2.6. Ihmisen kehitys: biologisesta evoluutiosta kulttuurievoluutioon

Tähän asiakokonaisuuteen liittyviä asioita on kirjassa selostettu sen verran perusteellisesti, että tyydyn tässä vain pariin pieneen täydennykseen.

Ihmisen evoluutiota opiskellessasi muista, että se on tapahtunut samaan aikaan muiden kädellisten evoluution kanssa. Kädellisten evoluutio taas käynnistyi samaan aikaan kuin muidenkin nisäkäslahkojen esim. siipijalkaisten (lepakot), petoeläinten, eväjalkaisten (hylkeet) jne. evoluutio.

Tämä tapahtui vasta hirmuliskojen sukupuuton tapahduttua liitukauden lopussa 65 miljoonaa vuotta sitten. Kädellisten lahkossa ihmisapinoihin (simpanssi, gorilla, oranki, gibboni, ihminen) johtaneet kehityslinjat erosivat yhteisestä kantamuodostaan ilmeisesti vasta n. 4-5 miljoonaa vuotta sitten.

Ihmisapinoiden evoluutiota kehysti monista menneistä jääkausista viimeisin. Sen ydinalue pysytteli pohjoisnavan tuntumassa, mutta ainakin yksi tuolloisista jäätiköitymiskeskuksista oli Andien vuoristossa. Viimeisin jääkausi päättyi geologisesti ajatellen eilen, vain n.10 000 vuotta sitten. Monien tutkijoiden mielestä se ei tosin vieläkään ole oikeasti päättynyt.

Ihminen ei ole kehittynyt apinoista (englannin apes on ihmisapinat eli hännättömät apinat ja monkeys häntäapinat), vaan apinat ja ihmiset ovat kehittyneet aikana, jolloin ei ollut sen kummemmin apinoita kuin ihmisiäkään. Molempien kädellisryhmien kehitys on tapahtunut rinta rinnan yhteisistä kantamuodoista. Hyvä lähtökohta ihmisevoluution opiskelulle onkin katsaus nykyisten kädellisten luokitteluun. Sellainen löytyy WSOY:n Elämä-kirjan sivulta 274 ja tässä alla olevasta kuvasta 15.

Kuva 15. Nykyisten kädellisten luokittelu noin öpaut.

Evoluutiotutkijoiden päänvaivana on selvittää, miten tähän tilanteeseen

on päädytty. Tätä kuvaa ei ole tarkoitettu ulkoa päntättäväksi.

Ihminen

Simpanssit

Gorilla

Oranki

Gibboni

Marakatit

Paviaanit

Tamariinit

Saimirit

Mölyapina

Makit

Lorit

Kummitus-

eläin

Sormieläin

(Ai-ai)

Indrit

Hominidae-

heimo

Pongidae-

heimo

Hylobatidae-

heimo

Mikä lie (?)

heimo

Kynsiapinoi-

den heimo

Kierteishäntä-

apinoiden

heimo

Lemuridae

Lorisidae

Tarsidae

Taubento-

niidae

Indriidae

Puoliapinoiden

yläheimo

Häntäapinoiden

yläheimo

Ihmisapinoiden

yläheimo

Vanhan

maailman

apinat

Uuden

maailman

apinat

Puoliapinat

Kädelliset

Apinat

Kädellisfossiilien luokittelun tekee vaikeaksi juuri se, että usein fossiilit voivat olla yhtä hyvin gorillan, simpanssin, paviaanin tai makin esi-isä siinä missä ihmisenkin.

Miten ihmistyminen ilmenee esi-isistämme tallentuneissa fossiiliaineistoissa?

Alla luettelen joitakin ”ihmistymiseen” viittaavia anatomisia ja henkisiä tunnuspiirteitä. Koska viittaan tekstissä menneitten esi-isiemme nimistöön liitän tiedostoomme seuraavaksi kaavion, joka esittää yhtä mahdollista tulkintaa ihmislajin historiankulun vaiheista (kuva 16).

Homo s. neander-

talensis

(→ sukupuutto

vasta n. 30 000 vs.)

Homo s.

neandertalensis

(200 – 100 000 vs.)

Homo sapiens

sapiens (Cro

Magnonin ihminen

on Homo sapiensin

varhaisin

eurooppalainen

löytö n. 50 000 vs.)

Homo sapiens

sapiens (E-Afrikka

n. 120 000 vs.)

Homo habilis

Australopithecus

africanus (?) (2,5 mvs.)

Australopithecus

africanus (?) (2,5 mvs.)

Australopithecus boisei Australopithecus

robustus

Homo erectus

(Heidelbergin ihminen

Euroopassa) (1, 5 –

300 000 vs.)

Australopithecus

afarensis (=Lucy)

Pongidae (Gorillojen,

simpanssien ja

orangien heimo)

Hylobatidae

(Gibbonien heimo)

Hominidae (Ihmisten

heimo)

Puuttuva rengas eli

ihmisapinaheimojen

yhteinen kantamuoto

(n. 5 mvs.). Niin sanottu

fossiilityhjiö (8 – 3

mvs.) Ramapithecus (n. 10

mvs.)

Ramamorfit (=

hännättömien eli

ihmisapinoiden esi-isät)

Dryomorfit

(= hännällisten

apinoiden esi-isät)

n. 30 mvs.

Lahko kädelliset

(Primates) n. 50 mvs.

Aegyptopithecus

Puoliapinoiden

kehityslinja pysynyt

pisimpään erillisenä

kädellisten ryhmänä.

?

Kuva 16.

Hominoidea-yläheimon

(= ihmisapinoiden) evoluutio.

Kaikki Australopithecus- ja

Homo-suvun edustajat

puolestaan kuuluvat ihmisten

heimoon Hominidae. Huomaa,

että Australopithecus-vaiheessa

eli useita rinnakkaisia

ihmislajeja.

H

O

M

I

N

O

I

D

E

A

Y

L

Ä

H

E

I

M

O

1. Atlasnivelen paikan siirtyminen niskasta kallon alapinnalle

Nelijalkaisesti liikkuvilla selkärankaisilla selkäydinkanavan aukko (Foramen magnum) sijaitsee kallon niskaosassa. Tämä on paikka, johon kiinnittyy ylimmäinen selkänikama Atlas. Kahdelle jalalle siirryttäessä Atlas-nivelen paikan täytyi siirtyä kallon alapinnalle. Aukko ei siirtynyt yhtäkkiä, vaan vähittäin ihmisen esi-isissä Australopithecus africanuksen ja Homo habilis –vaiheen välisenä aikana.

2. Lantion muuttuminen maljakkomaiseksi

Nelijalkaisilla lajeilla suoliston paine jakautuu tasaisesti vatsaontelon koko seinämälle. Kahden jalan varaan noustaessa samainen paine kohdistuu paljon pienemmälle pinta-alalle vatsanpohjan ja peräaukon alueelle. Siksi lantion luut (suoliluu, istuinluu, häpyluu) ovat ihmisellä kaareutuneet maljakkoa muistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Tyräksi kutsutun sairauden yleisyys ihmisellä on osoitus siitä, että sisäelinten painojakaumaongelmaa ei lantion rakenteen muutoksista huolimatta ole onnistuttu tyydyttävästi ratkaisemaan. Tyrä on suolenmutka, joka on karannut vatsaontelon seinämiä tukevien lihasten lävitse vatsaontelon ulkopuolelle ihon alle pullistelemaan.

3. Pään suureneminen, synnytyskanavan laajeneminen ja reisiluun kaulan lyheneminen

Reisiluu niveltyy lantiossa olevaan nivelkuoppaan pallonivelellä. Pallonivelen tyveä kutsutaan reisiluun kaulaksi. Ihmislapsen suuri pää edellytti muita kädellisiä laajempaa synnytyskanavaa, siis leveätä lantiota. Tämä taas olisi merkinnyt sitä, että esi-isänaaraidemme (paradoksaalisesti siis naaraspuolinen isä!) oikea ja vasen jalka olisivat lähteneet lantiosta hyvin kaukana toisistaan. Tuloksena olisi ollut leveä askelkuvio ja hölköttävä, hidas ja epätaloudellinen kävely.

Ihmisen esi-isillä oli kuitenkin vielä Homo erectus –vaiheessa varsin pitkä reisiluun kaula. Tämä tarjosi mahdollisuuden vähentää haittoja, joita lantion

leveneminen muuten olisi aiheuttanut: samalla, kun lantio leveni, reisiluun kaula lyheni (kuvat 17ja 18).

Kuva 17. Synnytyskanavan laajentumisen ja reisiluun

nivelnastan lyhenemisen välinen yhteys.

Reisiluun nivelnasta

Alkuperäinen

synnytyskanava

Reisiluu

Nykyinen

synnytyskanava

4. Jalkaholvi ja isovarpaan siirtyminen jalkaterän suuntaiseksi

Nelijalkaisilla eläimillä paino jakautuu kahdelle tai kolmelle jalalle. Sen sijaan ihmisen tapaan kahdella jalalla liikuttaessa koko vartalon paino kohdistuu ainoastaan yhdelle jalalle kerrallaan. Jotta kävelystä ei olisi tullut köpöttävää, jalkapohjaan tarvittiin askelta pehmentäviä voimakkaita lihaksia. Näiden tehtävänä oli vastata siitä, että jalkaholvi säilytti kaarevan muotonsa. Näin jalkaholvi alkoi toimia litistymistä vastustavana lehtijousena, joka pehmensi askeleita.

Parhaiten joustaminen onnistui, kun lihakset kiinnittyivät toisesta päästään kantapäähän ja toisesta päästään varpaiden (erityisesti jalkaterän suuntaiseksi siirtyneen ukkovarpaan) kärkeen (kuva 19). Edellä kuvatun rakennemuutoksen tärkeyttä kuvaa se, että ukkovarpaan amputaatio johtaa aina kävelyn huomattavaan vaikeutumiseen.

Kuva 18. Reisiluun kaulan lyheneminen

siirryttäessä Homo erectus –vaiheesta Homo

sapiens –vaiheeseen. H. erectus vasemmalla,

H. sapiens oikealla.

5. Leukakaaren pyöristyminen

Muilla kädellisillä ja ihmisen kehityslinjan varhaisilla edustajilla suun seutu on kuonomainen. Ihmisellä kuono on litistynyt kasvoiksi. Tämä on muuttanut myös leukojen rakennetta. Hampaistomme on edeltäjiämme sirompi, kulmahampaat ovat pienentyneet lähes olemattomiin ja leukakaaremme kaartuu tasaisesti vailla kulmahampaiden seudulla olevaa jyrkkää mutkaa (kuva 20).

Kuva 19. Ihmisen jalkaholvin lihaksisto

ulottuu ukkovarmaan kärjestä

kantapäähän asti (katkoviiva).

6. Symbolifunktio

Katso kuvaa 21. Aurinkohan se siinä! Jos samaa kuvaa näytettäisiin talitiaiselle tai simpanssille, ne eivät ikimaailmassa erehtyisi luulemaan kuvaa auringoksi. Korkeintaan ne tokaisisivat, että kyseessä on kuva, joka esittää aurinkoa.

Kun aikuinen lukee kuvakirjaa pikkulapselle, hän sanoo: ”Tuolla on auto” tai ”Tuossa on kissa”. Auton ja kissan kuvat ovat niin eläviä symboleja, että

Kuva 20. Leukakaaren muoto Australopithecus-

vaiheessa (vas.) ja nykyihmisellä (oik.).

Kuva 21. Aurinkoko?

symbolin ja todellisuuden eroa ei useimmiten tiedosteta tai ainakaan pidetä merkittävänä. Ajattelun onnistuminen tuntuu suorastaan edellyttävän symbolin kokemista todellisena, kykyä asettua symbolin rooliin.

Tämä omituisuus, on ihmisen ominaispiirteistä tärkein. Sen varaan rakentuvat tiedolliset valmiutemme. Se on oppimisen ja tiedon yhteisöllisen jakamisen eli kulttuurin perusta.

Nykyihmisen ajattelu perustuu suurelta osin kieleen, puhuttuun tai kirjoitettuun. Puhutut ja kirjoitetut sanat ovat edellisen kuvaesimerkkien lähisukulaisia, hieman vain syvemmin abstrahoituja ajattelun välineitä sanoiksi muuttuneita ”kuvia” auringoista, autoista ja kissoista.

7. Kulttuurievoluutio

Ihmislajin menestys siis perustuu symbolifunktion olemassaoloon. Symboleihin perustuvan ajattelumme avulla olemme käytännössä vapautuneet luonnonvalinnan melko mekanistisista lainalaisuuksista ja käynnistäneet uudenlaisen evoluutioprosessin: kulttuurievoluution.

Luonnossa esiintyy kahdenlaista tietoa:

1) geneettistä (DNA)

2) kulttuurista (ajatukset)

Ihmisen tekee ihmiseksi eivät niinkään geenit , vaan kyky ajatusten eli kulttuurisen tiedon tuottamiseen ja siirtämiseen.

Seuraavassa on vertailutaulukko tiedon päätyyppien keskeisimmistä ominaisuuksista:

Geneettinen tieto Kulttuuritieto

1) saadaan yhtenä annoksena tsygoottiin

1) saadaan koko elämän ajan

2) siirtyy vain vanhemmilta jälkeläisille

2) siirtyy vapaasti yksilöiden välillä

3) hankitut ominaisuudet eivät periydy

3) hankittu tieto siirtyy vapaasti

4) tieto siirtyy hitaasti 4) siirtyy nopeasti

5) yksilö ei voi vaikuttaa saamaansa tietoon

5) yksilö voi valikoida omaksumaansa tietoa

Geneettisen tiedon kertymisnopeutta luonnehtii lineaarisuus kun taas kulttuuritiedon kasautumista eksponentiaalisuus:

Ihmisen evoluutiossa merkityksellisin periytyvä yksikkö on ajatus. Biologisilta ominaisuuksiltaan mitättöminkin ihminen voi olla ihmiskunnan kehityksen kannalta arvaamattoman arvokas edellyttäen, että hän saa yhdenkin riittävän hyödyllisen ajatuksen (esim. miten tuottaa fuusioreaktio tiskikoneessa).

Kulttuuri syntyy leikistä

Koiranpennut ja monet muut eläinlapset ovat uteliaita ja leikkisiä, aikuiset koirat vain harvoin. Sama koskee lähisukulaisiamme ihmisapinoita. Aikuisten ihmisapinoiden käyttäytymistä voidaan pitää suorastaan kaavamaisena ja poroporvarillisena, jos ihmistä käytetään vertailukohteena. Luomiskyky on

seurausta lapsenomaisesta ihmettelystä, uteliaisuudesta ja kokeilunhalusta. Ihmisellä nämä piirteet säilyvät läpi eliniän. Lapsekkaiden ominaisuuksien säilymiseen aikuisiässä (ilmiötä kutsutaan neoteniaksi) on kiinnitetty huomiota myös ihmisen fyysisten ominaisuuksien kohdalla (suuri pää, heikosti kehittynyt karvapeite, lyhyet ja sopusuhtaiset raajat, yleinen liikeiden kömpelyys). On tärkeätä huomata, että juuri henkisesti pitkittynyt lapsuus mahdollistaa kulttuurin kehittymisen. Kulttuuri on henkisesti neoteenisen ihmisen luomus. Missä määrin biologinen evoluutio ja kulttuurievoluutio eli kulttuurien kehitys ovat toisiinsa verrattavia prosesseja? Kulttuuri muuttuu vähitellen aivan niin kuin luontokin, ja tämä muutos perustuu olemassa oleviin valmiuksiin ja vaihtoehtoihin, joiden välillä tapahtuu valikoitumista. Kulttuureissa havaittavaa valikoitumista voidaan verrata eliölajien kehityksessä tapahtuvaan luonnonvalintaan. Kulttuureista löytyy organismien geenejä vastaavia valinnan perusyksiköitä, joiden kohtaloita seuraamalla kulttuurien evoluutiota voidaan tutkia. Näitä kutsutaan meemeiksi (to meme = matkia). Arkikieleen ja ymmärrykseen paremmin sopivaa olisi kutsua kulttuurin geenejä yksinkertaisesti ajatuksiksi. Ajatukset voivat myös aineellistua erilaisiksi esineiksi tai toimintatavoiksi. Vaikkapa kivikirveet, saviruukut tai henkilöautot ovat tällaisia ruumiillistumia. Näin ajatukset ovat rinnastettavissa geeneihin ja niiden pohjalta syntyneet esineet ja toimintatavat proteiineihin eli solujen työkaluihin. Meemit ”elävät elämäänsä” hyppimällä aivoista aivoihin matkimiseksi kutsutun luonnonilmiön tuloksena. Lisäksi Richard Dawkinsin mukaan toisiinsa liittyneet meemiryhmät kehittyvät samantapaisella mekanismilla kuin toisiinsa kytkeytyneet geeniryhmät (geenien kytkeytymisestä tulee puhetta bilsan kolmoskurssilla).

Kumpaakin evoluution lajia yhdistää yksilöiden käyttäytymisen sopeutuminen elinympäristöön. Biologinen sopeutuminen muovautuu peräkkäisissä sukupolvissa luonnonvalinnan tuottamien perinnöllisten muutosten kautta. Kulttuurievoluutiossa on puolestaan kysymys oppimisen tuottamista käyttäytymissopeutumista. Opitut käyttäytymispiirteet siirtyvät yksilöltä toiselle matkimalla. Kulttuurievoluutio edustaakin näin ollen pikemminkin lamarckistista (=hankitut ominaisuudet periytyvät) kuin darwinistista (=hankitut ominaisudet eivät periydy) evoluutiomallia.