”Hameryssiä” ja ”lahtarin morsiamia”

Naiset Suomen kansalaissodassa 1918

Esitelmä historian seminaari 1:ssäJoensuun yliopistossa

7.4.2006Tekijät:

Annina Hämäläinen 165058

Elisa Järveläinen 165043

Opponentit:

Johanna Korkalainen

Tiia Porkka

SISÄLLYSLUETTELO

1. Johdanto..................................................................................................................................2

1.1 Sodan taustat.....................................................................................................................2

1.3 Kirjallisuus........................................................................................................................3

2.1 Naisten osallistuminen......................................................................................................4

2.2 Aseellinen ja aseeton toiminta..........................................................................................5

3. ”Hameryssät” ja ”lahtarin morsiamet”....................................................................................7

4. Tuomiot ja toimenpiteet..........................................................................................................9

5. Johtopäätökset.......................................................................................................................12

Kirjallisuus................................................................................................................................14

1

1. Johdanto

1.1 Sodan taustat

Vuosi 1917 oli Suomen kannalta merkittävä. Venäjän vallankumous vaikutti ja oli syynä

myös Suomen sisäpolitiikan kiristymiseen. Suomen itsenäistyminen oli kaikkien puolueiden

lähtökohtana, mutta keinot sen saavuttamiseksi olivat vain erilaiset. Venäjän

vallankumouksen myötä työväenpuolue siirtyi yhä vasemmalle ja oikeisto vahvisti paikkaansa

eduskunnassa. Marraskuun suurlakko lisäsi jäsenmääriä suojeluskunnassa, mikä taas vahvisti

punakaarteihin osallistumista. Tammikuussa porvariston ja työväestön välit kiristyivät niin,

että konflikti oli väistämätön. Viimeinen 26 päivä tammikuuta 1918 punainen lyhty nostettiin

työväentalon torniin vallankumouksen merkiksi. Samanaikaisesti Viipurissa ja Pohjanmaalla

käynnistyivät yhteenotot - kansalaissota oli alkanut.

Käytämme sodasta nimitystä kansalaissota. Haluamme korostaa termillä sitä, että Suomen

kansa oli jakautunut. Vaikka sodassa oli mukana niin saksalaisia, ruotsalaisia kuin

venäläisiäkin, sota käytiin kuitenkin Suomen kansalaisten kesken. Olemme tietoisia sodan eri

nimityksistä. Valkoisessa kirjallisuudessa vapaussota on yleinen nimitys, punaisella puolella

muun muassa kapina on suuressa käytössä. Otimme puolueettoman kannan sodan suhteen,

koska emme käsittele tutkimuksessa varsinaista sotaa, vaan naisten osallisuutta siihen.

1.2 Tutkimuskysymykset

Suomen kansalaissotaa on käsitelty suurimmaksi osaksi kansan jakautumisen näkökulmasta –

punaisten ja valkoisten taisteluna. Sotiminen liitetään yleisesti vain miehiin, naisten

osallistuminen unohdetaan. Suomen kansalaissotaan osallistui kuitenkin joukko naisia, niin

rintamalla kuin sen ulkopuolellakin. Työssämme tutkimme, mikä sai naiset osallistumaan

sotaan? Mikä sai osan naisista tarttumaan aseisiin? Mikä oli heidän kohtalonsa ja erosiko se

ideologiasta riippuen? Sodan kuluessa useat punaiset naiset kokivat miesten rinnalla valkoista

terroria, erosiko heidän asemansa valkoisten silmissä sukupuolen takia?

2

Mielenkiintoista on myös tutkia, millä tavalla naisiin asennoiduttiin sotaan osallistujina.

Tutkimuskirjallisuus vilisee erilaisia värikkäitä nimityksiä naisista. Miten ihmisten

suhtautuminen erosi hamekaartilaisten1 ja valkoisten naisten välillä?

1.3 Kirjallisuus

Pelkästään naisten sotaan osallistumista käsittelevää tutkimuskirjallisuutta ei löytynyt, mutta

useissa teoksissa aihetta sivuttiin. Jaakko Paavolaisen kirjat punaisesta ja valkoisesta terrorista

kattavat sodan hyvin molempien osapuolten näkökulmasta, sekä antavat tietoa naisten

osallistumisesta. Paavolaisen tutkimusote on asiallinen, eikä kummankaan puolen terroria

yritetä vähätellä.

Maria Lähteenmäen kirjasta Vuosisadan naisliike, naiset ja sosialidemokratia 1900-luvun

Suomessa selviää sosiaalidemokraattisen naisliikkeen kanta yleiseen aseistautumiseen sekä

naisten aseelliseen osallistumiseen. Irma Sulkusen kirja Naisen kutsumus – Miina Sillanpää ja

sukupuolten maailmojen erkaantuminen kertoo teoksessaan työläisnaisen asemaa 1918-luvun

sodan jälkeisessä Suomessa. Käytämme Sulkusen kirjaa tarkastellessamme naisen paikan

määrittymistä sodan jälkeisessä ilmapiirissä. Ulla-Maija Peltosen kirja Muistin paikat

poikkeaa sisällöllisesti muusta kirjallisuudesta. Kirjasta löytyy kokonainen luku, joka

käsittelee sisällissotaa, naisia ja muistamisen kipeyttä. Lisäksi olemme poimineet lottien2

toiminnasta kertovia Marjo Laitisen tekstejä, jotka ovat ilmestyneet Risto Alapuron

toimittamassa teoksessa Raja Railona: Näkökulmia suojeluskuntiin.

Tie Tampereelle kuvaa nimensä mukaisesti yhtä sodan ratkaisutaistelua ja sen taustoja.

Naisten näkökulma tulee Heikki Ylikankaan teoksessa esille kertomusten ja kuvausten kautta.

Tampere oli yksi punaisten tärkeimmistä tukikohdista, ja siksi teos keskittyykin kuvaamaan

enemmän punaisia. Käytimme lähdeaineistona useita teoksia. Syynä oli se, että useimmissa

teoksissa tietoa löytyi hajanaisesti.

2. Järjestäytyminen

1 Aseellisista punaisista naisista käytetty yleinen nimitys.2 Latva – Äijö 2004, 104.

3

2.1 Naisten osallistuminen

Naisten järjestäytyminen omiin yhdistyksiinsä alkoi jo venäläistämiskausien aikana.

Jäsenmäärät kasvoivat porvarillisessa Suomen naisyhdistyksessä ja Suomalaisessa naisliitossa

yleisen äänioikeuden myötä, jonka jälkeen toinen kasvupyrähdys on nähtävissä vuonna 1918.

Suomen kansan jakauduttua kahtia valkoiset naiset ottivat paikkansa suojeluskuntien rinnalla.

Marjo Laitisen (1998) mukaan naisten katseet suuntautuivat tasa-arvopyrkimysten sijaan

maanpuolustukseen ja kansan eheyttämiseen. 3

Sosiaalidemokraattisen naisliiton synty ajoittuu 1900-luvun alkuun. Tilanteen kehittyessä

levottomaksi 1917, naisliitto järjesti rauhanmielenosoituksia tilanteen rauhoittamiseksi. He

paheksuivat myös venäläisten naisten osallistumista maansa vallankumoukseen.4

Maaliskuussa 1918 keskusteltiin naisten aseellisesta osallistumisesta punakaarteihin, mutta

sillä hetkellä miehiä oli riittävästi rintamalla sekä yleinen mielipide naisten aseisiin

tarttumiseen oli kielteinen. Samaan aikaan Viipurissa naiset osallistuivat jo vartiointitehtäviin,

minkä myötä miehiä vapautui rintamalle. Naisia ei estetty toimimasta, ja lopulta yleisesikunta

ehdotti muiden punaisten kaupunkien seuraavan Viipurin esimerkkiä – ja näin myös tapahtui.5

Näemme naisten sotaan osallistumisessa yhtäläisyyksiä: molemmilla puolilla oli vahva usko

oikeaan aatteeseen, jonka puolesta haluttiin toimia. Lähteenmäen (2000) mukaan

seikkailunhalu, ystävien esimerkki, taloudelliset syyt ja nuoruudesta johtuva toiminnanhalu

olivat syitä naisten punakaarteihin liittymiseen. Vain harvat liittyneistä olivat

sosiaalidemokraattisesta naisliitosta lähtöisin, suurin innostus oli sosiaalidemokraattisen

nuorisoliiton keskuudessa. Naiset olivatkin suurimmalta osaltaan nuoria, naimattomia ja

innostuneita aatteestaan. Punakaartilaisille maksettiin palkkaa, joten taloudellinen syy on ollut

tärkeä etenkin tehtaista työttömiksi jääneille nuorille naisille.6 Edellä mainittujen syiden

lisäksi emme voi jättää huomioimatta sodan loppupuolella yltynyttä miespulaa, minkä takia

naisia tarvittiin mukaan rintamille.7

3 Laitinen 1998, 174 - 176.4 Lähteenmäki 2000, 24,75.5 Piiloinen 1988, 45.6 Lähteenmäki 2000, 81 - 82.7 Ylikangas 1996, 187,222.

4

Valkoisten puolella naisten sotaan osallistumiseen ei näytä liittyvän taloudellisia syitä.

Keväällä 1918 ilmestyi kaikissa valkoisen Suomen lehdissä Hilja Riipisen laatima kirjelmä,

mikä mielestämme toimi ainakin osittain naisten osallistumisen innoittajana:

”Suomi elää nyt sellaista aikaa, jolloin jok’ainoan kansalaisen täytyy omistaa

kaikki voimansa, koko tarmonsa palvelemaan yhteistä suurta asiaa: Isänmaan

vapauttamista pimeiden voimien vallasta.”8

Kirjelmien avulla pyrittiin vaikuttamaan yksilöihin, ja näkemään nainen myös julkisena

toimijana. Rakkaus isänmaahan9 korostuu valkoisessa kirjallisuudessa, jonka varjolla etsittiin

oikeutusta sotaan.

2.2 Aseellinen ja aseeton toiminta

Kansalaissodassa naiset toimivat useilla eri alueilla. Jako aseelliseen ja aseettomaan

toimintaan näkyy myös kansakunnan jaossa punaiseen ja valkoiseen. Aseellisella toiminnalla

tarkoitamme konkreettisesti naisten aseiden käyttämistä kaarteissa tai vartiotehtävissä.

Esimerkiksi valkoisten naisten harjoittama aseiden salakuljetus ei siis mielestämme ole

aseellista toimintaa.

Valkoiset eivät hyväksyneet punaisten naisten aseisiin tarttumista. Naisten aseistautumisesta

tuli kuitenkin puhetta ainakin kertaalleen, kun Ylistarossa pieni naisjoukko oli pitänyt

aseharjoituksia, sekä myös muualla oli ollut puhetta aseistautumisesta10. Naisliiton

suhtautuminen asiaan oli kielteinen, ja he kysyivät Mannerheimin mielipidettä:

”Minä odotan Suomen naisilta apua armeijan monien kipeiden tarpeiden

tyydyttämisessä, kuten sairaanhoidossa, vaatekappalten valmistuksessa, kodin ja

konnun hoitamisessa ja niiden lohduttamisessa, jotka ovat rakkaimpansa

8 Lotta Svärd yhdistys 1928, 161.9 Lotta Svärd yhdistys 1928, 60.10 Lotta Svärd yhdistys 1928, 160.

5

menettäneet. Sotaista kamppailua rintamalla pidän sitä vastoin miesten

yksinomaisena oikeutena ja velvollisuutena.”11 (Mannerheim, maaliskuu 1918)

Kuten Mannerheimin kirjeestäkin selviää, naiset hoitivat muonitusta niin kentällä kuin

kotona. Useita ompeluseuroja perustettiin vaatteiden valmistuksen ja niiden kunnossapidon

ylläpitämiseksi.12 Naiset järjestivät raha-, vaate- ja ruokakeräyksiä. He olivat myös rintamilla

ambulansseissa, saniteettitoiminnassa ja veivät tarvittaessa ruokaa vartiostoihin.13 Valkoiset

naiset eivät kuitenkaan olleet niin ”puhtoisia” kuin on ajateltu. Heitä toimi myös

vakoilutehtävissä.14 Punaisten puolella vakoilu ei ole poikkeus naisten osallistumistavoissa.15

Muistelmakirjallisuudessa kerrotaan usein valkoisista naisaseenkantajista, joista Peltosen

mukaan kuuluisin lienee Verna Eriksson.16

Punaisten naisten toiminta ei suuresti eronnut vastapuolesta. Myös he hoitivat muonitus-,

huolto- ja ensiapujoukkoja. Naiskomppanioista siirrettiin naisia pikakoulutusten jälkeen

ensiapujoukkoihin. Raja sanitäärinaisten ja taisteluhenkilöstön välillä oli häilyvä, ennen kuin

tehtävien rajat selkeytyivät.17 Naisia oli paikallistasossa vallankumoustuomioistuimessa,

työväenyhdistyksen sihteereinä18 ja jopa punaisessa hallinnossa. Oikeastaan silmiin pistävin

ero valkoisten ja punaisten naisten toiminnan välillä on punaisten naisten muodostamat

aseistautuneet punakaartit. Niihin kuului noin 2000 naista, mikä on noin 3 % kaikista

punakaartilaisista. Naiskaarteja alettiin perustaa helmi-maaliskuussa, ja niiden toiminta

keskittyi esimerkiksi Helsinkiin, Viipuriin, Kotkaan, Tampereelle,19 eli toisin sanoen suuriin

teollisuuskaupunkeihin. Ensimmäiset naiskaartilaiset saivat sotilaallisen peruskoulutuksen,

mikä oli punakaartin yleiseen koulutustasoon verrattuna hyvä.20 Naiskaarteja osallistui myös

oikeisiin taisteluihin. Usein he niittivät kunniaa taisteluissa rohkealla, pelkäämättömällä

asenteella.21 Saksalaisdivisioonan komentaja vertasi Helsingin valtauksen jälkeen punaisia

naisia Pariisin hullun vuoden naiskommunardeihin: ”Näin tuimasti lienevät tuskin

11 Lotta Svärd yhdistys 1928, 161.12 Takala 2005, 13.13 Lotta Svärd yhdistys 1928, 64, 70, 78, 116.14 Arponen & Tikka 1999, kuvaliite sivujen 220 ja 221 välissä.15 Tikka 2004, 345.16 Peltonen 2003,138. 17 Eerola & Eerola 1998, 28, 47.18 Tukkinen 1999, 15,109.19 Lähteenmäki 2000, 81.20 Eerola & Eerola 1998, 28.21 Ylikangas 1993, 273, 408.

6

pariisilaisetkaan hyökänneet kuin nämä raakalaisuuden uuden evankeliumin kiihkomieliset

kannattajat.”22

Kaikkea kansalaissodassa ilmenevää naisten tekemää työtä ei voida luetella tai nähdä.

Huomattavaa on paikallistasolla ilmenevä ihmisten piilottaminen ja tiedustelijoiden käyttö,

mitä todennäköisesti tapahtui molemmilla puolilla. Tietämättömyys sodan lopputuloksesta

jätti myös suuren osan ihmisiä kansalaissodan ulkopuolelle, eivätkä kaikki uskaltaneet ottaa

kantaa rangaistusten pelossa.

3. ”Hameryssät” ja ”lahtarin morsiamet”

Punaiset naiskaartilaiset pukeutuivat usein yhdenmukaisesti housuihin.23 Naisten housujen

käyttö onkin saanut huomion sodasta kerrotuissa tarinoissa. Housuihin ja miesten takkeihin

pukeutuneet punakaartilaiset olivat usein alle 20-vuotiaita. Naisten pukeutuminen housuihin

ei ollut yleistä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä, mutta se ei ollut poikkeus kansalaissodan

aikana.24 Voisi ajatella, että housuja on käytetty käytännöllisistä syistä. Vielä

todennäköisempää voi olla, että nuoret housuihin pukeutujat halusivat osoittaa radikaalisuutta

ja irrottautua vallitsevista normeista. Punaiset miehet käyttivät naiskaartilaisista nimitystä

”hamekaarti”, kun taas valkoiset miehet kutsuivat heitä punaisiksi ”hameryssiksi”. Myös

”ryssän morsian” oli punaisista naisista käytetty halventava nimitys. Aikakautta kuvaavaa on,

että myös lehdistö käytti tätä nimitystä. Aamulehden pääkirjoitus 18.4.1918:

”Sen vuoksi on puhdistus- ja rankaisutoimenpiteet koko ankaruudessaan

kohdistettava myöskin naisiin, ja juuri naisiin, sillä muuten ei päästä tämän

mätäpaiseen syvimpiin ja salaisimpiin juuriin. Siis ulos yhteiskunnassa, ulos

terveiden joukosta naiskaartilaiset, katunaiset ja ryssän morsiamet. Ehdottomasti

pois!”25

22 Latva – Äijö 2004, 53.23 Lähteenmäki 2000, 81.24 Tikka 2004, 344.25 Peltonen 2003, 137 - 141.

7

Nimitys ”ryssän morsian” kertoo jo hyvin asenteista punaisia kohtaan. Esimerkiksi Etelä-

Pohjanmaalla vaadittiin ”ryssän morsiamien” luettelointia ja lääkärintarkastuksia

sukupuolitautien tarkastamiseksi.26 Tämä oli melko yleinen toimenpide. Sukupuolitautien

pelosta huolimatta punaisia naisia raiskattiin.27 Nimen ”ryssän morsian” taustasta ei ole

missään tarkkaa tietoa, mutta näemme sille kaksi merkitystä. Ryssä-sanalla voidaan

mielestämme nähdä tarkoitettavan punaista miestä, joka veljeilee venäläisten kanssa.

Toisaalta se voidaan nähdä laajemmassa perspektiivissä venäläisten sodassa mukanaolona.

Merkittävää on myös se, että puhetavalla valkoiset pyrkivät nähtävästi painottamaan, että

sotaa käytiin Venäjää vastaan, itsenäisyyden säilyttämistaisteluna.

Kertomuksissa näkyvät sodassa ilmenevät vastakohtaparit valkoinen - punainen, äiti - huora,

pyhimys - paholainen. Valkoiset puhuvat usein omistaan ”Urheina naisina” ja ”Sisar hento

valkoisina”. Punaiset käyttävät taas nimityksiä ”Äiti Pelottomat” ja ”Tyttäret Railakkapäät”.28

Positiivisilla nimityksilläkin on huomattavia eroja: urhea-peloton, sisar-tytär ja hento-railakas.

Eroja tuotetaan etenkin adjektiivien käytöllä. Ilmaisut kuvaavat hyvin naisten toimimista

sodassa. Punaisten ja valkoisten erilaiset sosiaaliset lähtökohdat voivat olla myös taustalla

nimityksien muodostuessa.

Olemme törmänneet kirjallisuudessa useisiin punaisista naisista koskeviin kirjoituksiin, jotka

ovat olleet sävyltään negatiivisia. Teksteissä on esiintynyt huomattavasti vähemmän

kuvauksia valkoisten naisten nimityksistä, ja ne ovat usein olleet merkityksiltään positiivisia.

Ainut selkeästi negatiivinen nimitys valkoisista naisista on ”lahtarin morsian”29. Nimityksien

puuttumiseen voi olla syynä valkoisten naisten vähemmän näkyvä aktiivinen toiminta

sodassa.

On mielenkiintoista huomata, kuinka sodan osapuolet ilmensivät ideologiaansa värein.

Valkoinen puoli käytti yleisesti valkoista nauhaa käsivarressa. Punainen väri oli valkoisille

kapinan merkki ja etenkin naisten päällä se esitti pahennusta. Se sisälsi vahvan symbolisen

merkityksen. Punainen väri kuvasi solidaarisuutta ja vastarintaa. Punaisten kertomuksissa väri

on vahvasti esillä.30 Valkoinen väri oli myös sidottu ideologiaan. Se voidaan nähdä puhtauden

26 Tikka 2004, 124.27 Latva – Äijö 2004, 56.28 Peltonen 2003, 137 - 138.29 Peltonen 2003, 137.30 Peltonen 2003, 143.

8

ja uskollisuuden symbolina. Punainen kuvaa verta, kapinaa ja Venäjää, ja valkoinen kaikkea

sille vastakohtaista.

4. Tuomiot ja toimenpiteet

Naiskaartilaiset oli helppo tunnistaa pukeutumisensa perusteella. Naisten teloituksista suuri

osa oli kohdistettu taisteluihin osallistuneisiin ja naiskaartilaisiin.31 Housuihin pukeutuneiden

naisten teloituksista on kirjallisuudessa kaksi eri mielipidettä. Miesten vaatteisiin

pukeutuminen ei johtanut suoraan ammutuksi joutumiseen, mutta kuitenkin usein

vangitsemiseen32. Tauno Tukkisen (2005) mielestä naisten asu vaikutti siihen, joutuiko

vangittu teloitettavaksi. Tämän hän perustelee vedoten oikeudessa vuonna 1926 todistajana

olleen miehen kertomukseen, että kaikki Turun naiskomppanian mieheksi pukeutuneet jäsenet

ammuttiin. Koska Tukkinen perustelee kantansa vain yhden todistajan kertomukseen, voidaan

todellakin miettiä onko väite relevantti. Samassa teoksessa Turun naiskomppanian jäsenten

luettelossa esiintyy Rasila Anni Augusta, jonka tuomiopöytäkirjassa ilmenee Rasilan olleen

miesten puvussa. Hänet kuitenkin tuomittiin ”vain” 8 vuodeksi vankeuteen.33

Naisten tappiot sodassa eroavat suuresti:

punaiset naiset: valkoiset naiset:

kaatui tai kuoli haavoihin 74 kaatui tai kuoli haavoihin 5

tapettiin 428 tapettiin 34

kuoli vankileireillä tai niiltä päästyään 110 -

kuoli muihin syihin 94 kuoli muihin syihin 7

katosi 49 katosi 1

Valkoisten naisten osallistuminen sotaan oli näkymättömämpää, joten heitä kuoli sodassa

paljon vähemmän. Punaisten naisten kohtalo koveni sodan loppuvaiheiden ja häviämisen

takia. Yhteensä punaisia naisia kuoli ja katosi 755, mikä on 2.6 % kaikista sotaan

osallistuneista miehistä ja naisista. Valkoisten puolella vastaava luku on 47, mikä on

31 Paavolainen 1967, 201.32 Tikka 2004, 344.33 Tukkinen 2005, 7, 16.

9

vastaavasti 0.8 % kaikista sodassa olleista.34 Lukujen välillä oleva ero on silmiinpistävä. Se

voi selittyä erolla naisten toimintatapojen välillä, jaolla aseelliseen ja aseettomaan toimintaan.

Punaiset naiset osallistuivat aseellisesti taisteluihin, joten tämä voidaan nähdä myös syynä

suurempiin kuolleisuuslukuihin.

Ida Savolainen oli sodassa ensimmäinen kuollut punainen nainen. Hän toimi sanitäärinä ja

kuoli Keravan taistelussa 31.1 sitoessaan haavoittunutta punakaartilaista.35

Valtionrikosoikeudessa kaikista syytetyistä 70 042 oli 7.3 % naisia ja tuomituista 5.9 %.36

Luvuissa on pientä eroavaisuutta teosten välillä. Paavolaisen (1967) mukaan 5,2 % eli

yhteensä 4003 naista oli saanut tuomion valtionrikosoikeudessa37. Eroavaisuus voidaan

osoittaa tarkastelemalla kirjoittajien käyttämiä lähteitä. Tarkkoja lukuja tuskin kukaan osaa

sanoa, mutta suuntaa antavina näitä voidaan pitää.

Sodan aikana kenttäoikeuden eteen joutui naisia 251. Kenttäoikeudessa syytetyt punaiset

naiset jakaantuivat kahtia. Toiset olivat punakaartilaisten vaimoja ja heitä syytettiin

osallisuudesta miestensä rinnalla punaiseen toimintaan, tai esimerkiksi takavarikoidun tavaran

hallussapidosta ja kätkemisestä. Toisia radikaalimpaan toimintaan osallistuneita naimattomia

naisia syytettiin osallistumisesta huoltotehtäviin, sanitääritoimintaan tai toimimiseen

punaisessa hallinnossa. Vaimot vapautettiin syytteistä, kun tavarat olivat palautettu oikeille

omistajilleen. Lisäksi naisia syytettiin muun muassa ilmiannoista. Yleisin syyte naisille tuli

punakaartiin kuulumisesta. Naisista kolmasosa ilmoitti toimineensa punakaarteissa. Heistä

noin viidesosa toimi sairaanhoitajina, kuudes osa muonituksessa ja muissa huoltotehtävissä.

Lisäksi 4.8 % naisista oli ollut aseistautuneina. Syytteistä 43 % tuli punakaartilaisuudesta,

13.5 % tavaroiden hallussapidosta ja 6.8 % punakaartia tukevasta toiminnasta. 14.7 % naisista

joutui oikeuden eteen, mutta heitä ei pystytty syyttämään mistään.38

Saman syytteen tuomiot saattoivat vaihdella suuresti pöytäkirjojen sisällä. Esimerkiksi

sanitääritoimintaan osallistuneet sairaanhoitajakoulutuksen saaneet eivät saaneet tuomiota.

Toisin oli kouluttamattomilla kanssasisarilla: he saivat usein vankeusrangaistuksen. Yhteensä

34 Eerola & Eerola 1998, 159, 173.35 Eerola & Eerola 1998, 48.36 Eerola 1988, 55.37 Paavolainen 1967, 200.38 Tikka 2004, 330, 342, 343. (käyttänyt 10:n kaupungin pöytäkirjoja)

10

kaksi kolmasosaa naisista vapautettiin kuulustelujen jälkeen. Naisia vangittiin suhteessa lähes

yhtä paljon kuin miehiäkin.39

Vankileireillä oli noin 74 000 punaista, joista 4300 oli naista. Tämä määrä on mitattu

toukokuun lopussa. Naisia ja miehiä pidettiin yleensä eri rakennuksissa. Tammisaaresta

siirrettiin 650 naisvankia Santahaminaan. Näin ollen Tammisaareen jäi vain miehiä vangiksi.

Naisvangit laitettiin miehistä erilleen kanssa myös Hyvinkäällä.40

Turun naiskomppaniaa, joka koki suuret menetykset, kutsuttiin myös kuolemankomppaniaksi.

Kyseisestä komppaniasta puhutaan myös Maarian komppaniana. Naiskomppaniaan kuului

palkkaluetteloiden mukaan 126 naista. He lähtivät miesten mukana kohti Lahtea, jossa

punaiset antautuivat saksalaisille sotilaille toukokuun alussa. Maarian komppaniasta

teloitettiin 60 naista. Nuorimmat komppanian ammutuista olivat vain 15-vuotiaita.41 Lahdessa

teloitettiin myös muiden paikkakuntien naisia. On väitetty, että 9.5.1918 olisi Lahdessa

teloitettu 250 naista. Luvun uskotaan kuitenkin olevan liian suuri. Tukkinen (2005) kertoo,

että alustavien laskelmien mukaan Lahdessa olisi ammuttu ainakin 100 naista.42

Teloitettujen naisten lukumäärä on 364.43 Lahti oli yksi suurista teloituspaikoista, mutta niin

oli myös Jämsä. Siellä teloitettiin ilman sotilastuomioistuinta noin 70 ihmistä, joista seitsemän

oli naisia ja heistä yksi jopa raskaana.44 Paavolainen (1967) kertoo kirjassaan punaisten

tappaneen myös omiaan. Syyksi hän näkee luokkapetturuuden. Tämän uhriksi joutui myös

neljä naista. Tapauksien tarkemmista syistä ei ole tietoa.45

5. Johtopäätökset

Olemme osoittaneet tutkimuksellamme, miten naiset ovat toimineet rintamalla ja

rintamalinjojen takana. He ovat olleet sodassa aktiivisina toimijoina. Voidaan nähdä, että

39 Tikka 2004, 343, 345.40 Eerola & Eerola 1998, 102, 113, 128.41 Tukkinen 2005, 6.42 Eerola & Eerola 1998, 107; Tukkinen 2005, 7; Paavolainen 1967, 206.43 Paavolainen 1967, 200; Peltonen 2003, 144.44 Eerola & Eerola 1998, 95.45 Paavolainen 1966, 184-185.

11

kansalaissota on ollut ratkaiseva käännekohta Suomen historian kulussa ja edelleen arka asia.

Se on osaltaan auttanut naisia murtautumaan kodin ja yksityisen piiristä ja tulemaan osaksi

yhteiskunnallista toimintaa.

Haluamme korostaa, että Lotta Svärd järjestö alkoi kehittyä suojeluskuntien rinnalla

kansalaissodan aikana. Nimitys otettiin käyttöön 1920-luvulla, jolloin järjestön säännöt

vahvistettiin. Usein lottien toiminta liitetään toisen maailmansodan aikakauteen, mutta

todellisuudessa järjestön perustan juuret ovat jo venäläistämisen kauden vastarinnassa ja

kansalaissodassa.46

Sodan häviäjinä punaisten tappiot olivat suuret. Oli rangaistavaa olla punainen, mutta vielä

pahempi oli olla aseistautunut punainen ja nainen. Punaisten naisten kohtaloon vaikutti

valkoisten miesten viha sotaan osallistuvia naisia kohtaan.47 Tutkimuksessamme olemme

osoittaneet naisten hyödyn rintamalla ja osallistumisen eri muodot. Voimme todeta, että

punaiset naiskaartit eivät välttämättä vaikuttaneet sodan lopputulokseen. Niillä on kuitenkin

ollut merkityksensä ainakin Tampereen taistelussa.48 Naisten sotaan osallistumisen syyt ovat

olleet ideologisia, ja näin ollen sukupuolen motiiveilla ei ole ollut eroja.

Kuvaavaa on Ilmari Kiannon kirjoitus, joka julkaistiin huhtikuussa 1918 Keskisuomalainen -

lehdessä. Siitä huokuvat asenteet punaisia naisia kohtaan näkyivät myös sodan jälkeisessä

Suomessa:

”…Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin

uros, sillä metsästäjä tietää, että naaras synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on

oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa

punakaartilaiset olivat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä

naarastiikereitä. eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä

ahdistavat…”49

Työläisnaiset saivat kärsiä syrjinnästä sodan jälkeen. He menettivät oikeutensa niin

naiskansalaisina, kasvattajina kuin äiteinäkin. Punaorvot ja köyhäinhoitoa tarvitsevat lapset

46 Laitinen 1998, 174 - 177.47 Ylikangas, 1993, 273; Latva - Äijö 2004, 53.48 Paavolainen 1967, 201.49 Peltonen 2003, 143 - 144.

12

siirrettiin pois kotiseudultaan ja annettiin kasvatettavaksi koteihin, jotka sodan voittajat olivat

hyväksyneet. Valkoisten mielestä Pohjanmaa oli ideologisesti ja uskonnollisesti oikea paikka

punaisten lapsille.50

.

Kirjallisuus

Eerola, Jouni 1988. Tammisaari 1918. Lomaketyö Oy.

Eerola, Jari; Eerola, Jouni 1998. Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. Kirjapaino

Jaarli Oy, Turenki.

50 Sulkunen 1989, 72 - 74.

13

Latva - Äijö, Annika 2004. Lotta Svärdin synty: Järjestö, armeija, naiseus 1918-1928.

Laitinen, Marjo 1998. Lotta Svärd ja suojeluskunnat kirjassa Raja railona: Näkökulmia

suojeluskuntiin. Toimittanut Alapuro, Risto. WSOY, Porvoo.

Lotta Svärd yhdistyksen keskusjohtokunnan julkaisema 1928. Valkoinen kirja. O.-Y.F.

Tilgmannin Kirjapaino, Helsinki.

Lähteenmäki, Maria 2000. Vuosisadan naisliike: Naiset ja sosiaalidemokratia 1900-luvun

Suomessa. Hakapaino Oy, Helsinki.

Paavolainen, Jaakko, 1966. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa, Punainen terrori. KK:n

kirjapaino, Helsinki.

Paavolainen Jaakko, 1967. Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, Valkoinen terrori.

KK:n kirjapaino, Helsinki.

Peltonen Ulla-Maija 2003. Muistin paikat: Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja

unohtamisesta. Saarijärven Offset, Saarijärvi.

Piilonen, Juhani 1988. Women´s Contribution to ”Red Finland” 1918. In Scandinavian

Journal of History 1988 vol 13 no1, Editor-in-chief Bernt Schiller. The Almqvist & Wiksell

Periodical Company Stockholm, Sweden.

Sulkunen, Irma 1989. Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen

erkaantuminen. WSOY, Juva.

Takala, Kristiina 2005. Lapin lotat rauhan ja sodan töissä. Gummerus Kirjapaino Oy,

Jyväskylä.

Tikka Marko; Arponen, Antti 1999. Koston kevät: Lappeenrannan teloitukset 1918. WSOY,

Juva.

14

Tikka, Marko 2004. Kenttäoikeudet: Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918.

Hakapaino Oy, Helsinki.

Tukkinen, Tauno 1999. Telottajien edessä. Gummerus kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Tukkinen, Tauno 2005. Naiskomppanian tuho: Turun punaisten henkilötappiot 1918.

Yliopistopaino, Helsinki.

Ylikangas, Heikki 1993. Tie Tampereelle, WSOY, Porvoo.

15