Alasuutari, Pertti: Yhteiskuntatutkimuksen etiikasta. Teoksessa Pekka Räsänen, Anu-Hanna Raittila ja Harri Melin (toim.) Tutkimus menetelmien pyörteissä:Sosiaalitutkimuksen lähtökohdat ja valinnat. Jyväskylä: PS-Kustannus 2005, 15-28.

15

Yhteiskuntatutkimuksen etiikastaPertti Alasuutari

Eettiset säännöt ja etiikkaVuonna 2002 ilmestyi Tutkimuseettisen neuvottelukunnan nimeämän työryhmän toimittama kirja Tutkijan eettiset valinnat (Karjalainen ym. 2002), jossa käsitellään laajasti tieteellisen tutkimuksen eettistä tema-tiikkaa. Siinä tarkastellaan tieteen filosofisia ja eettisiä perusteita, tut-kimuskohteen erityislaatuisuutta, tutkimuksen tekemisen etiikkaa, tutkijan suhdetta yhteiskuntaan sekä tieteen suhdetta julkisuuteen ja mediaan. Kirjan lopussa on tutkimuseettisen neuvottelukunnan laa-timat ohjeet hyvästä tieteellisestä käytännöstä ja sen loukkausten kä-sittelemisestä.

Kyseiseen kirjaan sisältyvä Juhani Pietarisen artikkeli Eettiset pe-rusvaatimukset tutkimustyössä (Pietarinen 2002, 58–69) tuo kattaval-la ja systemaattisella tavalla esille, miten laajasta, kokonaisvaltaisesta ja hankalasta asiasta tutkimuksen etiikassa on kysymys. Eettiset kysy-mykset eivät rajoitu vain joihinkin tutkimusprosessin osiin, vaan koko tiedeinstituutiota ja tutkijan ammattia voidaan ja tulee tarkastella etii-kan näkökulmasta. Pietarisen mukaan eettisiä vaatimuksia tulee asettaa tutkimustoiminnan viidelle eri osa-alueelle, joita ovat ammattitaidon hankkiminen, informaation tuottaminen, välittäminen ja käyttäminen sekä tutkijoiden ammattikunnan kollegiaalisuus. Tämän jäsentelyn puitteissa hän erottaa yhteensä kahdeksan eettistä vaatimusta.

Ensinnäkin ammattitaidon hankkimiseen ja ylläpitämiseen liittyy kaksi vaatimusta. Älyllisen kiinnostuksen vaatimuksella Pietarinen

YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA

16TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ

tarkoittaa sitä, että tutkijan on oltava aidosti kiinnostunut uuden in-formaation hankkimisesta. Tunnollisuuden vaatimuksella hän taas tar-koittaa sitä, että tutkijan on paneuduttava tunnollisesti alaansa, jotta hänen hankkimansa ja välittämänsä informaatio olisi niin luotettavaa kuin mahdollista.

Kun julkisuudessa puhutaan tutkimuksen eettisistä kysymyksistä, useimmiten puhutaan informaation tuottamiseen liittyvistä kysymyk-sistä. Yleisimmin niistä nousee esille Pietarisen kolmantena eettisenä vaatimuksena mainitsema vaaran eliminoimisen vaatimus, jonka mu-kaan sellaisesta tutkimuksesta tulee pidättäytyä, joka voi tuottaa koh-tuutonta vahinkoa. Vahingon kohteena voivat olla tutkijat, tutkittavat henkilöt, muut ihmiset, rakennettu ympäristö tai luonto. Informaation tuottamiseen liittyy myös toinen, Pietarisen neljäntenä vaatimuksena mainitsema rehellisyyden vaatimus, joka tarkoittaa sitä, että tutkija ei saa syyllistyä vilpin harjoittamiseen.

Tutkimustoiminnalla saadun informaation välittämiseen liittyy myös eettisiä kysymyksiä, jotka Pietarinen kiteyttää yleiseksi vaati-mukseksi nimeltä julkaisutoiminnan eettinen vaatimus. Sillä hän tar-koittaa, että informaation välittämisessä on noudatettava hyvää tieteel-listä käytäntöä ja rehellisyyden vaatimusta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tutkijan tulee olla huolellinen ja tarkka. Muiden tutkijoiden työ tulee ottaa huomioon, omat tulokset tulee esittää oikeassa valossa, ja tutkijan tulee kunnioittaa avoimuutta ja kontrolloitavuutta. Rehel-lisyyden vaatimus taas kieltää sellaiset vilpin muodot kuin sepitetyt ja vääristellyt tulokset, luvattomat lainaukset ja toisen tekstin esittä-misen omana.

Myös tutkimustoiminnalla saadun informaation käyttöä voidaan tarkastella tutkimuksen etiikan näkökulmasta. Tähän liittyen Pietari-nen nimeää sosiaalisen vastuun vaatimuksen, jonka mukaan tutkijan tulee osaltaan vaikuttaa siihen, että tieteellistä informaatiota käytetään eettisten vaatimusten mukaisesti.

Viimeiseksi tutkijoihin kohdistuu Pietarisen mukaan eettisiä vaa-timuksia oman ammattikuntansa jäseninä. Näitä on hänen mukaansa kaksi. Ammatinharjoituksen edistämisen vaatimuksen mukaan tut-kijan tulee toimia tavalla, joka edistää tutkimuksen tekemisen mah-

17

dollisuuksia. Tutkijan ei esimerkiksi sovi syyllistyä vain oman edun tavoitteluun, koska vaikka tähän ei liittyisi suoranaista tutkimusrahoi-tuksen väärinkäyttöä, sen seurauksena on ainakin tutkijoiden maineen yleinen tahriintuminen, mikä puolestaan vaikeuttaa tutkijan ammatin harjoittamista. Samaan tematiikkaan liittyy myös viimeinen Pietari-sen nimeämä eettinen vaatimus, joka on kollegiaalinen arvostus. Sen mukaan tutkijoiden tulee suhtautua toisiinsa arvostavasti, ei vähätte-levästi. Kollegiaalisuuden vaatimus ei kuitenkaan tarkoita tutkimus-toiminnassa ilmenneen vilpin tai muun väärinkäytöksen painamista villaisella. Päinvastoin tutkijan ammattietiikka vaatii vilpin paljasta-mista, sillä kysymys on koko tieteenharjoituksen perustasta eli tutki-muksen tuottaman informaation luotettavuudesta.

Kun ajatellaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, on ilmeistä, että sen harjoittamiseen liittyy eettisiä ongelmia ja kysymyksiä kaikilla Pietarisen mainitsemilla osa-alueilla. Sen vuoksi on tietyssä mielessä yllättävää, miten vähän tutkimuksen etiikasta puhutaan yhteiskun-tatieteilijöiden keskuudessa. Toisin kuin monilla muilla tutkimus- ja ammattialoilla, kuten terveydenhuollossa, lääketieteessä, biotekniikas-sa ja geenitekniikassa, yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen piirissä ei ole myöskään muodostettu ammattieettistä asiantuntijaelintä, joka kä-sittelisi ongelmatapauksia ja antaisi suosituksia siitä, miten tutkimuk-sen etiikka tulee ottaa alan tutkimuksessa huomioon. Tutkimussuunni-telmiakin käsitellään eettisissä lautakunnissa käytännössä vain silloin, jos tutkimus kohdistuu suoraan ihmisiin ja jos aineiston saanti edel-lyttää lupaa joltain organisaatiolta, jossa toimii eettinen toimikunta. Joissain tapauksissa tutkijat voivat itse toimittaa suunnitelmansa ar-vioitavaksi johonkin eettiseen toimikuntaan esimerkiksi siksi, että tut-kimuksen julkaisija edellyttää sitä.

Miksi tutkimuseettisten kysymysten käsittely on niin heikosti insti-tutionalisoitunut yhteiskuntatieteissä? Onko yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen liittyvissä eettisissä kysymyksissä jotain erityistä, joka selittäisi asiaintilan? Jotta voisin koettaa vastata näihin kysymyksiin, käsittelen ensin esimerkinomaisesti joitakin eettisiä kysymyksiä, joihin olen sosiologina törmännyt. Sen jälkeen pohdin kysymystä siitä, mikä on etiikan kannalta erityistä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa.

YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA

18TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ

Esimerkkejä yleisistä eettisistä kysymyksistäKun puhutaan tutkimukseen liittyvistä eettisistä ongelmista, on näh-däkseni ensinnäkin syytä korostaa, että eettiset kysymykset ovat mää-ritelmällisesti ratkaisemattomia. Vaikka erilaiset asiantuntijaelimet voivat laatia yleisohjeita ja toimintaperiaatteita, ne eivät kelpaa me-kaanisiksi säännöiksi, joita noudattamalla eettiset ongelmat ratkeavat lopullisesti. Eettiset ongelmat ovat pohdintaa siitä, miten tehdä asiat parhaalla mahdollisella tavalla tilanteessa, jossa eri tavoitteet ja peri-aatteet ovat jännitteisessä suhteessa keskenään.

Tutkimuseettisiä kysymyksiä pidetään vakavimpina silloin, kun tutkimus kohdistuu ihmisiin. Edellä käsitellyssä listassa eettisistä pe-rusvaatimuksista tähän liittyvät ongelmat sisältyvät ennen kaikkea vaaran eliminoimisen vaatimukseen, jonka mukaan tutkimus ei saa tuottaa kohtuutonta vahinkoa. Toisaalta tapaa, jolla ihmisiä käsitel-lään tutkimuksen kohteina, voidaan tarkastella myös ammatinharjoi-tuksen edistämisen vaatimuksen kannalta. Vaikka tutkimus ei tuottaisi kenellekään suoranaista vaaraa, moitittava käyttäytyminen tutkitta-via kohtaan voi vahingoittaa tutkimuksen mainetta ja siten vaikeuttaa tutkimuksen tekemisen edellytyksiä jatkossa. Siten tutkijalta voidaan edellyttää kunnioittavaa suhtautumista tutkittaviin ihmisiin, mitä voi-daan tietenkin pitää myös yleisinhimillisenä ohjenuorana riippumatta siitä, onko kyse tutkimuksen tekemisestä vai mistä tahansa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta.

Tutkijan voi edellyttää kantavan kunnioittavasta suhtautumisesta erityistä huolta sen vuoksi, että hän on yleensä tutkijan ja tutkittavan välisessä suhteessa hallitsevassa roolissa. Usein tutkija on paremmin koulutettu ainakin sen suhteen, mistä koko tutkimuksessa on kysy-mys. Vain tutkija tietää tarkkaan, mihin laajempaan kontekstiin tut-kittavien haastattelut tai havainnoinnit liittyvät. Tutkittava ei usein voi myöskään ennakoida, mitä kaikkia seuraamuksia tutkimuksella sen valmistuttua on.

Jos tarkastellaan osallistuvaan havainnointiin ja vapaamuotoisiin haastatteluihin perustuvaa tutkimusta, siinä tullaan hyvin lähelle ta-

19

vallista tuttavuus- tai ystävyyssuhdetta. Tutkija ottaa yhteyttä ihmi-siin ja tekee tuttavuutta heidän kanssaan. Hän on usein myös rajat-toman kiinnostunut tutkittavistaan ja heidän elämästään, myös sen hyvin henkilökohtaisista ja intiimeistä puolista. Tutkittava voi saada tästä sen vaikutelman, että kyse on enemmästä kuin vain asiaperustei-sesta suhteesta. Voi olla tutkijan edun mukaista pitää yllä tämän kaltai-sia vääriä odotuksia, koska se voi edistää tutkimusaineiston hankintaa, mutta on ilmeistä, että tässä lähestytään helposti hyväksikäytön rajaa. Toisaalta on myös loukkaavaa, jos tutkija heti intiimeilläkin alueilla liikkuvia haastatteluja tehtyään ilmaisee välinpitämättömyyttä haas-tateltavaansa kohtaan ihmisenä. Osallistuvaan havainnointiin perus-tuvissa tutkimuksissa tutkija joutuu käytännön pakosta myös itse ra-ottamaan omaa persoonaansa ja kertomaan yksityiselämästään, koska edellyttää samaa tutkittaviltaan. Toisaalta hän joutuu pohtimaan, mis-sä menee hänen oman yksityiselämänsä raja.

Samaan tematiikkaan liittyy kysymys siitä, millaisia velvollisuuk-sia tutkimuksen tekijällä raportoijana on tutkittavia kohtaan. Koska tutkija haluaa tyypillisesti ilmaista kunnioitustaan tutkittaviaan koh-taan, varsinkin etnografisissa tutkimuksissa tutkija usein toimittaa avaininformanteilleen kopion tutkimusraportista. Monissa tapauk-sissa tutkittavat saavat luettavakseen jo raportin raakaversion ja heil-le varataan mahdollisuus kommentoida sitä. Tällaista menettelyä voi pitää osana metodia, koska siten ehkä tulee esille uusia kiinnostavia asioita tutkimuksen kohteesta. Toisaalta on ilmeistä, että tutkittavista ei tätä kautta tule tutkimuksen apukirjoittajia. Vaikka tutkimussuhde tehtäisiin hyvinkin tasavertaiseksi ja tutkittavien rooli muutettaisiin kohteen asemasta lähemmäksi aktiivisen toimijan roolia, mikään ei muuta sitä, että tutkimusraportti on tutkijan, ei tutkittavien tuotos, ja tutkijan täytyy myös kantaa vastuu siitä, mitä siinä esitetään. Tutkit-tavilla voi esimerkiksi olla perusteltuja huomautuksia tulosten ja tul-kintojen suhteen, mutta silloin kun on kysymys tutkimuksesta, tutkit-tavat eivät myöskään voi päättää sen tuloksista.

Tutkimuksen kohteet eivät siis voi määrätä tuloksista tai tulkin-noista, vaan heitä vähemmän mairittelevatkin asiat tulee voida sanoa. Se ei toisaalta tarkoita, että heidät esitettäisiin tarpeettomasti loukkaa-

YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA

20TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ

valla tavalla. Raportissa ei tule tehdä tavallisista ihmisistä hölmöjä esi-merkiksi siten, että siinä herkutellaan koomisella vaikutelmalla, jonka murreasuiset sitaatit suorasta puheesta voivat saada aikaan.

Yksi tavanomaisimmista tutkimuksen etiikkaan kytketyistä kysy-myksistä on vaatimus siitä, että tutkittavia ei voi tunnistaa raportista. Sen vuoksi tutkijan tulee usein käyttää salanimiä paitsi yksilöistä, myös instituutiosta tai jopa paikkakunnasta, jota tapaustutkimus koskee. Jos raportointi edellyttää, että tutkimuksen kohteena oleva instituutio ker-rotaan, tutkija joutuu usein muuttamaan tietoja, joita annetaan rapor-tissa esiintyvien yksilöiden taustoista, kuten ammatista tai iästä. Tut-kija voi myös rakentaa henkilöitä yhdistämällä useamman henkilön piirteitä uudeksi roolihenkilöksi, jolloin tullaan jo lähelle kaunokirjai-lijan työskentelytapoja. Tässä on toisaalta se ongelma, että tutkimuk-sen tulkintojen pätevyyden arviointi voi vaikeutua.

Esimerkiksi lähiöravintolan kanta-asiakaskunnan osallistuvaan havainnointiin perustuneissa tapaustutkimuksissa (ks. Sulkunen ym. 1985) emme kertoneet, mistä Tampereen lähiöistä niissä oli kysymys tai missä ravintoloissa tapaustutkimukset tehtiin. Raporteissa maini-tut henkilöt olivat kyllä oikeita, mutta he esiintyivät salanimillä. Täl-tä osin anonymiteetin varjelu toimi, mutta kun ensimmäinen raportti oli ilmestynyt ja siitä oli juttua valtakunnallisissa sanomalehdissä, tut-kimuksen kohteena ollut lähiöravintolan tikkaporukka kiinnitti heitä esittäneen pilakuvan kyseisen ravintolan ilmoitustaululle. He olisivat olleet myös valmiita esiintymään raportissa oikeilla nimillään.

Vaikka tutkittavat voivat itse murtaa yksityisyyden suojansa, tutkija ei nähdäkseni voi lähteä siitä, että tutkittavilta luvan saatuaan hän ker-too avoimesti, keitä hän on haastatellut. Hänen pitää itse harkita yksi-tyisyyden suojan turvaamiseen liittyvät ratkaisut, koska hänellä on tut-kittavia paremmat edellytykset ennakoida, mitä kaikkea julkisuus voi tuoda tullessaan myös tutkittavien elämään. Tässä asiassa kunnioitus tutkittavia kohtaan merkitsee, että tutkijan ei tule olla tarpeettoman hol-hoava, mutta toisaalta tutkittavat ovat ensikertalaisia, jotka eivät välttä-mättä kykene ennakoimaan kaikkia julkisuuden seuraamuksia.

Kuten jo artikkelin alussa toin esille, eettiset kysymykset eivät kui-tenkaan rajoitu vain tutkijan ja tutkittavan suhteeseen. Laajemmin kyse

21

on siitä, että koska tutkimuksen tekoon ja tieteeseen instituutiona liit-tyy taloudellisia etuja ja valtasuhteita, niihin liittyy myös ristiriitoja, jotka herättävät kysymyksiä oikeasta ja väärästä.

Oman ryhmänsä näistä kysymyksistä muodostavat tieteen ja tutki-jan statukseen liittyvät eettiset ongelmat. Koska pätevöityminen ja an-sioituminen tutkijana voi tuottaa rahaa, kunniaa ja vaikutusvaltaa, on aina houkutus ”vetää mutkat suoraksi” tavalla tai toisella. Sen sijaan että käyttäisi paljon aikaa lukemiseen, aineiston hankintaan ja analy-sointiin, yksilö voi esimerkiksi kopioida omanaan esittämänsä teks-tin muualta. Internet on myös tehnyt plagioinnin entistä helpommak-si, koska sen käden ulottuville tuomasta valtavasta tekstimassasta on helppo löytää kopioitavaa. Tekijän ei edes tarvitse kirjoittaa tekstiä uu-destaan, pelkkä leikkaaminen ja liimaaminen riittävät.

Plagiointi on helppo tuomita epäeettiseksi, mutta tässäkään kysy-myksessä etiikka ei pelkisty yksinkertaisiksi säännöiksi. Vaikka tutki-ja tekisi asianmukaisen viittauksen lähteisiinsä, miten esimerkiksi ve-detään raja sitaatin ja lainauksen välillä? Varmaan jokainen tutkija on joutunut pohtimaan tämän suhteen omia käytäntöjään.

Tutkimuksen tekemiseen liittyy myös oletus, että tutkija tuntee riit-tävän laajasti asiaa käsitelleen aikaisemman kirjallisuuden, mikä on en-tistä vaikeampaa, koska maailmalla julkaistaan valtavat määrät uutta tutkimusta kaiken aikaa. Tällöin on houkutus tehdä lainauksia toisen lähteen kautta. Mikä tässä suhteessa on hyväksyttävää ja mikä tuomit-tavaa, vaatii jatkuvaa rajanvetoa. Tutkija tai tutkijaryhmähän voi esi-merkiksi käyttää tutkimusapulaisia, jotka tekevät aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta referaatteja, niin että artikkelin kirjoittajana esiintyvä lainauksen tekijä ei välttämättä ole nähnyt kirjoja tai artikkeleita, joi-hin hän viittaa. Tätä pidetään kuitenkin aivan normaalina, tutkijan am-mattitaitoon liittyvänä asiana. Yksittäistä viittausta kokonaiseen jouk-koon julkaisuja ei edes välttämättä tulkita merkiksi siitä, että viittaaja on lukenut ne kaikki. Toisaalta joidenkin tutkijoiden henkilökohtaiseen etiikkaan voi kuulua periaate, jonka mukaan he viittaavat vain julkai-suihin, jotka ovat lukeneet.

Koska tieteellisestä meritoitumisesta ja tieteellisen työn tuloksis-ta palkitaan eri tavoin tiedeinstituutiossa, omaa ansioituneisuutta voi

YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA

22TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ

yrittää parantaa myös esimerkiksi siten, että kaunistelee omaa julkaisu-luetteloa. Koska nykyään esimerkiksi korostetaan ns. referee-prosessin läpikäyneiden artikkeleiden suurempaa arvoa muihin tieteellisissä jul-kaisuissa ilmestyneisiin kirjoituksiin verrattuna, näkee usein julkaisu-luetteloita, joissa jopa kirja-arvosteluita on korotettu referoitujen artik-keleiden luokkaan. Jonkin aikaa sitten tapasin julkaisuluettelosta jopa tietojen mukaan pari vuotta vanhan artikkelin, joka ei tarkemmin asiaa tutkittuani ollut koskaan ilmestynyt. Koko julkaisuhanke oli rauennut. Paljon tavallisempaa on, että julkaisuluetteloissa roikkuu vuosikaudet painossa olevia julkaisuja.

Vaikka tutkija ei vääristelisikään totuutta sen suhteen, mitä on jul-kaissut, on monia muita eettisesti ongelmallisia tapoja parantaa tie-teellistä tuottavuutta. Julkaisuja voidaan esimerkiksi tehtailla siten, että ero tutkijan julkaiseman kahden eri tekstin välillä on mitättömän pieni tai olematon. Voi esimerkiksi olla, että käytännössä sama teks-ti julkaistaan kahdella eri foorumilla tai että artikkeli yksinkertaises-ti käännetään toiselle kielelle. Yksi keino lisätä tuotantoa on, että or-ganisaation valtarakenteen määräämän käytännön tai tasavertaisten tutkijoiden keskinäisen yhteistyösopimuksen mukaisesti oma nimi li-sätään muiden julkaisuihin kirjoittajaksi.

Oman ryhmänsä tulosten eettisesti kyseenalaisessa parantamisessa muodostavat keinot, joilla vaikutetaan oman artikkelin saamien viitta-usten määrään. Koska viittausten määrä on yksi kriteeri, jolla tutkijaa tai hänen julkaisujaan arvioidaan, tietyn alan tutkijoista koostuva keskinäi-sen avun kerho voi sopia, että omissa artikkeleissa viitataan systemaat-tisesti ystävien julkaisuihin, jotka tekevät saman vastapalveluksen.

Viittausten tekemisellä oikeisiin julkaisuihin voi pyrkiä myös edesauttamaan sitä, että artikkeli läpäisee arviointiprosessin. Kuuluu esimerkiksi suorastaan tutkijan ammattitaitoon, että hän ennen artik-kelin lähettämistä lehdelle tutkii, keitä on lehden toimituskunnassa, ja viittaa oman artikkelin aihepiiriä lähellä olevien julkaisuihin, koska toimituskunnan jäseniä käytetään yleensä arvioitsijoina.

Edellä mainittujen tieteellistä tuottavuutta tai sen laadun indikaatto-reita parantavien keinojen ohella voidaan mainita ainakin vielä muiden tieteellisten ideoiden omaksuminen ja esittäminen omissa nimissä ilman

23

viittauksia kontekstiin, jossa on saanut kuulla tai lukea ideasta. Yleises-ti tunnettuja, vaikkakin harvinaisia, ovat myös olemattomat oppiarvot, joita nykyisenä Internetin aikakautena voi tilata myös verkosta.

Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen erityispiirteet?Edellä kuvaamani tutkimuseettiset kysymykset eivät liity mitenkään erityisesti yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, mutta niistä on helppo löytää esimerkkejä myös yhteiskuntatutkimuksen parista. Jos taas ajatellaan ihmisiin kohdistuvaa tutkimusta, johon liittyviä eettisiä ongelmia pidetään yleensä vakavimpina, huomattava osa yhteiskun-tatieteellisestä tutkimuksesta kohdistuu ihmisiin. Siten vähäistä kiin-nostusta eettisten toimikuntien perustamista kohtaan ei voi selittää vähäisillä eettisillä kysymyksillä. Ehkä selitystä täytyy hakea yhteis-kuntatieteellisen tutkimuksen erityispiirteistä etiikan näkökulmasta.

Nähdäkseni yhteiskuntatutkimuksella on tältä kannalta yksi eri-tyispiirre. Toisin kuin luontoa tutkittaessa, yhteiskuntatieteessä kohde reagoi siihen, mitä siitä sanotaan. Tutkimus toimintana ja yhteiskun-nallisena instituutiona on siis osa sitä todellisuutta, jota yhteiskunta-tiede tutkii. Tämä nostaa esille monia eettisiä kysymyksiä niin teori-an rakentamisessa, kysymyksenasettelussa, raportoinnissa kuin myös tutkimuksen käytön valvonnassa.

Toki myös esimerkiksi luonnontieteessä tutkija joutuu eettisten ky-symysten äärelle pohtiessaan, mitä seuraamuksia hänen tutkimuksen-sa tuloksilla tai niiden käyttöönotolla voi olla ihmisille ja luonnolle. Onko esimerkiksi oikein kehittää entistä tuhoisampia aseita? Tai mitä siitä seuraa, jos yksilöille kerrotaan, mitä yksilöllisiä ominaisuuksia tai myöhemmin mahdollisesti puhkeavia sairauksia on koodattu hei-dän tai heidän vielä syntymättömien lastensa perimään? Myös tällai-silla tutkimuksen tuloksilla on yhteiskunnallisia seuraamuksia, mut-ta tutkimustulokset eivät kuitenkaan muuta kohteen ominaisuuksia, kuten fysiikan tai genetiikan lainalaisuuksia. Eettisissä pohdinnoissa on kyse siitä, mikä tieto on tarpeellista ja kenen tulee tietää sekä mil-laiset tiedon sovellutukset ovat hyväksyttäviä.

YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA

24TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ

Yhteiskuntatutkimuksessa itse kohteen reagointi tutkimukseen te-kee eettisestä vyyhdestä sekavamman. Kun esimerkiksi taloustietees-sä kehitellään pörssikauppaa käyvien apuvälineeksi mallia siitä, missä vaiheessa pitkään nousussa olleen osakkeen omistajat alkavat kotiut-taa voittojaan, tällaisen mallin pohjalta tehty ohjelmasovellus vaikut-taa itse ilmiöön siinä vaiheessa, kun riittävän moni toimija on ottanut sen käyttöön. Tietokoneiden antamat automaattiset myyntisuosituk-set voivat saada aikaan romahdusmaisen kurssilaskun.

Edellä kuvattua esimerkkiä taloustieteestä voi pitää vertauskuvana kaikelle yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle, mutta on muistettava, että löydöksen, tutkimustuloksen tai tieteellisen teorian ei tarvitse edes olla pätevä tai totuudenmukainen saadakseen aikaan yhteiskunnalli-sia seuraamuksia. Riittää, että tarpeeksi monet yksilöt tai organisaa-tiot ottavat jonkin ilmiön tai tilanteen määrittelyn todesta. Koska näin on, yhteiskuntatieteilijä joutuu aina pohtimaan tutkimus- ja julkaisu-toimintansa perusteita ja seurauksia. Miten huolelliseen tutkimukseen ja vankkaan näyttöön tutkijan tulkinnat perustuvat? Miten varmoina faktoina hän johtopäätöksensä esittää? Millaisia vuorovaikutusketjuja voi syntyä, jos monet ihmiset tai merkittävät yhteiskunnalliset toimi-jat ottavat hänen esittämänsä ennusteet tai tilanteen kuvaukset huo-mioon? Tutkija voi joutua toisin sanoen pohtimaan sitä, millaista yh-teiskunnallista todellisuutta hän on osaltaan rakentamassa, jos hänen tutkimustulostensa perusteella yksityisen tai julkisen sektorin organi-saatiot katsovat viisaaksi muuttaa käytäntöjään tai eduskunta päättää muuttaa lainsäädäntöä.

Ongelmallista tässä on se, että totuus ei välttämättä johda oikeaan eikä virheellinen tieto väärään. Tutkija ei siten voi hakea etiikalleen pettämätöntä turvaa tieteellisen tutkimuksen pelisäännöistä. Jos hän arvelee, että tiettyjen kysymyksenasettelujen tekeminen ja tutkimus-tulosten julkistaminen on omiaan johtamaan yhteiskunnallisen kehi-tyksen hänen mielestään väärään suuntaan, hän kokee ratkaisunsa on-gelmalliseksi silloinkin, kun toimii tieteen pelisääntöjen mukaisesti. Toisaalta poliittiselta kannalta mielestään vastuullisesti toimiva, kun-nioittamiaan arvoja toiminnallaan edesauttava tutkija voi kysyä, py-hittääkö tarkoitus keinot. Jos tutkija haluaa kysymyksenasettelullaan

25

ja tulkinnoillaan vaikuttaa siihen, että hänen julkaisutoimintansa tukee hänen suotavana pitämäänsä yhteiskunnallista kehitystä, voi kysyä, onko puhe enää ollenkaan tieteellisestä tutkimuksesta: tutkija asettuu-kin enemmän kansalaismielipiteen esittäjän, yhteiskunnallisesti kan-taa ottavan kirjailijan rooliin. Samalla hänen on syytä kysyä itseltään, mistä hän voi varmasti tietää yhteiskunnallisten näkemystensä ja ar-vojensa paremmuuden tai miten hänen toimintansa eroaa henkilöstä, jonka toimintaa ohjaavat pyhät uskonnolliset arvot.

Nämä ovat yhteiskuntatieteen etiikan ydinkysymyksiä, joita esi-merkiksi Max Weber on käsitellyt esseessään Tiede ammattina ja kutsu-muksena (Weber 1946). Weberin mielestä sosiologin tulee ilman muuta tehdä selvä ero tieteentekijän ja kansalaisen rooliensa välillä: kansa-laisena sosiologikin voi ilmaista poliittisen kantansa ja puolustaa sitä, mutta tutkijan ja tieteellistä asennetta opiskelijoilleen välittävän opet-tajan roolissa hänen tulee puolustaa tieteen arvovapautta eli sitä, että tiede on vapaata kaikista esioletuksista.

Weberin kanta vaatimukseen tieteen arvovapaudesta on siinä mie-lessä ainoa mahdollinen, että jos poliittiset näkemykset tai pyhät arvot määräävät siitä, millaisia tutkimustuloksia julkaistaan, kyse ei enää ole tieteestä. Tässä mielessä tutkimuseettiset kysymykset eivät ole erillään niistä kriteereistä, joilla tieteellisen tutkimuksen laatua arvioidaan, vaan tieteen (eettiset) pelisäännöt ovat konstitutiivisia sääntöjä: jos tutkimuksessa ei toimita niiden mukaisesti, kyse ei enää ole tieteestä.

Jotta asia olisi varmasti riittävän mutkikas, yhteiskuntatieteilijän on kuitenkin muistettava ja muistutettava, että tieteellisyyden korostami-nen toimii myös markkinointikeinona varsinkin nyky-yhteiskunnissa, joissa tieteellistä tutkimusta pidetään ensiarvoisen tärkeänä taloudel-lisen menestyksen tekijänä. Jos ja kun tietynlaiset metodit, käytännöt ja säännöt tulevat yleisesti tunnetuiksi ja tunnustetuiksi tieteen tun-nusmerkeiksi, niitä todistetusti noudattaen saadut tulokset, tulkinnat ja suositukset saavat taakseen tieteen arvovallan ja sitä kautta ovat ehkä erityisen tehokkaasti ohjaamassa yhteiskunnallista kehitystä. Kuitenkin kodifioidut tieteen tunnusmerkit voivat ohjata tutkimus-ta tietynlaisiin kysymyksenasetteluihin ja vaikeuttaa tai suorastaan estää toisenlaisten kysymysten esittämisen ainakaan siten, että niitä

YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA

26TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ

tunnustettaisiin tieteellisiksi tai että niiden virittämää tutkimusta pi-dettäisiin tieteellisenä.

Vastauksia kysymyksiinMiksi yhteiskuntatieteilijät eivät siis ole olleet erityisen kiinnostunei-ta tutkimuseettisistä kysymyksistä ainakaan sikäli, että yhteiskunta-tieteen alalle olisi perustettu eettinen neuvottelukunta? Edellä oleva tarkastelu yhteiskuntatieteen erityispiirteistä osoittaa, että syynä ei ai-nakaan ole yhteiskuntatieteen eettinen ongelmattomuus. Vastaukset löytyvät pikemminkin siitä, että yhteiskuntatieteen peruskysymykset kietoutuvat erottamattomasti etiikan ympärille.

Yhteiskuntatieteilijöiden vähäinen kiinnostus tutkimusetiikkaan onkin näköharha. Sosiologin näkökulmasta on useinkin keinotekoista erottaa tutkimuksen eettinen arviointi siitä, miten tutkimusta ja sen laa-tua ylipäätään arvioidaan tiedeyhteisössä. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että on aina myös tietyssä mielessä eettisesti kyseenalaista, jos tieteen nimissä julkaistaan tutkimustuloksia, joiden perusteet ovat teoreetti-sesti tai metodisesti ongelmallisia. Toisaalta näin on aina, sillä kuiten-kin jonkun tiedeyhteisöön kuuluvan näkökulmasta mistä tahansa tutki-muksesta löytyy kritiikin sijaa. Juuri tämän jatkuvan tieteen valistuneen yleisön kritiikin kautta tiede kehittyy. Voidaan tulkita, että yhteiskun-tatieteilijöiden näkökulmasta tiedeyhteisö ja valistunut yleisö on itses-sään tieteen eettinen toimikunta, joten erillisiä elimiä ei tarvita.

Sama periaate tiedeyhteisöstä tieteen kehityksen takeena ja laadun valvojana pätee tietenkin kaikkiin tieteenaloihin. Voikin kysyä, onko yhteiskuntatieteilijöillä ollut jotain erityistä syytä suhtautua nuivasti eettisiin toimikuntiin. Mitä haittaa niistä voisi olla; antaisihan jonkin-lainen neuvottelukunta yhteiskuntatieteilijöille asiantuntija-apua ja se-lustatukea tilanteissa, joissa tutkija epäröi kysymyksenasettelujensa ja metodiensa eettisyyttä?

Nähdäkseni yhteiskuntatieteilijöitä huolestuttaa tässä kysymyk-sessä se, että jos tutkimusluvan saaminen edellyttää eettisen toimi-kunnan hyväksyntää tutkimussuunnitelmalle, tutkimuksen kriittisyys voi vaarantua. Kun koko tiedeyhteisöön nähden pieni joukko ihmi-

27

siä on päättämässä, millaista tutkimusta saa tehdä ja millaisia meto-deja käyttää, ei ole takeita siitä, että päätöksiä ohjaa vain esimerkiksi huoli vaarasta, jonka tutkimus voi aiheuttaa tutkittaville. Eettiset toi-mikunnat voivat itse muodostua tutkimuseettiseksi ongelmaksi. Jotta esimerkiksi sosiologi tai hoitotieteilijä voi saada pääsyn jonkin sairaa-lan potilasaineistoon tai luvan haastatella potilaita, hänen tulee saa-da siihen lupa kyseisen sairaalan eettiseltä toimikunnalta, jonka jä-senten koulutustausta on yleensä lääketieteellinen. Toimikunta voi esimerkiksi vaatia laadullisissa haastatteluissa esitettäviä kysymyk-siä nähdäkseen, mikä on sikäli mahdotonta, että jokainen haastatte-lu on erilainen. Ei ole myöskään tavatonta, että yliopistollinen sai-raala edellyttää jonkun professorinsa nimeä tutkimuksen tekijöiden joukkoon siitä tehtäviin julkaisuihin, koska siten sairaala saa valtiolta julkaisutoiminnan impact-pisteisiin sidottuja erityisvoimavaroja. Yh-dysvalloissa tutkimuseettisten toimikuntien kiristyvä ote sen suhteen, mitä pidetään yksilön oikeuksia loukkaavana, on johtanut siihen, että erilaisten instituutioiden kautta tavoitettavissa olevia ihmisiä ei mo-nessakaan tapauksessa voi enää tutkia esimerkiksi haastattelemalla (Hoonaard 2002).

Instituutioiden pelko asiakkaiden oikeusjutuista ja vahingon-korvausvaatimuksista on syrjäyttänyt tiedeyhteisön juridiikan asi-antuntijoilla, joiden ymmärtämättömyys yhteiskuntatieteestä ja sen merkityksestä on tehnyt joidenkin tutkimusperinteiden jatkamisen mahdottomaksi. Se ei ole välttämättä yksilön ja suotuisan yhteiskun-nallisen kehityksen riemuvoitto.

YHTEISKUNTATUTKIMUKSEN ETIIKASTA

28TUTKIMUS MENETELMIEN PYÖRTEISSÄ

Kirjallisuus

Hoonaard, W. C. van D. (2002) (ed.): Walking the Tightrope: Ethical Issues for Qualitative Researchers. Toronto: University of Toronto Press.

Karjalainen, S. (ym.) (2002): Tutkijan eettiset valinnat. Helsinki: Gaudeamus.

Pietarinen, J. (2002): Eettiset perusvalinnat tutkimustyössä. Teoksessa Karjalai-nen S. (ym.): Tutkijan eettiset valinnat. Helsinki: Gaudeamus, 58–69.

Sulkunen, P. & Alasuutari, P. & Nätkin, R. & Kinnunen, M. (1985): Lähiöravin-tola. Otava: Keuruu.

Weber, M. (1946): Science as a Vocation. Teoksessa Gerth, H. H. & Mills, C. W. (trans. & ed.): From Max Weber: Essays in Sociology. New York: Oxford University Press, 129–156.