ARKKITEHTIOPISKELIJA

46

812

161820

22

Eka kerta

Nykyarkkitehtuuria puolustamassa

Parempi onni ensi kerralla

Eka kerta, toka kerta, vika kerta

Kuvareportaasi: RankkaXQ 2015

Puheenjohtajilta

Oikotieltä omalle polulle

Äärimmäisen vapauden ja inhimillisten arvojen aallonharjalla

Päätoimittaja Jaakko Muikku

Tekstit Sanna-Liisa Asikainen, Jasmin Broman, Verna Hahtola,

Mimmi Koponen, Mari-Sohvi Miettinen, Jaakko Muikku, Ville V. Mäkelä, Saana Rossi, Elias Salomäki,

Senni Suhonen, Miia Suomela

Valokuvat Kalle Lehto, Eetu Lehmusvaara, Leo Nuutinen

Piirrokset Mimmi Koponen, Mari-Sohvi Miettinen,

Roope Penttinen

Kansikuvat ja muu kuvitus Miika-Matias Rankinen

Taitto Eetu Lehmusvaara

Mainosmyynti Janne Hietalahti, Joel Stenroos

Kiitokset Opa, Jyri, Lilli, Tuomas, Anonyymi

ToimitusTampereen arkkitehtikilta

Korkeakoulunkatu 533720 Tampere

PainoKopio Niini Oy

ISSN 1795-5335

1/2016

3

Jännitys helmeilee keskivatsan tienoilla kuin keväinen puro, johon on liuennut koirankakkaa. Mielessä pyörivät kaikki ne asiat, jotka olisin halunnut tehdä ennen tätä päivää, mutta niitä on liikaa, en saa niistä kiinni, enkä osaa päästää irtikään. Kohta se tapahtuu. Olen valmis. Olen keskustellut kumppanini kanssa ja tiedän, että teemme tämän yhteisymmärryksessä, vaikka häntäkin jännittää. Avaan oluen, joka toivottavasti rauhoittaa.

Tämä on ja ei ole tarina Aallon filiaa-lissa opiskelevien kyltereiden pahamainei-sesta tapahtumasta, Mikkeli Road Tripistä, johon olen menossa ensimmäistä kertaa. Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun poden huonoa omatuntoa siitä, että työt ovat kesken, ja olen päättänyt lähteä juhliin.

Miten voisi eliminoida epävarmuuden ja tehdä oikeita päätöksiä? Ei niitä, joita äiti, närkästynyt veronmaksaja tai opetus- ministeri puolestani tekisi, vaan niitä, jotka tuottavat eniten hyvää minulle tai ympäris-tölleni. Miten olla katumatta vastuuttomia päätöksiä, vaan tehdä ne oikeaan aikaan ja nauttia niistä niin, että vastuullisten päätösten tekeminen huomenna ei tunnu niin raskaalta?

Internetistä löydän kuusi askelta valis-tuneempaan päätöksentekoon:

Kunnianosoitukset Metsolalle, rakkaalle piirustussalillemme!

Työpöytiesi ääressä teimme epäinhimillisiä työtunteja ja koimme ensimmäiset luovuuden kriisimme. Skissasimme ensimmäiset suunni-telmamme ja kuulimme ensimmäiset kritiik-kimme.

Suojassasi kuuntelimme hyvää tai ei niin hyvää musiikkia ja ompelimme ensimmäiset merkkimme maalarinvalkoisiin haalareihin.

Seiniesi sisällä odottelimme ja valmiste-limme lähtöä Oulun yöhön ja otit sohvallesi nukkumaan illan käytyä liian raskaaksi.

Olet toinen koti ja nuoren arkkarin suoja, ja pieni kyynel saattaa vierähtää poskelle, koska muutettuamme kauas Linnanmaalle, joudumme jättämään taakse kauniit kiviseinäsi. Kiitos sinulle, Metsola, paras piirustussalimme.

Elias Salomäkipäätoimittaja

Oulun Arkkitehtikilta

Tee tilannearvio (olen bussissa Lahden kohdalla, ja olen tehnyt lähtöpäätöksen ilman näitä askelia).

Anna päätös muiden arvioitavaksi (Ystäväni, jonka kanssa lähdin, arvioi päätöksen kannattavuudeksi noin 0,5/5).

Tee kustannusarvio (30 euroa on jo uponnut, matkalla kulunee saman verran lisää).

Arvioi riskit ja mahdollisuudet (R: En saa töitä hoidettua ajoissa, joka aiheuttaa ongelmia paitsi itselleni, myös työtovereilleni. Joudun työskentelemään sunnuntaina yöhön saakka. M: Reissu on tosi siisti, rentoudun ja saan uusia ystäviä ja lähennyn veljeni ja ystäväni kanssa).

Onko päätös moraalisesti oikein? (Sinänsä on, sillä lupasin veljelleni että tulen).

Tee päätös (Päätös lähteä ei välttämättä ollut perusteltu, mutta en voi sitä enää muuttaa).

Ai mä vai? En oo kyl koskaan. Mitä mun täytyy tehdä? En ihan tiedä. Oliskohan pitäny kysyä joltain. Onko tää hyvä näin? Kyllä tästä vielä jotain tulee. Yritä näyttää coolilta. Oho. Hei nyt tuntuu hyvältä. Ai niin. No nyt. Siinä se on.

Tässä se on.

Kaikki muistavat varmaan ekan kertansa.

...7. Tee aina varasuunnitelma, mikäli päätös osoit-tautuu huonoksi (Päätän vihdoinkin nauttia tänään ja murehtia huomenna, ja avaan toisen oluen).

Olkoon valintanne valistuneita eikä liian helppoja!

Jaakko MuikkupäätoimittajaTampereen Arkkitehtikilta

1.

2.

3.

4.

5.

6.

Saana Rossipäätoimittaja

Aalto-yliopiston Arkkitehtikilta

4 5

Teksti ja kuva: Mari-Sohvi Miettinen

6

unamatkoilla ei aina saa valita vierus- toveriaan, ja parhaimmillaan se voi johtaa antoisiin keskusteluihin. Taan-noisella matkalla vieressäni istuva kans-samatkustaja esitti minulle kysymyksen,

jonka parissa olen sittemmin askarrellut tovin jos toisenkin.

Mies avasi keskustelun kysymällä olenko kenties opiskelemassa Tampereella. Kun kerroin opiskelevani arkkitehtuuria, jokin välähti miekkosen silmissä; oli selvää, että nyt oltiin tärkeän aiheen äärellä. Mies kohentautui, veti henkeä ja lausui sitten tarkasti artikuloiden, ensimmäistä sanaa painottaen: ”Saatteko te suunnitella klassisia rakennuksia?”

Seurasi painokas monologi, jossa mies ylisti Oikeaa Arkkitehtuuria – ilmeisesti 1800-1900-lukujen vaihteen kansallisromanttisia

tyylejä – ja valitti, miten nykyajan arkkitehdit aivopestään opinnoistaan lähtien suunnitte-lemaan markkinamiesten toiveesta rumia ja ankeita betonilaatikoita. Hän esitelmöi taidok-kaista koristeleikkauksista, jotka tekevät raken-nuksesta kauniin ja erityisen. Näkemystensä tueksi hän kertoi opiskelleensa eri taideaineita.

On pakko myöntää, että eka kerta tuli sen verran yllättäen, etten ollut valmistautunut nykyarkkitehtuurin puolustamiseen täydellä arsenaalilla. Ymmärsin toki miehen näkemyksiä – olinhan itsekin aina ihaillut kantakaupunkien jugendlinnoja, varsinkin ennen tempautumis-tani syvemmälle arkkitehtuurin maailmaan. Sen verran vuosi arkkitehtiopiskelijana oli kuitenkin jo ehtinyt vaikuttaa tajuntaani, etten oikeastaan edes ymmärtänyt miehen kysy-mystä, saati koristeleikkausten yhteyttä siihen arkkitehtuuriin, jota minulle oli opetettu.

Koko kysymyksenasettelu kaikessa tahallisessa provosoinnissaan tuntui lähtökoh-taisesti väärältä. Mitä oikeastaan on ”klassinen arkkitehtuuri”? Kerroin miehelle, että opinto-jemme keskiössä eivät ole koristeet, vaan sellaiset käsitteet kuin tila, massa ja rytmi. Selitin myös, että kiinnitämme huomiota rakennuksen aisti-miseen liikkeessä. Siihen, mitä ihminen näkee rakennusta lähestyessään ja mitä hän kokee sen sisällä liikkuessaan, minkälaisia näkymiä siir-

tymien myötä avautuu. Jälkiviisaana huomaan, että samanlai-

sista suunnitteluperiaatteista ja lähtökohdista voidaan puhua vaikkapa Akropoliksen yhtey-dessä. Antiikin perintö on voimissaan myös nykypäivän arkkitehtuuriopinnoissa, ja se jos mikä on klassista! Voidaan myös kysyä, kumpi on klassisempi: nykyaikaista huippuarkkiteh-tuuria edustava rakennus – sanotaan vaikkapa proffien ikisuosikki, Peter Zumthorin Valsin kylpylä (tuo ankea kivilaatikko?), joka huomioi ympärilleen levittäytyvän maiseman, varjojen ja valon leikin ja tilojen sarjallisuuden viimeistä piirtoa myöten, vaiko 1800-luvun alussa raken-nettu kaupunkitalo – vaikkapa Uschakoffin talo Helsingissä – jossa antiikista muistuttaa lähinnä ulkoinen kuorrutus, pylväsaiheet ja päätykolmio?

Myös kysymys siitä, mitä saamme opinnoissamme suunnitella särähtää korvaan. Tämä lienee tosin ollut kysyjän tarkoituskin. En muista, että mitään olisi varsinaisesti kielletty tekemästä. Toki opiskelijoita ohjataan lempeän päättäväisesti erilaisten esimerkkien, kritiik-kien, arvosanojen ja enemmän tai vähemmän piilotellun vittuilun keinoin, mutta varsinaisesti kukaan ei kiellä suunnitelmasta vaikka flyy-gelin tai Kekkosen pään muotoista rakennusta, jos opiskelija tuntee siihen palavaa tarvetta.

Tietenkään en seiso joka ikisen tämän päivän tönön takana. Maallikolle saattaa olla vaikeaa hahmottaa, että nykypäivän rakenta-minen on täynnä kompromisseja, jotka eivät

aina ole arkkitehdinkään mieleen. Tuskin myös-kään löytyy toista ammattikuntaa, joka ajaisi vanhojen kiinteistöjen suojelua yhtä kiihkeästi kuin arkkitehdit. Mutta on omituinen ajatus, että rakennustaide olisi löytänyt absoluuttisen huippunsa reilut sata vuotta sitten ja pysähtynyt siihen.

Tuokin ajatus jäi taannoisella junamatkalla sanomatta. Joten tervetuloa, toka kerta, puhut-taisko nykyarkkitehtuurista? Olen valmistau-tunut.

Joten tervetuloa, toka kerta, puhuttaisko nyky-arkkitehtuurista? Olen valmistautunut.

”Saatteko te suunnitella klassisia rakennuksia?”

Nykyarkkitehtuuriapuolustamassa

J

Lumi sulaa, asfaltti kuivuu ja katupöly tunkee sieraimiin, talvesta on tuskin enää jälkeäkään. Ihmiset ovat heränneet keoistaan ja aurinko on maalannut heidän kasvoilleen vilpittömän hymyn. Kävelen kirjekuori kädessä kohti Otaniemeä. Kuori sisältää kolme kuvaa viisisiipiselle pohjolanyöviilettäjälle suunni-tellusta hyönteisravintolasta. En ole koskaan nähnytkään moista olentoa, saati sille suun-nattua ravintolaa, mutta aavistan kirjeen vastaanottajan tietävän mistä on kyse. Kurotan postiluukulle ja pudotan kuoren pimeyteen. Odotan ääntä, jonka laatikon pohjaan osuva kirjekuori saa aikaan. Mitään ei kuulu. Käännyn ja poistun hämmentyneenä paikalta.

arva asia tässä maailmassa ja varsinkaan suomalai-sessa yliopistomaailmassa on säilynyt 35 vuotta niin muuttumattomana kuin

meidän pääsykokeemme”, tuumii Tampereen teknillisessä yliopistossa arkkitehtuurin profes-sorina toimiva Olli-Paavo Koponen. Onko järjestelmä todella niin hyvä, ettei sitä nopeasti muuttuvassa maailmassakaan ole ollut tarpeen uudistaa?

Aihe herättää paljon keskustelua niin opiske-lijoiden kuin hakijoidenkin keskuudessa. Kysyt-täessä pääsykoejärjestelmästä ja sen mahdolli-sista kehityskohdista tuli selväksi, että koetehtäviä pidetään hyvin erikoislaatuisina, mutta toisaalta parempaakaan testaustapaa on alan luovan luon-teen vuoksi erittäin vaikea määritellä.

Moni opiskelija koki piirustustaidon tärke-yden ylikorostuvan kokeissa. Tällä hetkellä piir-täminen toimii ammatissa enää lähinnä luon-nosteluvälineenä. Opiskellessakin piirtäminen on enää hyvin pienessä roolissa. Toisaalta se pitää vielä paikkansa arkkitehdin perustaitona ja siksi tärkeänä osana pääsykoetta. SAFAn puheenjoh-taja Leena Rossi kirjoittaa maaliskuun Arkki-tehtiuutisissa: ”Rakennukset rakennetaan, mutta arkkitehtuuri piirretään.”

Myös arvosteluperusteiden mystiikka nousi esille kokeista keskusteltaessa. Piirustus- ja sommittelutaito, tunnelma, tilallinen hahmo-tuskyky, siisteys, kestävyys, ideointi, toimivuus, rakenteellisuus – perusteet on listattu tehtä-vänantoihin. Jokainen työ käydään läpi kolme tai neljä kertaa ja niiden arvosana muodostuu keskustelun lopputuloksena. Silti monelle haki-jalle jää vielä sisäänpääsynkin jälkeen epäsel-väksi, mitä heiltä odotettiin. Arvoituksellisuus johtunee paljolti arvostelun subjektiivisesta luonteesta.

PAREMPIKERRALLAensi

ONNI

9

Teksti: Ville V. Mäkelä Kuvat: Kalle Lehto

H”

”Arvosteluryhmä on hyvin hitaasti uudistuva, erittäin pätevä ja kokenut ryhmä. Töiden läpikäy-minen on tehokasta ja tarkoin harkittua”, kertaal-leen kokeiden arvosteluun osallistunut Koponen vakuuttaa. ”Mielestäni asiaa ei voisi hoitaa paljon paremmin, tasapuolisemmin, luotettavammin.” Ehkä piirustus- ja suunnittelukokeissa haettava lahjakkuus ei ole tarkkaan määriteltävissä, mutta arvosteltavissa.

Rappukäytävästä kuuluu ääntä. Postiluukku avautuu ja kirjekuori putoaa eteisen matolle. Kuoren sisältä paljastuu Arkkitehtuurin valintakoeopas vuosimallia 2016. Olen yksi jatkoon päässeistä, yksi valituista. Oppaassa kerrotaan käytännön järjes-telyistä, mutten kuitenkaan vieläkään oikein tiedä mihin olen lähtenyt mukaan. Ystäväni kertoi osallis-tuvansa valmennuskurssille, jolta saisi kaiken tarvit-tavan tiedon. Kurssin tyyris hinta ei houkuttele, mutta toisaalta, onko minulla vaihtoehtoakaan?

Vuosina 2011–14 ensisijaisista hakijoista 13,7 prosenttia pääsi lukemaan arkkitehtuuria. A-val-mennus taas mainostaa joka ikisen kurssilaisensa päässeen sisään viime vuonna. Teho-Opiston ja Valmennuskeskuksen mukaan vastaava luku heidän valmennettaviensa osalta oli 70 prosenttia.

Ylioppilaslehden vuonna 2009 teettämässä kyselyssä 44,4 prosenttia kaikista korkeakouluopis-kelijoista kertoi käyneensä valmennuskurssin. 63

prosenttia valmennuskurssin käyneistä opiskelijoista oli sitä mieltä, että kurssi auttoi osaltaan menesty-mään pääsykokeessa, ja 16,5 prosenttia vastaajista uskoi, ettei olisi päässyt opiskelemaan ilman valmen-nuskurssia. AO-lehden toimituksen Tampereen arkkitehtiopiskelijoille tekemän pikaisen kyselyn mukaan valmennuskurssin käymisen yleisyys ei eronnut näistä luvuista merkittävästi, mutta luot-tamus kurssin hyödyllisyyteen oli huomattavasti vankempaa – jopa lähes puolet kurssin käyneistä opiskelijoista uskoi, ettei olisi päässyt opiskelemaan arkkitehtuuria ilman ulkopuolista valmennusta.

Valmennuskurssien vaikutus pääsykokeissa menestymiseen näyttää olevan alalla kiistattoman suuri. Ne tarjoavat hakijoille korvaamattoman avun, mutta aiheuttavat myös päänvaivaa pääsykokeiden suunnittelijoille. ”Valmennuskurssit ovat syöpä, jolle ei voi mitään. Pääsykokeiden suunnittelussa joudu-taan laittamaan paljon paukkuja siihen, että oltai-siin edellä valmennuskursseja ja heidän tarjoamiaan

oikoteitä omaa ”oikeaa” tasoa parempiin suorituk-siin”, Koponen paljastaa.

Koulutuksen tasa-arvo on parantunut Suomessa jo pitkään, mutta arkkitehtuuri komeilee vieläkin epätasa-arvon huipulla. Turun yliopiston tutki-muksen mukaan arkkitehdiksi opiskelemaan päätyy 13,3 kertaa useammin akateemisen vanhemman kuin ei-akateemisen vanhemman lapsi. Lääkä-riopiskelijoiden keskuudessa vastaava luku on 10,9 ja luokanopettajissa vain 2,7.

Osa opiskelijoista kertoo, ettei käynyt valmen-nuskurssilla, koska siihen ei ollut varaa. Valmen-nuskurssit täten varmasti osaltaan ruokkivat epäta-sa-arvoa. Niiden olemassaololle ei voi mitään, mutta olisiko yliopistojen ja pääsykokeiden laatijoiden mahdollista, pelkän asian hyväksymisen ja koeteh-tävien muokkaamisen sijaan, yrittää lisätä kokeiden tarkoituksenmukaisuutta ja hakijoiden tasa-arvoa

muillakin keinoin? Esimerkiksi Oulun arkkitehti-kilta järjestää matalan kynnyksen valmennuskurs-seja, ainoana maassa. Osallistuminen valmennus-kurssien suunnitteluun voisi olla systeemin kannalta jopa tehokkaampaa kuin pelkkä juoksukilpailu niiden kanssa, ja näin yliopistot myös kantaisivat oman kortensa kekoon koulutuksen tasa-arvon puolesta.

Kuljen pitkin kesäistä aamua ja aurinko on maalannut kasvoilleni vilpittömän hymyn. Saavun pääsykoesaliin ja istuudun paikalleni. Katson ympärilleni ja näen monta hermostunutta katsetta, tunnelma on jännittynyt. Tilanne ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole niin vakava kuin voisi luulla. Voisinpa sanoa jotakin keventääkseni tunnelmaa. Jaamme ensimmäiset tehtäväpaperit.

”Opiskeltuani 8 vuotta ja heti sen perään alka-neella 27 vuotta jatkuneella opettajan urallani olen joutunut lähinnä tekemisiin lahjakkaan ja moti-voituneen opiskelijamateriaalin kanssa. Vastaan ei juurikaan ole tullut valintakoejärjestelmästä läpi-luikerrelleita vääriä valintoja”, Koponen toteaa. Myös Tampereen arkkitehtiopiskelijoiden keskuu-dessa ollaan yleisesti tyytyväisiä valintakoejärjes-telmään. Toisaalta myös kritiikkiä löytyy ja keskus-telua syntyy. Mutta pystyykö kokeita suunnitteleva osapuoli muuttamaan vuosikymmeniä samanlai-sena pysynyttä pääsykoesysteemiä todellisen tarpeen vaatiessa? Entä onko se todella niin ylivoimainen, ettei muutoksia kannata edes harkita?

Moni opiskelija koki piirustustaidon tärkeyden ylikorostuvan kokeissa.

A-valmennus mainostaa joka ikisen kurssilaisensa päässeen sisään viime vuonna.

”Valmennuskurssit ovat syöpä, jolle ei voi mitään.”

10 11

TUOMAS4. vuoden tuotantotalouden opiskelija

ANONYYMIarkkarifuksiArkkitehdiksi pääseminen ei ole ihan helppoa ja jokainen muistaa varmasti sen ensimmäisen

kerran pääsykokeissa. Jännitystä, panikointia ja kellon tikitystä. Pääsykokeiden jälkeen huokai-semme helpotuksesta ja odotamme tuloksia. Palaamme tähän kuumottavaan pääsykoetilantee-seen koeasetelmalla, jossa laitoimme testiryhmämme kokeilemaan onneaan keksittyjen pääsy-kokeiden parissa. Testiryhmämme koostui kahdesta ei-arkkarista ja kahdesta arkkarifuksista. Miltä tehtävien tekeminen tuntui ensikertalaisista? Entäs jo opiskelevista? Nousevatko pääsykoe-

traumat pintaan? Kuka onnistuu ja kuka jättää leikin kesken? Otimme selvää.

Suomalaiset tutkijat ovat tehneet alkuvuodesta mielen-kiintoisen löydön: Suomen luonnosta on löydetty aivan uusi eläinlaji. Tutkijoiden löytämät kolme otusta ovat mitä ilmeisimmin päätyneet tänne meteoriitin mukana. Otukset löydettiin metsästä meteoriitin lähettyviltä ja veden ääreltä.

Tutkijat eivät ole paljastaneet otuksista paljon, mutta joitain tiedonmurusia meille on niiden ulkonäöstä vuotanut.

Otukset voisi luokitella nilviäisiin, koska niillä ei ole selkärankaa ja niiden pinta on paikoitellen hyvin pehmeä. Otuksilla on kuitenkin myös hyönteisille tunnusomaisia piirteitä, kuten esimerkiksi verkkosilmät, tuntosarvia ja hyvin havaittavissa olevat ylä- ja alaleuat. Kaikilla

Miltä tuntui? Kaikessa absurdiudessaan hauskaa puuhaa. Otuksesta tuli niin outo, että hymyilyttää väkisinkin.

Kerro töistäsi. Tässä keskeytyi oikein syväl-linen side tähän väärinymmärrettyyn Rolleen, kun se antaa sähköiskuja ja ei ole mitään kaunista katseltavaa. Leuoista päätellen huutanut selkeästi paljon. Rolle on luotaantyöntävä ja liikkuu vesitur-biinimaisen läpivirtauksen avulla.

Miten sujui? Akateemisesta mielenkiinnosta oli kiva kokeilla tätä, mutta esimerkiksi piirustuk-sesta yksi sana: spatiaalinen latteus. Rollen ainut-kertaisuus ei ehkä välittynyt kuvan kautta niin hyvin esitysteknisistä syistä johtuen.

Loppufiilikset? Suutari pysyköön lestissään. Visiointi on ehkä enemmän mun juttu, mutta siitä huolimatta Rollea en saanut ilmennettyä sellai-sena, mitä mielikuvissa olisin halunnut. Mulla oli visio, että valo olisi tullut tästä kulmasta, näin, ja heijastunut kivestä ja Rollesta tällaisessa lähikuva zoomauksessa, mut en ihan hahmota noita valojut-tuja.

Muuta? Mittaahan tämä mukautuvuuskykyä ja antaa lisäarvoa arvioijalle siinä ”thinking outside of the box” -ajattelussa.

Teksti: Jasmin Broman Kuvat: Eetu Lehmusvaara

Miltä tuntui? Tekeminen oli hauskaa ja varsinkin muovailuvahan pyörittely oli tosi terapeuttista. Vähän turhan kauan leikin sillä et kuvan piirtämiseen jäi ehkä 20 minuuttia, joten ajankäyttö oli haaste. Muovailuvaha ei oikeen tarttunut itseensä ni sen kanssa meinas pinna palaa.

Kerro töistäsi. Halusin tehdä löytyneestä ötökästä jotain muuta kuin ameebamaisen möykyn, mutta kuitenkin epäsäännöllisen, joten lähdin yhdistelemään sen vartaloa eri- kokoisista kuutioista.

Miten sujui? Onnistuin mielestäni tehtä-vänannossa ihan mukavasti, en tehnyt ötökälle selkeitä tuntosarvia tai verkkosilmiä kuten tehtävänannossa oli toivottu, mutta noin niinkun muuten jees.

Loppufiilikset? Vähän olis tehnyt mieli työstää maalausta rauhassa lisää, mutta täytyi juosta seuraavaan paikkaan, joten tällä kertaa sai jäädä aika ronskiksi ja suurpiirteiseksi tämä maalaus. Muuten hyvä fiilis.

Muuta? Ei nimeä kiitos. Pitää mennä!

12 13

Tehtävät tehtiin piirustussaleilla ja suoritusaikaa oli 1,5 h. Aiempien vuosien pääsy- kokeista inspiraatiota ammentavat tehtävät olivat seuraavanlaiset:

kolmella otuksella on kuitenkin toisistaan hieman poikkeavia piir-teitä. Otukset ovat pituudeltaan 8–12 cm väliltä.

Tehtävä 1Muotoile annetuista materiaaleista (rautalankaa ja vujulahjaksi saatua muovailuvahaa) tämä ulkoavaruuden otus, jollaista ei ole maassa aiemmin nähty. Arvostelussa kiinnitetään huomiota kekseliäisyyteen, otuksen kiinnostavuuteen ja muotoiluun.

Tehtävä 2Piirrä/maalaa pääosin mustavalkoinen kuva otuksen löytöhet-kestä käyttäen kuitenkin yhtä tehosteväriä tehokeinona. Värin saat valita itse. Pyri kiinnittämään huomiota kuvan kolmiulottei-suuteen, asetteluun ja tunnelmaan.

EKA KERTATOKA KERTA

VIKA KERTA

LILLI

JYRIarkkarifuksi

työelämässä oleva media-assistentti

Julkisivulevyt inspiroivat luovuuteen

www.cembrit.fi

LIIT

Y JÄ

SEN

EKSI

!W

WW

.SA

FA.F

I

Miltä tuntui? Piirtäminen ja kuvan sävyttäminen oli hankalaa, mutta muovailu oli helppoa. Miele-kästä tehdä tällaista, kun ei ole pitkään aikaan tehnyt mitään varsinaisella tehtävänannolla. Oli mielenkiin-toista ja sopivan haasteellista.

Kerro töistäsi. Emt. Pokemonit pyöri mielessä. Ekana tuli mieleen tutkijoiden haalarit, vesipurk-keihin nuo tyypit ja tottakai ne meni mettään mönk-kärillä ja peräkärryllä kun autolla ei päässyt. Slurpsis- Slörpsis on tän otuksen nimi.

Miten sujui? Koitin olla kolmiulotteinen kuvan kanssa, mutta varjostukset ei ehkä ihan mennyt nappiin. Olen pettynyt omaan työhöni, mutta näistä ihmisistä tykkään, kun ei oo piirtänyt pitkään aikaan paljoa, mutta silti oli oikein hyviä. Tuo olio taas… joo. Se on mielenkiintoinen.

Loppufiilikset? Helpottunut olo! Paineet ovat poistuneet lopullisesti. Vähän oli paineita ja vaikka tää nyt ei ollut niin vakavaa niin vähän oli sellanen ”apua”-fiilis.

Muuta? En odottanut ihan tällaista, vaan enemmän rakennuksiin liittyvää. En ehkä vielä hae arkkariksi.

Miltä tuntui? Varsinaiset pääsykokeet olivat helvetin ahdistavat ja aivan perseestä, mutta tämä oli ihan hauskaa. Normaalisti olisin laskenut, että paljonko pitää saada pisteitä per tehtävä, että on järkevää jatkaa.

Kerro töistäsi. Muovasin nilviäisen ötökällisin piirtein. Työskentely oli prosessiajattelua ja yritin saada tälle eri muotoja ja siistinnäköisiä ulokkeita, kuten jalat, joilla tää raahaa itseään ja tuntosarvet perseessä. Pasi vilkuttaa sieltä kraaterista sille ohikulkijaparalle, joka tän ensimmäisen kerran näki.

Miten sujui? Tekeminen oli helppoa ja olisi pääsykokeissakin auttanut jos olis ollut yhtä rentoa eikä sellasta paskassa rämpimistä. Musta tää graa-finen jälki on oikein kiva. Täs on tälläsiä aika kliseisen ötökällisiä piirteitä. Olis voinut kyllä olla vielä lennokkaampaa ja luonnosmaisempaa jälkeä ainakin kuvassa.

Loppufiilikset? Nyt tuntuu helpottuneelta, samalla tavalla kuin pääsykokeissa, minkä jälkeen voi taas keskittyä elämään.

Muuta? Tsemppiä vaan kaikille tuleville hakijoille!

14

2015

XQ-bussilla lähdettiin matkaan kahdeksan tuntumassa, vain hieman myöhässä, kohti ensimmäistä yrityskohdetta. Ensimmäinen kohteessa tutustuttiin kivien tekoon ja erilaisiin kivi-

lajeihin, sen käsittelyyn ja valmistamiseen. Suuntamme jatkui tästä kohti Oulun poroja.

Yrityskohteidemme inspiroimana päätimme kuljettaa palaset kiveä

ihasteltavaksi Oulun ja Otaniemen sisaruskilloille. Ajattomat lahjat

luovutettiin myös Jyväskylän paikalli-sille ainejärjestöille, joiden kanssa oli

XQ-yhteistyötä.

Oulussa vietimme leppoisaa saunailtaa juuri sataneen ensilumen kimmeltäessä kiltatalon pihamaalla. Matka Jyväskylään taittui vallan nopeasti akkuja lataillessa. Kuvassa havain-nollistetaan joka torkkujan pilkkimisasentoa. Taustalla Suomen Venetsia.

Jyväskylässä, Suomen Ateenassa, vierailtiin paikallisessa arkkitehti-toimistossa tutustumassa meneillä oleviin projekteihin, tehtiin tutta-vuutta eri ainejärjestöjen kanssa ja käytiin opastetulla Aalto-kierroksella keskustan alueella tutustuen myös Kuokkalan kirkkoon ja Finlandia- palkittuun Puukuokkaan.

Lahdessa vierailimme Sibelius-talossa ja

Ristinkirkossa, jossa tunnelma oli kovin

harras XQ-bussichatin tunteita kuumen-

taneista runoista ja kiivaasta rap-battlesta

huolimatta.

Sunnuntaina heitimme hyvästit otaniemeläisille, joiden kanssa vietimme lupsakkaa viini-juusto- iltaa. Hurjimmat seikkailijat kömpivät majoitukseen vasta aamuyöllä ja seuraavan päivän tunnelmat olivat tuttuun tapaan uneliaat. Laivamatka Tallinnaan ja takaisin sujui rauhallisesti.

Tallinnassa kävimme vierailulla paikallisessa arkkitehtikoulussa, minkä jälkeen exculaisilla oli aikaa käydä Tallinnan arkkitehtuurin museossa, kierrellä kaupunkia ja ostella tuliaisia. Kuvassa pala paikal-listen opiskelijoiden Tallinna-pienoismallista.

RankkaXQTamArkin historian ensimmäinen RankkaXQ halki Suomen aloitettiin torstaina 12. marraskuuta ja neljässä päivässä matkattiin yhteensä yli 1468 kilometriä. Matkalaisemme tutustuivat viiteen eri kaupunkiin, viettivät eeppisiä iltamia viiden eri ainejärjestön kanssa ja seilasivat aina Suomen-lahden yli ulkomaille asti arkkitehtonisia kohteita ihmette-lemään. Reissulla tuli todistettua, että XQ on opiskelijan ja elämän parasta aikaa.

Kuvan virolainen akvaariokala ilahtui kovasti XQ-ryhmän tapaa-misesta ja vakuuttui hyvästä excu-meiningistä viimeistään siinä vaiheessa, kun ihasteltiin insta-gram-tägäyksiä #rankkaTamArk15.

16 17

Teksti: Jasmin Broman Kuvat: Leo Nuutinen

Syvään henkeä vaan. Entä jos kurkku kuivuu? Hermostunut kulaus vettä. Minua esitellään jo. Tuolilta nouseminen, varo ettet kompastu helmoihin. Muutama askelma ylös lavalle, ja pieni rykäisy...

Vaikka puheita on tullut pidettyä ennenkin, oli tilanne uusi kiltamme vuosijuhlilla, joilla puheenjoh-taja pitää perinteisesti juhlan tervetuliaissanat. Vaikka puhetilanteet sinänsä ovat tuttuja (harvoinhan sitä kokonaista päivää mykkänä viettää), oli tuollaisten juhlien aloittaminen minulle eka kerta. Juhlien jälkeen aloin pohtia AO-lehden teemaa sekä sitä, kuinka voimakkaasti ekat kerrat värittävätkään todel-lisuuttamme.

Ekat sanat, eka kerta kun kävelit, eka jota suutelit, eka matka ulkomaille - elämä on täynnä ekojen kertojen merkitsemiä virstanpylväitä. Jostain syystä uusien kokemusten hamstraaminen tuntuu olevan nykypäivänä trendikästä. Uusien ruokalajien kokkaaminen, siisteihin paikkoihin hakeutuminen ja trendilajien kokeileminen on tapa osoittaa paikalleen jämähtämättömyytensä.

Olenko kuitenkaan tehnyt mitään pitkään aikaan täysin puhtaasti ekaa kertaa? Olen minäkin ehkä valinnut uudenlaisen pastalaadun ruokakaupan

Elämään mahtuu monta ensimmäistä kertaa. Useim-piin liittyy kihelmöintiä vatsanpohjassa, innostunutta odotusta ja huolellista valmistautumista. Jos kaikki sujuu hyvin, kertoja tulee todennäköisesti lisää. Toisissa tapauksissa yksi nappisuoritus riittää. On myös ensimmäisiä kertoja joihin liittyy ahdistusta, uupumusta ja toivottomuutta. Sellaisten toivoisi jäävän viimeisiksi laatuaan.

Loppuunpalamista ei soisi kenellekään, vähiten jo opiskeluaikana. Aallon arkkitehtiopiskelijat näyt-täytyivät synkässä valossa SAFA:n viime syksynä teettämässä hyvinvointikyselyssä – eikä tämäkään ollut ensimmäinen kerta. Totuus opiskelijoiden voin-nista ja motivaatiosta on onneksi tuloksia monimuo-toisempi, ja opintojen kuormittavuus on nostettu pöydälle laitoksen kanssa. Tavoitteena onkin, että synkkiä tuloksia luettiin viimeistä kertaa.

Opintoja kehitetään hyvää vauhtia hallinnon opiskelijaedustajien myötävaikutuksella, ja samaan aikaan kilta pitää parhaan kykynsä mukaan huolta jäsentensä ja kilta-aktiivien hyvinvoinnista. Molem-milla saroilla tehdään korvaamatonta työtä opiske-lijoiden jaksamisen eteen. Uudet, jännittävät ekat kerrat tuntuvat huomattavasti paremmilta, kun voi hyvin.

Kerta se on ensimmäinenkin, puheenjohtajan terveh-dystä Arkkitehtiopiskelija-lehteen kirjoittaessakin. Ensimmäiseen kertaan liittyy jännitystä, ehkä jälki-käteen hieman vaivaannuttavalta tuntuvaa pyrki-mystä. Ennen kaikkea tuntematonta ja uutuuden viehätystä, joka vaihtuu kokemuksen myötä varmuu-teen. Huomasin yllättäen taas, että koulupäivän päätteeksi on ensimmäistä kertaa kaduilla valoisaa. "Varokaa katolta putoavaa lunta ja jäätä" tulee vastaan ensimmäisen, toisen, useamman kerran. Kevääseen mahtuu lukuisia ekoja kertoja.

Vuoden alku on killassa ollut täynnä työtä ja uuden opettelua. Ensimmäistä kertaa tälle vuotta keittösuunnitelmia kaivellaan arkistoista ja minä ihmettelen kuinka hyviä tyyppejä täällä tuleekaan vastaan. Laskiaisena kiltatalo keräsi vuoden ensim-mäisiin etkoihin hurjasti tuttuja kasvoja, jotka piirus-tussalin Artekin kangistamien hartioiden kannattele-mana tulivat rentoutumaan. Hyvä oli joukolla juhlia, kun fuksit nappasivat tyylikkäästi ja luonnonoloja uhmaten Leolle Oscarin laskiaiskisoissa.

Tänä keväänä ensimmäistä kertaa Oulun Arkki-tehtikilta lähtee Kotimaan Pitkälle. Käymme uusilla yritysvierailuilla ja kaukaisessa Turussa, jossa kuule-mani mukaan aina paistaa aurinko. Viime kerralla satoi vettä. Innostavia ja rohkeita kiltalaisia tarvi-taan tarjoamaan kanssaopiskelijoille elämyksiä – ekoja kertoja excubussissa, ruusulähetyksiä loma-viikon hallituksen kokoukseen, ideoita ja ajatuksia design-linnunpöntöistä ja suursitseistä. Kiitollisena voin todeta, että näitä ihimisiä löytyy meidän killasta. Wappu lähestyy – monelle ensimmäistä kertaa killan haalareissa. Minulle ensimmäistä kertaa puheenjoh-tajana. Hieman jännittää.

Katson ensimmäistä kertaa koulukortteliamme muuton ja muutosten aikana ajatellen olevan ja menevän sijasta tulevaa. Ekaa kertaa ilman tuttua taloa. Sisarkiltojemme tapaan meidän on pian ensim-mäistä kertaa aloitettava opinnot uudessa osoitteessa ja rakennettava killalle parhaat edellytykset kehittyä. Uusia opiskelijoita saapuu syksyllä lafkalle, heille eka kerta on vika kerta. Seuraaville lafka on vanahojen jarrujen haikailua, tuleville kaunis ajatus puutalo-korttelista. Kiltatalo Pikisaaressa on kerta toisensa jälkeen.

Senni SuhonenOulun Arkkitehtikillan puheenjohtaja

OULU

hyllyltä, pitänyt uudenlaisen puheen, ehkä eksynyt uuteen kaupunginosaan. Silti toimintani perustuu usein tuttuihin tilanteisiin ja niihin ekoihin onnis-tumisiin, jotka on lapsuudessani merkitty ehkä jopa päiväntarkkuudella muistiin. Kun sanat ja askelet ovat selkärangassa, voi lavaa kohti suunnata ranka suorassa. Koskaan en oo tehny ja taas teen.

Kun sanat ja askelet ovat selkärangassa, voi lavaa kohti suun-nata ranka suorassa.

TAMPERE

AALTO

Loppuunpala-mista ei soisi kenellekään, vähiten jo opis-keluaikana.

Vuoden alku on killassa ollut täynnä työtä ja uuden opettelua.

Verna HahtolaTampereen Arkkitehtikillan puheenjohtaja

Miia SuomelaAalto-yliopiston Arkkitehtikillan puheenjohtaja

P u h e e n j o h t a j i l t a

18 19

Oikotieltä

stäväni lähestyi minua ja kertoi opiskeluhuolistaan. Hän ei ollut varma oliko päätynyt oikealle alalle ja pohti opiskelujensa suun-nanvaihtoa.

Harvan opiskelijan polku on yhtä viiva-suoraa kuin opinto-oppaat ihanteellisesti toteavat tai ylemmät tahot haluaisivat; viidessä vuodessa valmistunut, 300 opintopistettä ja valmiina työelämään. Oma polkuni on kaukana

tästä. Aloitin opintoni matemaattis-luonnon-tieteellisessä tiedekunnassa Turun yliopistolla vuonna 2011, kaksi vuotta myöhemmin vaih-doin Tampereen yliopistolle. Toiset kaksi vuotta ja pääsin opiskelemaan arkkitehtuuria Tampe-reen teknilliselle yliopistolle. Itselläni kesti vuosia löytää oma alani. Se missä jaksan pitkiä iltoja koululla ja kirjaimellisesti unettomia öitä. Se missä jaksaisin työelämässä kymmenet vuodet.

Ei tarvitse edes kiertää niin mutkikasta opintopolkua kuin minä todetakseen, että opinnot venyvät. Voi olla, että on tehnyt vääriä kurssivalintoja, eteen on tullut ainutkertainen

tilaisuus lähteä ulkomaille vaihto-opiskele-maan, harrastus- ja kiltatoiminta ovat vieneet aikaa, rahatilanne on pakottanut käymään töissä opiskelujen ohella tai elämäntilanne on muutoin vaikea.

Uskon, että mikään oppi ei ole turhaa. Koulutus antaa minulle ammatin, mutta yliopisto on toiminut yhtenä kasvattajana, muokannut sitä kuka olen. Vanhoista opin-noistani sain todistuksen luonnontieteiden

kandidaatin tutkinnosta, mutta sain muutakin. Yliopistosta ei lähdetä vain paperit kourassa. Se on paikka, jossa verkostoitua, oppia tekemään projektityötä ja ehkä lukea monipuolisesti sivuaineita. Meille annetaan valmiudet moni-puoliseen työelämään työntekijänä, työkaverina ja kenties johtajana. Työelämässä eteneminen-kään tuskin on viivasuoraa. Harva jää ensim-mäiseen työpaikkaansa eläkkeelle asti.

Neuvoin ystävääni harkitsemaan, tuntuiko hänestä todella siltä, että alanvaihto voisi olla aiheellista, ehkä ottamaan uusia sivuaineita ja kokeilemaan muita opintosuuntia. Hän ei ole ensimmäinen joka etsii mahdollisuuksiaan, eikä luultavasti viimeinen.

Teksti: Sanna-Liisa AsikainenKuva: Roope Penttinen

Koulutus antaa minulle ammatin, mutta yliopisto on toiminut yhtenä kasvattajana, muokannut sitä kuka olen.

omalle polulle

21

Y

22 23

ja inhimillisten arvojen aallonharjallaÄÄRIMMÄISEN VAPAUDEN

nhimillisiin arvoihin pääsee kiinni rullalautailussa saman tien, ja niitä on tavoiteltava myös arkkitehtuurissa. Tunnistettava ja yksilöllinen arkki-tehtuuri luo puitteet niille. Arkkiteh-

tuurin historialla on suuri arvonsa ja merki-tyksensä, mutta siihen sisältyy myös ajattelua ja tekemistä haitallisesti kahlitsevia ennakkokäsi-tyksiä, konventioita ja sovinnaisuutta.

Etsin menestysreseptiä arkkitehtuurin opin-noissani, tietä vapauteen. Se lähtee persoo-nastani. Opettelen itselleni sopivaa, itseäni puhuttelevaa arkkitehtuuria, keskiarvot ja rakennusliikkeet unohtaen. Pyrin subjektiivi-sesti hyvään. Objektiivista hyvää ei ole, kuten ei myöskään keskiarvoihmistä.

Haluan pyrkiä kokonaisvaltaiseen, täydelli-seen vapauteen ja puristaa tulevan arkkitehdin hahmoni myös atleettisesti yhtä ylväisiin suori-tuksiin kuin ajatukseni arkkitehtuurista. Tähän

päästäkseni ryhdyn äärimmäisiin keinoihin piirustussalien ulkopuolella. Pian seisonkin skeittirampin päällä ja uskon kaiken menevän hyvin jos vain uskallan yrittää. Kerran eräs kokeneempi vapauden etsijä opasti: pitää vaan päättää, että menee.

Palaan kuitenkin takaisin alas ja potkin vauhtia rampin keskeltä. Kaaressa kuvittelen surffailevani aallon harjalla, kunnes lauta lähtee valumaan takaisin alas ja putoan viiden sentin korkeudesta olkapäälleni. En uskalla hetkeen liikkua ja epäilen koko käden roikkuvan sijoil-taan.

Skeittauksen ja arkkitehtuurin opettelu tukevat toisiaan. Oikeastaan niissä on samoista asioista kyse. Skeittaaminen vapauttaa paino-voiman kahleista, mitä vastaan arkkitehtuuri on

kamppaillut vuosituhansia palkein ja holvein. Etsin rullaillessani vastausta siihen, miten arkkitehtuurisuunnitelmissanikin vastustaisin painovoimaa.

Ensimmäisen ollien onnistuminen on vielä kaukana, mutta se tuntuisi varmaan samalta kuin ensimmäisen asuntoplaanin ratkeaminen. Sillä hetkellä jättäisin kamat lojumaan ja lähtisin suoraan voitonkaljalle.

Miltä tuntuu eka kerta skeittaamassa?Ihmisyydestä siinä on kysymys, yksilövapaudesta ja

arvokkaasta elämästä.

Opettelen itselleni sopivaa, itseäni puhuttelevaa arkki-tehtuuria, keskiarvot ja rakennusliikkeet unohtaen.

Skeittauksen ja arkkiteh-tuurin opettelu tukevat toisiaan. Oikeastaan niissä on samoista asioista kyse.

Teksti ja kuva: Mimmi Koponen

I