S U O M E N

A I K A K A U S L E H D E N -

T O I M I T T A J A I N

L I I T T O

3/2009

Aloita lintuharrastus syksyllä! S. 4

2 LÖ

ÖPP

I 3-

2009

3 LÖ

ÖPPI 3-2009

Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liitto SAL ry:n jäsenlehti | 16. vuosikerta | Päätoimittaja: Ismo Lehtonen,puh. (09) 777 77 359, ismo@seiska.fi | Toimitussihteeri: Kaija Plit, kaija.plit@sal-info.org | Graafikko: Ilkka Helo,ilka.helo@gmail.com | Muu toimituskunta: Leena Aho, Marko Korhonen, Sinikka Pihlamaa, Timo Ripatti SAL ry. Hietalahdenkatu 2 B 23, 00180 Helsinki, puh. (09) 611 055, Puheenjohtaja: Ismo Lehtonen| Asiamies: Kaija Plit | Toimistonhoitaja: Jaana Virtanen, jaana.virtanen@sal-info.org | ISSN 1455-0032 |Painopaikka: Painoyhtymä, Teollisuustie 21, 06150 Porvoo

Pääkirjoitus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 3

Lintuharrastaja tarvitsee kirjan ja kiikarin . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4

Lomamatkoista tuli tutkimusmatkoja . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 8

Lehtiä kahdessa polvessa: ”Syyllisyys on helpottanut” . . . . . . . . . . . . . . . . . 12

Lehtiä kahdessa polvessa: Tätä et voi välttää! . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 14

“Ei kurjuutta kummempaa”- Lööppi SAL:n syysseminaarissa . . . . . . . . . . . . 16

Kyllä - vauvat muuttivat kaiken! . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 18

Kirja-arvostelu: Naisen tarkentuva kuva . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 21

Helmijuttu: Lähellä, kaukana . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 22

Kirja-arvostelu: Opas supertoimittajalle . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 26

SAL-uutisia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 29 Kannen kuva: Timo Ripatti

TIMO

RIPATTI

sisältö 3-2009

s. 8

s. 18

s. 22

pääkirjoitus SYYSSATOA

Syksy ainakin alkoi tavallista lämpimämmissä merkeissä, ja toivot-tavasti myös jatkuu keleiltään miellyttävänä.

Se säästä. SAL:n hallituksen syysseminaarissa pohdittiin jälleen urakalla syn-

tyjä syviä. Perinteiseen tapaan syntyi myös tuloksia. SAL:n jäseniä konkreettisimmin koskee jäsenkysely, joka järjestetään syksyn aikana, todennäköisesti jo lokakuussa.

Idea kyselyyn syntyi jo kevätkauden viimeisessä hallituksen koko-uksessa. Seminaarissa mietittiin, mitä kyselyssä oikeastaan haluttaisiin saada selville. Kyselyn avulla SAL:n hallitus haluaa saada selville, mitä jäsenet SAL:sta haluavat ja mitä he siitä ajattelevat, vai haluavatko tai ajattelevatko mitään.

Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi, sillä nyt on loistava mahdollisuus vaikuttaa SAL:n toimintaan ja sen tuleviin linjauksiin, myös tätä hallitus-kautta pitemmälle. Eikä tarvitse lähteä edes mihinkään kokoukseen, riit-tää kun istuu koneensa ääressä ja käyttää pari minuuttia pohtimiseen.

Kysely ei ole monimutkainen, mutta sen tuloksista on hyötyä, kun SAL suunnittelee toimintaa jäsenilleen tai tekee aloitteita Journalistilii-ton valtuustossa. Sen avulla suunnataan toimintaa sinne, mikä tuntuu jäsenistä oikeasti tärkeältä.

Jäsenten mielipide on erityisen hyödyllinen juuri nyt, kun kes-kustelu Journalistiliiton taloustilanteesta käy kuumimmillaan. Ajatus jäsenkyselystä sai alkunsa siitä, että liitto tiedusteli, miten yhdistykset leikkaisivat omaa toimintaansa, jos niiden osuutta jäsenmaksutuloista pienennettäisiin?

Lööpin ilmestyessä ollaan paremmin selvillä siitä, miten liiton sijoi-tukset jatkossa tuottavat. Jäsenmaksutulon kutistuessa sijoitusten osuus liiton rahoituksesta on yhä tärkeämpi. Journalistiliitto on säästökuu-rin edessä ensi vuonna ja säästökohteita mietitään kuumeisesti. Yhdis-tyspalautuksen leikkaaminen tuntuu monien mielestä olevan houkut-televa ja helppo tapa ja sitäkin pitää tietysti harkita, jos liitto on todella joutumassa kassakriisiin. Se ei kuitenkaan saa olla ensimmäinen kohde, vaan sitä ennen on käännettävä kaikki muut mahdolliset kivet. Yhdis-tykset kun eivät ole mitään huvitoimikuntia, joiden toiminnan supis-tuksilla ei olisi mitään merkitystä rivijäsenten elämään ja arkeen.

Ismo Lehtonenismo@seiska.fi

4 LÖ

ÖPP

I 3-

2009

5 LÖ

ÖPPI 3-2009

TEKSTI JA KUVAT: TIMO RIPATTI

Sakari ”Kalle” Palmio työs-kentelee Sanoma Magazines Finlandin reprossa. Hänen

työnimikkeensä on premediaope-raattori. Kalle harrastaa ulkoliikun-talajeja, kuten pyöräilyä ja melontaa. Monet tuntevat hänet myös innok-kaana lintuharrastajana.

Tapaamme Kallen kotona Es-poossa, aivan Luukin ulkoilualu-een tuntumassa.

Aloitan mukamas helposta ky-symyksestä.

Miten lintuharrastuksessa pääsee alkuun?

- Lintuja näkee melkein kaikkialla ja kaikkina vuodenaikoina. Niitä näkee kävelyretkillä ja vaikka omassa pi-hassa, melkein missä vain ja milloin vain. Matkoihin ei siis tarvitse satsa-ta. Kiikareiksi kelpaavat ihan tavalli-set peruskiikarit, joita löytyy melkein jokaisen kodista. Harrastuksen ede-tessä voi sitten investoida kalliimpiin ja parempiin, mutta se ei ole välttä-mätöntä. Ensimmäiseksi kannattaisi kyllä hankkia hyvä lintukirja.

Kalle nostaa pöydälle kunnioi-tettavan kokoiset saksalaisvalmis-teiset kiikarit, ja arvaan että nämä ovat sieltä kalliimmasta päästä. Olet sitten tämmöiset hankkinut?

- Joitakin lintuja pääsee näke-mään vain aamu- ja iltahämäräs-sä. Näissä on 40-milliset etulinssit, mikä tarkoittaa hyvää valonkeräys-kykyä. Optisen laadun lisäksi kan-nattaa ostaessa kiinnittää huomio-ta kolhaisunkestävyyteen, ja veden-pitävyyskin on tärkeätä. Vaikka et uisikaan kiikareiden kanssa, niitä

Lintuharrastaja tarvitsee kirjan ja kiikarin

voi pitää huolettomammin venees-sä mukana, ja tietysti sateessa. Nä-mä suurentavat 10-kertaisesti, mi-kä on käsissä pideltäville kiikareille aika paljon. Peruskiikareiden 8x on helpompi pideltävä, mutta kiikarei-tahan kannattaa käyttää aina tuelta.

Seuraavaksi ilmestyy pöydälle lintuaiheisin kaiverruksin koristel-tu n. 60-senttinen puukeppi.

- Tätä kutsutaan seipiöksi. Suoma-lainen keksintö muuten. Kiikarit tue-taan yläpäähän ja alaosaa pidetään ke-hoa vasten, keskeltä käsillä tukien. Ei-

pä pääse näkymä tärisemään. Lisäksi kädet ovat enemmän levossa. Paina-via kiikareita ei jaksaisi kauaa kanna-tella kämmenien varassa.

Mainitsit lintukirjan. Millaista suosittelet? Nyt pöydälle alkaa kohota kirjapino.

- Euroopan Lintuopas on laaja te-os. Siinä on selkeä piirroskuvitus ja paljon lajeja.

Toinen hyvä kirja on Lasse J. Lai-neen Suomalainen Lintuopas. Kuvi-tus on toteutettu valokuvina, ja nii-

hin on piirretty tunnistamista hel-pottavia viitteitä. Lintujen levinnei-syysalueet muuttuvat pikkuhiljaa, joten uusi kirja on usein ajankoh-taisempi kuin vanha - vaikka lintuja koskeva tietohan ei sinänsä vanhe-ne. Divaristakin voi tehdä löytöjä.

Kirjoja näyttää Kallella olevan tietokirjatyyppisestä kertomakir-jallisuuteen. Taskuun sopiva, peh-meäkantinen Weilin+Göösin Lin-tuopas vaikuttaa hartaasti selatulta. Pinosta tunnistan myös Yrjö Ko-kon Laulujoutsenen.

Lintukirjoja moneen lähtöön. Osa on jo klassikkoja.

Lintuharrastajia Virolahdella toukokuisena aamuna.

Tällä palstalla sallilaiset kertovat harrastuksistaan. Mikä har-rastus antaa sinulle intoa ja potkua? Kerro siitä Lööpille! Kerro kaikille sallilaisille! Yhteystiedot Lööpin etusisäkannessa.

Sakari “Kalle” Palmiolle lintuhar-rastus on havaintojen tekemistä.

SAK

AR

I PALM

IO

SAKA

RI P

ALM

IO

6 LÖ

ÖPP

I 3-

2009

7 LÖ

ÖPPI 3-2009

- Tämän kirjan avulla pystyttiin vaikuttamaan yleiseen mielipitee-seen ja turvaamaan laulujoutsenien kanta, joka oli hupenemassa muu-tamaan kymmeneen pariin.

- Lintuja voi opiskella myös nii-den lauluäänien perusteella. Laula-va Lintukirja oli aikoinaan mones-sa kodissa ja koulussa ääninauhako-koelmana, nykyään sen saa CD:llä.

Vielä välineistä. Jotkut näkyvät käyttävän kaukoputkia.

- Kyllä, ja ihan perustellusta syystä. Kaukoputki suurentaa enemmän kuin kiikari, yleensä 20–60 -kertai-

sesti, ja sillä on merkitystä kun kat-sellaan vaikkapa vesilintuja. Nehän pysyttelevät monasti aika kauka-na tarkkailupaikasta. Kaukoputkea käytetään aina jalustalta, jolloin kat-selu on ergonomialtaan vaivatonta. Monet asentavat pienen digikame-ran kaukoputkeensa, ja kuvista tulee usein tosi hienoja. Tällaiselle kuvaa-miselle on oma nimensäkin: digisco-ping. Lintuharrastuskaupoissa myy-dään sovitteita, joilla digipokkarin saa kätevästi oikeaan kohtaan oku-laariin kiinni. Lintuharrastajan kau-koputkessa on prisma, joka kääntää kuvan oikein päin. Tähtiharrastajien

teleskoopit näyttävät kohteen ylösalaisin.

Vesilintujen esiintymis-

aluei l le on ra-

k e n -

nettu tarkkailupaikoiksi lintutor-neja, joihin kiivetään seuraamaan vaikkapa kevät- tai syysmuuttoa, aluskasvillisuuden yläpuolelle. Sil-loin kaukoputki on ehdoton pe-li. Tällainen torni on Viikissä, Laa-jalahdessa, Pitkäjärvellä, ja Suome-nojalla niitä on kaksikin sekä Pork-kalanniemelle mennessä Uutelan-torni. Lintuharrastajat järjestävät muuttolintujen levähdyspaikoille retkiä, Virolahti on suosittu paikka, ja tuo Porkkalanniemi.

Ja noissa paikoissa bongataan pal-jon lintuja?

- Minun lintuharrastukseni on ha-vaintojen tekemistä. Bongaajat ovat erikseen. He hakevat tunnis-tamispisteitä, joita kerätään pitkin vuotta. Bongarit saattavat matkus-taa isona joukkona monta sataa ki-lometriä yhden linnun perässä, vain saadakseen pisteitä. Mitä harvinai-sempi lintu, sen parempi. Lintuha-vainnoista laitetaan tekstiviesti ete-nemään ryhmän verkostossa, ja sillä tavalla ensimmäisen havainnon teh-nyt saa kovasti mainetta. Toiminta on miltei ammattimaista.

- Kaikkea voi bongata, ja millä reu-

Kiikari on edistyneelle lintuharrastajalle ihan eh-

doton. Laadukas zoomatta-va vaihto-okulaari saattaa

maksaa enemmän kuin muu kaukoputki yhteensä.

Muuttomatkalla olevia valkoposkihanhia kaukoputken lähentämänä, kuva on otettu

Virolahdella.

naehdoilla vain. Junia ja lentokoneita bongataan siinä missä lintujakin. Jos havainnot tehdään pelkästään keitti-ön ikkunasta, kerätään keittiöpinno-ja. On niitä huussipinnojakin.

Missä voi tehdä lintuhavaintoja tä-hän aikaan vuodesta?

- Nythän on oikein hyvä vuodenaika aloittaa harrastus. Lajeja on vähem-män liikkeellä, joten sekaannuksia

ei niin helposti tule. Ihmiset muu-tenkin tuntevat enemmän lintulaje-ja kuin uskovatkaan. Melkein kuka hyvänsä pystyy nimeämään pari-kymmentä eri lintulajia, kun vähän kysellään. Pienellä harjoittelulla voi jo tunnistaa sellaiset kuin mustaras-tas, punarinta, peukaloinen, närhi tai pikkulepinkäinen.

- Monet linnut ovat yleistyneet, kuten naakka, laulujoutsen, kyhmy-

joutsen, joidenkin parjaama meri-metso, harmaahaikara, valkoposki-hanhi ja merikotka, jonka voi otol-lisella hetkellä nähdä Porkkalan kär-jestä. Mustakurkku-uikku on sekin yleistynyt, ja lehdistön suosikkilin-nulla Bubi-huuhkajalla on paljon lajitovereita pääkaupunkiseudulla. Lokakuun tienoilla alkaa olla tiai-sia ja rastaita lähipiirissä.

Kyhmyjoutsen ei ainakaan ole kovin arka lintu. Nehän voivat olla aika sikoja kun hyökkäävät toisten lintu-jen kimppuun.

- Sikoja ovat. Reviiristään tietoinen kyhmyjoutsen voi uhkailla jopa lenkkipolulla kulkevaa ulkoilijaa.

-Talvi lähentää lintuja ihmisten seuraan. Tilhet tulevat syömään pihlajanmarjoja, rastaat esiinty-vät isoina parvina. Hyvä tapa teh-dä lintuhavaintoja on talviruokin-nan järjestäminen. Talia ja jyviä voi järjestää pidemmäksi aikaa saatavil-le, ja talviruokintaa pitää joka tapa-uksessa jatkaa koko kausi kun sen on kerran aloittanut. Kaupasta saa talitankoja, joissa on valmiina sie-menseosta mukana, ja muutamat rakentelevat ruokinta-automaatte-ja. Lintuharrastajien järjestämät pe-tolintujen talviruokinnat ovat olleet pelastamassa kokonaisia lajeja kato-amasta, esim. merikotkan. ■

”Jos havainnot tehdään pelkästään keittiön ikkunasta, kerätään keittiöpinnoja.

Seipiö. Suuret keksinnöt ovat yksinkertaisia.

8 LÖ

ÖPP

I 3-

2009

9 LÖ

ÖPPI 3-2009

TEKSTI JA KUVAT: TUIJA HALMEKOSKI

Lomamatkoista on tullut mi-nulle lähes mahdottomuus. En enää lähde matkalle miet-

timättä, millaisen jutun voisin koh-teestani kirjoittaa. Syy työläältä kuulostavaan matkan tekoon on yksinkertainen. Tapaamalla paikal-lisia ihmisiä saan matkasta irti pal-jon enemmän kuin turistina.

Ensimmäisen kerran oivalsin asian Leningradissa vuonna 1990, kun venäläiset odottivat kaupun-gin palauttamista Pietariksi. Mitä nimen vaihtaminen entiseen heil-le merkitsi? Haastattelin kulunees-sa, historian kerroksia hohkaavassa talossa asuvaa taiteilijapariskuntaa. Heidän tulevaisuuden odotuksen-sa koskettivat. Turistina olisin näh-

nyt vain arvorakennuksen ulkomaa-lien lohkeilevan.

Aina löytyy joku kiinnostava ky-symys, jota on kohdemaassa muka-va tutkailla.

Jostain syystä japanilainen elä-mänmuoto mietitytti minua jo nuo-rena. Mitä ovat geisha, sumo, hara-kiri, ikebana..? Vähän vanhempana ihmettelin, miten japanilaiset naiset selviytyvät perinteiden ja nykymaa-ilman vaatimusten ristipaineessa?

Anoin viime vuonna Aikakaus-lehdentoimittajain Säätiön apu-rahaa, ja yllätyksekseni se lennätti minut Japaniin. Anna-lehti kustan-si matkan valokuvaajaksi Elsi Ris-tan, jonka kanssa teimme neljä leh-tijuttua.

Geishuus huvitti ja ahdistiAnnan kollegojen kanssa pohdim-me ennen matkaa, kuinka japani-laisnaiset onnistuvat aina näyttä-mään niin tyylikkäiltä? Kysyin asi-aa Tokiossa katugallup-haastatteli-jana. Viime joulukuussa kymmenen japanitarta kertoi suomalaisnaisille tyylinsä perusteista Annassa.

Olen harrastanut kansanopistos-

sa kukkienasettelua ja japanilaista keramiikkaa, joten itseäni kiinnos-ti yksi estetiikan peruskysymyksistä: mikä on kaunista? Tiedustelin asi-aa Kiotossa vaatesuunnittelijalta, ki-monoasiantuntijalta ja taiteilijalta.

Hämmentävintä oli kuitenkin viettää kolme tuntia geishana. Olin kuullut Tampereella asuvilta ystä-viltä, että matkailijat voivat Kiotos-sa kokea metamorfoosin: myös län-sinaisia puetaan ja meikataan siellä geishoiksi! Halusin kokeilla, miten kimono muokkaa paitsi ruumista-ni myös mieltäni. Kokemus oli vit-sikäs, mutta myös ahdistava, ja ker-

roin siitä lehtijutun verran. En to-sin vieläkään tiedä, miten pitäi-si suhtautua faktaan, että Kiotossa yhä koulutetaan geishoja.

Ehkä suurin tutkimusmatkani kysymyksistä oli, millaisia asioita äidit Japanissa tyttärilleen opetta-vat. Millä keinoilla siellä voi naise-na menestyä?

Kotona, lähelläKolme naista, Hiroko Miwa, 80, hä-nen tyttärensä Hoko Miwa, 52, ja Hokon lukiota käyvä tytär Yumeko asuvat pienessä omakotitalossa To-kion naapurikunnassa. Matka sin-ne kesti metrolla, junalla ja taksilla puolitoista tuntia. Heti eteiseen as-tuttuani sain huomata, että saman-laisten kodin ahtaus- ja kasojen-purkukamppailujen kanssa he elä-vät kuin mekin; zen-minimalismi kuuluu sisustuslehtien maailmaan.

Iäkäs Hiroko tekee tietysti par-haansa kodin eteen, sillä Hoko uu-rastaa töissä kirjankustannusyhtiössä usein iltakymmeneen asti, ja Yume-kolta odotetaan menestystä lukiossa.

Kun isoäiti illan tullen halu-si viedä meidät vieraat ulos katso-

Lomamatkoista tuli tutkimusmatkoja

Kiotoon matkustaneen perheen äiti ja tytär halusivat olla hetken geishoja. Muodonmuutos tallennettiin tietysti videolle.

Tokiossa yövyimme perinteisessä ryoka-nissa, majatalossa, jonka puutarhan so-lina rauhoitti uniin. Vedessä uiskenteli

jättikokoisia kultakaloja, oletan...

Tauon paikka. Toimittaja Tuija Halmekoski ja valokuvaaja Elsi Rista japanilaisessa kylpylässä.

maan kaukana häämöttävän Fu-ji-vuoren huippua, niin tiesin, että hetki olisi myös hänelle merkityk-sellinen. Matkan parasta antia oli kuunnella vanhan rouvan ajatuk-sia siitä, mitä Fuji hänelle symbo-loi, ja lisäksi ne muutamat kohte-liaan kriittiset ajatukset nykyisestä elämänmenosta.

Toivoakseni reportaasi valai-si myös sitä, mitä lähdin selvittä-mään. On totinen fakta, että japa-nilaisnuoret kasvavat kovissa suo-rituspaineissa.

Sumo-painia en ikäväkseni näh-nyt, sillä mestaruuskilpailut olivat Tokiossa äskettäin päättyneet. Ha-rakiria en myöskään nähnyt, on-neksi. Ikebanasta sen sijaan nau-tin kaikkialla, sillä kukkienasette-lu kukoistaa arjessa näyteikkunoi-ta myöten.

Vaativa ympäristöJapani ei ole helppo kohde. Matka-järjestelyt kannattaa aloittaa todella hyvissä ajoin. Ilman tulkin tai suo-sittelijan apua on vaikea edetä, ellei hallitse japanin kieltä (esimerkiksi katugallupien tekeminen ei onnis-tu englanniksi). Treffit varmistin kellonlyömälleen viikkoja ennen tapaamisia, kysymykset olin lähet-tänyt haastateltaville jo kuukausia aiemmin. Japanilainen haluaa tie-tää tarkasti etukäteen, mitä hänel-tä odotetaan.

Netistä löytyy ihastuttavia, van-hoja ja edullisiakin ryokan-majata-loja, joita ilman en olisi oivaltanut, millaista elämä entisaikojen Japa-nissa on ollut. Ryokanit ovat pitkäl-le eteenpäin buukattuja � varaa heti.

Matkaan voi printata karttoja, joissa katuosoitteet ovat sekä japa-niksi että meidän kirjaimillamme, mutta silti taksi ehkä eksyy. Var-sinkin, jos sitä pyytää Tokiossa aja-maan kaupunginosasta toiseen. Pi-demmät välit kannattaa mennä metrolla tai kaupunkijunalla, vaik-ka se kuulostaa hankalammalta.

Ihmisiä tavatessa auttaa, jos

tietää jotakin heidän tavoistaan ja kehonkielestään. Etene suunnitel-man mukaisesti, asiallisesti ja hilli-tysti. Jos toinen alkaa yllättäen nau-reskella, se ei tarkoita, että tilanne olisi hänestä huvittava. Päinvastoin, tilanne on japanilaiselle ehkä hyvin-kin hankala.

Lue ennen Japanin matkaa ai-nakin Alan Macfarlanen kirja Ja-panin sydämessä (Atena 2008) ja Tapani Jussilan Tokio passi (Kan-ki Press 2008).

Nykyisin periaatteenani on mat-kustaa vain paikkoihin, joissa en ole

vielä käynyt. Silloin matkailu muut-tuu heti enemmäksi, tutkimusmat-kailuksi. Tänä vuonna syksyni kat-keaa pitkällä viikonlopulla Mosko-vassa. Toistaiseksi matkajännitys-tä luovat lähinnä kliseiset mieliku-vat, kukkahuiveihinsa verhoutuneet

vanhan maailman maatuskat tai uusrikkaat stilettikorkonaiset lo-uisvuittoneissaan.

Sen piti olla lomaa, mutta mie-tin kuumeisesti keinoja päästä sisäl-le jonkun kotiin. ■

Savitöiden te-kijälle Japani on ideoiden räjäyttäjä. Sushilautasia, riisikulhoja ja teemukeja kiotolaisessa taidekäsityö-kaupassa.

Tokiossa nuorten suo-sikkialueen, Harajukun, ytimestä löytyi liike, jonka ikku-nassa luki Ehkä Söpö. Myyjä kertoi, että liikkeen omistaja on kotoisin Suomesta. Nimi yksin-kertaisesti kuulostaa hauskalta, naurahti myyjä.

Kekseliästä. Neliönmuo-toisesta puuvillakan-kaasta saa käsilaukun seuraamal-la myyjän ohjeita. Kangasta voi käyttää myös pöytäliinana tai seinäkoris-teena taiÖ

Keskellä Kiotoa voi paeta hiljaisuuteen. Kodaiji-temppelin puutarhassa lepäävät silmä ja mieli.

Kansalaisopistossa syntyi jo ennen matkaa mukaelmani japanilaisesta puu-

tarhalyhdystä. Keramiikkatyö valaisee mökillä saunapolkua.

12 L

ÖÖ

PPI

3-20

0913

LÖÖ

PPI 3-2009

TEKSTI: IINA SOININEN

En vielä 40-vuotiaana tiennyt, mikä minusta tulee isona, Ee-van toimittaja Leena Soini-

nen tunnustaa. Nyt 40 vuoden lehtimiesuran

jälkeen epätietoisuus alkaa ehkä pikkuhiljaa hellittää. Vaikka Leena väittää päätyneensä lehtimaailmaan onnellisten sattumien kautta, jälki-käteen katsottuna pyrkimystä alal-le on ollut.

Ura alkoi koululaisena Riviran-nan kesälehden päätoimittajana. Lehti ilmestyi kerran kesässä yhden kappaleen painoksena, ja sen koh-deryhmä olivat paikalliset mökkiläi-

set. Kesien välit Leena haaveili pai-nomusteen tuoksusta ja lehden put-kahtamisesta painokoneesta ja teki taustatutkimusta listaamalla kou-lukirjoista, ketkä historian merkki-henkilöistä olivat olleet toimittajia. Toimittaja näyttäytyi Leenalle vai-kuttajana, joka “puhkoi yhteiskun-nan mätäpaiseita”.

Omassa perheessä toimittajia ei ollut. Vasta paljon myöhemmin kä-vi ilmi, että äidin isoisä Paavo Räik-könen oli ollut kuukausilehden jul-kaisija Karjalassa.

- Ehkä ammatin edellytyksiä on geeneissäkin, mutta jollain tavalla sisäsyntyistä halu toimittajaksi on

aina ollut. Alitajuiset valinnat joh-tavat väkisin tiettyyn lopputulok-seen, Leena myöntää.

Yhteiskunnallisen vaikuttami-sen halu hiipui myöhemmin, mut-ta rakkaus äidinkieleen ja kirjoitta-miseen eli. Leena pääsi yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja suorit-ti hajaopintoina radio- ja tv-kurs-seja - televisio oli siihen aikaan uusi ja ihmeellinen väline. Media-alalle ei nuoria varsinaisesti kannustettu. Palkat olivat huonot, ja vaikka suo-malaisia lehdenkustantajia oli tuol-loin toista kymmentä, yliopistolla Leenalle kerrottiin, että vain neljä prosenttia suomen kielen opiskeli-

joista pääsee kustannusalalle. Tieto herätti Leenassa epätoivoa.

Sattuma puuttui peliin, kun ys-tävä Pirkko Pirhonen tarjosi Lee-nalle omaa paikkaansa Hesarin uu-tisten vastaanottokeskuksessa. Vä-hän myöhemmin toinen ystävä näki ilmoituksen, jossa haettiin freetoi-mittajaa, ja Leena huomasi yllätyk-sekseen olevansa tekemässä Elämä-ni tarina -nimistä viihdelehteä.

- En unohda sitä fiilistä, kun ava-sin kirjekuoria, joissa oli lukijoi-den tarinoita. Myöhemmin pääsin töihin suuresti arvostamaani Eeva-lehteen, ja työ oli siellä sitä samaa: ihmisten tarinoiden kirjaamista ja heidän tarinoihinsa eläytymistä.

Mielenkiintoisten ihmisten koh-taaminen, sekä haastateltavien et-tä kollegoiden, on ollut työn suola. Erityisen rakkaita kollegoita Lee-na on saanut hankittuaan itselleen kauneustoimittajan erikoisalan.

- Olen ylpeä siitä ja suhtaudun vakavasti ja kunnianhimoisesti alu-eeseen. Olin myös perustamassa Kauneustoimittajien yhdistystä.

- Ammatin arvostus on eri aikoina vaihdellut. Itse olen aina arvostanut työtäni. Olen vähän ylpeä tästä hom-masta, kai sen kehtaa nyt sanoa?

Uransa huippuhetkiin Leena lu-kee italialaisen laulajan, sen ajan supertähden Umberto Marcaton haastattelun, jonka Leena teki ita-liaksi Sopotin laulufestivaaleilla 80-luvun alussa.

- Niiltä ajoilta kaipaan toimituksen äänimaisemaa. Kirjoituskoneen nap-seessa oli oma rytminsä. Työ oli kä-sityötä. Oli hieno tunne, kun sai lait-taa telalle uuden käsikirjoitusliuskan ja aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta paperilta. Työhön käytettiin silloin myös enemmän aikaa. Lehteä tehtiin takapuolituntumalta - nyt tutkitaan, analysoidaan ja konseptoidaan.

Kahdelle tyttärelleen Leena ei

ammattia uskaltanut suositella. - Minulla vei aikaa päästä eroon

haastateltavan kohtaamiseen liitty-västä jännityksestä ja tunteesta, on-ko nyt oikea hetki häiritä ihmis-tä. Työhön on liittynyt myös valta-va syyllisyys siitä, että se on vienyt liikaa aikaa perheeltä. Päivätyön li-säksi tein kotona käännöstöitä. Kun istuin iltaisin koneen äärellä ker-rostaloasunnossa, toivoin, että jo-ku keksisi äänettömän kirjoitus-koneen. Työ on myös muuten ym-pärivuorokautista: kun tulee töistä kotiin, ei lakkaa olemasta toimitta-ja, vaan kaikesta pohditaan, olisiko tästä jutuksi.

Leena sanoo suoraan ihmette-levänsä, miten on pystynyt yhdis-tämään työn ja kahden lapsen per-heen. Paitsi ajankäyttö, myös nai-sen asema työelämässä oli lievästi sanottuna ongelmallista.

- 60-luvulla äitiysloma kesti kaksi kuukautta, mutta jo se riitti tekemään työn uhanalaiseksi. Jo toisen kuukau-den alussa työkaveri soitti kertoak-

seen, että joku oli syömässä virkaani. Siihen aikaan oli myös niin, että jos toimituksessa oli miehiä, he ohittivat naisen päällikkönimityksissä.

Vuosien vierittyä syyllisyys on helpottanut. Toinen tyttäristä, Iina, päätyi samalle alalle ja samaan ta-loon töihin.

- Silloin olisin nähnyt hänet mie-luummin kilpailijalla. En halunnut, että häntä pidettäisiin ensisijaises-ti minun tyttärenäni eikä omana it-senään. Työpaikalla olemme kuiten-kin kollegoita, emme äiti ja tytär.

- Voisin kuvitella, että realistinen käsitys työstä on poistanut estei-tä, tämä työ ei ole häntä pelottanut. Tyttärellä tosin meni aikansa, ennen kuin hän teki tämän valinnan. Sil-loin tunsin salaista mielihyvää: jos homma kelpaa hänellekin, en ole ollut ihan hirveä äiti.

Leena Soininen, 64 Eeva-lehden kauneustoimittaja

Työskennellyt muun muassa Katson, Eevan, Kauneus & Terveys -lehden ja

Madamen toimituspäällikkönä

■ Äiti ja tytär päätyivät samalle alalle ja samaan taloon töihin. Äidin innoittivat alalle historian merkkihenkilöt, tyttären esikuvana oli oma äiti.

”Syyllisyys on helpottanut”

Lehtiä kahdessa polvessa

Leena Soininen pääsi haastattelemaan supertähti Umberto Marcatoa Sopotin laulufestivaaleilla 1980-luvun alussa.

Journalisteja kolmessa polvessa. Kuvattuina Ina Soininen (40) ja Leena Soininen (64). Kuvaajana Inan tytär Emma Soininen (7).

14 L

ÖÖ

PPI

3-20

0915

LÖÖ

PPI 3-2009

TEKSTI: LEENA SOININEN | KUVA: TITTA KIURU

Kirjoituskoneen jatkuva rap-se oli se äänimaisema, joka kuului lapsuudessa Kaune-

us ja Terveys -lehden toimituspääl-likön Iina Soinisen kotiin.

– Se loi turvallisuutta, vaikka toi-saalta oli merkki siitä, että nyt ei saa äitiä häiritä. Mutta näytä yksikin vanhempi, joka on töiden jälkeen vain lasten käytettävissä!

Äidin silloisella työnantajalla oli oma lastentarha yrityksen tiloissa.

– Usean kerran viikossa olen pii-pahtanut äidin työpöydän äärellä. Tiesin että lehteä siellä tehdään, ja työn tuotoksiakin oli kotona nur-kat väärällään, lehtiä joka paikassa. Odotettiin, että ne tulevat kotiin ja sitten niitä luetaan. Äidin työ oli siis läsnä koko ajan.

Käsikirjoitusliuskoja Iinakin rul-lasi kirjoituskoneeseen – silloin kun kone sattui olemaan vapaana. Iina kirjoitti romaaneja.

– Lehtimaailmaa ei siis ole päässyt pakoon, kun se oli niin fyysisestikin läsnä. Salakavalasti se ujuttautui elä-määni jo kehdossa. Oikoluin kotiin tulleita lehtiä ja etsin niistä virheitä ja vääriä kuvatekstejä jo ala-asteikäisenä. Jonkin sortin pätemisen tarvetta...

Ensimmäinen Iinan itse toimit-tama lehti oli nimeltään Katakom-bi. Julkaisu oli Espoon Perkkaalla 70-luvulla ilmestynyt, ystävättären

kanssa tehty, monistettu pihalehti, jota tytöt jotenkin onnistuivat le-vittämään naapureillekin.

Muistot Katakombista saavat Ii-nan riemastumaan. Kuinka edellä aikaansa he olivatkaan!

– Siinä toteutui moderni palsta-ajattelu, pääkirjoitus, ilmoituksia – maksullisen lehden rakenne, kan-nessa hintalätkä – olemme siis ym-märtäneet jo silloin harrastaa hinta-ajattelua! Alaluokkalaisen leikkiin oli siirretty suoraan se, mitä oli äi-din työssä nähnyt. Näin taaksepäin katsoen olisikin outoa, jos olisin jo-honkin muuhun ryhtynyt...

Mutta ethän sinä suinkaan he-ti ryhtynyt.

Iina yrittää muistella selitystä.– Oliko niin, että en alun perin

halunnut lähteä Tampereelle opis-kelemaan? Osaksi halusin ehkä pe-riaatteen vuoksi keksiä jotain omaa. Kukaan ei kyllä käskenyt, kieltänyt eikä kehottanut.

Iina hankki työ- ja elämänkoke-musta myyjänä S-marketin leipä- ja juustotiskillä, kahdesti valtion vir-kamiehenä (isän entisellä työpaikal-la patentti- ja rekisterihallituksessa sekä käräjäsihteerinä), pelinhoita-jana ja useita vuosia pankkitoimi-henkilönä.

– Valmistuin kauppaopistos-ta juuri pankkikriisin kynnyksellä, mutta olin varma, että pankissa on

tuleva ammattini. Jossain vaiheessa tuli halu elä-

mänmuutokseen, ja Iina pääsi Tam-pereelle opiskelemaan. Ensimmäi-sen kesätyönsä jälkeen Eevassa hän huomasi jymähtäneensä alalle. Työ-rupeamalle tarjoutui jatkoa. Päätoi-mittaja Liisa Jäppinen ilmoitti, että opiskella voi myöhemminkin, tämä työ on nyt tässä. Äiti puolestaan kat-soi asiakseen kehottaa harkitsemaan, sillä opiskelut jäävät helposti kesken. Iina jatkoi A-lehdissä. Eevan jälkeen seurasi Kauneus ja Terveys, toimitta-juutta toimituspäällikkyys.

– Koen todella hyödylliseksi sen, että olen elättänyt itseni ja välillä toisenkin muilla hommilla. On tul-lut perspektiiviä eri alojen ihmisis-tä ja elämästä yleensä.

Lehtityön kannalta käräjäoikeus oli erinomainen koulu.

– Tärkeintä oli se, että ymmärsin, millaisia ihmiskohtaloita Suomessa on. Se vähensi mustavalkoisuuttani. Asiat piti tiivistää. Pitkistä puheista piti löytää tarinan kannalta oleelli-nen, mutta faktat ja näkökulma pi-ti pitää kohdallaan.

Onko työ vastannut odotuksia?– Vaikea sanoa, mitä odotuksia

on ollut; jos asia on ollut omassa arjessa, et odota mitään. Mitä odo-tan hengittämiseltä? En odottanut, että työ olisi hirveän glamoröösiä. Odotin, että saan käyttää luovuut-

ta ja hyötyä hyvästä kielitajusta, kun luen ja kirjoitan paljon. Työn arki on ollut sitä, mitä odotinkin. Välil-lä jopa kivempaa.

Katakombin toimittaja voi nyt pohtia journalismissa tapahtuneita muutoksia yli kolmenkymmenen vuoden perspektiivistä.

– Ennen meininki oli rönsyileväm-pää, kaikki kukat kukkivat. Nyt leh-det ovat konseptoituneempia, tekemi-nen on bisnesmäisempää. Ennen toi-mittajat olivat suuria persoonia, myös palstoilta luettuina. On heitä varmaan edelleenkin, mutta on vaikea ajatella, että tästä ajasta syntyisi samanlaisia legendoja kuin nyt jo eläkkeelle jää-neistä, jollainen oli pitkäaikainen pää-toimittajani Irmeli Castrén.

Uran huippuhetkistä päällim-mäiseksi nousee kaksi. Ensimmäi-sellä kesätoimittajapestillä hän haas-tatteli terassilla hurmaavaa nuorta miestä. Ystävä sattui kulkemaan ohi raitiovaunulla ja hieraisi silmiään: Onko tuo ystäväni Iina, joka kah-vittelee Jari Sillanpään kanssa!

– Ja todella hienoa oli, kun kuu-lin pääseväni KT:n toimituspäälli-köksi. Se oli luottamuksenosoitus, ja pääsin hienon ihmisen työpa-riksi, Iina kehuu päätoimittajaan-sa Titta Kiurua.

Haastateltava alkaa nyt ihmetel-lä, eikö tule sitä yhtä kysymystä, jota hän on koko ajan odottanut.

Siis mitä?– Että onko äidistä ollut hyötyä!

Hän on ollut valtava kollegiaalinen tuki. Hänellä on kokemusta, joten työnteosta voi kysyä mitä vaan. Kos-ka äitini on mestari suomen kieles-sä, häneltä saa luotettavia vastauksia kielioppikysymyksiin. Opettajat eivät koulussa oikein tykänneet, kun vein äidinkielen kokeet kotiin tarkastetta-vaksi ja palautin ne ilmoittaen, että

”äiti sanoi, että tämä on oikein”. No odotitkos tätä kysymystä: ”Mis-

sä näet itsesi 10 vuoden kuluttua?”– Jos katson äitiäni, näen itseni

jonkin naistenlehden toimitukses-sa miettimässä, mikä minusta iso-na tulee.

Seitsenvuotias Emma-tytär kul-kee jo kauppojen lehtihyllyillä am-mattilaisen elkein ja kommentoi ää-nekkäästi: ”Eeva. Onko toi mum-min lehti? Missä äidin lehti on?” Ai-ka näyttää, onko siellä joskus Em-mankin lehti. ■

Iina Soininen, 40

Kauneus & Terveys -lehden toimituspäällikkö

Työskennellyt muun muassa Eevan ja Kauneus & Terveys -lehden toimittajana

”Tätä et voi välttää!” ”Lehtityön kannalta käräjäoikeus oli erinomainen koulu.

Lehtiä kahdessa polvessa

Musiikin kuuntelu auttaa Iina Soinista keskit-tymään töissään.

16 L

ÖÖ

PPI

3-20

09

TEKSTI: JAANA VIRTANEN | KUVAT: KAIJA PLIT

Kesän kynnyksellä sal sai Journalistiliitolta pohditta-vaksi tiukan kysymyksen:

“Miten pärjäätte, jos jäsenmaksu-osuuttanne leikataan?” “Huonosti”, vastasi sal jo elokuun alussa. Ai-heeseen päästiin kuitenkin pureu-tumaan perusteellisemmin vasta syysseminaarissa.

Journalistiliitto on seurannut jäsenrakenteensa ja jäsenmaksutu-lon kehitystä jo vuosia. Trendi on, että tulevaisuudessa yhä pienem-pi joukko maksaa yhä suuremman osuuden jäsenmaksuista. Eläkeläis-ten ja opiskelijoiden osuus jäsenis-töstä kasvaa. Eläkeläiset eivät maksa jäsenyydestään mitään ja opiskelija-jäsenmaksu ei voi olla kovin suuri. Kun uransa palkkahuipulla olevat ikäluokat jäävät eläkkeelle, toimi-tuksiin palkataan nuoria peruspal-kalla, jos ylipäätään palkataan ke-

tään. Kehitys vie vääjäämättä liiton jäsenmaksukäyrää alaspäin.

Liitto yhdistysten kukkarollasal saa sjl:lta 20 prosenttia omien jäsentensä maksamasta jäsenmak-susta. Tosin ensin päältä otetaan työttömyyskassan osuus ja lopuis-ta lasketaan yhdistysten osuus. Täl-lä viidenneksellä sal elää koko toi-mintavuoden: muun muassa järjes-tää tiuhaan jäsentilaisuuksia, jakaa stipendejä ja hoitaa sääntöjen edel-lyttämän hallinnon vuosikokouksi-neen. Tämä työllistää osa-aikaisesti kolme henkilöä.

Nyt sallilaisten jäsenmaksuista 80 % jää Journalistiliiton käyttöön. Jatkossa kattojärjestömme haluai-si 81–85 % koko potista. Koska vä-hennys lasketaan sjl:n saamasta jä-senmaksutulosta, merkitsee esimer-kiksi viiden prosenttiyksikön muu-

tos sal:lle viisinkertaista määrää eli 25 prosenttiyksikön leikkausta tu-loihin ja toiminnan lamaantumista.

Yksikin prosentti kirpaiseeTiettävästi liittohallitus esittää yh-distyspalautuksista päättävälle syys-valtuustolle yhden (sal:lle 5) pro-senttiyksikön leikkausta. Koska suu-rimmat yhdistykset rttl, sal, hsy ja freelancereiden sfj ovat suhtau-tuneet lausunnoissaan nuivasti sjl:n leikkaussuunnitelmiin, ne val-tuuston enemmistönä voisivat kaa-taa esityksen.

Mutta jäsenmaksupotin pie-neneminen on rakenteellinen on-gelma, jota ei voi kovin pitkään väis-tellä. Valtaosa sal:n seminaariajasta pohdittiinkin tätä problematiikkaa.

sal:ssa on aina haluttu keskit-tyä ongelmanratkaisuun. Siksi nyt-kin halutaan olla mukana etsimäs-sä ratkaisuja liiton talouden ongel-

“Ei kurjuutta kummempaa”

miin, eikä kaivautua omiin poteroi-hin. sal perää jaettua vastuuta: pää-töksiä ei pidä sanella ylhäältä, vaan liiton eri organisaatiotasojen tulee osallistua taloustalkoisiin.

sal ei hyväksy, että liitto etsii lisärahoitusta pelkästään käymäl-lä yhdistysten kukkarolla. Etenkin kun yhden prosenttiyksikön leik-kauksella liitto “tienaa” 50 000 eu-roa, mikä on sen 4–5 miljoonan eu-ron budjetissa melko mitätön sum-ma. Sama summa on isoille, aktii-visille yhdistyksille kaikkea muuta kuin mitätön.

Faktoja pöytäänKeskustelu kävi vilkkaana, mutta se ajautui aina samaan umpikujaan: ei ole faktatietoa, missä jamassa liiton talous tällä hetkellä on. Kaatuuko koko järjestö, jos ensi vuoden bud-jettiin ei saada enemmän yhdistysra-hoja? Jos taloudellinen tilanne ko-hentuu ja sijoitusomaisuus alkaa taas tuottaa – tarvitaanko siinäkin tapa-uksessa yhdistysten rahat? Seminaa-rilaiset olivat yhtä mieltä siitä, että ennen uusia päätöksiä käytettävissä pitää olla paljon nykyistä enemmän tietoa. Lisäksi sjl:n tulisi esittää oma kokonaissuunnitelma taloutensa tu-levista tervehdyttämistoimista.

Osa koulutuksesta maksulliseksiLeikataan yhdistyspalautusta tai ei sal joutuu kiinnittämään huomio-

ta talouteensa yhtä lailla kuin liitto. sal:n järjestämä läheisesti ammat-tiin liittyvä koulutus on ollut pää-sääntöisesti ilmaista. Suuri joukko sal:n jäseniä on niin pienissä työ-paikoissa, ettei heidän työnantajan-sa järjestä journalisteille omaa kou-lutusta. Tässä sal voi tulla jäsenten-sä – ja myös heidän työnantajiensa avuksi. Siksi puhtaasti ammatillises-ta koulutuksesta peritään jatkossa maksu. Hinta määritetään kuiten-kin niin kohtuulliseksi, ettei kirpai-se, vaikka kurssin joutuisi kustan-tamaan itse.

Myös maksu peruuttamattomis-ta poisjäänneistä nousee, koska tila_ ja tarjoilukustannukset ovat kohon-neet vuoden 1998 tasosta, jolloin maksu otettiin käyttöön. Hintaa ei nosteta lisätulojen toivossa, vaan pi-kemminkin päinvastoin: näitä mak-suja toivotaan tulevan mahdollisim-man vähän.

Kustannustoimittajat tähyävät syksyyn 2010Kustannustoimittajien työehtoso-pimus umpeutuu vuoden kuluttua

syyskuun lopussa. Tämän sopimus-alan työehtovaliokunta on jo aloit-tanut neuvotteluprosessiin valmis-tautumisen. Valiokuntaan kuuluvan Tomi Sihvon mukaan nyt jännite-tään sitä, alkaako taloudessa selkeä nousu, jolloin neuvotteluasemat oli-sivat tämänhetkistä paremmat. Ta-lous voi noudattaa myös W-käyrää: talous näyttää elpyvän, mutta kun hallitusten tukitoimien vaikutukset päättyvät, talous kääntyy laskuun. Jos tämä ennuste toteutuu, ensi syk-synä työnantajan palkankorotusesi-tykset hiponevat nollaa.

Jos nollalinjaa tarjotaan, eikä palkankorotusrintamalla ole paljoa voitettavissa, keskitytään tekstikysy-myksiin, Sihvo sanoi.

Nyt lokakuun alussa kustan-nustoimittajille tulee 3,6 % koro-tus. Tästä yksi prosentti on paikal-lista erää. Jos sen käytöstä ei pääs-tä sopimukseen, 0,5 % on laitettava henkilökohtaisiin korotuksiin ja 0,5 %:sta päättää työnantaja. ■

Lööppi SAL:n syysseminaarissa Rautapoikapatsasta paleli. Harri Junttila kietoi Tukholman turistimag-neetin ylle villaista. Lämpötiloja todis-tamassa opintosihteeri Paula Immonen (vas.), Erja Aalto, Riitta Nikkola, Matti Rutonen, Heidi Niskala, Ismo lehtonen ja Tommi Tienhaara. Etualalla Tukholman suomalaisen seurakunnan komministeriksi siirtynyt SAL:n entinen puheenjohtaja Martti Paananen.

Auli Saukkomaa (vas) ja Heidi Niskala ahkeroivat SAL:n jäsenkyselyn

idealappusulkeisissa.

18 L

ÖÖ

PPI

3-20

0919

LÖÖ

PPI 3-2009

TEKSTI JA KUVAT: ELINA JÄRVI

Olipa kerran toimittaja, joka eli itsenäistä työn, viihteen ja harrasteiden täyttämää elä-

mää. Hän rakasti shoppailua, vaat-teita, design-laukkuja ja kosmetiik-kaa. Hän rakasti kivoja ravintoloita ja vältti pikaruokaketjuja. Hän käyt-ti päivittäin noin tunnin aikaa lait-tautumiseen. Pariutumisen myötä hänestä tuli lähes 90-kiloinen vau-vavatsalla kruunattu mammutti. Tämä mammutti oksensi raskaus-aikana työmatkallaan Alepan kul-malle, Ylen pihamaalle ja Ruoholah-

dessa vauhdissa autosta tien varteen. Nyt hän on laulava, leikkivä, tanssi-va, kokkaava, viihdyttävä, pyykkäävä ja siivoava kotiäiti, joka harjaa hiuk-set enintään kaksi kertaa viikossa. Parhaat yritykset olla millään taval-la tyylikäs ovat pelkkää ajanhukkaa, sillä ovesta ulos päästyään hän huo-maa aina pukeutuneensa pukluisiin vaatteisiin. Nyt hänen suuri maku-nautintonsa on syödä lennosta Mäk-kärin kalahampurilaisateria. Mitä oi-kein tapahtui?

Minusta tuli äiti.Asun mieheni ja kahdeksan kuu-

kautta vanhojen kaksostyttöjemme, Jaden ja Hildan, kanssa rivitalokol-miossa Espoossa. Istun noin kolme tuntia päivässä leikkimattojen vie-ressä lattialla. Pidän tyttöjä vuoro-tellen sylissä silloin, kun leikkimi-nen ei heitä kiinnosta. Laulan Mis-sä on peukalo ja Huugi guugi -lau-luja heilutellen samalla sormiani ja taivutellen käsiäni. Heitä naurattaa, kun teen kukkuu-kurkistustemppu-ja ja kutitan varpaista. Käyn päivän aikana pari kertaa vaunulenkillä. Syötän Jaden ja Hildan viisi kertaa päivässä ja vaihdan vaipat yhteen-

sä noin 12 kertaa. Nykyisen kulu-tuksen mukaisesti vuoden saldo on 5000 vaippaa ja 2160 vauvanruoka-purkkia. Urakehitykselleni on suuri motiivi, sillä pelkästään perheemme kuukausittaista ruokalaskua katso-essani totean, että tällä menolla kes-kinkertainen kuukausipalkka ei yk-sinkertaisesti riitä.

Kateutta ja kuuraamistaSuhde työpaikkaan on pysynyt lähei-senä koko äitiysvapaan ajan, vaikka olen käynyt työpaikalla vain muuta-mia kertoja. Aina olen salaa vilkuillut, miltä minun työpisteeni nyt näyttää. Työpaikalla myös tunnen itseni edel-leen päivittäiseksi vakiokalustoksi pi-kemminkin kuin vierailijaksi, vaikka en ole fyysisesti istunut työkoneeni ääressä marraskuun jälkeen. Ajatuk-set ovat työssä olleet sitäkin useam-min, vaikka nautin suuresti kotona

olemisesta. Kai se silti on ollut jon-kin asteinen sokki, että uraorientoi-tuneena ihmisenä sitä vaihtaakin nyt päivät pitkät vaippoja. Lääkäri pas-sittikin minut työstä sairauslomalle voimakkaiden supistusten ja katkea-mispisteessä olevan selkäni takia jo raskausviikolla 28. Vaikka työpaikal-la suhtauduttiin tilanteeseeni mah-tavasti, podin huonoa omaatun-toa siitä, etten kyennyt työskentele-mään äitiysvapaan alkuun asti. Olin varmaan salaa kuvitellut, että lähden synnytyssaliin suoraan juttukeikalta.

Joinain hetkinä olen miehelleni kateellinen siitä, että kotioven sulki-essaan ja töihin lähtiessään hänellä on kokonainen päivä – tai joskus jo-pa kokonainen viikonloppu – ilman huolta puklupyykistä, tuttipullojen kuuraamisesta, ruokaraivareista ja iltanukutuksista. Ja tanner todella-kin tömisee, jos muusikkona työs-

kentelevä mieheni tulee keikkareis-sulta kotiin tuoksuen milliäkään rokkenrollilta. On päiviä, jolloin ha-luaisin vaihtaa hetkeksi rooleja jon-kun kanssa. Toisena hetkenä taas en vaihtaisi minuuttiakaan siitä ajasta, jonka saan viettää tuhisevien, peru-nasoseelta haisevien ja riemusta kil-juvien palleroiden kanssa.

Äidin eroahdistusOlen tyttärieni syntymästä saak-ka tuntenut ahdistavaksi ajatuksen, että jonain päivänä he menevät päivähoitoon. Vaikuttaa siltä, että meidän perheessä juuri minä olen se, joka potee suurinta eroahdis-tusta. Lapsille päivähoito voi aika-naan hyvinkin olla jännittävä seik-kailu, minä puolestani varmasti it-ken hoitopaikan pihassa. En vielä tarkalleen tiedä milloin palaan töi-hin, mutta ilman lottovoittoa var-■ Raskausaikana ajattelin kirjoittavani äitiysvapaalla kirjan,

jatkavani normaalisti harrastuksiani ja liikkuvani kodin ulkopuolella siistin näköisenä. Nyt vuotta myöhemmin voin vain todeta, että kylläpä olen ollut typerä.

- vauvat muuttivat kaiken!

”Olin varmaan salaa kuvitellut, että lähden synnytyssaliin suoraan juttukeikalta.

Jade Taimi Aurinko (vas.) ja Hilda Kerttu Lumia syntyivät pienikokoisina keskosina kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa, mutta ovat no-peasti kasvaneet ponteviksi pikku-neideiksi.

Kyllä

Hilda (oik.) ja Jade viettivät juhan-nuksena ensimmäisen mökkilomansa Itä-Suomessa Kaavilla.

20 L

ÖÖ

PPI

3-20

0921

LÖÖ

PPI 3-2009

TEKSTI: SINIKKA PIHLAMAA

Tuula-Liina Variksen uusin ro-maani naisen identiteetistä ja kehityksestä alkaa Wisława

Szymborskan runolla Naisen kuva. ”Hänen on kyettävä miellyttämään./ Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi./ Se on helppoa, mah-dotonta, vaikeaa, yrittämisen ar-voista.”

Freelancer-toimittaja Irma Val-tosen kuva näytetään romaanin neljässä osassa eri otoksina, eri elämänvaiheissa. Aluksi Irma ker-too vaikeasta matkastaan kulttuu-rivaltuuskunnan jäsenenä juuri it-senäistyneessä Liettuassa. Toisessa osassa rakastaja, narsistinen kult-tuuritoimittaja Tero Tikkanen ku-vaa Irmaa, joka on juuri eronnut ja epätoivoisesti ripustautunut hä-neen. Kolmannessa osassa kertoja-na on Irman ex-aviomies, näytteli-jä Markus, joka on lähtenyt Irman ja lastensa luota toisen naisen mu-kaan pakenemaan arkea ja etsimään elämyksiä.

Neljännessä osassa Irma kat-soo peiliin, muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa menetykset ja ym-märtää, miksi hänestä tuli miellyttä-mishaluinen sopeutuja. ”Kaikki me olemme toistemme tulkintoja”, hän muistaa lukeneensa jostain. Hän on kuitenkin muuttunut kokemus-

ten ja iän myötä. Peilin kuva on tar-kentunut; nyt hän on viimein val-mis näkemään itsensä arvokkaana ja riippumattomana.

Romaanin osista muodostuu sel-keä tarina. Siinä eletään 1990-luvun alun Liettuan kaoottisessa muutok-sessa ja Suomen lamassa. ”Töitä ei vaan ole tarpeeksi. Ja palkkiot ovat laskeneet. Joka ikinen talo pudottaa lamaan vedoten palkkioitaan, ja mi-tä niille voi? Niillä on friikkuja jo-nossa, ota tai jätä.” Viimein ollaan 2000-luvulla. Irma toteaa tyytyväi-senä, että ”töitä on niin paljon kuin jaksaa tehdä”.

Tuula-Liina Varis kuvaa itselleen tuttua ympäristöä: oltuaan useita vuosia Kansan Uutisten toimitta-jana hän on vuonna 1979 siirtynyt vapaaksi kirjailijaksi ja toimittajak-si. Tämän vuoden alusta lähtien Va-ris on toiminut Suomen Kirjailija-liiton puheenjohtajana. Hänelle on myönnetty useita palkintoja, muun muassa Runeberg-palkinto 2000.

Varis on laajassa tuotannossaan yhä uudelleen kuvannut parisuhdet-ta ja naisen kehitystä. Tässäkin ro-maanissa tekijän katse on sekä iro-ninen että ymmärtävä. Erityistä on kaihtamaton suhde naisen ruumiil-lisuuteen, vanhenevaan kehoon.

Miehet kaipaavat vaihtuvia elä-myksiä, mutta Irmalle intiimeintä on arjen jakaminen.

Miehet joutuvat pettymään ja havahtumaan onnen tavoittelustaan. Ex-aviomiehen Markuksen idylli Lapissa sortuu uuden vaimon alko-holismiin ja väkivaltaisuuteen. Te-ro Tikkanen huomaa, ettei hän voi pitää itsellään sekä perhettään että palvovaa naista. Irman havahtumi-nen rakastumisen huumasta on kir-peä. ”Sinusta oli vain kivaa olla mi-nun rakkauteni kohde. Tai en tiedä, oliko se aina niin kivaakaan. Ei mi-nulle ainakaan.”

Ikääntyvät Irma ja Markus huo-maavat, että heidän lapsensa ovat jääneet vaille tukea vanhempien up-poutuessa parisuhteisiinsa. Mennei-tä vuosia ei saa takaisin, mutta he luovat uudelleen kontaktit aikuis-tuneisiin lapsiin parhaan kykynsä mukaan. He pystyvät myös osoit-tamaan empatiaa toisilleen, ilman odotuksia.

Kuva vahvistuneesta naisesta ja perheestä on suhteellisuudentajui-nen ja lohdullinen. Variksen ironia saa lempeän sävyn. ■

Tuula-Liina Varis: Irma. WSOY 2008.

Naisen tarkentuva kuva

maankin aika pian äitiysvapaan päätyttyä. Tilastokeskuksen ja Sta-kesin Suomalainen lapsi 2007 -sel-vityksen mukaan suomalainen lapsi maksaa vanhemmilleen 105 600 eu-roa ennen täysi-ikäistymistään (HS 21.1.2008). Kaksosten vanhemmilla pelkästään lasten tarpeisiin kuluva summa on tämän mukaan laskettu-na 11 733 euroa vuodessa ja 977 eu-roa kuukaudessa. Valtion sponsoroi-malla hoitotuella ei siis varsinaisesti elellä herroiksi.

Totta kai se mietityttää, mikä paikkani konkreettisesti tulee ole-maan, kun palaan takaisin työhön. Täytyykö minun taistella säilyttääk-seni entiset työtehtäväni? Onko mi-

nulla samanlaiset mahdollisuudet uralla etenemiseen kuin ennen äidik-si tulemista? Alkaako ajanlasku työ-rintamalla alusta? Puhutaanko mi-nusta ilkeästi selän takana, jos jou-dun olemaan pois töistä lasten sai-rastamisen takia? Vaikka näistä ky-symyksistä ei paljoa puhutakaan, uskon niiden jossain vaiheessa pyö-rivän kaikkien mielessä silloin, kun työntekijästä tulee äiti tai isä.

Itsekkyyttä tarvitaanKun aikanaan palaan takaisin työ-hön, tuo se mukanaan muutaman konkreettisen muutoksen. Itsek-kyyttä vaativan, terveellisen muu-toksen. Silloin en enää voi haahuilla

koko päivää hiukset pystyssä yöpai-taan pukeutuneena. Silloin minun on pakko päivittäin keskittyä kir-joittamiseen ja haastatteluihin sen sijaan, että jatkuvasti miettisin kas-vavaa tiskivuorta ja pesujonossa ole-via lastenvaatteita. Viimeistään töi-hin palattuani minun on pakko ym-märtää, ettei koko maailman tarvit-se sittenkään pyöriä pelkästään ko-din ympärillä.

Viimeisen kahdeksan kuukau-den aikana olen välillä ollut niin vä-synyt, että olen luullut tulevani hul-luksi. Siitä huolimatta elämänlaa-tuni on parantunut huomattavas-ti, vaikkei siinä mitään vikaa ollut aikaisemminkaan. Ehkä se johtuu oivalluksesta, että itsensä voi kokea tärkeäksi, vaikkei sillä hetkellä suo-ritettava toimenpide olisi sen vaati-vampaa kuin mangososeen lusikoi-minen pieneen suuhun. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että kokonaisval-tainen onnen tunne ei välttämättä tulekaan ulkopuolelta, vaan se on si-säänrakennettua. Joskus sen löytä-miseen vain tarvitaan suuri tunne-elämän herkistyminen.

Pikku hiljaa alan sisäistää sen to-siasian, että elän loppuikäni kaksois-elämää. Äidin rooli on ikuinen. Vain koti-etuliite tipahtaa kyydistä mat-kan varrella. Jonain päivänä koit-taa hetki, jolloin alan taas panos-taa pukeutumiseeni, laittaa hiuk-seni ja nauttia muustakin ”ulkona syömisestä” kun kalahampurilaisis-ta. Vaikka nautin tästä hetkestä, en malta odottaa tulevaa. ■

Jani syöttää ja-noisia tyttäriään kesälomareissun ensimmäisellä pysähdysetapil-la. Automatka Espoosta Itä-Suomeen kesti yhteensä huikeat 12 tuntia!

”Tanner tömisee, jos muusikkona työskentelevä mieheni tulee keikkareissulta kotiin tuoksuen milliäkään rokkenrollilta.

22 L

ÖÖ

PPI

3-20

0923

LÖÖ

PPI 3-2009

TEKSTI JA KUVAT: LEENA KEKKONEN

Alku oli hankala. Sumu esti lentämisen, tulkki-opas Juri Kupin piti ensin puhelimel-

la herättää, kun valokuvaaja Kari Sarkkinen ja minä vihdoin olim-me Pietarissa saakka, jännittyneen odotuksen vallassa.

Olimme länsimaisten toimitta-jien etujoukkoa matkalla toisesta maailmansodasta saakka suljettu-

na pysyneelle Kaliningradin alueel-le, aika lähelle, mutta hyvin kauas.

Ernst Wiechertin ihana romaa-ni Majurinrouva kodin kirjahyllys-sä, nuoren yliopistonlehtori Diet-rich Assmannin kertomukset 60-luvulla lapsuudesta Königsbergissä, Die Zeit-lehden julkaisijan, ammat-ti-idolini Marion Gräfin Dönhoffin unohtumattomat kirjat Itä-Preus-sista – kuin olisin jo lapsena ja opis-

kelijana alkanut odottaa matkaa, jo-ka lokakuussa 1991 viimein toteutui, kuukausien valmistelun jälkeen.

Kohteemme oli joskus ollut län-sibalttilaisten preussien maa, jon-ka saksalainen ritarikunta 1200-lu-vulla oli vallannut, myöhemmin osa Fredrik Suuren suurvalta-Preussia ja ensimmäisen maailmansodan jäl-keen Puolan käytävän erottama osa Saksaa. Toisen maailmansodan jäl-

Lähellä, kaukana■ Kaliningradin alue, vanha Itä-Preussi, avautui toimittajille Euroopan suuren muutoksen ansiosta.

keen se oli entisen valtionpäämies Mihail Kalininin mukaan nimet-ty Kaliningradin alueeksi. Se sijait-si Liettuan ja Puolan välissä ja oli Neuvostoliiton läntisin osa.

Sinne jurrasimme Pietarista Vi-ron, Latvian ja Liettuan läpi isolla valkoisella Volgalla, jonka matkata-varatila oli täynnä datshan puutar-haan piilotetusta säiliöstä täytetty-jä bensiinikanistereita: siltä varal-ta, että Baltiassa ei myytäisi bensii-niä venäläisille.

Matka oli yksi niitä suuria lahjo-ja, joita elämä toimittajana antaa.

Olen päättänyt tämän luvunPaitsi Suomen Kuvalehti, matkan oli mahdollistanut Euroopan suuri muutos. Siihen liittyi huvittaviakin ilmiöitä. Kun lainasin Goethe Insti-

tuutista Itä-Preussia käsitteleviä kir-joja, kirjastonhoitaja haki ne muike-asti hymyillen takahuoneesta.

Paljastui, että instituuttia oli ke-hotettu poistamaan kirjallisuus, jo-ka voisi haitata Saksan Liittotasa-vallan ja Neuvostoliiton välisiä ar-kaluontoisia keskusteluja siinä vai-heessa, kun joku hurja oli alkanut valveillakin puhua Saksojen yh-distymisestä. Kylmän sodan päät-tyminen oli kuumassa vaiheessa juuri kesällä 1991. Janajevin junt-ta teki kaappausyrityksensä, Balti-an maat julistautuivat itsenäisiksi ja Neuvostoliiton hajoaminen al-koi vauhdittua.

Hyviä kirjastonhoitajia ei komen-nella. Kirjat olivat tallella. Ajattelin, että panen asian mieleen ja mainitsen siitä, jos joku saksalainen sanoo mi-

nulle sanankaan suomettumisesta.Olin siis opiskellut aika taval-

la, käynyt professoriksi edenneen opettajani Dietrich Assmannin luona ja tavannut bonnilaisen Eu-ropa-Archiv -lehden päätoimitta-jan Dr. Jochen Thiesin esitelmä-matkalla Helsingissä. Thies, juu-riltaan itäpreussilainen, ei haikail-lut, kuten tekivät monet saksalaiset juuri silloin. ”Olen päättänyt tä-män luvun elämässäni. Se ei enää ole vanhempieni maa. On syntynyt uusia faktoja, jotka täytyy hyväk-syä”, hän sanoi.

Minusta se oli vaikuttavasti sa-nottu. Tämä älykäs poliittinen tark-kailija oli oivaltanut jotakin siitä, millä tavalla elämä katastrofien jäl-keen voi jatkua.

Helmi-sarjassa Leena Kekkonen kertoo ikimuistoisesta matkasta, jonka tehdessään hän oli Suomen Kuvalehden toimittaja Leena Häyrinen.

Kari Sarkkisen tähtäimessä on lehmä, vaikka paikka on historiallinen hevossiittola.

Vuonna 1991 Königsbergin tuomiokirkon keskilaiva kasvoi

heinää ja kattona oli taivas.

”On syntynyt uusia faktoja, jotka täytyy hyväksyä.

24 L

ÖÖ

PPI

3-20

0925

LÖÖ

PPI 3-2009

totukikohta, jonka tyylikäs komen-taja, korvettikapteeni Wladimir Os-sovski, herrasmiesupseeri kiireestä kantapäähän, seisoi puomilla meitä vastassa, on saanut uutta sotilaallis-ta merkitystä. Matruusien harjaama entinen Pillau oli silloin koko alu-een ainoa hoidettu paikka. Mutta Kaliningrad päästää edelleen jäte-vetensä puhdistamattomina Itäme-reen. Rikollisuus rehottaa.

Onkohan johtajan seinälle tuo-ma ikoni vielä paikallaan meripih-kakombinaatin ruokasalissa kerto-massa kauneuden ja pyhyyden kai-puusta? Vieläkö ihmisillä on unel-mia? Onko Kazakstanista muutta-nut Jelena saanut toivomaansa apua kuurolle tyttärelleen?

Me ajoimme illan mustassa pi-meydessä kuraisia kärryteitä lento-kentälle. Valoja ei ollut. Eksyimme, pelkäsimme myöhästyvämme. Mut-ta pääsimme ajoissa perille lento-asemalle, joka muistutti vanhaa ki-vinavettaa. Olimme Kari Sarkkisen kanssa ainoat ulkomaalaiset. Mei-dän laukkumme lähtivät koneeseen eri tietä kuin muiden. Perillä Pieta-rissa huomasimme tavaraa kadon-

neen. Lentohenkilökunta oli käy-nyt varkaissa.

Juri jäi Kaliningradiin. Itämeren rannikolla kypsyi sinä vuonna run-saasti tyrnimarjoja ja hän päätti ke-rätä autonsa perän niitä täyteen.

Tämäkin on toimittajan elämää: juuri nyt muistoista ja muistiinpa-noista nousee mieleen kasvoja ja kohtaloita, ja tiedän, etten koskaan enää näe näitä ihmisiä, joiden ker-tomukset koskettivat minua.

Olisiko parempi unohtaa? ■

FM Leena Kekkonen aloitti 50 vuotta sitten harjoittelijana Itä-Hämeessä ja on työskennellyt toimittajana Me naisissa, Eevassa, Työ terveys turval-lisuudessa, Hopeapeilissä ja Suomen Kuvalehdessä sekä päätoimittajana Kotiliedessä. Vv. 1995-2001 hän oli

Suomen suurlähetystön lehdistöneuvos Bonnissa ja Berliinissä. Nykyisin eläke-

läinen ja vapaa toimittaja.

Trakehnen oli nyt Jasnaja PoljanaNäen kalenteristani, että olemme ylittäneet Liettuan ja Kaliningradin alueen välisen rajan 15.10.1991.

Olin tutkinut kartoista vanhoja paikannimiä, joissa jo 1600-luvulla kuollut preussinkieli oli säilynyt. Yl-lättäen huomasin, että ainakin alu-een vanhemmat venäläiset asukkaat hyvinkin tiesivät, missä oli esimer-kiksi Trakehnen, vaikka sen nimi nyt oli Jasnaja Poljana.

Sinne! Heti, pian rajan ylittämisen jälkeen. Rapistuneen punatiiliraken-nuksen seinästä erottui hevosen pään muotoinen reliefin jäänne. Tässä oli sijainnut Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I:n vuonna 1732 perustama hevossiittola, kuuluisien itäpreussin-hevosten kasvatuskeskus.

Aidalla 11-vuotias Igor, jonka opettaja oli poistanut luokasta, is-tui uhmakas ilme pojannaamallaan: yksi Thiesin tarkoittama uusi fakta.

Tässä paikassa minun oli pakko ajatella majurinrouvaa, joka ratsas-ti tiluksillaan ja joskus itki salaa he-vosen kaulaa vasten opetellessaan rakastamaan sodasta palannutta miestä. Ajatella Dietrich Assman-nin kertomusta sodan apokalypti-

sesta raivosta, jonka aikana pillas-tuneet hevoset, viattomat luonto-kappaleet laumoina laukkasivat Itä-Preussin teitä ja Marion Grä-fin Dönhoffia, joka tammikuus-sa 1945 satuloi hevosensa ja liittyi länttä kohti pyrkivien pakolaisten sekasortoiseen kulkueeseen.

Sodissa voittaminen voi tietää tappiotaYritin kertoa ja tulkita näkemää-ni laajassa reportaasissa, joka aika-naan ilmestyi Suomen Kuvalehdes-sä 44/1991.

Siihen ei mahtunut puoltakaan.Eikä tähänkään. Yritin mutta

epäonnistuin.Asian ydin oli kenties se, että ym-

märsin nyt � dramaattisemmin kuin koti-Suomessa � omin silmin näke-väni, millaisia onnettomuuksia so-dat ovat. Ne murskaavat alleen mil-joonien ihmisten elämän ja vuosisa-taisia kulttuureja ja jättävät jälkeen-sä surua, kaipausta ja häpeää. Juu-rettomuutta. Takapajuisuutta.

Tämä koski huivipäisiä tänne pakkosiirrettyjä vanhoja naisia ja hullun toivon tänne ajamia Vol-gan saksalaisia yhtä hyvin kuin pie-niä viluisia tadzikistanilaisen ra-

kennusprikaatin miehiä, jotka ilta-hämärissä kokosivat parakkeja ”ko-deiksi” DDR:stä siirrettäville neu-vostosotilaille. Koski tämä myös niitä kaliningradilaisia, jotka olivat alkaneet kysellä kaupunkinsa his-toriaa. Ja niitä paenneita tai karko-tettuja saksalaisia, jotka juuri noi-hin aikoihin alkoivat matkailla etsi-mään, olisiko kotikylästä tai -talos-ta jotakin jäljellä.

Hitler ja kansallissosialismi sai-vat aikanaan kannatusta myös Itä-Preussissa – mutta niin sai myös vastarintaliike. Ihmisen pienuus ja suuruus ovat yhteiskunnallisesta asemasta riippumattomia. Alueen kohtaloksi koitui sen sijainti. Länt-tä kohti etenevä puna-armeija astui siellä ensi kerran Saksan maaperälle ja kohdisti raivonsa myös siviileihin. Julmuudet olivat hirvittäviä, mutta pahempia olivat olleet saksalaiset hyökkäysretkellään.

Voiton päivää oli Neuvostolii-tossa juhlittu joka vuosi – ja juh-litaan edelleen, mutta ränsistynyt-tä aluetta ja sen kuselta ja paskal-ta haisevia kirkonraunioita katsel-lessa oli pakko ajatella, että sodissa voittaminen voi tarkoittaa tappiota ja päinvastoin.

Saksa oli hävinnyt sodan, kansal-lissosialismi kitketty mielistä. Neu-vostoliitto oli voittajia. Mutta nyt kaliningradilaiset, joista jotkut oli-vat ruvenneet kutsumaan kaupun-kiaan taas Königsbergiksi, odottivat kuin kuuta nousevaa saksalaisia ja heidän D-markkojaan.

Niitä ihmisiä en koskaan enää näeUutiset Kaliningradista kertovat, etteivät ongelmat ole ratkenneet. Königsbergin tuomiokirkko on to-sin saanut katon ja Immanuel Kant patsaansa takaisin. Baltiskin laivas-

Reliefin jäännös paljastaa: tässä oli Trakehnen.

KAIJA PLIT

26 L

ÖÖ

PPI

3-20

0927

LÖÖ

PPI 3-2009

TEKSTI JA KUVAT: TIINA TUPPURAINEN

Lääkärikirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että luulee sai-rastavansa useita eri tauteja.

Nuoren toimittajan eloonjäämis-opas taas saa konkarinkin epäile-mään taitojaan.

Hyvä toimittaja on intohimoinen, utelias, kriittinen, kunnianhimoinen, tehokas ja idearikas. Hän kinuaa työnantajalta lisäkoulutusta ja tank-kaa iltalukemiseksi kirjoitusoppaita.

Sanalla sanoen hän on täydellinen. Näin opettaa Nuoren toimittajan

eloonjäämisopas (Ajatus Kirjat).Kirjoittajat Anni Lintula, 27,

ja Meri Valkama, 28, myöntävät miettineensä kirjaa kirjoittaessaan, voisiko se vaativuudessaan ahdis-taa lukijaa.

–Mutta olemme tulleet alalle toi-mituskulttuurin kautta, jossa pyri-tään täydellisyyteen. Parempi näin kuin niin, että olisimme päästä-neet lukijan liian helpolla, Valka-ma sanoo.

Kirjoittajat istuvat ravintola Ryt-missä Hakaniemessä. Täällä Image Kustannuksen nuoret harjoittelijat alkoivat pohtia kirjan kirjoittamis-ta vuonna 2005.

–Halusimme kannustaa nuo-ria toimittajia pyrkimään huipulle. Olisi jeesustelua sanoa, että noudat-taisimme koko ajan kaikkia kirjam-me oppeja. Ihmisiähän tässä ollaan, Lintula sanoo.

Kriittisyydestä ja luotettavuu-desta he eivät kuitenkaan omien sa-nojensa mukaan tingi koskaan.

Kirjassa on paljon sitaatteja ko-keneilta toimittajilta ja heidän esi-miehiltään. Haastatteluja tehdes-sään Lintulaan iski välillä pelko: tu-lisiko hänestä koskaan kirjoittaman-sa kirjan veroinen toimittaja?

Ajatus naurattaa molempia.–Minulla oli samoja fiiliksiä.

Mutta en usko, että kukaan konka-reistakaan on täysin kirjan veroinen, Valkama sanoo.

Opas sai alkunsa työharjoittelun

aiheuttamasta turhautumisesta. Töitä oli paljon, mutta harvalla

toimituksen jäsenellä oli tarpeek-si aikaa harjoittelijoiden ohjaa-miselle. Muun muassa palautteen puute ja juttujen runsas editointi hämmensivät aloittelevia toimit-tajia. Kovasta työstä ei myöskään maksettu palkkaa.

–Tilitin tilannetta kerran isälle-ni, joka on toimittaja. Hän ehdot-ti, että keräisin kokemukseni pape-rille ja tekisin niistä kirjan, Valka-ma sanoo.

Lopulta hän uskalsi kertoa tun-temuksistaan Lintulalle, joka kertoi miettineensä samaa.

Aluksi he aikoivat vain kertoa kirjassa karuista kokemuksistaan. Tärkeämmäksi nousi kuitenkin kul-lanarvoisten ohjeiden välittäminen muille nuorille.

–Saimme hirveästi irti harjoitte-luajasta, Lintula sanoo.

Välit työkavereihin olivat on-gelmista huolimatta lämpimät. Jo-

Opas supertoimittajalle

Valkama ja Lintula kirjoittivat kirjaa usein Hakaniemen Rytmi-ravintolassa.

–Kerran jouduin kirjoittamaan naistenlehteen jutun Laura Voutilaisesta, joka kohteli minua todella ylimielisesti. Se oli traumaattista, Valkama sanoo.

– On tärkeää työskennellä vain sellaisissa lehdissä, joissa todella haluaa olla, Lintula sanoo.

”Palautteen puute ja juttujen runsas editointi hämmensivät aloittelevia toimittajia.

pa niin lämpimät, että Valkama al-koi seurustella Mondo-lehden pää-toimittajan Heikki Valkaman kans-sa. Nyt pari on naimisissa ja heillä on yhteinen lapsi.

Neljän vuoden kirjaprojekti val-mistui vihdoin tänä keväänä.

Kypsyttely näkyy työn tuloksissa. Vaikka oppaasta välittyy vahva ihai-lu alan konkareita kohtaan, se ei ole vain kokoelma heidän oppejaan.

Parhaimmillaan kirja on ker-toessaan toimittajien oikeuksista: työsopimuksen laatimisesta, palk-kaneuvotteluista ja freelance-palk-kioiden suuruudesta.

Oppaan pilkuntarkat ohjeet tun-tuvat kuitenkin paikoin uuvuttavil-ta, ja osa konkareista neuvoo toimit-tajia hieman ylimieliseen sävyyn.

Vaatimuslistojen ohella olisi ol-lut kiinnostava tietää, kuinka leh-tien esimiehet arvioivat omaa työ-tään. Joidenkin alan ammattilaisten johtamistaidoissa kun on paljonkin toivomisen varaa.

Ovatko he osanneet olla alaisil-leen reiluja pomoja? Minkälaista kohtelua aloittelijallakin on oike-us vaatia esimieheltään? Onko oi-kein, jos toimituspäällikkö haukkuu alaistaan naama punaisena?

Onneksi joukkoon mahtuu myös kannustavia kommentteja.

– Asioita oppii työn ohessa – ja toimittajan perustaito on osata ot-taa asioista selvää, sanoo Talous-elämä-lehden toimituspäällikkö Hanna Rajalahti.

Tärkeitä ovat myös kirjoittajien omat kokemukset mediamaailman kurjista puolista.

–Näen, että kirjassa on kuiten-kin vahva tsemppihenki. Emme pi-dä muita nuoria toimittajia kilpa-kumppaneina vaan kohtalotoverei-na, Valkama sanoo.

–Minulta puuttui se kannusta-va tuki, jota olisin tarvinnut aloit-telijana. Onneksi meistä tuli Merin kanssa toistemme tsemppaajat, Lin-tula jatkaa.

28 L

ÖÖ

PPI

3-20

0929

LÖÖ

PPI 3-2009

Kirjoittajat jättivät sukupuolen käsittelyn oppaassa tarkoituksel-la vähemmälle. Siitäkin huolimat-ta, että molemmilla on kokemuksia vähättelystä.

–Siivosimme naisnäkökulmaa jonkin verran pois, sillä halusim-me tehdä kirjasta yleisoppaan, Val-kama sanoo.

Asiaa kompensoitiin naistoimit-tajien tarinoilla, joissa nämä kerto-vat muun muassa pätkätöistään se-kä epäasiallisista kysymyksistä työ-haastatteluissa.

Valkama uskoo, että hänellä olisi ollut uransa aikana helpompaa, jos hän olisi ollut mies. Hän on tör-männyt keski-ikäisiin miehiin, jot-ka kokevat nuoren pätevän naistoi-mittajan uhkana.

–Minulta on kysytty usein työ-haastattelussa, kuinka voin teh-dä töitä, kun lapseni on niin pieni. Mieheltäni kysytään samaa paljon

harvemmin, hän sanoo.Valkama muistaa, kuinka hän

kerran kirjoitti etusivun skuupin suureen sanomalehteen. Samalla viikolla päätoimittaja kulki Valka-man ja tämän mieskollegan ohi, ta-putti miestä selkään ja sanoi: –Olipa sinulla hyvä kolumni lehdessä. Val-kaman skuuppia hän ei noteeran-nut lainkaan.

Opas kehottaa nuoria toimittajia hakemaan töitä vain sellaisista leh-distä, joihin he todella haluavat. Ti-lanteessa, jossa työpaikoista on an-kara kilpailu ja toimitukset vähen-tävät väkeään, kehotus vaikuttaa lä-hes ironiselta.

Moni toimittaja tosin välttelee tiettyjen paikkojen hakemista ihan vain siksi, ettei pesti vaikuta tar-peeksi hohdokkaalta. Esimerkiksi viihde- ja naistenlehtiin suhtaudu-taan alalla väheksyen.

–Mitään työkokemusta ei mis-

sään nimessä pidä väheksyä. Mi-nultakin on kysytty, koska haen vaativampia töitä, koska kirjoitan nuorille naisille. Omasta mieles-täni teen haastavaa journalismia, Lintula sanoo.

–Toimittajan on kuitenkin alle-kirjoitettava sen lehden arvot, jossa hän työskentelee, hän jatkaa.

Nyt molemmat kirjoittajat ovat mieluisissa työpaikoissa. Valkama on Journalistin toimittaja ja Lintu-la Demin toimitussihteeri.

Tämä lienee kirjan tärkein anti: se vakuuttaa, että vaikka joutuisi kär-vistelemään aluksi ikävässä paikassa, sinnikkyys palkitaan. Harvinaisen hyvä toimittaja saa aina töitä. ■

Meri Valkama, Anni Lintula:

Nuoren toimittajan eloonjäämisopas,

280 sivua, Ajatus Kirjat 2009.

Anni Lintulan (vas) ja Meri Valkaman mielestä toimittajan on tärkeää pysyä tiedonnälkäisenä.

TEKSTI JA KUVA: KAIJA PLIT

Jos jutun kuvituksessa käyte-tään alkuperäistä lehtijuttua taittoineen, pitääkö siitä mak-

saa? Jos pitää, kenelle?Kysymykseen vastaa Journalisti-

liiton juristi Marianne Leskinen. Taitto voi olla teos siinä missä mi-

kä tahansa teksti tai kuvakin. Käy-tännössä taitto kuitenkin ylittää tosi harvoin teoskynnyksen. Taiton suh-teen voi siis yleensä olla huoleti. Jos kuvituksessa näkyvän jutun kirjoit-taja on sama kuin varsinaisessa teks-tissä, niin tekstin osalta ei synny on-gelmaa. Kuvitusjutun kuvan osal-ta kuvaaja voisi todeta, että kysees-sä on kuvan kappaleen valmistus ja vaatia korvausta.

Kuvitusjutun julkaisija voi ku-van osalta kuitenkin vedota teki-jänoikeuslain 23 §:ään eli lehdis-tön lainausoikeuteen. Lehdistö saa päiväntapahtumaa (= uskonnol-linen, poliittinen tai taloudellinen päivänkysymys) selostaessaan jäl-kipainaa alkuperäisen jutun uudel-leen. Jälkipainanta on sallittu, jollei alkuperäisessä jutussa erikseen to-deta, että jälkipainanta on kielletty. Lehdistön lainausoikeus koskee kui-tenkin vain painettua lehteä tai leh-den verkkoversiota, ei nettiä yleises-ti. Jollei taittoaukeaman käyttö ku-vituksena mahdu lehdistön laina-usoikeuden piiriin, sekä kuvaajalta että kirjoittajalta pitää pyytää käyt-

töön lupa. Olettaa voi, että kirjoit-taja antaa luvan sanattomasti toi-mittaessaan ko. kuvituksen. Tekijä voi edellyttää maksua käyttöluvan myöntämisestä.

Minä tulkitsen sananvapauden kannattajana päiväntapahtumaa aika laveasti. Mutta tämä on ma-kuasia ja oikeuskäytäntöä on suh-teellisen vähän. Jos haluaa olla var-ma taittoaukeaman käytöstä, ky-sy alkuperäisten juttujen kuvaajil-ta lupa. Silloin kun kuvat ovat alle 50 vuoden takaa, suoja-aika on voi-massa. Tai sitten jätä kysymättä ja jos joku ärähtää, pyydä kauniisti an-teeksi ja homma voi olla sillä selvä ilman rahan liikuttelua mihinkään suuntaan. Tekijänoikeus on riskien hallintaa. Ja käyttäjä vastaa käytön lainmukaisuudesta. Eli käyttäjä voi päättää, miten suuren oikeudellisen riskin on valmis ottamaan. ■

Journalistiliiton työehtoasia-

mies Marianne Leskinen tuntee

tekijänoikeuslain ja osaa neuvoa

myös muita.

Saako taitto tekijänoikeutta?

”Yleissivistys ei ole sitä, että tuntee tietyn tattilajikkeen, vaan uteliaisuutta.

31 LÖ

ÖPPI 3-2009

■ Paula Immonen on jättänyt SAL:n opintosihteeri tehtävän haikeiden jäähyväisten saattelemina. Runsaan kolmen vuoden aikana hän ehti tulla tutuksi sallilaisille Aasta Ööhön -periaatteella järjestämistään jäsentilai-suuksista. Kun Immonen tuli valituksi syyskuun alussa Kansanvalistusseuran täysiaikaiseksi kustannustoimit-tajaksi, hänen aikansa ei enää riittänyt SAL:n sivutoi-misen opintosihteerin tehtävien hoitamiseen.

Uudeksi opintosihteeriksi valittu opiskelija Miina Poikolainen, 23, on toisen polven sallilaisahkeroija: hänen äitinsä oli SAL:n tilintarkastajana 1990-luvun alussa.

Lokakuun alussa tehtävään tarttunut Miina uskoo opintosihteerin työn antavan hänelle arvokasta koke-musta ja näköalapaikan SAL:n toimintaan.

- Koulutustilaisuuksiin osallistuminen on ammatti-taidon ja -identiteetin kannalta varsin kehittävää,

uusi opintosihteerimme Miina Savolainen innostaa.

■ Kesällä haettavana olleet SAL:n apurahat jaettiin elokuun lopussa. Tänä vuonna hakemuksia tuli ennätykselliset 56, joiden yhteissumma oli 33844 euroa. Viime vuonna hakemuksia oli 33 yhteissummanaan 15652 euroa.

Työttömyys ja vähentyneen työllisyyden vaikutukset näkyivät hakemus-ten määrässä ja hakemusperusteissa. Niinpä hakijoiden työkyvyn ylläpito ja/tai työmarkkina-aseman parantaminen (koulutus, kurssit) painottuivat apurahojen myöntämisessä aikaisempia vuosia enemmän.

Kun jaettavana oli 7000 euroa, apurahatta jäi tänä vuonna 26 hakijaa. Niukkaslinjauksien jälkeen onnittelukirjeen sai 27 apurahan saajaa. Lisäk-si kolmelle hakijalle myönnettiin SAL:n juhlavuoden apuraha.

SAL:N APURAHAT 2009 JAETTU

1. toimittaja Päivi Ala-Risku, 225, Kasvisruokakurssi matkakuluihin Lontooseen

2. sisustustoimittaja Ilkka Falck, 300, kirjaprojektin junamatkoihin Italiassa

3. opiskelija Ilona Hietanen, 259, Journalistiikan maisteriohjelman matka- ja majoituskuluihin

4. graafinen suunnittelija Jonna Hoffren, 100, verkkoviestinnän opiskeluun

5. toimitussihteeri Helena Hyyppä, 500, englannin kurssiin Brightonissa

6. toimittaja Auri, 500, Yhdyskuntasuunnittelun kurssiin

7. ad Ulriikka Järvinen, 241, viestinnän perusopintojen kurssimaksuun

8. toimitussihteeri Kirsi-Marja Kauppala, 120, Kirjoittajien työpaja -kurssiin

9. toimittaja Emilia Kullas, 250, Naisen sijoittaminen -kirja materiaali- ja laitehankintoihin

10. päätoimittaja Jorma Laurila, 285, espanjan jatkokurssi

11. kustannustoimittaja Tiina-Maria Leinonen, 200, viestinnän aineopintoihin

12. toimittaja Tarja Levo, 100, espanjan kielikurssiin

13. toimittaja Elina Maunuksela, 100, Viron kielen jatkokurssiin Tartossa

14. uutispäällikkö Ninni Myllynoja, 250, Naisen sijoittaminen -kirjan kirjallisuus ja laitehankintoihin

15. kustannustoimittaja Katja Sarasti, 500, Speak & Fun kielikurssin matkakuluihin

16. opiskelija Anne Slåen, 219, Arabian kielen kurssiin Damaskuksessa

17. kustannustoimittaja Anu Stormi, 100, Avoimen yliopiston kursseihin

18. toimittaja Liisa Talvitie, 300, kirjaprojektin konehankintoihin

19. toimitussihteeri Jaana Tapio, 300, matka- majoituskuluihin vapaaehtoistyöhön Peruun

20. toimituspäällikkö Anssi Tiittanen, 500, juttumatkakulut Coloradoon

21. toimittaja Ulla Toikkanen, 180, Frankfurtin kirjamessut majoituskuluihin

22. kustannustoimittaja Pertti Vehkalahti, 280, aikuiskasvatuksen opintoihin

23. päätoimittaja Susan Villa, 450, Photoshop perusteisiin

24. kustannustoimittaja Marja Viskari, 180, Photoshop-jatkokurssiin

25. toimitussihteeri Siru Väisänen, 250, AV-tutkintoon

26. toimittaja Eija Väliranta, 200, Alumni-viikonlopun matka- ja osallistumiskuluihin

27. kustannustoimittaja Hanna Ylönen, 161, taidehistorian perusopintoihin

Kauneimmat joululaulutPerinteiset toimittajien kauneimmat joululaulut lauletaan torstaina 10.12. kello 17 Lähetyskirkossa, Tähtitorninkatu 18.

Tänä vuonna juontajana on teatteriohjaaja Antti Sevanto. Tarjoilua ja seurustelua kello 16 alkaen.

Tervetuloa!

Suomen Lähetysseuran viestintäyksikkö

■ Huhtikuussa 70-vuotisjuhlaansa viettänyt SAL sai lahjoituksina stipendirahastoonsa 1475 euroa. Syys-kuun alussa SAL:n hallitus jakoi ne erityisen kiinnosta-viksi kokemiinsa hankkeisiin seuraavasti: 525 euroa päätoimittaja Mikaela Groopille Naisten johtajuus -kurssiin 500 euroa toimittaja Hannele Niemelle Voimauttava valokuvaus -kurssiin450 euroa kustannuspäällikkö Ulla Salmelle Change of Publishing -kongressiin.

JUHLAVUODEN APURAHAT

SAL:N OPINTOSIHTEERI VAIHTUU

SAL-uutisia

KAIJA PLIT

PIIRROS NINNI AALTO, KÄSIKIRJOITUS VESA KATAISTO JA ISMO LEHTONEN

SALilla