkerahasto-jen – intressien osoittamista yh-teneviksi. Edellä referoidut nä-kökohdat on koottu kymme-neksi ”isoksi kohdaksi” tai ta-lousteesiksi. Himanen on op-pinut, että (yhteiskunta)politii-kassa on erilaisia intressejä ja et-tä vaikka hän muotoilisi omasta mielestään täydellisen kansalli-sen pelastusohjelman, kaikki ei-vät asetu hänen visionsa taakse. Niinpä hän listaa jokaisen tee-sin yhteydessä, miten ehdotuk-set palvelevat kaikkia osapuolia. Kunhan vain ihmiset ja osapuo-let nyt uskoisivat häntä! Useim-missa Himasen ”isoissa kohdis-sa” intressien yhtenevyys yleisel-lä tasolla on triviaali asia, jos jä-tämme laskuista antikapitalisti-set punavihreät visiot. Silti itse kysymykset – kuten työhyvin-vointi, psyykkinen hyvinvointi tai globaali kilpailukyky – ovat monimutkaisia taas uusilla oh-jelmilla hoidettaviksi ja jakavat

114 YHTEISKUNTAPOLITIIKKA 78 (2013):1

näkemyksiä sitä enemmän, mi-tä konkreettisempiin toimiin mennään.

Kirja toistaa Himasen ai-emmista yhteyksistä (Välittä-vä, kannustava ja luova Suomi, 2004; Kukoistuksen käsikirjoitus, 2010) tuttuja teesejä. Himanen pyrkii olemaan suuri profeet-ta korostamalla intressien yh-tenevyyttä, kansallista sopua ja muistuttamalla kerta toisen jäl-keen, miten kilpailukykyvisio on mahdollinen, jos uuden dii-lin toisena puolena on ”vahvan hyvinvointiyhteiskunnan lu-

paus työntekijän hyvinvoinnin turvasta sekä osaamisen kehit-tämisen tukemisesta”.

Kaiken kaikkiaan kirjan sa-noma edustaa yllättävän kon-ventionaalista (yhteiskunta)po-litiikkaa. Radikaaleja ekologi-sia tai sosiaalipoliittisia avauk-sia on turha etsiä. Tässä mieles-sä se sopii liki hallitukselle kuin hallitukselle. Toisaalta siinä tus-kin on mitään sellaista, mitä hallitukset, ministeriöt, sekto-ri- ja muut tutkimuslaitokset eivät olisi jo moneen otteeseen selvittäneet, laskeneet ja yrittä-

neet panna toimeen. Yllättävää on myös se, miten nationalisti-nen visioitu pelastusohjelma on maailmassa, jossa taloudellis-ten ja ekologisten kriisien rat-kaisu vaatii niin eurooppalais-ta kuin globaalia politiikkaa ja koordinaatiota. Voi kysyä, riit-tääkö hallituksen panostuksen vastineeksi näkemys, että ihan-teellisesti hyvinvoinnin, talou-den ja ekologinen kestävyys se-kä arvokas elämä muodostavat hyvän kehän.

Syntymäjärjestys sisältä ja ulkoa

Matti ViRtanen

Linda Blair esikoinen, keskimmäinen vai kuopus? Miten syntymä- järjestys ohjaa elämää Minerva, 2012

Linda Blairin kirja on fik-su, analyyttinen ja maanlähei-nen kirja teemasta, joka koskee meitä kaikkia: syntymäjärjes-tyksen merkityksestä luonteen kehitykselle. USA:ssa lapsuu-tensa viettäneellä, mutta aikuis-elämänsä Englannissa eläneellä Blairilla on 30 vuoden kokemus paitsi psykologisesta tutkimuk-sesta myös kliinisestä potilas-työstä, kognitiivisena terapeut-tina olosta. Blair havainnollis-taakin kirjassa teesejään useilla tapauskertomuksilla.

Varsinkin USA:ssa on tehty suuri määrä persoonallisuustes-teihin perustuvia tutkimuksia, joissa on pyritty löytämään ero-ja eri sisarusasemissa kasvanei-den ihmisten luonteen laadussa. Kovin selkeitä ja yhdenmukai-sia tuloksia ei ole saatu – mitä Blair ei ihmettele. Näiden tutki-musten piiloon jäävä ennakko-oletus useimmiten on, että syn-tymäjärjestys olisi ainoa tai ai-

nakin tärkein persoonallisuut-ta muovaava tekijä. Blair lähtee siitä, että sisarusasema on vain yksi palanen siinä palapelissä, josta ihminen koostuu. Siksi on yritettävä saada esiin syntymäjär-jestyksen suhteellinen merkitys.

Syntymäjärjestyksen vaikut-tavuuden perusta on se objektii-vinen positio, mihin sattuu syn-tymään. Blair erottaa neljä pe-ruspositiota: esikoinen, keskim-mäinen, kuopus ja ainokainen, joita kirjan alkuosa käy läpi.

Ensimmäisen lapsen synty-mä on vanhemmille mullista-va kokemus. Esikoisesta tulee vanhempien elämän uusi keski-piste, joka yleensä saa runsaasti huomiota ja hellyyttä – mutta kokea myös epävarmuutta, sillä vanhemmat ovat roolissaan en-sikertalaisia. Esikoinen puoles-taan aloittaa elämänsä aikuis-ten seurassa, oppii ojentautu-maan heihin ja heidän toivei-siinsa päin. Jos perheeseen syn-

tyy muita lapsia, esikoiselle siir-tyy vuosien myötä koko ajan enemmän vastuuta nuorempi-en hoitamisesta. Niinpä esikoi-sen asema tuottaa Blairin mu-kaan taipumusta miellyttää eri-tyisesti vanhempia auktoriteet-tiasemassa olevia ihmisiä, halua noudattaa sääntöjä ja omaksua vakiintuneita käsityksiä, me-nestyä opinnoissaan, olla (yli)korostetun vastuuntuntoinen, asettaa tavoitteensa korkealle, tuntea syyllisyyttä epäonnistu-misistaan ja murehtia niitä. Ai-kuisena esikoiset nousevat mui-ta todennäköisemmin johtaviin tai vastuullisiin tehtäviin.

Keskimmäinen asema tuot-taa yhteistyökykyisiä diplo-