Talous ja Yhteiskunta 1/2003

&T a l o u sY h t e i s k u n t a

1/2003

HyvinvointivaltioHyvinvointivaltio

Verotus

Työelämä

Terveydenhuolto

Perhepolitiikka

Eläkestrategia

&T a l o u sY h t e i s k u n t a

1/2003

HyvinvointivaltioHyvinvointivaltio

Verotus

Työelämä

Terveydenhuolto

Perhepolitiikka

Eläkestrategia

31. vuosikerta4 numeroa vuodessa

Julkaisija:Palkansaajien tutkimuslaitosPitkänsillanranta 3 A (6. krs)00530 HelsinkiP. 09–2535 7330Fax: 09–2535 7332www.labour.fi

Toimitus:Päätoimittaja Jukka PekkarinenToimittaja Heikki TaimioP. 09–2535 [email protected]

Taitto ja tilaukset:Irmeli HonkaP. 09–2535 [email protected]

Toimitusneuvosto:Sari Aalto-MatturiUlla AittaPeter J. BoldtLea HaikalaTuomas HarpfPekka ImmeliEsa MäistiSeppo NevalainenJari Vettenranta

Tilaushinnat:Vuosikerta 20,00 €Irtonumero 6,50 €

Painopaikka:Jaarli Oy

Valokuvaus:Maarit Kytöharju

Kansi:Graafikko Markku Böök

Kannen kuvat:Pirjo Mailammi ja Markku Niemi

ISSN 1236–7206

1 2003

Heikki TaimioPääkirjoitus .................................................................................... 1

Matti TuomalaVerokeskustelua ............................................................................. 2

Hannu TanninenHyvinvointivaltion perinteiset perustelut ....................................... 6

Seppo LindblomKansankodin tuolla puolen ............................................................ 11

Reija LiljaKestävään työllisyyteen työsuhteiden laatua parantamalla ............ 16

Pekka TiainenOvatko työttömät työllistettävissä? ................................................ 21

Juha SiltalaTyöelämän muutos ja työntekijöiden itsesäätelymahdollisuudet .... 27

Unto HäkkinenOnko terveydenhuolto kriisissä? .................................................... 31

Anita HaatajaLapset – vanhempien ja hyvinvointivaltion yhteinen projekti? ...... 37

Heikki TaimioSuomen eläkestrategia valmistumassa – toimitusjohtaja Puronhaastattelu ...................................................................................... 42

Suhdanteet yhdellä silmäyksellä ..................................................... 48

Tuskin koskaan ennen on julkistettusellaista määrää erilaisia tutkimuksia jaselvityksiä vaalikeskustelun ja hallitus-neuvottelujen pohjaksi kuin nyt. Jot-kut selvitykset kuten valtiosihteeri Sai-laksen työllisyystyöryhmän loppura-portti eivät tosin ehdi vielä vaalikes-kusteluun.

On hyvä, että asiantuntijat pannaantöihin. Julkisuudelle isot asiakokonai-suudet – hyvinvointivaltio, verotus,työllisyys – ovat kuitenkin monesti lii-an monimutkaisia. Niinpä huomiokiinnittyy helposti yksittäiskysymyksiinkuten mahdollisten tuloverokevennys-ten suuruuteen ja matalapalkkaisentyön työnantajamaksujen alentamiseen.Epäillä sopii myös, että monet kansa-laiset perustavat vaalivalintansa pikem-minkin iskulauseisiin ja imagoihin.

Uusi hallitusohjelma tarjoaa tilaisuu-den uusiin avauksiin. Asiantuntijara-porteista niitä saa kuitenkin hakemal-la hakea. Ainakin tutkijalle niistä syn-tyy helposti vaikutelma, että kaikki onsanottu jo moneen kertaan, jopa ai-

koja sitten. Tämä koskee mm. suur-ten ikäluokkien ikääntymisen tuomiamenopaineita, verotuksen rakennettaja pitkäaikaistyöttömyyttä.

Sitten on kysymyksiä, joista ei vielälöydy riittävästi tutkimustietoa päätök-senteon pohjaksi. Erimielisyydet voi-vat rehottaa. Esimerkiksi veroalen työl-lisyysvaikutukset liikkuvat melko isos-sa haarukassa. Kukahan osaisi kertoatarkemmin esimerkiksi, mitä vaikutuk-sia työttömien työllistymiseen olisi työs-sä olevien koulutuksen lisäämisellä?Mitähän sekin maksaisi, mihin parem-min koulutetut työllistyisivät, ja otet-taisiinko heidän tilalleen työttömiä?

Niinpä uudet avaukset lienevät pi-kemminkin poliittisia. Vaalien voitta-jilla ja hallituksen muodostajilla on uusimandaatti ja tilaisuus tarttua asiantun-tijoiden tarjoamiin erilaisiin vaihtoeh-toihin. Niillä on erilaisia vaikutuksiaeivätkä ne ole yhtä hyviä. Olisikin mie-lenkiintoista nähdä vilkas asiantuntija-keskustelu myös näistä valinnoista hetituoreeltaan.�

Uusiaavauksia

AJANKOHTAISTA

� Maaliskuun 2003 eduskunta-vaalien alla käytävään keskusteluunon viime kuukausina julkaistu taus-ta-aineistoa hyvinvointivaltiosta, ve-rotuksesta ja työllisyydestä. Kahteenensiksi mainittuun aiheeseen tarjo-avat kirjallisuusviitteitä Hannu Tan-nisen ja Matti Tuomalan artikkelittässä lehdessä. Palkansaajien tutki-muslaitoksen joulukuussa 2002 jul-kaisema kirjan ”Kriisistä nousuun– miten kävi kansalaisille?” esittelisen toimittanut Pekka Sauramo leh-den viime numerossa. Se käsittelityöllisyyden ja työttömyyden lisäksipalkkoja, tuloja ja tulonjakoa.� 15.1. julkistettiin Työministeri-ön Työvoima 2020-loppuraportti,johon Pekka Tiaisen artikkeli tässänumerossa perustuu. Työministeriöjulkistaa helmikuun lopulla ’Maa-hanmuuttopolitiikan tulevat haas-teet’-projektin raportin ja maalis-kuun alkupuoliskolla ’Rakenteelli-sen työttömyyden purkaminen’-pro-jektin raportin. Valtiosihteeri Rai-mo Sailaksen johtama työllisyystyö-ryhmä julkisti väliraporttinsa 22.1.(Valtioneuvoston kanslian julkaisu-sarja 2003/2). Työryhmän loppu-raporttia odotetaan sen toimikau-den päättyessä 31.3.� Talouspoliittista keskusteluavauhdittamaan julkaisi Työväen Si-vistysliitto tammikuussa Jukka Pek-karisen ja Ilja Kristian Kavoniuksentoimittama kirja ”Suomi, EU jamaailma – puheenvuoroja talous-politiikasta”. Helmikuun lopullakeskustellaan niin eurooppalaisestakuin kotimaisestakin talouspolitii-kasta. Palkansaajien tutkimuslaitosjärjestää 24.2. ”Euroalueen talous-politiikka valinkauhassa”-seminaa-rin, jossa alustavat Juhana Vartiai-nen (FIEF) ja Sixten Korkman(Ecofin). Seuraavana päivänä Kan-santaloudellisen yhdistyksen pane-elikeskustelun aiheesta ”Suomentalouden ja talouspolitiikan haasteetlähivuosina” alustaa Suomen Pan-kin pääjohtaja Matti Vanhala.

2 &Y h t e i s k u n t aT a l o u s

Marraskuussa 2002 ilmestyneisiinArvelan ja Leppäsen1 verotyöryhmi-en raportteihin kohdistui monenlaisiaodotuksia. Helsingin Sanomien ta-loustoimitukselle odottaminen kävijopa niin ylivoimaiseksi, että heidänoli vuodettava etukäteen Arvelan ryh-

män ehdotukset. Juuri minkäänlaistaverokeskustelua ei kuitenkaan synty-nyt. Kukin etujärjestö sanoi sen, mitäheidän odotettiin sanovan. Läheskaikki kommentit olivat jo tulleet jul-ki etukäteen. Erityisen innokkaita –ennen ja jälkeen raporttien julkista-misen – olivat ne tahot, joiden vero-tuksellisesti edullista asemaa pelättiinhorjutettavan.

Mistä sitten ei keskusteltu?

Vaikka verojärjestelmän roolilla tulojenuudelleenjakajana onkin perinteisesti ol-

Artikkelissa tarkas-

tellaan viime aikojen

verokeskustelussa

vähäiselle huomiolle

jääneitä kysymyksiä

ansio- ja pääoma-

tulojen eriytetystä

verotuksesta, varal-

lisuus- ja yritys-

verotuksesta sekä

kansainvälisestä

verokilpailusta.

Vero-keskustelua

Matti TuomalaProfessoriTampereen yliopisto

1 Lasse Arvelan johtaman työryhmänmuistio ”Kilpailukykyiseen verotukseen”julkaistiin valtiovarainministeriön vero-osaston työryhmämuistiona, ja Seppo Lep-päsen johtaman työryhmän raportin ”Ve-rotus kansainvälisessä toimintaympäristös-sä” julkaisi Talousneuvosto Valtioneuvos-ton kanslian julkaisusarjassa.

Matti Tuomala on tutkimustoiminnassaan keskittynyt lähinnä tulojen uudelleenjaonteoreettiseen tutkimukseen. Lisäksi hän johtaa Suomen Akatemian SYREENi-projektia,jossa tutkitaan tulonjakoa ja köyhyyttä Suomessa.

3&Y h t e i s k u n t aT a l o u s

lut merkittävä paino veropolitiikassa,suomalainen verokeskustelu on jokoollut siitä visusti hiljaa tai leimannut senosaksi johtavien sanomalehtien pääkir-joitustoimittajien ja kolumnistien irvimääjakopolitiikkaa. Suomen lähiajan talo-ushistoria ei kuitenkaan tunne vastaa-vaa tuloverotuksen uudelleenjakovaiku-tuksen vähentymistä, mikä on tapah-tunut viimeisen 7 vuoden aikana (Rii-helä ym. 2002). Tulonjakotilaston tar-joaman aineiston avulla Ilpo Suoniemi(2002) on tehnyt laskel-man, jonka mukaan kes-kimääräinen veroaste(tuloverojen osuus brut-totuloista) nousi aikavä-lillä 1990–99 kaikissa tu-lokymmenyksissä2 paitsisuurituloisimmassa 10prosentissa. Useimmissatulokymmenyksissä seon kuitenkin alentunut1990-luvun puolivälinjälkeen. Voimakkaintaaleneminen on ollut suurituloisimmas-sa kymmenyksessä. Leppäsen ryhmänraportissa tämä tieto toki tuodaan esil-le. Arvelan ryhmä ei näytä tunnistavankoko asiaa, vaikka se analysoi muutenansiokkaasti eriytetyn tuloverotuksenkeskeistä ongelmaa, tulojen muuntami-sen mahdollisuutta.

Eriytetty tuloverotus ja tulo-jen muuntaminen

Pohjoismaissa omaksuttiin 1990-luvunalussa eriytetty tuloverojärjestelmä, lä-hinnä verokilpailun pelossa. Se erot-telee pääomatulojen verotuksen mui-den tulojen verotuksesta. Keskeinenkritiikki on kohdistunut ansiotulon japääomatulon erottelun hankaluuksiinerityisesti yksityisliikkeiden ja henkilö-

yhtiöiden kohdalla. Tätä pidetään hal-linnollisesti hankalana. Lisäksi se kan-nustaa hyvin tuottavan yrityksen omis-tajaa siirtämään korkeamman veroas-teen ansiotuloja alhaisemman veroas-teen pääomatuloiksi. Tämä on ollutyksi tapa heikentää tuloverotuksenuudelleenjakavuutta.

Suomea koskevaa suoraa tutkimus-ta tulojen muuntamisen laajuudesta eiole. Juuri näiltä työryhmiltä olisi odot-tanut tällaista taustaselvitystä tai aina-

kin tutkimuksen käyn-nistämistä. Tulonjakoti-laston perusteella uskal-taa kuitenkin sanoa an-siotulojen muuntamisenpääomatuloiksi olevanvarsin huomattavaa. An-siotuloverotuksen alais-ten yrittäjätulojen trendion nimittäin ollut laske-va vuodesta 1993 lähti-en. Samaan aikaan mui-den tulolajien ja erityises-

ti pääomatulojen osuus on noussut.Kuvio 1 osoittaa, miten yrittäjien osuuspalkka- ja yrittäjätuloista ei ole aina-kaan noussut 1990-luvulla. Yrittäjienosuus kaikista pääomatuloista taas on

noussut huimasti. Vertailuksi tähän onhyvä muistaa, että kaikkien muiden ko-titalouksien paitsi työttömien reaalisetansiotulot ovat kasvaneet. Vuoden1993 verouudistus vauhditti selkeästipääomatulojen kasvua ja sitä kautta tu-loerojen kasvua.

Eriytetty verojärjestelmä jatyöllisyys

Tulonjakotilaston kanssa yhdenmukai-sen kuvan 1990-luvun tapahtumistaantaa Kauppalehdessä (24.10.2002)ollut kirjoitus Balance Consultingintekemästä selvityksestä. Sen mukaanvakiintunutta liiketoimintaa harjoitta-vissa yrityksissä oman pääoman tuot-to oli keskimäärin yli 20 prosenttiavuosina 1995–2001. Mielenkiintoise-na yksityiskohtana selvitys osoittaa,että samana ajanjaksona asianajotoi-mistoissa omistajan pääomat ovat 11-kertaistuneet, mutta palkkamenotovat supistuneet, jopa yli 22 prosent-tia. On helppo yhtyä kirjoituksen esit-tämään ihmettelyyn, ”miksi näin hy-villä tuottoprosenteilla ei ole syntynytenemmän uusia työpaikkoja. Onko

2 Tulokymmenykset eli -desiilit saadaanasettamalla tulonsaajat heidän tulojensamukaiseen järjestykseen ja jakamalla hei-dät 10 %:n välein ryhmiin. Alimmassakymmenyksessä ovat pienituloisimmat 10% ja ylimmässä kymmenyksessä suuritu-loisimmat 10 % tulonsaajista.

Kuvio 1. Yrittäjien osuus kaikista palkka- ja yrittäjätuloista ja yrittäjienomaisuustulojen osuus kaikista omaisuustuloista vuosina 1990–2000,%.

Lähde: Tilastokeskus.

Ansiotulojenmuuntaminenalhaisemmanveroasteen pää-omatuloiksi onollut huomatta-vaa.


hyvä tuotto valunut omistajien voitonmaksimointiin?”

Ekonomistit ovat jo kauan sitten esit-täneet matalapalkka-alojen sova-mak-sujen tai verojen alentamista työllisyyttäparantavaksi keinoksi. Hiljattain PasiHolm ja Vesa Vihriälä (2002) toivatidean takaisin suomalaiseen keskuste-luun. Ekonomistien työ-kaluilla on helppo osoit-taa, missä tilanteissamatalapalkkatyöpaikko-jen subventointi on pa-rempaa politiikkaa kuintyöttömyyskorvauksienmaksaminen. Jos pää-omatuloja on mahdollis-ta verottaa samalla ta-valla kuin suurempiaansiotuloja, niin matala-palkka-alojen subven-tointi tuottaa työllisyy-den ja hyvinvoinnin kan-nalta paremman tuloksen kuin toi-meentulon turvaaminen tulonsiirroin.Kaikki tämä on tehtävissä tuloerojakasvattamatta.

Työllisyyden parantaminen ei siis edel-lytä tuloerojen kasvattamista kuteneräät entiset ja nykyiset pankinjohtajatnäyttävät ajattelevan. Sen sijaan jospääomatuloja ei veroteta ollenkaan tainiitä verotetaan – kuten nyt Suomes-sa – selvästi lievemmin kuin suurem-pia ansiotuloja, on luotu kannustin va-luttaa subventiot omistajien voittoihin.Onko näin jo käynyt ilman subventi-oitakin voimakkaan kasvun 1990-lu-vulla?

Varallisuusverotuksentarpeellisuus

Suomen veropolitiikan “virallinen lin-ja” on ollut hyvin epämääräinen varalli-suusverotuksen suhteen. Varallisuus-veron periaatteellista merkitystä ei olekorostettu. Sitä on ehdotettu lak-kautettavaksi monessa yhteydessä. Ar-velan ryhmän ehdotus varallisuusveronlakkauttamiseksi jatkaa tätä perinnet-tä. 1980-luvulla Suomen verolainsää-däntöä muovailemassa ollut verojuris-

ti Edward Anderson vaati varallisuus-veron lakkauttamista, koska sillä onniin vähäinen fiskaalinen merkitys. Pe-rustelu on vähintäänkin omituinen.Mikä hyvänsä vero voidaan tehdä fis-kaalisesti merkityksettömäksi.

Erillisen varallisuusveron säilyttämi-selle löytyy perusteluja. Oli käytössä

millainen tuloverotushyvänsä, erityisesti varal-lisuuden omistajalle onverolakien ja verohallin-non puutteiden ja epä-tarkkuuksien vuoksiaina tarjolla mahdolli-suuksia verojen välttä-miseen. Pääomatulojenverotuksen porsaan-reikiä ei koskaan voidakäytännössä täysin tuk-kia. Mitä useammassakohdassa omistamisenverotus tapahtuu, sitä

todennäköisempää on, ettei sitä voidajoka vaiheessa kokonaan välttää. Eril-linen varallisuusvero voi osaltaan var-mistaa verotuksen tapahtumista.

Tuottamastaan tulosta riippumatta va-rallisuus tuo omistajalleen yhteis-kunnallista valtaa ja riippumatto-muutta. Niinpä myös liberaali yhteis-kunta-ajattelu ainakin John Stuart Mil-listä lähtien on korostanut, että joskahden henkilön tulot ovat samat,

mutta toisella on enemmän varalli-suutta, edellyttää oikeudenmukaisuusankarampaa jälkimmäiseen kohdistu-vaa veroa. Veron kohdistuminen pel-kästään varallisuudesta saatuun tuloontaas ei välttämättä pakottaisi siirtämääntuottamatonta varallisuutta tuottavaksi.Varallisuusvero pakottaisi tähän.

Ehkä useimmin esitetty perustelu onvarallisuuserojen tasoittaminen. Varo-jen uudelleenjako voisi tapahtua jokoniin, että omistaja progressiivisenvarallisuusveron pelossa jakaisi varo-jaan muualle tai että varallisuusvero it-sessään tekisi sen. Taustaksi varalli-suuserojen tasoittamismotiiville on syy-tä muistaa, että varallisuuserot ovatvoimakkaasti kasvaneet Tilastokeskuk-sen varallisuuseroja vuosina 1988,1994 ja 1998 koskevien selvitysten pe-rusteella (taulukko 1).

Yritysverotus ja verokilpailu

Kaikki verot ovat yksilöiden tai kotita-louksien maksamia. Miksi sitten yri-tysverotusta ylipäänsä tarvitaan? Eiköriitä, että yrityksen omistajat maksa-vat tuloistaan veroa? Erillistä yritysve-roa puoltava kanta näkee sen veronasiitä edusta, joka syntyy osakkaan ra-joitetusta vastuusta. Tämähän suoje-lee osakasta erityisesti konkurssitilan-

Lähde: Verotus kansainvälisessä toimintaympäristössä, taulukko 4.12.; Tilasto-keskus.

Taulukko 1. Varallisuuden jakautuminen Suomessa varallisuusdesii-leittäin vuosina 1988, 1994 ja 1998, %.

Varallisuusdesiili 1988 1994 1998

I (vähävaraisimmat) 0,1 0,0 0,0II 0,6 0,3 0,2III 2,2 1,2 0,9IV 4,8 4,2 3,3V 7,3 6,9 6,2VI 9,2 8,9 8,2VII 11,5 11,2 10,4VIII 13,9 14,2 13,5IX 18,0 18,6 18,3X (varakkaimmat) 32,4 34,6 38,9

Varallisuus- jayritysveroja tarvi-taan varallisuus-ja tuloerojentasoittamiseensekä estämäänverojen välttä-mistä.


teissa. Vastakkainen kanta taas katsoo,että antaessaan lainaa yritykselle luo-tonantaja (velkoja) on täysin tietoinenosakkaan rajoitetusta vastuusta, ja ettähän voi näin sopeuttaa lainaehtonsasen mukaan. Näin ei ole yleensä syytäverottaa yhtä osapuolta enemmän kuintoista.

Monet puoltavat yritysverotustaeräänlaisena pääomatulojen ennakko-tai varmistavana verona. Sen katsotaanvarmistavan, että pääomatuloja saavatmaksavat ainakin tässä yhteydessä ve-roa pääomatuloistaan. Yritysverotuk-sen puuttuminen houkuttelisi teke-mään monia asioita yrityksen sisällä.Tuloja voisi kerätä ainakin tietyn ajanyrityksen sisällä ja siten voisi välttääverotuksen näistä tuloista joksikin ai-kaa.

Yritysveroa on myöspidetty poliittisesti suo-sittuna, koska ei olekovin selvää, kuka tuonveron loppujen lopuksimaksaa eli mikä on yri-tysveron kohtaanto.Erimielisyys ei koskevain sitä, kuka veronmaksaa, (yrittäjä/omis-taja, työntekijät vai ku-luttajat), vaan myössitä, kohdistuuko veropääomaan vai voittoon.

Juuri näistä syistä joh-tuen yritysverotuksenuudistaminen on ollutaina hankala asia.Omistajataho on vaati-nut voimakkaasti veronalentamista, koska seuskoo olevansa senmaksaja. Juuri samastasyystä työntekijäpuolion vastustanut yritysve-ron alentamista, koskamyös se uskoo omista-jan maksavan veroneikä sitä siksi ole syytäkeventää.

Uuden ulottuvuudenyritysverokeskusteluunon tuonut kansainväli-nen verokilpailu. Arve-

lan ryhmä on omaksunut äärimmäisenkannan. Ilman sen kummempaa em-piiristä tai teoreettista analyysia ryh-mä ei näe muuta tulevaisuuden kuvaakuin äärimmäisen ”race to bottom”-maailman, jossa kilpailu painaa vero-asteita yhä alemmas. Monet VM:nkannanotot edustavat myös tätä samaayksioikoista näkemystä. Kanta on sii-nä mielessä helppo, ettei se jätä tilaakeskustelulle. Leppäsen ryhmän rapor-tissa on luvussa 6 monipuolinen kat-saus alan taloustieteelliseen tutkimus-kirjallisuuteen. Se ei ainakaan tyrkytäyksipuolista verokilpailukuvaa.

Toisin kuin yksioikoisesta verokilpai-lunäkemyksestä voisi päätellä, talou-den avoimuuden ja kaikenlaisen kan-sainvälistymisen kasvuun voi reagoida,ja itse asiassa siihen on reagoitu muul-

Matti Tuomala ei näe kansainvälisen verokilpailun johtavanveroasteiden painumiseen vääjäämättömästi yhä alemmas,koska kansainvälistymisen tuomat riskit aiheuttavat tarvettahyvinvointivaltiolle ja sitä rahoittavalle verotukselle.

lakin tavoin kuin veroja ja menoja su-pistamalla. Rodrik (1998) osoittaa laa-jalla maakohtaisella aineistolla, että vii-me vuosikymmeninä ylivoimaisesti tär-kein yksittäinen julkisen sektorin koonselittäjä on ollut talouden avoimuus(so. ulkomaankaupan laajuus). Mitäavoimempi talous on ollut, sitä voi-makkaampaa on ollut julkisen sekto-rin laajentuminen. Julkinen sektori onkansainvälistymisen tuomien riskienkasvaessa toiminut vakuutuksena. Eri-tyisesti kehittyneissä maissa avoimuuson korreloinut voimakkaasti sosiaali-turva- ja hyvinvointimenojen kanssa.Talouden kasvanut avoimuus ei näyt-täisikään merkitsevän supistuvaahyvinvointivaltiota.�

KIRJALLISUUS

Holm, P. & Vihriälä, V. (2002), Mata-lan tuottavuuden työn tuki – tarpeelli-nen keino työllisyyden parantamiseksi.Pellervon taloudellisen tutkimuslaitoksentyöpapereita n:o 57.

Kilpailukykyiseen verotukseen: Tulove-rotuksen kehittämistyöryhmän muistio12/2002, VM:n vero-osasto.

Riihelä, M. & Sullström, R. & Suonie-mi, I. & Tuomala, M. (2001), Recenttrends in income inequality in Finland,teoksessa Kalela, J. & Kiander, J. & Kivi-kuru, U. & Loikkanen, H.A. & Simpura,J. (toim), The 1990s economic crisis inFinland. The Research Programme ofthe Academy of Finland: Down from theheavens, up from the ashes. The Finnisheconomic crisis of the 1990s in the lightof economic and social research, VATT-julkaisuja 27:6.

Rodrik, D. (1998), Why do more openeconomies have bigger governments?Journal of Political Economy 106, 997–1032.

Suoniemi, I. (2002), Verotus ja tulon-jako: Eräitä havaintoja Suomen kehityk-sestä, Talous & Yhteiskunta 3/2002.

Verotus kansainvälisessä toimintaym-päristössä, Työryhmäraportti, Talous-neuvosto, Valtioneuvoston kanslian jul-kaisusarja 2002/5.


Keskustelu hyvinvointivaltiosta käy kii-vaana. Mistä muusta aiheesta on syk-syn aikana ilmestynyt niin laaja kirjopuheenvuoroja?1 Voisi jopa sanoa, ettäkeskustelu hyvinvointivaltiosta on krii-siytynyt: osa etsii keinoja hyvinvointi-valtion pelastamiseksi, osa perusteleetarvetta hyvinvointivaltion purkamisel-le, ja osa pohtii hyvinvointivaltion tu-levaisuuden haasteita. Käytyä keskus-telua ovat dominoineet huolet hyvin-vointivaltion kustannusten kasvusta,julkisen budjettitalouden tasapainon

järkkymisestä, väestön ikääntymisentuomista paineista sekä globalisaationja siihen liittyvän verokilpailun vaiku-

Hannu TanninenLehtoriKuopion yliopisto

Hyvin-vointivaltionperinteiset perustelut

Viime aikojen vilkkaassa

keskustelussa hyvinvointivaltiosta

ovat sen perinteiset mikrotalous-

teoreettiset perustelut jääneet

varjoon. Artikkeli muistuttaa niistä

tehtävistä, jotka hyvinvointivaltiolle

on mielekästä asettaa.

Hannu Tanninen työskenteli projektitutkijana Palkansaaji-en tutkimuslaitoksessa 1.6.–31.12.2002 osallistuen Sosi-aali- ja terveysministeriön rahoittamaan Hyvinvointipalve-lujen rahoitusperiaatteet -tutkimushankkeeseen.

1 Esimerkkeinä viimeaikaisesta hyvin-vointivaltiokeskustelusta tai hieman laa-jemmin julkisen sektorin koosta käydystäkeskustelusta voidaan mainita Kerola ym.(2002), Valtionvarainministeriön työryh-mä (2002), Puoskari & Taimio (2002),Kiander & Lönnqvist (2002), Kanniainen(2002), Kantola & Kautto (2002) ja Lind-blom (2002).


tuksista. Näiden erilaisten uhkakuvienpuristuksessa ovat hyvinvointivaltionperinteiset mikrotalousteoreettiset pe-rustelut kuitenkin jääneet lähes huo-miotta.

Tarkoitukseni on tässä yhteydessäkiinnittää huomio kolmeen seikkaan.Ensinnäkin hyvinvointivaltiokeskuste-lussa sekoitetaan usein keskenään mik-ro- ja makrotalousteoreettinen argu-mentaatio. Toiseksi keskustelu keskit-tyy hyvinvointivaltiomenojen taloudel-lisiin vaikutuksiin unohtaen niiden al-kuperäiset tavoitteet lähes täydellises-ti. Kolmanneksi modernin julkistalous-teorian mukaan hyvinvointivaltion kes-keinen perustelu on tarve suojautuaepätäydellisen informaation tuottamiltariskeiltä ja epävarmuudelta.

Mikro- ja makronäkökulmathyvinvointivaltioon

Mihin julkista sektoria tarvitaan? Kan-santaloustieteen klassisessa, RichardMusgraven (1959) luomassa jaottelus-sa julkisen sektorin keskeisiä tehtäviäovat resurssien kohdentaminen, tulo-jen uudelleenjako ja talouden vakau-desta huolehtiminen. Resurssien koh-dentamistehtävä – siis pyrkimys re-surssien parempaan käyttöön vaihto-ehtoisten kohteiden välillä – voidaanjakaa julkishyödykkeiden tarjontaan jameriittihyödykkeiden tarjontaan. Jul-kishyödykkeillä tarkoitetaan maanpuo-lustusta ja yleistä hallintoa ja meriitti-hyödykkeillä mm. koulutus- ja terveys-palveluja. Tulojen uudelleenjakotehtä-vää on hoidettu lähinnä sosiaaliturva-menoin. Meriittihyödykkeiden ja sosi-aaliturvan on perinteisesti katsottu kuu-luvan hyvinvointivaltiomenoihin. Kol-mannen tehtävän, talouden vakaudestahuolehtimisen on yleensä nähty tapah-tuvan julkisten menojen ja tulojen ero-tuksen säätelyllä.

Mirrlees (1994) on kuvannut osu-vasti taloustieteen sisällä tapahtuneitapainopisteiden muutoksia ja julkisensektorin kolmen tehtävän eriytymistäjulkistalouden (mikrotalousteorian) jamakrotalousteorian kesken. Erikois-

tumisen myötä julkistalous on keskit-tynyt resurssien kohdentamis- ja uu-delleenjakokysymyksiin talouden va-kauttamiskysymyksen jäädessä mak-rotaloustieteen oppikirjoihin. Makro-talousteorian kehittyessä keynesiläinenvakauttamis- eli stabilisaatiopolitiikkasyrjäytyi oppikirjaesityksessä ja paino-piste siirtyi politiikan uskottavuusky-symyksen myötä julkisen sektorin vel-kaantumisen pitkän aikavälin kestä-vyyden pohtimiseen. Tämä makrota-loudellinen puoli on esitetty mm.Kianderin ja Lönnqvistin (2002) kir-jassa.

Hyvinvointivaltio ja taloudel-linen kasvu

Vaikka julkisen budjettitalouden tasa-paino-ongelmat ovat olleet mukanatalouspoliittisessa keskustelussa 1970-luvun lopulta lähtien, niin vasta Eu-roopan talous- ja rahaliitto ja siihenliittyvä vakaus- ja kasvusopimus ovatnostaneet EU-maiden budjetit keskei-simmäksi talouspoliittiseksi kysymyk-seksi. Aluksi budjetin tiukentunut ta-sapainovaatimus painotti ensisijaises-ti menojen karsimista, mutta asetet-tujen työllisyys- ja kasvutavoitteidenpuitteissa on nyttemmin ryhdytty huo-

mioimaan menojen karsimisen lisäksiniiden ’laatu’. Tämä ’laatu’ on liitet-ty menojen makrotaloudellisiin vaiku-tuksiin. Esimerkiksi Euroopan komis-sion (2002) mukaan eri julkisilla me-noilla on toisistaan poikkeavia vaiku-tuksia taloudelliseen kasvuun ja työl-lisyyteen.

Euroopan komissio (2002) jaotteleeeri menoryhmien kasvuvaikutuksiakuvion 1 ja taulukon 1 mukaisesti. Ha-vaitsemme, että osa julkisista menois-ta omaa pelkkiä negatiivisia kasvuvai-kutuksia (kategoria 1), kun taas osal-la julkista menoista on aluksi positiivi-sia kasvuvaikutuksia, jotka alkavat vä-hetä tietyn BKT-osuuden jälkeen jakääntyvät lopulta kokonaan negatiivi-siksi (kategoria 2). Osalla julkisista me-noista (kategoria 3) kasvuvaikutuksetovat pienillä määrillä negatiiviset, muttane käyttäytyvät muuten kategorian 2menojen kaltaisesti. Joidenkin julkis-ten menojen positiivinen vaikutus kas-vuun alkaa mahdollisesti vähetä vastasuurilla menojen BKT-osuuksilla (ka-tegoria 4).

Taulukon 1 mukainen jaottelu perus-tuu laajaan empiiriseen materiaalin,jossa on tutkittu eri menoluokkien jataloudellisen kasvun välistä yhteyttä(ks. Euroopan komissio 2002 sekäBénabou 1996 ja Atkinson 1999).

Talo

udel

linen

kas

vu

Kategoria 3Kategoria 2 Kategoria 4

Kategoria 1

Menot/BKT

Kuvio 1. Julkisten menojen ja taloudellisen kasvun välinen suhde.

Lähde: Euroopan komissio (2002, 85).


Katsauksista nousee esiin yhteisinä piir-teinä kaksi seikkaa. Ensinnäkin mai-den välisiin aineistoihin perustuva em-piirinen evidenssi hyvinvointivaltiome-nojen ja taloudellisen kasvun välisestävuorovaikutuksesta on hyvin ristiriitais-ta. Lisäksi lähes kaikki tutkimukset tar-kastelevat lineaarista re-laatiota eli kuvion 1 ka-tegorioiden 1 tai 4 mu-kaista suhdetta, muttavain muutamassa tutki-muksessa on etsittymahdollista aidosti epä-lineaarista yhteyttä hy-vinvointivaltiomenojenja taloudellisen kasvunvälillä eli kategorioiden 2 tai 3 kaltais-ta suhdetta (ks. Tanninen 2000). Ontodettava, että nykyisen kirjallisuudenvalossa on vaikea perustella (liian suur-ten) hyvinvointivaltiomenojen karsin-taa niiden negatiivisilla vaikutuksilla ta-loudelliseen kasvuun.

Keskeisintä on hyvinvointi

Hyvinvointivaltion keskeinen tehtävä eikuitenkaan ole taloudellisen kasvunedistäminen vaan ensisijaisesti sosiaa-liturvan ja väestön hyvinvoinnin luo-

minen ja edistäminen. Koska useattutkimukset tukevat näkemystä, jon-ka mukaan eurooppalaiset hyvinvoin-tivaltiot ovat kärkisijoilla useimmilla in-himillisen kehityksen samoin kuin kes-tävän kehityksen mittareilla arvioitu-na, voidaan hyvinvointivaltioita pitää

menestyneinä (ks. esim.Atkinson 1999, Kiander& Lönnqvist 2002). Ta-loudellisten tavoitteidenlisäksi meidän on arvo-tettava hyvinvointivalti-oon liittyvät oikeuden-mukaisuusnäkökannatmm. köyhäinhoidon, tu-loerojen tasaamisen, so-

siaalisen yhteenkuuluvuuden vahvista-misen ja syrjäytymisen estämisen osal-ta. Suomalaisessa keskustelussa nämänäkökannat ovat tulleet varsin vaisustiesille arvioitaessa laman aikaisten tur-vaverkkojen toimintaa ja niiden pur-kamiseen kohdistuneita paineita 1990-luvulla.

Edellä tarkastelimme dominoivaamakrotaloudellista näkökulmaa hyvin-vointivaltiomenoihin erityisesti julkisensektorin koon ja siihen liittyvän me-norakenteen näkökulmasta. On teh-tävä selkeä ero koon ja menojen ra-kenteen välillä. Koossa on kyse anne-

tun hyvinvointitavoitteen vaatimastamenojen määrästä, mikä vastaa vainosittain edellä esitettyä vallitsevaa mak-rotaloustieteellistä kysymyksenasette-lua. Rakenteessa on puolestaan kysy-mys siitä, voidaanko haluttu hyvinvoin-titavoite saavuttaa tehokkaammin jul-kisen vai yksityisen sektorin toimesta.Alussa viittaamieni Mirrleesin (1994)havaintojen mukaan julkisen sektorintehtäväjaottelussa rakennekysymys onnykyään mikrotaloustieteen ja erityi-sesti modernin julkistalouden keskeis-tä ongelmakenttää. Keskeinen mikro-taloudellinen perustelu hyvinvointival-tiotehtäville on markkinoiden epäon-nistumisten korjaaminen.

Perinteisen oppikirjamäärittelyn mu-kaan markkinoiden epäonnistuminensyntyy, kun markkinamekanismi eikykene tuottamaan paretotehokastavoimavarojen kohdentumista.2 Mark-kinoiden epäonnistuminen – siis pare-totehoton resurssien allokaatio – voiolla seurausta kasvavista mittakaava-eduista, julkishyödykkeistä, ulkoisvai-kutuksista tai epäsymmetrisestä infor-maatiosta. Joskus markkinoiden tuot-tamaa tulemaa halutaan muuttaa tu-lonjaollisista syistä. Tätä ei yleensä pi-detä markkinoiden epäonnistumisena,sillä markkinamekanismin katsotaanideaalissa tilassa tuottavan tehokkaanratkaisun. Markkinamekanismin tuot-tamaan tehokkaaseen ratkaisuun ei liitylupausta oikeudenmukaisuudesta (ks.esim. Tuomala 1997).

Ei ole osoitettu,että hyvinvointi-valtiomenot hei-kentäisivät ta-louskasvua.

2 Ollakseen paretotehokas talouden ontoteutettava kolme eri tehokkuusehtoa.Ensinnäkin vaihdon tehokkuus vaatii, ettäkukin kuluttaja saa markkinamekanisminpuitteissa hankituksi mielestään parhaanmahdollisen hyödykejoukon. Toiseksi tuo-tanto pitää järjestää pienimmin mahdolli-sin voimavaroin ja kolmanneksi vaaditaanns. tuotos/valintatehokkuutta eli sitä, ettätuotetaan juuri niitä hyödykkeitä, joitakuluttajat haluavat kuluttaa (ks. Tuoma-la 1997, 20–22).

Taulukko 1. Kuinka julkisten menojen eri komponentit vaikuttavat kas-vuun.

Lähde: Euroopan Komissio (2002, 85).

Menokategoria Vaikutus

(1) Korkomenot Aina haitaksi taloudelliselle kasvulle

(2) Vanhuus ja lesket, työntekijöiden Hyväksi, mikäli menoja on rajoitettu,työkyvyttömyys- yms. turva, kollek- muutoin haitaksitiivinen kulutus

(3) Työttömyystuki, muut menot Hyväksi, mikäli eivät ole liian alhaisetsosiaaliturvamenot tai liian suuret

(4) Koulutus, T&K, julkiset inves- Aina hyväksi, edellyttäen kuitenkintoinnit, terveydenhuolto, aktiiviset ettei käytetä erittäin suuria summiatyömarkkinatoimenpiteet


Hyvinvointivaltion säästöpos-sutehtävä

Useimmille meistä tuleekin hyvinvoin-tivaltion päämääristä puhuttaessa en-simmäisenä mieleen juuri hyvinvointi-valtion uudelleenjako- eli ns. RobinHood -tehtävä: jakaa varallisuutta rik-kailta (onnekkailta) vähemmän varak-kaille (onnekkaille). Nicholas Barr(2001) on kuitenkin jo pitkään argu-mentoinut hyvinvointivaltion vakuutus-roolin puolesta. Se mahdollistaa tulo-jen uudelleenjaon yksilön elinkaarenaikana eli hyvinvointivaltio on erään-lainen säästöporsas.

Näyttäisi siltä, että hyvinvointivaltionsäästöporsastehtävä on suhteellisenhuonosti huomioitu ja ylipäätään ym-märretty käynnissä olevassa keskuste-lussa (ks. esim. Lindblom 2002 taiKiander ja Lönnqvist 2002). Kuiten-kin eräiden arvioiden mukaan yli kak-si kolmasosaa kaikista hyvinvointime-noista on uudelleenjakoa yli yksilöidenelinkaaren. Epätäydellisen informaati-on aiheuttama markkinoiden epäon-nistuminen kulutuksen tehokkaassa ta-sauksessa yli ajan nostaa esiin hyvin-vointivaltion roolin kulutuksen tasaa-jana ja vakuutusten tarjoajana. Julki-nen sektori voi halutessaan pyrkiä pa-rantamaan markkinoiden epäonnistu-mista: sääntelyllä, rahoituksella, julki-sella tuotannolla ja/tai tulonsiirroin.

Kulutuksen tasauksessa on pitkältikysymys koulutusmenoista ja eläkkeis-tä – siis yksilöiden pyrkimyksestä jamahdollisuuksista tasoittaa säästämi-sen avulla kulutusta eri elämäntilantei-den välillä. Vakuuttautumisessa on ky-symys varautumisesta mahdollisiin tu-lonmenetyksiin eli riskien karttamises-ta. Tyypillisesti taloustieteellisessä tar-kastelussa tällaisia tulonmenetyksiä ai-heuttavat joko sairaus tai työttömyys.Rajoitun tässä yhteydessä vakuutusky-symykseen.

Miksi julkisen sektorin tulisi puuttuavakuutusmarkkinoiden toimintaan?Kenneth Arrow (1963) totesi klassik-koartikkelissaan, että kilpailullisten va-kuutusmarkkinoiden epäonnistuessasyntyy epävarmuuden voittamiseksi so-

siaalisia instituutioita. Tällaiset julkisettai yksityiset instituutiot toimivat va-kuutusten kaltaisesti riskin vähentäji-nä, vaikka ne eivät täytä yksityisten va-kuutusten aktuaarisuusvaatimusta senkapeassa merkityksessä.3

Sosiaalivakuutus onyksi tällainen instituutio.4

Yksityisten vakuutustentapaan sosiaalivakuutuk-sessakin edut riippuvat ai-kaisemmasta maksuker-tymästä sekä määrätynehdon (esimerkiksi työt-tömyyden tai sairauden)toteutumisesta. Sosiaali-vakuutukset eroavat kui-tenkin yksityisistä vakuu-tuksista kahdessa suh-

teessa. Ensinnäkin sosiaalivakuutus onpakollinen, jolloin estyy yksi vakuutus-markkinoiden epäonnistumisen kes-keinen syy, asiakaskunnan epäedulli-nen valikoituminen vain korkean ris-

kin omaaviin. Tällöinvakuutusyhtiöt voivathinnoitella vakuutus-maksut koko väestönkeskimääräisen riskinmukaan edullisemmak-si kuin vapaaehtoiseenvakuutukseen liittyvänkorkeamman riskinomaavan asiakaskun-nan tapauksessa. Va-kuutuksen pakollisuusmahdollistaa myösmaksuosuuden ja yksi-lön riskin välisen kyt-

kennän heikentämisen. Mitä vähem-män maksuosuus ja etuisuus vastaa-vat toisiaan, sitä enemmän sosiaaliva-kuutus on uudelleenjakavan veron kal-tainen. Edelleen julkinen sektori voitarvittaessa järjestää myös vakuutuk-seen liittyvän tuotannon ja jakelun(esim. julkinen terveydenhuolto).

Toiseksi sosiaalivakuutukseen liittyvätsopimusehdot voivat olla yksityistä va-

Yli kaksi kolmas-osaa hyvinvointi-menoista jakaatuloja uudelleenyli yksilöidenelinkaaren eikäniinkään yksilöi-den välillä.

Hannu Tanninen haluaa suunnata keskustelua hyvinvointivaltion kasvuvaikutuksista senperimmäisiin tehtäviin eli hyvinvoinnin, oikeudenmukaisuuden ja tehokkuuden edistämi-seen.

3Aktuaarisuusvaatimus tarkoittaa yksin-kertaisesti sitä, että kerättävät vakuutus-maksut on kytketty maksettaviin vakuu-tuskorvauksiin.

4 Suomessa käytettyjä sosiaalivakuutuk-sia ovat mm. kansaneläkevakuutus, saira-usvakuutus ja työeläkevakuutus. Myös am-mattiliittojen hallinnoimassa vapaehtoises-sa työttömyysvakuutuksessa on sosiaaliva-kuutuksen piirteitä (ks. Barr 2001).


kuutusta väljemmin määri-tellyt. Siten sosiaalivakuu-tus on joustavampi kuin yk-sityinen vakuutus, jossaetuuden ehdot ja maksujensuuruudet ovat täsmällisestimääritellyt. Julkinen valtavoi sosiaalivakuutuksenpuitteissa muuttaa ehtoja,vähentää ja poistaa etuuk-sia tai lisätä niitä kattaak-seen ilmenneitä tarpeita.Parhaimmillaan sosiaaliva-kuutus auttaa suojautu-maan riskin lisäksi myösepävarmuutta vastaan, mi-hin aktuaarinen vakuutus eikykene (Atkinson 1989,Barr 2001).5

Huomioimalla hyvinvointivaltiome-nojen mikrotalousteoreettiset peruste-lut voimme asettaa monet makrotalo-udelliset huolenaiheet oikeaan valoon:meillä on olemassa huoli julkisen bud-jettitalouden kestävyydestä pitkällä ai-kavälillä, mutta sen syy ei ole hyvin-vointivaltiomenojen taloudellista kas-vua heikentävissä tekijöissä. Päinvas-toin monet hyvinvointivaltiomenot pa-rantavat talouden tehokkuutta tuomal-la helpotusta epätäydellisen informaa-tion tuottamiin markkinoiden epäon-nistumisiin. Nicholas Barria (2001,272) lainaten ”ne syyt, joiden perus-teella hyvinvointivaltiota tarvitaan, ei-vät ole hävinneet; hyvinvointivaltioninstituutiot ovat vakaat ja vastaanotta-vaiset; kehittyvissä muodoissaan hyvin-vointivaltio säilyy 21. vuosituhannenhaasteissa.”�

KIRJALLISUUS

Arrow, K. (1963), Uncertainty and theWelfare Economics of Medical Care,American Economic Review 53:5, 941–973.

Atkinson, A.B. (1989), Poverty and So-cial Security, New York: HarvesterWheatsheaf.

Atkinson, A.B. (1999), The EconomicConsequences of Rolling Back the Wel-fare State, Cambridge, MA: MIT Press.

Barr, N. (2001), The Welfare State asa Piggy Bank. Information, Risk, Uncer-tainty, and the Role of the State, Ox-ford: Oxford University Press.

Bénabou, R. (1986), Inequality andGrowth, National Bureau of EconomicResearch Working paper 5658.

Euroopan Komissio (2002), Public Fi-nances in EMU – 2002, EuropeanEconomy.

Kanniainen, V. (2002), Puhtia hyvin-vointiyhteiskunnan purjeisiin – Perus-palveluja uudella tavalla, Helsinki: EVA.

Kantola, A. & Kautto M. (2002), Hy-vinvoinnin valinnat – Suomen malli2000-luvulla, Sitra 251, Helsinki: Edi-ta.

Kerola, H. & Mäkitalo, R. & Putko-nen, C. (2002), Parempaa halvemmal-la? Valtiovarainministeriö, Kansantalo-usosasto, Keskustelualoitteita nro 68.

Kiander, J. & Lönnqvist, H. (2002),Hyvinvointivaltio ja talouskasvu, Porvoo:WSOY.

Lindblom, S. (2002), Kansankodintuolla puolen – Hyvinvointivaltion tilivel-vollisuuden tarkastelua, VATT-julkaisu-ja 34, Helsinki: Valtion taloudellinen tut-kimuskeskus.

5 Yksi esimerkki tällaisesta on vuoden2001 syyskuun 11. päivän terroristi-iskunaiheuttama vakuutusongelma lentoyhti-öille. Lentoyhtiöt voivat vakuuttautua yk-sittäisiä, normaaliajan todennäköisyyttävastaavia onnettomuuksia vastaan, mut-ta terrorismin aiheuttamien uhkien seu-rauksena vakuutusmaksut nousivat niinkorkeaksi, että tarvittiin muunlaisia jär-jestelyjä.

Mirrlees, J.A. (1994), Op-timal Taxation and Govern-ment Finance, teoksessaJ.M. Quigley, J.M. & Smo-lensky, E. (Eds.), ModernPublic Finance, CambridgeMA: Harvard UniversityPress.

Musgrave, R.A. (1959),Theory of Public Finance,New York: McGraw-Hill.

Puoskari, P. & Taimio, H.(2002). Suomen julkisensektorin tila ja tulevaisuu-den näkymät, Palkansaajientutkimuslaitos, Tutkimuksia86.

Tanninen, H. (2000), Jul-kisten menojen vaikutus ta-loudelliseen kasvuun. Ta-lous & Yhteiskunta 28:4, 8–12.

Tuomala, M. (1997), Jul-kistalous, Tampere: Gaudeamus.

Valtiovarainministeriön työryhmä(2002), Kohti tehokkaampaa ja laaduk-kaampaa julkista taloutta. Valtiovarain-ministeriö, Kansantalousosasto, Keskus-telualoitteita nro 70.

Kuv

a: K

imm

o vo

n Lü

ders

/Kuv

aario


Eurooppalaisen hyvinvointivaltionajankohtaiseen tilaan liittyy senkaltai-nen vilkastunut tutkimus, jota voi kut-sua aikalaisdiagnoosiksi. Sosiologias-sa se on alettu ymmärtää omana tie-teellisen kirjoittamisen lajinaan tutki-musteorian ja yleisen yhteiskuntateo-rian rinnalla. Aikalaisdiagnostinen oviavautuu kaikkine mahdollisuuksineenja vaaroineen, kun elettävä aika koe-taan voimakkaasti taitekohdaksi ja kunodotusten ja kokemusten välille syn-tyy huomattavaa jännitettä.

Väitöskirjassani (Lindblom 2002)tällainen viritys liittyy kahteen keske-nään ristiriitaiseen tendenssiin ja nii-

den törmäyspaikkaan. Yhtäältä epävar-muuden kasvu on tuonut mukanaanyhteiskuntapolitiikan koko odotusho-risontin järkkymisen ja uudelleen muo-toutumisen. Toisaalta on nähtävissä yh-teiskuntapolitiikan ohjausvajeen kasvu.Se johtuu hyvinvointivaltion symboli-sen vetovoiman ylivoimaisuudesta jatähän liittyvästä puolueiden samaistu-misesta, liimaantumisesta toinen toi-siinsa ja reformikilvasta. Näiden kah-den ristiriitaisen tendenssin kohtaus-paikassa hyvinvointivaltio varmuudenkonseptina, ylimittaisine hallittavuudenvaatimuksineen ja reformipaineineenkohtaa epävarmuuden maailman.

Nykyisessä epävarmuu-

den sävyttämässä maail-

massa on vähemmän tilaa

suurille aatteille ja

teorioille hyvinvointi-

valtion puolustamisessa

ja kehittämisessä. Kan-

sankodin tuolla puolen

etsitään maltilliselle

yhteiskuntapolitiikalle

eettisiä eikä pelkästään

resurssien rajallisuuteen

perustuvia argumentteja.

Seppo LindblomValtiot.lis. (väit.)

Kansankodintuolla puolen

Seppo Lindblom toimi Palkansaajien tutkimuslaitoksen (ent. Työväen taloudellisentutkimuslaitoksen) ensimmäisenä esimiehenä v. 1971–73. Hän on osallistunutaktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja väitellyt yhteiskuntapolitiikasta Hel-singin yliopistossa marraskuussa 2002.


Hyvinvointivaltion katkos

Kyse on sellaisesta hyvinvointipolitii-kan ekspansiivisen kehityksen katkok-sesta, jossa monistakin tekijöistä joh-tuen alkaa tuntua epärelevantilta tar-kastella joitakin perinteisiä yhteiskun-tapolitiikan aatteellisia jännitteitä. Sa-nottu koskee niin yksilöllisyyden-yh-teisöllisyyden, edistyksellisyyden-kon-servatiivisuuden kuin oikean-vasem-man välistä virtaviivaista vastakkain-asettelua. Tällaiset perinteiset erotte-lut detraditionalisoituvat. Uusi aikavaatii uuden erottelun ja modernitkoordinaatit. Rakennan tutkimukses-sani nelikentän, jossa yhtäältä epävar-muuden-varmuuden ja toisaalta yh-teiskuntapolitiikan intervention suo-tavuuden määrittelemässä maastossatarkastellaan kolmea erilaista politiik-kakäsitystä. Niitä kutsun ekspansiivi-seksi, turhautuneeksi ja tilivelvolliseksi(ks. kuvio).

Ekspansiivinen politiikkakäsitys onvarmuuden maailmassa syntynyt kon-sensus. Sitä voi luonnehtia kansalli-sen suvereniteetin ja kasvuhakuisenyhteiskuntapolitiikan varaan rakentu-vaksi ajatteluksi. Se ei tunnista uusiaepävarmuuden elementtejä ja on senvuoksi iskevällä kielellä ilmaistuna var-muuden petos. Turhautunut politiik-kakäsitys puolestaan voidaan ymmär-tää ajattelutapana, joka hyväksyy epä-varmuuden ilmaston aina hurmioitu-miseen saakka. Sitä voidaan kutsuapostmodernin lumoksi ja epävarmuu-den petokseksi. Nämä vaihtoehdotseurustelevat tietyllä tavalla keske-nään. Mitä enemmän yhteiskuntapo-litiikkaa karakterisoi ekspansiivisenajattelun hallittavuuden vaatimus ja re-formikilpa, sitä todennäköisemmin setörmää rajoihinsa. Sitä varmemmintaas yhteiskuntaan leviää demokrati-aa ja luottamusta nakertava frustraa-tio, hiljaa ja huomaamatta kuin häkähuoneeseen.

Tilivelvollinen politiikkakäsitys onvaihtoehto suvereenin kansankodintuolla puolen. Se tarkoittaa epävar-muuden, ambivalenssin ja keskeneräi-syyden viileää hyväksyntää sekä kon-

tingenssin eli pelivaran tunnistamis-ta. Henkisten ja aineellisten voima-varojen pelivara on tarpeen niin yllät-tävien koettelemusten sietämiseksikuin yllättävinä avautuvien mahdolli-suuksien hyödyntämiseksi. Tämä onvolatiilissa tieto-taidon hyvinvointiyh-teiskunnassa tärkeä sosiaalisen turval-lisuuden näköala. Tilivelvollisuuttapohtimalla etsin epävarmuuden maa-ilmassa pragmaattiseesti ja toivotto-muuteen lannistumat-ta poliittisen luotta-muksen puhetapaa.Haen maltilliselle yh-teiskuntapolitiikalleeettisiä eikä pelkästäänvoimavarojen rajalli-suuteen perustuvia ar-gumentteja.

Miksi sitten käytänotsikossa kansankodinkäsitettä, joka ei ole eri-tyisen syvälle juurtunutsuomalaiseen kielen-käyttöön? Yhteiskun-tatieteen käsitteet ovat itseensä viittaa-via. Tämä tarkoittaa sitä, että tiede ke-rää aineistonsa kansalaisten ja yhteis-kunnan arjesta, samalla kun se jäsen-

tää tätä arkea teorioillaan ja käsitteil-lään. Käsitteet siis paitsi kuvaavat asioi-ta niin myös muokkaavat mieliä. Näinvoivat liian viehkeät ja anteliaat, sym-boliselta merkitykseltään ylivoimaiset jaloukkaamattomat käsitteet tuoda mu-kanaan ongelmia.

Kansankodin tuolla puolen on siis kä-sitteellinenkin ulottuvuus: kansanko-din turvallisuus, hyvinvointitavoitteenitsestäänselvyys ja valtiovallan kaikki-

voipaisuus synnyttävätyhdessä jotain perinvarmaa, pyhää ja kai-ken kritiikin ulkopuo-lella olevaa. Kansan-kodin tuolla puolentätä pyhää kuvaa ra-vistellaan ja maalliste-taan tilivelvollisuudentarkastelun avulla. Setarkoittaa itsekriittistäja refleksiivistä suh-tautumista hyvinvoin-tivaltion hienon ideanmukanaan tuomiin ja

itse tuottamiin ongelmiin. Viestini on,että suuren konsensuksen vallassa ra-kennettu hyvinvointivaltio ei ole koh-dannut poliittista vihollista vaan laa-

Nyt on aika pohtiakriittisesti hyvin-vointivaltionmukanaan tuomiaja itse tuottamiaongelmia epävar-maksi käyneessämaailmassa.

Kuvio 1. Politiikkakäsitykset.

Yhteiskuntapolitiikan aktiivisuus


jan ystäväpiirinsä hämmentyneen kat-seen.

Sosialidemokratian haaste

Hämmennyksen tila koskee ennenmuuta hyvinvointipoliittisen reformis-min lyhdynkantajaa, sosialidemokrati-aa. Donald Sassoon (1997) päättää eu-rooppalaisen sosialidemokratian sata-vuotista taivalta käsittelevän teoksen-sa ei välttämättä vallan pessimistisiinmutta vähintäänkin epävarmoihin tun-nelmiin. Ensimmäistä kertaa toisenmaailmansodan jälkeen sosialidemo-kraattinen liike katsoo tulevaisuuteentodella huolestuneena. Sosialidemo-kratian ongelmat eivät kuitenkaanmerkitse markkinatalouden suurtavoittoa. Päinvastoin epävarmuudenhaasteet ovat pitkälti samoja kuinmarkkinataloudenkin, aivankuten hyvinvointivaltion kul-ta-aika nopean talouskasvunvuosina oli markkinatalou-denkin voitonkulkua. Yksi jasama turbulenssi koskettaanyt kumpaistakin.

Mutta eikö sosialidemo-kraattisen maailmankuvanpitäisi mieluumminkin avau-tua ekspansiivisena ja hyvin-vointivaltion kannalta aiem-paa myönteisempänä, kunNeuvostoliiton reaalisosialis-mi on murtunut? Olihankommunismin eteneminensosialidemokraattisen refor-mismin ankara aatteellinenvihollinen läntisissä hyvin-vointivaltioissa. Sosialide-mokratian kasvoilla ei kui-tenkaan ole voittoisa vaan it-setutkiskelun ilme. Syynä onse, että reaalisosialismin mu-rensi sama epävarmuuden,refleksiivisyyden kasvun,kyseenalaistumisen ja prag-matisoitumisen dynamiikka,joka kuuluu elimellisesti glo-balisoitumisen kulttuuriseenkokonaiskuvaan. Näihin sa-moihin haasteisiin sosialide-

mokratia on juuri nyt etsimässä vas-tauksiaan olosuhteissa, joissa vasem-man ja oikean välinen vastakkainaset-telu on kuihtumassa. Sosialidemokra-tia tarttuu taikapeiliin ja kysyy, ken onmaassa mahtavin. Se näkee peilistäomat kasvonsa ja suuntaa sen jälkeenkriittisen katseen itseensä. Siitä onhyvinvointivaltion tilivelvollisuuden ref-leksiivisessä pohdinnassa kyse.

Orastava itsekritiikki

Nostan esiin kolmen merkittävän so-sialidemokraatin, Mauno Koiviston,Kalevi Sorsan ja Paavo Lipposen vii-me aikoina käyttämät kriittiset jakonstruktiiviset puheenvuorot sosiali-demokratian uusiutumisen tarpeista.Mauno Koivisto on hänelle ominaisel-la puhetavallaan kysynyt, voiko sosia-

lismi olla muutakin kuin kasvavaa vel-kaantumista. Tätä tiukemmalla taval-la ei juuri voitane herättää keskusteluasiitä hyvinvointipolitiikasta, jossa sosia-lidemokraatit ovat olleet keskeisenä vai-kuttajana mukana. Kalevi Sorsa puo-lestaan käytti tärkeän kriittisen pu-heenvuoron tuoreimman sosialidemo-kraattisen periaateohjelman valmiste-lutyön yhteydessä. Viitaten hyvinvoin-tivaltion kokemiin uusiin haasteisiin jakansalaisten oikeuksista ja velvolli-suuksista käytyyn keskusteluun hänkirjoitti, että myös sosialidemokratianon otettava oppia kokemuksistaan.Hän jatkoi, että vain hitaasti ja tuskal-lisesti, ristiriitojen ja vastakkainasette-lujen kautta alkaa syntyä uuden vuosi-sadan sosialismi. Donald Sassoon(1997) taas on sosialidemokratiaa kos-kevassa historiikissaan nostanut uudenajattelun yhtenä näkyvimpänä esimerk-

kinä Paavo Lipposen vaati-muksen yhteiskuntapolitii-kan paradigman muutokses-ta. Tämä ilmaisu viittaa sii-hen, ettei sen enempää tie-teellä kuin aatteellakaan oleajatonta, loukkaamatontapätevyyttä. Elettävä aikaasettaa nyt omat erityiset ky-symyksensä niin yhteiskun-tatieteille kuin poliittisille liik-keillekin.

Tässä on kolme itsekritii-kin dimensiota, jotka muo-dostavat yhdessä peittävän jalaaja-alaisen kokonaisuuden.Sen taustalla on merkittävämäärä yhteiskuntatieteellistä,aatteellista ja käytännöllispo-liittista tietoutta sekä koke-musta. Se on niin syvältäkouraisevaa kritiikkiä, ettäsiitä pitää ryhtyä keskustele-maan. Minulla oli tilaisuusolla jäsenenä siinä toimikun-nassa, joka laati valmistelu-työn vuonna 1999 hyväksyt-tyyn SDP:n tuoreimpaanperiaateohjelmaan. Toimi-kunnan työn ollessa loppu-suoralla toin yhtenä viimei-simmistä kokouksista esilleK

uva:

Hei

kki T

abel

l/Kuv

aario


havainnon, ettei toimikunnan työssäollut havaittavissa merkkejä sellaisestatuskasta, mihin Kalevi Sorsa oli viitan-nut. Katsoin, että jompi kumpi arvioitilannetta väärin, joko toimikunta taiKalevi Sorsa. Vedin johtopäätöksen,ettei se ollut Sorsa.

Yhden merkittävän muutoksen uusiperiaateohjelma toi mukanaan. Sosia-lismi ei siinä esiinny enää kapitalistisentalousjärjestelmän aatteellisena ja sys-teemisenä vaihtoehtona, vaan sosiali-demokratia määritellään yhteiskunnal-liseksi uudistustyöksi sosialismin arvo-jen perustalta. Ohjelmaan kirjattiin näinperiaate, jonka mukaan jo vuosikym-meniä oli toimittu. Oli koettu kehitys,missä kapitalismin vastavoimat olivatsuunnattomasti kasvaneet. Muistamaista oli saatu dramaattisia ja veri-siäkin havaintoja siitä, miten perusta-vanlaatuiset ongelmat eivät olleetmuuttaneet muotoaan, vaikka yksityi-nen omistus oli poistettu. Suomalai-sesta pragmaattisesta valtio-omisteises-ta teollisuuspolitiikasta taas oli käytet-tävissä kokemuksia siitä, miten valtiooli ollut moderni toimija ensin omis-tusta rakentaessaan ja sitten sitä pur-kaessaan.

Oli siis mitä perustelluinta, että sosia-lismi talousjärjestelmän vaihtoehtonajäi pois periaateohjelman sanastosta.Tilanne ei ole kuitenkaan aatteellisestivailla pulmia. Samanai-kaisesti sosialidemo-kraattinen liike käy vil-kasta keskustelua niistäesteistä, joita ns. uusli-beraali kapitalistinen vir-taus on asettamassakansallisille hyvinvointi-politiikan pyrkimyksille.Ei näytä oikein johdon-mukaiselta kokonaisuu-delta, jos sosialidemo-kratia ensin maanitteleeesiin uusliberalismin glo-baalin peikon, luopuusamalla järeimmästä his-toriallisesta aseestaan ja alkaa sitten hä-tistellä tuota peikkoa jollakin Tobininveron kaltaisella risulla. Ei tunnu oi-kein hyvältä ajatukselta jättäytyä ylei-

sin sanankääntein sosi-alismin arvojen varaan,jättää sosialismi elää ki-tuuttamaan tällaisessauusliberalistisessa ahdis-tuksessa. Joku tässäasetelmassa mättää.Mielestäni se on globaa-lin uusliberalismin uh-kakuva.

Uusliberalisminuhkakuva

Sanat ovat sopimuksia.Mitä uusliberalismistaon ymmärrykseni mu-kaan hyvinvointivalti-oon liittyvässä keskus-telussa sovittu, se onmitä eriskummallisinyhdistelmä ristiriitaisiaainesosia. Ensiksi siihenliittyy patakonservatii-vista suvaitsematto-muutta niin rodullises-ti, sukupuolisesti kuinuskonnollisestikin. Toi-seksi siihen kytkeytyyääriliberaalia markkina-paikan aggressiivisenyksilöllisyyden ihannointia. Kolman-neksi se tarkoittaa sokaistunutta var-

muutta talous- ja raha-markkinoiden omistaautonomisista tasapai-nottavista voimista. Kuntähän keitokseen vielä li-sätään hyppysellinenamerikkalaista kulttuuri-imperialismia, niin näintäydentyy uusliberalis-min moni-ilmeinen jamoneen suuntaan veny-vä käsite. Samalla syn-tyy yhtä moni-ilmeinenja sisäisesti epäjohdon-mukainen modernin eu-rooppalaisen hyvinvoin-

tivaltion oikeistolainen ja globaalinenuhkakuva.

Kun uusliberalismi on saanut tällai-sen sekavan oikeistolaisen painolastin,

siitä ei ole käsitteeksi tutkimuksessa-ni, joka hylkää oikean ja vasemmanvälisen aatteellisen jännitteen ja koros-taa pragmatismin nousua. Tutkimuk-sessani tarjoan joka tapauksessa uusli-beraalin fundamentaalikritiikin tilalle ti-livelvollista politiikkakäsitystä paitsikriittisenä niin sisäisesti johdonmukai-sena hyvinvointivaltiollisena ajatteluta-pana. Se tarjoaa konservatiivisen su-vaitsemattomuuden sijaan näkemyk-sen siitä, että epävarmuus, suvaitsevai-suus ja demokratia kulkevat käsi kä-dessä, kun taas varmuus, suvaitsemat-tomuus ja demokratian uhkatekijät kul-kevat yhtä jalkaa. Markkinapaikan yk-silöllisyyden asemesta se puolestaannäkee modernin individualisoitumisenglobalisaatioon kytkeytyvänä sosiaali-sen refleksiivisyyden kasvuna sekäkaikkinaisten traditioiden ja dogmienkyseenalaistumisena. Se ei tarkoita yk-

Tilivelvollisenpolitiikkakäsityk-sen refleksiivinenja pragmaattinenitsekritiikki onvaihtoehto hyvin-vointivaltion uus-liberalistisellekritiikille.

Seppo Lindblomin mielestä hyvinvointivaltio ei ole kohdan-nut vihollista vaan laajan ystäväpiirinsä hämmentyneen kat-seen.


silön itsekkyyden vaan kompetenssinkasvua. Edelleen sen epävarmuudenkonsepti pitää sisällään ajatuksen, ettäusko suuriin teorioihin on ylipäätäänhorjunut olipa sitten kyse yhteiskun-taja talouspolitiikan hallittavuuden teo-rioista kuten keynesiläisyydestä taimarkkinoiden itse tasapainottuvistavoimista kuten ääriliberalismista. Epä-varmuuden maailmassa, kaikkinaistenesteiden kasvaessa, pragmaattinen vir-taus voimistuu niin yhteiskuntatieteis-sä kuin -politiikassakin. Luovuuden jamaltillisuuden merkitys korostuu yh-täaikaisesti.

Luottamuksen puhetapaaetsimässä

Tämän päivän sosialidemokratia kai-paa laajaa yhteiskuntatieteellistä syvä-luotausta, jotta se voisi vastata Koivis-ton, Sorsan ja Lipposenheittämiin haasteisiin jakertoa, mitä sosialistis-ten arvojen toteuttami-nen globaalissa epävar-muuden maailmassa tar-koittaa. On vaikea ku-vitella, että tähän haas-teeseen voitaisiin vasta-ta muutoin kuin para-digmaattisesti, toisin sa-noen pohtimalla, millätavalla ajallemme ominaiset aatteellis-ten painotusten muutokset kytkeyty-vät elettävän ajan yhteiskuntatieteenmukanaan tuomiin kysymyksenasette-lujen muutoksiin.

Sanotunlaiset kysymykset kosketta-vat luonnollisesti reformistisia liikkeitäylipäätään. Erityisen haasteen ne kui-tenkin heittävät tasa-arvon ja korkeantyöllisyyden merkitystä perinteisestikorostaneelle sosialidemokratialle, jon-ka tulisi lähestyä avoimella ja rehelli-sellä tavalla yhteiskunnan ja työmark-kinoiden muuttunutta dynamiikkaa jatähän kytkeytyviä modernin maailmantasa-arvokonflikteja. Miten siis olisi yh-den hyvinvointivaltion kantavan aat-teellisen voiman asetettava sanansa,jotta ne epävarmana ja oikullisena

Työllisyyspolitiik-ka perustuu eri-laiseen tasa-arvoperiaattee-seen kuin jako-politiikka.

avautuvan tulevaisuuden turbulens-seissa olisivat omiaan kasvattamaaneikä vähentämään kansalaisten poli-tiikkaa kohtaan tuntemaa luottamus-ta?

Hyvinvointivaltion myöhäismoderniintilaan liittyy työllisyyspolitiikan ja jako-politiikan välinen dramatisoitunut ris-tiriita. Se on erityisen tuntuva yhteis-kunnissa, joiden kehityshistoriaan kuu-luu laaja julkisen sektorin työllisyys. Po-liittisen luottamuksen kannalta onolennaista, että tämä kahden tasa-ar-voperiaatteen välinen arvopunnintatunnustetaan. Liian kevytmieliset lupa-ukset työllisyyden paranemisesta voi-vat olla kohtalokkaita. Avoin voimat-tomuuden osoitus voi puolestaan pi-tää paradoksaalisesti sisällään poliitti-sen vahvuuden ja luottamuksen ele-mentit.

Ehkä aika ei ollut vuonna 1999 lo-pultakaan vielä kypsä tuskallisille, mut-

ta luottamuksen kannal-ta keskeisille yhteiskun-tatieteellisille ja aatteel-lisille syväluotauksille.Kenties periaateohjel-man tapainen valmiste-lutyö ei ole edes sopivinmuoto tähän tarkoituk-seen. Tarve ei ole kuiten-kaan näillä huomautuk-silla poistunut. Kolmensosialidemokraatin suul-

la esitetty kriittinen viesti on näin muo-doin vielä vailla sen ansaitsemaa kes-kustelua.

Usein kuulee lausuttavan, että puo-lueitten pitää olla yhtä niin sanoissa kuinteoissa ja että tekojen pitää vastata sitä,mitä sanotaan. Oltuani mukana SDP:nperiaateohjelman valmistelutyössä oli-sin valmis kääntämään asian toisinpäin: sanojen pitää vastata tekoja. Pi-tää kyetä yhteiskuntatieteelliseen ana-lyysiin ja poliittiseen kokemukseen no-jautuen ilman häpeää kertomaan, mik-si pitääkin tehdä sitä, mitä käytännös-sä päivästä päivään tehdään.

Epävarmuuden analyysin ja siihenliittyvän tilivelvollisuuden itsekriittisenpohdinnan tulisi kulkeutua riittävänvahvasti arkiseen poliittiseen puheta-

paan. Sellaiset poliittiset liikkeet jakansalaisyhteiskunnan eri ryhmittymätlaajasti ottaen, jotka osaavat tuodanämä argumentit esiin kyvykkäästi jauskottavasti, ovat avainasemassa, kunhyvinvointipolitiikalla haetaan lähi-vuosina kansalta niin vallan kuin vas-tuunkin mandaattia. Maltin ja prag-maattisuuden etiikkaa korostaessaniolen pyrkinyt antamaan rohkaisua en-nen muuta sosialidemokraattiselle liik-keelle, joka tässä oikullisessa, kesken-eräisessä, ei koskaan valmiiksi tulevas-sa maailmassa aivan aiheettomasti jou-tuu kantamaan näköalattomuuden jaaatteellisen alistumisen ristiä.�

KIRJALLISUUS

Lindblom, S. (2002), Kansankodintuolla puolen – Hyvinvointivaltion tilivel-vollisuuden tarkastelua. Helsinki: VATT.

Sassoon, D. (1997), One hundredyears of socialism. The West Europeanleft in the twentieth century, Scotland:Fontana Press.


1990-luku oli Suomen taloushistori-assa monin tavoin poikkeuksellista ai-kaa. Syvä lama johti joukkotyöttömyy-den syntyyn ja yli 450 000 työpaikanhäviämiseen. Samaan aikaan – muttaosittain lamasta riippumatta – tieto- javiestintäteknologian läpimurto muuttituotantorakennetta voimakkaasti. Tek-nologinen kehitys kasvatti osaavan työ-voiman kysyntää, ja pelkän peruskou-lutuksen varassa olevien työttömientyöllistymisnäkymät heikkenivät.1

Talouden muutosten ristiaallokossatalouspolitiikka oli vakavan paikanedessä. Laman aikana valtio velkaan-tui rajusti. Elpymisen käynnistyttyä ta-louspolitiikan keskeiseksi tavoitteeksiasetettiin valtiontalouden vahvistami-nen ja tulopolitiikan keinoin saavutet-tava kotimaisten kustannusten nousua

Reija LiljaTutkimusjohtajaPalkansaajien tutkimuslaitos

Kestävääntyöllisyyteentyösuhteiden laatuaparantamalla

Talouskasvu on

työllistänyt hyvin, ja

työmarkkinat ovat

muuttuneet jousta-

vammiksi. Väestön

ikääntyessä työlli-

syysastetta on

nostettava panosta-

malla erityisesti työn

laatuun.

Reija Lilja toimii Suomen edustajana Euroopan komissiota avustavassa työmarkkina-asian-tuntijoiden verkostossa.

1 Kirjoitus perustuu osin Palkansaajientutkimuslaitoksen julkaisuun Sauramo(2002).


hillitsevä palkkamaltti. Palkkojen muu-tokset piti asettaa tasolle, joka tuki ta-louden kasvua ja työllisyyttä. Nimel-lispalkkojen muutokset seurasivatkin1990-luvulla hyvin läheisesti työttö-myyden kehitystä (kuvio 1).

Lamasta toipuminen lähti liikkeelleviennin vedolla. Viennin voimakas kas-vu johti myös kokonais-tuotannon ripeään nou-suun. Nokian johdollasähköteknisestä teolli-suudesta tuli uusi mer-kittävä vientiala 1990-luvulla. Lamaan ja sensynnyttämään joukko-työttömyyteen sopeudut-tiin valitsemalla elvytys-strategia, joka oli paitsikasvuhakuinen myöspoikkeuksellisen suures-sa määrin viennin vetoon tukeutuva.Viennin kasvua tuki historiaan verrat-tuna ainutlaatuisen hyvä kilpailukyky.Merkittävä osuus tässä oli vuonna 1991tapahtuneella markan devalvaatiolla jaseuraavan vuoden kellutuspäätöksenjälkeisellä devalvoitumisella. Viime vuo-sikymmenellä markka heikentyi noin30 prosenttia.

Talouskasvu paransi työlli-syyttä

Voimakas talouskasvu yhdessä kasvuatukevan talouspolitiikan kanssa paransityöllisyyttä merkittävästi. Vuosina1994–2001 työllisyys kasvoi 313 000hengellä eli 15,2 prosentilla. Tänä ai-kana työllisyyden kasvu oli Suomessateollistuneiden maiden nopeimpia. Sa-mana ajanjaksona työllisyys lisääntyiOECD-maissa keskimäärin 7,6 pro-senttia, mikä on vain puolet siitä vauh-dista, millä meillä työllisyys koheni.Vuosina 2001–2002 talouskasvu hi-dastui merkittävästi, eikä Suomessa si-ten päästy testaamaan, missä voimak-kaan talouskasvun tuottaman työllisyy-den kasvun rajat loppujen lopuksi ovat.

Työttömyysaste aleni nopeamminkuin EU-maissa keskimäärin, mutta9,1 %:ssa se oli vielä vuonna 2001 jon-

kin verran EU-maiden keskimääräistätasoa korkeampi. Suomalaisessa kes-kustelussa tätä tilannetta onkin yleisestipidetty epätyydyttävänä, ja työttömyy-den on sanottu alentuneen liian hitaasti.Vaikka talouskasvu lisäsikin työllisyyt-tä selvästi, kertovatko korkeat työttö-myysluvut siitä, että kasvu ei työllistä-

nyt samalla tavalla kuinaiemmin?

Suomessa on perintei-sesti tarvittu noin 2,5prosentin talouskasvutyöllisyyden ennallaanpitämiseksi. Tätä nope-ampi kasvu parantaatyöllisyyttä, hitaampikasvu puolestaan huo-nontaa sitä. Kokonais-tuotannon muutokseensuhteutettuna ajanjak-

solla 1992–1994 – erityisesti vuonna1993 – työllisyyden heikkeneminen olipoikkeuksellisen rajua. Työpaikkojamenetettiin enemmän kuin yksinker-taisten, tuotannon ja työllisyyden vä-listä suhdetta kuvaavien peukalosään-töjen avulla olisi saattanut päätellä. Näi-hin lamavuosiin liittyi raju rakennemuu-tos. Tehottomat toimipaikat menivätkonkurssiin, ja työpaikkoja hävisi rut-

kasti myös laman yli selvinneissä toi-mipaikoissa. Tämä toimipaikkaraken-teen muutos näkyi myös työn tuotta-vuuden voimakkaana nousuna. Lama-vuosina tuotannon ja työllisyyden suh-de oli siten poikkeuksellinen. 1990-lu-vun loppupuolella talouskasvun työl-listävyys palautui aiemmalle uralle.

Parin viime vuoden kohtalaisen hi-taan talouskasvun aikana talouskasvunja työllisyyden välinen totuttu suhde onjälleen horjunut. Siitä huolimatta, ettätalouskasvu on ollut hidasta, työllisyyson pysynyt yllättävän korkealla tasol-la. Parempien talousnäkymien toivos-sa suomalaiset yritykset ovat pyrkineetvälttämään irtisanomisia ja pitämäänkiinni osaavasta työvoimastaan. Tätäon edesauttanut yritysten hyvä kannat-tavuus. Joidenkin arvioitsijoiden mie-lestä työmarkkinat ovat myös tulleetjoustavammiksi, mikä on parantanutniiden kykyä vastata taloudellisiinshokkeihin.

Epätyypillisten työsuhteidenkasvu lisäsi joustavuutta

Laman jälkeen yhä useampi uusi työ-suhde solmittiin joko määrä- tai osa-

Kuvio 1. Työttömyysaste ja nimellisansion vuotuinen muutos 1990–2001.

Lähde: Tilastokeskus, Ansiotasoindeksi, Työvoimatutkimus.

Talouskasvun jatyöllisyydenvälinen suhde olipoikkeuksellinenvuosina 1992–1994 ja 2001–2002.


aikaisena. Vuonna 2001 joka viidesnaispalkansaaja ja joka kahdeksas mies-palkansaaja oli määräaikaisessa työsuh-teessa. Osa-aikaisena työskenteli noin17 prosenttia työllisistä naisista ja kah-deksan prosenttia työllisistä miehistä.

1990-luvulla määräaikaisten työsuh-teiden määrä nousi lähes sadalla tu-hannella. Kiristyvän kilpailun, lisään-tyvän epävarmuuden ja nopean tek-nologisen kehityksen ympäristössä epä-tyypilliset työsuhteet ovat tarjonneettyönantajille irtisanomisia helpommantavan sopeuttaa työvoiman käyttöä suh-dannevaihteluihin ja kysynnän muu-toksiin.

Julkisen sektorin voimakkaat sääs-tötoimenpiteet 1990-luvulla johtivatsiihen, että määräaikaisuus lisääntyietenkin naisten työsuhteissa. Määrä-aikaisten työsuhteiden käytön suosi-on jatkuminen laman jälkeenkin näyt-täisi viittaavaan siihen, että työnanta-jien tavoissa käyttää työvoimaa on ta-pahtunut pysyvämmän kaltaista muu-tosta. Osa-aikatyön kasvuun on Suo-messa vaikuttanut voimakkaimminelinkeinorakenteen muuttuminen yhäpalveluvaltaisemmaksi. Runsas 80prosenttia osa-aikatyöstä tehdään pal-velualoilla.

Osaamisvaatimukset kasva-neet työmarkkinoilla

Laman yhteydessä tapahtunut tuotan-torakenteen muutos yhdessä yleisenteknologisen kehityksen ja yritystenkansainvälistymisen kanssa on johta-nut osaamisvaatimusten kasvuun suo-malaisilla työmarkkinoilla. Koulutettu-jen ja ammattitaitoisten työntekijöidenkysyntä on kasvanut. Laman jälkeentyöllisyys alkoikin elpyä korkeasti kou-lutetuilla nopeammin kuin alemmankoulutuksen saaneilla. Tähän yleensäliittyvää koulutuksen tuoton kasvua elikoulutettujen keskimääräistä korkeam-paa palkkojen nousua ei kuitenkaannäyttäisi tapahtuneen.2 Tähän onosasyynä ollut koulutetun työvoimanhyvä saatavuus lamanjälkeisessä Suo-messa.

Vähiten koulutetut työt-tömät eivät ole pystyneettäyttämään uusien työ-paikkojen edellyttämiäkorkeamman koulutuk-sen vaatimuksia. Työttö-mien keskuuteen on syn-tynyt ryhmä, jonka työllis-tyminen on vaikeaa. Tä-män ryhmän kovan yti-men muodostavat ikään-tyneet ja alhaisen koulu-tustason omaavat pitkäai-kaistyöttömät. Tässä suh-teessa nykyistä työttö-myysongelmaamme voi-daan pitää rakenteellise-na. Lähivuosina tällä sei-kalla on merkitystä, silläyrityksillä on uusia työ-paikkoja täyttäessään ai-empaa vähemmän vaihto-ehtoja käytettävissään.Jollei mitään tehdä, vaa-rana on, että työttömyy-den alenemisen asemastatyömarkkinoilla alkavatyhä selvemmin tulla esiintyövoimapulaa kuvasta-vat pullonkaulat.

Uusi näkökulma työ-markkinoiden uudistuksiin

Työmarkkinoiden uudistusten keskei-senä tavoitteena 1990-luvun Euroo-passa oli säätelyn purkaminen. NiinSuomessa kuin muuallakin korostet-tiin työmarkkinoiden rakenteellistenuudistusten tarvetta. Työn verotustakevennettiin. Suomessa laman seu-rauksena myös sosiaaliturvaetuuksiintehtiin leikkauksia, ja osa indeksiko-rotuksista jätettiin toteuttamatta. Tu-loloukkuja purettiin erilaisilla pieni-tuloisten veroja sosiaaliturvauudis-

tuksilla, ja edellytyksiä matalan tuot-tavuuden työpaikkojen syntymisellepyrittiin parantamaan.

Eurooppalaiset päätöksentekijät ovatviime vuosina havahtuneet, että väes-tön ikääntyminen ja sen seurauksenahäämöttävä työvoimapula edellyttävätuutta näkökulmaa työmarkkinoidenuudistuksille. Vuoden 2002 työllisyys-katsauksessaan Euroopan komissiokorostaa, että työllisyys- ja sosiaalipo-litiikan suunnittelussa joustavuuden jatyön turvallisuuden välille tulisi löytäätasapaino (European Commission2002) Erityistä huomiota tulisi kiinnit-tää työn laatuun. Toimenpiteitä, jotkanostavat joko työn määrää tai sen laa-tua, ei pitäisi nähdä vastakkaisina vaih-toehtoina. Molemmat vaihtoehdot li-säävät työllisyyttä, toinen lyhyellä jatoinen pidemmällä tähtäimellä.

2 Tämä tulos viittaa työpanoksella va-kioitujen palkkojen muutoksiin. Korkeastikoulutettujen vuosiansiot ovat paremmantyöllisyyden kasvun myötä nousseet jonkinverran enemmän kuin vähemmän koulu-tettujen vastaavat ansiot.

Reija Liljan mielestä työn laadun yleinen nostaminenja erityisesti parantuneet mahdollisuudet siirtyä kor-kean laadun töihin ovat keskeisessä asemassa kestä-vän työllisyyden luomisessa.


Työn laadulla kestävämpääntyöllisyyteen

Työn korkeaan laatuun kuuluvat työnpysyvyys sekä mahdollisuus koulutuk-seen ja urakehitykseen. Siihen yhdis-tyy myös korkea työn tuottavuus.3 Ma-talan laadun työstä puuttuvat nämäominaisuudet. Työn laadun ja subjek-tiivisen tyytyväisyyden omaan työhönon havaittu parantavan työsuoritustaja työmarkkinoille osallistumista. Työnlaatu vaikuttaa merkittävästi ikäänty-neiden työssä pysymiseen.

Euroopassa matalan laadun töissä ole-viksi luokitellaan noin neljännes koko-päiväisistä työntekijöistä ja enemmänkuin kaksi kolmesta vastentahtoisestiosa-aikatyössä olevista. Verrattuna kor-kean laadun työsuhteisiin näissä on kol-minkertainen riski joutua työmarkki-noiden ulkopuolelle ja viisinkertainenriski jäädä työttömäksi (taulukko 1).4

Työttömäksi jääneillä on selviä vaike-uksia saada töitä työttömyysjaksoa seu-raavalla periodilla. Vain joka kymme-nes työtön päätyy korkean laadun töi-hin. Siten matalan laadun töistä on suu-ri riski joutua matalan laadun töidenja työttömyysjaksojen kierteeseen.

Työllisyyden pysyvyyden näkökul-masta on tärkeää, että tuetaan mata-lan laadun töissä olevien mahdollisuuk-sia saada korkean laadun töitä. Vaik-ka matalan laadun työn vastaanotta-nut työtön on paremmassa asemassakuin pitkään työttömänä pysyvä työ-

tön, on selvää, että hänen asemansa onhuomattavasti heikompi kuin sellaisenhenkilön, joka on saanut korkean laa-dun työpaikan. Korkean laadun työs-sä oleva henkilö on 90 prosentin to-dennäköisyydellä seuraavanakin vuon-na vastaavanlaisessa työssä. Paranta-malla työn pysyvyyttä ja työssäkäyvi-en koulutus- ja urakehitysnäkymiä luo-daan kestävää työllisyyttä.

Työmarkkinoiden dynamiik-kaan vaikuttaminen keskeis-tä työllisyyden parantamises-sa

Työmarkkinoiden dynamiikkaan vai-kuttamisella on suuri merkitys kestä-vän työllisyyden luomiseksi. Jos ihmis-ten siirtymiset työmarkkina-asemastatoiseen pysyisivät taulukon 1 kaltaisi-na5, Euroopan työmarkkinat olisivat 10vuoden kuluttua lähes samassa tilassakuin ne ovat nykyäänkin. Työllisyys-aste nousisi 1,5 ja työttömyysaste las-kisi 1,2 prosenttiyksikköä alkuperäi-sestä tasosta (taulukko 3). Väestönikääntyminen kuitenkin edellyttää, ettätyöllisyysaste nousisi selvästi tätä enem-män. Passiivisuuteen ei siten ole va-raa, vaan tarvitaan aktiivisia toimenpi-teitä, jotka pitkällä aikavälillä nostavattyöllisyyttä.

Erilaisten toimenpidevaihtoehtojenkarkeaksi arvioimiseksi tarkastellaanseuraavaksi Euroopan komission te-

kemiä esimerkkilaskelmia, joissa onkolmen eri toimenpiteen avulla muu-tettu työmarkkinoiden dynamiikkaa jalaskettu, miten nämä muutokset vai-kuttavat 10 vuoden tähtäimellä työl-lisyyteen ja työttömyyteen. (Europe-an Commission 2002) Laskelmien pe-ruslähtökohtana pidetään taulukon 1työmarkkina-aseman keskimääräisiämuutoksia, jotka perustuvat todelli-siin lukuihin EU:n jäsenmaissa. Ole-tetaan, että eri toimenpiteiden avullanämä luvut muuttuvat seuraavasti(taulukko 2).

1) Matalan laadun töistä siirrytäänentistä suuremmalla todennäköisyydel-lä korkeamman laadun töihin (esimer-kiksi tukemalla matalan laadun töissäolevien koulutusta). Oletetaan, että toi-menpiteiden ansiosta matalan laaduntöissä pysytään 40 prosentin todennä-köisyydellä ja niistä siirrytään 40 pro-sentin todennäköisyydellä korkean laa-dun töihin.

2) Vähennetään työttömyysriskiämatalan laadun töissä parantamallamatalan laadun työssä olevien työsuh-teiden pysyvyyttä (esimerkiksi muun-tamalla määräaikaisia työsuhteita py-syviksi). Toimenpiteiden ansiosta työt-tömyysriskin oletetaan putoavan 7,5prosenttiin ja todennäköisyyden pysyämatalan laadun työssä oletetaan nou-sevan 55 prosenttiin.

3) Parannetaan työttömien työl-listymistä matalan laadun työpaikkoi-hin. Tällaista tavoitetta pyritään tu-kemaan muun muassa matalapalk-kaisten töiden työnantajamaksujenalennusten avulla. Oletetaan, että täl-

3 Katso tarkemmin European Commis-sion (2002).

4 Taulukon luvut perustuvat havaittui-hin 25–54 -vuotiaiden työmarkkina-ase-man muutoksiin vuosien 1997 ja 1998välillä (Eurostat, ECHP). Taulukko ku-vaa, kuinka suuri prosenttiosuus hetkellät-1 tietyssä työmarkkina-asemassa olevis-ta on eri työmarkkina-asemissa hetkellä t.Kukin rivi summautuu sataan.

5 Alkutilanteessa 25–54 -vuotiaista työ-ikäisistä 60% on työllisinä ja 10% työttö-minä. Työllisistä 75% on korkean laadunja 25% matalan laadun työsuhteissa.

Lähde: European Commission (2002).

Taulukko 1. Työmarkkinasiirtymät työn laadun mukaan.

Tilanne hetkellä t-1 Tilanne hetkellä t

Työvoiman Työtön Matalan Korkeanulkopuolella laadun työ laadun työ % % % %

Työvoiman ulkopuolella 87,5 5,0 5,0 2,5Työtön 17,5 52,5 20,0 10,0Matalan laadun työ 7,5 12,5 50,0 30,0Korkean laadun työ 2,5 2,5 5,0 90,0


laisten toimenpiteiden ansiosta työt-tömistä enää 47,5 prosenttia pysyytyöttömänä ja 25 prosenttia työllistyymatalan laadun työsuhteisiin seuraa-valla periodilla.

4) Yhdistetään toimenpiteet 1–3.Erilaiset toimenpidevaihtoehdot vai-

kuttavat hyvin eri tavoin työmarkki-noiden dynamiikkaan ja johtavat sitenpitkällä aikavälillä erilaiseen työllisyys-kehitykseen. Taulukossa 3 on kuvattutyöllisyysastetta ja työttömyysastetta 10vuoden kuluttua siitä, kun toimenpi-teet (dynamiikan muutokset) tulivatvoimaan. Aiemmin jo todettiin, että josmitään erityistä ei tehdä, työllisyysastenousee 1,5 prosenttiyksikköä 10 vuo-dessa. Panostamalla kuhunkin yksittäi-seen toimenpiteeseen voidaan työlli-syysastetta nostaa tästä vielä runsaallaprosenttiyksiköllä.

Esitetyt laskelmat ovat hyvin herkkiäsille, muuttuvatko todennäköisyydetsiirtyä toisiin työmarkkina-asemiin toi-menpiteiden myötä. Esimerkiksi jostyösuhteiden laadun parantamiseen liit-tyy työttömien aiempaa alhaisempi to-dennäköisyys työllistyä, työllisyysvaiku-tukset jäävät oletettua pienemmiksi.Toisaalta jos työsuhteiden laatua ei pa-ranneta muiden toimenpiteiden ohel-la, työllisyyden kasvu jää alle sen, mi-hin se parhaimmillaan voi nousta. Pa-ras vaihtoehto näyttääkin syntyvän sii-tä, että laadulliset parannukset tehdäänyhdessä sellaisten toimenpiteiden kans-sa, jotka vähentävät matalan laadun

työsuhteiden työttömyysriskiä ja lisää-vät työttömien työllistymistä näihin töi-hin. Toimenpiteitä yhdistelemällä työl-lisyysaste saadaan nousemaan huomat-tavasti enemmän kuin yksittäisten toi-menpiteiden summa pelkästään antai-si ymmärtää.

Edellä olevat laskelmat puhuvat sel-vää kieltä siitä, että tulevaisuuteen onotettava aktiivinen ote. Viime aikoinajulkisuudessa esillä olleet erilaiset työnverotuksen keventämismallit ovat vainosa tarvittavaa kokonaisuutta. Jatkos-sa työn laadun yleinen nostaminen ja

erityisesti parantuneet mahdollisuudetsiirtyä korkean laadun töihin ovat kes-keisessä asemassa kestävän työllisyy-den luomisessa niin Suomessa kuinmuuallakin Euroopassa.�

KIRJALLISUUS

European Commisssion (2002), Emp-loyment in Europe 2002, Recent Trendsand Prospects, July 2002, Brussels.

Sauramo, P. (toim.)(2002), Kriisistänousuun – miten kävi kansalaisille? Hel-sinki: Edita.

Taulukko 3. Työllisyys ja työttömyys 10 vuoden kuluttua eri toimenpidevaihtoehdoissa.


Ilman toimen- Matalan laadun Matalan laadun Työttömyydestä Toimenpiteiden piteitä töistä suurempi töistä pienempi suurempi osa yhdistelmä (taulukko 1) osa korkean osa työttömäksi matalan laadun

laadun töihin töihin (1) (2) (3) (1)–(3)

Työllisyysaste 61,5 62,6 63,2 62,6 65,1Työttömyysaste 8,8 8,4 7,7 8,1 6,8Korkean laadun työpaikkojen osuus 81,3 84,6 80,5 80,7 83,7Matalan laadun työpaikkojen osuus 18,7 15,4 19,5 19,3 16,3


Taulukko 2. Työmarkkinasiirtymät eri toimenpidevaihtoehdoissa.

Tilanne hetkellä t-1 Tilanne hetkellä t

Työvoiman Työtön Matalan Korkeanulkopuolella laadun työ laadun työ

1) Matalan laadun töistä suurempi osa korkean laadun töihinMatalan laadun työ 7,5 12,5 40,0 40,0

2) Matalan laadun töistä pienempi osa työttömäksiMatalan laadun työ 7,5 7,5 55,0 30,0

3) Työttömyydestä suurempi osa matalan laadun töihinTyötön 17,5 47,5 25,0 10,0

4) Edellisten yhdistelmäMatalan laadun työ 7,5 7,5 45,0 40,0


Työttömyyden alentamiskeinoja voi-taisiin lähestyä tarkastelemalla sen ra-kennetta ja arvioimalla erilaisten työt-tömien työllistymismahdollisuuksia.Tämä on tarpeellista muttei kuiten-kaan riittävää, ja onkin pohdittava, mi-ten työttömyyden purku on hoidetta-vissa osana työllisyyspolitiikan koko-naisuutta. Avaintekijöitä ovat tällöin ta-louskasvu, työn tuottavuus, työaika jatyövoiman tarjonta. Kun halutaan et-siä ratkaisuja työttömyyteen, on riittä-mätöntä tarkastella vain yhtä niistä. Onotettava huomioon kukin tekijä ja nii-den vuorovaikutus.

Työllisyyden nostamisen ja työttö-myyden alentamisen politiikan eri te-kijöiden merkitys ja rajat tulevat pa-remmin konkretisoiduiksi, kun ensinkäsitellään kutakin avaintekijää erik-seen. Tästä päädytään johtopäätök-seen, joka on avaintekijöiden ja niihinvaikuttavien keinojen yhdistelmä.

Puhtaan matemaattisena identiteet-tinä työllisten määrä on tuotanto jaet-tuna työn tuottavuuden ja keskimää-räisen vuosityöajan tulolla, jolloin työntuottavuus mitataan tuotantona tehtyätyötuntia kohden. Työttömyys on puo-lestaan työvoiman määrä vähennetty-

Pekka TiainenNeuvotteleva virkamiesTyöministeriö

Ovatkotyöttömättyöllistettävissä?

Suomen työttömyysaste on yhä

korkea, yli 9 %. Millaisella

strategialla se saadaan alenemaan

kohti täystyöllisyyttä?

Pekka Tiaista on viime aikoina eniten työllistänyt työministe-riön tammikuussa 2003 julkaisema Työvoima 2020-loppu-raportti, johon oheinen kirjoitus pitkälti perustuu.


nä näin lasketulla työllisyydellä.1 Työt-tömyys on sitä pienempi mitä korke-ampi on tuotanto, alempi on työntuottavuus, lyhyempi on keskimääräi-nen vuosityöaika ja pienempi on työ-voima. Niinpä jos onnistutaan muut-tamaan yhtä näistä tekijöistä oikeaansuuntaan ilman, että muut tekijät muut-tuvat, työttömyys olisi ratkaistavissa pe-riaatteessa hyvin yksinkertaisesti.

Asiaa monimutkaistaa se, että muut-tujat vaikuttavat toisiinsa. Jos yhdentekijän muutos kumoutuu muutoksil-la muissa tekijöissä, niin vaikuttamallajohonkin avaintekijään ei voida ratkais-ta työttömyyttä. Tästä on esimerkkikasvua ilman työpaikkoja-perustelu,jossa työn tuottavuuden muutos onyhtä suuri kuin kasvu: kun kasvu no-peutuu, ei työllisyys siksi parane. Toi-nen esimerkki on väittämä, että työ-ajan lyhentäminen nostaa työn tuotta-vuutta ja hidastaa kasvua vähentäes-sään työn määrää, jolloin työllisyys eiparane työtä jakamalla.

Työllisyyden kehitys lamanjälkeen

Työttömien määrä saavutti huippun-sa vuonna 1994. Presidentti Ahtisaa-ren nimittämä työryhmä asetti tuol-loin tavoitteeksi työttömyyden paina-misen 200 000:een vuoteen 2000mennessä, ja hallituksen vuoden1995 työllisyysohjelma tähtäsi työt-tömyyden puolittamiseen huhtikuun1995 tasosta, työministeriön luvuin460 000:sta ja Tilastokeskuksen silloi-sesta 450 000:sta2.

Työministeriön (1996) Työvoima2010-raportissa nostimme esille eräi-tä painotuksia ja tehostamistarpeita,koska arvioimme, että esitetyllä linjal-la työttömyys ei puolitu. Arvioimme

ensinnäkin työn tuottavuuden nouse-van etenkin elektroniikkateollisuudenja muunkin vientiteollisuuden keskei-syyden sekä maatalouden tilakoon kas-vun takia. Tällöin nopea-kin kasvu synnyttäisi vä-hemmän työpaikkoja.Toiseksi arvioimme työ-voiman tarjonnan kas-vun nopeammaksi, kos-ka laman aikana kysyn-nän lasku oli pudottanutmyös tarjontaa 100 000:llaja oli odotettavissa pa-luuta työmarkkinoille.Lisäksi eläkkeelle siirty-misen rajoittaminennäytti kohottavan ikään-tyvien työttömyyttä. Kolmanneksi nos-timme myös esiin rakennemuutoksen,jossa olemassa olevia työpaikkoja me-

netetään vielä useampi kymmenen tu-hatta.

Kaikki nämä kolme näkökohtaa to-teutuivat. 1990-luvun loppupuoliskon

työn tuottavuuden nou-su tehtyä työtuntia koh-den oli huomattavastinopeampaa kuin puolit-tamisarviossa, vaikkatalouskasvuarvio osui-kin kohdalleen. Työntuottavuuden kasvu hi-dastui koko vuosikym-menen aikana vähem-män kuin tuotannonkasvu keskimäärin. Tä-män seurauksena vuo-situhannen vaihteessa

työpaikkoja oli 170 000 vähemmänkuin 1990-luvun alussa. Työvoiman tar-jonta puolestaan nousi vuoden 1994pohjalukemista 125 000:lla. Vaikkatyöllisten määrä olikin lisääntynyt sa-maan aikaan yli 300 000:lla, oli työ-paikkavajaus vuosituhannen taitteessatyöikäisen väestön kasvu huomioon ot-taen osuutena 15–75-vuotiaista 280 000ja osuutena 15–64-vuotiaista 250 000(kuvio 1). Rakennemuutos aiheutti työ-paikkojen hävikkiä.3

1 Siis työttömyys = työvoima-työllisyys =työvoima-[tuotanto/(työn tuottavuus xvuosityöaika)], missä työn tuottavuus ontuotanto jaettuna tehdyillä työtunneilla.Nämä avaintekijät eriteltiin Työvoima2000-raportissa vuodelta 1991 (Työmi-nisteriö 1991).

2 Uusituin luvuin taso on 410 000. Suu-rin muutos oli niiden vähentäminen työt-tömistä, jotka eivät kuukauden sisällä olehakeneet työtä. Työttömyyshuiput vuoden1993 lopulla ja vuonna 1994 olivat kuu-kausitasolla yli puoli miljoonaa ja vuonna1994 vuosikeskiarvona työministeriön lu-vuin 490 000, Tilastokeskuksen silloisinluvuin 460 000 ja uusituin luvuin 410 000.

Työttömyydenaleneminen hidas-tui työn tuottavuu-den ja työvoimantarjonnan kasvunsekä rakenne-muutoksen takia.

Kuvio 1. Työvoimatase vuosina 1989–2002 sekä peruslaskelma jatavoitevaihtoehto (katkoviiva) vuosilta 2003–2010.

Lähde: Työvoima 2020, Tiainen Pekka.


Työvoima 2010-raportissa esitettiinlista tehostamistoimia siitä lähtökoh-dasta, että työllistävämmällä kasvullaja ohjaamalla tarjonnan kasvua mm.koulutukseen pitäisi toimenpiteitä saa-da lisää 80 000:lle henkilölle. Työttö-myyden puolittamistavoitteesta jäätiinnoin 100 000 henkilöä.

Työttömyyden ollessa edelleen kor-kealla ajauduttiin 2000-luvun alussaviennin laskusuhdanteeseen. Talous-kasvun putoaminen keskimäärin pro-senttiin vuosina 2001–2002 merkitsisamanlaista romahdusta kuin vuoden1989 jälkeen. Nyt ei tuotanto kuiten-kaan ole laskenut. Odotus elpymises-tä ja tulevan työvoimaniukkuuden en-nakointi sai yritykset varovaisiksi työ-voiman vähentämisessä. Keskimääräi-nen työaika lyheni, ja työn tuottavuu-den nousu hidastui suhdanneluontei-sesti. Nämä kaksi tekijää yhdessä pe-lastivat noin 70 000 työpaikkaa vuon-na 2001.

Työttömyyden ratkaisustrate-gia

Kun tästä eteenpäin hoidetaan työlli-syyttä ja alennetaan työttömyyttä, ontarpeen havainnollistaa pelkistetyt pe-rusasetelmat. Tämän teemme tarkas-telemalla vaihtoehtoja työttömyydenpudottamiseksi 200 000:lla sen lisäk-si, että peruskehityksessä työttömyysalenee jonkin verran muutenkin (ku-vio 2). Tuotanto lisääntyy 0,7 %:lla jo-kaista työllisyyden lisäyksen prosent-tiyksikköä kohden, joten parempi työl-lisyys lisää myös kansantalouden jako-varaa.

Budjettitalous

Jos otetaan lähtökohdaksi, että bud-jettitalouden rahalla hoidetaan työttö-myys ja työpaikan hinta on 23 000euroa vuodessa työllistettyä kohden,saadaan bruttomenoksi 4,6 miljardia

euroa, vajaat 4 % nykyisestä kansan-tuotteesta. Nettovaikutus on tietenkinpienempi, mikäli tällainen summa ote-taan jostakin muusta pois. Jos se taaskatetaan alijäämää lisäämällä, kerta-luontoisena se lisää julkista velkaa,mutta se pitää julkisen sektorin vel-kaantumisen kohtuullisella tasolla. Sensijaan lisättäessä velkaa joka vuosi sa-malla summalla ajaudutaan kestämät-tömälle raiteelle.

Nyt on kuitenkin huomattava, ettätällaisen rahasumman käytöllä tulee li-sää verotuloja ja säästyy työttömyys-turvamenoja työtöntä kohti 16 000euroa verrattuna työssäoloon (Tiainen2000), eli säästöjä tulisi 3,2 miljardiaeuroa, jolloin nettokustannus yhdenvuoden tasolla olisi 1,6 miljardia eu-roa. Edelleenkin pulmallista on, jos täl-laisella summalla kasvatetaan julkistavelkaa joka vuosi. Tämä asia on sitä-kin suurempi, kun otetaan huomioon,että parhaassa tapauksessakaan kaik-ki näin perustetut työpaikat eivät lisäätyöllisyyttä, vaan aina tapahtuu jonkinmittaista syrjäytystä. Tämä kasvattaanettomenoa. Toisaalta pidemmällä ai-kavälillä tulee paremmasta työllisyydes-tä lisähyötyjä, jotka eivät ole mukanatällaisessa laskelmassa.

Joka tapauksessa on selvää, että kunotetaan huomioon työttömyyden kus-tannukset ja paremmasta työllisyydes-tä tulevat lisäverotulot, työllisyydenhoito alkaa näyttää edullisemmaltakuin pelkässä menojen laskemisessa.Toinen kysymys liittyy siihen, minkä-laiseen alijäämään tai velkatasoon onkestävällä tavalla varaa. Työttömyyson velkaa toisessa muodossa, ja senkustannukset tulevat maksettaviksimyöhemmin. Siksi on tarpeen laittaavaakakuppiin työttömyysvelka, jokahoitamattomana haittaa myöskin jul-kisen velan hoitoa. Budjettirahoittei-nen linja ei tarkoita pelkkiä työllisyys-tukia yms. vaan myös julkisia palve-luita tai julkisella osarahoitteisuudellatuettua työllisyyttä, joka leikkaa yo.kustannuksia. Jos kehitys on muutenhyvää ja verotulot kasvavat, liikkuma-tila paranee tätä kautta.

Seuraava kysymys liittyy budjettime-nojen rakenteeseen eli voidaanko niitäkohdentaa työllistävämpään suuntaanpaisuttamatta kokonaismenoja. Myösverotuksen rakennetta voitaisiin kor-jata työllistävyyttä paremmin suosivaansuuntaan. Kun nämä eri tekijät laite-taan vaakakuppiin, johtopäätös on, ettätyöllisyyden hoitoon on paljon enem-

3 Arviointia on esitetty sen jälkeen julkis-tetuissa työvoimaraporteissa (Työministe-riö 1999; Tiainen 1999).

Kuvio 2. Työttömät työnhakijat vuosina 1989–2010.

Lähde: Työvoima 2020, Tiainen Pekka.


män liikkumatilaa kuin asetettaessapääasiaksi velan alentaminen.

Talouskasvun mahdollisuudet

200 000 työpaikan lisäys merkitse noin9 %:n lisäystä työllisyyteen. Millä ai-kavälillä tuollainen tasonousu pitäisisaada aikaan? Otettakoon lähtökoh-daksi, että työllisyyden pysymiseksiennallaan tarvitaan keskimäärin 2,5%:n talouskasvua vuoteen 2010 saak-ka. Kasvua olisi kiihdytettävä tästä noinprosenttiyksiköllä eli noin 3,5 %:iin,jotta tuona aikana saataisiin tarvittavalisäys. Nopeampaan talouskasvuun voiliittyä myös nopeampi työn tuottavuu-den nousu. Jos kasvun lisäyksestä puo-let näkyy työllisyydessä, kasvun olisioltava 4,5 %. Työvoiman tarjonta myösjoustaa ylöspäin, kun työvoiman ky-syntä nousee. Jos työvoiman kysynnänlisäyksestä neljännes menee tähän, tar-vitaan liki viiden prosentin talouskas-vu. Siihen päästiin vuosina 1993–2000,mutta päästäänkö vuosien 2001–2002laskusuhdanteen jälkeen vuosina2003–2010?

Nyt on vaikeutena se, että maailman-talouden kasvu näyttää aiempaa hi-taammalta, sekä se, että 1990-luvullaoli kyse syvästä lamasta, kun taas nytlähdetään korkeammalta eteenpäin.1990-luvulla matkapuhelinbuumi aut-toi, mutta jatkossa hyväkään kehitysei liene niin hurjaa. Hankaluutena onmyös se, että työttömyys on rakenteel-taan vaikeampaa. Nopea kasvu voisisiis purkautua työvoiman kysyntänämerkittävästi paitsi työvoiman ulko-puolisiin henkilöihin myös ulkomaiseentyövoimaan. Kustannuskehityksenkäänvaikutusta ei voi sivuuttaa, jos kasvuon pitkään nopeampaa.

Kasvun työllistävyys ja työn tuot-tavuus

Jos kasvu on nopeampaa mutta työntuottavuuden kasvu ei ole, niin kasvuon työllistävämpää, ja työttömyydenalentaminen on helpompaa. Entä joskasvu on vain vähän nopeampaa kuin2,5 %, esimerkiksi runsaat 3 %? Sil-

loin työn tuottavuuden kasvun olisi pai-nuttava alle kahteen prosenttiin. Senpitäisi toteutua niin, että kullakin toi-mialalla työn suhteellinen osuus lisään-tyisi sekä siten, että kasvu painottuisityövoimavaltaisempiin toimialoihin. Isokysymys on pääomavaltaisen tuotan-torakenteen muuttuminen enemmäntyöpanoksen käyttöä painottavaksi.Sitä voidaan edistää mm. rakenteelli-silla verokorjauksilla. Kuitenkin tämäkehitys olisi aika hidasta.

Työvoimavaltaisten alojen kohdalla isokysymys on työn verokiila. Voidaankotätä hoitaa budjettitalouden kautta syn-tyvällä liikkumatilalla, velan alentamis-tavoitetta höllentämällä tai rakenteel-lisilla verokorjauksilla? Tiettyyn rajaanasti voidaan. Kysymys liittyy ns. mata-lan tuottavuuden työlli-syyden edistäminen.Kun reunaehdoksi ase-tetaan työehtosopimus-ten yleissitovuus, niinpalkkauksen on ylitettä-vä työn tuottavuus taioltava vähintään se, jol-loin kate jää nollaksi tainegatiiviseksi. Tässä eiole muuta keinoa kuintyövoimavaltaista toi-mintaa tukevat verokor-jaukset4 tai työvoima-subventiot. Ne voivat olla tilapäisiä japoistua, kun työkokemuksen karttu-essa tuottavuus nousee, tai vajaakun-toisten osalta ne voivat olla pysyviä.Työvoiman koulutuksella voidaan toi-saalta saada työssä olevia vaativampiintehtäviin, jolloin raivautuu tilaa niiden-kin työllistyä, joiden henkilökohtainentuottavuus on alempi.

Tilannetta voidaan helpottaa myösehkäisemällä virtaa työttömyyteen.Kuitenkin työvoiman tarjonnan ja ky-

synnän epätasapaino matalan tuotta-vuuden puolella on niin suuri, että asiaei ole ratkaistavissa luomatta lisää yri-tystoiminnan näkökulmasta matalantuottavuuden työpaikkoja. Yritystoi-minnan näkökulmalla tarkoitan tällöinsitä, että tuotanto (tässä arvonlisäys)jaetaan tehdyillä työtunneilla tai työlli-syydellä tai työpanoksella, joka ottaahuomioon myös osaamisen. Tällainenyrityksen tulovirrasta lähtevä ja kan-santalouden tilinpidossa sovellettavamittari on sikäli oikea, että se ohjaayritysten toimintaa. Mittari on sikäli va-javainen, että se jättää ottamatta huo-mioon työn yhteiskunnallisen hyödynosatekijöitä. Esimerkiksi matalan tuot-tavuuden hoivatehtäviä tarvitaan, jot-ta työvoimaa vapautuu tuottavampaan

työhön, ja näin matalantuottavuuden työ edistäämuuta tuottavuutta, elisen hyödyllisyys on suu-rempi kuin mitattu tuot-tavuus. Se on perustel-tua ottaa huomioonmyös palkkauksessa,joka tällöin ylittää työntuottavuuden. Matalantuottavuuden käsitettävoidaan siten perustel-lusti syyttää puutteellises-ta mittaustavasta, mutta

käsitteen tai mittaustavan muuttami-nen ei poista itse kysymystä, tarvitaankotällaista työtä.

On myös tärkeää torjua väite, ettämatalan tuottavuuden työpaikkoja pe-rustetaan hyödyttömään työhön. Osaniistä – kuten vanhuspalvelujen työ-paikat – on perusteltuja myös pysyvi-nä vaikka työttömyys hoituisikin. Osaolisi luonteeltaan siirtymävaiheen työ-paikkoja. Toisin sanoen ei luoda ma-talan tuottavuuden työmarkkinoita,vaan rakennetaan väylää työelämäänja siten, että työllisyys toteutuu ilmantukea.

Kaikkein vaikeimmin työllistyvillä tieon pitkä. Työvoimakoulutuksella voi-daan täydentää työmarkkinakelpoi-suutta. Subventoidut työpaikat voivatolla avoimilla työmarkkinoilla muttamyöskin sosiaalisissa tai sosiaalistyyp-

Työssä olevienkoulutus parantaatyöttömien mah-dollisuuksia työl-listyä matalantuottavuudentehtäviin.

4 Tästä näkökulmasta eri tyyppiset ar-vonlisäverokevennykset, työhön perustu-vien verojen tai sosiaaliturvamaksujen ke-vennykset, porrastukset tai palautuksetmatalimmissa tulotasoissa tai työvaltaisessatoiminnassa vaikuttavat samaan tapaaneikä tässä ole tarpeen mennä eri mallienerojen vertailuun.


pisissä yrityksissä, joissa osa kustan-nuksista katetaan myyntituloilla ja lop-pu eri kanavia pitkin tulevalla muullarahoituksella. Budjettitalouden näkö-kulmasta tästä voidaan päästä hyvin-kin edullisella tavalla eteenpäin. Sub-ventiopaikoissa tuen ei tule johtaa va-kinaisen henkilöstön syrjäyttämiseen,ja tämä voidaan ehkäistä, kun subven-tiolla kompensoidaan henkilökohtai-nen tuottavuusvajaus sen aikaa, kuintyön tuottavuus karttuu. Aina ei olekyse tuottavuusvajauksesta vaan osaa-misen kohdistumisesta sellaiseen työ-hön, josta ei ole kysyntää.

Työn uudelleen jakaminen ja työ-aika

Työaikatekijää voidaan havainnollistaasiten, että jos 200 000 nykyistä ko-koaikatyöllistä muutetaan osa-aika-työllisiksi ja erotus katetaan vastaa-valla määrällä osa-aikatyöllisiä, niin vii-meksi mainittujen määrä nousee 300000:sta 700 000:een ja työllisyys li-sääntyy halutulla tavalla ilman, ettäkasvu nopeutuu, tai kasvu on työllis-tävämpää mitattuna tuotannolla teh-tyä työtuntia kohden. Yleistä työaikaalyhennettäessä tämä tarkoittaisi kes-kimäärin 140 tuntia vuodessa. Tätävoidaan verrata Pekkas-vapaiden 100tuntiin, jotka tosin kohdistuivat vainosaan työllisistä.5

Työajan lyheneminen kummalla ta-valla tahansa nostaisi työn kysyntäämutta samalla osittain työn tarjontaa,joten työajan pitäisi lyhentyä enemmän.Yleisessä työajan lyhentämisessä pul-mana on myös, että se nostaa työn tuot-tavuuden nousuvauhtia ja voi vaikut-taa tuotannon kasvuun hidastavasti. Si-ten sataprosenttisen tehokasta vaiku-tusta työllisyyteen ei saataisi, ja lyhen-tämistä pitäisi tehdä vastaavasti enem-män. 6+6-työaikamallissa ongelmaolisi pienempi, koska tuotantokapasi-teetin käyttö tehostuisi ja syntyisi sääs-

töä pääomakustannuksiin. Työn uusillaorganisointitavoilla voidaan myös pa-rantaa tulosta. Työllisyyden kannaltaparhaalla tavalla toteutettuna työajanlyhentämisellä voidaan saada aikaantuloksia, mutta on vaikea nähdä, ettäkoko kysymys ratkeaisi sillä tavalla.

Vaihtuvuus työttömien joukossa onyksi tekijä, koska silloin ei juututa py-syvään työttömyyteen. Se merkitseetyön jakaantumista ta-saisemmin. Jos se to-teutuu ilman työttö-myyttä, se merkitseetyöajan lyhentymistä.

Työvoiman tarjon-nan rooli

Jos työttömiä ohjataankoulutukseen ja vai-keimmin työllistyviäikääntyneitä vapaute-taan eläkkeelle, niintyöttömyys alenee. Kou-lutuksessa nettokustannus on karke-asti kolmanneksen suurempi kuin ol-taessa työttömyysturvalla, ja puhutaanpienemmästä kustannuslisäyksestäkuin työllistettäessä. Koulutuksella pa-rannetaan osaamista ja nostetaan tuot-

tavuutta, millä helpotetaan työhönot-tokynnyksen ylittämistä. Tämä tuo sa-man tuloksen kuin työvoimatuet tai ve-rokevennykset, jotka kohdistuvat työt-tömien työn kysyntään, mutta osaa-misen lisäys hankitaan etukäteen, kunse työllistämismallissa saadaan työko-kemuksen kautta. Molemmat tavatovat järkeviä. Silloin kun koulutus koh-distuu työssä oleviin, työvoiman tar-

jonta vähenee, jolloinavautuu mahdollisuustyön kysynnän lisäämi-seen muiden kohdalla.

Työvoiman tarjonnannäkökulmasta tulevai-suuden iso kysymys onsuurten ikäluokkienpoistuminen eläkkeelle,mikä vapauttaa ajankoh-dasta riippuen huomat-tavan määrän työpaik-koja. Vuoteen 2010 men-nessä tämä ei kuitenkaanehdi ratkaista kuin kym-

menesosan työttömyyden alentamis-tarpeesta. Jos työvoimaosuudet olisi-vat ikäryhmittäin samat kuin vuonna2001, vaikutus olisi suurempi. Työvoi-ma 2020-loppuraportin (Työministe-riö 2003) arviossa työvoima on vakio-

5 Työvoima 2020-raportissa (Työminis-teriö 2003) käsitellään osa-aikatyötä myös75 %:n työllisyysastetavoitteen näkökul-masta.

Työttömyys voidaan painaa hyvin alas, mutta se edellyttää kokonaisvaltaista työllisyyspo-litiikkaa, painottaa Pekka Tiainen.

Suurten ikäluok-kien siirtymineneläkkeelle ratkai-see vain kymme-nesosan työttö-myyden alenta-mistarpeestavuoteen 2010mennessä.


työvoimaosuuksiin perustuvaa lähtö-kohtaa 60 000 henkilöä korkeampivuonna 2010. Tarjonnan lisäys johtuusiitä, että sen niukentuessa ja suurtenikäluokkien siirtyessä vanhempiin ikä-ryhmiin työvoimaosuudet nousevat.Jos tämä vaikutus halutaan eliminoi-da, koulutuksen lisääminen on vaih-toehto sen rinnalla, että vähäisemmässämäärin käytetään eläkkeitä. Mitään au-tomaattista työvoimapulaa ei tästä ai-heudu, koska työllisyys ja työttömyysriippuvat eri tekijöistä, joita tässä onkäsitelty, mutta työvoiman kysynnänja tarjonnan kohtaaminen tulee suu-reksi kysymykseksi.

Jos työvoiman kysyntä kohdistuu te-hokkaammin työttömiin, se merkitsee,että vähemmän työvoiman ulkopuoli-sia työllistyy. Tosin sanoen työvoimantarjonta on alempi. Jos työn tarjontaanostetaan lisäämällä työvoiman ulko-puolisten osallistumista, työttömyydenalentaminen vastaavasti kohtaa vaike-uksia. Siksi on tärkeää kohdistaa toi-met korkean työttömyyden oloissa si-ten, että työttömät työllistyvät ja tar-jontaa ohjataan koulutukseen ja koti-työhön, pienemmässä määrin eläkkeel-le.

Täystyöllisyyspolitiikka jatyöttömyyden ratkaiseminen

Työttömyys on painettavissa hyvinalas, kun hyödynnetään talouskasvun,kasvun työllistävyyden vahvistamisen,työajan lyhentämisen ja työvoiman tar-jonnan säätelyn tarjoamia mahdolli-suuksia järkevänä kombinaationa pai-nottaen edullisia tapoja ja karsienhaittoja. Talouskasvun ollessa nope-aa tarvitaan vähemmän muuta japäinvastoin. Keinovalikoimassa ovatrakenteelliset verokorjaukset, budjet-timenot, työmarkkinoiden toimivuu-den parantaminen ja myöskin työvoi-man tarjontaa tukevat toimet sekä kei-not, joilla autetaan työvoiman kysyn-nän kohdistumista työttömien jouk-koon.

Budjettitalouden näkökulmasta järke-vää on tinkiminen liian tiukoista velan

alentamistavoitteista. On tärkeä ottaahuomioon, että verotulot kasvat jatyöttömyyden kustannukset alenevattyöllisyyden parantuessa, jolloin avau-tuu mahdollisuus myöskin hyvinvoin-tivaltiomenojen turvaamiseen. Korko-politiikan suuntaan on tarpeen sanoase, että inflaatiotavoitteen ylikorosta-minen matalan inflaation oloissa hait-taa parempaa kehitystä tarpeettomas-ti. Kysyntää voidaan vahvistaa tuke-malla vientimarkkinoiden edistämistäitään ja länteen. Se ei tarkoita pääsään-töisesti rahallista subventointia, muttasilloin kuin muualla subventoidaan, onsiihen pakko vastata. Rakennemuutok-sen kautta häviäviä työpaikkoja on tar-peen turvata ensisijaisesti uudistamal-la toimintaa, mutta on myös aiheellis-ta hillitä uusien työpaikkojen syntymi-seen nähden liian nopeaa häviötä.

Millainen sitten on tulevaisuuden kas-vumalli? Taloudellisen kasvun tekijöi-tä ovat työvoima, pääoma, luonnon-varat ja kokonaistuottavuus, ja kaikis-sa tuotannontekijöissä on laatu- jamääräkomponentti. Tulevaisuudenkasvustrategiassa pääpaino tulee ollakokonaistuottavuudessa ja osaamises-sa eli työpanoksen laatukomponentis-sa. Tämä mahdollistaa vähemmän pää-omavaltaisen ja vähemmän uusia luon-toresursseja käyttävän kehityksen eliresurssituottavuuden ja sen osina pää-oma- ja luonnonvaratuottavuuden ko-hottamisen.

Kasvustrategia raivaa tilaa suurem-malle työtulojen kansantulo-osuudel-le, mikä tarvitaan, että työpaikkoja olisienemmän, ja koska korvausta on tar-peen maksaa myös osaamisesta. Pa-nostus työvoiman kehittämiseen kou-lutuksella, työvoimasubventioilla ja työ-kokemuksella merkitsee investointiainhimilliseen pääomaan. Kun ymmär-retään rahoituspanostukset tällä tavoinsekä se, että hyvässä investoinnissa in-vestointikustannukset katetaan tulevillatuotoilla, osaamisvetoisessa kasvumal-lissa ei pitäisi olla ongelmaa.

Entistä selvempää on, että muuttu-vassa maailmassa jäykkyydet ovat hai-taksi ja kaikkinainen työelämän liikku-vuus eduksi. Kun jäykkyyksien pois-

tamisella tarkoitetaan joustavuuden li-sääntymistä, siinä tulee mieleen vaati-mus, että henkilöstön on aina tingittä-vä, kun tulee ongelmia ja on venyttä-vä työajoissa tekemällä palkatonta ko-tityötä tai luovuttava korvauksestatyöstä tai lisättävä työn voimaperäisyyt-tä jaksamisen rajoille asti. Pidemmänaikavälin seurauksena tästä on sairastyöelämä sekä pako työelämästä eli työ-voiman tarjonnan väheneminen, vaik-ka kysyntää olisikin. Tuottavuutta ontarpeen kohottaa sopivassa suhteessatyön kysyntään, ja se auttaa taloudenkehitystä, mutta ei lisäämällä työn voi-maperäisyyttä. Osaamis- ja innovaati-ovetoinen työllistävä kasvu, joka onsamalla resursseja säästävää ja ottaahuomioon ekologiset reunaehdot sekähuomioi inhimillisen tekijän ja tasa-ar-von on työllistävän hyvinvointimallin jatäystyöllisyyteen johtavan kehityksenstrategia.�

KIRJALLISUUS

Tiainen, P. (1999), Employment andwelfare in Finland in the years 1860-2030, Työministeriö, Labour policy stu-dy 211.

Tiainen, P. (2000), Työttömyyden kus-tannukset 1990-luvun Suomessa, Yh-teiskuntapolitiikka 3/2000.

Työministeriö (1991), Työvoima 2000.Työvoiman kysynnän ja tarjonnan kehi-tys vuoteen 2000 ja arvioita vuoteen2030.

Työministeriö (1994), Työttömyys200 000:een, Presidentin työllisyystyö-ryhmä.

Työministeriö (1995), Suomen työlli-syysohjelma 1996–1999. Työttömyydenpuolittaminen. Työhallinnon julkaisu114.

Työministeriö (1996), Työvoima 2010.Integroituva Eurooppa ja Suomen työlli-syysnäkymät. Työpoliittinen tutkimusnro 130.

Työministeriö (1999), Työvoima 2017.Työllisyys ja hyvinvointi uuden vuositu-hannen alkaessa. Työpoliittinen tutkimusnro 200.

Työministeriö (2003), Osaamisen jatäystyöllisyyden Suomi. Työvoima 2020.Loppuraportti. www.mol.fi/julkaisut/tyovoima2020.html.


Toisen maailmansodan jälkeistä ta-louskasvun, täystyöllisyyden ja 1960-luvulta lähtien myös hyvinvointivalti-oiden aikaa on luonnehdittu työnte-kijän “kulta-ajaksi”. Vapaakauppaka-pitalismin seisahtuminen 1930-luvul-la ja sodan motivoiminen paremmal-la yhteiskunnalla johtivat tinkimisase-telmaan, jossa työntekijät saivat en-

tistä suuremman osan kansantuloka-kusta. Tavoitteena oli paitsi yhteiskun-tarauha myös talouden pitäminenvauhdissa kysyntää luomalla, joka oliinhimillisyysnäkökohtien ohella myöstuloeroja tasaavan hyvinvointivaltionperuste.

Niin kauan kuin talous länsimaissakasvoi 4–5 %:n vuosivauhtia, koulut-

Juha SiltalaProfessoriHelsingin yliopisto

Työelämänmuutosja työntekijöidenitsesäätelymahdollisuudet

Viime vuosikymmeninä työn-

tekijöiden asema työelämässä on

heikentynyt selvästi samalla kun

säädelty kansantalous on tullut

osaksi kilpailullista globaali-

taloutta. Miten nämä muutokset

kytkeytyvät toisiinsa?

Juha Siltala toimii Helsingin yliopiston Suomen histori-an professorina ja on erikoistunut psykohistoriaan. Häntutkii työelämän muuttumista hyvinvointivaltioajasta hy-perkilpailun aikaan työntekijöiden itsesäätelymahdolli-suuksien kannalta.


tamattomankin työvoiman kysyntä tekimahdolliseksi vaihtaa työpaikkaa, josedellinen kävi epämiellyttäväksi. Julki-sen sektorin laajeneminen 1960-luvullaloi puolestaan akateemiselle työvoimallekoulutusta vastaavia vakinaisia virko-ja.

Elämän käsikirjoitus oli lineaarinennousu niin tulojen, asumistason kuinvapaa-ajankin osalta. Jälkikasvun odo-tettiin yltävän automaattisesti vanhem-piaan ylemmäs. Ei voitu kuvitella, ettäsaavutettuja etuja voitaisiin ottaa pois:työelämän suhteet oli politisoitu insti-tutionaaliseksi konfliktiksi, jossa tun-nustettuja intressieroja säädeltiin työ-markkinaneuvotteluissa.

Lisätyön määrääminen samalla pal-kalla tai työvoiman supistaminen tuot-tavuuden noustessa ei ollut hoidetta-vissa puhtaasti tuotantotaloudellisenakysymyksenä, koska lakkoja ja vallan-kumousta pelättiin aivan oikeasti. Työ-elämän muutokset koodautuivat hel-posti ihmisoikeuskysymyksiksi.

Työmarkkinaneuvotteluihin kytkeytyiyhteiskunnallinen makropolitiikka,joka välitti enemmistön toiveet talou-den toimintaehdoiksi. Kytkentä olimahdollinen kansallisissa talouksissa,joissa keskuspankki sääteli kansainvä-listä rahaliikennettä. Täystyöllisyys jatyövoiman keskiluokkainen elintasovoitiin asettaa poliittisina tavoitteina ta-louden kansainvälisten tehostamis- jakeskittämispaineiden edelle.

Palkkatyöntekijän reviirihyvinvointivaltion työ-elämässä

Yksittäinen työntekijä saattoi näissäoloissa saavuttaa tunnustetun reviirin,joka Matti Kortteisen mukaan merkit-see kokemusta työn vaihtosuhteen jon-kinasteisesta hallinnasta oman osaami-sen avulla. Reviiri saattoi metallimie-helle olla siinä, että hän osasi käyttääsorvia nopeammin kuin työnjohtajahuomasi vaatia ja pystyi osaamisellaanvoittamaan itselleen löysää aikaa, taipankkitoimihenkilölle reviirin saattoimuodostaa omien asiakkaiden piiri.

Suomalaisten suuri tarina kirjallisuu-dessa on ollut pääsy torpparista isän-nän mielivallan alta isännäksi omallemaalle. Palkkatyöläisen selviämiskoke-mus on ollut pätevöityminen omanreviirin haltijaksi ja vapautuminen vä-littömästä kontrollista ja hierarkkisistanöyryytyksistä.

Psykologisesti reviiri on ilmeisestimerkinnyt separaatio- ja individuaatio-tematiikan kertaamista työyhteisössä,toimivaa ratkaisua kaikista kehityspa-tologioista riippumatta toistuvaan ky-symykseen omista rajoista suhteessatoisten vaatimuksiin.Reviiri on ollut se tur-vallinen tukikohta, jos-ta käsin on voitu ollakanssakäymisissä tois-ten kanssa omaa itseäänmenettämättä.

Reviirien ansiosta ih-miset ovat voineet ollaasiallisessa yhteistyössävaikka eivät ole pitäneettoisistaan saati kokeneet, että työto-verit ymmärtäisivät heitä. Samalla ta-voin kuin hyvinvointivaltion universaalitoikeudet vasta mahdollistivat yksilölli-set elämäntyylivalinnat (“byrokraatti-nen individualismi”), samalla tavoin ns.jäykät rakenteet työelämässä mahdol-listivat joustot ihmisten kesken: kun olitarpeeksi löysyyttä, ei syntynyt hiertä-viä kiistoja taakan jakamisesta.

Työssä jaksaminen ja ennenaikaineneläköityminen nousi ongelmaksi, kunlöysät otettiin työelämästä pois.

Hyperkilpailu kriisiyttäätyöelämän

Säädeltyjen kansantalouksien ja mak-ropolitiikan aika päättyi USA:ssa jo1970-luvulla ja Euroopassa myöhem-min, kun nousevia palkkoja ja hyvin-vointivaltiota kannatellut kasvu taittuimassakulutusmarkkinoiden saturoitu-miseen. Entisellään jatkuneet palkka-vaatimukset johtivat inflaatioon, jotaalettiin lääkitä monetaristisella talous-politiikalla keskiluokkaisen palkkatasonja hyvinvointivaltion hinnalla. Kun in-

flaatio ja työttömyys ryöstäytyivät val-loilleen samanaikaisesti vastoin keyne-siläistä oppia, pyrittiin parantamaanmarkkinamekanismin toimivuutta työ-voiman osalta ja suosimaan pääomienkertymistä voittoasteen laskun paik-kaamiseksi.

Uusklassiset talousopit edellyttivätpääomaliikkeiden vapauttamista siinätoivossa, että talous itseään säätelevä-nä järjestelmänä kohdentaisi yhteiskun-nan varallisuuden tuottavimmalla ta-valla. Vapautetut pääomat loivat kui-tenkin kansainvälisen sijoituskasinon,

joka alkoi kilpailuttaa niinyhtiöitä kuin niiden sijain-tipaikkoja vertailukelpoi-sia pääomatuottoja stan-dardina käyttäen. Tämäjohti globalisaatiokriiti-koiden mukaan palkko-jen ja työehtojen polke-miseen (“race to the bot-tom”) ja globalisaationluonnonvoimaisuutta

epäilevienkin tutkijoiden mielestä aino-an vaihtoehdon politiikkaa ruokkiviinpuhetapoihin (“disabling myth”)

Työvoima menetti pitkälti kollektii-visen tinkimisvoimansa ja työmarkki-noista tuli yksilöllistä kilpailua. Työhönjäi vain tuottavimmaksi katsottu työ-voima, muut alityöllistyivät tai syrjäy-tettiin taloudellisesta vaihdosta.

Yritysten ja organisaatioiden vakinai-nen avainhenkilöstö on joutunut jous-tamaan työajoissa, kun pienempi po-rukka tekee isomman porukan työt tu-los- ja laatumittausten puristuksessa.Itsesäätelylle oleellinen raja oman ajanja työajan välillä katoaa niiltä, joillapalkka vielä riittää. Ylitöistä tulee jo-kapäiväinen normi eikä erillisillä kor-vauksilla korostettu poikkeus.

Toisella tapaa työajoissa joustaa mää-räaikaisesti työllistetty puskurityövoi-ma, joka otetaan tarvittaessa käyttöönmutta on sidoksissa henkisesti työhönmyös muulloin ollessaan lähtövalmii-na tai päivittäessään osaamistaan. Vä-hiten koulutetut yli 45-vuotiaat pois-tuvat käytännössä työvoimasta koko-naan jos joutuvat työttömiksi. Vaikkaheidänkin osaamiselleen olisi käyttöä

Oman työn hallin-ta on merkinnytpalkkatyöläisellereviiriä, jossaitsesäätely onmahdollista.


esimerkiksi kotitalous- ja hoivatyössä,markkinaehdoilla näistä töistä ei muo-dostu tarpeeksi tuottavia työpaikkoja.

Työpaikka sosiaalisesti omistettunareviirinä ja oikeuksien järjestelmänä onkriisiytynyt. Entisessä järjestelmässätyöpaikka oli paljon muutakin kuinmarkkinasopimus tiettyjen tehtävienhoitamisesta; se oli sosiaaliturvan, iden-titeetin, elämänkaaren ja päiväjärjes-tyksen normalisoiva rakenne. Kun pää-omatuottojen vertailu – nyt myös jul-kisen puolen yrityskirjanpidossa – pa-kottaa ohentamaan organisaatioita javerkottamaan tehtäviä alihankkijoille,kiinteät sitoumukset katsotaan yrityk-selle tai organisaatiolle sopeutumisra-sitteeksi.

Reviiri – ymmärrettynä psykologi-seksi sopimukseksi työn vaihtosuhtees-ta ja rajoista itsen ja toisten välillä –on entistä vaikeampi luoda oloissa,joissa markkinat tulevat talon sisäänja panevat työntekijät valvomaan toi-siaan itseohjautuvissa tulosyksiköissä(“tiimeissä”). Työn mittaus personoi-tuu konkreettisten suoritusten arvioin-niksi ja työehtoneuvottelut epäpoli-tisoituvat henkilötasolle, jolloin kyseonkin työntekijän riittämättömyydes-tä eikä enää rakenteellisesta ristiriidas-ta. Asiat mielletään itsestä riippuviksieikä konfliktia viitsitä nostattaa omas-sa tiimissä.

Työvoimalta viedään se suojakelmu,jonka sosiaalivaltiollisesti kesytetty ka-pitalismi antoi vapautta-essaan työn myynninosittain markkinaris-keistä. Aggressiot ja tur-hautumat aikoinaan ka-navoinut kollektiivinentyömarkkinakonflikti onpaljolti muuttunut työn-tekijöiden väliseksi ih-missuhdekysymykseksi ja sairasteluk-si (“henkilökemiat”, työpaikkakiusaa-minen).

Konfliktia äidyttää organisaatioiden jatuloslaskentamallien pysyvä muutos,sillä se estää työntekijöitä saamastakovaa maata jalkojensa alle. He eivätvoi keskittyä työhönsä joutuessaan jat-kuvasti taistelemaan asemastaan suh-

teessa toisiin. Ilmiö ei ra-joitu vain välittömästi sa-neerausuhan alaisiin työ-paikkoihin, vaan työn ar-vostettavat piirteet, ni-menomaan oman tahdinsäätely, ovat katoamassamyös vakinaisista virois-ta ja asiantuntijatöistäkin.

Kun työelämässä ei voisaavuttaa tilannetta, jos-sa voisi vaatia osaamisen-sa ja ansioituneisuutensanojalla kunnioitusta, haa-ve reviiristä siirretään työ-elämän jälkeiseksi. “Työ-paikkojen kahvipöytäkes-kusteluissa vertaillaanvuorotteluvapaan ja osa-aikavapaan eroja ja etu-ja. 50-vuotisjuhliaan viet-tävää onnitellaan: enääkuusi vuotta ja voit hakeaosa-aikaeläkkeelle. Yksi-lölliselle varhaiseläkkeel-le päässyttä juhlitaan ai-van kuin hän olisi saavut-tanut jotakin. Kolme-kymppiset, juuri työelä-mään päässeet nuoretsäästävät eläkevakuutus-ta. 35-vuotias pankkiirisuosittelee naistenlehdessä muillekinratkaisuaan: nopeasti miljonääriksi jasen jälkeen koti-isäksi. Enää vain yksikymmenestä suomalaisesta aikoo jak-

saa työelämässä 65-vuo-tiaaksi, vaikka suurtenikäluokkien poistumi-nen työmarkkinoiltaedellyttäisi julkisen kes-kustelun mukaan aivanpäinvastaista trendiä.Suurista ikäluokista vainjoka viides mies ja joka

kolmas nainen ei v. 1998 ollut harkin-nut ennenaikaista eläkettä.

Itsesäätely välittävänä meka-nismina

Suuntausta ei voi kääntää pakolla vaanottamalla paremmin huomioon se, että

työssä tuotetaan myös kokemusta mi-nän jatkuvuudesta ja koherenssistasekä tavoitellaan autonomiaa säätele-mällä eri tavoin ansioiden ja palkinto-jen suhdetta. Jos itsesäätely ei onnis-tu, pako jää ainoaksi keinoksi.

Suomessa kiire, uupumus ja suora-nainen pahoinvointi työyhteisöissä kas-voi koko 1990-luvun ajan. Työtahdinkiristymisen ja työn epävarmuudenmyötä työuupumuksesta on tullutkaikkia ammattialoja ja molempia su-kupuolia koskeva terveysriski. Tekniik-ka ei näytä keventäneen vaan tehosta-neen työtä. Kiire on selkeimmin kas-vanut työympäristön haittatekijä. Use-ampi oli vuonna 2000 kuin 1988 ja1994 sitä mieltä, että työtä on enem-män kuin ehtii tehdä, se on henkisestiraskasta ja työtahti on kireä.

Vuonna 1997 julkaistu Raija Kalimontutkimus 2300 työssä olevasta osoitti,

Kilpailun myötätyöntekijä menet-tää reviirinsä jaitsesäätelykykynsä.

Oman työn hallinta ja erityisesti mahdollisuus vaikut-taa omaan työtahtiin ovat avaimia työhyvinvoinnin pa-rantamiseen, sanoo Juha Siltala.


että yli puolet tunsi jonkinasteista työ-uupumusta. Noin joka viides oli erit-täin väsynyt, ja noin seitsemän prosen-tin työuupumus luokiteltiin vakavaksikaikkine oireineen. Pohjattoman väsy-nyt työntekijä kyynistyy työlleen ja ka-dottaa itsetuntonsa. Uupumusasteises-ta väsymyksestä kärsivä ei virkisty va-paa-aikana, vaan uupumus jatkuu löy-sempinäkin jaksoina. Kyyninen työn-tekijä ei saa sisäistä palkintoa tekemäs-tään, eikä työ näin ollen yhdistä häntätyötovereihin eikä asiakkaisiinkaan. It-setunnon heikkeneminen kielii epäilys-tä, ettei enää hallitse työtään. Hän eisaa töitään aikaiseksi, takertuu yksi-tyiskohtiin, tulee epävarmaksi ja lopultapiittaamattomaksi. Uupunut on ärtyi-sä, tyytymätön melkein kaikkeen, ah-distunut, huolestunut, kärsii unihäiri-öistä ja epämääräisistä toiminnallisistavaivoista. Uupumusriskiä kasvattavatylipitkä työviikko, työajoiltaan epäsään-nöllinen työ, irtisanomiset ja lomau-tukset sekä sijaiskielto. Vakavasti uu-puneet miehet haaveilevat eläkkeellepääsystä. “Pelkästä rahan laskemises-ta pitäisi siirtyä työvoimasta huolehti-miseen”, totesi Kalimo (Helsingin Sa-nomat 5.12.1993). 28.10.1997 Hel-singin Sanomat kirjoitti: “Joka viidestyöntekijä tuntee olevansa pahasti uu-punut. Väsynyt ja kyyninen työntekijäsairastaa ja mielii eläkkeelle”.

Työntekijä lakkaa olemasta subjektikun ei enää voi ahkeroimalla eikä op-pimalla vaikuttaa työtahtiinsa. Hänes-tä tulee ulkoisten paineiden uhri, ja re-aktio on sen mukainen. Kun ponnis-tuksen ja palkinnon välinen suhde koe-taan epäreiluksi, työntekijät koettavatminimoida sitä mitä antavat vähentä-mällä sisäistä sitoutumistaan työhön jakyynistymällä. Se puolestaan johtaaristiriitaan ammattieettisen minäihan-teen kanssa etenkin hoito- ja opetus-aloilla.

Työterveyslaitoksen tutkijat Jussi Vah-tera ja Mika Kivimäki tutkivat henki-löstöleikkausten vaikutusta Raisionkaupungin henkilöstön sairastavuuteen1990-luvulla,1 He totesivat odotetustisuurimmat sairauspoissaolot niillä am-mattialoilla, joilta väkeä oli leikattu eni-

ten. Kaikkiaan henkilöstöä oli supis-tettu 14 prosenttia, ja sairaslomat oli-vat lisääntyneet naisilla 2,5-kertaisik-si, miehillä kaksinkertaisiksi. Sairaus-poissaolot söivät säästöistä 10–15 %.Monissa kaupungeissa niitä oli enem-män kuin Raisiossa, Nokialla peräti 22päivää vuodessa. Ylivoimaiseksi selit-täjäksi osoittautui työmäärän lisäänty-minen. Seuraavaksi eniten vaikutti se,ettei työntekijä enää voinut vaikuttaatyöhönsä entiseen tapaan. Myös yksi-puolisuus ja epävarmuus olivat lisään-tyneet. Yksityiselämän muutokset ei-vät lisänneet poissaoloja merkittäväs-ti, mutta suhde puolisoon kärsi ja tu-pakointi lisääntyi. Kyse ei ollut moraa-lisen ryhdin repsahtamisesta, sillä al-koholinkäyttöä hillittiin ja lenkillekinponnistauduttiin entistä kurinalaisem-min.

Vielä kiintoisampi oli havainto, ettätyömäärän lisäys näyttää murtavanvastustuskyvyn vasta siinä vaiheessa,kun työntekijät joutuvat kiireessä te-kemään huonompaa jälkeä kuin työitse asiassa vaatisi – tai sitten työ vaatiienemmän kuin työntekijä osaa. Näyt-tää siltä, että ammatti-identiteetin ra-piseminen heikentää vastustuskykyä.

Mahdollisuus vaikuttaa omaan työ-hön parantaa työssä jaksamista ratkai-sevasti. Kun työntekijältä puuttuu sekäesimiehen/työtovereiden antama tun-nustus että työn itsensä antama koke-mus osaamisesta, elimistö reagoi stres-sillä ja terveys pettää.

Stressi liittyy kahteen kolmasosaansairauspoissaoloista, ja stressin taustallaon useimmiten työn hallinnan mene-tys. Empowerment, suoritusportaanvaltuuksien lisääminen, on päivän is-kusana. Suoritusportaan vastuuta onlisätty, jotta työ rikastuisi ja palkitsisisisällöllisesti.

Mutta yksi puuttuu ja sen mukanakaikki: mahdollisuus vaikuttaa omaantyötahtiin. Se on työolobarometrien-

1 Työterveyslaitoksen tutkijat olivat haas-tatelleet Raision palkolliset 1990, juuri la-man kynnyksellä. Uusintahaastattelu teh-tiin ja sairaslomat katsottiin 1995.

kin mukaan heikentynyt 1990-luvullaselvästi, etenkin julkisella sektorilla.Työolobarometrien mukaan toivo ka-tosi julkiselta sektorilta 1993, kun su-pistusten kierre alkoi ja pienemmälleporukalle sälytettiin isomman porukantyöt keskinäisen syyttelyn ilmapiirissä.Kuntasektorilta leikattiin 8 % työvoi-masta 1991–1994, ja 1997 alle 35-vuo-tiaiden osuus kuntasektorilla oli 24 %,yksityisellä 37 %. Kunta-ala jäi ylikuor-mitettujen, ikääntyvien kutsumusnais-ten alueeksi. Näillä ei ollut edes lak-kovoimaa, koska he eivät työvaltaisillaaloillaan voineet estää suurten pääoma-investointien tuottoa paperityöläistentavoin.�


Terveydenhuollon kysymykset ovatviime aikoina olleet keskeisenä puheen-aiheena julkisuudessa. Syitä tähän onuseita. Esimerkiksi vuoden 2001 lää-kärilakon jälkeen leikkausjonot kun-nallisissa sairaaloissa kasvoivat. Tähänpyrittiin vastaamaan kansallisessa ter-veyshankkeessa. Syksyllä 2002 uurtenkaupunkien tulopohjan muutokset ki-

ristivät terveydenhuollon rahoitusta.Seuraavassa tarkastelen Suomen ter-veydenhuollon tilaa laajemmasta näkö-kulmasta kansainvälisten vertailujen jauusimpien tutkimusten perusteella.Lopuksi esitän eräitä terveydenhuol-tomme kehittämistä koskevia ajatuk-sia, jotka ovat jääneet taka-alalle vii-meaikaisessa keskustelussa.

Väitettäessä Suomen terveyden-

huoltojärjestelmän olevan kriisissä

on viitattu vain joihinkin

yksittäisiin ongelmiin. Koko-

naisvaltainen tarkastelu paljastaa

vakavia puutteita itse järjes-

telmässä.

Unto HäkkinenTutkimusprofessoriStakes

Onkoterveyden-huolto kriisissä?

Unto Häkkinen työskentelee Terveystaloustieteen keskukses-sa (Centre for Health Economics at Stakes, CHESS) useissahankkeissa, joissa arvioidaan terveydenhuollon tuottavuut-ta, saatavuutta ja vaikuttavuutta.


Terveydenhuollon voimavaratja tuottavuus

Terveydenhuoltoon sijoitetaan Suo-messa tällä hetkellä bruttokansantuo-teosuudella mitattuna vähemmän kuinuseassa muussa maassa (Stakes2002b). Osuus oli 6,6 % vuonna2000, ja kun siihen lisätään vanhustenpitkäaikainen laitoshoito kokonaisuu-dessaan (joka kansainvälisissä vertai-luissa vaihtelevassa määrin luetaanmukaan terveydenhuoltomenoihin),kasvaa osuus 7,2 %:iin. Voimavarojensuhteelliseen vähäisyyteen kansainvä-lisessä vertailussa päädytään myös, kunmenot suhteutetaan asukaslukuun(OECD 2002)(kuvio 1).

Kiinteähintaisten kansantuotteen jaterveydenhuoltomenojen pitkän aika-välin tarkastelun perusteella terveyden-huollon volyymin kasvu oli 1980-lu-vulla merkittävästi koko kansantalou-den kasvua nopeampaa (kuvio 2).Tässä suhteessa tilanne muuttui 1990-luvulla siirryttäessä järjestelmään, jos-sa rahoitus- ja päätösvaltaa voimava-roista siirrettiin kunnille. Lamaa edel-tävä taso kansantuotteessa asukastakohti saavutettiin vuonna 1996, kunterveydenhuollossa tämä taso saavu-tettaneen vasta tällä vuosituhannella.

Terveydenhuollon supistukset ilme-nevät myös työvoimakehityksessä.Kunnallisessa terveydenhuollossa mies-työvuodet asukasta kohti olivat vielävuonna 2000 noin 5 % alhaisemmatkuin lamaa edeltävinä vuosina. Tämäei kuitenkaan kerro koko totuutta:kunnallisella sektorilla toimivien lääkä-reiden ja sairaanhoitajien määrä kas-voi 1990-luvulla yli 20 %, ja näidenhenkilöstöryhmien kasvu oli erityisennopeaa erikoissairaanhoidossa 1990-luvun lopulla (Stakes 2002a). Tervey-denhuollon leikkaukset saatiinkin vä-hentämällä määräaikaisten ja erityisestivähimmin koulutetun henkilöstön mää-riä.

Useiden tutkimusten (Linna 1999,Luoma 2000) mukaan sairaaloiden jaterveyskeskusten tuottavuus lisääntyilamavuosina, eli olemassa olevilla jaosittain vähäisemmilläkin voimavaroilla

pystyttiin tuottamaan suurempi mää-rä palveluja. 1990-luvun lopulla tuot-tavuuden kehitys hidastui kuitenkinjälleen ja kääntyi jopa laskuun.

Meneillään olevan vertailututkimuk-sen mukaan vuonna 1998 suomalai-set sairaalat olivat noin 30 % tuotta-vampia kuin norjalaiset sairaalat. Täs-tä erosta kaksi kolmasosaa selittyyNorjan korkeammalla palkkatasolla.Noin 10 prosenttiyksikköä tuottavuus-erosta voinee selittyä sillä, että norja-laisten sairaaloiden ei maan öljytulo-

jen takia tarvitse olla yhtä huolissaantuottavuudesta kuin kuntien rahoituk-sen armoilla olevien suomalaisten sai-raaloiden.

Terveydenhuollon rahoitus

Viime vuosina terveydenhuollon rahoi-tusrakenne on muuttunut, koska val-tio on siirtänyt rahoitusvastuuta kun-nille. Lisäksi laman alussa korotettiinterveydenhuollon asiakasmaksuja, ja

Kuvio 1. Terveydenhuoltomenot asukasta kohti Euroopan maissa US $ (PPP)käyvin hinnoin.

Kuvio 2. Terveydenhuoltomenot ja BKT asukasta kohti kiintein hinnoin,1980=100.


niiden osuus terveydenhuollon koko-naismenoista kasvoi 14 %:sta 20%:iin. Osuus on kehittyneiden maidenkorkeimpia.

Muutokset näkyvät myös terveyden-huollon rahoituksen tulonjakovaiku-tuksissa, jota voidaan tarkastella prog-ressiivisuus/regressiivisyys-ulottuvuu-della kuten verotusmuotoja on totuttuarvioimaan. Terveydenhuollon rahoi-tusmuodoille taulukkoon 1 lasketutprogressiivisuusindeksit kuvaavat sitä,miten eri tulotasolla olevat kotitalou-det rahoittavat terveydenhuoltoa suh-teessa tuloihinsa. Indeksi on negatiivi-nen rahoitusmuodon ollessa regressii-vinen, jolloin köyhemmät kotitaloudetrahoittavat terveydenhuoltoa suhtees-sa tuloihinsa enemmän kuin rikkaam-mat kotitaloudet. Indeksi on vastaa-vasti positiivinen silloin kuin rahoituson progressiivista.

Suomen terveydenhuolto on muut-tunut regressiivisemmäksi ennen kaik-kea sen takia, että käyttäjämaksujenosuus rahoituksessa on lisääntynyt.Kehitykseen on vaikuttanut myös se,että kaikki rahoitusmuodot ovat muut-tuneet regressiivisemmiksi. Huomion-arvoista on se, että verorahoituksessapainopisteen siirtyminenvaltion verotuksestakunnallisverotukseen eisinänsä ole lisännyt reg-ressiivisyyttä, koska mer-kittävä osa valtion rahoi-tuksesta perustuu reg-ressiivisiin välillisiin ve-roihin.

Kansainvälisten vertai-lujen mukaan verora-hoitteisissa järjestelmissäterveydenhuollon koko-naisrahoitus on joko progressiivista taineutraalia, sairausvakuutukseen perus-tuvissa järjestelmissä lievästi regressii-vistä ja enemmän yksityiseen rahoituk-seen perustuvissa järjestelmissä huo-mattavan regressiivistä (Wagstaff ym.1999). Vaikka Suomen järjestelmä onmuuttunut hieman regressiivisemmäk-si, sijoittuu se vielä progressiivisuusin-deksin perusteella muiden verorahoit-teisten järjestelmien (Englanti, Italia,

Pohjoismaat) ryhmään, eli järjestel-määmme on selvästi progressiivisem-pi kuin eräät sairausvakuutukseen(Saksa ja Hollanti) tai enemmän yksi-tyiseen vakuutukseen (Sveitsi ja Yh-dysvallat) perustuvat terveydenhuolto-järjestelmät. Toisaalta käyttäjämaksutovat kaikkein regressiivisin rahoitus-muoto kaikissa järjestelmissä, ja niidenosuuden lisääminen kasvattaa tuloeroja

ja siirtää terveydenhuol-lon rahoitustaakkaa rik-kailta ja terveiltä köyhil-le ja sairaille.

Oikeudenmukai-suus, vaikuttavuusja alueelliset erot

Terveyspalvelujen käyt-töön liittyvää oikeuden-mukaisuutta on arvioitu

sen perusteella, ovatko yhtäläisessä tar-peessa olevat henkilöt saaneet yhtäläis-tä hoitoa riippumatta heidän maksu-kyystään tai sosioekonomisesta ase-mastaan. Yleisesti voidaan todeta, et-tei palvelujen yhtäläinen käyttö suh-teessa tarpeeseen ole toteutunut Suo-messa sen paremmin kuin muuallakaan(van Doorslaer ym. 2000). Suomessaon havaittavissa tässä suhteessa pola-risoitumista: alemmat sosioekonomi-

set väestöryhmät käyttävät muitaenemmän terveyskeskusten avohoito-palveluja ja ei-toimenpiteellisiä (kon-servatiivisia) sairaalapalveluja, kun taasylemmässä sosioekonomisessa ase-massa olevat käyttävät muita enem-män yksityisen sektorin erikoislääkä-ripalveluja, työterveyshuoltoa sekä toi-menpiteellisiä (operatiivisia) sairaala-palveluja (Arinen ym. 1998, Keskimäki2003). Palvelujen sosioekonomisetkäyttöerot selittyvätkin pitkälti Suomenjärjestelmän erityispiirteillä: sairausva-kuutuksella, yksityissektorin lähetteil-lä, erikoismaksuluokalla sekä kattavil-la työterveyshuollon palveluilla.

Terveydenhuollon toimintaa tulisi ar-vioida ennen kaikkea sen perusteella,miten se vaikuttaa väestön terveyden-tilaan. Tällaisessa tutkimuksessa ollaanottamassa vasta ensi askelia. Kansain-välistä vertailutietoa on rajatusti vainyksittäisten sairauksien hoidosta: jois-sakin sairauksissa (mm. syövässä) hoi-totulokset ovat Suomessa parhaita Eu-roopassa, kun taas joissakin tapauk-sissa (sydäninfarktipotilaat) vaikutta-vuus saattaa olla huonompaa kuineräissä muissa maissa.

Terveydenhuoltomenoissa ja terveys-palvelujen käytössä on suuria alueelli-sia eroja. Esimerkiksi vuonna 2000Helsingin terveydenhuollon menot asu-kasta olivat 30 % korkeammat kuin

Käyttäjämaksutsiirtävät kaikkeineniten terveyden-huollon rahoitus-taakkaa rikkailtaja terveiltä köy-hille ja sairaille.

Taulukko 1. Terveydehuollon rahoitusmuotojen progressiivisuus-indeksit 1990 ja 1996.

1990 1996

Rahoitus- Progres- Rahoitus- Progres-osuus % siivisuus osuus % siivisuus

Valtion verotus 36 0,044 25 0,029– välittömät verot 14 0,285 10 0,249– välilliset verot 24 -0,097 15 -0,127Kunnallisvero 37 0,068 39 0,039Sairausvakuutus 11 0,094 14 0,053Julkinen rahoitus yhteensä 86 0,060 78 0,039Käyttäjämaksut 14 -0,242 22 -0,270

Rahoitus yhteensä 100 0,018 100 -0,035


koko maassa keskimäärin, kun tarve-tekijöiden (mm. ikärakenteen ja sai-rastavuuden) vaikutukset on otettuhuomioon. Useat merkit viittaavat sii-hen, etteivät Helsingin korkeat kus-tannukset selity ainakaan sillä, ettähelsinkiläiset käyttäisivät muuta maa-ta enemmän kunnallisia terveyspalve-luja. Yleisemminkin korkeat kustan-nukset eivät näytä välttämättä merkit-sevän sitä, että palvelujen laatu ja vai-kuttavuus olisi parempaa tai väestö saisimuuten parempia palveluja. Esimer-kiksi sydäninfarktipotilaita koskevassatutkimuksessa eivät hoidon kustannuk-set selittäneet alueellisia eroja kuollei-suudessa yhden vuoden seuranta-aika-na (kuvio 3) (Häkkinen ym. 2002).Myös vanhusten pitkäaikaista laitoshoi-toa koskevan tutkimuksen alustavat tu-lokset viittaavat siihen, ettei hoidonlaatu olisi selvässä yhteydessä kustan-nuksiin tai henkilöstömääriin.

Kriisi osin liioittelua

Makrotason tarkastelun perusteellapuheet terveydenhuollon kriisistä ovatosittain liioittelua. Myöskään mielipi-detutkimukset eivät tue kriisiajattelua:

vajaat 80 % suomalaisista on tyytyväi-siä omaan terveydenhuoltojärjestel-määnsä, mikä on korkein osuus kai-kista EU-maista (Eurostat 2000).Tämä ei merkitse sitä, etteikö suoma-laisessa järjestelmässä olisi suuria puut-teita ja ongelmia. Kansainvälisten ver-tailut opettavat sen, ettei missään olepystytty luomaan sellaista järjestelmää,joka takaisi koko väestölle kohtuulli-

sin kustannuksin pääsyn hoitoon ja laa-dukkaisiin ja kustannusvaikuttavuudel-taan korkeatasoisiin palveluihin ja joi-hin kaikki olisivat tyytyväisiä. Suoma-lainen järjestelmä on tosin kustannuk-siltaan edullinen, mutta muulta osinparantamisen varaa on paljonkin. Ter-veydenhuolto tuli Suomessa pysyväk-si keskeiseksi julkisuuden keskustelu-aiheeksi muutama vuosi sitten. Use-assa muussa maassa tämä on tapahtu-nut useita vuosia aikaisemmin.

Terveydenhuollon julkiset kustan-nukset ja niiden kansantuoteosuusovat Suomessa kehittyneiden maidenpienimpiä, joten tältä osin rahoitustavoitaneen jossain määrin lisätä. Mui-den vaihtoehtoisten rahoitusmuotojenkuten käyttäjämaksujen ja/tai yksityi-sen vakuutuksen lisäämisellä tuskinratkaistaan terveydenhuollon ongel-mia vaan todennäköisesti lisätään nii-tä. Toisaalta terveydenhuollossa onyhä vieläkin tehostamisen varaa, eikälisärahoitus sellaisenaan ratkaise on-gelmia.

Kansallinen projekti terveydenhuol-lon tulevaisuuden turvaamiseksi esit-teli laajan kirjon lähinnä nykyjärjestel-män hienosäätöön liittyviä toimenpi-de-ehdotuksia, jotka ovat olleet tyy-pillisiä myös aikaisemmille terveyden-huoltomme kehittämishankkeille.

Kuvio 3. Yhden vuoden kuolleisuus ja kustannukset alueittain.

Unto Häkkisen mielestä Suomen terveydenhuoltojärjestelmän rahoitusongelmien rat-kaisun avaimet löytyisivät arvioimalla kokonaisvaltaisesti kaikki niihin liittyvät talou-delliset ja toiminnalliset kannusteet


Hankkeessa ei haluttu ottaa selvää kan-taa useisiin rakenteelliseen kysymyk-siin eikä terveydenhuollossa vallitseviinhyvinkin ihmeellisiin taloudellisiin kan-nusteisiin.

Perusterveydenhuollonkehittäminen

Järjestelmää kehitettäessä olisi ymmär-rettävä riittävästi terveydenhuollon eri-tyispiirteitä, joista tärkeimmät ovat tie-don epäsymmetria (tuottaja tietää ainaenemmän kuin rahoittaja erityisesti eri-koissairaanhoidossa), palvelujen käyt-töön liittyvä epävarmuus, hoidon ko-konaisuuden muodostuminen useistapalveluista sekä käytön keskittyminen(5 % väestöstä kuluttaa yli 60 % ter-veyspalveluista, 10 % väestöstä yli 80% palveluista, 15 % yli 90 % palve-luista ja 20 % väestöstä yli 95 % pal-veluista).

Koska potilaan/asiakkaan on useinvaikea arvioida annetun hoidon tarvet-ta, vaikuttavuutta ja laatua, on asiak-kaan aseman kannalta erittäin tärke-ää, että hänellä on käytössään asian-tuntija (omalääkäri ja/tai omahoitaja),joka voi avustaa häntä päätöksenteos-sa. Jotta hoitoketjut ja koko järjestel-mä saadaan toimimaan, on oleellista,että on joku taho, joka “vastaa” hoi-don kokonaisuudesta. Kunnan asuk-kailla tulisi olla mahdollisuus valita itseomalääkäri (ja -hoitaja),joka voisi olla myöskinesimerkiksi työterveys-lääkäri, jonka kanssahoidon järjestäjä (kun-ta) olisi tehnyt sopimuk-sen. Väestövastuuta jakoko perusterveyden-huoltoa on Suomessatoteutettu kiinnittämät-tä huomiota näihin sisäl-löllisiin ja toiminnallisiinkysymyksiin. Erityisesti perustervey-denhuollon rahoitusmuotoja ja työolojaolisi kehitettävä siten, että ne saatai-siin houkutteleviksi sekä lääkäreille ettähoitajille ja ne kannustaisivat heitä oh-jaamaan potilaita käyttämään vaikut-

tavia ja kustannuksiltaan edullisia hoi-tovaihtoehtoja.

Monikanavarahoitus

Suomalaisen terveydenhuollon eritys-piirre on se, että toimintaa rahoittaausea julkinen taho (kunnat, Kela jaRAY). Tämä merkitsee myös sitä, ettäterveydenhuollossa on useita eri päät-

täjiä ja erillisiä päätöksen-tekoprosesseja. Rahoi-tusratkaisujen kirjo an-taa palvelujärjestelmäneri osapuolille yllykkeitäoman näkökulman ko-rostamiseen. Monikana-vainen rahoitusjärjestel-mä sisältää sekä koko-naisuuden että asiakkaankannalta yllykkeitä te-hottomaan ja epäoikeu-

denmukaiseen toimintaan. Kukin tahohalua siirtää kustannusvastuuta toisil-le. Tehottomuus ilmenee päällekkäisi-nä investointeina, riitoina hoidon mak-samisesta, hoitokokonaisuuden mure-nemisena ja ongelmina pyrittäessä hal-

litsemaan rahoituksen määrää ja ra-kennetta.

Monikanavaisen rahoituksen ongel-mista on useita käytännön esimerkke-jä. Kunnat ovat eriarvoisessa taloudel-lisessa asemassa terveyspalvelujen jär-jestämisessä, koska kuntien valtion-osuuksissa ei oteta huomioon muutakunnassa toimiville palvelujen tuotta-jille tai kunnan asukkaiden palvelujenkäyttöön suuntautuvaa julkista rahoi-tusta (kuten sairausvakuutuskorvauk-sia ja RAY:n tukea). Erityisesti saira-usvakuutuksen osittain rahoittama eri-koismaksuluokka- eli EML-käytäntösisältää sosioekonomista eriarvoisuut-ta lisääviä piirteitä: mm. jonotusajatuseissa toimenpiteissä ovat EML-po-tilailla lyhyemmät kuin muilla potilail-la.

Sairausvakuutuksen olemassaolo luovääränlaisia kannusteita kunnille jamuille osapuolille. Koska sairausva-kuutus ei kata laitoksissa olevien lää-kekustannuksia, pyritään etsimään rat-kaisuja, joilla lääkekulut voidaan siir-tää Kelan rahoitettaviksi. Tämä saat-taa lisätä hoidon kokonaiskustannuk-sia. Potilaan hoitovalintaan ei vaikuta

Suomen tervey-denhuoltojärjes-telmä on halpa,ja siihen ollaanlaajalti tyytyväi-siä.

Kuv

a: K

imm

o vo

n Lü

ders

/Kuv

aario


hoidon tarve, vaikuttavuus tai koko-naiskustannukset vaan hoidon rahoi-tuslähde.

Sairausvakuutuksen olemassaolo es-tää myös kunnallisen palvelutuotannonkehittämisen ja ylläpidon. Kunnallisis-sa sairaaloissa pullonkaulana on jo use-an vuoden ajan ollut lääkärityövoimanmäärä ja sen joustava käyttö. Viimeaikoina tämä ongelma on levinnyt pe-rusterveydenhuoltoon. Yksityiselle sek-torille kohdentuvat sairausvakuutus-korvaukset osaltaan pahentavat julki-sen sektorin työvoimapulaa ja työvoi-man joustavaa käyttöä.

Vaikka kilpailulla onkin rajallinenmerkitys terveydenhuollossa, muo-dostaa nykyinen monikanavainen jär-jestelmä esteen sen järkevälle käytöl-le tuotannon tehostamisessa. Kilpailuei toimi, mikäli lääkärit kilpailevat it-sensä kanssa toimiessaan samanaikai-sesti eri sektoreilla (virassa julkisessasairaalassa ja yksityispraktiikkaa har-joittavana yrittäjänä). Säädellyllä kil-pailulla voitaneen kuitenkin lisätä tuot-tavuutta, mikäli tuottajat ja ostajatovat samanvertaisessa asemassa. Tällähetkellä ei kunta (eikä myöskään po-tilas) saa sairausvakuutuskorvausta,mikäli kunnalliset lääkäripalvelut os-tetaan yksityiseltä sektorilta. Samoinsairausvakuutuskorvauksia ei makse-ta, jos kunnallinen laboratorio myypalveluja yksityiselle asiakkaalle. Yk-sityisessä laboratoriotoiminnassa onnykyinen sairausvakuutuksen korva-uskäytäntö aiheuttanut huomattavaaylihinnoittelua, joka merkittävässämäärin katetaan sairausvakuutuksenmaksamilla korvauksilla (Miettinenym. 1998).

Potilaan kannalta monikanavainenjärjestelmä merkitsee palvelujärjestel-män epäselvyyttä: eri osien keskinäi-set yhteydet eivät ole selviä, ja koko-naisuus hahmottuu heikosti. Tervey-denhuollon asiakasmaksuja koskeekaksi maksukattoa, joista toinen kos-kee lääkemenoja ja toiseen kuuluvatkunnallisen sektorin asiakasmaksut.

Monikanavaisen julkisen rahoituksenongelmat olisi järkevintä ratkaista kah-dessa vaiheessa. Lyhyellä aikavälillä

(välittömästi) voitaisiin edellä mainit-tua kuntien taloudellista eriarvoisuut-ta aiheuttavaa seikkaa korjata siten,että kuntien valtionosuuksissa otettai-siin huomioon kunnissa toimiville tuot-tajille sekä kunnan asukkaille suuntau-tuva muu terveydenhuollon julkinenrahoitus.

Hieman pitemmällä aikavälillä olisiarvioitava kokonaisvaltaisesti kaikkiterveydenhuollon rahoitukseen liittyvättaloudelliset ja toiminnalliset kannus-teet. Tällaisia asioita ovat monikana-vaisen julkisen rahoitusjärjestelmänrooli ja tarpeellisuus suomalaisessa ter-veydenhuollossa sekä myös kunnalli-sen terveydenhuollon keskeiset kysy-mykset kuten pienet kunnat palvelu-jen rahoittajina ja järjestäjinä sekä sai-raanhoitopiirien asema ja tehtävät.�

KIRJALLISUUS

Arinen, S. & Häkkinen, U. & Klaukka,T. & Klavus, J. & Lehtonen, R. & Aro, S.(1998), Suomalaisten terveys ja terve-yspalvelujen käyttö. Terveydenhuollonväestötutkimuksen 1995/96 päätuloksetja muutokset vuodesta 1987, Helsinki:Gummeruksen Kirjapaino. http://www.stakes.fi/palvelut/tst/tindex.html

Eurostat (2000), Key data on health2000, Luxembourg: European Comissi-on.

Häkkinen, U. & Idänpään-Heikkilä, U.& Keskimäki, I.A.R. & Kalukka, T. & Teit-to, E. (2002), Akuutin sydäninfarktinhoitokäytäntöjen, kustannusten ja vaikut-tavuuden vertailu, Stakes-aiheita 2002/3. http://www.stakes.fi/verkkojulk.

Keskimäki, I. (2003), How didFinland’s economic recession in the ear-ly 1990’s affect socio-economic equityin the use of hospital care, Social Scien-ce Medicine (painossa).

Linna, M. (1999). Measuring HospitalPerformance: the Productivity, Efficien-cy and Costs of Teaching and Researchin Finnish Hospitals, Stakes ResearchReports 98, Jyväskylä: Gummerus Prin-ting.

Luoma, K. (2000), Terveyskeskustentuottavuus ja panosten käytön tehok-kuus 1990-luvulla, Sosiaalilääketieteel-linen aikakauslehti, 37, 207–215.

Miettinen, A. & Seppälä, E. & Moila-nen, L. & Mattelmäki-Rimpelä, U.& Will-man, K. (1998), Monikanavaisen rahoi-tuksen vaikutukset kliinisten laboratorio-tutkimusten hinnoitteluun, laboratorio-organisaation tuotantorakenteeseen jakokonaiskustannuksiin, Sosiaalilääketie-teellinen Aikakauslehti, 35, 94–102.

OECD (2002), OECD Health data2002, Paris: OECD.

Stakes (2002a), Kuntien ja kuntayh-tymien sosiaali- ja terveydenhuollonhenkilöstö 1990–2000, SVT Sosiaali-turva 2002:1.

Stakes (2002b), Sosiaali- ja terveys-menot 2000. SVT Sosiaaliturva 2002:2.

Wagstaff, A. ym. (1999), Equity in thefinance of health care: some furtherinternational comparisons, Journal ofHealth Economics, 18, 263–290.

van Doorslaer, E. ym. (2000), Equityin the delivery of health care in Europeand the US, Journal of Health Econo-mics, 19, 553–583.


Suomessa vanhempainvapaaseen(vanhempainrahakauteen) sisältyy äi-tiysvapaa, jota ei voi siirtää isälle (äiti-kiintiö), isän ja äidin kesken jaettava jak-so sekä osa, jonka vain isä voi pitää (isä-kiintiö). Lisäksi vanhempainvapaisiin

kuuluu isyysvapaa, joka pidetään äidinollessa äitiys- tai vanhempainvapaalla.Se ei pidennä vapaan kokonaispituut-ta. Vuoden 2003 alusta isillä on oikeuspidentää isyysrahakautta kahdella lisä-viikolla, jos he pitävät myös kaksi vii-

Anita HaatajaErikoistutkijaTurun yliopisto

Lapset –vanhempien jahyvinvointivaltionyhteinen projekti?

Artikkelissa vertaillaan pohjois-

maisia perhevapaita ja tarkas-

tellaan valtion ja kuntien välistä

kustannusten jakoa sekä vanhem-

pien valinnanmahdollisuuksia.

Lopuksi arvioidaan myös empiiri-

sesti, miten hypoteettinen,

kuukauden mittainen isäkuukausi

vaikuttaisi vanhempien tuloihin ja

julkisiin kustannuksiin.Anita Haataja työskentelee tutkijana Suomen Akatemianrahoittamassa tutkimushankkeessa “Sukupuoli, perheraken-ne ja sosiaalipolitiikka”.


meistä viikkoa nykyisestä vanhempain-vapaasta. Jos isä käyttää tämän lisäkiin-tiönsä, vanhempainvapaan kokonaispi-tuus kasvaa kahdella viikolla.

Lapsi voi olla 9 ja ˚ kuukauden, 10kuukauden tai noin 11 kuukauden ikäi-nen, ennen kuin kunnan vastuu lap-sen päivähoitokustannuksista alkaa.Tähän ajankohtaan vaikuttaa, pitääköisä oman kiintiönsä ja onko vapailtakarttunut palkallista vuosilomaa. Van-hempainrahakausi on Suomessa Poh-joismaiden toiseksi lyhin. Vastaavastikuntien vastuu hoidon järjestämisestäalkaa täällä muita aikaisemmin.

Kunnat tarjoavat ja kustantavat kol-me lakisääteistä päivähoidon vaihtoeh-toa: päivähoitopaikka päiväkodissa taiperhepäivähoidossa, yksityinen päivä-hoito yksityisen hoidon tuen turvin jakotihoidon tuki, jolloin lasta hoidetaanyleensä hoitovapaalla kotona. Lapsel-le on samantekevää, onko häntä hoi-tava vanhempainvapaalla vai hoitova-paalla. Lasta hoitavan kannalta kysy-mys ei ole samasta asiasta, koska va-paiden sosiaalietuudet ovat erilaiset.Hoitovapaan aikana työsuhde-edut ei-vät kartu ja tulot pienenevät palkkaanja vanhempainrahaan verrattuna. Ti-lastokeskuksen tulonjakotilastosta las-kettu nettokorvausaste kotihoidon tu-elle oli vuonna 2002 noin 22 prosent-tia ja vanhempainrahalle noin 72 pro-senttia naisten keskiansiosta.

Lasten hoito on jakautunut sukupuo-len mukaan. Tämä ei voi olla vaikut-tamatta naisten asemaan työelämässä.

Sellainen politiikka, jolla edistetään isi-en suurempaa osuutta lasten hoidos-sa, on tasa-arvonäkökulmasta tärkeim-pien joukossa. Sama politiikka lisäämyös isien sosiaalisia oikeuksia van-hempana ja lasten oikeuksia vanhem-piinsa.

Viisi pohjoismaista perhe-vapaamallia

Miten paljon ja millä keinoin hyvin-vointivaltion pitäisi tukea pienten las-ten hoitoa? Missä määrin hyvinvointi-valtion tulisi puuttuavanhempien työnja-koon? Missä tulisi kul-kea raja vanhempainva-paan ja lasten päivähoi-don eli valtion ja kunnanvastuun välillä? Pohjois-maissa näitä kysymyksiäon 1970-luvulta lähtienratkaistu tavoilla, jotkaovat sittemmin erotelleetpohjoismaisen ’naisystä-vällisen’ hyvinvointivaltiomallin ehkäselvimmin muista hyvinvointivaltiomal-leista (Esping-Andersen 1999; Bor-chorst & Siim 2002).

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovatottaneet paljon vastuuta pienten las-ten hoidosta. Julkiset päivähoitopalvelutovat lähes kaikkien saatavilla. Äitiys-vakuutusta alettiin varhain kehittääkohti vanhempainvakuutusta. Politiik-ka on tukenut kahden työssäkäyvän ja

kahden lasta hoitavan vanhemmanperhemallia, työ- ja perhe-elämän yh-teensovittamista.

Tultaessa 1990-luvulle useimmissaPohjoismaissa oli käytössä isyysvapaatja puolisoiden kesken jaettavat van-hempainvapaat. Vuosituhannen vaih-tuessa Norjaan, Ruotsiin, Tanskaan jaIslantiin oli säädetty myös vanhempai-nvapaan kokonaispituutta lisäävät (va-paaehtoiset) isäkiintiöt. Vuonna 2002Tanskassa luovuttiin 2 viikon isäkiinti-östä, mutta vapaan kokonaispituuttalisättiin 6 kuukaudella. Isäkiintiöllä jat-kettu vanhempainvapaa on Ruotsissa

ja Norjassa myös yksin-huoltajaäitien oikeus.

Pisin vanhempainva-paa on Ruotsissa. Vii-meisen, vanhempienkesken jaettavan kol-men kuukauden ajaltamaksetaan tosin vain vä-himmäispäivärahaa.Muuten vanhempainva-pailta maksettava korva-us on tavallisesti 80 pro-

senttia palkasta, kun se Suomessa onnoin 60 prosenttia. Tanskassa päivä-rahan ansiokatto on matala mutta Nor-jassa ja Ruotsissa korkea (Nososco2002). Suomen ’äitikiintiö’, jota ei voisiirtää isälle, on pisimpiä. Isyysvapaa,jolloin vanhemmat ovat yhtä aikaakotona, on Suomessa kolme, muissaPohjoismaissa kaksi viikkoa.

Isäkiintiöt ovat toistaiseksi moderneinstrategia isien oikeuksien ja lastenhoi-don tasapuolisemman jaon puolesta.Sen sijaan hoitovapailla on taipumusvahvistaa enemmän naisten ja miestenperinteistä työnjakoa. Isän oikeus ollaosallistumatta lasten hoitoon on kui-tenkin laajasti hyväksytty kaikissa Poh-joismaissa. Suomi oli ensimmäinenmaa, jossa vanhempainvapaan jälkei-nen lapsen hoito kotona otettiin julki-sen tuen piiriin. Tanskaan ja Norjaankehitettiin hoitovapaat 1990-luvulla.Tanskassa tosin vapaaseen ovat oikeu-tettuja vain työlliset tai työttömät. Poh-joismaat ovat siis kulkeneet 1990-lu-vulla jossain määrin eri suuntiin työnja lastenhoidon yhteensovittamista kos-

Vanhempainvapaat Suomessa.

Aikaisemmin vanhempainvapaa = äitiysvapaa (n. 4 kk) + jaettava vanhempainva-paa (n. 6 kk). 1.1.2003 lähtien vanhempainvapaa = äitiysvapaa (n. 4 kk) + jaetta-va vanhempainvapaa (n. 6 kk – 2 viikkoa) + 2 viikkoa vanhempainvapaan isäkiin-tiötä + 2 viikkoa uutta isyysvapaata (= vanhempainvapaan isäkiintiö). Isäkiintiönpidennys on mahdollinen vain, jos isä pitää vähintään kaksi viimeistä viikkoa van-hempainvapaasta. Edellisten lisäksi niin ennen kuin nytkin äitiys- ja vanhempain-vapaan aikana äidin ollessa vapaalla voi isä pitää neljässä eri jaksossa 3 viikkoaisyysvapaata. Vuoden 2003 alusta lähtien työsuhteessa olevat vanhemmat voivatjakaa vapaata myös osa-aikaisesti, mikäli he saavat neuvoteltua työnantajiensakanssa sopivat jaksot. Äitiys- ja isyysrahat maksetaan vähimmäispäivärahana taiansioon suhteutettuna työtulokorvauksena. Lapsiperheiden eduista kerrotaan tar-kemmin Kelan ja sosiaali- ja terveysministeriön Internet-sivuilla.

Lisäämällä isienosuutta lastenhoidossa voidaanparantaa naistenasemaa työelä-mässä.


kevissa poliittisissa valinnoissa (Leira2002).

Lastenhoidon kustannusten jahoidon jaosta

Suomessa on useissa työehtosopimuk-sissa sovittu palkallisista 3–4 kuukau-den äitiysvapaista, mutta isyysvapaistasopimuksia on tehty hyvin harvoin. Mitäparemmin päivärahat korvaavat ansi-onmenetyksen, sitä vähemmän työnan-tajat kustantavat palkoista ja niistä pe-rittävistä sosiaalivakuutusmaksuista.Työnantaja saa valtiolta korvausta van-hempainvapaan ajalta karttuvasta vuo-silomapalkasta. Hoitovapaan ajaltatyönantajille ei synny välittömiä kustan-nuksia, koska aika ei kartuta työsuh-de-etuja. Koska työmarkkinat ovat ja-kautuneet jyrkästi sukupuolen mukaan,jakautuvat myös työnantajien intressitsen suhteen, miten vanhempainvapaitatulisi jakaa (PEVA II 2001).

Hyvinvointivaltiolle ei ole sama, missävanhempainvapaan ja kunnallisen päi-

vähoidon raja kulkee: mitä lyhyempivanhempainvapaa, sitä enemmän kun-nilla on taloudellista vastuuta lastenhoidosta, ja päinvastoin. Perhevapail-ta maksettavat tulonsiirrot pienentävätverotuloja palkkoihin verrattuna. Val-tio menettää enemmän kuin kunnat,koska pienimmistä tu-loista ei peritä valtionve-roa. Kunnat taas saavatansiotulovähennyksenjohdosta enemmän ve-rotuloja tulonsiirroistakuin samansuuruisistapalkoista. Pätkätöilläpäivähoidossa kunnatsiirtävät vastuuta henki-lökunnan toimeentulostavälillä valtiolle ja työttömyyskassoille.

Vanhempainvakuutuksen etuudetovat universaaleja, sillä ne määräyty-vät yhdenmukaisin periaattein. Lain-säädäntö takaa myös yhtäläiset mah-dollisuudet tehdä valintoja kuntien vas-tuulla olevista hoitomuodoista. Päivä-hoitopalvelujen laatu ja tukien tasovaihtelevat kunnittain. Vuoden 2002

tammikuussa 64 kuntaa maksoi koti-hoidon ja/tai yksityisen hoidon tuenkuntalisää Kelan kautta. Muuten kuinKelan kautta 29 kuntaa maksoi lisiäkotihoidon tukeen ja 33 kuntaa yksi-tyisen hoidon tukeen (Rojo 2002).Näillä kunnilla oli erityisiä ehtoja lisänsaamiseksi. Esimerkiksi joissakin kun-nissa lisiä maksetaan vain niille (äideil-le), joilla on työsuhde tai jotka opiske-levat (Helsingin Sanomat 2002).

Kuntalisät olivat harvinaisia, kun nais-ten työllisyysaste oli matalimmillaan1990-luvun puolivälissä. Lisät yleistyi-vät, kun naisten työllisyysaste parani.Pienten lasten äitien työllisyys ei kui-tenkaan ole 1990-luvun puolivälistäjuuri kasvanut (STM 2002, 129).Kuntien taloudellinen asema vaihtelee,eivätkä tasa-arvopoliittiset tavoitteetohjaa päivähoidon järjestämistä. Kun-talisien tavoitteena on säästää päivä-hoidon kustannuksissa eikä kannustaaisiä hoitovapaille. Näin julkiselle val-lalle on syntynyt keskenään ristiriitai-set työllisyystavoitteet. Valtio tavoitte-lee korkeaa työllisyysastetta naisille jamiehille. Kunnille olisi edullisempaa, josäidit olisivat kotona eivätkä vaatisi laa-dukkaita päivähoitopalveluita.

Suomessa on hoidettu vähemmänlapsia kunnallisessa päivähoidossa kuinmuissa Pohjoismaissa. Päivähoidossaolevien osuus on yhtä alhainen vain

Norjassa, jossa on suuripäivähoitopaikkojen vaje(Nososco 2002). Suo-messa oikeus päivähoi-topaikkaan on subjektii-vinen, mutta äitien työl-lisyystilanne on heikom-pi, ja kotihoidon tukijär-jestelmä on ollut voi-massa pitkään.

Noin puolet alle kou-luikäisistä lapsista hoidetaan kotona.Perhevapailla hoidetaan usein myösetuuteen oikeuttavan lapsen sisaruk-set. Vuonna 2000 alle yksivuotiaidenlasten perheissä oli runsaat 90 000 allekouluikäistä lasta. Näistä kunnallises-sa päivähoidossa oli vajaat 17 pro-senttia. Perheissä, joiden nuorin oli 1–2 -vuotias, asui noin 150 000 alle kou-

Kuvio 1. Pohjoismaiset vanhempainvapaat vuoden 2003 alussa1

1 Äiti- ja isäkiintiön sekä jaettavan vanhempainvapaan lisäksi voivat isät pitää 2–3 viikon isyysvapaan äitiys- tai vanhempainvapaan aikana. Islannissa äiti- ja isä-kiintiötä voi pitää yhtä aikaa. Norjassa voi valita 52 viikon ja 80 %:n korvauksensijasta 42 viikon vanhempainvapaan 100 %:n korvauksella.Lähteet: Nososco (2002) ja päivitetyt tiedot eri maiden lainsäädännöstä. Ks. myösMISSOC -tietopankki (http://europa.eu.int/comm/employment_social/mis-soc2001/missoc_info_en.htm ).

Pienten lastenhoidon järjestämi-sessä valtiolla jakunnilla on risti-riitaiset intressit.


luikäistä lasta. Näistäkin vain reilu kol-mannes (37 %) käytti kunnallista päi-vähoitoa. Vasta kun nuorimman lap-sen ikä nousee kolmeen, yleistyy kun-nallinen päivähoito yli 80 prosenttiinkouluikäisistä lapsista. Vuonna 2000kunnallisessa päivähoidossa oli vajaa200 000 lasta. Näistä oli alle yksivuo-tiaita noin 850 eli 1,5 prosenttia ikä-luokasta.1

Kaikilla ei ole valinnan-mahdollisuutta

Ennen 1990-luvun alun lamaa useim-mat pienten lasten äidit kuuluivat työ-voimaan (Sauli ym. 2000). He pystyi-vät valitsemaan työn ja perhevapaanvälillä. Kahden työssäkäyvän vanhem-man lapsiperheet ovat vähentyneet jayhden työssäkäyvän lisääntyneet. Ny-kyisin äideiltä puuttuu usein työ johonpalata. Tilastokeskuksen vuoden 2000tulonjakotilaston mukaan vanhempai-nrahaa saaneista äideistä 37 prosentil-la oli ollut vakituinen ja 13 prosentillatilapäinen työsuhde työssä ollessaan.Kotihoidontukea saavien tilanne olisuunnilleen sama. Äideistä, joiden nuo-rin lapsi oli 3-6–vuotias, oli vakituisessatyösuhteessa 63 prosenttia. Sen sijaanisistä pysyvä työsuhde oli 85-90 pro-

sentilla, olipa nuorin alle tai yli 3 vuot-ta.

Heikkoon työmarkkina-asemaan japitkiin vapaisiin liittyvät pienet päivä-rahat. Tulonjakotilaston mukaan vä-himmäispäivärahaa saavien äitien osuuson 1990-luvun puolivälin jälkeen jää-nyt pysyvästi 25 prosentin yläpuolelle,kun se vielä vuosikymmenen alkupuo-lella oli alle 10 prosenttia. Vähimmäis-päivärahaa saavista äideistä pysyvä työ-suhde oli vuonna 2000 vain parilla pro-sentilla.

Suuri osa äideistä hoitaa kuitenkin pie-nimmät lapset kotona riippumatta sii-tä, mitä vaikutuksia ratkaisulla on omallesosiaaliturvalle ja työuralle. Osa on teh-nyt aitoja valintoja, osalla taas ei ole ol-lut muuta valinnanmahdollisuutta. Kunäidillä ei ole työtä, ei isäkään voi siirtyävanhempainvapaalle, sillä hän veisi sa-malla puolisoltaan tulolähteen.

Jos vanhempainrahakautta jatkettai-siin molemmille eikä vain isille, käyt-täisivät sitä myös vähimmäispäivärahaasaavat äidit kotihoidon tuen sijasta.Äideille, joilla on muitakin alle 3-vuo-tiaita lapsia kuin vastasyntynyt, erotusvanhempainrahan ja kotihoidon tuenvälillä korvataan, jos sisarukset hoide-taan kotona. Vaikutus olisi siis tulo-neutraali. Sen sijaan ensimmäisestä lap-sesta ei makseta erotusta kotihoidontuen mahdollisesti korkeampaan ta-soon verrattuna. Nämäkään äidit ei-vät häviäisi, jos vanhempainvapaan pi-dennys ei olisi pakollinen, eli jos van-

hempainvapaata olisi pidennetty isä-kiintiöllä. Valtiolle vanhempainvapaanpidentäminen isäkiintiöllä on edulli-sempi kuin vanhempainvapaan piden-täminen molemmille vanhemmille.

Isäkuukausi vanhempain-vapaaseen?

Vanhempainvapaan kokonaispituudenjatkaminen isäkiintiöllä ei siis vaikutahuonolta vaihtoehdolta. Mutta mitätaloudellisia seuraamuksia isäkiintiönkäyttöön otosta olisi niille perheille,jotka haluavat valita? Kuinka monetvoivat valita? Nykyistä, pohjoismaisit-tain lyhyttä vanhempainvapaata jakaavain pari prosenttia isistä, vaikka talo-udellisesti kahden työssä käyvän per-heille ei juuri menetyksiä koituisi (Pal-velutyönantajat 2002).

Isäkuukauden toteuttamista analysoi-tiin tuoreimman käytössä olevan elivuoden 2000 väestöä ja tulorakennet-ta edustavassa Tilastokeskuksen tulon-jakotilaston aineistossa. Muutoksetvanhempainrahakaudessa ja verotuk-sessa laskettiin saman vuoden lainsää-däntöä edustavalla sosiaali- ja terveys-ministeriön SOMA–mallilla. Lähtöti-lanne oli seuraava: äitiys-, isyys- ja van-hempainrahaa sai vuoden aikana noin100 000 äitiä ja 43 000 isää. Laskel-mista suljettiin pois ne perheet, joissavastasyntynyt oli vuoden loppuun men-nessä alle viiden kuukauden ikäinen.

Taulukko 1. Puolisoiden tulojen muutokset, jos isä voi käyttää kuukauden vanhempainvapaan ja äiti mennätyöhön vuonna 2000, mmk.

Mmk Yhteensä Äidit Isät Puolisot yht. / Tulot ja menotJulkinen yht. Valtio Kunnat

Kaikki veronal. tulot 7 989 249,3 -164,1 85,3 85,3 85,3 Palkkatulot 5 539 306,4 -389,9 -83,6 Vanhempainraha 1 013 225,8 225,8 -225,8 Kotihoidon tuki 409 -57,0 -57,0 57,0Valtionvero 704 38,1 -34,9 3,2 3,2Kunnallisvero 1 138 37,9 -25,7 12,3 12,3Muut maksut 408 20,2 -23,9 -3,8 -3,8Nettotulot/Kustannukset verojen jälkeen 5 540 150,6 -77,9 72,7 -226,4 69,3

1 Tiedot ovat peräisin Tilastokeskuksentulonjakotilastosta ja Riitta Säntiltä sosi-aali- ja terveysministeriöstä.


Isäkuukausi oletettiin vain niille pareil-le, joiden äitiä voitiin ”työllistää” pysy-vän tai vapaan jälkeen alkavan työsuh-teen perusteella.

Ensimmäiseksi tulokseksi saatiin, ettämaksimissaan noin 30 000 paria olisivoinut hyödyntää isäkuukauden. Pää-osalle parien äideistä oletettiin työkuu-kausi, joka lyhensi saman verran hoi-tovapaata. Pienessä osassa perheistä äitioli siirtynyt jo työhön. Näissä perheissäisäkuukausi olisi pienentänyt päivähoi-tomaksuja yhteensä noin 9 miljoonallamarkalla. Maksujen alenemaa ei otettuhuomioon perheen nettotuloissa.

Isäkuukausi olisi lisännyt useimpienpuolisoiden yhteenlaskettuja nettotu-loja. Lopputulos johtuu siitä, että vaik-ka isän tulot pienenevät, korvaa äidinsiirtyminen kotihoidontuelta palkalleuseimmiten nämä menetykset. Hyö-tyjiksi luokiteltiin ne, joiden nettotulotlisääntyivät yli 600 mk, ja häviäjiksi ne,joiden tulot pienenivät yli 600 mk vuo-dessa. Jos muutos oli pienempi, luo-kiteltiin lopputulos neutraaliksi. Näinisäkuukaudesta olisi hyötynyt 86 pro-senttia, 5 prosenttia olisi menettänyt,ja muille lopputulos olisi ollut neutraali.

Isäkuukausi olisi lisännyt perheidennettotuloja noin 73 miljoonalla markal-la. Isien nettotulot olisivat pienentyneet

78 miljoonalla markalla ja äitien kasva-neet 150 miljoonalla markalla. Valtionnettomenot olisivat kasvaneet noin 226ja kuntien nettomenot olisivat vähenty-neet noin 69 miljoonaa markkaa.

Tietoisuus siitä, että ansiosidonnai-nen tulolähde on turvattu perheellevaikkapa vuodeksi, jos vanhemmat ja-kavat lastenhoidon, saattaisi muuttaaäidin ja isän suunnitelmia siitä, mitenvuorotella työlle ja perheelle annetta-vaa aikaa. Vapaiden pidentäminen javuorottelu parantaisi kummankin ve-ronmaksukykyä, ja verotuloja palau-tuisi enemmän valtiolle sekä kunnille.Hoivan jakamista edistävät ja univer-saalia kohtelua tukevat tavoitteet to-teutuisivat paremmin, kun valtion vas-tuu lastenhoidon kustannuksista kas-vaisi. Kunnille tästä koituisi säästöjä javerotulojen kasvua, ja nämä hyödytvoitaisiin kohdentaa päivähoidon ke-hittämiseen.

Eduskunta ja hallitus ovat merkittä-vien haasteiden edessä, jos tavoitteenaon parantaa lapsiperheiden taloudel-lista asemaa sekä edistää naisten jamiesten välistä tasa-arvoa.

Edellä on keskusteltu yhtäältä äitienheikosta työmarkkina-asemasta ja toi-saalta isien vähäisestä osallistumisestalastenhoitoon. Äidit ja osittain sen seu-

rauksena lapsiperheet ovat jakautuneetkahteen ryhmään. Toisissa perheissääideillä ja isillä on valinnan mahdolli-suuksia, koska ovet työelämään ovatauki. Toisissa perheissä valinnanmah-dollisuudet ovat vähäiset, ja kotona ole-van tulot muodostuvat usein vähim-mäispäivärahasta tai kotihoidon tues-ta. Ryhmien intressit perhevapaiden jaetuuksien suhteen voivat olla vastak-kaiset.

Suunniteltaessa vaihtoehtoja tulisikahtiajakautumista pyrkiä lieventä-mään. Vanhempainvapaan jatkaminenisäkiintiötä kasvattamalla on tähän yksivaihtoehto. Se hyödyttäisi useimpiakahden työssäkäyvän vanhemman lap-siperheitä ja olisi taloudellisilta vaiku-tuksiltaan neutraali muille lapsiperheil-le. Lapsiperheiden köyhyyttä voitaisiinpoistaa arvioimalla uudelleen pienitu-loisille perheille suunnattujen etuuksi-en tasoa – ja tukemalla erityisesti äi-tien työllisyyttä ja työllistymistä.�

KIRJALLISUUS

Borchors A. & Siim B. (2002), Thewomen-friendly welfare states revised,NORA 10 (2), 90–98.

Esping-Andersen G. (1999), SocialFoundations of Postindustrial Econo-mies, Oxford: Oxford University Press.

Helsingin Sanomat (9.11.2002), Ra-joitetut kuntalisät suututtavat lapsiper-heitä.

Leira A. (2002), Updating the “gen-der contract”? Childcare reforms in theNordic countries in the 1990s, NORA10 (2), 81–89.

Nososco (2002), Social Protection inthe Nordic Countries. No 18. NordicSocial Statistical Committe.

Palvelutyönantajat (2002): Työhyvin-vointi, http//www.palvelutyonantajat.fi.

PEVA II (2001), Työ- ja perhe-elämänyhteensovittamista selvittäneen työryh-män (PEVA II) muistio, Sosiaali- ja ter-veysministeriön Työryhmämuistioita 28.

Rojo M (2002), Tilastokooste kotihoi-dontuen kuntalisistä 6.8.2002, KelanAT-osasto.

Sauli H. & Savola L. & Haataja A.(2000), Käyvätkö äidit töissä vai eivät?Hyvinvointikatsaus 1/2000, 63–66.

STM (2002), Sosiaaliturvan suunta2002, Sosiaali- ja terveysministeriön Jul-kaisuja 2.

Anita Haatajan mielestä vanhempainvapaan pidentäminen kasvattamalla isäkiin-tiöitä olisi hyvä strategia monesta näkökulmasta.


Voisitko näin aluksi kuvailla lyhy-esti rooliasi Suomen eläkeuudistuk-sen vetäjänä?

“Työeläkkeiden synty ja kehitys onaina ollut työmarkkinoiden keskusjär-jestöjen käsissä – heidän neuvottele-maansa, heidän sopimaansa, ja heidänrahoittamaansa. Tämäkin uudistus pe-rustuu työmarkkinoiden keskusjärjes-töjen sopimukseen. Olen lähinnä olluttekninen avustaja näissä neuvotteluis-

sa. Olen myös koettanut ohjailla val-mistelua Eläketurvakeskuksessa ja työ-eläkelaitoksissa. Valmistelussa on ol-lut mukana kymmeniä ellei satoja ih-misiä, joille on pitänyt välittää tietojasiitä, mitä keskusjärjestöt haluavat sel-vittää ja tutkia, ja toisaalta neuvottelu-ryhmälle on kerrottu näiden selvitys-

Heikki TaimioVanhempi tutkijaPalkansaajien tutkimuslaitos

Suomeneläkestrategiavalmistumassa– toimitusjohtaja Kari Puron haastattelu1

Mittava yksityis-

alojen eläkeuudistus-

paketti on menossa

lainsäädäntövaiheeseen.

Uudistuksen vetäjän

mielestä kaikki tie-

dossa olevat ongelmat

on ratkaistu yhteis-

ymmärryksessä,

mutta uusia ongel-

mia tulee aina

vastaan sitä mukaa

kun työelämä

muuttuu.

Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen toimitusjohtaja Kari Puro on toiminut yksityisalojen työ-eläkeuudistusta valmistelevan, työmarkkinoiden keskusjärjestöjen asettaman neuvotte-luryhmän puheenjohtajana.

1 Haastattelu on tehty 4.12.2002.


ten tuloksista. Kun on ollut erimieli-syyksiä, niin olen yrittänyt vaikuttaaneuvotteluihin siten, että haetaan yh-teisymmärrystä.”

Eikö missään vaiheessa harkittu asi-an ottamista pois työmarkkinajärjes-töiltä, ja sitä valmistelisi yksinomaanesimerkiksi sosiaali- ja terveysminis-teriö ja maan hallitus?

“On selvää, että maan hallitus voi ainaasettaa komiteoita valmistelemaan asi-oita. Itse asiassa niitä on paljon käy-tettykin. Silloinkin kun työeläkesopi-mus alun perin tehtiin, se syntyi ko-miteassa, jonka Fagerholmin hallitusoli asettanut v. 1956. Komiteoidenkäyttäminen ei kuitenkaan ole merkin-nyt sitä, että työmarkkinoiden keskus-järjestöt olisivat missään vaiheessa an-taneet neuvottelumandaattiaan pois.Jos komiteoissa on syntynyt hyviä rat-kaisuehdotuksia, niin niistä on voitusopia ja ne ovat muuttuneet lainsää-dännöksi. Ellei komiteoiden ehdotuk-sista ole syntynyt yhteisymmärrystä, einiitä yleensä ole toteutettu. Viime vuo-sina keskusjärjestöt ovat pitäneet neu-votteluryhmää sopivana valmisteluta-pana.”

Miksi eläkeuudistusta tarvi-taan?

Mistä eläkeuudistuksessa pohjimmil-taan on kysymys?

“Ensisijaisesti tavoitellaan, että työ-eläkejärjestelmän taloudellinen kanto-kyky kestää ikärakenteen muutoksenja eliniän pitenemisen. Kun eläkeme-nojen tasapainotila ennen uudistusta olinoin 34 prosentissa palkoista v. 2050,niin nämä ratkaisut pudottavat sen 28–30 prosenttiin (kuvio 1). Eläkemaksunousi nykylainsäädännön perusteella31–32 %:iin palkoista, ja uudistus pu-dottaisi sen 26–27 %:iin. Bruttokan-santuotteen kasvuksi on tässä oletettukeskimäärin 1,75 % vuodessa ja elä-kerahastojen keskimääräiseksi vuotui-seksi reaalituotoksi 3,5 %.

Nämä maksuennusteet perustuvatkeskeiseltä osin olettamukseen keski-

Yksityisalojen eläkeuudistus pähkinänkuoressa

Vuoden 2005 alusta voimaan astuvaksi tarkoitetussa yksityisalojen työeläkeuu-distuksessa eläkettä alkaa karttua jo 18 vuoden iässä nykyisen 23 vuoden sijasta.Vuotuinen karttuma on 1,5 % palkasta 18–52-vuotiailla, 1,9 % 53–62-vuotiailla,ja 63–68-vuotiaat saavat 4,5 %:n ns. superkarttuman. Vuosittain karttuneet elä-kepalkat nostetaan eläkkeellelähtövuoden tasoon palkkakertoimella, jossa palk-kaindeksin paino on 80 % ja hintaindeksin 20 %. Näin laskettu eläke on riippuma-ton siitä, monessako työsuhteessa se on ansaittu. Vanhuuseläkeikä on joustava,63–68 vuotta. Eläkettä karttuu myös palkattomilta jaksoilta sekä ajoilta, joiltamaksetaan ansiosidonnaista etuutta, myös alle 3-vuotiaan lapsen hoitovapaan jatutkintoon johtaneen opiskelun ajalta. Yli 53-vuotiaiden työntekijöiden eläkemaksumuodostuu noin 27 % korkeammaksi kuin nuoremmilla. Uudistukseen sisältyysuojasäännös henkilöille, jotka siirtyvät eläkkeelle ennen vuotta 2012 työsuhtees-ta, joka on ollut voimassa ennen vuotta 2005. Heille lasketaan sekä nykyisten ettäuusien sääntöjen mukainen eläke, ja parempi eläke myönnetään.

Yksilöllinen varhaiseläke poistuu 1944 ja sen jälkeen syntyneiltä, ja osa-aika-eläkkeen ikäraja nousee v. 2003 58 vuoteen 1947 ja sen jälkeen syntyneillä. Työt-tömyyseläke poistuu 1950 ja sen jälkeen syntyneiltä, ja sen tilalle tulee ikäänty-neen työntekijän työttömyysturva, jonka alaikäraja on 57 vuotta. Varhennetullevanhuuseläkkeelle voi siirtyä aikaisintaan 62-vuotiaana, mutta vain työtön voi siir-tyä sille ilman varhennusvähennystä, joka on 0,6 % jokaista varhennettua kuu-kautta kohti ennen 63 vuoden ikää. Työkyvyttömyyseläkkeisiin tulee ns. viidenvuoden malli, jossa eläke lasketaan työkyvyttömäksi tuloa edeltäneiden viiden vuodenansioiden perusteella ottaen huomioon myös palkattomien jaksojen ansioperuste.Tulevan ajan karttuma on 1,5 % vuodessa 50 vuoden ikään saakka ja 1,3 % vuo-dessa 50–63-vuotiaille. Tuleva aika liitetään kaikkiin työkyvyttömyyseläkkeisiin.

Nykyinen työhistorian korkeimpaan eläkepalkkaan suhteutettu 60 %:n eläke-katto poistuu. Vuodesta 2009 lähtien otetaan käyttöön elinaikakertoimet, jotkalasketaan jokaiselle ikäluokalle 62 vuoden iässä ja jotka pienentävät eläkettä elin-ikäodotteen kasvaessa. Pienennyksen voi kompensoida jatkamalla työntekoa. Uu-distukseen sisältyy eläkkeiden lisärahastointi (7,5 % palkkasummasta) v. 2003–2013. Tarkoitus on myös yhdistää yksityisalojen työeläkelait, TEL-, LEL- ja TaEL-lait yhdeksi eläkelaiksi 1.1.2005 alkaen tai niin pian kuin se on teknisesti mahdol-lista. Valtion ja kuntien eläkkeistä neuvotellaan erikseen.

määräisen eläkkeellejäämisiän nouse-misesta 2–3 vuodella seuraavan 30–40 vuoden aikana sekä elinaikakertoi-men käyttöönottoon. Keskimääräiseneläkkeellejäämisiän myöhentämiseksiluodaan ikääntyneille työntekijöillemerkittäviä taloudellisia kannustimia,mikäli he jatkavat työntekoa, ja saman-aikaisesti varhaiseläkkeiden saamiseh-toja hieman kiristetään.

Keskimääräisen eläkkeellejäämisiännosto tähtää myös työvoiman saata-vuuden turvaamiseen tulevaisuudessa.Meillä tapahtuu työvoiman kysyntä-tarjonta-tilanteessa dramaattinen muu-tos lähivuosina. Kun aikaisemmin työ-markkinoille on tullut vuosittain kes-kimäärin noin 10 000 henkilöä enem-män kuin sieltä on lähtenyt eläkkeelle,

niin nyt asia kääntyy päinvastoin: tästäeteenpäin seuraavat 30–40 vuotta työ-markkinoilta lähtee eläkkeelle 10 000ihmistä vuodessa enemmän kuin sin-ne tulee. Meillä lähdetään myös eläk-keelle poikkeuksellisen varhain esimer-kiksi muihin Pohjoismaihin verrattu-na. Se on kestämätön tilanne sekä eläk-keiden rahoituksen että koko kansan-talouden kannalta.

Työntekijäin eläkelaki säädettiin py-syvässä, vakituisessa työsuhteessa ole-van työntekijän eläkejärjestelmäksi –siinä oli alun perin 6 kuukauden työs-säoloehto. Nyt työsuhteet ovat pätkit-tyneet, ja on syntynyt oma lainsäädän-tö lyhytaikaisia työsuhteita varten.Alunperin ajateltiin, ettei pitkiä työsuh-teita olekaan maatalous-, metsä-, sa-


tama- ja rakennusaloilla, joille LEL-laitsäädettiin. Siellä kuitenkin työsuhteetovat pidentyneet. Työsuhteiden pi-tuuksien erot alojen välillä ovat läheshaihtuneet. Perusteet näiden alojenerillisille eläkejärjestelmille ovat työelä-män muuttuessa hävinneet.

Lisäksi työeläkkeiden 40 vuoden his-torian aikana on työolosuhteissa ja elä-kejärjestelmässä tapahtunut sellaistakehitystä, joka on tuonut eläkejärjes-telmään lukuisia teknisiä epäkohtia.Pahin ehkä on ollut se, että vuoden1976 indeksiuudistuksen jälkeen täs-mälleen samoja eläkemaksuja maksa-neiden ja täsmälleen samaa palkkaasaaneiden eläkkeet – riippuen siitä,onko ollut yhden vai useamman työn-antajan palveluksessa – lähtivät eriyty-mään niin, että se on pahimmillaanvoinut merkitä useiden kymmenienprosenttien eroa eläkkeessä. Muutolennaisemmat ongelmat ovat liittyneettyökyvyttömyyseläkkeiden tulevan ajansattumanvaraisuuteen ja palkattomienjaksojen eläkekertymien epäjohdonmu-kaisuuksiin.

Uudistuksessa on yritetty korjatakaikki tiedossa olevat tekniset epäkoh-dat ja on modernisoitu ja yksinkertais-tettu eläkejärjestelmä vastaamaan tä-

män päivän työelämää. Perusajatus on,että työnantaja maksaa kaikesta työs-tä aina saman vakuutusmaksun ja elä-kettä kertyy tietty prosentti palkasta toi-mialasta tai työsuhteenpituudesta riippumatta.Myös työkyvyttömyys-eläkkeen tulevaan aikaanliittyvät epäkohdat kor-jataan ja palkattomienjaksojen eläketurvaa pa-rannetaan.”

Suomessa väestönikääntymisen aiheutta-mat ongelmat – ikära-kenteen muutos sekäerityisesti eläkemenojenkasvu – tulevat vastaanaikaisemmin ja jyrkem-min kuin useimmissamuissa maissa, EU:ssavain Italian jälkeen. Mistä tämä joh-tuu? Meillä on siis aikaisemmin syn-tyneet suuret ikäluokat, ja ne ovatpoikkeuksellisen suuria verrattunamyöhemmin syntyneisiin ikäluok-kiin?

“Ei siihen tosiaankaan ole mitäänmuuta selitystä. Meillä ikärakenne onollut ja on vielä nytkin eurooppalaisit-

tain poikkeuksellisen edullinen. Meilläon ollut paljon työtätekeviä ja vähäneläkeläisiä. Sitten ikärakenne muuttuuhyvin nopeasti eurooppalaisittain toiseenääripäähän: eläkeläisiä on paljon suh-teessa työssä oleviin. Tilanne tasaantuutaas vähitellen lähestyttäessä tämän vuo-sisadan puoliväliä. Ikärakenteen huo-noneminen johtuu siitä, että meillä ikä-luokkien kokoerot ovat suurempia kuinmuualla Euroopassa. Suuret ikäluokatovat meillä suhteellisesti suurempia, kuntaas syntyvyys on alentunut meillä no-peammin kuin muualla Euroopassa, jo-ten nuoremmat ikäluokat ovat vastaa-vasti suhteellisesti pienempiä.”

Näetkö, että kyseisten ongelmien laa-juus on jo tajuttu ja sisäistetty pää-töksentekijöiden keskuudessa?

“Kyllä eläkepolitiikan osalta. Jos neu-voteltu ratkaisu toteutuu, asia on hoi-dettu siltä osin kuin se on hoidettavis-sa eläkepolitiikan avulla. Mutta on sel-vää, ettei tätä ongelmaa voida hoitaapelkästään eläkepolitiikalla. Työnteki-jöiden pysyminen pitempään työelä-

mässä edellyttää työelä-män kehittämistä niin,että ikääntyneet viihtyvätja jaksavat töissä. Ja seon työelämän kehittä-mistä, ei eläkepolitiik-kaa. Eläketurvakeskus,eläkeyhtiöt, TELA jaTyöterveyslaitos voivatedistää asiaa, mutta vii-me kädessä on kysymystyöpaikoilla tapahtuvas-ta toiminnasta ja työan-tajien aktiviteetista. Siel-lä asia ei ole vielä men-nyt riittävästi läpi. Kui-tenkin tämä työvoimankysyntä-tarjontatilan-

teen muutos panee työnantajatkin en-nen pitkää tarttumaan asiaan.”

Eläkkeelle jääminen jousta-vammaksi ja myöhemmäksi

1980- ja 1990-luvuilla voimaan as-tuneiden, erilaisten varhennetulle

Kuvio 1. Eläkemeno % palkoista 2005–2050.

Lähde: Eläketurvakeskus

Uudistuksessaeläkejärjestelmäntaloudellinen kan-tokyky nostetaankestävälle poh-jalle, se saate-taan vastaamaantämän päiväntyöelämää ja kor-jataan sen tekni-siä epäkohtia.


eläkkeelle siirtymisen mahdollista-vien järjestelyjen vaikutuksista on jää-nyt sellainen kuva, että tavattomansuuret joukot ihmisiä tarttuvat uuteentilaisuuteen aina kun sellainen tar-joutuu. Onko näin, ja jos on, niinmistä se johtuu? Sanottiinhan jopahieman ilkeästikin, että nämä järjes-telyt olivat keino siivota työttömyys-kortistoja. Onko toisaalta suomalai-sessa työelämässä jotakin vikaa, kunsieltä halutaan pois yhä aikaisem-min?

“Varhaiseläkejärjestelyitä on ollutmonenlaisia. Niillä on ollut erilaisiataustahistorioita. Yksilöllinen varhais-eläke on ollut ennen muuta vastaus vaa-timukseen alentaa eläkeikää raskaissaammateissa. Tutkimukset ovat osoit-taneet selvästi, että raskaissa amma-teissa tullaan työkyvyttömäksi nope-ammin kuin siisteissä konttoritöissä,mutta yksilöllinen vaihtelu on suurta.Toiset tulevat konttoritöissäkin työky-vyttömiksi. Tämän takia kaavamaiseteläkeiän alentamiset ja ammatilliset elä-keiät, joita erityisesti julkisella sekto-rilla oli ja joita haluttiin 1970- ja 1980-luvuilla tuoda yksityiselle sektorille,ovat huonoja ratkaisuja. Tämän on-gelman ratkaisemiseksi kehiteltiin yk-silölliset varhaiseläkkeet, joissa saatet-tiin päästä eläkkeelle yksilöllisesti ke-vyemmin perustein kuin työkyvyttö-myyseläkkeelle.

Toisaalta työttömyyseläke on ollutvastaus haasteeseen, jonka on aiheut-tanut elinkeinorakenteemme muuttu-minen 1950-luvulta lähtien nopeam-min kuin missään muualla Euroopas-sa. Suomi on teollistunut nopeammin,tietotekniikka on otettu käyttöön muitanopeammin, ja vielä väki on muutta-nut maassa enemmän kuin missäänmuualla Euroopassa. Lisäksi sodan jäl-keinen inflaatio-devalvaatio-sykli ja ta-louden rakenteellinen suhdanneherk-kyys heiluttivat rajusti työvoiman ky-syntää. Nämä makrotalouden heilah-telut ovat merkinneet sitä, että yrityk-set ovat välillä lisänneet, välillä vähen-täneet työvoimaa, yrityksiä on men-nyt konkurssiin ja uusia on syntynyt.Kaiken tämän aiheuttama paine pal-

kansaaja-työntekijöitä kohtaan on ol-lut varsin suuri. Työttömyyseläke onvastannut oikeaan tarpeeseen eli ra-kennemuutoksen aiheuttamiin ikään-tyneiden työntekijöiden toimeentulo-ongelmiin. Ongelmana on ollut, ettäyritykset ovat – usein työntekijöidensämyötävaikutuksella – voineet käyttäätyöttömyyseläkettä työvoimansa nuo-rentamiseen ja sopeuttamiseen kysyn-tää vastaavaksi muiden yritysten ja pal-kansaajien kustannuk-sella.

Meillä on myös useitamuita ongelmia hoidet-tu alennetulla eläkeiällä,esimerkiksi maatalou-den ylituotantoa ja rin-tamaveteraanien kun-niavelkaa. Kaikki nämätekijät ovat osaltaan joh-taneet siihen, että tosi-asiallinen eläkkeellesiir-tymisikä on jatkuvasti laskenut ja onkansainvälisesti verrattuna varsin ma-tala.”

Keskimääräinen eläkkeellejäämi-sikähän on nyt noin 59 vuotta. Elä-keuudistuksen keskeinen elementti onkannustinmekanismi 63–68-vuotiail-le, joiden eläke kasvaa mitä myöhem-min he jäävät pois työelämästä. Mil-laisilla toimenpiteillä ihmiset saa-daan pysymään työelämässä 63-vuo-tiaiksi asti?

“Oletamme työvoiman kysyntä-tar-jonta-tilanteen radikaalin muutoksen jakaikkien eläkepoliittisten toimenpitei-den vaikuttavan niin, että vuoteen 2030tai 2040 mennessä tämä 2–3 vuodennousu keskimääräisessä eläkeiässä saa-vutetaan. Lisäksi ikääntyneiden työn-tekijöiden kuntoutukseen ja koulutuk-seen ja työympäristön kehittämiseentullaan varmasti panostamaan. Realis-tisuudesta voi sanoa, että tämä ikä onjo saavutettu muissa Pohjoismaissa.”

Uudistuksessa poistetaan eläkekatto.Aiheuttaako tämä yksityisellä sekto-rilla minkäänlaista hajontaa eläkkei-siin? Julkisella puolellahan on jo kes-kusteltu, että siitä voi tulla ongelmia.

“Tämä on erilainen ongelma julki-sella ja yksityisellä sektorilla. Yksityi-sillä aloilla yhteensovituksen poistomerkitsee sitä, että ne jotka haluavatja jaksavat olla pitkään työssä voivatsaada eläkkeitä, jotka ovat selvästi yli60 %. Julkisella sektorilla tätä yhteen-sovitusta vanhojen ansaittujen eläkkei-den osalta ei voida poistaa, koska siel-lä karttuma oli 90-luvulle asti 2,2 %vuodessa. Näiden vanhojen ansainta-

prosenttien osalta onosapuolten neuvotteluis-sa löydettävä tarkoituk-senmukainen ratkaisu.”

Keskimääräisestä elin-iänodotteesta muodos-tetaan päivitettyjä arvi-oita, ja ne otetaan huo-mioon eläkkeissä?

“Näin tehdään vuodes-ta 2009 alkaen. Jos elin-

ikä pitenee, elinaikakerroin pienentääkokonaiseläkekertymää. Palkansaajallejää valittavaksi joko nykyinen eläkeikäja hieman pienempi eläke tai hiemanpitempi työura ja nykytasoinen tai ny-kyistä parempi eläke.”

Eläkerahastojen tuotto ja kil-pailu

Millaiseksi on sitten ajateltu työelä-kerahastojen sijoitusstrategia eli kuin-ka pystytään saamaan aikaan ennus-tettu 3,5 %:n tuotto ja voiko siihenvaikuttaa jollain tavalla?

“Tältä osin tehtiin työmarkkinoidenkeskusjärjestöjen kanssa paljon töitä1990-luvun puolivälissä. Työeläkeyh-tiöihin luotiin kohtuulliset toimintapää-omat, eräänlaiset sijoituspuskurit, jot-ka tekivät mahdolliseksi lisätä osake-sijoituksia. Pitkällä aikavälillä histori-assa osakkeiden tuotto on ollut parem-pi kuin muiden sijoituskohteiden. Tällästrategialla on arvioitu, että tulevaisuu-dessa työeläkerahastojen tuottoja voi-daan parantaa. Kukaan ei tietenkäänpysty sanomaan, onko varmaa, ettäosakkeet tuottavat tulevaisuudessakinpitkällä aikavälillä paremmin kuin muut

Realistinen tavoiteon, että keskimää-räinen eläkeikänousee 2–3 vuottaseuraavien 30–40vuoden aikana.


sijoituskohteet. On kuitenkin perustel-tua odottaa, että siitä riskinotosta, jokaosakesijoittamiseen liittyy, täytyy tule-vaisuudessakin maksaa enemmän kuinriskittömistä korkopapereista. Mark-kinatalouden perusfundamentit johta-vat siihen ajatukseen, että tämä olet-tamus on realistinen.”

IT-kuplan puhjettua pörsseissä men-tiin aika roimasti alaspäin. Mitentällaisiin nousuihin ja laskuihin pi-täisi suhtautua? Eihän esimerkiksieläkkeensaajien kannata huolestuasiitä, jos lyhyellä aikavälillä meneehuonosti.

“Meidän eläkejärjestelmämme hyväpuoli on, että sijoitusriski kannetaankollektiivisesti ja vielä niin, että se hei-jastuu maksuun eikä eläkkeisiin. Jossijoitustuotot nousevat, niin maksu ale-nee. Toisaalta jos sijoitustuotot laske-vat, niin maksut nousevat. Eläkeläisenei tarvitse olla nykyjärjestelmässä huo-lissaan, tuottavatko sijoitukset enem-män tai vähemmän – se heijastuu vainmaksutasoon.”

Miten luonnehtisit kilpailua eläkeyh-tiöiden välillä Suomessa?

“Kun työeläkejärjestelmä luotiin1961 lähtökohtana oli se, että työn-antaja voi kilpailuttaa työeläkeyhtiöi-tä, ja sen lisäksi säätiö- ja kassavaih-toehto olivat myös työnantajien käy-tettävissä. Tuohon ai-kaan missään muuallamaailmassa ei lakisää-teisessä sosiaalivakuu-tuksessa ollut kilpailua,ja näin suomalaiset työ-eläkejärjestelmän luojatolivat tosi ennakkoluu-lottomia ja edellä ai-kaansa. Takaisinlaina-usjärjestelmästä ja luo-tonsäännöstelystä johtuen kilpailulla eitosin ollut kovin suurta taloudellistamerkitystä, koska työeläkeyhtiöidensijoitusten tuotto ja siten hyvitykset elivakuutusmaksun alennukset olivatkäytännössä kaikilla yhtiöillä saman-suuruisia. Kilpailla voitiin lähinnä pal-velujen laadulla.

Lakisääteisessä sosiaa-livakuutuksessa kilpailuon aina rajoitettua. Tuo-te on sama, yhtiöillä onyhteisvastuu ja osallistu-minen työeläkevakuu-tusten hoitamiseen edel-lyttää laajaa tietojärjestel-mää, markkinat ovatkyllästettyjä. On siis sel-vää, että kilpailu sosiaa-livakuutuksessa on eri-laista kuin esimerkiksiravintoloitten välinen kil-pailu. Kuitenkin viimevuosina kilpailu on saa-nut myös taloudellistasisältöä. Työeläkeyhtiöi-den sijoitussalkut ovateriytyneet, ja se on mer-kinnyt sitä, että sijoitus-tuotot ovat myös erilai-sia. Erilaiset sijoitustuo-tot johtavat erisuuruisiinhyvityksiin eli työnanta-jan vakuutusmaksunalennuksiin.”

Vapaaehtoisessa eläke-vakuutuksessahan kil-pailu näkyy luonnolli-sesti paljon selvemminmm. siinä, kun pankitmarkkinoivat niitä ihmisille. Muttatässä ei ole mahdollista se, että työn-

antajat kääntyisivät kil-pailuttamaan ulkomai-sia eläkeyhtiöitä.

“Silloin kun Suomi sol-mi sopimuksen EU:hunliittymisestä, sovittiin,että työeläkevakuuttami-nen jää Euroopan unio-nin vakuutusalan yhteis-markkinoiden ulkopuo-lelle. Kuitenkin mikä ta-

hansa eurooppalainen yhtiö voi tullaja perustaa työeläkevakuutusyhtiönSuomeen. Ala on siis periaatteessaavoin kansainväliselle kilpailulle, mut-ta ulkomaisten kilpailijoiden pitää tul-la Suomeen ja perustaa suomalainenvakuutusyhtiö, ja ne ovat suomalaisenvakuutustarkastuksen ja valvonnan alai-

sia. Tämä johtuu lähinnä siitä, että yti-meltään meidän pakollinen työeläke-vakuutuksemme on jakojärjestelmä, jase edellyttää mm. viranomaisten vah-vistamia maksuja, joita yli rajojen ta-pahtuvassa vapaassa vakuutusten tar-jonnassa ei voida toteuttaa.”

Yhteisymmärrystä tarvitaan

Julkisuuteen on välittynyt kuva, ettätyömarkkinajärjestöt ovat riidelleeteläkestrategian yksityiskohdista pit-kään ja hartaasti, mm. ns. eläkepal-kan määräytymisperusteista. Tämäon tietysti vähän arka asia, muttamistä nämä riidat ovat pohjimmil-taan johtuneet?

“Kysymys oli siitä, että tämä nykyi-nen järjestelmä suosii niitä, jotka te-

Eläkkeensaajanriskit liittyväteläkemaksujentasoon mutteiväteläkkeisiin.

Eläkeuudistus alentaa kustannuksia ja parantaa eläkkeitä95 %:lla palkansaajista. Mitään systemaattisia eroja eri am-mattikuntien välillä ei ole löydetty, painottaa Kari Puro.


kevät saman työnantajan palvelukses-sa uran, jossa palkka nousee nopeam-min kuin palkat keskimäärin. Mikälityöpaikka vaihtuu, ansaittu eläkepalk-ka kehittyy kuitenkin vain indeksillä,jossa hintojen paino on 50 % ja palk-kojen paino 50 %. Puhtaassa keski-palkkamallissahan eläkettä karttuisikaikilta vuosilta sen mukaan kuin palk-kaa on ansaittu ja saman prosentin pe-rusteella. Saavutettu neuvottelutulos

on kompromissi näiden kahden järjes-telyn välillä. Keskipalkkamallista onperiaate, että vain todelliset ansiot ovateläkekarttuman perustana. Loppu-palkkamallista tulee taas se, että myö-hempinä vuosina eläkkeen karttumaon korkeampi.

Tämän kompromissin vaikutuksiaeläkkeisiin on tutkittu Eläketurvakes-kuksen aineistolla, joka sisältää 36 000vuonna 1998 eläkkeelle jäänyttä hen-

Kuvio 2. Ammattien jakautuminen häviäjien kannalta (henkilöt, joillaTEL, LEL, TAEL-työskentelyä).

Lähde: Eläketurvakeskus

kilöä. Eläkkeet nousisivat uudella las-kukaavalla keskimäärin noin 15 %.Tuntuu vähän oudolta, että maksutalenevat ja eläkkeet nousevat, muttase on mahdollista. Se johtuu siitä, ettäkun eläkkeellesiirtymisikä nousee, niinihmiset ovat pitempään töissä, mak-suja maksetaan pitempään ja eläkkeelläollaan lyhyemmän aikaa. Vaikka eläk-keensaajat saavat korkeampaa eläket-tä, niin silti kokonaiskustannukset ale-nevat. Noin 95 % saisi paremmaneläkkeen ja noin 5 % saisi huonom-man eläkkeen, ja heistäkin enemmänkuin 5 % huonomman saisi vain 2–3 %,mikäli työurat olisivat samanlaisia kuinvuonna 1998 eläkkeelle jääneillä. Mi-tään johdonmukaisia ammattiryhmit-täisiä eroja ei aineistossa tullut esiin(kuvio 2). Tämä on hyvin tasapainoi-nen ratkaisu.

Kaikki sopimukseen liittyvät eläkkeitäkoskevat asiat sisältyvät eduskunnassakäsiteltävänä olevaan hallituksen esi-tykseen. Ne tulevat voimaan vuoden2005 alusta, jos eduskunta hyväksyyesityksen. Sopimukseen sisältyy myösvakuutusten yksinkertaistaminen.Kaikki yksityisen sektorin työeläkelaityhdistetään yhdeksi laiksi, ja tulevai-suudessa kaikkien työsuhteiden va-kuuttaminen voidaan hoitaa yhdellävakuutuksella. Tämä uudistus pyritäänsaamaan voimaan niin pian kuin mah-dollista.

Sen jälkeen on ratkaistu kaikki tällähetkellä tiedossa olevat eläkepoliittisetongelmat. On selvää, ettei tässä mon-taakaan vuotta mene ennen kuin niitätulee, sillä eihän eläkejärjestelmä kos-kaan ole valmis.”�


Suhdanteet yhdellä silmäykselläSuhdannetilanne Suomessa barometrien mukaan

1995:01–2002:12

Lähde: Teollisuus ja Työnantajat, Tilastokeskus

Korot 1997:01–2002:12

Lähde: Suomen Pankki

Kansainvälisiä suhdanneindikaattoreita1995:01–2002:12

Lähde: Conference Board, Euroopan komissio

Inflaatio Suomessa ja euroalueella1997:01–2002:12

Lähde: Eurostat, Tilastokeskus

Työttömyysaste Suomessa 1995:01–2002:12

Lähde: Tilastokeskus

Suomen kokonaistuotannon kuukausikuvaaja1995:01–2002:10

Lähde: Tilastokeskus

&4/2002

T a l o u sY h t e i s k u n t a

AluepolitiikkaMaaseutu

KasvukeskuksetMuuttoliike

YhdyskuntarakenneKunnat ja valtioTyöhyvinvointi

AluepolitiikkaMaaseutu

KasvukeskuksetMuuttoliike

YhdyskuntarakenneKunnat ja valtioTyöhyvinvointi

Alue-jakunta-talous

Alue-jakunta-talous

P a l k a n s a a j i e n t u t k i m u s l a i t o k s e nj u l k a i s u t

T a l o u s & Y h t e i s k u n t a- l e h t iTalous & Yhteiskunta -lehteä julkaisee Palkansaajientutkimuslaitos neljä kertaa vuodessa. Lehden tavoit-teena on välittää tutkimustietoa, valottaa ajankohtai-sen kehityksen taustoja sekä herättää keskusteluakansantaloudellisista ja yhteiskunnallisista kysymyk-sistä. Vuosina 1972–1993 lehti ilmestyi nimellä TTTKatsaus.Lehden toimitus p. 09-2535 7349.

Tilaukset p. 09-2535 7338.

Tu t k i m u k s i aTutkimuksia-sarjassa ilmestyvät valmiiden tutkimus-ten laajat ja perusteelliset loppuraportit. Valmistuvis-ta tutkimuksista lähetetään lehdistötiedotteet, joidenvälityksellä tutkimustuloksia esitellään tiedotusvälineilleja suurelle yleisölle. Hinta 13,46 €.

Tilaukset: p. 09-2535 7338.

Ty ö p a p e r e i t aTyöpapereita-sarjassa esitellään meneillään olevientutkimushankkeiden väliraportteja sekä kansain-väliselle tutkijakunnalle suunnattuja keskustelualoitteita.Työpaperit julkaistaan kokonaisuudessaan myösverkossa laitoksen kotisivuilla.

Tilaukset: p. 09-2535 7338.

WWW.LABOUR.FI

Palkansaajien tutkimuslaitoksen kotisivuilla onajankohtaista tietoa laitoksen henkilökunnasta,tutkimuksista, talousennusteista ja seminaareista.Siellä julkaistaan myös Talous & Yhteiskunta-lehden pääkirjoitukset ja sisällysluettelot, laitoksenlehdistötiedotteet sekä kuukausittain vaihtuviakolumneja. Lisäksi laitoksen tutkijat kommentoivatkotisivuilla ajankohtaista talouskehitystä. Laajataloustietopaketti sisältää aikasarjoja lukuina jakuvioina mm. tuotannosta, työmarkkinoista, inflaati-osta, ulkomaankaupasta, koroista ja julkisestataloudesta.

Pitkänsillanranta 3A, 6.krs 00530 Helsinki Finland

p. 09-2535 7330 (Tel. +358-9-2535 7330)fax 09-2535 7332 (Fax +358-9-2535 7332)www.labour.fi

Palkansaajien tutkimuslaitos harjoittaakansantaloudellista tutkimusta, seuraataloudellista kehitystä ja laatii sitä koskeviaennusteita. Laitos on perustettu vuonna1971 Työväen taloudellisen tutkimuslai-toksen nimellä ja on toiminut nykyisellänimellä vuodesta 1993 lähtien. Tutkimuk-sen pääalueita ovat työmarkkinat, julkinentalous, makrotalous ja talouspolitiikka.Palkansaajien tutkimuslaitosta ylläpitääkannatusyhdistys, johon kuuluvat kaikkiSuomen ammatilliset keskusjärjestöt,SAK, STTK ja AKAVA sekä suurin osanäiden jäsenliitoista.

72 h

Vuosikerta20,00 €Irtonumero 6,50 €

ISSN 1236-7206

Government & Nonprofit

Talous ja Yhteiskunta 1/2003