IKÄIHMISTEN ELÄMÄNKERRALLINEN MUISTELU

HOIVAKOTIKONTEKSTISSA

Narratiivinen omaelämänkerrallinen tutkimus

Marja Ahomäki

Pro gradu -tutkielma

Sosiaalipsykologia

Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden ja

kauppatieteiden tiedekunta

Kesäkuu 2019

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden laitos

Sosiaalipsykologia

AHOMÄKI, MARJA: Ikäihmisten muistelu hoivakotikontekstissa: narratiivinen

omaelämänkerrallinen tutkimus

Pro gradu -tutkielma, 115 sivua, 1 liite (1 sivu)

Ohjaajat: professori Vilma Hänninen ja tutkijatohtori Mervi Issakainen

Kesäkuu 2019

________________________________________________________________________________

avainsanat: omaelämänkerrallinen muistelu, elämäntarina, ikääntyminen, narratiivisuus, identiteetti,

koherenssi

TIIVISTELMÄ

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, kuinka ikäihmiset muistelevat elämäänsä tarinan

toimiessa ajattelua jäsentävänä muotona. Tutkimus käsittelee ihmisen myyttisen tarinan ja

identiteetin muodostumista aina varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen asti. Tavoitteena on kuvata,

kuinka ikäihmiset merkityksellistävät kokemuksia tarinoissaan. Keskeistä on ymmärtää ihminen

ennen kaikkea merkityksiä narratiivisesti tuottavana olentona, jonka tarina tiivistyy elämän edetessä

kietoutuen samalla muiden ihmisten tarinoihin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Muistikuvilla on

suuri merkitys siihen, kuinka eheäksi tarina ja minuus koetaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin

tarinan koherenssia. Lisäksi arvioidaan, mitä tarina ilmaisee elämäntyytyväisyydestä ja

hyvinvoinnista.

Tutkimus on laadullinen ja toteutettu puolistrukturoidulla haastattelumenetelmällä sekä osallistuvalla

havainnoinnilla. Aineisto on kerätty kesällä 2018 vanhusten hoivakodissa. Tutkimukseen osallistui

yhteensä 15 henkilöä, joita on haastateltu yksilöllisesti käyttämällä avointa tutkimuskysymystä ja

pyytäen haastateltavaa kertomaan elämäntarinansa. Tarinoiden tulkinnassa on hyödynnetty

narratiiviseen psykologiaan ja narratiiviseen gerontologiaan perustuvaa tietoa. Tarinan ja myytin

sisällön analyysi perustuu Dan McAdamsin (1993) persoonallisuuspsykologiseen teoriaan, joka

ilmaisee ihmisen identiteetin olevan yhtä kuin hänen myyttinen elämäntarinansa ja, jossa identiteetti

kuvataan toimijuutta ja läheisyyttä painottavien imagojen avulla.

Omaelämänkerralliset tarinat ja myytit voitiin jakaa juonityypeittäin kahdeksaan ryhmään, jotka

ilmaisivat haastateltavien henkilökohtaisen elämän kokemuksellisuutta. Nuoruusvuosien

ideologisessa asemoitumisessa painottuivat sotamuistot kotirintamalla, mikä nousikin analyysin

erityisteemaksi. Koherenttia ja yhtenäistä psykososiaalista minuutta osoitti haastateltavien käsitys

hoivakodista luonnollisena elämänsiirtymänä. Muistihankaluudet ja terveydelliset ongelmat olivat

yleisin syy myytin rikkonaisuuteen aiheuttaen aukkoja tarinaan. Elämänhallinta ja hyvinvointi

puolestaan ilmenivät koherenteissa myyteissä yleisenä tyytyväisyytenä elämään. Kertomisen saattoi

havaita lisänneen asukkaiden kognitiivista kyvykkyyttä. Elämänkerrallinen pätevöityminen tulisikin

käsittää myöhäisvanhuudessa keinona, jolla ikäihmiset voivat vastustaa toimijuuden kaventumista.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department of Social Sciences

Social Psychology

AHOMÄKI, MARJA: How older adults living in a nursing home reminisce their lives: a narrative

study of life stories

Master’s Thesis: 115 Pages, 1 Appendice (1 Page)

Advisors: Professor Vilma Hänninen and Postdoctoral Researcher Mervi Issakainen

June 2019

__________________________________________________________________________

Key words: reminiscence, life story, growing old, narrative psychology, identity, coherence

ABSTRACT

The purpose of this study is to explore how older adults reminisce their lives when telling their

individual life story. This study deals with personal myth and identity which may be traced from

infancy to old age. My purpose is to depict how older adults make their experiences meaningful when

arranging the episodes of their lives into stories. It is important to realize the narrative dimensions of

human life. “Lives as stories” also means that stories are coauthored through relationship with others.

Seeing memories as sources of meaningfulness makes it possible to live a purposeful and harmonious

story and unbroken self-concept. Sense of coherence is significant when examining life story.

Moreover, this study explores the connection between life story, life satisfaction and wellbeing.

This qualitative research study aims to explore the person as a whole. The perspective of the

interviews is semi-structured and complemented with ethnography. The narrative material is collected

in summer 2018 in a nursing home. The analysis is based on 15 life stories. The interviews of the

residents are carried out on an individual basis by asking the interviewees to tell their story permitting

unstructured response. The approach to the stories is based on the theory of personality psychology

of Dan McAdams (1993) asking about the meaning of the story and taking into account the two basic

modes of human identity, agency and communion. Besides narrative psychology, the analysis takes

advantage of narrative gerontology.

The personal stories and myths were divided in eight groups according to their plot type. The plot

types clarify the concept of personal myths and the meaning of the storys. The personal ideological

setting highlights wartime memories. War memories turned out to be a pivotal theme in the personal

myths. Acceptance of late life transition and living in nursing home means a sense of coherence in

self-concept and subjective appreciation that the transition is inevitable and unavoidable. The most

common reasons for a broken narrative were health problems and problems with memory, whereas

coherence meant widespread psychosocial life satisfaction. It was perceived that reminiscence added

cognitive abilities of the reminiscers. Narrative methods and personal narratives seem to be important

therapeutic actions, which help elderly people to resist the narrowing of their agency.

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO 1

1.1 Tutkimuksen tausta 1

1.2 Tutkimuskysymykset 5

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AIEMPAA TUTKIMUSTA 6

2.1 Narratiivisen psykologian perspektiivi ihmisen kehitykseen 8

2.1.1 Kuinka elämästä tulee tarina 9

2.1.2 Ihminen myytin rakentajana 10

2.1.3 Identiteetti elämäntarinana 12

2.2 Narratiivinen gerontologia yhdistää ikääntymisen ja elämäntarinan 13

2.2.1 Elämäntarinan kontekstuaalisuus 14

2.2.2 Ikääntymismuutokset ja omaelämänkerrallisuus 16

2.2.3 Omaelämänkerrallinen muisti 18

2.3 Omaelämänkerrallinen kasvu ja psykologinen hyvinvointi 21

2.3.1 Hyvä tarina rakentaa elämään merkityksellisyyttä 21

2.3.2 Tarinan terapeuttisuus ja elämänhallinta 25

2.3.3 Uudelleen tarinallistaminen heikkenemisen kontekstissa 28

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 33

3.1 Aineiston kerääminen 33

3.1.1 Muistelua ryhmissä 33

3.1.2 Yksilölliset muistelut 35

3.1.3 Haastateltavien narratiivinen kompetenssi 37

3.1.4 Yli tutkimuskontekstin: omaelämänkerrallinen

muistelunäyttely 39

3.2 Narratiivinen haastattelu ja etnografinen havainnointi 39

3.3 Aineiston litterointi 43

3.4 Aineiston analyysi 44

3.5 Aineiston arviointi 46

3.7 Eettiset kysymykset 47

4 TULOKSET 50

4.1 Henkilökohtaiset tarinat ja myytit juonityypeittäin 50

4.1.1 Sopeutumistarinat 50

4.1.1.1 Aliinan tarina 51

4.1.1.2 Kaisan tarina 53

4.1.1.3 Tarjan tarina 54

4.1.1.4 Heikin tarina 56

4.1.2 Sankaritarinat 58

4.1.2.1 Veikon tarina 58

4.1.2.2 Maritan tarina 62

4.1.2.3 Sirkan tarina 64

4.1.3 Selviytymistarinat 67

4.1.3.1 Salmen tarina 67

4.1.3.2 Hannun tarina 70

4.1.4 Sinnittelytarinat 70

4.1.4.1 Liljan tarina 71

4.1.4.2 Tuijan tarina 73

4.1.5 Menetystarina 74

4.1.5.1 Veeran tarina 75

4.1.6 Suhteellisen onnen tarina 76

4.1.6.1 Aunen tarina 76

4.1.7 Uudelleen syntymisen tarina 79

4.1.7.1 Arvon tarina 79

4.1.8 Kaaostarina 80

4.1.8.1 Mirjan tarina 81

4.2 Henkilökohtaisten tarinoiden ja myyttien yhteenveto 82

4.2.1 Myyttien narratiivinen sävy 82

4.2.2 Nuoruusvuosien ideologinen asemoituminen ja

sotamuistojen keskeisyys 84

4.2.3 Toimijuus ja läheisyys sekä roolit tarinoissa ja myyteissä 86

4.2.4 Myytin koherenssi, yhteensovittaminen ja

generatiivisuus 87

4.2.5 Repeämät tarinassa ja myytissä 89

5 JOHTOPÄÄTÖKSET 90

5.1 Muistelun tavoitteena on yhtenäinen minäkäsitys ja identiteetti 90

5.2 Muistiongelmat eivät merkitse tarinan päättymistä 94

5.3 Ryhmädynamiikka säätelee muistelua ryhmissä 97

5.4 Viisas tarina toimii vastalääkkeenä narratiiviselle sulkeutumiselle 98

5.5 Narratiivinen psykologia tutkimuksessa 101

LÄHTEET 103

LIITE Suostumus tutkimukseen osallistumisesta 109

1

1 JOHDANTO

1.1 Tutkimuksen tausta

Suomessa väestö ikääntyy. Ihmiset elävät entistä pidempään syntyvyyden pienentyessä

samanaikaisesti. Syntyvyys onkin jo kuolleisuutta alhaisemmalla tasolla. Tilastokeskuksen (2018)

arvion mukaan Suomessa on eläkeläisiä kymmenen vuoden kuluttua enemmän kuin 18–40 -vuotiaita.

Erityisen nopeasti kasvaa hyvin iäkkäiden ihmisten eli yli 90-vuotiaiden määrä. Ikääntyminen on

haaste paitsi kansantaloudelle ja väestöllisen huoltosuhteen kestävyydelle, myös vanhustenhoidon

kehittämiselle. Vanhustenhoidon toteuttaminen ja hoivan tulevaisuus ovat merkittäviä

yhteiskuntopoliittisia kysymyksiä. Viime kädessä kyse on ylisukupolvisesta solidaarisuudesta eli

tulevien sukupolvien asenteista, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja arvovalinnoista

yhteiskunnassa.

Hyvinvointivaltion mureneminen sysää kuitenkin vastuuta ikääntymisen epäonnistumisesta, kuten

terveydellistä ongelmista, yhä enemmän yksilön vastuulle. Ihmisen käytössä olevat resurssit ja

rajallinen toimintakyky voivatkin muodostua subjektiivisen toiminnan ja valintojen esteeksi.

Mikrotason henkilökohtaisten tarpeiden ja elämäntapojen yhdistäminen makrotason sosiaalisiin ja

poliittisiin tavoitteisiin ei olekaan helppoa. Kuten Elina K. Einiö (2010) ilmaisee, pitkäaikaiseen

laitoshoitoon päätymiseen vaikuttavat eniten mm. sairastuminen dementiaan ja Parkinsonin tautiin,

sydänkohtaukset, depressio ja muut henkiset ongelmat. Hoivan siirtyessä kodin seinien sisältä

yhteiskunnalle, tulee hoivasta poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys, jossa palvelujen järjestämistä

ja tuottamista koskevat kysymykset ovat keskeisiä.

Viime aikoina julkisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet vanhusten hoito ja hoiva diskurssin

kohdistuessa erityisesti fyysisen hyvinvoinnin turvaamiseen. Samalla on vähemmälle huomiolle

jäänyt ikäihmisten psyykkisen ja sosiaalisen elämänlaadun merkitys loppuvanhuudessa. Hyvään

vanhuuteen liittyy näkemys sekä turvallisesta ja arvokkaasta vanhenemisesta että vanhojen ihmisten

toimijuudesta ja osallisuudesta. Toimintakykyisyyden turvaaminen on kirjattu myös sosiaali- ja

terveysministeriön laatusuositukseen (2017:6). Kuten Anneli Anttonen ja Minna Zechner (2009)

ilmaisevat, hoiva on eräs tapa määritellä vuorovaikutusta ja toimijuutta eettisen painopisteen

kohdistuessa sosiaalisen elämän keskinäisriippuvuuteen. Samalla hoivan tarvitsijoista on tehty

2

passiivisia ja avuttomia eikä hoivatutkimuskaan ota huomion hoivaa tarvitsevien näkökantoja.

(Anttonen & Zechner 2009, 39–42.)

Liian vähän kiinnitetäänkin huomiota siihen, kuinka vanhat ihmiset voisivat halutessaan ylläpitää

jatkuvuutta muutoksista huolimatta. Myöhäiselämän haasteet selviytymisessä ja sopeutumisessa

jäävät selvittämättä. Sairaudet ja toimintakyvyn heikkeneminen johtavat vääjäämättä aktiivisuuden

vähenemiseen ja riippuvuuden lisääntymiseen, mutta muutokset eivät saisi johtaa passivoitumiseen

ja toivottomuuteen. Pelko ja huoli vanhenemisesta ja itsenäisyyden menetyksestä voivat vahvistua

entisestään hoivakotiin siirtymisen myötä, sillä hoivakoti merkitsee yleensä elämän loppumisen

lähestymistä. Vanhuksilla tulisi kuitenkin vielä hoivakodissakin olla mahdollisuus vahvistaa

minuutta, rakentaa identiteettiä sekä olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Lisäksi vanhan

aikuisen tulisi nuorempien tapaan voida määritellä omat rajat toimijuudelle ja osallisuudelle, sillä

ihmiset ovat yksilöitä myöhäisvanhuudessakin.

Psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin nähdäänkin liittyvän kiinteästi parempaan

kokonaisterveyteen elämänkulussa. Narratiivisessa gerontologiassa korostuu, että rajallisista

voimavaroista huolimatta psyykkistä hyvinvointia voidaan lisätä vanhuuden viimeisinä vuosinakin.

Parempi elämänlaatu ja henkinen kasvu ovat saavutettavissa niin kauan kuin elämää on. Sekava tai

rikkonainen narratiivi minuudesta merkitsee epäonnistumisen kokemusta, huonontunutta itsetuntoa

ja vähäisempää hyvinvointia. Seurauksena voi olla paitsi toimintakyvyn aleneminen myös stressin ja

masentuneisuuden lisääntyminen.

Mikäli kohdatuista menetyksistä ja elämänmuutoksista sen sijaan kykenee rakentamaan eheän

tarinan, voi elämään lisätä tarkoitusta ja merkityksellisyyttä. Merkityksellinen elämä voi olla

onnellisempi ja jopa toimintakykyisempi. Oma elämä olisi kyettävä hyväksymään suruineen ja

murheineen, jotta hallinnantunne, koherenssi ja viisaus elämässä ovat saavutettavissa. Myös elämän

päättymiseen olisi voitava suhtautua tyyneydellä.

Elämänkerrallisen pätevöitymisen on havaittu lisäävän ikäihmisten voimavarojen hallintaa.

Omaelämänkerrallinen muistelu on myös terapeuttista. Lähestymällä omaa elämää narratiivisesti, voi

elämänsiirtymiä ymmärtää paremmin ja tehdä menneisyydestä uusia, psykososiaalista minuutta

vahvistavia tulkintoja. Muistelun avulla on mahdollista stimuloida ihmistä niin kognitiivisesti,

psykologisesti kuin sosiaalisestikin. Mielen hyvinvointi lisää tyytyväisyyttä elämään, mahdollistaa

henkisen kasvun ja itsensä toteuttamisen, jolloin myös yksinäisyyden kokemus voi lieventyä.

Elämänkerrallisen muistelun tavoitteena on, että ihminen voi katsoa menneisyyteen hyvillä mielin ja

suhtautua tulevaisuuteen levollisesti.

3

Tämä pro gradu -tutkielma perustuu sosiaalipsykologian tieteenalaan. Tutkielmassa hyödynnetään

narratiivista psykologiaa sekä sosiaaligerontologiaa. Pirjo Nikanderin (2002, 13) mukaan

sosiaaligerontologiassa on kyse sosiaalipsykologisesta ajattelusta, jolloin käsitteiden voi ilmaista

olevan sisällöllisesti samaa tarkoittavia. Narratiivinen gerontologia puolestaan tuo esille tutkimuksen

erityisen luonteen. Vanheneva ihminen käsitetään heikkenemisestä huolimatta merkityksiä

tuottavana toimijana, jonka elämäntarinaa tarkastellaan kokonaisuutena sen mukaan, kuinka hän itse

tulkitsee menneisyyttään, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Näkemyksessä painottuvat elämän

tarinallisuus sekä tarinan juonelliset käänteet. Aineistona ovat hoivakodissa keräämäni

elämänkerralliset tarinat sekä havainnointiin pohjautuvat muistiinpanot. Tarinat syntyivät asukkaiden

kertoessa muistojaan yksilöllisissä muisteluhetkissä ja muisteluryhmissä.

Narratiivista omaelämänkerrallista tutkimustietoa on saatavilla melko runsaasti. Kuitenkin

myöhäiseen vanhuuteen liittyvää ikäihmisten elämänkattavaa muistelututkimusta on vain vähän.

Suomalaista tutkimusta edustaa Marja Saarenheimon (1997) elämänkerrallinen muistelututkimus.

Vanhusten elämänkertojen kokoamiseen liittyykin monia vaikeuksia. Suurin hankaluus lienee

kohdistuvan siihen, että pitkän elämäntarinan kokoaminen on työlästä ja hidasta. Usein tarvitaan

enemmän kuin yksi muistelukerta tarinan jäljittämiseksi. Ulkopuolisen henkilön toiminta ja etenkin

pitkäaikaisempi etnografinen havainnointi hoivakodissa on lisäksi käytännön syistä johtuen vaikeasti

toteutettavissa.

Suuri osa tarinallista tutkimusperinnettä käsitteleekin jotain tiettyä elämänaluetta tai -tapahtumaa

ihmisen tarinassa. Lisäksi on kerätty ja tutkittu ihmisten itsensä kirjoittamia elämänkertoja. Kun

toimii itse oman tarinan kirjoittajana, on kertomusta mahdollista hioa ja muotoilla uudelleen lukuisia

kertoja, millä voi olla merkitystä ilmaistavaan minäkuvaan. Lisäksi kirjoittaminen edellyttää

kohtalaista kognitiivista kyvykkyyttä. Omatoimiset kirjoittajat ovatkin terveempiä neljännen iän

vanhuksia verrattuna hoivakodissa asuviin ikäihmisiin, jotka useimmiten elävät tai lähestyvät viidettä

ikävaihetta. Analyysini perustana oleva Dan McAdamsin (1993) teoria tarjosi kattavasti materiaalia

ikääntymisen tarinallisen arvioinnin tueksi siitä huolimatta, että McAdamsin tutkittavat ovat tämän

tutkimuksen haastateltaviin verrattuna ”nuorempia vanhoja”.

Saarenheimo (1997, 26) ilmaisee kiinnostuksensa vanhojen ihmisten muistelua kohtaan perustuneen

siihen, että ikääntyneiden muistot kertovat ajasta, joka on lähellä menneisyydessä, mutta silti vieras.

Myös minua kiehtoo mennyt aika ja ihminen tarinankertojana. On ollut antoisaa havaita,

minkälaisena sosiaalinen todellisuus paljastuu vanhojen ja viisaiden ihmisten ilmaisemissa

kokemuksissa ja emootioissa. Historia saa inhimillisen kosketuspinnan vasta, kun se puhalletaan

eloon omakohtaisten muistojen kautta. Tärkein havaintoni onkin ollut, etteivät vanhukset menetä

4

identiteettiään tai minuuttaan, vaikka muutto hoivakotiin olisi johtunut heikkenemisestä ja toisten

avun tarpeen merkittävästä lisääntymistä.

Olen myös tuntenut suurta iloa siitä, että moni ikäihminen on saanut edes pienen osan tarinastaan

tallennettua muistelutyön ansiosta. Jokaisella ihmisellä on tarina, joka on kertomisen ja säilyttämisen

arvoinen. Elämäntarinalla on annettavaa niin kertojalle, kuulijoille kuin tuleville sukupolvillekin.

Ikäihmisten omaelämänkerrallinen muisteluprojekti opetti, kuinka tärkeää on tehdä oma historia

näkyväksi ja tuntea siitä ylpeyttä. Lisäksi kertominen antaa mahdollisuuden uusiin myönteisempiin

tulkintoihin elämästä, lisää iloa ja tuo hyvää mieltä. Minut tarinoiden monipolvisuus yllätti. Mistä

elämäntarinoissa on kyse - sitä pohditaan tässä tutkimuksessa.

Tutkielman rakenne koostuu viidestä pääluvusta ja alaluvuista. Johdannossa kuvaan tutkimuksen

taustaa ja esitän tutkimuskysymykseni. Toisessa luvussa esittelen tutkimuksen teoreettisen

viitekehyksen ja tutkimuksen keskeiset käsitteet sekä kerron aiemmasta tutkimuksesta. Luvussa

tarkastellaan omaelämänkerrallisen tarinan rakentumista narratiivisessa psykologiassa sekä

ikääntyneiden ihmisten elämän tarinallista tutkimusta narratiivisessa gerontologiassa. Kolmannessa

luvussa käsittelen tutkimuksen menetelmällisiä ja metodologisia valintoja sekä aineiston keruuta ja

analyysin etenemistä. Tutkimus on laadullinen ja perustuu induktiiviseen, aineistolähtöiseen

tutkimusotteeseen. Kaikkiaan tutkimukseen osallistui 15 hoivakodin asukasta.

Neljännessä luvussa esittelen analyysissä esille tulleita tutkimustuloksia ja kuvailen haastateltavien

elämäntarinoita sekä teen yhteenvedon tarinoista ja myyteistä. McAdamsin (1993) teoriaan

pohjautuen identiteetin ajatellaan kehittyvän varhaisesta lapsuudesta alkaen elämän loppuun asti.

Ihminen ilmaisee minuuden ja identiteetin henkilökohtaisessa tarinassa ja myytissä. Luomansa

myyttisen tarinan kautta hän tulee todeksi niin itselle kuin muillekin. Erityisenä muisteluteemana

tutkituissa tarinoissa nousevat esille sotavuodet. Tutkimuksen viimeinen luku koostuu tutkimuksen

johtopäätöksistä. Tässä luvussa käsittelen tutkimuksessa esille tulleita keskeisiä havaintoja.

5

1.2 Tutkimuskysymykset

Ryhtyessäni keräämään aineistoa, minulla ei vielä ollut yksilöityä tutkimusongelmaa enempää kuin

-kysymystäkään. Kiinnostukseni kohdistui yleisesti siihen, kuinka ikäihmiset hoivakotikontekstissa

muistelevat mennyttä ja minkälaisia merkityksiä elämän tapahtumille annetaan. Halusin selvittää,

minkälaisia asioita nousee kerronnassa esille ja mitä mahdollisesti jätetään kerronnan ulkopuolelle.

Lisäksi minua kiinnosti, minkälaiseen sävyyn pitkästä elämästä ylä- ja alamäkineen puhutaan.

Vasta kentältä saatu muisteluaineisto mahdollisti tutkimusaiheen täsmentämisen, mikä onkin

tavallista kvalitatiivisessa tutkimuksessa. Narratiivisesti tarinoita lähestyttäessä kertomuksen

ajatellaan välittävän henkilön kokemuksen kertomisen hetkellä. Tavoitteeni olikin päästä lähelle

kertojan kokemusmaailmaa ja kertojan puhetta ”itselle”. Johtoajatukseni oli kerätä aineisto siten, että

se mahdollisimman tarkasti kuvaisi asukkaiden esille tuomia näkökulmia. Siksi en rajannut

aineistonkeruuta etukäteen, vaan merkitsin muistiin sekä kerrontaa että tekemiäni havaintoja.

Kun tutkielman aihe omaelämänkerrallisesta muistelusta syksyllä 2018 varmistui, ryhdyin

tarkastelemaan keräämääni aineistoa ja pohtimaan tutkimuskysymyksiä päätyen narratiivisen

gerontologian sekä narratiiviseen persoonallisuuspsykologian perspektiiveihin.

Päätin tutkia, kuinka ikäihmiset muistelevat mennyttä elämää tarinan toimiessa ajattelua jäsentävänä

muotona. Tutkimus käsittelee ikäihmisen identiteetin ja henkilökohtaisen myyttisen tarinan

muotoutumista elämän edetessä. Tarinoita analysoidaan myytin keskeisten motivaatiotekijöiden,

toimijuuden ja läheisyyden, avulla. Henkilökohtaisessa myytissä toimijuuden ja läheisyyden piirteet

ovat sidoksissa ihmisen persoonallisuuteen ja tulevat esille myytin narratiivisessa sävyssä,

ideologisessa asemoitumisessa, imagotyyppien ja roolien muodostumisessa, tarinan keskeisissä

teemoissa ja henkilöissä sekä tarinan juonityypissä. Tarinassa ja myytissä on keskeistä

psykososiaalinen minäkäsitys, joka ilmenee myytin koherenssina ja yhteensovittamisena, joita

tarinassa analysoidaan.

Tutkimuskysymykseni ovat:

- Kuinka ikäihmiset merkityksellistävät kokemuksiaan tarinoissaan?

- Kuinka koherenssi ja yhteensovittaminen ilmenevät tarinoissa?

- Mitä tarinat kertovat elämäntyytyväisyydestä ja hyvinvoinnista?

6

2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AIEMPAA TUTKIMUSTA

Narratiivisuus pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan identiteetti ja elämäntarina ovat moniulotteisia.

Koska ihminen itse voi vaikuttaa persoonallisuuden ilmenemään vain rajallisesti, ajatellaan tarinan

paljastavan persoonallisuuden syvempiä tasoja ja identiteetin piiloisia alueita. (Lieblich, Tuval-

Mashiach & Zilber 1998, 168.) Terminä narratiivisuuteen liittyy monitulkintaisuutta. Tabea Beckerin

ja Uta M. Quasthoffin (2005) määritelmän mukaan narratiivisuutta voidaan käsitellä lingvistisesti

keskusteluyksikkönä tai metaforanomaisesti ihmiselämään kuuluvana pitkäaikaisena psykologisena

ja sosiaalisena prosessina. Psykologisesti ihminen käyttää narratiivisuutta positioidessaan itsensä

kulttuuriin ja yhteiskuntaan, mikä mahdollistaa ihmiselle merkitysten, toiminnan ja ajattelun ilmaisun

sekä attribuution. (Emt., 5.) Hänninen (2002) puolestaan käyttää narratiivisuuden synonyyminä

tarinallisuutta. Teoria tarinallisesta kiertokulusta punoo yhteen tarinan, elämän ja kerronnan.

Tarinoissaan ihmiset ilmentävät tapaansa jäsentää elämää tarpeineen ja arvoineen mahdollistaen

samalla pääsyn sisäisen tarinan tutkimisen. (Emt., 15–20, 31.)

Kun tarinoita tutkitaan narratiivisen psykologian näkökulmasta, on pyrkimyksenä tarkastella

esimerkiksi emootioita ja toiminnan tavoitteita, joita kertoja liittää tarinaansa merkityksellistäessään

elämäänsä. Kehittyäkseen tarina tarvitsee toisia ihmisiä. Elämäntarinaa analysoitaessa onkin kyse

pyrkimyksestä ymmärtää sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntynyttä mielen sisäistä prosessia.

(Randall & McKim 2008, 9–10.) Narratiivinen kehittyminen merkitsee sekä kielellistä että

narratiivista älykkyyttä, joilla tarkoitetaan kykyä ymmärtää ja ilmaista kokemuksia. Narratiivisuuteen

liittyy käsitys laajennetusta tietoisuudesta, omaelämänkerrallisesta muistista, mielikuvituksesta,

mieleen palauttamisesta sekä reflektiokyvystä. Narratiivista kehitystä voi pitää päättymättömänä,

sillä muistelemme, tulkitsemme ja luemme elämäämme sekä työstämme identiteettiämme viimeiseen

hengenvetoon. Dan McAdamsin (1993) tapaan Vilma Hänninen (2002) sekä William L. Randall ja

Elizabeth McKim (2008) ilmaisevat identiteetin olevan yhtä kuin kulloinkin kerrottu elämäntarina,

mikä on keskeinen sisältö narratiivisessa gerontologiassa. (Randall & McKim 2008, 58–62.)

Narratiivisessa gerontologiassa ikääntymisen tarinallista luonnetta ohjaakin metafora ”elämä

tarinana” (Randall 2011, 20–21). Olipa kyse narratiivisesta tai kriittisestä gerontologiasta, nähdään

ihminen ennen kaikkea merkityksiä narratiivisesti tuottavana olentona. Elämän edetessä materiaalia

elämäntarinaan tuotetaan yhä enemmän joko omaa käyttöön tai toisille jaettavaksi. Ajan myötä

kertomus tiivistyy ja kietoutuu niin muiden ihmisten tarinoihin kuin faktoihin ja fiktioihinkin.

7

Tarinoista kehkeytyy narratiiveja, joissa olemme samanaikaisesti käsikirjoittajia ja näyttelijöitä sekä

kuvitteellisia henkilöitä ja lukijoita. (Randall & McKim 2008, 4–7.)

Narratiivisessa gerontologiassa ikääntymistä tarkastellaan elämäntarinoiden kautta yhdistämällä eri

alojen tutkimustietoa ikääntymisestä. Jotta olemassaoloa voi arvioida narratiivisesta perspektiivistä,

on huomioon otettava eri tieteenaloihin sisältyviä maailman- ja ihmiskäsityksiä. Narratiivinen

gerontologia tukeutuukin niin psykogerontologiseen kuin sosiaaligerontologiseenkin tietoon. Lisäksi

narratiivinen gerontologia perustuu käsitykseen tiedon kontekstuaalisuudesta, vertauskuvallisuudesta

ja historiallisuudesta, jolloin objektiivista, faktapohjaista tietoa pidetään harhakäsityksenä. Tiedon

myyttisyys merkitsee muun muassa, että tarinoita tutkittaessa on pyrittävä ymmärtämään

ihmisluonteen kehittymistä niin implisiittisesti kuin eksplisiittistikin yksilöllisiä merkityksiä ja

mielikuvia esille tuoden. (Kenyon & Randall 2001, 3–8.)

Postmodernistisen käsityksen mukaan todellisuus on puolestaan ymmärrettävä yhden

totuuskäsityksen sijaan sosiaalisena konstruktiona, mikä tarkoittaa, että kertojan ja kuulijan tulkinnat

voivat ajan oloon muuttua. Omaelämänkerrallinen minuus puolestaan rakentuu sen myötä,

minkälaisen ymmärryksen ja kuvan itsestämme muodostamme jakaessamme kokemuksiamme

muiden kanssa. (Randall & McKim 2008, 10–17.) Minäkuvan ja identiteetin rakentaminen ovatkin

yhtä aikaa tietoista ja tiedostamatonta toimintaa (Fivush 2019).

Elämäntarina voidaan sanoittaa uudelleen omaelämänkerrallisen muistin avulla.

Omaelämänkerrallisella muistilla tarkoitetaan menneisyyden muistoja, joilla on jokin

henkilökohtainen merkitys ja, jotka koskevat minää suhteessa toisiin ihmisiin. On yksilökohtaisia

eroja siinä, kuinka ihmiset palauttavat muistoja mieleen. Muistojen avulla kuitenkin ilmaisemme,

keitä olemme sekä mitä arvoja ja uskomuksia arvostamme. (Fivush 2019.)

Koska omaelämänkerrallisella muistilla nähdään olevan suuri merkitys minäkäsityksen

muodostamisessa, on tarinallisessa elämäntarkastelussa keskeistä ymmärtää muistin toimintaa.

Muistaminen tarkoittaakin yhtä kuin elämän tarkoitus ja merkitys. Ihminen pyrkii elämänsä aikana

luomaan yhtenäisen minäkäsityksen integroimalla menneisyytensä merkitykselliseksi osaksi

elämänkulkuaan. Tavoitteena on, että katsoessaan taaksepäin, voi kokea tyytyväisyyttä ja

täyttymystä. Jotta elämän voi kokea yhtenäiseksi, sillä pitää olla merkitys. (Steuenberg & Bohlmeijer

2011, 294–295.) Hänninen (2002, 15–20) ilmaisee, että tutkittaessa merkityksellisyyden rakentumista

elämässä, voidaan käyttää myös käsitettä sisäinen tarina, millä tarkoitetaan mielessä tapahtuvaa oman

elämän jäsentämistä.

8

Koska identiteetin kehittymistä pidetään elämänmittaisena prosessina, voivat ikään liittyvät

menetykset narratiivisen gerontologian mukaan haastaa elämän merkityksellisyyden ja positiivisen

identiteetin myöhäiselämässä. Elämänkulun narratiiviset siirtymät voivat olla seurausta joko

olosuhteista tai ihmisen omasta tahdosta lähtöisin olevista muutoksista (McAdams, Josselson &

Lieblich 2006; Vincent 2003, 112–113). Siirtymät voivat johtaa kysymään itseltä, kuinka tilanteeseen

on tultu. Tällaiset hetket synnyttävät tarpeen tarinallistaa uudelleen elämää, jotta koherentti narratiivi

minästä mahdollistu. (Hydén & Brockmeier 2008, 2.) Kuten Amanda Grenier (2012, 52) ilmaisee,

voidaan identiteettiä kehittämällä ja ylläpitämällä vastustaa ikääntymiseen liittyvää heikkenemistä.

Kokemusten tarinallistamisen onnistumisesta puolestaan voi seurata, että muutos, jonka ihminen

kokee ensin menetyksenä, johtaakin myöhemmin kasvuun. (McAdams, Josselson & Lieblich 2006).

Välitilallisuuden kokemus syntyy sen seurauksena, että sopeuttaminen minään ja identiteettiin

epäonnistuu (Grenier 2012, 128–164; McAdams, Josselson & Lieblich 2006). Ikäihmisen elämässä

hoivakotiin muutto voi olla eräs uudelleen tarinallistettava siirtymä. Hoivakodissa hyvinvointia

voidaan lisätä asettamalla tavoitteeksi erityisten positiivisten muistojen muistaminen (van den

Brandt-van Heek 2011, 338–341). Muistelu onkin myönteinen tapa löytää elämään jatkuvuutta

(Steuenberg & Bohlmeijer 2011, 302).

Minuus ja identiteetti ovatkin keskeisiä käsitteitä, kun on kyse elämäntarinasta. Kuten Anthony

Giddens (1991) ilmaisee, minän ja identiteetin muutos ovat mahdollisia, kun ihminen joutuu

kasvotusten dilemmojen kanssa kohtalonhetkinään. Minällä on tarve pysyvyyteen, mutta

vastoinkäymiset elämässä johtavat siihen, että minästä on neuvoteltava jatkuvasti vielä vanhanakin.

(Emt., 142–147.)

2.1 Narratiivisen psykologian perspektiivi ihmisen kehitykseen

Seuraavissa alaluvuissa omaelämänkerrallista tarinaa tarkastellaan ihmisen psykologisen kehityksen

perspektiivistä. Persoonallisuuspsykologi Dan McAdams kehitti jo 1980-luvulta alkaen narratiiviseen

psykologiaan perustuvaa teoriaa, jonka mukaan ihmisen käyttäytymistä ja kokemuksia voi parhaiten

ymmärtää omaelämänkerrallisen tarinan kautta.

9

2.1.1 Kuinka elämästä tulee tarina

McAdamsin (1993) mukaan ihminen luo elämäntarinaansa joka päivä minuuden ja identiteetin

rakentuessa vähitellen psykologisen kasvun ja kehityksen seurauksena. Elämäntarinassaan ihminen

ilmentää identiteettiään, jota voi pitää yhtenä elämäntarinan kanssa (vrt. Hänninen 2002; Randall ja

McKim 2008). Identiteetti mahdollistaa elämän kokemisen yhtenäiseksi ja tarkoitukselliseksi.

Näkemyksessä korostuvat ihmiselämän merkityksellisyys ja identiteetin narratiivinen

muodostuminen. Jotta minää ja identiteettiä voi ymmärtää, on ihmistä tarkasteltava yksilönä, jonka

tarina alkaa muodostua varhaisessa lapsuudessa. (McAdams 1993.)

Koska tarina ja identiteetti ovat koko ajan muuttuvia muutoksen jatkuessa aina myöhäiseen

vanhuuteen asti, pidetään identiteettityön päätepisteenä kääntyvän ihmisen pyrkimystä nivoa itsestä

tyydyttävä tarinaperintö. Tarinaa voi pitää keskeisenä itseymmärryksen välineenä, sillä ihminen voi

oppia tuntemaan itsensä vain tarinansa kautta. Myös toista ihmistä on helpompi ymmärtää ja

hyväksyä hänet elämäntarinan kautta. Tarinalla tehdäänkin minuus näkyväksi niin itselle kuin muille

Kokoamalla elämänsä hajanaisia ja epäloogisia tarinanpalasia isommiksi kokonaisuuksiksi ihminen

pyrkii lisäämään tarkoituksellisuutta elämäänsä ja yhtenäistämään tarinaansa. (Emt., 1993.)

Ihmisen käyttäytyminen on sidoksissa persoonallisuuteen, kuten luonteenpiirteisiin ja motiiveihin.

Nämä persoonallisuuden sisäiset ominaisuudet ovat yhteydessä ulkoisiin tilannetekijöihin.

Identiteetti puolestaan on persoonallisuuden alakäsite, henkilökohtainen myytti, jolla ihminen itse

määrittelee itsensä sosiaalisen ympäristön tuottaessa sosiaalisessa kontekstissa (vrt. Randall &

McKim 2008, 9–10) materiaalia myytille. Jotta voi ymmärtää tarinaa, on oltava käsitys siitä, kuinka

ihminen rakentaa henkilökohtaista myyttistä kertomustaan niin tietoisesti kuin tiedostamattaan (vrt.

Fivush 2019). Käsitys myytistä tarkoittaa, että on oivallettava elämäntarinan merkitys ihmiselle.

Henkilökohtainen myytti on kuten mikä tahansa tarina. Sillä on juonellinen alku, keskikohta ja loppu.

Myytti on ihmisen mielikuvituksen tuote ja siihen nivoutuvat niin menneisyyden muistot, koettu

nykyisyys kuin toivottu tulevaisuuskin. Henkilökohtaisessa myytissä ihminen ilmaisee totuuden

sellaisena, kuin hän itse siihen uskoo. Myytti antaa elämälle merkityksen ja on samalla historian

luomista minälle. (McAdams 1993.)

Tarina on aina ollut olennainen tapa kertoa itsestä toisille kulttuurista riippumatta. Ihmisillä

ajatellaankin olevan narratiivinen mieli jo syntyessä. Tarinat synnyttävät myös jaetun historian, joka

kiinnittää ihmiset aikaan ja tapahtumiin niin toimijoiksi, kertojiksi kuin yleisöksikin. Historiassa

keskeistä onkin narratiivinen totuus eli hyvä tarina (vrt. Kenyon & Randall 2001, 3-18). Ihminen voi

10

myös pyrkiä ymmärtämään kokemuksia tiukasti selittävän analyysin kautta, loogisesti ja empiirisesti.

Tällainen paradigma ei kuitenkaan kerro mitään ihmisen haluista, tavoitteista tai sosiaalisesta

käyttäytymisestä. (McAdams 1993, 27–28.)

Ajattelun narratiivisen mallin mukaan ihmisen toimintaa ei voi ymmärtää, ellei ymmärrä hänen

pyrkimyksiään pidemmällä aikavälillä. Ihmiset järjestävät kokemuksia ja ymmärtävät ajan kulun

tarinan muodossa. Tarinassa ihmiset syntyvät ja kuolevat tarinan saadessa hahmon vasta

tarkasteltaessa tarinaa pidemmällä aikavälillä. Jo satujen maailma ohjaa lapsen kehitystä. Tarinoilla

onkin monta tehtävää. Ne naurattavat, itkettävät ja opettavat muista ihmisistä sekä moraalista eli siitä,

mikä on oikein ja mikä väärin. Tarinat mahdollistavat ajatusten järjestämisen tarjoamalla narratiivisen

selityksen ihmisten väliselle toiminnalle. Lisäksi tarinat hoitavat ja johtavat psykologiseen

kypsymiseen. Epäselvyydet omassa tarinassa voivat puolestaan johtaa psykologisiin ongelmiin.

(Emt., 30–33.)

2.1.2 Ihminen myytin rakentajana

Varhaislapsuudella on tärkeä merkitys identiteetin kehittymiselle. Ensimmäisten elinvuosien aikana

vakiintuu peruskäsitys minästä. Kaksi ensimmäistä elinvuotta ovatkin ratkaisevia aikuisuuden

henkilökohtaisen myytin rakentumisessa ja elämäntarinan narratiivisen sävyn muotoutumisessa.

(Emt., 45–47.) Robyn Fivush (2019, 29) ilmaisee, että alle kahden vuoden iässä lapselle syntyy

jonkinlainen käsitys siitä, että minällä on menneisyys ja, että jotkut asiat ovat tapahtuneet

aikaisemmin. Turvallisen kiintymyssuhteen on nähty edistävän luottavaisen ja yhtenäisen minuuden

kehittymistä (vrt. Fivush 2019, 53) sekä vahvistavan optimistista narratiivista sävyä pitkällä

aikavälillä. Lapsi oppii tiedostamattomasti luottamaan onnistumiseensa. Pessimistinen narratiivi

puolestaan saa ajattelemaan, että aikomukset epäonnistuvat. Narratiivisella sävyllä ja taipumuksella

optimistisuuteen ja pessimistisyyteen voi olla vaikutusta siihen, kuinka ihminen selviytyy

kohdatessaan myöhemmin elämässään haasteita. (McAdams 1993, 47–48.)

Myös Anja Machielse ja Roelof Hortulanus (2014, 133) tuovat esille, että turvallisilla ja onnellisilla

nuoruusvuosilla on merkitystä siihen, kuinka ihminen myöhemmin elämässään onnistuu luomaan ja

ylläpitämään tarkoituksellisuutta sekä hyvinvointia tukevan suhdeverkoston. Tarinamme kehittyykin

kokemusten myötä läpi nuoruuden. Turvallinen kiintymyssuhde voi tönäistä kohti komediaa tai

11

romanttista tarinaa, kun taas turvaton kiintymyssuhde voi ohjata kohti tragediaa tai ironiaa.

Kirjallisuudesta tutut tarinamuodot sopivatkin henkilökohtaisten myyttien narratiivisen sävyn

arviointiin. (McAdams 1993, 52–53.)

Ihmisen looginen ajattelu kehittyy kouluun mentäessä ja tarinat alkavat jäsentyä temaattisiksi

kokonaisuuksiksi. Ajan myötä nuoren sisäisistä haluista ja toiveista tulee pysyvä motivaatioasenne.

Motiivit ovat osa ihmisen persoonallisuutta ja ohjaavat tekemistämme sekä mahdollistavat

identiteetin kehittymisen. Siirtymä nuoreksi aikuiseksi on identiteetin kehittymisen kannalta tärkeä

vaihe. Tuolloin rakentuu myytin ideologinen perusta, joka säilyy melko pysyvänä läpi elämän.

Nuoruusvuosien tärkeäksi kehitystehtäväksi muodostuukin ideologinen asemoitumien, joka pitää

sisällään arvojen ja uskomusten pohdintaa. Jotta minää määrittelevää henkilökohtaista myyttiä voi

muokata ja luoda elämään merkityksellisyyttä, on oltava jonkinlainen implisiittinen käsitys

maailmasta, johon identiteetin voi ankkuroida. (McAdams 1993, 67–84.) Michael Billig (1991, 2)

nimittääkin ideologiaa maalaisjärjen käytöksi, joka sitoo ihmisen ajattelun ja kielellisen

argumentaation niin historiaan kuin nykyhetkeen. Elämäntarinan ideologinen etsintä voi jatkua vielä

aikuisuudessakin (McAdams 1993, 86).

Elämästä alkaa tulla myytti, kun ihminen oppii näkemään elämänsä tarinana. Aikuisuudessa onkin

kyse tarinan ja myytin rakentamisesta ja aikuisvuosien keskeinen psykososiaalinen tehtävä on

identiteetin muotoilu ja uudelleen muotoilu. Tällä tarkoitetaan henkilökohtaisen myytin rakentamista

siten, että suunnittelemme eletyn elämän jälkikäteen siten, että siitä tulee järkeenkäypä. Myytin avulla

määritetään minuus eli ilmaistaan kuka olemme, olimme ja tulemme olemaan. Myytin ja identiteetin

kehittyminen merkitsee vuorovaikutusta ihmisen ja sosiaalisen maailman välillä. (Emt., 36, 91–96.)

Myös Hänninen (2002) liittää sisäisen tarinan identiteettiin, jolla ihminen määrittelee

elämänkulkuaan osana laajempaa sosiaalista ympäristöä. Painotus on yksilön mielen sisäisessä

toiminnassa, jolloin tietyt asiat tuodaan tietoisesti tai tiedostamatta tarinan muodossa osaksi muistoja.

(Emt., 58, 62–63.) Henkilökohtaista myyttiä voidaankin identiteetin tapaan pitää sisäisenä tarinana.

Terve identiteetti vahvistaa muutosta ja jatkuvuutta elämässä. Nykyisyyttä voi pitää tarinana siitä,

mitä menneisyydestä halutaan kertoa. Kun nykyisyys muuttuu, on historia kirjoitettava uudelleen,

jotta se sopii paremmin nykyisyyteen ja toivottuun tulevaisuuteen. Identiteetin ja myytin

kehittyminen etenevät yksilöllisesti suurten elämänmuutosten tarkoittaessa myös identiteetin

muuttumista. Lisäksi muutos on episodista, sillä välillä elämässä tapahtuu merkittäviä muutoksia,

joita voi seurata aika, jolloin myytti ei muutu lainkaan. Hyvää myyttiä voi luonnehtia paitsi

koherentiksi myös joustavaksi, sillä eheytymistä ja merkitystä lisäävä tarina kestää myös sekavuutta.

12

Lisäksi kypsä myytti mahdollistaa muiden ihmisten henkilökohtaisten myyttien kehittymisen

sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. (McAdams 1993, 109–112.)

2.1.3 Identiteetti elämäntarinana

McAdams kuvaa elämäntarinassamme esittämiämme ja tarinassamme esiintyviä päärooleja

imagoiksi. Varhaisessa aikuisuudessa tapahtuva identiteetin psykologinen etsintä johtaa sosiaalisten

roolien ja minän eri puolien yhdistymiseen yhtenäisiksi imagoiksi. Imagot muotoutuvat usein

tarinassa esiintyvien konfliktien ja käännekohtien seurauksena. Henkilökohtaisen myyttimme

kypsyessä kehitämme imagojamme ja luomme niihin yhä erityisempiä ja laajempia rooleja, joiden

avulla alamme ymmärtää itseä paremmin. Siten imago muuttuu siinä missä myyttikin. Jotta tarinasta

tulee järkevä, on menneisyyttä muokattava tuomalla tarinaan uusia roolihahmoja ilmaisemaan minän

keskeisiä puolia. Imagot ilmentävätkin piirteitämme ja toistuvaa käyttäytymistämme. Imagoa voi

luonnehtia myös huolella rakennetuksi minäksi ihmisen kehittäessä imagoaan niin tietoisesti kun

tiedostamattaan. Jotta elämä olisi merkityksellistä, ihmisen on pyrittävä luomaan myytti ja tarina,

joka tarjoaa järkeä ja koherenssia olemassaoloon. Mikäli ihminen ei onnistu luomaan yhtenäistä

myyttiä, voi seurauksena olla epätyydyttävä tarina, pahoinvointia ja masentuneisuutta. (McAdams

1993, 122–166, 200.)

Ihmisen myytissä on yleisimmin kaksi keskenään ristiriitaista imagoa, jotka tulevat esille

elämäntarinan teemoissa. Nimitän tässä tutkielmassa näitä kahta yksilöllistä motivaatiotekijää

ilmaisevaa imagoa toimijuusmotivaatioksi eli toimijuudeksi (agency) sekä läheisyysmotivaatioksi eli

läheisyydeksi (communion). Toimijuus imagotyyppinä merkitsee tarinassa mm. itsevarmuutta,

vahvuutta, valta-asemaa ja toiminnallisuutta. Läheisyys imagotyyppinä ilmenee tarinassa mm.

hoivaajan ja ystävän rooleina sekä myötätuntoisuutena. Imagoissa voi olla rooleja vain rajallinen

määrä. On myös mahdollista, ettei imago ilmennä kumpaakaan motivaatiota, ei toimijuutta eikä

läheisyyttä. Imagot ja niiden roolit eivät myöskään kerro kaikkea tarinasta. Lisäksi elämäntarinaa voi

tarkastella teemojen, mielikuvan, sävyn, juonen tai piirteiden kautta. (Emt., 122–123.)

Ikääntyessä henkilökohtaisen myytin sävy muuttuu vähitellen traagisemmaksi ja ironisemmaksi.

Muutos on hienovarainen, mutta muuttaa identiteettiä moniselitteisemmäksi ja ristiriitaisemmaksi.

(Emt., 113.) Mikäli myyttiä haluaa muuttaa, on myytin tunnistaminen tärkeää. Tunnistaminen on

mahdollista psykoterapiassa ja omaelämänkerrallisessa kerronnassa. Tietoisuus omasta myytistä lisää

elämään tarkoituksellisuutta ja edistää henkilökohtaista kehitystä. Kun tavoite on henkilökohtaisen

13

myytin muuttaminen, on katsottava tulevaisuuden sijaan menneisyyteen ja löydettävä elämäntarinaan

parempia sävyjä ja unohduksiin jääneitä teemoja. Vanhenemiseen liittyy suuria muutoksia, sillä

henkilökohtaisen terveyden heikkenemisen lisäksi erityisesti läheisten menettäminen voi olla

kuormittavaa. Menetykset on kuitenkin yhdistettävissä henkilökohtaiseen myyttiin. Elämä voi

helpottua, mikäli tarkastelee myyttiin liittyvien mielikuvia eri näkökulmista. Vanhustyön

kontekstissa on tärkeää ottaa huomioon, että elämäntarinassa mikään ei ole lopullista. Muutokset

voivat näkyä niin myytin sävyssä, mielikuvissa, teemoissa, asetelmissa, luonteessa kuin myytin

lopussakin. (Emt., 253–278.)

Vanhuudessa tulee vastaan psykososiaalisen kehityksen viimeinen vaihe, jolloin ihminen arvioi

minuuttaan ja sen yhtenäisyyttä henkilökohtaisessa myytissään (emt., 124). Erik H. Erikson (1982)

määrittelee ihmisen joutuvan kohtaamaan elämän päättyessä viimeisen kriisin, jolloin minuus

käsitetään eheäksi tai vaihtoehtoisesti minuuden on vallannut toivottomuus. Kuoleman lähestyessä

ihmisen tulisi olla syvällisesti perillä elämästä ja suhtauduttava siihen kiihkottomasti. Tällaista ehjää

elämäsuhdetta nimitetään myös viisaudeksi. Toivottomuus puolestaan tarkoittaa avuttomuutta,

hämmennystä ja valmistautumattomuutta elämän loppumiseen. (Emt., 61.) Erikson (1982, 63)

ilmaisee elämän liittyvän myös generatiivisuuden, mikä McAdamsin (1993) mukaan merkitsee

kuolemattomuuden tavoittelua ja elämän muokkaamista siten, että tarinasta muodostuu järkevä

kokonaisuus. Vaikka ihmisen elämässä on loppu, voi dna:mme jatkaa elämäänsä ihmisen siirtäessä

geenejään sukupolvelta toiselle. Näin ihmiset luovat sellaista, mikä kestää kauemmin kuin itse.

Henkilökohtaisella myytillä pyritäänkin saavuttamaan jatkuvuutta kuoleman jälkeen. (Emt., 223–

224.)

Viimein ihminen voi myös kohdata ajan, jolloin myytin rakentamisesta siirrytään katsomaan elämää

taaksepäin. Taakse katsominen merkitsee tilien tasaamista ja etäisyyden ottamista omasta myytistä

ennen kuolemaa. Kun elämäntarinaa arvioidaan elämän loppuvaiheessa, ihmisestä tuleekin

vastaanottaja myytille, jota hän on elämänsä ajan rakentanut. Ponnistelu myytin rakentamiseksi

päättyy ja myytistä päästetään irti. (Emt., 278–279.) Molly Andrews (2014, 54) ilmaiseekin, että

kaikki ihmiset tietävät elämän joskus loppuvan, mutta tiedolla on aivan erityinen merkitys niille, jotka

ovat vanhoja.

14

2.2 Narratiivinen gerontologia yhdistää ikääntymisen ja elämäntarinan

Edellisessä alaluvussa käsiteltiin lapsuudessa alkaneen psykososiaalisen kasvun ja kehityksen

merkitystä ihmisen narratiivisen identiteetin, tarinan ja myytin ilmentymään läpi elämän.

Ikääntymisen kehityspsykologisia teorioita on myös arvosteltu siitä, että ne tarkastelevat

elämänkulkua ennalta määrätyssä järjestyksessä. Tällaista kategorisointia ei välttämättä pidetä

yksilöllisenä ja yhteneväisenä eri kulttuureissa. (Saarenheimo 1997, 45.) Kritiikistä huolimatta edellä

kuvattu McAdamsin (1993) teoria sisältää yksilöllistä joustavuutta ja soveltuu hyvin ikääntymisen

narratiiviseen tarkasteluun länsimaisissa yhteiskunnissa. Seuraavassa alaluvussa tarkastellaan

omaelämänkerrallisuutta erityisesti ikääntyvän ihmisen näkökulmasta. Kanadalainen gerontologian

professori William L. Randall esiintyy alan kirjallisuudessa narratiivisen gerontologian tiennäyttäjänä

ja teoriassa painottuvatkin hänen julkaisunsa.

2.2.1 Elämäntarinan kontekstuaalisuus

Yksilöllisten merkitysten lisäksi elämäntarinan kehittymisen nähdään olevan sidoksissa yhteiskunnan

määrittelemiin sosiaalisiin ja rakenteellisiin tekijöihin, kuten sosiaalipolitiikkaan, valtasuhteisiin ja

taloudellisiin olosuhteisiin. Lisäksi elämäntarina on kietoutunut perheen, ystävien, instituutioiden,

yhteisöjen ja kulttuurien tarinoihin. (Miller 2007, 25; Randall 2001, 40–41; vrt. Hänninen 2002, 49;

vrt. Webster 2001, 170.) Olosuhdetekijät voivat myös estää tarinan kehittymistä ja rajoittaa ihmisen

mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Lisäksi on huomioitava, että elämäntarinat kerrotaan aina tietyssä

historiallisessa ajassa. Kerrontaan vaikuttavat kerrontahetkellä vallitsevat arvot ja odotukset, mitä ei

välttämättä oteta huomioon, kun tarinoita arvioidaan myöhemmin. Muistot saatetaankin arvottaa eri

tavoin tapahtuma- ja kerronta-ajassa. Eroja voi lisäksi syntyä sen suhteen, kuinka koherenttia

narratiivia eri sukupolvet itsestä ylipäänsä pyrkivät luomaan. (Webster 2001, 176.)

Ikäihmisten tarinat ovat tärkeitä myös siksi, että ne voivat valottaa syntymäkohortin elämänarvoja ja

-asenteita, sukupolvikokemusta, joka katoaa kohortin mukana. Robert M. Miller (2007) muistuttaa,

että ihmisen elämänmahdollisuuksiin ja käyttäytymiseen vaikuttaa suuresti ikäkohortti. Sukupolvilla

on erilaiset mahdollisuudet tasa-arvoon esimerkiksi sen mukaan, mihin luokkaan tai sukupuoleen

kuuluu. Ikääntymiseen liittyy harha, jonka mukaan heikkenemistä selitetään pelkästään

vanhenemisella. Erot sukupolvien välillä voivat johtua myös historiallisesta ajankohdasta, jolloin

15

henkilö on syntynyt. Siten terveyden heikkeneminen voi olla seurausta kohortin kokemista

varhaiselämän elin- ja terveydenhoidon olosuhteista ennemmin kuin vanhenemisesta sinänsä. (Miller

2007, 25–26.)

Koska perhe on yleensä lapsen ensimmäinen narratiivinen ympäristö, se voi pyrkiä määrittelemään

ihmisen tarinaa sen sijaan, että rohkaisisi itsemäärittelyyn. Näin tarinalle voi tulla ennakkoon laadittu

käsikirjoitus. Ajan oloon ihminen omaksuu perheensä tarinan osaksi omaansa. Silti tarina jatkaa

kehittymistä muuttaen samalla tarinan henkilöitä. Elämäntarina mahdollistaakin jatkuvasti

muutoksesta oppimisen, mikäli ihminen tulee tietoiseksi niistä kulttuurisista ja psykologisista

oletuksista, jotka ovat vaikuttaneet siihen, minkälaisena itseään ja ihmissuhteitaan pitää. Tietoisuus

mahdollistaa uusien mallien omaksumisen oman tarinan kertomiseksi. (Randall 2001, 42.)

Tarinan suunta ja kehittyminen ovat siten suhteessa mahdollistaviin tekijöihin, jotka tarjoavat

valintoja ja muutosta elämään. Koska narratiivit syntyvät aina sosiaalisessa kanssakäymisessä, toiset

ihmiset muokkaavat tarinaamme ja ovat osallisia siihen, kuinka tarinamme kerromme. Muistelu

onkin olennainen osa ihmisen kehittymistä ja ihmisellä on pyrkimys koota elämäntarinastaan kullakin

hetkellä järkevä kokonaisuus. (Kenyon & Randall 2001, 1-5) Välimatka tarinan kertojalta kuulijalle

on samalla veteen piirretty viiva, sillä kertoja kertoo aina jollekin yleisölle jostain syystä ja jossakin

ajassa, jolloin tarina muuttaa niin kertojaa kuin kuulijaa (Randall 2001, 31).

Oman tarinan kertomisen nähdään olevan hyödyllistä sekä ihmisen fyysiselle että psyykkiselle

hyvinvoinnille (Cappeliez & Webster 2011, 183). Mikäli muistot ovat ristiriidassa minäkuvan kanssa,

mahdollistaa psykologinen torjunta tietoisuuden muokkaamisen, jotta minuus voidaan sanoittaa

uudelleen. Ihmisellä voi myös olla sisäinen tarve käsitellä menetyksiä, häpeää tai torjuntaa. Kaikki

muistot eivät kuitenkaan ole sallittuja. Esimerkiksi ikäihmisten muistoja seksistä saatetaan paheksua,

vaikka aihe voi olla tärkeä hyvinvointia edistävä tekijä. (Webster 2001, 175–176.)

Siitä huolimatta, että kertomista pidetään tärkeänä, kiinnitetään yleensä vain vähän huomiota siihen,

kuinka omaa tarinaa luetaan. Tarinan lukeminen ei ole pelkästään muistelemista, vaan myös tarinan

tarkastelua, analysointia, tulkintaan ja kysymyksiä. Jotta omasta tarinasta saa selkoa, sitä on tutkittava

tietoisesti, mikä merkitsee menneisyyden ja tulevaisuuden tarkastelua yhä uudelleen. Useimmiten

omaa tarinaa kuitenkin joko alikerrotaan tai -luetaan. Mikäli keskittyy pelkästään tarinan juoneen, ei

tilaa jää sisäiselle kasvulle. (Randall & McKim 2008, 7–11.)

Vaikka eri-ikäiset ihmiset muistelevat määrällisesti yhtä paljon, liittyy vanhempien ihmisten muistelu

enemmän kuolemaan valmistautumiseen, läheisten suhteiden ylläpitoon, jälkipolvien opettamiseen

sekä tiedonjakamiseen. Vanhemmat ovat pitkän elämänsä aikana keränneet kokemuksia, joita ovat

16

valmiita jakamaan nuoremmille. He myös tekevät yhteenvetoa elämästään valmistautuessaan elämän

loppumiseen. Monet ikäihmisten tärkeimmät ihmissuhteet ovat lisäksi päättyneet paitsi kuolemaan,

myös eroon tai vieraantumiseen (vrt. Randall & McKim 2008, 120–123). Ikäihmiset pyrkivät

kuitenkin säilyttämään henkisen yhteyden läheisiinsä muistelemalla (Webster 2001, 166–167).

Muistelulla on tärkeä tehtävä sosiaalisten suhteiden vahvistajana ja menneen unohtamista voikin

verrata minän menetykseen. (Cappeliez & Webster 2011, 189.)

Jeffrey Dean Webster (2001) tarkastelee myös muisteluun liittyviä eroja sukupuolten välillä. Naisten

muistelu on yhdistetty ihmissuhteisiin, kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa sekä

vastavuoroisuuteen, mikä voi kuitenkin olla osoitus kasvatuksessa opittujen sukupuolierojen

heijastusvaikutuksesta. Miehet taas muistelevat enemmän uraa ja muita henkilökohtaisia saavutuksia.

Heidän muistoissaan korostuvat hallinta, itsenäisyys ja valta. Sukupuolieroja voi kuitenkin

nykytutkimuksen valossa pitää jokseenkin epäjohdonmukaisina. (Emt., 172–174.)

2.2.2 Ikääntymismuutokset ja omaelämänkerrallisuus

Ikääntymisen keholliset ja psykologiset muutokset liittyvät toisiinsa. Vanhetessa muuttuvat muun

muassa emootiot, ajattelu ja hormonitasapaino, josta puolestaan seuraa energisyyden väheneminen.

Muutoksia tapahtuu lisäksi sydän- ja verisuonistossa, tuki- ja liikuntaelimissä sekä

ruoansulatuselimissä. Solutasolla syntyy lukuisia muutoksia, jotka johtavat erilaisiin kulumisiin.

Fyysinen vahvuus heikkenee ja muutoksia tapahtuu myös lihaksissa ja luustossa. Vanhenemisen

seurauksena väheneekin joustavuus, minkä lisäksi immuunivaste ja liikkuvuus rajoittuvat. (Randall

& McKim 2008, 119–120.)

Keho sisältää historiamme ja kehon muuttuessa muuttuu tarinakin. Siinä, missä elämänkerrallinen

ikääntyminen lisää kerrottavaa, biologinen ikääntyminen vaikuttaa siihen, kuinka muistamme.

Fyysisen olemuksen lisäksi muutokset ympäristössä vaikuttavat tarinan kehittymiseen, jolloin

tarinamaailmamme vähä vähältä kutistuu. Aivomassamme vähenee kymmenisen prosenttia

vuosikymmenessä noin 60 ikävuodesta alkaen. Eniten pienenee etuotsalohko, joka vaikuttaa muistiin

palauttamiseen. (Randall & McKim 2008, 120–123.)

Psykologisesta kehityksestä seuraa, että aivot muotoutuvat jatkuvasti kokemuksen ja oppimisen

seurauksena, minkä lisäksi uusia aivosoluja syntyy läpi elämän. Etuaivokuori, joka vastaa

korkeammista aivotoiminnoista, kuten reflektiosta, suunnittelusta, päätöksenteosta ja emootioiden

17

kontrolloimisesta, on kykenevä sopeutumaan, kasvamaan, tulemaan monitahoisemmaksi ja

yhtenäisemmäksi ihmisen vanhetessa. Ikääntyneen ihmisen aivot mahdollistavat myös laajempien

merkitysten syntymisen, mikä tukeekin käsitystä myöhäiselämän liittyvästä kognitiivisesta

kehittymisestä. Omaelämänkerrallinen pakottavuus taas on seuraus siitä, että aivotoiminnot

järjestäytyvät uudelleen siten, että ihminen alkaa käyttää sekä vasenta että oikeaa aivopuoliskoa yhtä

aikaa. (Randall 2011, 29; Randall & McKim 2008, 119–123.) Lisäksi Randall (2001, 43–44) liittää

omaelämänkerrallisen kertomisen pyrkimykseen yhdistää oma elämä osaksi laajempaa

maailmankäsitystä.

Narratiivinen älykkyys merkitsee ajattelemista narratiivisten metaforien kautta ja elämän

tapahtumien jatkuvaa juonellista editoimista. Tarinasta otetaan jotakin mukaan ja tulkitaan monien

juonien kautta samalla, kun jotakin jätetään pois. Tällä tavoin muokkaamme identiteettiämme ja

merkityksellistämme maailmaa ympärillämme. Ihmiset myös luonnehtivat ja kuvaavat niin itseä kuin

muitakin esittämällä eri rooleja eri yleisöille ja toimimalla, kuten roolit olisivat totta (vrt. McAdams

1993). Minkälaiseksi tarina muodostuu, on lopulta itsestä kiinni. (Randall & McKim 2008, 43,47.)

Narratiivit suodattuvat monimutkaisten tulkintaprosessien kautta huipentuen emootioiksi ja

ajatteluksi. Ilman tulkintaprosessia ei olisi tietoisuutta. Tietoisuus puolestaan tuottaa narratiiveja

automaattisesti tarjoten mahdollisuuden lukea minää omaelämänkerrallisesti. Minuutemme monet

minätasot tavallaan keskustelevat koko ajan keskenään ja tekevät havaintoja. Havainnoista syntyy

tarinanapalasia, joiden kautta ihminen tekee selkoa ympäröivästä maailmasta. Osa tarinanpalasista

selittää menneisyyttä, osa nykyisyyttä ja osa tulevaisuutta. Tietoinen havainto syntyy palasten

asettuessa aivoissamme jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen. Koska tarinanosaset selittävät myös

tunteita, ei tarinaa olisi ilman ilon ja surun kokemuksia. (Randall & McKim 2008, 27–39.)

Emootiot kuuluvatkin olennaisesti muisteluun. Emootiot laukaisevat muistoja, jotka puolestaan

saavat aikaan emootioita. Negatiivisten muistojen tahdonalaisesta kontrollista seuraa, että tällaiset

muistot pyritään joko tarkoituksellisesti unohtamaan tai niitä voidaan käyttää elämän parantamiseen.

Positiiviset muistot taas mahdollistavat menneen hyväksymisen ja yhdistämisen menneisyyteen.

Menneisyyttä voidaankin pitää ankkurikohtana minän tarkastelussa suhteessa pysyvyyteen sekä

kasvuun ja kehittymiseen. (Cappeliez & Webster 2011, 188–189.) Verrattaessa vanhempien ihmisten

muistoja nuorempien muistoihin on havaittu, että vanhempien muistot ovat emotionaalisesti

positiivisempia. Myös omaelämänkerrallisten muistojen on vanhemmilla ihmisillä nähty kuvaavan

enemmän myönteisiä kokemuksia, merkitysten rakentamista, neuvojen jakamista muille sekä kykyä

yhdistää kokemuksia laajemmiksi narratiiveiksi. (Singer & Messier 2011, 214–215.)

18

Kuitenkin, kun on kyse tulevaisuudesta, vanhempien ihmisten on havaittu liittävän tulevaisuuteen

usein kielteisiä asioita. Kaukaiseen tulevaisuuteen voi kohdistua epävarmuutta ja ikääntymisen

karttamista. Tulevaisuutta myös laiminlyödään elämäntarinoissa, vaikka juuri tulevaisuus tarjoaa

selkeimmän minäkäsityksen ilmentämällä ihmisen toiveita, pelkoja ja tavoitteita. Mikäli taas

tulevaisuutta ei muistella lainkaan, voi kyse olla masennuksesta. (de Vries, Blando, Southard &

Bubeck 2001, 138, 147, 153.)

Susan Bluck (2001, 69) puolestaan ilmaisee, että vanhempien ihmisten palauttaessa mieleen

omaelämänkerrallista elämää, he yhdistävät ja tulkitsevat aikaisempaa tietoa nuorempia enemmän.

Omaelämänkerrallisesta muistista puhuttaessa otetaankin huomioon koko elämä. Kuitenkin aidosti

omaelämänkerrallisina voidaan pitää yksinomaan sellaisia muistoja, jotka liittyvät minuuteen ja,

joilla on emotionaalinen tai motivaatioon (vrt. McAdams 1993) liittyvä yhteys elämässä. Ihmisen

valtavasta muistimäärästä elämänhistoriaan liittyy vain osa muistoista. Elämän merkityksellistäminen

on paitsi elämäntapahtumien yhdistämistä myös siltojen rakentamista epäjatkuvuuksien välille. Omaa

kehityspolkua pyritään selittämään, jotta elämään voidaan luoda kausaalista koherenssia. Ilman

johdonmukaisuutta elämästä tulee pelkkä kokoelma toisiinsa liittymättömiä tapahtumia. Mikäli

selittävä yhteys tapahtumien väliltä puuttuu, muuttuu elämä sattumanvaraiseksi ja

merkityksettömäksi. (Bluck & Habermas 2000.) Vain koherentin narratiivin avulla on mahdollista

saavuttaa parempi itsetunto, vähentää masentuneisuutta ja lisätä hyvinvointia (Fivush 2019, 19).

Kellonajan lisäksi on olemassa ihmisen sisäinen, tarinallinen aika, joka on paitsi henkilökohtainen,

määräytyy sen mukaan, kuinka ihminen itse arvottaa elämäntapahtumansa. (Kenyon & Randall 2001,

6.) Toiset ihmiset elävätkin enemmän kellonajan mukaan, toiset menneisyydessä ja toiset

tulevaisuudessa. Narratiivisesti aika on kuitenkin avoin käsite, sillä niin menneisyys kuin

tulevaisuuskin voidaan tarinallistaa uudelleen nykyhetkessä. (Kenyon 2011, 240.)

2.2.3 Omaelämänkerrallinen muisti

Kun omaelämänkerrallista muistia tutkitaan suhteessa minä-käsitykseen ja minän tavoitteisiin (SMS-

muisti), voidaan muisti jakaa kolmeen osaan. Ensimmäistä osaa kutsutaan omaelämänkerrallisen

muistitiedon perustaksi, johon kuuluvat elämäntarinan skeemat, elämän jaksot ja yleiset tapahtumat.

Skeemoihin lukeutuu tieto omasta henkilökohtaisesta historiasta. Elämän jaksot tarkoittavat eri

periodeja elämässä, kuten työpaikkoja, joissa on työskennellyt. Jaksot voidaan edelleen jäsentää

ajankohdan ja teemojen mukaan ja jaksot voivat esiintyä myös päällekkäisinä. Yleiset tapahtumat

19

puolestaan liittyvät tiettyyn teemaan, kuten ensikokemuksiin. Omaelämänkerrallisen muistin toista

osaa kutsutaan käsitteelliseksi minäksi, johon kuuluu abstrakti tieto minästä, kuten minäkuva,

asenteet, arvot ja uskomukset. Tieto mahdollistaa paitsi minän ja muiden ihmisten määrittelyn, myös

kanssakäymisen toisten ihmisten kanssa. Käsitteellinen minä ja omaelämänkerrallisen muistitiedon

perusta muodostavat yhdessä pohjan koko omaelämänkerralliselle muistille, jota nimitetään

”pitkäkestoiseksi” (long-term) minäksi. (Steunenberg & Bohlmeijer 2011, 293–294.)

Omaelämänkerrallisen muistin kolmatta osaa voi nimittää episodiseksi muistijärjestelmäksi tai

tapahtumakeskeiseksi muistiksi. Episodinen muistijärjestelmä sisältää aisteihin ja havaintoihin

liittyviä yksityiskohtia, kuten ääniä ja tuoksuja. Jotta mainitut kolme komponenttia voivat toimia

yhdessä omaelämänkerrallisena muistina, tarvitaan lisäksi työskentelevää minää, joka liittää

toiminnot yhteen asettamalla lyhyen tähtäimen päämääriä. Muistijärjestelmän tärkein tehtävä onkin

vastata asetettuihin tavoitteisiin. (Emt., 293–295.) Fivush (2019, 10, 17) ilmaiseekin, että

omaelämänkerrallisen muistin keskeiset tehtävät ovat menneisyyden tapahtumiin pohjautuen

henkilökohtaisesti merkityksellisen minäkäsityksen luominen sekä ihmissuhteiden määrittely.

Jefferson Singer ja Beata Labunko Messier (2011) puolestaan tarkastelevat omaelämänkerrallista

muistia kahden osatekijän, episodisen ja semanttisen muistin, avulla. Jaon mukaan episodisessa,

erityiset henkilökohtaiset tapahtumat kattavassa muistissa on havaittu ikäihmisillä hieman

heikkenemistä. Sen sijaan erittäin tärkeä henkilökohtaista identiteettiä kuvaava semanttinen muisti

säilyttää yleisen tietouden omasta menneisyydestä. Semanttisella muistilla voi myös korvata

episodista muistia ikääntyessä. Muistisuorituksissa nuorempien ja vanhempien välillä ei kuitenkaan

ole havaittu juurikaan ikään liittyviä eroja. Sen sijaan vanhempien ihmisten on havaittu palauttavan

mieleen vähemmän yksityiskohtia nuorempiin verrattuna. Myös työmuisti heikkenee ikääntyessä.

Kuitenkin vanhemmat ovat kyvykkäämpiä saamaan selkoa muistoistaan ja oppimaan niistä. (Emt.,

213–217.)

Randall ja McKim (2008) puolestaan ilmaisevat, että vaikka muisti menettää ihmisen ikääntyessä

toiminnan tehokkuutta, siitä tulee entistä merkitysrikkaampi. Lisäksi nuorempiin verrattuna vanhat

muistavat viimeaikaisia tapahtumia vähemmän yksityiskohtaisesti ja elävästi, mistä seuraa, että he

tukeutuvat enemmän tuttuihin tuntemuksiin ja menneisyyteen liittyviin tapahtumiin. (Emt., 175.)

Bluck (2001) liittää ikääntymiseen myös muistin joustavuuden, minkä ansiosta muistikuvat voivat

täydentyä, kun asiaa on ehtinyt hieman miettiä. Bluck (2001, 83) pitääkin muistia totuudellisena ja

tosielämän tapahtumiin perustuvana, kun taas Fivush (2019, 14–15) ilmaisee, että yleisesti ottaen

muistot koostuvat sekä tarkoista yksityiskohdista että virhepäätelmistä (vrt. Randall & McKim 2008,

4–7).

20

Lisäksi Fivush (2019, 13) korostaa, että muistiin palauttamisella tarkoitetaan tiedon uudelleen

kokoamista nykyhetkessä sen sijaan, että muistivarastosta poimittaisiin jokin valmis tieto. Kun

muistikuvat päivittyvät ja vanhojen muistijälkien päälle tulee uusia kerroksia ja tulkintoja, muuttuu

elämä. Koska kaikki muistot eivät ole minäkäsitykselle yhtä merkityksellisiä, pidetäänkin niin

sanottuja muistitöyssyjä tärkeimpinä itsemäärittelyn kannalta. Muistitöyssyt syntyvät 18–30

ikävuosien välillä. Näille vuosille ajoittuvat aikuisidentiteetin rakentuminen sekä arvojen ja

uskomusten kiteytyminen. (Randall 2011, 20–25; vrt. McAdams 1993; vrt. Steuenberg & Bohlmeijer

2011, 293–294.) Muistitöyssyn aikaiset tapahtumat toimivatkin identiteetin merkitsijöinä elämän

loppuun asti, ilmaisevat Philippe Cappeliez ja Jeffrey Dean Webster (2011, 188). Myöhäiset

nuoruusmuistot ja varhaiset aikuismuistot ovat paremmin muistissa myös siksi, sillä niitä on ehditty

harjoitella monia kertoja (Randall & McKim 2008, 141–175). Kuitenkin Fivush (2019, 15) tuo esille,

että myös varhaisten lapsuudenmuistojen on havaittu säilyvän mielessä muuttumattomina läpi

elämän.

Randall ja McKim (2008) puolestaan muistuttavat, ettei minä-käsitystä tule perustaa muistin varaan,

sillä muistin voi luonnehtia säilyttävän poikkeamia säännöstä. Muisti keskittyy tapahtumiin, jotka

poikkeavat rutiineista. Minän eri puolet eivät myöskään muista tarinaa yhtenevästi ja kertovat sen eri

kerroilla eri tavoin. Lisäksi muisti tallentaa tiivistelmiä ennemmin kuin kaikkea tosiasiallisesti

tapahtunutta. Muistin totuudenmukaisuus onkin kiperä kysymys, koska kyse on taaksepäin

suuntautuvasta ajasta. Vaikka muistiin ei olekaan luottaminen, voi muistista olla hyötyä vaikeuksia

kohdattaessa. Yleisesti muistamme sen, mikä on tarpeen tarinan kannalta. Muistilla on myös

moraalinen merkitys, mikä tarkoittaa, että voimme kuvitella itsemme toisen ihmisen kokemuksen

tilalle sekä tuntea empatiaa ja myötätuntoa. (Emt., 142–144.)

Myös Mark Freeman (2011) tarkastelee muistin epätarkkuutta. Hänen mukaansa

omaelämänkerrallisessa muistissa on otettava huomioon, etteivät muistot kuvaa todellisuutta

sellaisenaan, sillä muistot ovat aina vääristyneitä ja ajan kuluessa tulkittuja ja uudelleen tulkittuja

mielenkiintomme mukaisesti. Yleensä muistamme vain pätkiä tapahtumista ja kaikkiaan unohdamme

enemmän kuin muistamme. Muistot ovatkin ennemmin narratiivisia yhteenvetoja sisältäen

sekoituksen totta ja tarua. (Emt., 3-19.) Yksimielisyys näyttää kohdistuvan siihen, että muistelu alkaa

varhaislapsuudessa ja käsitys itsestä kehittyy jo varhaisessa vuorovaikutuksessa. Kokonaisuutena

muistia voi kuitenkin pitää erittäin monimutkaisena järjestelmänä, johon tallentuu vain osa

kokemastamme lopun ollessa niin syvällä, ettei sitä voi saada esille.

Taakse katsominen on kuitenkin tärkeää, sillä se mahdollistaa näköalan nykyhetkeen. Muistikuvilla

on suuri merkitys yhtenäisyyden kokemukselle ja menneiden identiteettien ja minäkäsitysten

21

yhteensovittamisessa nykytilanteeseen olivatpa muistikuvat sitten aitoja tai mielikuvituksen tuotteita.

Hyvistä ja huonoista muistoista ihminen voi valita myönteiset muistot ja tulkita ratkaisemattomat

asiat uudelleen. (Hendrics 1995, 1–2.) Kielelliset taidot puolestaan määrittelevät, kuinka hyvin

kykenemme sanallisesti ilmaisemaan itseämme (Randall & McKim 2008, 22–40).

Lopulta on itsestä kiinni, tuleeko tarinasta tragedia, komedia vai jotain muuta. Mitä syvällisemmin

ihminen on sitoutunut tarinaansa, sitä enemmän tarina häntä muuttaa. Koska narratiivinen

juonellisuus mahdollistaa joidenkin tarinoiden korostaminen ja toisten sivuuttamisen, onkin juoni

totuudellisuutta keskeisempi tekijä tarinan rakentumisessa. Tarinan aiempi juoni voidaan aina korvata

ja rakentaa identiteetti vaihtoehtoisten juonien varaan. Uusi, parempi juoni ja tarina ilmaisevat, kuka

ihminen on (vrt. Randall 2001, 37). (Czarniawska 2004, 17–37; Randall & McKim 2008, 58–62.)

2.3 Omaelämänkerrallinen kasvu ja psykologinen hyvinvointi

2.3.1 Hyvä tarina rakentaa elämään merkityksellisyyttä

Omaelämänkerrallisuudessa on keskeistä elämänkerrallisten muistojen tavoittaminen. Ensimmäinen

askel on tarinoiden laajentaminen, mikä tapahtuu katselemalla, erittelemällä, kuuntelemalla,

puhumalla ja keskittymällä minään. Katsominen tarkoittaa sisimpään ja ympärille katsomista. Erittely

tarkoittaa listausten tekemistä eri asioista. Kuuntelu merkitsee toisten ihmisten kuuntelemista, joka

mahdollistaa omien muistojen heräämisen. Puhuminen taas tarkoittaa, että joku kysyy kysymyksiä,

joihin voi vastata. (Randall & McKim 2008, 148–151.) Elämäntarinan koostaminen edellyttää myös

tärkeiden tapahtumien muistamista ja samalla vähäpätöisten unohtamista (Bluck 2001, 82, 86).

Muistojen tavoittamisessa onkin kyse siitä, kuinka käsittelemme muistamaamme. Yleisesti

muistamme enemmän kuin oletamme ja lisäksi asiat muistetaan hyvästä syystä. Muistissa olevilla

asioilla on lisäksi merkitystä ihmisen monille minuuksille ja mitä pidempi elämä on, sitä enemmän

siinä on potentiaalia ja kapasiteettia elämän kokemiseksi mielekkääksi ja tärkeäksi. Ihminen myös

kestää paljon, jos löytää tarkoituksen kärsimykselleen. Muistin laajuudesta on suurta hyötyä

muistelussa etenkin, kun kohdataan vaikeuksia elämässä. Ikääntymiseen liittyy myös tarve saada

syvällisemmin selkoa omasta menneisyydestä. (Randall & McKim 2008, 120–123, 176–187.)

Muistin sisältöä tulisikin pohtia monipuolisemmin, jotta merkityksellisyyden lisääminen elämään

olisi mahdollista. Vanhuudessa elämän kokeminen tarkoitukselliseksi on kuitenkin uhattuna

sosiaalisen verkoston kutistumisen myötä. Narratiivisen kehittymisen suurimpana esteenä

22

pidetäänkin yksinäisyyttä. Ilman sosiaalisia suhteita tarinan narratiivinen kehitys vaarantuu ja

seurauksena voi olla paitsi narratiivinen heikkeneminen, myös sulkeutuminen, jolloin tarina koetaan

päättyneeksi, vaikka elämä yhä jatkuu. Positiivinen muutos puolestaan merkitsee, että ihminen

havaitsee elämällä olevan vielä paljon kerrottavaa. Omaelämänkerrallinen tarkastelu ja vanhojen

asioiden näkemiseen uusista kulmista voikin toimia vastalääkkeenä narratiiviselle sulkeutumiselle,

jolloin lopputuloksena voi olla vahvempi, viisaampi ja eheämpi tarina. (Randall 2011, 22–24, 27–

29.)

Koska narratiivisessa gerontologiassa identiteetin kehittymisen ajatellaan olevan elämänmittainen

narratiivinen prosessi, voivat sosiaalisten suhteiden lisäksi muutkin ikään liittyvät menetykset haastaa

elämän merkityksellisyyden ja positiivisen identiteetin. Muistelulla onkin tärkeä merkitys

jatkuvuuden löytämisessä vielä vanhuuden heikkenemisen kontekstissakin. (Cappeliez & Webster,

2011, 183–194; Steunenberg & Bohlmeijer 2011, 302.) Myös viisauden karttuminen edellyttää

elämäntarinan kehittymistä ja itseymmärryksen kasvua. Kun avataan elämän tarinallisia kerroksia,

mahdollistuu tietoisuuden lisääntyminen. Omaelämänkerrallinen tietoisuus merkitsee oman elämän

lukemista, jolloin tulee mahdolliseksi arvostaa niitä asioita, joita on elämän aikana tullut tehneeksi.

(Randall 2011, 31–34.)

Lisäksi viisaus merkitsee narratiivisessa gerontologiassa paitsi kognitiivista kyvykkyyttä, myös

ihmisen kykyä elää oma elämä viisaasti ja hyväksyä oma elämäntarina sellaisenaan. Jokaisen ihmisen

elämässä on viisautta. Ikääntyessä viisauden tavoittamisen edellytyksenä on pääsy käsiksi

elämäntarinan mahdollistaviin tekijöihin yli sen, mitä ihminen itselle kertoo ja minkä sosiaaliset ja

rakenteelliset realiteetit määrittelevät. Tämä tarkoittaa elämäntarinan sanoittamista uudelleen, jolloin

tarinasta tulee koherentti osa minuutta. (Kenyon & Randall 2001, 10–11.) Viisas ihminen pyrkii

elämään hyvän, vahvan tarinan, joka on valmis muutokseen. Sen sijaan, että kieltää ongelmat, ne on

hyväksyttävä ja niitä on jopa kyettävä arvostamaan. Jotta tarina on kertomisen arvoinen, sen pitää

käsitellä muutosta, minkä lisäksi tarinan lopun pitää olla erilainen kuin alun. (Randall & McKim

2008, 231.)

Menneisyyttä ei luonnollisesti voi tavoittaa sellaisena kuin se aikanaan oli eikä tarina voi koskaan

kattaa koko tapahtumaa. Myös ihminen itse on muuttunut. Elämään liittyykin ironiaa ihmisen tullessa

tietoiseksi monesta minuudestaan sekä siitä, että keho heikkenee, rypistyy ja estää toimimasta

halutulla tavalla. Viisasta ilmapiiriä tarvitaankin, jotta tukea ja turvaa antava itsetutkiskelu on

mahdollista. (Randall & McKim 2008, 215, 236, 242.) Myös Andrews (2014) kuvailee ikääntymiseen

liittyvää ironisuutta. Kun ihminen muistelee menneisyyttä nykyhetkessä, hän ymmärtää, että hänen

nykyisyydessä tekemänsä johtopäätökset eivät olisi olleet edes mahdollisia tapahtuma-aikana.

23

Narratiivinen mielikuvitus lisää käsitystä siitä, että se, kuinka merkityksellistämme kokemuksiamme,

on vain yksi mahdollinen tapa monista. Ihminen tulee tietoiseksi, että elämän olisi voinut elää monella

muullakin tavalla. Valintojemme seurauksena olemme kuitenkin jättäneet elämättä monta tapaa elää.

(Andrews 2014, 52–53.)

Viisauden kasvu voi olla myös seuraus koetuista vastoinkäymisistä. Kun vanha ihminen kertoo

menneisyyden vaikeista elämäntapahtumista, edellyttävät negatiiviset emootiot arviointia,

analysointia ja mukautumista. Vanhat ihmiset ovatkin taitavia emootioiden hallinnassa sekä elämän

selektiivisessä muistelemisessa. Negatiivisten muistojen työstäminen uudelleen laajemmassa

perspektiivissä mahdollistaa koherentimman narratiivin syntymisen. Kun kielteiset muistot tulevat

vähäisemmäksi osaksi elämäntarinaa, voidaan voimakkaitakin negatiivisia muistoja tulkita uudelleen

vahvuudeksi. (Cappeliez & Webster, 2011, 183–194.)

Kuten Jenifer Pals (2006) korostaa, suhtautuminen negatiivisiin elämänkokemuksiin vaikuttaa

minuuden kehitykseen. Kasvu merkitsee, että ihminen kykenee käyttämään menneisyyden

kokemuksia vahvistaakseen minuutta ja minäpystyvyyttä, selkeyttääkseen identiteettiä sekä

lisätäkseen elämään merkityksellisyyttä. (Emt., 181–182.) Lisäksi negatiivisissa muistoissa korostuu

vaikeuksista selviäminen ja tarve nauttia muistoista, jotka kertovat suoriutumisesta. Tällainen

kertomisentapa voi olla myös osoitus taipumuksesta pysyä totuudessa menneisyyttä muisteltaessa

(vrt. Bluck 2001, 83). Muistelun tavoite onkin rehellisen kuvan antaminen itsestä ennemmin kuin

sosiaalisesti hyväksytyn minäkuvan esittäminen (de Vries, Blando, Southard & Bubeck 2001, 151).

Syvempää ymmärrystä ristiriitaisuuksista ja suurempaa monimerkityksellisyyden sietokykyä

kuvataan myös postformaaliksi ajatteluksi, minkä nähdään lisääntyvän myöhäisemmässä elämässä.

Postformaali ajattelu merkitsee kasvanutta kognitiivista ja emotionaalista älykkyyttä, lisääntynyttä

harkintakykyä sekä parempaa itsetuntemusta. Viisaus merkitsee paitsi ongelmien ratkaisua myös

niiden löytämistä ja luovaa käsittelyä. (Randall & McKim 2008, 215.)

Lisäksi tarinan kerrontaa voi pitää henkisenä tapahtumana, sillä tarinat yhdistävät ihmisen

olemassaolon ja sielun. Tietoisuus kuolemasta voi joko lannistaa tai kannustaa henkiseen

kehitykseen. Mikäli ihminen kykenee sopeutumaan elämän epävarmuuteen ja ristiriitaisuuksiin, voi

oman kuoleman kohtaaminen muodostua ratkaisevaksi tekijäksi henkisessä kasvussa ja

postformaaliin ajattelun lisääntymisessä. Valmius kuoleman kohtaamiseen voi vaikuttaa myös ajan

kokemiseen. Ihmiselle voi herätä kysymyksiä liittyen siihen, kuinka viettää parhaiten jäljellä olevan

ajan ja kuinka sopeuttaa kuolema elämäntarinaan. Vaikka kuolemaa ei voi käsittää, kuuluvat kuolema

ja tarinan loppu olennaisina osina elämään. Ajatus kuolemasta voi kuitenkin johtaa siihen, että se

24

alkaa hallita tarinaa. Tarinassa ei kuitenkaan ole koskaan alkua tai loppua, sillä tarina alkaa ja päättyy

aina keskeneräisenä. Tarinan loppua ei voikaan tarkastella retrospektiivisesti, vaan aina

mahdollisena. (Randall & McKim 2008, 248–261.)

Elämää voivat vanhuudessa ohjata myös uskonnolliset suuret tekstit. Ne välittävät taivaallisuuden

kokemuksen ja ilmaisevat, mitä kuolema on. Kristinuskon kertomukset voivat antaa toivoa yhdistäen

ihmiskohtalot maailmankaikkeuteen ja lupaamalla ylösnousemuksen sekä ikuisen elämän.

Riippumatta siitä, kuinka paljon tarinoista yritetään saada selkoa, ihmisillä ei ole aikaa eikä

älykkyyttä tutkia niitä kovin syvällisesti. Vanhenemisen kypsymiseen ja viisauteen liitetään silti

käsitys siirtymisestä kohti transsendenttista, sisäistä kosmista elämänkäsitystä. Gerotranssendenssi

merkitsee näkökulman muutosta materialistisesta ja rationaalisesta ylevämpään suuntaan. Ihmisistä

tulee vähemmän itsekeskeisiä, kuolemanpelko kasvaa ja yhteenkuuluvuus menneisiin, nykyisiin sekä

tuleviin sukupolviin (vrt. McAdams 1993) lisääntyy. (Randall & McKim 2008, 263–264, 273–274.)

Frits de Lange (2011) tuokin esille, että vanhetessa on mahdollista vahvistaa erityisesti symbolista,

uskontoon ja hengellisyyteen liittyvää identiteettiä. Ikääntymiseen liittyvää tarvetta tuntea olevansa

yhtä sukupolvien virran kanssa nimitetäänkin myös generatiivisuudeksi (vrt. McAdams 1993).

Ymmärrys siitä, ettei tarinallamme ole alkua tai loppua, mahdollistaa tarinaperintömme jättämisen

jälkipolville. Minän juuret ovat syvällä menneisyydessä narratiivisuuden mahdollistaessa sidoksen

rakentamisen elämän ja kuoleman välille. (Randall & McKim 2008, 275–276.) Martti Lindqvist

(2003, 243) liittää lisäksi transsendenssiin ymmärryksen siitä, että jokaisen kohtalo on lopulta

ulottumattomissa elämän ollessa salaisuus, jota kohtaan ihmisen tulee tuntea kunnioitusta.

Hyvän tarinan pitäisikin olla paitsi järkevä ja vastuullinen, myös jossain määrin tyytyväisyyttä

tuottava. Lopulta tarinan hyvyys on kiinni siitä, kuinka luemme sekavaa ja keskeneräistä tarinaamme.

(Randall & McKim 2008, 103–113.) Tarinat ovat kuitenkin ihmisille niin tuttuja, ettei niiden

merkitystä aina osata riittävästi arvostaa. Ikääntyvien ihmisten tarinoissa on keskeisintä, miltä elämä

ja oleminen tuntuvat elämän loppuvaiheessa. Kun elämä lähestyy loppua, on tarinoiden avulla

mahdollista hyväksyä elämisen vaikeus sekä tarinan yhtenäisyys tai epäjohdonmukaisuus. (Randall

2011, 52–57.)

25

2.3.2 Tarinan terapeuttisuus ja elämänhallinta

Tarinat ympäröivät ihmistä koko ajan riippumatta siitä, haluammeko vai emme. Vaikka narratiivisuus

ei lähtökohtaisesti merkitse terapiaa, se on silti terapeuttista (vrt. Merriam 1995, 12). Kun ihminen

tarkastelee tarinaansa, mahdollistuu oman elämänkulun arvostaminen. Samalla tulee lähes

pakottavaksi tajuta menneisyys vaikeine elämänvaiheineen yhtenäiseksi ja tarinaan kuuluvaksi.

(Randall 2001, 36.) Hyvän tarinan edellytyksenä ovatkin hankaluudet elämässä, sillä ne sysäävät

arvioinnin liikkeelle. Hyvä tarina auttaa selviytymisessä silloin, kun elämässä kohdataan muutoksia,

menetyksiä ja siirtymiä. Tarinan saadessa lisää ulottuvuuksia kehittyy myös ihmisen persoonallisuus.

(Randall & McKim 2008, 118.) Menneisyyden ymmärrys ei kuitenkaan tarkoita menneen

hyväksymistä, sillä elämän ja tarinan väliin jäävä rako mahdollistaa tarinan kertomisen eri tavalla.

(Randall 2001, 37.) Myös Gary Kenyon (2011) selittää kärsimystä siten, että kokemusten ja niille

antamiemme merkitysten välille ei synny yhteyttä vaan ennemminkin aukko. Juuri aukko kuitenkin

mahdollistaa kokemuksen sanoittamisen siten, että siihen sisältyy vähemmän kärsimystä. (Emt., 241–

245.)

Narratiivisella terapeuttisuudella tarkoitetaan merkitysten järjestämistä uudelleen. Kun identiteetti

vahingoittuu, korjaaminen kohdistuu narratiiveihin. Kuitenkaan rutiinilla kerrotusta, vanhasta

tarinasta ei ole muistelussa hyötyä. Dynaaminen tarina suuntautuu muutokseen ja siihen liittyy vielä

vuosienkin jälkeen niin paljon sivutarinoita, että on vaikea tietää, mistä edes aloittaa kertomisen.

Muistelun kautta ihmisestä voi tulla hieman erilainen verrattuna siihen, minkälainen hän aiemmin oli.

Ikääntymiseen liittyvä kasvu merkitsee muistelua, jossa tarinaa kerrotaan yhä uudelleen avoimesti

tutkimalla ja kysymyksiä esittäen. Muistelutyö on onnistunut, mikäli opimme paitsi kertomaan

tarinan, myös kuuntelemaan, mitä se kertoo. (Randall & McKim 2008, 187–192.)

Mikäli tarina juuttuu jonkin toimimattoman myytin ympärille, voi tarinan eteneminen estyä. Myös

emootiot, kuten vihanpito, syyllisyys ja suru sekä stressin oireet merkitsevät tarvetta muuttaa tarinaa,

jota itsellemme kerromme. Ikääntymiseen liittyy kuitenkin käsitys siitä, että saadessaan syvyyttä

tarinat samalla juurtuvat yhä syvemmin, jolloin niiden muuttaminen käy vaikeammaksi.

Elämänkerrallisesta muistelusta onkin hyötyä, kun on tarve käsitellä ratkaisemattomiksi jääneitä tai

kipeitä elämäntapahtumia. (Randall 2001, 34, 47–50.)

Narratiivinen hämmennys ja tarinan heikkeneminen voivat olla myös seurausta kehon, ajattelun ja

maailman muuttumisesta. Myöhäiselämän kriisi voikin johtaa narratiiviseen sulkeutumiseen, mikäli

ihminen ajattelee elämäntarinansa päättyneen. Mikäli tarinalta puuttuu koherenssi, elinvoima ja

26

toivo, se ei voi edetä. Kun tarinan työstäminen keskeytyy, ihminen voi alkaa elää menneisyydessä

eikä menneisyydestä (vrt. Becker 2001, 92). Myös hyvinvoivat ihmiset voivat kokea tarinan

keskeytymisen, mikäli eivät esimerkiksi hyväksy ikääntymismuutoksia. Kukaan ei kuitenkaan ole

narratiivisesti täysin avoin tai sulkeutunut, vaan jokaisella on aina mahdollisuus kehittyä. (Randall &

McKim 2008, 123–136.)

Myös vaikeus yhdistää traumamuistoja tarinaan kertoo narratiivisesta niukkuudesta ja oman elämän

alilukemisesta. Ikääntymiseen liittyy tarve unohtaa, minkä lisäksi muistitoiminnot voivat vaikuttaa

narratiiviseen niukkuuteen. Koska usein muistamme mitä tapahtui muun häipyessä mielestä,

kieltäydymme ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta, mistä seuraa, että mahdollisuus minän

ymmärtämiseen paremmin heikkenee. Omaelämänkerrallisen tarinan tarkastelu voi johtaa myös

pakkomielteeseen luoda kokemuksista kuva sen mukaan, kuinka olisi halunnut asioiden menevän.

(Randall & McKim 2008, 123–136.)

Kuitenkin Karen Burnell, Peter Coleman ja Nigel Hunt (2011) ilmaisevat, että elämäntarina

mahdollistaa kokemuksen merkityksellistämisen sekä tarkoituksellisuuden ja identiteetin tunteen

myös, kun on selviydyttävä uhkaavasta tai traumaattisesta tilanteesta. Sovittamaton trauma,

esimerkiksi sotakokemus, voi olla läsnä läpi elämän. Trauma rikkoo aina yhtenäisen narratiivin ja

minäkäsityksen. Koska tapahtuma poikkeaa omaelämänkerrallisista muistoista, sitä on vaikea

integroida omaan tarinaan, mikä hankaloittaa elämän koherenssia, jatkuvuutta ja tarkoituksellisuuden

kokemusta. Silti traumamuistojenkin hallinta ja yhteensovittaminen minään sekä elämäntarinaan on

mahdollista. (Emt., 195–212.)

Singer ja Messier (2011) liittävät henkilökohtaisesti mielekkäiden muistojen keskeisyyden

vanhempien ihmisten pyrkimykseen sopeutua elämän haasteisiin. Sopeutuminen puolestaan

edellyttää emotionaalista säätelyä, jotta koherentin elämäntarinan rakentaminen on mahdollista.

(Emt., 214–215.) Narratiivinen gerontologia yhdistyykin käsitykseen copingista, sillä sekä

narratiivisella gerontologialla että copingilla pyritään samaan tavoitteeseen eli stressin vähentämiseen

ja tarinan kertomiseen uudelleen minuutta vahvistavalla tavalla. Richard S. Lazarus ja Bernice N.

Lazarus (2006, 56) nimittävät coping-käyttäytymiseksi selviytymisstrategioita, joita ihmisen on

otettava käyttöön selviytyäkseen hyvinvointia uhkaavista haasteista ja sopeutuakseen elämään

hankaluutta tuottavien tilanteiden kanssa. Coping-prosessissa ihminen pyrkii minimoimaan

muutoksen aiheuttaman kuormituksen ja palauttamaan kehon tasapainon vaikeuksista huolimatta.

Coping merkitsee, että ihmisellä on riittävästi mentaalisia, fyysisiä ja sosiaalisia resursseja, jotta

sopeutuminen, elämänhallinta ja stressinsieto onnistuvat. (Frydenberg 2017; Suutama 1995.)

27

Mikäli ihmisen käyttämä coping-strategia osoittautuu toimimattomaksi, sitä on muutettava ottamalla

käyttöön uusia, parempia tapoja hallita ja selättää hankaluutta aiheuttava tilanne. Erica Frydenbergin

(2017) mukaan sopeutumiseen tähtäävät coping-strategiat merkitsevät kykyä arvioida ja tehdä

uudelleenarviointi tilanteesta. Menneisyyteen voi joko jäädä kiinni tai sen voi kokea positiiviseksi ja

oppia siitä. Positiivinen uudelleenarviointi lisää fyysistä ja psykologista terveyttä,

elämäntyytyväisyyttä sekä sosiaalisia suhteita. Copingiin liittyykin kahdenvälisen ja yhteisöllisen

sosiaalisen tuen tärkeys, kun on kyse riskeiltä suojautumisesta ja minän eheyttämisestä. (Emt., 115–

130.)

Sosiaalis-konstruktionistinen ajattelu haastaakin näkemyksen yksilöstä individualistisena toimijana

ja painottaa minän tulemista todeksi vasta suhteessa muihin ihmisiin (Gergen 2006, 18). Vaikka

narratiivinen gerontologia ei hyväksykään sosiaalisen konstruktionismin äärimmäistä tulkintaa, jonka

mukaan elämäntarinat ovat yksinomaan sosiaalisesti rakentuneita, on sosiaalinen tuki tärkeää

elämänhallinnan kohentamisessa. Coping merkitseekin selviytymistä ja resilienssin eli joustavuuden

lisääntymistä. Kasvun seurauksena ihminen kykenee käyttämään kokemuksiaan menneisyydestä

vahvistaakseen minuutta ja minäpystyvyyttä sekä selkeyttääkseen identiteettiä ja lisätäkseen elämän

merkityksellisyyttä. (Pals 2006, 181–182.)

Simo Koskinen, Leena Aalto, Sinikka Hakonen ja Eeva Päivärinta (1998, 105) tuovat esille, että

coping-kykyä voi lisätä elämänmuistelulla. Muisti ja muistelu ovatkin keskeisessä asemassa henkisen

elpymisen edistämisessä, kuten on aiemmin esitetty. Louise Harms (2015, 46) puolestaan ilmaisee

ihmisen minän ja sisäisen hallinnan olevan yhteydessä lapsuuden kiintymyssuhteeseen.

Kiintymyssuhdeteoria on keskeinen myös McAdamsin (1993) narratiivisessa

persoonallisuuspsykologisessa teoriassa. Kun tavoitteena on elämänhallinta ja sen lisääminen

narratiivisen intervention avulla, on kyse coping-käyttäytymisestä. Tarinallinen elämäntarkastelu

uudesta näkökulmasta mahdollistaa hallinnantunteen sekä koherenssin lisääntymisen.

Elämänmuistelu on sosiaalista toimintaa ja copingia ja resilienssiä voidaankin pitää narratiivisen

työskentelyn tavoitteena hoivakodissa tai muissa hoivaympäristöissä. Ikääntyessä yksilöllinen

elämäntarina ja identiteetin narratiivisuus saavat lisää painoarvoa, sillä lopulta ihmisellä ei ole muuta

kuin tarinansa (Randall & McKim 2008, 47–50).

28

2.3.3 Uudelleen tarinallistaminen heikkenemisen kontekstissa

Vanhojen ihmisten kärsimystarinat voivat usein olla monimutkaisia, epävarmoja ja epäloogisia, mikä

tarkoittaa, ettei toisen kärsimystä voi ymmärtää objektiivisesti. Narratiivisuus vaikuttaa siihen,

minkälaisen merkityksen kärsimykselle annamme. Kärsimys syntyy siitä, että ihminen yrittää pitää

kiinni tarinasta, jota on elänyt, vaikka tarina on väistämättömästi muuttunut. Vanhaksi kasvaminen

vaatii kuitenkin irti päästämistä paljosta, mikä on ollut tärkeää elämässä. Uusien merkitysten

löytämistä ei voi pitää vaivattomana tai mekaanisena eivätkä kaikki ihmiset kykene tarinallistamaan

uudelleen elämäänsä muutosten ja haasteiden edessä. Menetysten ja kärsimysten hyväksyminen ja

irti päästäminen puolestaan merkitsevät elämän tiedostamista, viisaampaa tarinaa ja

merkitysrikkaampaa elämää. Elämä helpottuu, kun oppii hyväksymään elämän sellaisena kuin se on,

ei sellaisena kuin sen haluaisi olevan. (Emt., 241–245.)

Narratiivinen koherenssi edellyttää, että menneen elämän kokemukset kootaan yhtenäiseksi,

lineaariseksi ja kronologiseksi tarinaksi. Mikäli kokemus on epäjohdonmukainen ja rikkonainen,

ihminen ei välttämättä halua tai kykene yhdistämään kokemuksia yhtenäiseksi tarinaksi. (Becker

2001, 92.) Kipeitä muutoksia pyritäänkin vastustamaan, välttämään ja kieltämään, sillä ihminen

haluaa salata heikkenemisen ja siihen liittyvän tuskan. Esimerkiksi dementiaan voi liittyä pyrkimys

kasvojen säilyttämiseen pysymällä hiljaa. Kertomalla voi kuitenkin vähentää kärsimykseen liittyvää

surua, haavoittuvuutta ja kontrollin menettämistä ja lisätä elämään tarkoituksellisuutta. (Kenyon

2011, 240–241.) Myös Cappeliez ja Webster (2011, 189–190) ilmaisevat, että tavoiteltaessa

kognitiivisen heikkenemisen vastustamista, edellytetään sekä omaelämänkerrallista päättelyä että

kokemusten yhdistämistä minäkäsitykseen.

Identiteetin menettäminen on erityinen uhkatekijä, kun ihminen siirtyy esimerkiksi hoivakotiin ja jää

toisten ihmisten avun varaan. Entisten roolien jäädessä taka-alalle elämään voi astua tilalle

merkityksettömyys. Vanhukselle voi syntyä kokemus itsenäisyyden menetyksestä ja elämän

jatkuvuuden kyseenalaistuminen, sillä hoivakodissa altistutaan kohtaamaan myös kuolemaa. Vaikka

monet identiteetit vanhuudessa menetetään, on identiteettityö psykologisesti yhä tärkeää.

Identiteettityö edellyttää kuitenkin aloitteellisuutta ja energiaa. Jos identiteettiä ei jaksa tai halua

ylläpitää, voi liukua epätoivoon ja henkiseen tyhjyyteen. Mikäli tahtoa tai voimia ei ole narratiivisen

identiteetin rakentamiselle, voi riittää, että kykenee luomaan minäkuvan, joka edellyttää vain vähän

toimijuutta ja ohjaa tulevaa käyttäytymistä hyvin lyhyellä tähtäimellä. Vähäiselläkin psyykkisellä

29

energialla on mahdollista luoda narratiivisen identiteetin kevytversio, jolla on mahdollista ylläpitää

osaa minästä. (de Lange 2011, 51–63.)

Myös Bas Steunenberg ja Ernst Bohlmeijer (2011) ilmaisevat, että positiivinen muisto voi olla vain

lyhyen hetken tavoittaminen menneisyydestä. Jopa pienen muiston muistaminen voi auttaa

hyväksymään itsensä ja elämänsä paremmin. Erityisesti masennukseen liittyy vaikeus palauttaa

mieleen positiivisia muistoja. Koska myönteistä, toimijuutta vahvistavaa identiteettiä ei voi ylläpitää,

ellei muista menneisyydessä tapahtuneita asioita, sopii omaelämänkerrallisen muistin hyödyntäminen

myös masennuksen hoitoon hoivakodissa (vrt. Taft, Milton & Nehrke 1995, 185). (Steunenberg &

Bohlmeijer 2011, 290–303.)

Marie-Elise van den Brandt-van Heek (2011) tuo esille metodin, joka yhdistää elämän ja tarinan.

Metodi perustuu hoivakodin asukkaista kirjoitettuihin elämäntarinoihin. Tarinat myös julkaistiin

hoivakodissa pidetyssä näyttelyssä. Elämäntarinoiden havaittiin lisänneen keskinäistä ymmärrystä

asukkaiden kesken. Skitsofreniaa tai dementiaa sairastavien käyttäytymistä oli helpompi ymmärtää,

kun oli lukenut hänen tarinansa. Muistelu lisäsi myös vanhusten aktiivisuutta ja paransi asukkaiden

elämänlaatua. (Emt., 350–352.) Daphne Noonan (2011, 358–365) ilmaisee, kuinka narratiivinen

hoiva, jossa hoivakodin asukkaiden elämäntarinoita kerättiin, mahdollisti vanhusten elämän

kokonaisvaltaisemman ymmärryksen. Noonan (2011) ja Tromp (2011) havaitsivat elämänkerrallisen

muistelun lisänneen vanhusten elämän tarkoituksellisuuden kokemusta, koherenssia, elämänlaatua

sekä positiivisempaa narratiivista identiteettiä loppuvanhuudessa. Lisäksi Thijs Tromp (2011, 262–

269) korostaa, että elämänkerrallisessa tarkastelussa on keskeistä ymmärtää merkitysten olevan

jatkuvasti muutoksessa vielä hoivakodissakin.

Muisteluinterventio hoivakodissa voi olla eri tavoin toteutettu. Sosiaalinen muistelu voi tähdätä

omaelämänkerralliseen tarinankerrontaan, jossa keskeistä on sosiaalisen vuorovaikutuksen

edistäminen, negatiivisten ärsykkeiden ja emootioiden hallinta sekä positiivisten tunteiden ja

onnellisuuden lisääminen. Elämäntarkastelu puolestaan sopii vanhuksille, jotka tuskailevat

elämäntarkoituksen kanssa tai, joilla on hankaluuksia selviytyä elämän siirtymissä tai vaikeuksia

kohdata elämän vastoinkäymisiä. Elämäntarkastelussa käytetään yksilöllisiä

elämäntarkasteluhaastatteluita sekä ohjattuja omaelämänkerrallisia ryhmiä. Elämäntarinaa

tarkastellaan kokonaisuutena ja arvioidaan sekä positiivisia että negatiivisia muistoja. Vaikka

muistelu ja elämäntarkastelu eivät olekaan terapiamuotoja, niillä on terapeuttisia vaikutuksia (vrt.

Merriam 1995, 12). Kolmatta muisteluinterventiota, elämäntarkasteluterapiaa käytetään, mikäli

vanhukset kärsivät vakavista henkisen terveyden ongelmista, kuten masennuksesta ja ahdistuksesta.

Kun tarkoituksena on vähentää katkeruutta ja tyytymättömyyttä elämää kohtaan, on keskeistä pyrkiä

30

kääntämään elämäntarina positiivisemmaksi. (Bohlmeijer & Westerhof 2011, 275–278, 286; vrt.

Randall & McKim 2008, 187–192.)

Kun on kyse henkisistä sairauksista tai loppuvanhuudesta, jolloin elämän viimeiset vuodet vietetään

laitoksessa, on identiteetillä ja elämäntarinalla entistä suurempi merkitys hyvinvoinnille.

Elämänkaaren päättyessä narratiivisten interventioiden keskeisin tavoite on mahdollistaa yhtenäinen

minäkäsitys, jonka vanhus itse voi hyväksyä. (Bohlmeijer, Kenyon & Randall 2011, 368–369, 376–

377.) Kuoleman lähestyessä muistelun on nähty auttavan myös niitä vanhuksia, joilla on

ratkaisemattomia konflikteja menneisyydessä. Kuitenkin mikäli henkilö kärsii merkittävistä

henkisistä ongelmista, muistelutyön tulokset eivät olleet positiivisia. Muistojen negatiiviset

vaikutukset voivat merkitä muistojen käyttämistä pakenemiseen alivirikkeisestä tilanteesta.

Negatiivisuus voi ilmetä myös itseen tai muihin kohdistuvina kielteisinä ajatuksina ja emootioina.

Negatiivisuuteen taipuvien ihmisten on lisäksi havaittu kärsivän enemmän masentuneisuutta ja

ahdistusta, minkä lisäksi negatiivisuus näyttäytyy tyytymättömyytenä elämää kohtaan. Muistojen

totuudenmukaisuudella ei sen sijaan havaittu olevan merkitystä henkiselle hyvinvoinnille.

(Bohlmeijer & Westerhof 2011, 273–275.)

Susan Bluck (2001, 68) sekä Timo Erkinjuntti, Kari Alhainen, Juha Rinne ja Maarit Huovinen (2006)

tuovat esille, että yleisimpiä syitä dementiaan ovat Alzheimerin tauti sekä aivoverenkiertoperäiset

dementiat. Dementia rajoittaa sosiaalista toimintaa huomattavasti oireiden kehittyessä hiljalleen.

Ikääntyminen on merkittävä dementiaa lisäävä riskitekijä johtaen ennen pitkään laitoshoitoon.

Suomessa valtaosa hoivakodin asukkaista kärsii dementoivien sairauksien oireista. (Erkinjuntti ym.

2006, 46–49.) Muistin heikkenemistä pidetään dementian yleisimpänä piirteenä. Erityisesti mieleen

painamisen vaikeudet ovat suuria. Yleisesti dementiaan liittyy niin älyllistä, kielellistä kuin

muistinkin heikkenemistä. Lisäksi muutokset persoonallisuudessa ja motorisissa taidoissa ovat

mahdollisia. (Stuart-Hamilton 1996, 19, 176.) Margreet Th. Bruens (2013, 92) muistuttaa, kuinka

dementiaan yhdistettävä voimakas stigma voi estää dementoiviin sairauksiin sairastuneiden

ymmärtämisen yhteiskunnallisina sosiaalisina toimijoina.

Dementiaan liittyy pelko identiteetin menettämisestä, mikä tarkoittaa, että sairastunut ymmärtää

jonkin olevan hullusti, kun ei enää saa täydellistä otetta maailmasta. Vaikka osa elämäntarinasta

painuu unohduksiin ja toiset joutuvat tekemään päätöksiä sairastuneen puolesta, on tärkeää, että

henkilöllä on mahdollisuus itseilmaisuun. Dementoivasta sairaudesta kärsivää olisi kuunneltava, sillä

sairauden vaihetta voi arvioida minäkuvan kautta. Tarinan aitouden sijaan tärkeintä on kertominen

sekä ihmisen ja hänen tarinansa arvostaminen. Dementian ensimmäisessä vaiheessa ote elämästä

kirpoaa ja asiat alkavat mennä sekaisin, mikä voi herättää pelkoa ja turvattomuuden tunnetta.

31

Identiteetin salaamisesta puolestaan seuraa uupumusta, ärtyisyyttä, puolustuskannalla olemista sekä

syytöksiä muita ihmisiä kohtaan. Vaikka dementia rajoittaa kronologisen tarinan kertomista itsestä,

se ei muuta tarvetta tulla kuulluksi tuomitsematta. Niin kauan kuin henkilö käyttää sanoja, voi tarinan

ja dialogin kautta lisätä hyvinvointia ja elämänlaatua. Tarinan kertominen ja emootioiden jakaminen

mahdollistuvat käyttämällä sekä ryhmä- että yksilökeskustelumetodeja. (van den Brandt-van Heek

2011, 338–343.)

Kun dementoiva sairaus etenee, etäisyys todellisuuteen lisääntyy, jolloin henkilön elämäntarinan

tuntemisesta voi olla suurta hyötyä hoitotyössä, sillä tarinoihin on kietoutunut paljon tietoa ihmisen

arvoista, uskomuksista, emotionaalisesta rakenteesta ja minä-käsityksestä. Jos tarinaa ei enää voi

kertoa itse, tarinasta voi pyrkiä saamaan selkoa keskustelemalla omaisten kanssa. (van den Brandt-

van Heek 2011, 342–343; Randall & McKim 2008, 47–50.) Lisäksi Randall ja McKim liittävät

narratiivisuuteen hoivan eettisyyden merkittävän lisääntymisen.

Juan C. Melendez, Marta Torres, Rita Redondo, Teresa Mayordomo ja Alicia Sales (2017) ovat

tutkineet muistelun hyötyjä dementoivissa sairauksissa. Tehdyssä seurantatutkimuksessa tutkittiin

muisteluterapian yhteyttä vanhusten omaelämänkerralliseen muistiin sekä erikseen episodiseen ja

semanttiseen omaelämänkerralliseen muistiin. Semanttinen muisti kattaa elämän faktatietoja, kuten

ystävien nimiä ja episodinen muisti erityisiä elämäntapahtumia. Tutkittavat kärsivät muistiongelmista

ja osalla oli todettu Alzheimerin tauti. Molemmissa ryhmissä havaittiin muisteluterapian olleen

hyödyllistä, sillä terapia lisäsi muistiongelmista kärsivien ryhmässä kaikkia tutkittuja

omaelämänkerrallisen muistin osa-alueita. Onkin oletettavissa, että omaelämänkerrallinen terapia

parantaa kognitiivisesta heikkenemisestä kärsivien vanhusten muistitoimintoja, mikäli harjoitusta,

toistoa ja mahdollisuuksia kertoa on pidempiaikaisesti tarjolla. Muistin paraneminen oli havaittavissa

vielä kaksi kuukautta intervention jälkeenkin, mikä osoitti, että terapialla voi olla pysyvämpiä

vaikutuksia omaelämänkerrallisen muistiin. (Melendez ym., 2017.)

Tutkimuksesta kävi ilmi, että episodisen muistin heikkeneminen näytti korvautuvan semanttisella

muistilla. Havaintoa voidaan pitää osoituksena omaelämänkerrallisen muistin semantisoitumisesta

kognitiivisen heikkenemisen myötä. Muistelu näyttääkin ylläpitävän erityisesti semanttista muistia

(vrt. Singer & Messier 2011, 213–217). Identiteetin kehittymisen kannalta varhaiseen aikuisuuteen

liittyvät muistot (vrt. McAdams 1993) ovat kaikkein tärkeimpiä ja niitä muistettiinkin Melandezin

ym. (2017) tutkimuksessa eniten heikkenemisestä huolimatta. Dementiasta kärsivät hyötyivät

omaelämänkerrallisesta muistelusta, sillä sekä faktatiedot että erityiset elämäntapahtumat palautuivat

mieleen paremmin. Kuitenkaan niiden Alzheimerin tautia sairastavien henkilöiden, joiden episodinen

32

muisti oli heikentynyt, omaelämänkerrallinen muisti ei parantunut. Muistelulla on kuitenkin myös

muita kuin muistiin liittyviä hyötyjä, kuten tässä teorialuvussakin on esitetty. (Melendez ym. 2017.)

33

3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN

3.1 Aineiston kerääminen

3.1.1 Muistelua ryhmissä

Tutkimuksen aineisto, omaelämänkerralliset tarinat, on kerätty kesällä 2018 vanhusten hoivakodissa

osana työharjoitteluani. Tehtäväni oli ohjata viriketoimintaa, jonka kattavaksi teemaksi muodostui

elämänkerrallinen muistelu. Virikenäkökulmasta muistelutoiminnan tarkoituksena oli

vuorovaikutuksen ja sosiaalisen aktiivisuuden edistäminen. Muistelu mahdollisti ”vanhoista asioista

puhumisen” sekä tutustumisen muihin asukkaisiin ja heidän elämänkulkuunsa. Lisäksi muistelun

tavoitteena oli elämän rikastuttaminen, itsensä toteuttaminen ja itsearvostuksen lisääminen.

Ryhmässä toisten tarinat tarjosivat tilaisuuden oppimiseen myös muita kuuntelemalla.

Yhteensä erilaisia ryhmiä oli seitsemän ja jokainen ryhmä kokoontui kerran viikossa noin puolitoista

tuntia kerrallaan. Muistelutyötä tehtiin paitsi erityisiksi muisteluryhmiksi nimetyissä ryhmissä, myös

mm. muistelulaatikkoja rakentavassa ryhmässä sekä kirjallisuus- ja keskusteluryhmissä. Muistelu

mahdollistui myös monen eri kohderyhmän parissa, sillä hoivakoti tarjoaa asumista myös

erityistarpeita omaaville henkilöille, kuten muistisairaille ja mielenterveyskuntoutujille. Vaikka osa

toiminnasta oli suunnattu erityisryhmille, olivat muisteluryhmiksi nimetyt ryhmät avoinna kaikille

asukkaille. Miehet ja naiset kokoontuivat eri ryhmissä, sillä eri sukupuolien puhetta ja puheenaiheita

pidetään yleensä erilaisina. Lisäksi ajatellaan puheliaiden naisten vievän suunvuoron etenkin

hiljaisemmilta miehiltä. Sukupuolijaosta huolimatta ryhmät olivat niin heterogeenisia, että

vuorovaikutus osallistujien välillä onnistui vain osittain.

Kukin ryhmä kokoontui kahden kuukauden aikana viidestä kuuteen kertaa. Hoivakodin henkilöstö

oli koonnut alustavan listauksen ryhmiin soveltuvista henkilöistä. Lopullisesti osallistujat

valikoituivat ensimmäisen työviikon aikana tutustuessani asukkaisiin. Pienryhmien lisäksi asukkailla

oli mahdollisuus muistella yksilöllisesti. Yksilöllisiin muisteluhetkiin päädyin, sillä kaikki, joita

muistelu kiinnosti, eivät voineet tai halunneet osallistua ryhmätoimintaan esimerkiksi huonon kuulon

34

tai näön vuoksi. Siten virikenäkökulmasta kaikki, jotka halusivat muistella, saivat siihen

mahdollisuuden haluamallaan tavalla.

Muisteluryhmissä aikaa kului aluksi ryhmäytymiseen, sillä vaikka asuttiin saman katon alla, ei

välttämättä tunnettu toinen toista. Yhtä lukuun ottamatta ryhmäläisillä oli liikkumiseen liittyviä

hankaluuksia, joten lähes kaikki käyttivät joko pyörätuolia tai rollaattoria. Valtaosalla oli kuulo-

ongelmia, mitkä kärjistyivät kaikuvassa kokoontumistilassa. Monien fyysiseen ja psyykkiseen

terveyteen liittyvien rajoitusten vuoksi ryhmien koheesio vaihteli ja myös lievää turhautumista ilmeni

ensimmäisillä kokoontumiskerroilla. Aloitimme kokoontumiset kahvittelulla, mikä mahdollisti

virkistymisen ja virittäytymisen päivän teemaan. Läsnä oli keskimäärin viisi tai kuusi henkilöä, mitä

yleensä pidetäänkin sopivana osallistujamääränä muistelutyössä. Useimmat olivat syntyneet 1920- ja

1930 -luvuilla. Muisteluryhmissä kävijöistä muodostui sitoutunut vakiojoukko eikä poissaoloja

juurikaan ollut.

Alun perin tarkoitus oli keskustella ennalta valituista elämänkerrallisista teemoista aloittaen

lapsuudesta ja edeten nuoruusvuosien kautta aikuisuuteen sekä opiskelun, työn, harrastusten ja

perheen kautta nykyhetkeen. Suunnitelmassa pysyttiin kuitenkin vain osittain. Koska ryhmissä

tärkeintä oli pitää ilmapiiri vuorovaikutukseen kannustavana ja rohkaisevana sekä virikkeistää

osallistujien arkea, muisteltiin paljolti sen mukaan, mihin puhe kulloinkin ohjautui. Keskustelut

etenivätkin usein omia latujaan (vrt. Saarenheimo 1997, 58). Etenkin miesten ryhmässä puhe saattoi

johtua yllättäviin suuntiin, kuten musiikkikappaleiden sanoituksiin ja sanojen merkityksen

pohtimiseen omassa elämässä.

Haasteista ja rajallisista tapaamiskerroista huolimatta muisteluryhmissä muisteltiin elämää laajemmin

kuin olin lopulta odottanut, vaikkakin vain osittain suunnittelemistani aihepiireistä. Oman

elämäntarinan muistelupuhe syntyi ryhmissä yleensä ”muistelukierrosten” tuloksena, jolloin

osallistujat vuorollaan kertoivat kokemuksiaan käsiteltävästä teemasta. Eri sattumukset ja

kouluvuosien kommellukset olivat jääneet erityisesti miesten mieliin ja niitä muisteltiin yhä hymyssä

suin. Monet olivat eläneet nuoruuttaan sotavuosina ja nämä tapahtumat olivat piirtyneet kirkkaina

niin naisten kuin miestenkin mieliin ja ajoista riitti kokemuksia jaettavaksi. Henkilökohtaisia muistoja

oltiin kuitenkin ryhmissä valmiita jakamaan vain rajallisesti. Lisäksi toisessa muisteluryhmässä oli

mukana henkilö, jonka kerronta perustui tarkkoihin ja paikallishistorian kannalta kiinnostaviin

työelämää koskeviin kuvauksiin. Kertoja jätti kuitenkin ryhmän kesken. Muistelu ei siten sovi

kaikille. Mikäli muistelija uppoutuu tarinaan eikä kykene päästämään siitä irti, ei muistelu ole

välttämättä hyväksi.

35

Muisteluryhmien käynnistyttyä elämäntarinat alkoivat kiinnostaa minua yhä enemmän. Osallistujien

sitoutumisen myötä vahvistui ajatus kerätä aineisto menetelmällisesti niin huolellisesti, että sitä olisi

mahdollista käyttää myöhemmin pro gradu -tutkielman aineistona. Suullisen muistelun sijaan

ryhdyinkin kirjoittamaan lehtiöön ryhmissä kerrotut tarinat. Ryhmämuistiinpanot olivat tärkeitä

siksikin, että osin osallistujien muistihankaluuksien vuoksi aloitin tapaamiset aina palauttamalla

mieliin, mistä olimme edellisellä kerralla keskustelleet.

Koska lisäksi halukkaita asukkaita henkilökohtaisiin muisteluhetkiin ilmeni useita, oli oletettavaa,

että materiaalia kertyisi riittävästi paitsi mahdollista pro gradu -tutkielmaa myös alustavasti

suunniteltua omaelämänkerrallista muistelunäyttelyä varten. Projektin edetessä yksilöllisiä

muistelijoita tuli yhä lisää ja lopulta jouduin ilmoittamaan, etten enää ehdi ottaa uusia haastateltavia.

3.1.2 Yksilölliset muistelut

Yksilöhaastattelut poikkesivat sujuvuudessaan ryhmämuisteluista (vrt. Saarenheimo 1997, 106).

Yksilöhaastatteluissa kertomista edisti rauhallinen ja tuttu ympäristö, sillä haastattelut tehtiin yleensä

haastateltavan omassa huoneessa. Omaelämänkerralliset tarinat onkin kirjoitettu pääosin yksilöllisiin

haastatteluihin perustuen. Mikäli henkilö on osallistunut ryhmiin, on ryhmämuistelujen aineistoa

käytetty lähinnä haastateltavan muistin tukena yksilölliseen muisteluhetkeen virittäytymisessä.

Menetelmä toimi mielestäni hyvin ikäihmisten kanssa työskennellessä. Mm. muistiongelmien vuoksi

haastateltavat kokivat helpottavaksi, mikäli oli tarjolla tarttumapintaa, josta pääsi kiinni oman tarinan

työstämiseen. Myös Jari Eskola ja Juha Suoranta (2008, 94) ilmaisevat, että ryhmähaastattelua ja

yksilöhaastattelua on mahdollista yhdistää tutkimuksellisesti.

Haastattelin kaikkiaan 19 hoivakodin asukasta ja pyysin tarinoiden käyttöön tutkimuksessa erilliset

suostumukset. Kolmen haastateltavan ja yhden edunvalvojan kieltäydyttyä antamasta tarinaa

tutkimuskäyttöön, on tutkimuksessa mukana yhteensä 15:n henkilön elämäntarinat. Tutkimukseen

osallistuvista kertojista kuusi oli täyttänyt vähintään 90 vuotta, vanhimman ollessa 96-vuotias.

Nuorimmat kolme olivat noin tai hieman yli 60-vuotiaita ja muut joko lähes tai yli 80-vuotiaita. Naisia

oli 11 ja miehiä neljä.

Haastattelut kestivät kerrallaan kesimäärin hieman yli tunnin, kuitenkin alle kaksi tuntia. Suurin osa

haastatteluista saatiin valmiiksi yhdellä tai kahdella haastattelukerralla. Kahden haastateltavan kanssa

muisteltiin kolmesti ja yhden kanssa neljä kertaa. Kun on kyse elämäntarinan kertomisesta, olisi

36

kaikkien haastattelujen jakaminen useammalle kerralle mahdollistanut teemojen laajemman

käsittelyn (vrt. Riessman 2008, 25–26). Kuitenkin kokeneeltakin haastattelijalta kului aikaa usein

hitaasti etenevien haastattelujen tekemiseen muutamaankin kertaan niin runsaasti, ettei haastattelujen

laajentaminen olisi ollut mahdollista.

Yksilöllisissä haastatteluissa avoin haastattelukysymykseni oli: ”Kerro minulle elämäntarinasi”.

Haastattelun elämänkerralliset teemat lapsuudesta nykyisyyteen oli kunkin haastateltavan kanssa

läpikäyty ennalta, mutta haastattelutilanteessa haastateltavan oman ratkaisun varaan jäi, mistä hän

halusi kertoa. Tavoitteeni oli antaa kertojan puhua vapaasti elämästään ja ohjata puhetta niin vähän

kuin mahdollista. Haastattelun aloituskysymys olikin samalla sekä pyyntö että lupa kertoa oma tarina

haluamallaan tavalla.

Vaikka minulla ei ollutkaan ennalta valmisteltua kysymyslistaa, olin varautunut etenemään kertojan

puhetta myötäillen kysyen tarkentavia kysymyksiä, mikäli kerronta ei edennyt tai tullut ymmärretyksi

tai, mikäli kerrottua ei voinut sijoittaa tarinaan ajallisesti. Haastateltavilta oli kysyttävä tuon tuosta,

koska jokin asia tapahtui tai tapahtuiko jokin asia esimerkiksi ”ennen kuin menit naimisiin”.

Toisinaan kysymysteni tarkoituksena oli sysätä tarinaa eteenpäin ja toisinaan palauttaa takaisin

haastattelun teemaan (vrt. Eskola ja Suoranta 2008, 89). Lisäkysymykset olivat tarpeen, jotta

tarinanpalaset asettuivat jotakuinkin lineaariseen järjestykseen. Tarina, jossa tapahtumat eivät

noudata lainkaan ajallista järjestystä, ei ole ymmärrettävä.

Jotta tarina pääsi alkuun, tarvittiin usein ns. helppoja kysymyksiä. Kysyin esimerkiksi: ”Mistä

olitkaan kotoisin?” ja ”Minkälainen lapsuudenperheesi oli?” Usein haastattelut etenivät siten, että

haastateltava aloitti esimerkiksi: ”Mehän asuimme maalla. Siellä meillä oli… Oli pitkä matka….

Meitä oli monta lasta. Yksi kuoli jo…” Yksinkertainen kysymys tuotti yleensä monipolvisen

vastauksen, josta pääsi mukavasti vauhtiin. Pyrin pitämään kysymykset arvovapaina samalla

mahdollistaen kerronnan jatkumisen kertojan valitsemasta näkökulmasta hänelle tilaa antaen ja hänen

puhettaan kunnioittaen. Jos kerronta eteni omalla painollaan, ilmaisin toisinaan ”pysyväni kärryillä”.

Sanoin esimerkiksi: ” Joo, aivan tai vain nyökkäilin.

En kysynyt haastateltavalta esimerkiksi: ”Tuntuiko se ikävältä?” Vastaus tällä tavoin esitettyyn

kysymykseen olisi voinut johtaa myöntävään tai kieltävään suuntaan ja ohjailua pyrin erityisesti

välttämään. Sen sijaan kysyin: ”Miltä se tuntui?” Kiinnostavaahan oli haastateltavan oma tulkinta.

Vastauksesta ei silti välttämättä voi päätellä haastateltavan kokemukseen liittämiä emootioita.

Painotukset, tauot ja sanavalinnat voivat kuitenkin paljastaa seikkoja haastateltavan emotionaalisesta

asemoitumisesta. Toisinaan esitin lyhyen yhteenvedon siitä, mitä haastateltava oli aikaisemmin

37

kertonut ja pyysin jatkamaan. Näin haastateltava sai palautettua mieleen viimeksi puhutun ja saattoi

valita, mihin suuntaan jatkaisi tarinaa. Joskus haastateltava halusi varmistaa, olisinko kiinnostunut

kuulemaan lisää ja saattoi kysyä: ”Kerronko vielä siitä, kun…?”

Haastattelija ei aina voi välttää omien tunteidensa esille tulemista. Erästä haastattelua tehdessäni

haastateltavan tarina sai minut kyynelehtimään. Haastateltava huomasi reaktioni ja piti pienen tauon

kerronnassa. Luultavasti hän oli yllättynyt tarinansa voimasta eikä ollut varma, kuinka hänen tulisi

jatkaa. Selitin lyhyesti, että kertoma muistutti läheiseni tarinaa ja menimme eteenpäin haastattelussa.

Tilanne, jossa haastateltava joutuisi lohduttajaksi, ei ole suotava. Kuitenkin se, että haastattelija

osoittaa jossain määrin tunteitaan, on inhimillistä ja viestii haastateltavalle, että kokemus on tullut

kuulluksi ja sitä arvostetaan. Myös haastattelija voi kohdata tilanteen, jossa hänen on kyettävä

vastaamaan haastateltavan tunteenpurkauksen ja pyrittävä löytämään sopiva tapa lohduttaa. Erään

haastateltavan tunteet tulivat pintaan useaan otteeseen haastattelun aikana, mutta hän halusi kuitenkin

jakaa sinnikkäästi. On syytä harkita tarkasti, kuinka tilanteessa menettelee, jotta voi turvata

haasteltavan hyvinvoinnin. Haastattelun tarkoitus ei saa olla surun tuottaminen, kyseessähän ei ole

terapiaistunto.

Kun olin kirjoittanut tarinat julkaistavaan muotoon, kävin lukemassa ne kertojille. Oman tarinan

kuulemiseen syvennyttiin yleensä suurella mielenkiinnolla. Kaksi haastateltavaa esitti joitakin

tarkennuksia tarinaansa. Yksi kertoja halusi itse täydentää tarinaansa, mutta jätti sen kuitenkin

tekemättä. Eräs asukas puolestaan ei halunnut kuulla luettavan tarinaansa lainkaan, vaan totesi

ironisesti: ”Kyllä minä elämäni tunnen, ei sitä mulle tarvii kertoa.”

3.1.3 Haastateltavien narratiivinen kompetenssi

Haastateltavalle haastattelutilanne on yleensä vieras eikä pitkästä elämästä ole helppoa kertoa

johdonmukaisesti. Aiheisiin palattiinkin uudelleen täsmentäen ja korjaten aiemmin sanottua. Tämä

on kuitenkin tavallista ihmisten muistelupuheessa. Vaikka muisteleminen koettiin oletettavasti

mielekkääksi ja mukavaksi viriketoiminnaksi, se ei toteutunut jokaisen osallistujan kohdalla samalla

tavalla. Useimmat kertojat kuitenkin aloittivat tarinansa lapsuudesta, minkä jälkeen kertojat etenivät

oman tahtotilan ja voimavarojensa mukaan.

38

Kuulo-ongelmien lisäksi puheentuottamiseen liittyvät hankaluudet rajoittivat ilmaisua etenkin

kolmessa haastattelussa. Ongelmista seurasi, ettei tarina edennyt lainkaan ilman selkeästi muotoiltuja

kysymyksiä. Silti kerronta jäi lähes vaille yksityiskohtia eikä tarkentavilla kysymyksilläkään ollut

mahdollista tavoittaa tarinaa syvyyssuuntaisesti. Yhdessä tapauksessa fyysisestä sairaudesta

seurannut puhekyvyn heikkeneminen hankaloitti kerrontaa siinä määrin, että lapsuus jätettiin tarinan

ulkopuolelle. Lisäksi haastattelussa oli edettävä siten, että haastattelija ehdotti sopivia sanoja, joita

hyödyntäen haastateltava saattoi kertoa tarinansa.

Lisäksi muistivaikeudet olivat yleisin syy siihen, että tietyt elämänvaiheet olivat pyyhkiytyneet

mielestä. Tyypillisesti aikuisuuden myöhäiset vaiheet eivät olleet muistissa. Osa muisti jonkin verran,

mitä oli tapahtunut, mutta ei sen sijaan kyennyt palauttamaan mieleen esimerkiksi mihin elämän- tai

ikävaiheeseen tapahtuma liittyi tai minkälaisia tuntemuksia tapahtuma oli herättänyt. Kaikki eivät

myöskään ole tarinoiden kertojia, vaikka kuuntelevat mielellään toisten tarinoita. Tarinan kömpelö

eteneminen saattoikin joissakin tapauksissa olla myös persoonallisuuteen liittyvä ominaisuus.

Mikäli elämää ei ollut tottunut sanallistamaan, ei tarinoita myöskään ollut valmiina ammennettaviksi,

mikä tuli niin ikään esille kerronnan niukkuutena. Haastattelutilanteeseen ei todennäköisesti liittynyt

suorituspaineita, sillä olin ennen haastattelua tutustunut jossain määrin kaikkiin haastateltaviin.

Lisäksi kertojien ensisijaisena yleisönä olivat näyttelyvieraat sekä hoivakodin muut asukkaat eli

ennalta tiedetyt vertaiset ihmiset, jotka olivat osapuilleen samankaltaisen sosiaalisen taustan omaavia

ihmisiä ja edustivat suurin piirtein samaa ikäpolvea kuin kertojat. Mikäli tarinat olisi alun perin

kerätty tutkimuskäyttöä varten, olisi kerronta voinut olla vähemmän luontevaa ja haastateltavat

olisivat voineet jännittää tai pyrkiä kertomaan tarinaansa vastaamaan oletettuja tutkijan tarpeita.

Monien haastateltavien narratiivinen kompetenssi oli kuitenkin hyvä tai jopa erittäin hyvä kerronnan

edetessä jouhevasti vain silloin tällöin esitettyjen tarkentavien lisäkysymysten varassa. Tarinat

sisälsivät pohdintaa, osoittivat taipumattomuutta, neuvokkuutta, vaikeuksista selviytymistä sekä

pitivät sisällään opetuksia ja elämänviisauksia. Kolme haastateltavaa, jotka kaikki olivat yli 90-

vuotiaita, muistelivat elämäänsä lisäksi suurella ajallisella tarkkuudella. Erityisesti eräs haastateltava

muisti elämäntapahtumia ei pelkästään vuoden vaan usein kuukauden tarkkuudella. Hänen eloisat

muistonsa valottivat myös kaupungin kehittymistä vuosikymmenien varrella, joten tarina piirsi

henkilökohtaisen elämän kuvan lisäksi paikallishistoriallista ajankuvaa. Myös laajin

elämänkerrallinen muistelu sisälsi paljon kerrontaa menneestä ajasta, mutta tapahtuminen tarkempi

ajallinen yhteys jäi paikoin epäselväksi. Kertojan tarinavaranto oli ehtymätön. Välillä hän piti taukoja

pyrkien jäsentämään mielessään tarinan jatkoa. Kerrontaan vaikutti nähdäkseni, kuinka tuttua

39

kertominen omasta elämästä oli. Tarinaniskijä oli luultavasti harjoittanut kerrontaa elämässään

paljon. Tapahtumarikas elämä kirvoitti yhä mieluisen muistelun tulvan.

Yleisön merkitystä kerronnalle pohti ääneen kolme haastateltavaa. Nämä henkilöt kertoivat

elämästään seikkoja, joilla halusivat selittää elämänsä valintoja, mutta joita eivät halunneet esittää

julkisesti. Asioita, joita minulle on kerrottu luottamuksellisesti, ei ole tuotu esille myöskään

tutkimuksessa. Vuorovaikutustilanteessa on kuitenkin huomioitava, että ihmisten tuottama

tarinamateriaali on aina kuvattu tietystä perspektiivistä, määrätylle kohdeyleisölle jossakin

sosiaalisessa tilanteessa (Randall & McKim 2008, 40; Riessman 2008, 23).

3.1.4 Yli tutkimuskontekstin: omaelämänkerrallinen muistelunäyttely

Koska aineistoa kertyi riittävästi, järjestimme harjoittelujaksoni lopuksi asukkaiden kanssa

elämänkerrallisen ”Mun Tarina – Sun Tarina” -muistelunäyttelyn. Kokosin hoivakodin aulatilan

seinille elämänkerroista tekemäni yksilölliset elämänkerralliset muistelutaulut, joihin olin liittänyt

jokaisesta muistelijasta ottamani muotokuvan. Esillä oli myös muita ryhmien työskentelystä

ottamiani valokuvia. Lisäksi kokosin näyttelyyn mm. asukkaiden ennen hoivakotiin muuttoa tekemiä

maalauksia ja muita taideteoksia sekä aineistoa liittyen asukkaiden harrastuksiin. Erityisen

kiinnostavaksi osaksi näyttelyä muodostuivat muistelulaatikot. Muistelulaatikoryhmässä

työskenneltiin kunkin osallistujan valitseman teeman pohjalta. Materiaali koostui hankkimistani

laatikoista sekä mm. pitsinauhoista, kankaista, tapetinpaloista, kuvista ja luonnosta kerätystä

materiaalista sekä asukkaiden omista muistoista, kuten valokuvista. Teoksiin liitettiin erillinen,

sisältöä selittävä teksti. Muistelulaatikoiden rakentaminen oli siten osa omaelämänkerrallista

muistelutyöskentelyä.

Muutamat asukkaat osallistuivat vielä näyttelysomistuksen kokoamiseen ja monet olivat paikalla

töiden ripustuksessa, mikä lisäsi kokemusta yhteisestä näyttelyponnistuksesta. Koska

elämäntarinoista tuli näyttelyn kautta julkisia, hankki hoivakoti luvat tarinoiden julkaisuun joko

kertojilta tai heidän edunvalvojiltaan. Näyttely oli avoinna kaikille hoivakodissa kävijöille. Lisäksi

hoivakoti esitti joillekin vieraille erilliskutsun näyttelyn avajaisiin. Sovimme, että näyttelyn päätyttyä

näytteilleasettajat saisivat elämänkerralliset näyttelytyönsä omakseen.

Näyttelyn avajaisia seuranneina päivinä luin tarinoita ääneen näyttelytilassa ja asukkaita oli joka kerta

paikalla runsaslukuisesti. Myös omaisia ja hoitohenkilökuntaa kokoontui kertomusten äärelle.

40

Tarinoita kuunneltiin herpaantumatta ja lukukerrat osoittivat, kuinka tärkeää niin oman kuin

toistenkin tarinoiden kuuleminen oli. Monilla asukkailla ilmaisuun liittyvät hankaluudet sekä kuulo-

ja osin näköongelmat vaikeuttivat oman elämäntarinan kertomista ja lukemista. Tarinoiden kuuntelu

vetikin ihmisiä yhteen lisäten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kuvastaen samalla ihmisten tarvetta

sosiaaliseen vuorovaikutukseen ”yhteisen leirinuotion” äärellä.

Tarinoita kuunnellessaan asukkaat saattoivat palata mielessään menneisiin aikoihin, joiden

historiallinen konteksti oli yhteinen, mutta, josta ei juurikaan enää puhuttu. Samalla oli tärkeää

kokemusten henkilöityminen. Tarinat olivat henkilökohtaisia ja ne oltiin valmiita jakamaan muille

yhteisössä. Toisen tarinaan saattoi samaistua, omia kokemuksia saattoi verrata toisten kokemuksiin

ja mahdollisesti arvioida uudessa valossa. Tarkkaavaisuuden ja myötäelämisen ilmapiiri olikin

ainutlaatuinen. Myös minulle, tarinoiden lukijalle kokemus oli erityinen. Vaikka sanat puhuttiin

minun suullani, tarinat eivät kuuluneet minulle. Hoivakodissa olisikin erittäin tärkeää ottaa huomioon

asukkaiden tarve itseilmaisuun ja positiivisen minäkuvan ylläpitämiseen sekä tarjota mahdollisuus

tuntea ylpeyttä omasta menneestä elämästä.

3.2 Narratiivinen haastattelu ja etnografinen havainnointi

Vuorovaikutustilanteena haastattelu määritellään siten, että se on ennalta suunniteltu, haastattelijan

alulle panema ja ohjaama tapahtuma (Eskola & Suoranta 2008, 85). Avointa haastattelukysymystä,

joka ohjaa keskustelun tietylle alueelle, mutta ei määrittele, mistä on puhuttava, pidetään puolestaan

sopivana kokemuksia tutkittaessa (Laine 2015, 39). Näin tehtyä haastattelua voi kutsua myös

teemahaastatteluksi (Eskola & Suoranta 2008, 86–87). Catherine Kohler Riessmanin (2008, 69)

mukaan avointa haastattelua voi pitää esimerkkinä narratiivisesta haastattelusta. Koska käsiteltävät

aiheet etenivät haastateltavan kerrontaa seuraten, voi haastatteluja luonnehtia lisäksi

puolistrukturoiduksi elämänkertahaastatteluksi (Saarenheimo 1997, 12). Koska tässä tutkimuksessa

käytettiin avointa haastattelukysymystä, päädyin edellä kuvatun perusteella nimittämään tekemiäni

haastatteluja puolistrukturoiduiksi narratiivisiksi elämänkertahaastatteluiksi.

Riessmanin (2008) mukaan narratiivisessa haastattelussa on tärkeää kyetä luomaan ilmapiiri, joka

mahdollistaa haastateltavalle tilan puhua aiheesta pidempään kuin dialogissa yleensä on tapana.

Narratiivinen haastattelu muistuttaakin etnografista käytäntöä, jolloin kerronnalle on eduksi, mikäli

tutkija itse toimii haastattelijana ja mikäli hänellä on mahdollisuus tarkastella kertojia etnografisesti.

41

(Emt., 23–26.) Tämän tutkimuksen tutkimustapaa voikin luonnehtia osittain osallistuvaksi

havainnoinniksi. Kuten Eskola ja Suoranta (2008, 98) ilmaisevat, osallistuva havainnointi merkitsee

havainnoitsijan toimimista itselle vieraassa ympäristössä, kuten minäkin hoivakodissa toimin.

Minulla oli kahden kuukauden työrupeamani aikana mahdollisuus käydä lukuisia keskusteluja

asukkaiden kanssa sekä tehdä havaintoja eri tilanteissa. Havaintoaineisto on ollut hyödyksi

analysoidessani elämäntarinoita. Havainnointi mahdollisti haastatteluissa esiin tuotujen asioiden

paremman ymmärtämisen. Lisäksi pidempi läsnäolo haastateltavien parissa ja käsitys haastateltavien

edustaman kohortin historiallisista ja nykyisistä elämänolosuhteista lisäsi ymmärrystä

kohderyhmästä kokonaisuutena.

Kun haastateltava kertoo tarinaansa, on lisäksi otettava huomioon, että menneisyyttä tarkastellaan

nykyajassa mennyttä mieleen palauttaen. Muistelija pyrkii sekä muistamaan oikein että tekemään

selkoa itselle ja muille siitä, miksi tapatumat menivät juuri tietyllä tavalla. Kertoja uskoo usein

muistojensa totuudellisuuteen, vaikka useat tutkimukset osoittavat, ettei näin voi olla. Psykologinen

tutkimus onkin päätynyt siihen, ettei muistiaineiston totuudellisuuden pohdinta ole tarpeen. (Ukkonen

2000.) Muisteluun ja muistinvaraiseen tietoon on suhtauduttava sosiaalisena toimintana sekä

tulkintana todellisuudesta, jolloin tiedon muodostumiseen voivat vaikuttaa osallistuvien henkilöiden

yhteiset tulkinnat. (Eskola & Suoranta 2008, 139–144; Högbacka & Aaltonen 2015, 11–13; Ukkonen

2000).

Totuudellisuuden sijaan onkin syytä keskittyä siihen, mitä tapahtumia ja asioita kertoja pitää

muistamisen arvoisina, miten tapahtumia muistellaan ja minkälaisia tulkintoja tapahtumista tehdään

(Ukkonen 2000). Haastattelupuheessa on lisäksi huomioitava, ettei sitä voi ilman muuta pitää

kerrontana haastateltavan kokemuksista. Kyse voi olla haastateltavan identiteetin rakentamisesta tai

vastapuheesta, jonka tarkoitus on esittää itseä positiivisesti ja kumota negatiiviset käsitykset omasta

viiteryhmästä. On myös mahdollista, että haastateltava pyrkii tekemään näkyväksi jonkin

yhteiskunnallisen diskurssiin. (Eskola & Suoranta 2008, 154.) On myös otettava huomioon, että

haastateltava kertoo tarinan tietylle yleisölle määritellen sanavalinnoissaan ja esitystavassaan, mitä

kertoo ja jättää kertomatta (Riessman 2008, 31).

Kiinnostava kysymys kohdistui siihen, kuinka pitkän elämän taakseen jättäneet ikäihmiset kertovat

elämästään ja kuinka tarinat valottavat kertojien identiteettiä ja persoonallisuutta. Vaikka analyysin

keskiössä on haastateltavan puhe, jota haastattelija on pyrkinyt ohjaamaan mahdollisimman vähän,

on huomioon otettava haastattelutilanteen dialogisuus (vrt. Miller 2007, 101). Dialogisuutta ei

42

voikaan täysin haastattelussa välttää. Tutkimusta tehdessäni kohtaisin mm. tilanteen, jossa ilmeeni ja

eleeni eivät tyydyttäneet haastateltavaa, joka pyrki suurempaan vuorovaikutukseen.

Vuorovaikutteisuus lisääntyy, mikäli haastattelija vastaa haasteeseen. Jos puolestaan kieltäytyy

vuorovaikutuksesta, voidaan käyttäytyminen tulkita epäkohteliaaksi ja haastattelu voi lopahtaa saman

tien. Haasteltava saattoi kysyä: ”Mitäs tykkäät, onko…?” Ikäihmisillä voi olla suuri tarve

kommunikoida, sillä yksinäisyys voi olla hoivakodissa iso ongelma, mikäli ei ole ketään, kenen

kanssa puhella.

Saarenheimo (1997, 20) tuo esille, että haastattelija osallistuu kerrontaan pelkästään edustamalla

esimerkiksi jotain sukupuolta, ikäryhmää ja koulutustaustaa. Mitä useampia yhdistäviä demografisia

muuttujia haastateltavilla ja haastattelijalla on, sitä luontevammin haastattelut kokemukseni mukaan

sujuvat. Narratiivinen haastattelu voi siten sisältää joko vähän tai paljon dialogisuutta haastattelijan

ja haastateltavan välillä, mutta sellaista tilannetta, johon ei sisälly lainkaan haastattelijan

osallistumista, ei voi saavuttaa (Miller 2007, 101). Haastattelun spontaaniutta tiedonmuodostuksessa

on pohdittu runsaasti metodikirjallisuudessa. Saarenheimo (1997) toteaa, että haastattelussa on kyse

monimutkaisesta vuorovaikutustilanteesta, jolloin rajaa viattomien ja järjestettyjen tilanteiden välille

on vaikea vetää. Lisäksi Saarenheimo (1997) muistuttaa, että tutkijan pitäisi aineistoa kerätessään

pyrkiä välttämään ennakkokäsityksiään ja ennakkoon laadittuja teorioita, jotta mieli pysyy avoimena

eri teoreettisille ajatuksille. Samaan aikaan on kuitenkin otettava huomioon, että mitä laajemmin

teorioita tuntee, sitä enemmän aineistosta saa irti. (Emt., 29–30, 52.)

Riessmanin (2008, 24) mukaan haastattelijan sanavalinnoilla ei ole suurtakaan merkitystä

haastattelussa. Hänen mukaansa tärkeämpää on haastattelijan emotionaalinen läsnäolo. Rauhallisuus

ja taito kuunnella ovat omankin näkemykseni mukaan keskeisiä tekijöitä, jotka mahdollistavat

onnistuneen haastattelutilanteen. En kuitenkaan voi täysin yhtyä näkemykseen, ettei haastattelijan

sanavalinnoilla olisi merkitystä. Ihmiset saattavat haluta antaa itsestään suotuisan kuvan ja voivat

taipua vastaamaan sen mukaan, mitä olettavat haastattelijan kysymyksellään odottavan. Gary Kenyon

ja William L. Randall (2001, 14) ilmaisevatkin, tutkimuksentekijän on tarkkaan harkittava, kuinka

asettaa kysymyksensä, jotta ei tule ohjanneeksi tarinaa tutkijan tavoitteiden suuntaan.

Lisäksi käytännössä tarinan kirjoittaja ja lukija ovat eri henkilöitä, jolloin lukija ei voi kyseenalaistaa

tai tarkistaa tekstiä. Kirjoittaja ei myöskään voi päättää, siirtyykö tarina lukijalle halutulla tavalla,

jolloin tulkinta jää aina lukijan vastuulle eikä enempää kirjoittajan kuin lukijankaan tulkintaa voi pitää

oikeana. (Randall & McKim 2008, 10–17.)

43

3.3 Aineiston litterointi

Tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden haastattelulitteraatioiden yhteispituus oli noin 50 sivua.

Tästä aineistosta tiivistin julkaistavat elämänkerrat, joiden pituus oli 42 sivua. Pari lyhintä tarinaa

olivat noin sivun mittaisia, pisimmän ollessa lähes neljä sivua. Valtaosa julkaistuista tarinoista oli

pituudeltaan kahdesta kolmeen sivua. Ryhmien keskustelulitteraatiota, samoin kuin

havaintomuistiinpanoja, oli molempia noin 10 sivua. Haastattelujen analysointi edellyttää yleensä

nauhoitettua haastattelupuhetta ja tarkkaa litterointia. Kuitenkin vasta haastattelun videointi, jossa

tallentuvat myös eleet ja ilmeet, voi tavoittaa vuorovaikutuksen parhaalla mahdollisella tarkkuudella.

Tämän tutkimuksen haastatteluaineistoa ei ole litteroitu sanatarkasti. Olen kuitenkin

työskennellessäni toimittajana tottunut tekemään haastattelumuistiinpanoja, mistä oli tässäkin työssä

hyötyä. Haastattelut onkin kirjoitettu suoraan tietokoneelle mahdollisimman tarkasti haastateltavan

tarinaan liittyvää puhetta seuraten.

Jälkikäteen on mahdotonta tietää, kuinka tarkka tallennus on ollut. Koska kerronta on nähtävä

sosiaalisen todellisuuden yhteiseksi rakentamiseksi, siirrytään yhden totuuden käsityksestä erilaisten

totuuksien mahdollisten merkitysten tulkintaan. Siten kieli yhtä aikaa tuottaa sosiaalista todellisuutta

että on sen tuote. Elämänkerrallista haastatteluaineistoa tulkitessaan haastattelija tekee lisäksi jo

kirjoittaessaan aineiston tulkintaa, jota hän jatkaa raporttia tehdessään. (Eskola & Suoranta 2008,

139–144.) Narratiivinen etnografia kuitenkin hyväksyy epätietoisuuden, sillä menneisyyttä ei voi

palauttaa. Lisäksi on otettava huomioon, että muistin toiminta on jo kerrottaessa valikoivaa.

(Riessman 2008, 71–72.)

Haastattelujen nauhoittaminen ei myöskään olisi ollut omiaan tekemään haastattelutilanteista

leppoisia (vrt. Riesmann 2008, 70). Kahdenkeskisessä haastattelussa koneelle kirjoittaminen sen

sijaan osoittautui käyttökelpoiseksi tallennustavaksi. Kirjoittaessani haastateltavalla oli lisäksi

toisinaan hieman enemmän aikaa pohtia tarinan jatkoa, onhan puhe yleensä kirjoitusta nopeampaa.

Ryhmissä puolestaan saatoin tehdä muistiinpanoja hienovaraisesti käsin kirjoittamalla.

Ryhmäkeskusteluja tietokoneelle kirjoittaminen olisi jäykistänyt merkittävästi, sillä ryhmien tavoite

oli vuorovaikutus, joka edellytti vetäjältä aktiivisuutta, osallistumista ja keskustelun ohjaamista toisin

kuin yksilöhaastattelut.

Koska haastattelut olivat elämänkerrallisia, ne olivat useimmiten monipolvisia ja niiden

muokkaaminen tarinoiksi oli työlästä. Purin haastatteluaineiston tiivistämällä haastateltavien

44

kerrontaa siten, että tarinasta kävivät ilmi elämäntapahtumat lapsuudesta nykyhetkeen sekä

henkilökohtaiseen kasvuun ja minuuteen liitetyt käsitykset, joiden perusteella haastateltava määritteli

henkilökohtaista identiteettiään (vrt. Saarenheimo 1997, 12). Koska tekemäni tarinat julkaistiin

näyttelyssä, ne oli editoitava. Tarinan käyttötarkoituksesta riippuukin, puretaanko haastattelu sanasta

sanaan vai editoidaanko se (Lieblich, Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 29).

Vaikka kielenkäytön tarkastelu ei ollut keskeistä tutkimuksessa, ei kielen rakennetta voi täysin

sivuuttaa, olipa valittu analyysitapa mikä tahansa (Saarenheimo 1997, 66). Olenkin pyrkinyt

säilyttämään tarinoissa kertojan äänen siitä huolimatta, että olen muokannut tarinoita kieliopillisesti

luettavuuden ja ymmärrettävyyden parantamiseksi. Vaikka muokkaaminen häivyttääkin kertojan

persoonallisuutta, voisi omintakeinen puhetapa puolestaan erottua negatiivisesti toisten tarinoiden

joukosta.

3.4 Aineiston analyysi

Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty narratiivista sisällönanalyysiä, jossa tavoitteena on

tarkastella elämäntarinan ja identiteetin välistä yhteyttä tulkitsemalla haastateltavien tarinoihinsa

liittämiä merkityksiä. Kiinnostukseni kohdistui tarinan kerroksellisuuteen ja mm. siihen, mitä

seikkoja ja minkälaiseen sävyyn elämästä nostettiin esille. Koska narratiivisessa tutkimuksessa ei ole

yleensä etukäteen asetettua hypoteesia, lähdetään liikkeelle aineistosta (Lieblich, Tuval-Mashiach &

Zilber 1998, 10), kuten tässäkin tutkimuksessa meneteltiin.

Tutkimusmetodia voi kuvata fenomenologis-hermeneuttiseksi. Fenomenologisen näkemyksen

mukaan ihmisen kokemusta tutkittaessa on tärkeää pyrkiä ymmärtämään ja analysoimaan

kokemuksen merkitystä ihmiselle. Ihmisen toimintaa ei pidetä sattumanvaraisena, vaan kokemukset

määräytyvät sen mukaan, minkälainen merkitys niillä henkilölle on. Fenomenologia ottaa huomioon

ihmisen suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristön, minkä lisäksi kokemus voi olla sidoksissa

kulttuuriin ja yhteisön merkitysrakenteisiin. Fenomenologiaan liittyvä hermeneuttisuus puolestaan

merkitsee kokemuksen tulkintaa, jossa tutkija pyrkii analysoimaan haastateltavan ilmaisua.

Ymmärtäminen edellyttää, että tutkijalla on jonkinlainen ennakkotietämys tutkittavasta kohteesta.

Samalla on pyrittävä varomaan, etteivät ennakkokäsitykset johda vääriin tulkintoihin. (Laine 2015,

29–39.)

45

Tutkijan onkin fenomenologisen perinteen mukaisesti tiedostettava oman tulkintansa olevan sen

varassa, kuinka hän tutkittavaa ilmiötä ymmärtää niin tietoisesti kuin tiedostamattaan. Lisäksi

hermeneuttisesti tutkittavaa ilmiötä lähestyttäessä on otettava huomioon, että tutkijan omat

ennakkoluulot toimivat paitsi tutkimuksen käynnistäjinä, voivat tutkimuksen edetessä johtaa

ennakkoluulojen muuttumiseen. On mahdollista, että analyysin edetessä tarinoista nousee esille uusia

näkökulmia, joihin voidaan pyrkiä löytämään tulkintoja. (Moilanen & Räihä 2015, 58; Riessman

2008, 54–75.) Narratiivisen tutkimuksen monimerkityksellisyydestä johtuen aineiston lukukerrat

voivatkin johtaa jo tehtyjen tulkintojen muuttamiseen, kuten tässäkin analyysissä tapahtui.

Kvalitatiiviselle tutkimusperinteelle ominaisella tavalla tämänkään tutkimuksen tavoite ei ollut löytää

yleistettävää tietoa. Silti fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen ytimessä on pyrkimys lisätä

ymmärrystä tutkittavasta aiheesta sekä mahdollisesti syntyvän uuden tiedon valossa tuoda esille

käytännön sovelluksia, joilla havaittuihin ongelmiin voidaan tarttua (Laine 2015, 49–51).

Koska elämäntarinat ovat tiivistyksiä siitä, mitä haastateltavat ovat kertoneet, on tarinoista jäänyt yli

aineistoa. Ylijäänyttä materiaalia on käytetty paikoin analyysissa tulkinnan apuna (vrt. Saarenheimo

1997, 16). Lisäksi analyysissä on hyödynnetty ryhmämuisteluiden muistiinpanoja sekä

havaintoaineistoa, jota oli enemmän niistä henkilöistä, jotka osallistuivat ryhmiin ja olivat aktiivisia

kertojia. Havaintoaineistolla tarkoitan haastateltavan nonverbaalia ilmaisua, kuten emootioita sekä

toistuvaa puhetta tietystä aiheesta. Puheessaan eri yhteyksissä haastateltava on voinut tuoda esille

asian tärkeyden elämässään. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavatkin myös implisiittiset seikat ja

merkitysten tulkinnassa on tavoiteltava myös sen ymmärtämistä, mitä ei ilmaista ääneen.

Vuorovaikutuksessa selittäminen ja ymmärtäminen tapahtuvatkin aina monella tasolla yhtä aikaa.

(Laine 2015, 46; Lieblich, Tuval-Mashiasch & Zilber 1998, 166).

Narratiivista aineistoa voi kuvata epätäydelliseksi ja tulkinnan kautta syntyneeksi eikä analyysin

tekemisellekään ole tarjolla yhtä selkeärajaista ja oikeaa tapaa. Narratiivinen elämänkerrallinen

aineisto mahdollistaakin eri reittejä analyysin toteuttamiseksi. McAdamsin tutkimusperspektiiviä

pidetään kategoris-sisällöllisenä, sillä identiteettiä arvioidaan usean eri ulottuvuuden avulla suhteessa

toimijuuteen ja läheisyyteen. Käytännössä erot kategorisen ja holistisen analyysitavan välillä eivät

ole selkeitä ja useimmat narratiiviset tutkimukset hyödyntävät molempia tapoja. (Lieblich, Tuval-

Mashiach & Zilber 1998, 13–14, 17.) Tarinan kehittymistä ja osia tarkastellaan tässäkin

tutkimuksessa suhteessa koko tarinaan, jolloin tavoite on holistinen käsitys ilmiöstä. Myös Hänninen

(2002, 16) ilmaisee, että tarinallisen tutkimuksen teoreettinen ja metodinen perusta on moniääninen.

Tärkeintä on valita metodi, joka on yhteensopiva tutkimuksen tavoitteiden kanssa (Lieblich, Tuval-

Mashiach & Zilber 1998, 165).

46

McAdamsin (1993) teoria perustuu näkemykseen, jonka mukaan ihmisen identiteetti on yhtä kuin

hänen henkilökohtainen myyttinen elämäntarinansa. Elämäntarinoita analysoidaan kiinnittämällä

huomio tarinan keskeisiin piirteisiin. Tämän tutkimuksen analyysin aloitin ristiintaulukoimalla

tutkimukseen osallistuneet henkilöt ja heidän tarinoidensa ulottuvuudet McAdamsin

persoonallisuuspsykologisen kategorisoinnin mukaisesti.

Analysoimani tarinan ja myytin piirteet olivat: (1) narratiivinen sävy, (2) ideologinen asemoituminen,

(3) varhaiset muistikuvat, (4) tärkeät henkilöt, (5) tärkeät teemat ja episodit, (6) menetykset, (7)

imago, (8) imagon roolit, (9) juonityypit, (10) sotakokemukset erityisenä teemana, (11) muut erityiset

piirteet ja elämän onnellisuus ja ongelmat (+/-), (12) motto / keskeinen sanoma, (13) koherenssi, (14)

johdonmukaisuus, (15) lineaarisuus sekä (16) tarinan yhteensovittaminen siten, että menneisyys,

nykyisyys ja tulevaisuus näyttäytyvät yhtenäisenä minäkäsityksenä. Ristiintaulukointiin perustuen

analysoin aluksi jokaista yksittäistä tarinaa, minkä jälkeen tein tarinoista vertailevan analyysin ja

yhteenvedon.

3.5 Aineiston arviointi

Koska elämä sisältää aina yksilöllisten kokemusten lisäksi yhteistä kokemuksellisuutta, joka perustuu

mm. ihmisten jakamaan sosiaaliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, olen pyrkinyt

löytämään tutkittavista tarinoista yhdistäviä merkityksiä (vrt. Laine 2015, 47). Tarinat ovat lisäksi

syntyneet tietyssä ajassa, minkä vuoksi analyysissä ei ole voitu jättää huomiotta historiallista

tapahtuma-aikaa. Ajattelun narratiivisen mallin mukaan ihmisen toimintaa ei voi ymmärtää, ellei

ymmärrä hänen pyrkimyksiään pidemmällä aikavälillä. Tarina saa hahmon sen myötä, kun

tarkastellaan menneisyyttä ja siihen kuuluneita voitettuja esteitä, toteutuneita suunnitelmia ja

syntyneitä turhautumia.

Kuten Amia Lieblich, Rivka Tuval-Mashiach ja Tamar Zilber (1998, 88–89) ilmaisevat, voidaan

ihmisen henkilökohtaisista elämänkokemuksista seuraavia asteittaisia muutoksia luokitella tarinan

kehittymisen ja yhtenäisyyden mukaan. Kun minuutta, identiteettiä ja tarinaa analysoidaan, voi

tapauskohtaisen arvioinnin esteeksi kuitenkin nousta tarinan tunnistettavuus. Olenkin pyrkinyt

tarkastelemaan henkilökohtaisten joitakin tarinoiden piirteitä yksityiskohtaisemmin vasta analyysin

yhteenvedossa.

47

Aineiston luokittelussa on muutoinkin noudatettava erityistä varovaisuutta etenkin, kun on kyse

neljättä ja viidettä ikävaihetta elävistä henkilöistä. Vaikka vanheneminen voi merkitä suurempaa

vapautta identiteetin ilmaisuun, on tiukkarajaisia tulkintoja syytä välttää. Hoivakoti edustaa

haastateltaville useimmiten loppuelämän elämäntilannetta, jolloin identiteetti voi olla erityisen

uhattuna. Monien identiteettien sijaan ikäihminen voi olla vaarassa menettää minuuden ja identiteetin

kokonaan. Lisäksi on huomioitava, etteivät kaikki ikäihmiset kykene ilmaisemaan elämäänsä tarinan

muodossa, jolloin elämän ja myytin ainutkertaisuus voi jäädä tavoittamatta. Kertomuksiin on lisäksi

jäänyt aukkopaikkoja sen vuoksi, ettei elämän kaikkia vaiheita voitu jokaisen haastateltavan kanssa

tarkastella mm. muistivaikeuksien vuoksi.

Haastateltavat halusivat myös pitää osia tarinastaan yksityisinä tai kertoa ja muistella tapahtumia

luottamuksellisesti. Erityisesti raskaiksi koettujen elämänvaiheiden saatetaan nähdä vahingoittavan

minäkuvaa, minkä vuoksi tällaisia seikkoja ei välttämättä haluta esittää julkisesti. Vaikka kerronta on

valikoivaa ja siihen voi jäädä paljon piiloista, tulee tarinoissa esille haastateltavien tarve tehdä

elämänsä kokemuksia ymmärrettäviksi. Melko lyhyet haastattelut mahdollistavat lopulta vain

rajallisen kosketuspinnan pitkän elämän kokemuksiin. Tavoitteena oli kuitenkin tehdä haastattelut

kiireettömässä ilmapiirissä ja edetä haastateltavan voimavarojen ehdoilla. Tärkeänä pidän myös sitä,

että kertojat itse hyväksyivät kirjoitetut tarinat.

Koska analysoitavana oli melko suuri määrä elämäntarinoita ja monet haastateltavat olivat lisäksi

hyvän matkaa yli 90-vuotiaita, kertyi kahden kuukauden työskentelyn aikana niin paljon

elämänkerrallista materiaalia, ettei sitä tämän tutkimuksen puitteissa ollut mahdollista täysin

hyödyntää. Huoleni siitä, kuinka oikeaan osunut avoimen tutkimuskysymyksen esittäminen

haastateltaville oli, osoittautuikin turhaksi. Uskon valitsemallani metodilla saavuttaneeni

haastateltavien äänen, mikä olikin tutkimuksen tavoite.

3.6 Eettiset kysymykset

Todellisuuden rakentumiseen liittyy kysymys tiedon tuottamisen objektiivisuuden

ongelmallisuudesta ja toisaalta kasvava vaatimus refleksiivisyyteen. Refleksiivisyys tarkoittaa, että

tutkija on aina osa tutkimaansa sosiaalista maailmaa ja tiedon tuottaminen on suhteessa niin

kontekstiin, aikakauteen kuin kieleenkin. Koska tutkimushaastattelun tekeminen ja elämänkerrallisen

tarinan kirjoittaminen ovat sosiaalisesti rakentuneita konstruktioita, edellytetäänkin tutkijalta kykyä

kyseenalaistaa ja tehdä näkyväksi omat vuorovaikutukseen liittyvät olettamuksensa ja tunteensa. Kun

48

ollaan kasvokkain tutkittavan kanssa, tuodaan tilanteeseen lisäksi muitakin identiteettejä kuin vain

tutkijan. Tutkimussuhde ei olekaan tasa-arvoinen erilaisten taustojen vuoksi ja mm. siksi, että

tutkijalla on valta kysyä, tulkita ja tehdä päätökset siitä, mitä tutkimusraporttiin kirjoitetaan.

(Högbacka & Aaltonen 2015, 11–21.)

Tutkijan vastuulla onkin huolehtia siitä, että haastateltavan ääni tulee kuuluville mahdollisimman

tarkasti. Huolimatta pyrkimyksestä haastattelun toteuttamiseen eettisesti, haastattelija ei

luonnollisesti voi vaikuttaa lukijoiden tekemiin tulkintoihin, joihin saattavat vaikuttaa myös sellaiset

itsestäänselvyytenä pidetyt seikat, jotka haastattelija on jättänyt kirjoittamatta tutkimusraporttiin.

Lisäksi haastateltava kertoo tarinan tietylle yleisölle määritellen sanavalinnoissaan ja esitystavassaan,

mitä kertoo ja jättää kertomatta (Riessman 2008, 31).

Eettinen pohdinta koskee myös sitä, kenen ehdoilla tutkimusaihe on valittu ja miksi tutkimukseen on

ryhdytty (Eskola & Suoranta 2008, 154). Tutkimuksesta ei saakaan koitua vahinkoa tai haittaa

haastateltaville. Eettinen kysymys kohdistuu myös siihen, olisivatko tämän tutkimuksen

haastateltavat kertoneet tarinansa toisin, jos tutkimuskäyttö olisi ollut alun perin selvillä. Toinen

kysymys koskee sitä, olisivatko haastateltavat ylipäänsä kertoneet elämäntarinaansa, jos olisivat

tienneet molemmat käyttötarkoitukset. Lupamenettely antoi kuitenkin jokaiselle mahdollisuuden

päättää osallistumisesta. On myös mahdollista, että tutkijan tekemät tulkinnat voivat haastateltavista

tuntua epäonnistuneilta, sillä haastateltavilla ei ollut mahdollisuutta tarkistaa tutkijan tekemiä

arvioita.

Haastateltavien luottamus haastattelijaa kohtaan tulee esille haastattelutilanteessa haastateltavan

arvioidessa, kuinka avoimesti hän elämästään kertoo. Päivittäinen läsnäolo haastateltavien arjessa on

oletettavasti lisännyt luottamusta. Läheistä tutustumista voi pitää tutkimuksen kannalta hyvänä

asiana, mutta myös eettisesti haasteena (emt., 105). Päädyinkin avoimella haastattelukysymyksellä

ohjaamaan haastateltavia mahdollisimman vähän. En halunnut, että kysymykset johtaisivat

vastaamaan siten, että vastauksia joutuisi myöhemmin katumaan. En myöskään halunnut, että

haastateltavien tärkeiksi kokemat aihealueet jäisivät tiukan haastattelukehyksen ulottumattomiin.

Luottamus haastattelijan ja haastateltavan välillä tarkoittaa myös, että saatua tietoa käsitellään

luottamuksellisesti (emt., 85). Tutkittavat ihmiset asuvat palvelukodissa Etelä-Suomessa.

Haastateltavien anonymiteetin suojaamiseksi olen salannut tutkittavien nimet, muut

tunnistettavuuteen liittyvät tiedot, kuten mainitut paikkakunnat muutamaa poikkeusta lukuun

ottamatta sekä tutkimuskohteena olleen hoivakodin. Tarinoissa esiintyvät nimet ovat siten keksittyjä.

49

Vaikka tarinoita ei julkaistakaan kokonaisina eikä haastateltavien omilla nimillä, ei tunnistettavuutta

ole mahdollista täysin välttää etenkään, koska tarinat ovat olleet julkisesti esillä elämänkerrallisessa

näyttelyssä. Kuitenkin, kuten Jouni Tuomi ja Anneli Sarajärvi (2018, 26–53) kehottavat, olen

pyrkinyt parhaani mukaan pitämään huolta siitä, että empiirisessä aineistossa lähteinä olevat henkilöt

eivät tule tunnistetuiksi.

50

4 TULOKSET

4.1 Henkilökohtaiset tarinat ja myytit juonityypeittäin

Tässä luvussa esittelen ja analysoin haastateltavien elämäntarinat. Erityisenä muisteluteemana nostan

esille sotavuodet, sillä niiden muistelu nähtiin myyteissä ja tarinoissa tärkeäksi. Esittelen tarinat

juonityypeittäin. McAdams (1993) analysoi henkilökohtaisia myyttejä narratiivisesti käyttämällä

neljää yleistä tarinatyyppiä, jotka ovat komedia, romanttinen tarina, tragedia ja satiiri. Kuten

McAdams ilmaisee, oikea elämä on narratiivinen yhdistelmä tarinamuotoja. (Emt., 50–52.) Eri

kirjallisissa lähteissä onkin käytetty myös lukuisia muita perinteisen tarinankerronnan juonityyppejä.

Tähän tutkimukseen kootut juonityypit eivät perustu tiettyyn lähteeseen, vaan tarinamuodot on valittu

sen mukaan, että ne soveltuvat kuvaamaan esiteltäviä elämäntarinoita. Juonityyppien määrittelyssä

olen ottanut huomioon identiteetin ulottuvuudet suhteessa toimijuuteen ja läheisyyteen Aineiston

analyysi -kohdassa esittämäni erittelyn mukaan.

Tarinoissa oli lukumääräisesti eniten sopeutumistarinoita, joita oli yhteensä neljä kappaletta.

Sankaritarinoita oli kolme. Selviytymistarinoita oli kaksi, kuten myös sinnittelytarinoita. Tuijan

tarinaa saattoi luonnehtia paitsi sinnittelytarinaksi, myös tragediaksi. Lisäksi muita juonityyppejä

olivat yksi menetystarina, jota niin ikään saattoi kuvata tragediaksi, yksi suhteellisen onnen tarina,

yksi uudelleen syntymisen tarina sekä yksi kaaostarina. Lisäksi sankari- ja selviytymistarinat olisi

voitu myös yhdistää, sillä molemmissa on kyse selviytymisen sankaruudesta.

4.1.1 Sopeutumistarinat

Sopeutumistarinoiksi olen luokitellut elämäntarinat, joista kuvastuu, ettei vaikeuksiin ja

menetyksiin ole juututtu. Ongelmien hyväksyminen elämään kuuluviksi ja pyrkimys sopeutua

elämään hankaluutta tuottavien seikkojen kanssa nähdään tarinoissa olennaiseksi. Tarinoissa ja

myyteissä on optimistinen narratiivinen sävy. Vaikka haasteita mahdollisesti tunnistetaan, katsotaan

tulevaisuuteen silti luottavaisesti.

51

4.1.1.1 Aliinan sopeutumistarina

Aliinan lapsuudenkoti oli maalaistalo. Lapsia oli viisi. Lainan varhaisin muisto liittyy isään.

”Tykkäsin istua isän sylissä, kun hän luki lehteä. Isän kynkkyjänis, sanoi isä aina minusta. Isä kuoli,

kun olin ensimmäisellä luokalla kansakoulussa.” Äiti hahmottuu Aliinan tarinassa ennen kaikkea sen

kautta, että kotitöitä joutui tekemään yrittämällä ja erehtymällä. Kantapään kautta piti opetella, kuinka

jäinen voi sulatetaan tai soppa keitetään niin, ettei se kiehu hellalle ja lattialle. Omille lapsille Aliina

päättikin neuvoa taloudenhoitoa kädestä pitäen.

Aliinan tarinan keskeiset lapsuuden ja nuoruuden teemat liittyvät parhaisiin kavereihin ja

koulunkäyntiin. Sydänystävien kanssa jaettiin kaikki ajatukset, joita ei muille olisi kerrottu ja ystävän

muutto paikkakunnalta aiheuttikin suuren murheen.

”Vieno -- oli paras kaverini koulussa. Oltiin aina yhdessä ja juteltiin kaikki asiat. Vieno

muutti myöhemmin -- Toinen hyvä kaverini oli Aino --”

”Alkeiskoulu kesti kaksi ensimmäistä vuotta ja sinne mentiin pari viikkoa ennen muita,

jotta ehdittiin tutustua koulunkäyntiin. Yläluokkia oli kaikkiaan neljä, minkä jälkeen

vielä jatkokoulu -- Kävin -- myös kiertävää naiskotiteollisuuskoulua, jossa opetettiin

loimimaan kangaspuut ja kutomaan. Siellä myös kehrättiin villaa ja kudottiin

villalangasta sitten sukat. Lisäksi kudottiin pukukangas pellavasta ja ommeltiin itselle

puku.”

Sota-aikana naiset tekivät maatilan työt. Sota oli perheelle myös kohtalokas, sillä jatkosodan

viimeisissä taisteluissa menehtyi Aliinan kaksoisveli.

”Sotavuosina jouduin tekemään kotitöitä hevosella. Kun vesi loppui kaivosta, sitä piti

hakea järvestä. -- Haettiin vesi eläimille ja lisäksi pesuvedet. -- Reessä oli 200 litran

tynnyri, johon avannosta nostettiin vesi ämpärillä. Minulla oli isän pomppa päälläni.

Se oli talvella ihan jäässä, kun siihen valui vettä.”

”Muistan, kun (veli) sai viimeisen neljän vuorokauden kuntoisuusloman. Saatoin hänet

-- asemalle, kun loma loppui. Sotilaita vietiin silloin avovaunuissa rintamalle. Kun juna

tuli, veli nousi junaan ja jäi vaunun ovensuuhun vilkuttamaan. Hänen viimeiset sanansa

olivat: ”Muista elää aina ihmisiksi.” Hän oli kuollessaan 22-vuotias.”

Koulun jälkeen Aliina avioitui ja puolisolla onkin keskeinen merkitys tarinassa. Myöhemmin oman

lapsen menetys oli raskas isku.

52

”Mentyäni naimisiin oli haikea lähteä kotoa. Mies kysyikin, että onko se nyt noin ikävää

lähteä minun matkaani. Minä sanoin, että ei siinä muuta vaikeaa ole, on vaan niin ikävä

jättää näitä kauniita maisemia. -- Sellaista miestä ei kukaan löydä. Hän oli hyvä mies.

Kesällä lavatansseissa hän rupesi minua tanssittamaan ja haki useammin. --

Järjestäisikös neiti hauskan illan, lähdettäisikö yhtä matkaa, hän kysyi.”

”Minulla on ollut kaksi tytärtä, joista toisen vei syöpä. Kun odotin lasta, puhuin

miehelleni, että isät varttuu aina poikaa. Kun lapsi syntyi, mies sanoi, että hyvä, kun on

tyttö. Sota vie pojat.”

Miehen kuoltua Aliina teki pitkän uran huoltoaseman kahviossa, kunnes pääsi eläkkeelle. Aliina

kertoo ilmeikkäästi hyvästä hengestä työpaikalla ja mukavista asiakkaista, jotka muistivat hänet vielä

vuosia eläköitymisen jälkeen. Asuttuaan pitkään yksin, tuli aika, jolloin hän sanoi tyttärelleen, ettei

jaksa enää asua omakotitalossa yksin. Tarkoitus oli mennä kotipaikkakunnan palvelutaloon. Tytär

kuitenkin ehdotti, että äiti tulisi tyttären asuinpaikkakunnalle, jotta yhteydenpito olisi helpompaa.

Niin muutto järjestyi.

Aliinalla on erinomainen muisti korkeasta iästä huolimatta ja hän on sujuva kertoja. Myytti on

ajallisesti lineaarinen ja narratiivisesti koherentti ja yhteensovitettu. Tarinavaranto on suuri ja siihen

sisältyy paljon huumoria ja hauskoja muistoja tarinan narratiivisen sävyn ollessa optimistinen.

Ideologisessa asemoitumisessa korostuvat nuoruudesta peräisin olevat ilon ja onnen keskeisyys,

hyvät ystävät ja perinteisten taitojen arvostus.

Aliinan myytti ilmentää ensisijaisesti läheisyysmotivaatiota. Toimijuus luonnollisissa työntekemisen

konteksteissa jää identiteetin muotoilussa taka-alalle. Läheisyys imagona ilmenee haluna tehdä

yhteistyötä ja jakaa asioita toisten kanssa. Puoliso kuvataan perheenpääksi, mutta samalla hyväksi

ihmiseksi ja kumppaniksi. Työvuosina keskeiseksi nousevat jälleen hyvät ihmissuhteet, joiden

ansiosta työ oli innostavaa ja sitä oli mukava tehdä. Viimeiset vuodet tulevat henkilökohtaisessa

myytissä esille sisäistettyinä osaksi minuutta ja identiteettiä. Ymmärrys hoivakodista loppuelämän

kotina on mutkaton ja kertoo sopeutumisesta tilanteeseen. Elämänkaaren loppupään psykososiaalinen

minuus näyttäytyy myytissä yhtenäisenä.

Aliinan imagon keskeiset roolit ovat ystävä ja perinteenvaalija. Ihmissuhteet ovat tärkeitä läpi tarinan

ja ystävyys on aina tuottanut suurta tyydytystä. Perinteenvaalijan rooli tulee esille perinteisten tapojen

ja toimintamallien kunnioittamisena sekä lojaalisuutena miehen auktoriteettiasemaa kohtaan.

Yksinkertainen elämä ja arkiset elämäntaidot on haluttu opettaa myös seuraavalle sukupolvelle.

53

Tarinatyyppiä voi kuvata sopeutumistarinaksi, sillä sopeutuminen elämässä ja ihmissuhteissa on

keskeinen piirre Aliinan henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä. Sopeutuminen on tarkoittanut

myös, ettei menetyksiin ja konflikteihin tule jäädä kiinni. Vaikka elämä ei aina ole helppoa, on

päästettävä irti ja katsottava tulevaisuuteen. Tutkimusten (McAdams 1993, 288) mukaan korkean

läheisyysmotivaation omaavat ihmiset elävät mahdollisesti terveempinä ja heidän psykologinen

hyvinvointinsa on hyvä, mikä tuleekin esille Aliinan koherentissa myytissä ja tarinassa. Hän on myös

vanhin haastateltavista. Aliinan henkilökohtaista myyttiä ja minäkuvaa valottaa kasvatusperiaate:

”Sanoin aina, kun lapset olivat tehneet jotain (pahaa), että se siitä sitten. Loppuun käsitelty. Enää

sitä asiaa ei puhuta.”

4.1.1.2 Kaisan sopeutumistarina

Kaisan lapsuudenkoti oli maalla. Äiti hoiti lapsia ja kotia ja isä työskenteli kodin ulkopuolella.

Perheessä oli kuusi lasta. Kaisan varhaiset muistot liittyvät kolmen itseä nuoremman veljen

hoitamiseen ja kotitöihin. Isossa perheessä pyrittiin omavaraisuuteen. ”Äiti teki koko perheelle

vaatteita ja minäkin olen tehnyt paitsi itselleni myös veljilleni monenlaista äidin leikkaamien mallien

mukaan. Olen myös kutonut mattoa jo silloin, kun jalat eivät ylettäneet kangaspuiden polkimille.”

Sota on Kaisan elämäntarinan erityinen teema, joka vaikutti myös koulunkäyntiin.

”Isä oli --, joten hän ei sota-aikana kelvannut rintamalle. Hän oli kuitenkin päivät

poissa ja palveluksessa kotijoukkojen tehtävissä. Sota-aikana kaikki oli kortilla.

Meilläkin pojat söivät niin paljon, ettei kortilla saatava ruoka meinannut riittää.

Onneksi mamman maatilalta saatiin ruokatarpeita.”

”Kansakouluaikana myös opettajamme lähti sotaan emmekä saaneet toista opettajaa

tilalle. Koulua ei sitten ollut, kun ei ollut opettajaakaan. Niinpä minäkin hyppäsin yhden

luokan yli --.”

Oppikoulussa Kaisa puolestaan ”luki yhden luokan yli” ja hyvin sujunutta koulunkäyntiä oli tarkoitus

jatkaa yliopistossa, mutta toisin kävi. Lopulta kesätöistä sukeutui vuosikymmenien mittainen ura.

”Ylioppilaaksi päästyäni tarkoitukseni oli mennä ensin kesätöihin ja sen jälkeen

opiskelemaan Kauppakorkeakouluun. Sain kesätyön firmasta, joka haki

saksankielentaitoista työntekijää. Kesän päätyttyä työnantaja houkutteli minut jäämään

töihin tarjoamalla hyvän palkankorotuksen. Niinpä opinnot jäivät. Lopputulos oli, että

jatkoin saman työnantajan palveluksessa eläkeikään asti.”

54

”Työni oli mielenkiintoista, sillä toimin kirjeenvaihtajana ja myöhemmin myös

kääntäjänä. Käänsin saksasta suomen kielelle -- koneiden käyttöohjeita. Saksalainen

päämies tuli kerran Suomeen katsomaan, minkälainen mies käännöksiä tekee, kun

niissä ei ole virheitä ollenkaan. Hän oli yllättynyt, kun löysi nuoren tytön kääntäjän

paikalta.”

Kaisan myytissä ovat keskeisinä esillä koulunkäyntiin ja uraan liittyvät teemat. Myytin tärkeimmät

ihmiset ovat sisaren tyttärentyttäret, joista Kaisa kertoo ylpeydellä. ”Sanoin aina tytöille, että minulta

saa tulla kysymään, jos jokin kouluasia tuntuu epäselvältä tai epävarmalta. Ja he tulivatkin.”

Kaisan elämäntarinan menneisyyden narratiivi on koherentti ja lineaarinen. Kuitenkaan viimeisten

vuosikymmenien tapahtumat eivät tule myytissä esille muistihankaluuksien vuoksi. Nykyisyyteen ja

tulevaisuuteen liittyy henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä jonkin verran tyytymättömyyttä,

sillä arki ei täytä henkisiä eikä sosiaalisia tarpeita. Kun entiset roolit jäävät taka-alalle, elämään voi

astua merkityksettömyyden tunne päivien tarjotessa vähän virikkeitä. Myytin narratiivinen sävy on

silti optimistinen. Ideologisessa asemoitumisessa painottuu työn, tiedon ja oppimisen arvostus sekä

näiden tärkeinä pidettyjen arvojen siirtäminen seuraaville sukupolville.

Kaisan henkilökohtaista tarinaa ja myyttiä hallitsee toimijuuden imago ja erityisesti

saavutusmotivaatio. Myytissä painottuvat työorientaatio, luovuus, tuottavuus ja kunnianhimoisuus.

Lisäksi myytissä korostuvat riippumattomuus ja sivistyneisyys. Myytissä on kaksi keskeistä roolia,

jotka ovat älykkö ja tekijä. Älykön roolissa keskeistä on tietäminen ja itsenäisyyden vahvistaminen.

Tekijän roolissa puolestaan tulevat esille sitoutuminen pitkään työsuhteeseen, nautinto työn

tekemisestä, työn sinänsä ollessa jossain määrin yksinäistä puurtamista. Tekijä ei päästä toisia ihmisiä

helposti lähelleen, vaikka onkin viehättävä ja hyvä keskustelija. Juonen mukaan tarinan voi tyypitellä

sopeutumistarinaksi, jossa vaikeudet hyväksytään, jotta ne eivät pääse hallitsemaan elämää.

4.1.1.3 Tarjan sopeutumistarina

Tarja on suuren maatilan tytär. Ravinto kasvatettiin pitkälti omalla tilalla. Ruokaa olikin aina

riittävästi, sillä maito ja voikin saatiin kotoa. Lapsia perheessä oli viisi. Tarja kuvailee vanhempiaan

työteliäiksi. Myös Tarjan omat, varhaiset lapsuusmuistot käsittelevät osallistumista tilan töihin.

Tärkeiksi teemoiksi nousevat koulunkäynti ja harrastukset.

55

”Koulu näkyi tuvan ikkunasta, joten koulumatka oli erittäin lyhyt. Kävin samaa koulua

kahdeksan luokkaa enkä myöhästynyt kertaakaan. Viihdyin hyvin koulussa. -- Kuuluin

koulun kuoroon ja laulu olikin mieliaineeni -- Olen myös harrastanut tanhuamista.”

Työt Tarja aloitti ollessaan 18-vuotias. Työelämään siirtyminen oli elämänmuutos, jota seurasi pian

toinen iso muutos avioliiton solmimisen myötä.

”Mieheni lähti opiskelemaan tekniseen opistoon ja valmistui insinööriksi. Sittemmin

muutimme eri puolille Suomea miehen työn perässä useita kertoja, vaikka minä en

pitänyt muuttamisesta lainkaan.”

Avioeron jälkeen Tarja muutti lasten kanssa uudelle paikkakunnalle ja sai mieluisan työpaikan

optisena myyjänä. ”Työnantaja kurssitti työntekijöitä hyvin ja minulla oli mukavat työtoverit.

Työnkuvani oli myös monipuolinen. --” Myöhemmin Tarja sairastui melko harvinaiseen sairauteen,

mistä seurasi muutto hoivakotiin. ”Olen aikalailla tottunut tilanteeseeni. Olen viihtynyt

(hoivakodissa). Soittelemme siskon kanssa silloin tällöin ja lapset käyvät luonani.”

Tarjan aikuisvuosien elämää hankaloittivat monet muutot eri puolille maata. Eron jälkeen hän saattoi

kuitenkin asettua paikoilleen. Tarjan henkilökohtaisessa myytissä keskeiseksi nousevat tarve elää

hyvää arkea sekä sopusointuiset ihmissuhteet. Turvattua lapsuutta seurasi vaikeita vaiheita, mutta

ongelmista selvittiin. Myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Ideologisessa asemoitumisessa

myytissä painottuvat elämän turvallisuus, tasainen arki ja ahkeruus, johon liittyy täsmällisyyteen

pyrkiminen koulussa ja myöhemmin työssä. Vaikka sairaus on rajoittanut elämää suuresti, korostuu

myytissä, ettei valittamisen aihetta ole. Kerronnan niukkuudesta huolimatta myytti kuvaa

minäkäsitystä jokseenkin tarkasti, vaikkakin pienimuotisesti.

Elämäntarinasta välittyy toisaalta tarve kommunikaatioon ja toisaalta pyrkimys ilmaisun

rajoittamiseen. Maria I. Medved ja Jens Brockmeier (2008, 64) selittävät ilmaisussa esiin tulevaa

ristiriitaisuutta sillä, että sairausnarratiivista voi olla vaikea irrottautua, mikä aiheuttaa horjuntaa

vuorovaikutukseen pyrkimisen ja vuorovaikutuksen onnistumisen välillä. Lisäksi Webster (2001,

175) tuo esille, että muistelun tiheys ja muistelun omaksuminen oman käyttäytymisen osaksi

vaihtelee ikäihmisten välillä yksinkertaisesti, koska ihmiset ovat erilaisia. On mahdollista, ettei

elämäntarinan mieleen palauttamista pidetä tärkeänä tai luontevana tapana ilmaista identiteettiä. Voi

myös olla, että entinen elämä koetaan tapahtumaköyhäksi. Lapsiperheen työntäyteisiä vuosia ei

välttämättä ole helppoa pukea sanoiksi. Tärkeitä episodeja olisi voinut palautua mieleen, mikäli

haastattelukertoja olisi ollut useampia.

56

Narratiivista ilmenee, että menneisyys ja nykyisyys on kyetty yhdistämään yhtenäiseksi

kokonaisuudeksi. Myytti on koherentti ja lineaarinen. Myytissä tulee esille jossain määrin motivaatio

läheisyyteen että erityisesti motivaatio toimijuuteen. Läheisyys imagona ilmenee tärkeänä

yhteydenpitona läheisten ihmisten kanssa kuvastaen ystävän roolia. Toimijuus imagona puolestaan

tarkoittaa Tarjan myytissä tekijän roolia. Rooli ilmentää konkreettisten ja tarkkuutta vaativien töiden

tekemistä. Pyrkimyksenä ei ole ollut aikaansaada suuria saavutuksia, vaan pikemminkin tehdä asiat

hyvin. Keskeistä nykyisyydessä ja suhteessa tulevaisuuteen on vaikeuksien hyväksyminen ja

pyrkimys sopeutua elämään hankalan sairauden kanssa. Juonellisesti tarinaa voi pitää

sopeutumistarinana.

4.1.1.4 Heikin sopeutumistarina

Heikki on kotoisin Helsingistä. Hänen varhaiset muistonsa liittyvät monipuolisiin

urheiluharrastuksiin sekä koulunkäyntiin. Keskeisin osa elämäntarinaa käsittelee sotaa. Sotavuodet

vaikeuttivat koulunkäyntiä ja toivat lisäksi silmien eteen niin sodan kauheudet kuin myös ihmisten

inhimillisen elämän sotatoimien verhon takana.

”Olin talvisodan syttyessä 11-vuotias. Yhteiskoulusta tehtiin sotilassairaala, joten sinne

ei ollenkaan päästy. Sen sijaan koulua käytiin tyttökoulussa ja muissa kouluissa.

Koulua yritettiin pitää, mutta kun pommituksia tuli, koulut lopetettiin ja koulunkäynti

katkesi. Puuttuvat luokat käytiin vasta jatkosodan jälkeen, jolloin osa meistä, kuten

minä, olimme muita vanhempia. Helsinki ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen

sotakohde lukuun ottamatta meripuolustusta eli Santahaminaa, rannikkotykistöä ja -

laivastoa. Silti myös siviilikohteita ja tavallisia kaupunkilaisia pommitettiin.”

”Muistan erään kerran, kun konekiväärit ampuivat lentokoneista. Joillekin oli annettu

neuvo mennä aukiolle, jotta koneet näkisivät, että ihmiset ovat siviilejä. Konekiväärit

ampuivat kaikki aukiolle menneet, vaikka oli selvästi havaittavissa, että he olivat

tavallisia ihmisiä, naisia ja lapsia. Tapahtumaa seuranneina päivinä lähdimme äidin

ja siskon kanssa evakkoon – (evakkopaikkakuntaa) ei pommitettu, mutta kylläkin

läheistä Riihimäkeä, joka oli rautateiden risteysasema.”

”Jatkosodan aikana ehdin täyttää 16. Silloin tuli voimaan siviilien työvelvollisuus.

Minä menin maalaistaloon, jossa ajoin hevosenkin kanssa, vaikken ollut

kaupunkilaispoikana aiemmin tehnyt maatalon töitä. Nopeasti sitä silti tottui ja jopa

hevonen oppi tuntemaan minut. Tehtiin peltotöitä, korjattiin heinää ja kylvettiin viljoja.

57

Olin tilalla melkein kolme kuukautta. -- Minulla oli -- täti, jonka luona kävin toisinaan

sunnuntaisin. -- Vesivehmaalla oli sotakenttä, jonka lentäjät järjestivät yhteisiä

illanistujaisia tätini talossa.”

”Lentäjät juttelivat minunkin kanssani. Muistan myös seuranneeni pihalla koneiden

lentoesityksiä, joita miehet tekivät ihan meitä varten. Talvella, kun Päijänne oli jäässä,

koneet laskeutuivat jäälle, josta pääsi nopeasti ja helposti taloon. Lentoharjoitukset

olivat hurjaa katsottavaa. Lentäjiä koulutettiin niin, että koneet vetivät perässään

pussia, jota alokkaat sitten ampuivat. Sodasta sillä alueella ei kuitenkaan ollut

tietoakaan.”

”Tätini talon vieressä Päijänteen rannalla oli Enso Gutzeitin herrojen maja. Kun sota

loppui, muistan, kuinka upseerit kulkivat polkua pitkin talon ohi. Siinä meni saksalaisia

ja suomalaisia, jotka näyttivät olevan hyviä kavereita keskenään. Katselin, kuinka

sakemannit kulkivat harmaat sadetakit yllä. (Tätini) oli ikkunassa katsomassa. Kuulin,

kuinka yksi saksalainen sanoi: ”schöne Dame”. Ymmärsin puheen, sillä meillä oli

koulussa ollut jo saksaa. Saksalaiset pantiin proomuun Vääksyssä, mistä heidät vietiin

Lahteen sotavankileirille.”

Sodan jälkeen Heikin myytin keskeinen teema käsittelee armeija-aikaa. Vaimo löytyi lavatansseista

vain 20-vuotiaana. Työelämä käynnistyi isän jalanjäljissä rautateillä. Myöhemmin vaimo ohjasi

lisäopintoihin ja tuki uralla etenemistä.

”Olin viisi vuotta töissä -- Kun lähdin sieltä, menin töihin --. Sinne olivat saaneet uuden

sorvin, jonka kanssa ryhdyin harjoittelemaan. Vaimo kuitenkin sanoi, että sinun on

lähdettävä muualle, muuten jäät sorvaajaksi. Lehdestä löysin ilmoituksen, jossa haettiin

johtajaa -- Myöhemmin opiskelin ja valmistuin -- teknillisestä opistosta teknikoksi.

Vaimo kannusti minua kovasti opiskelemaan ja eteenpäin. Hän oli erittäin fiksu

ihminen, ekonomi koulutukseltaan.”

Heikillä on runsaasti työvuosiin liittyviä muistoja, jotka valottavat myös historiallista ajankuvaa.

Perheeseen syntyi kaksi lasta ja oma koti rakennettiin pääkaupungin läheisyyteen. Myöhemmin

puoliso sairastui ja menehtyi Alzheimerin tautiin. Vaimo oli tukipilari läpi avioliiton ja hänen

hoitonsa kotona oli tärkeää. ”Hoitelin häntä kotona vuoden päivät, kunnes en enää pystynyt.”

Hoivatessaan puolisoaan miesten on havaittu pyrkivän hyvittämään vaimon aiemmin perheelle

antaman hoivan. Lisäksi miehet kokevat, että kirkossa annettu avioliittolupaus sitoo heitä ja velvoittaa

hoivaamaan. Miesten hoivatavan on myös havaittu olevan maskuliinista, mikä tarkoittaa, että miehet

58

pyrkivät organisoimaan hoivan niin tehokkaasti kuin mahdollista, jotta se olisi emotionaalisesti

vähemmän kuormittavaa. (Anttonen & Zechner 209, 43–44.)

Heikin elämäntarina on koherentti ja lineaarinen. Nykyinen asuminen hoivakodissa ilmenee

henkilökohtaisessa myytissä yhteensovitettuna ja luontevana elämänjatkumona. Muistelua voi pitää

elämäntarkasteluun tähtäävänä. Myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Ideologisessa

asemoitumisessa painottuvat tiedon hankkiminen arvona ja vaimon rooli elämässä. Vaimo onkin

myytin keskeisin henkilö, mutta myös lapset tulevat tarinassa esille.

Heikin myyttiä hallitsevat sekä läheisyyden että toimijuuden motivaatio. Läheisyys imagona

merkitsee Heikin henkilökohtaisessa myytissä ihmissuhteiden arvostamista ja läheisistä huolen

pitämistä. Läheisyys on myös lojaalisuutta, hienovaraisuutta ja pyrkimystä sopeutua

vuorovaikutuksessa. Imago ilmentää pääpiirteiltään tunteen palo -roolia, mikä tarkoittaa myytin

jakautumista kahtia siten, että pyrkimyksenä on menestyminen niin työ- kuin kotielämässäkin.

Roolissa tulee esille omistautunut perheenisä, joka on toiminut myös arvostamansa puolison

omaishoitajana. Toimijuus imagona puolestaan merkitsee tekemistä, yritteliäisyyttä, uuden luomista,

sivistyneisyyttä sekä jossain määrin seikkailuhaluisuutta. Toimijuutta korostavassa myytissä tulee

esille soturin monipuolinen rooli. Soturin rooli on emotionaalinen, ihmissuhteita painottava ja

maailmassa luontevasti liikkuva henkilö, joka on valmis kohtaamaan elämän haasteet. Juonellisesti

elämäntarinaa voi kuvata sopeutumistarinaksi. Sopeutuminen merkitsee, että vaikeudet otetaan

vastaan ja käsitellään, kuten parhaaksi taidetaan, jotta elämä voi jatkua.

4.1.2 Sankaritarinat

Sankaritarinoiksi olen luokitellut elämäntarinat, jotka kuvastavat aktiivista ponnistelua ja

neuvokkuutta sekä pyrkimystä saada elämässä aikaan jotakin merkittävää. Elämänpolulla vastaan

tulleiden esteiden ja haasteiden selättäminen osoittaa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä.

4.1.2.1 Veikon sankaritarina

Veikon suvun historia karjankasvattajina on vaiherikas ja suvun perinteen säilyttäminen onkin

tärkeä osa Veikon henkilökohtaista narratiivista myyttiä. Veikon vanhemmat olivat hyvin

toimeentulevia ja tiluksilla oli myös torppariasumuksia. Perheessä oli seitsemän lasta. Isä kuoli

Veikon ollessa aivan pieni. Silti hänellä on muistikuva istumisesta isän polvella. Sittemmin äidistä

59

eli mammasta tuli elämäntarinan keskeinen henkilö. Hän oli esikuva ja tiennäyttäjä, jonka opetukset

ovat yhä kirkkaina mielessä. Veikon tarina on myös kertomus luokkayhteiskunnasta ja maassamme

vallinneista suurista sosiaalisista eroista luokkien välillä 1940-luvulla.

”Torpparit tekivät taksvärkkiä ja maksoivat vuokransa toimimalla renkeinä tilalla. --

Mamma oli hyvin järkevä nainen ja piti vähävaraisempien puolia. Hän hoksasi, että

torppareiden kanssa kannatti tehdä sopimus karjan ostamiseksi takaisin -- Näin

torppareilla oli mahdollisuus maksaa vuokraansa.”

Lapsuusmuistot ovat säilyneet Veikon muistissa erinomaisesti. Myytistä ilmenee, kuinka lapset

oppivat kotona työteliäiksi. Isossa talossa oli ajan tapaan leivintupa, jossa työskentely on

yksityiskohtaisesti mielessä vielä lähes 90 vuoden iässä. Säästäväisyys oli tärkeää eikä ”mitään

tuohon aikaan pantu haaskuun.”

Palveluksia tehtiin myös naapurissa asuvalle rouvalle. ”Me lapset autoimme lähellä asuvaa Eeva-

tätiä puiden pilkkomisessa. Isommat pojat hoitivat pilkkomisen ja minun tehtäväni oli viedä klapit

talon edustalle. Äiti laittoi aina viemisiksi pienen paketin possunlihaa ja tuoreen hiivaleivän.”

Veikko kertaa äidin opetuksia useasti kuvaten häntä järkeväksi ja huumorintajuiseksi. Äiti

näyttäytyykin vahvana ”niskavuorelaisena” naisena, joka paitsi johti tilan toimintaa, kasvatti lapsiaan

rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja elämässä pärjäämiseen.

”Perjantaina tai lauantaina iltapäivällä käytiin saunassa. Saunakamarissa syötiin

saunan jälkeen marjapuuroa ja mamma kehui meitä lapsia asioista, jotka olivat

menneet hyvin. Yhtenä asiana hän aina tähdensi ehdotonta rehellisyyttä, totuutta ja

koulunkäymisen tärkeyttä. Äiti muistutti, ettei sellaisia riitoja tulekaan, etteikö voitaisi

tehdä sovintoa ja selvitä. On vain sovittava, ettei koskaan puhuta muuta kuin totta.”

”Äidillä oli huoli minusta, koska olin vilkas poika. Kun isää ei ollut, sanoi äiti

vanhimmalle veljelleni -- että tämän tulisi vastedes toimia isänä. Äiti halusi, että veljeni

huolehtii minusta niin, että ainakin kauppakoulu -- tulee käytyä ja äiti tulee varjelluksi.

(Veli) hoiti homman hyvin. Hän muistutti aina meille sisaruksille, että meidän tulee

käyttäytyä niin, ettemme aiheuta äidille murhetta.”

Äidin vaikutusvalta ja suhdeverkosto mahdollistivat myös lasten auttamisen urapolulle.

”Myöhemmin mamma hommasi minulle, kuten muillekin veljilleni, harjoittelupaikan --

Aloitimme juoksupoikana. Äiti sanoi, että kaikille kyllä löytyy työtä, jota tehdä. Pitää

vain löytää se oikea työ. Hän aina muistutti, että kun tekee työtä, syntyy myös tulosta.”

60

Varhaisen aikuisuuden tärkeä episodi käsittelee tulevan vaimon kohtaamista.

”Olin vasta armeijassa, kun jo seurustelin hyvin läheisesti tulevan vaimoni kanssa.

Tutustuin häneen, sillä hän opiskeli sairaanhoitajakoulussa, joka sijaitsi rykmenttiä

vastapäätä tien toisella puolella. Vieressä oli myös tanssilava, jossa pidettiin tanssit

joka keskiviikko. Pääsin lavalle iltalomilla ja siellä tapasin vaimonikin.”

Keskeisiä teemoja Veikon elämäntarinassa ovat lisäksi tavoitteellinen ja nousujohteinen ura,

lisäkoulutuksen hankkiminen työn ohessa sekä työskentely useilla paikkakunnilla

osuustoiminnallisissa johto- ja kehitystehtävissä. Tehtävät ulottuivat maan rajojen ulkopuolellekin.

”Olin myös rakentamassa osuustoimintaa -- Venäjälle. Työskentelin tuolloin -- toimitusjohtajana. --

Otin puheeksi osuustoiminnan ja pikkuhiljaa systeemi sitten heräsi.”

Veikon tarina päättyy muuttoon työn perässä nykyiselle paikkakunnalle. ”Minulla oli tuolloin vielä

koulutuslinja kesken. Minut kuitenkin valittiin. -- tullessani minulla oli jo perhe. Vaimo sekä kolme

poikaa, joista jokaisella yksi sisar.”

Äidin lisäksi elämäntarinan tärkeät henkilöt ovat ajankohdan paikallisia ja valtakunnallisia päättäjiä

ja vaikuttajia. Veikon tarinavaranto on valtava. Myytin narratiivinen sävy on optimistinen, jota

ilmeisen turvallinen kiintymyssuhde lapsuudessa on vahvistanut. Ideologisessa asemoitumisessa

tulevat esille nuoruudessa omaksutut rehellisyyden, totuuden ja ahkeruuden ihanteet ja arvot. Fivush

(2019) tuo esille äidin merkityksen lapsen kognitiivisessa ja emotionaalisessa kehityksessä, mikä

onkin havaittavissa Veikon myytissä. Mikäli äiti on osannut taidokkaasti selittää ja käsitellä asioita

lapsen näkökulmasta, kehittyy lapsen strateginen oppiminen, muisti ja ymmärrys itsestä ja toisista

ihmisistä. Lapsi oppii myös yhdistämään muistot siten, että ne mahdollistavat koherentin käsityksen

syntymisen maailmasta. (Emt., 77–78.)

Lisäksi Veikon myytin sävy on monin paikoin huumorilla höystetty. Huumorin ja ironian keinoilla

sekä painotuksin ja tauotuksin Veikko toi taitavasti esille vaikeitakin asioita. Kertomista pidettiin

tärkeänä, mutta suora puhe olisi voitu tulkita tökeröksi, vaivaannuttavaksi tai vastenmieliseksi.

Puheentuottamiseen liittyy ongelmia, mikä toisaalta hankaloittaa ilmaisua. Rooli perheen isänä ei tule

kerronnassa esille. Avioliitto on ollut elinikäinen päättyen vaimon menehtymiseen. Veikko on tuonut

ruoan pöytään ja työ onkin tarjonnut hänelle vahvan maskuliinisen identiteetin, mikä korostuu

myytissä. Kuten Riessman (2008, 111) ilmaisee, kapitalistisessa yhteiskunnassa miehen arvo on

sidoksissa siihen, paljonko hän ansaitsee. Heikkenemisen diskurssin sijaan Veikon identiteetissä

korostuukin halu pitää esillä hyvää taloudellista asemaa sekä menestyksellistä työuraa.

61

Elämäntarina on koherentti menneisyyden suhteen aikuisuuden loppuvuosiin asti. Viimeisiä

työvuosia ja myöhempiä elämänvaiheita Veikko ei muistele. Nykyisyys ja tulevaisuus eivät hahmotu

myytissä yhtenäisenä. Sosiaalisen aktiivisuuden puute vaivaa päivittäin, mikä saa elämän tuntumaan

tyhjältä. Tapahtumien ajallinen ja historiallinen järjestys eivät ole kertojalle keskeisiä. Riessmanin

(2008) mukaan episodeista rakentuvat tarinat eivät välttämättä olekaan ajallisessa yhteydessä

toisiinsa elämäntarinan perustuessa ennemminkin episodien kykyyn kantaa mukanaan muita

vastaavia episodeja. Tarinat eivät siten ole koherentteja lineaarisesti, vaan syklisesti. (Emt., 2008.)

Yksityiskohtaisiksi muistikuviksi monet tarinat ovat luultavasti lujittuneet lukuisten kertomiskertojen

jäljiltä. Kertoja myös nauttii kertomisesta ja korostaa kertomisen olevan helppoa, kun puhuu aina vain

totta. Kertomisen voikin havaita nostavan itsetuntoa. Tarinan muotoilussa Veikko on tarkka ja ottaa

huomioon yleisön. Näyttelyssä julkaistavasta tarinasta ei saa syntyä ylimielistä vaikutelmaa, josta

joku voisi pahastua.

Veikon myyttiä ohjaa ensisijaisesti toimijuus ja saavutusmotivaatio, sillä henkilökohtaisen myytin

tärkeät teemat liittyvät suoriutumiseen ja toimintaan ennemmin kuin valtaan ja dominanssiin. Lisäksi

myytistä kuvastuu läheisyysmotivaatio. Henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä painottuvatkin

sekä elämässä eteneminen että ihmistenvälinen keskinäisriippuvuus ja vastuunotto toisista ihmisistä.

Toimijuus imagona merkitsee Veikon myytissä pätevyyden saavuttamista ja osoittamista tekemällä

asiat muita paremmin. Myytti ilmentää myös tyytyväisyyttä ja sitoutumista työhön. Palaute, jonka

perusteella riskit ja voitot on mahdollista arvioida, kun tavoitteena on tuottavuuden parantaminen ja

liiketoimintojen kehittäminen, on myytissä keskeisessä asemassa.

Veikon toimijuuden imagossa korostuu soturin rooli. Soturi roolina merkitsee rohkeutta,

spontaaniuutta, aktiivisuutta ja tarmokkuutta kohdata haasteet. Rooliin sisältyy myös

emotionaalisuus, joka ilmenee Veikon omaksumassa tavassa kunnioittaa muita ihmisiä ja heidän

mielipiteitään. Läheisyys imagona tulee esille perinteenvaalijan roolissa. Oman suvun historia sekä

äiti tarinan ydinhenkilönä ovat keskeisiä myytissä. Perinteiden vaaliminen ilmenee lisäksi työlle

omistautumisena sekä jossain määrin romanttisena elämänasenteena. Juonellisesti tarinaa voi kuvata

sankaritarinaksi. Veikolla on takanaan arvostettu työura ja hän on pyrkinyt kukistamaan elämässä

vastaan tulleet haasteet aktiivisella toiminnalla. Riessmanin (2008) mukaan perinteiseen

sankaruuteen liittyy esteiden ja uhkien kohtaaminen ja niiden voittaminen. Sankari- ja

selviytymistarinat on myös nähtävä psykologisesti tärkeinä kertojan identiteetille. (Emt., 180.)

62

4.1.2.2 Martan sankaritarina

Martan lapsuudenkoti oli saaristossa. Sota vaikutti suuresti hänen elämäänsä. Martta kuvaa elävästi

sotavuosia nuoren tytön näkökulmasta. Kouluakin käytiin sotaa uhmaten.

”Talvisota syttyi, kun aloitin lyseon 11-vuotiaana. Välillä koulu oli suljettukin, kun oli

pommituksia. -- Sodan uhka oli jo ilmassa, mutta koulut kuitenkin alkoivat. Olimme

välitunnilla, kun pommikoneet tulivat päälle. Meidät oppilaat komennettiin suojaan

koulun kellarikerrokseen. Kun taas rauhoittui, meidät ajettiin kotiin. Satamasta lähti

siihen aikaan tuurimoottori eli aikataulun mukaan ajava vene -- saarelle, jossa asuin.

-- Kun pääsimme rantaan, tulivat pommikoneet uudelleen päälle. Meidät komennettiin

jälleen sirpalesuojaan, joka oli tehty selluloosatehtaan sellupaaluista. -- Kun pääsimme

oman saaren rantaan, tulivat koneet jälleen päälle. Menimme yhden rannassa olevan

talon seinustalle maaten, etteivät konepistoolit ampuisi meitä. Sitten vasta pääsimme

kotiin.”

Myös sota-ajan evakkomatkat kuuluvat lapsuusmuistoihin.

”Meidät evakuoitiin sodan alta --, missä olimme olleet jo ennen talvisotaa --. Olimme

maalla talven, kunnes välirauha tuli. -- Äidit lapsineen lähtivät. Meitä oli neljä lasta,

mutta vanhin sisareni, joka oli minua seitsemän vuotta vanhempi, jäi kotiin. Hän oli

keskuksessa töissä lottatehtävissä. -- Vanhempi veljeni auttoi lisäksi maatalon töissä.

Isäni oli -- ja häntä tarvittiin ammattinsa puolesta kotirintamalla.”

”Koko ajan tapahtui niin paljon kaikkialla. Pommi tuli tuohon ja pommi tuli tähän. En

osannut lopulta enää edes pelätä. Aina, kun vaara ohi -merkki tuli, ihmiset lähtivät

hakemaan haavilla kalaa merestä. Kalat kun pökertyivät pommituksen seurauksena ja

nousivat pintaan. -- Kesällä olimme myös me lapset töissä sahalla erilaisissa tehtävissä.

Silloin tarvittiin väkeä ja kaikkien osallistumista. -- 15-vuotiaana minutkin lähetettiin

työvelvolliseksi maalaistaloon --.”

Kerronnassa tulee esille myös omaa perhettä laajempi konteksti.

”Puhutaan paljon talvisodan hengestä. Meillä puhuttiin myös (saaren) hengestä.

Ihmiset riitelivät, motkottivat ja haukkuivat toisiaan tavalliseen tapaan. Mutta, jos

tarvittiin apua, autettiin. -- Se oli aivan itsestään selvää toimintaa. Myös, jos lapsille

sattui joku vahinko, se, joka paikalla oli, auttoi. Naistenhan täytyi olla töissä, kun miehet

olivat rintamalla. Naiset pyörittivätkin koko teollisuutta ja korvasivat miehet. Muistan

63

niitäkin perheitä, jotka muuttivat pois (saaresta) sodan takia. Kun sota oli ohi, he

hakeutuivat takaisin, mikä on osoitus saaren ihmisten yhteisöllisyydestä.”

Martta oli jo kouluaikana kiinnostunut piirtämisestä, mutta vasta eläkkeelle jäätyä hänellä oli aikaa

harrastaa säännöllisemmin posliinimaalausta ja maalaamista. ”Kun sitten olin kuntoutuskurssilla --,

sinne tuli vapaa-ajan ohjaaja opettamaan maalaamista. Silloin oli vuosi 1991.”

Martalla on runsaasti muistoja koskien taiteen tekemistä. Taide onkin toinen Martan myytin

ydinteema. Eräs taideteos on erityisen rakas, sillä sen kautta välittyvät muistot lapsuuden maisemasta.

”Kuvaan työssä merta, rantakivikoita ja laineiden loisketta, jotka merkitsevät minulle hyvin paljon.”

”Olen mm. tehnyt työn, jossa kuvaan elämänkulkua. Minulle aika ei mene, kuten suora

viiva, vaan se kiemurtelee ja mutkittelee, ohenee ja paksunee. En myöskään koe elämää

kaarena vaan ennemminkin elämää voi mielestäni verrata ohuisiin päresuikaleisiin,

jotka kuvastavat ihmisen psyykkisiä, sosiaalisia ja ruumiillisia puolia. Kun päreistä

katkeaa pala pois, ne heiluvat jonkin aikaa, kunnes asettuvat taas määrättyyn

järjestykseen. Minulle elämä on tällaista. Kun jossakin ihmisen osa-alueessa tapahtuu

jotakin, se vaikuttaa kaikkeen. Ihminen kuitenkin löytää jossain vaiheessa tasapainon,

heiluipa sitten mikä alue tahansa. Olen kuvannut näitä heiluvia alueita tummilla

kohdilla. Harmaat alueet puolestaan tarkoittavat, että emme tiedä, mitä milloinkin tulee

tapahtumaan. Sitten on niitä kirkkaita kohtia.”

Perhe on keskeinen Martan myytissä ja sukupolvia on kaikkiaan jo neljä. Martta on

yksityiselämässään ja työssään pohtinut elämänarvoja. Hän kertoo urastaan ja opinnoistaan, mutta ei

halua julkistaa näitä asioita. Martan tarina on koherentti ja melko lineaarinen kertoen yhtenäisestä

minäkäsityksestä. ”Olen aina yrittänyt karttaa sitä, että käpertyisi omiin vaivoihinsa. Sen sijaan pitää

elää elämäänsä. Olen oppinut sotainvalidien kanssa toimiessani huomaamaan, kuinka tärkeää on

elämänmyönteisyys.”

Martan tarinassa yhdistyvät niin mennyt, nykyisyys kuin tulevaisuuksin yhtenäiseksi narratiiviseksi

kokonaisuudeksi. Puoliso on kuollut kauan sitten ja muutto hoivakotiin on ollut Martan oma päätös.

Asuminen hoivakodissa mahdollistaa avun tarvittaessa, mutta sallii samalla kodin yksityisyyden.

Melko hyvä terveydentila tekee omaehtoisesta liikkumisesta talon ulkopuolella sujuvaa korkeasta

iästä huolimatta. Martan henkilökohtaisessa myytissä korostuu itsenäisyys ja tarve suojella omia

intiimiteettiin liittyviä rajoja. Martan myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Elämäntarina sisältää

paljon metaforisuutta. Ideologisessa asemoitumisessa painottuvat nuoruudesta peräisin oleva taide

64

esteettisenä arvona sekä koulutus ja sosiaaliset arvot, kuten toisista ihmisistä huolen pitäminen.

Lisäksi ideologiassa painottuvat sodan kokemukset sekä isänmaallisuus.

Martan myytissä voi tunnistaa motivaation niin toimijuuteen kuin läheisyyteenkin. Toimijuus

imagona ilmenee soturin roolina. Soturi on rohkea, spontaani ja emotionaalinen. Soturi on myös

aktiivinen ja tarmokas elämässään ja liikkuu luontevasti maailmassa haasteet kohdaten. Rooli

ilmentää myös ns. hyvää kansalaisuutta. Läheisyyden imago tulee esille myytissä haluna pitää yhteyttä

toisiin ihmisiin ja rakastaa, hoivata sekä rohkaista muita. Imagossa korostuu tunteen palo -rooli. Tämä

rooli jakaantuu kahtia korostaen menestystä niin työssä kuin parisuhteessakin. Juonellisen

tarinaperinteen mukaan elämäntarinaa voi kuvata sankaritarinaksi, sillä Martta on menestynyt urallaan

osittaen määrätietoisuutta ja olipa kyse urasta tai yksityiselämän järjestelyistä tarinan ydin on

vaikeuksien voittaminen toimimalla.

4.1.2.3 Sirkan sankaritarina

Sirkka on kotoisin maaseudulta. Hänen isänsä toimi eri kartanoissa pehtoorina ja isän työn perässä

perhe joutui myös muuttamaan. Varhaiset muistot liittyvät kartanon leivintupaan, josta lapset saivat

tuoretta pullaa. Sirkka muistaakin yhä ihanat pullantuoksut sekä paperitehtaan voimakkaat hajut.

Myöhemmin pikkulottiin liittyminen ja kouluvuodet ovat tärkeitä elämän teemoja.

”Liityin myös pikkulottiin, missä kävimme kavereiden kanssa. Pikkulotissa tekeminen

oli sellaista kerhonomaista. Laulettiin, askarreltiin, opeteltiin ensiapua ja tehtiin

sideharsorullia.”

Kun perhe jälleen kerran muutti, vanhempien tarkoituksena oli, että Sirkka olisi jäänyt vanhalle

kotipaikkakunnalle jatkamaan oppikoulua.

”Vanhemmat hommasivat minulle asunnonkin kahden ikäneidon luota. Mieleeni on

jäänyt, kuinka kävimme tutustumassa paikkaan. Siellä oli kauniisti katettu pöydälle

oikein piparikahvit. Piparit olivat tuohon aikaan kovin harvinaista herkkua. Minä olin

kuitenkin niin kova kaipaamaan, että en mennyt sinne ollenkaan vaan tulin vanhempien

mukana --”

Sotavuodet ovat keskeinen teema Sirkan elämäntarinassa.

”Kun sota sitten tuli, tehtiin paljon ilmaista työtä työvelvollisina. Töihin määrättiin

myös kaikki nuoret, jotka vain kynnelle kykenivät. Minäkin olin sekä talvi- että

jatkosodan aikana ensin pikkulottana ja sitten lottana. Pikkulotta-ajalta muistan,

65

kuinka osallistuimme täisotaan. Kerran menimme erääseen perheeseen, jonka olot

olivat hyvin kurjat. Jouduimme väkisin viemään kylpyyn ja täisaunaan rouvan

lapsineen. He olivat niin likaisia, ettei heitä muutoin saatu puhtaiksi. Lapsetkin olivat

kotona, koska koulua ei sodan vuoksi ollut. Muistan rouvan silmät, jotka olivat täynnä

kärsimystä. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta teki mitä käskettiin ja oli nöyrä.

Menimme taloon reellä --. Meidän piti riisua äiti ja lapset ja panna vaatteet kuumaan

veteen pesuun. Täisaunan ja kylvyn jälkeen he saivat puhtaat vaatteet ylleen. Sillä

aikaa, kun toiset lotat pesivät äitiä ja lapsia, toiset puhdistivat kodin.”

”-- kartanossa olimme työvelvollisina mm. viljankorjuussa ja mottimetsässä. --

Myöhemmin jatkosodan aikana olin esikunnassa muonituslottana. -- Meidän lottien

tehtävänä oli laittaa esikunnalle ruokaa. Kun piti ruskistaa pannussa ruisjauhoja ilman

rasvaa, se oli hankalaa. Kaikki oli kortilla ja kaikkea oli niukasti. --. Oli ihan

luonnollista, että kaikki tehdään, mitä pyydetään. Se oli semmoista yhteen hiileen

puhaltamista. Hommat tehtiin nurisematta. Työskentelimme myös -- ilotulitetehtaalla.

Siellä teimme hylsyjä ammuksiin ja tervasimme niihin puuosia. Olimme kaikki nuoria

tyttöjä. Pojat olivat eri hommissa. Tällaista kotirintamatoimintaa ohjasivat paljolti

suojeluskunnat.”

Veljen tarinakin liittyy sotavuosiin. Kun veli myöhemmin muutti Ruotsiin, hän houkutteli myös

Sirkkaa ja hänen sisartaan lähtemään, mutta siskokset jäivät lopulta Suomeen.

”Veli joutui sotaan heti talvisodan alkaessa. Hänestä tuli sataprosenttinen sotainvalidi.

Häneen osui vihollisen luoti, minkä seurauksena hän menetti jalkansa. Jalka meni

kuolioon, sillä hän joutui olemaan pitkään rintamalla haavoituttuaan. Saadakseen

parempaa hoitoa veli matkusti sitten Ruotsiin sairaalaan. Sieltä hän lähetti äidille

kortin, jossa lohdutti kotiväkeä. Hän kirjoitti, että älkää surko, kyllä minä pärjään

yhdelläkin jalalla.”

Ammatin hankkiminen ja puolison löytyminen ovat seuraavia tärkeitä teemoja myytissä.

”Sodan jälkeen menin -- modistioppiin ja opettelin tekemään hattuja. -- Hattujen mallit

keksittiin omasta päästä. Meillä oli semmoiset huovutetut aihiot, joista aloitettiin. --

Kaikesta oli pulaa, mutta -- oli suuri toimija ja sai hankittua koristeita ja nauhoja. --

Kun menin naimisiin, jäin pois modistin työstä. ”

66

”Tapasimme tansseissa -- seurantalolla. -- Muistan, että tavatessamme istuin siskoni

kanssa ihan näyttämön edessä ja tanssin ensin toisen pojan kanssa. Sitten -- tuli

hakemaan minua ja se oli menoa saman tien. -- Luoja tietää, että siitä se lähti. Ei

mennyt vuottakaan, kun oltiin jo naimisissa. Häät tanssittiin seurantalolla.”

Avioiduttuaan Sirkka yritti parhaansa mukaan jatkaa kotona työntekoa, kunnes perheeseen syntyi

lapsi, joka muutti elämän täysin.

”Koska kaikki oli kortilla ja luvanvaraista, yritin hankkia itselleni virallisen luvan

hattumateriaalin hankkimista varten. -- Vuokrasin myös huoneen omaa liikettä varten

-- lyhyttavaraliikkeestä. Kun oltiin oltu vuosi naimisissa, tulin raskaaksi. Silloin

maailma meni ihan päälaelleen ja romahti kokonaan. Kaikki muotiliikkeen

suunnitelmat jäivät. Olin 22-vuotias --. Lapsen tulo kaatoi ihan kaiken.”

Myöhemmin Sirkasta tuli menestyksekäs yrittäjä, jonka yritys teki monet iltapuvut mm. Linnan

juhliin. ”Lehdestä sain idean ruveta tekemään vaatteiden ompelua kotona. -- Siitä toiminta alkoi

vähitellen suurentua ja suurentua -- maineemme kasvoi. -- Parhaaseen aikaan meillä oli ompelijoita

hallissa 20 ja kotiompelijoita saman verran.”

Vapaa-aikaa puolisot viettivät yhdessä laajan ja aktiivisen ystäväpiirin kanssa.

”Meitä oli kaikkiaan 20 perhettä. Kokoonnuimme aina jonkun kotiin laulamaan, kun

oli pikkuisenkin juhlan tynkää. -- lauloi ja soitti viuluakin. Hänen veljensä -- soitti

huuliharppua. -- taas soitti mm. haitaria. Laulaminen oli meille henkireikä ja

ystäväpiiri oli hyvin tiivis. -- Minä tykkäsin aina laittaa pöydän koreaksi. Me myös

tanssimme yhdessä. Matot vaan rullattiin lattialta.”

Sirkka iloitsee hyvistä ja läheisistä väleistä lapsiin ja heidän perheisiinsä. Korkeasta iästä huolimatta

Sirkan muisti on hyvä ja hän asuu yhdessä puolisonsa kanssa. ”Viikko juhannuksesta meille tuli -- 72

vuotta yhteistä taivalta.” Sirkka hoiti aluksi Alzheimerin tautia potevaa miestään kotona, kunnes

voimat ehtyivät. Hän ilmoittikin pojille, että ”hommatkaa meille palveluasunto”.

Sirkan tarina on koherentti ja hyvin lineaarinen. Henkilökohtaisen myytin narratiivinen sävy on

optimistinen. Hoivakodissa on asuttu jo useita vuosia ja elämä kulkee tasaista rataa. Myytissä

näyttäytyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhteensovitetuilta. Sirkan elämän muistoista

välittyy aistihavaintojen keskeisyys lapsuuden pullan tuoksusta paperitehtaan hajuihin, kaalilaatikon

makuun ja sifongin liehuntaan. Myytin ideologisessa asemoitumisessa on havaittavissa nuoruudesta

67

peräisin oleva sitoutuminen läheisiin ihmisiin, joka myöhemmin ilmenee kiinteinä ystävyyssuhteina.

Tarinassa onkin lukuisia keskeisiä henkilöitä.

Myytin narratiivisessa imagossa tulevat esille sekä motivaatio läheisyyteen että toimijuuteen.

Läheisyys imagona tarkoittaa halua pitää yhteyttä toisten ihmisten kanssa ja tehdä yhteistyötä.

Imagon keskeinen rooli edustaa lähinnä tunteen paloa, sillä rooli on jakautunut kahtia ja siinä tulee

esille menestyminen niin kotona kuin työelämässä. Sirkan henkilökohtaisen myytin toinen puoli

painottuu toimijuuteen. Toimijuuden imago ilmenee myytissä luovuutena, tuottavuutena, tiettyjen

asioiden ajamisena ja voittamisena. Toimijuudessa painottuvat myös kunnianhimoisuus,

yritteliäisyys ja rohkeus. Sirkan toimijuuden imagon keskeinen rooli on soturi. Soturi on rohkea,

emotionaalinen, ystävyyssuhteita vaaliva, aktiivinen ja tarmokas sekä valmis kohtaamaan haasteita.

Juonellisesti tarina on sankaritarina, jossa korostuu vaikeuksien voittaminen toimimalla ja menestys

uralla. Sankaruus tulee esille aktiivisena toimintana ja neuvokkuutena sekä eteenpäin pyrkimisenä

aina pikkulotta-ajoista lähtien.

4.1.3 Selviytymistarinat

Selviytymistarinoiksi olen luokitellut tarinat, jotka osoittavat, että lapsuudessa kohdatuista

terveydellisistä hankaluuksista tai materiaalista niukkuudesta huolimatta elämä ei ole lannistanut.

Selviytymistarinoissa korostuvat vaikeudet, joilla on yhä merkitystä elämässä, mutta, jotka ovat

hallinnassa. Tarinoissa ei tule esille pyrkimys suuriin tekoihin vaan ennemminkin selviytyminen

haittatekijöistä riippumatta.

4.1.3.1 Salmen selviytymistarina

Salme on maalta kotoisin. Lapsuudenkodissa elämä oli vaatimatonta. Isä oli renki ja äitikin oli

toisinaan talossa töissä. ”Meillä oli tavallinen torppariasumus, mikä tarkoitti, että asuimme mökissä

vuokralla. Vuokraa talolle vanhemmat maksoivat työllään.” Ihan loppuikäänsä vanhemmat eivät

olleet torppareita, vaan muuttivat --, missä Salmekin jo tuolloin oli töissä.” Meitä oli viisi lasta.

Sisaruksistani kaikki lähtivät kotoa varhain, nuorimmat 12–13 -vuotiaina. He menivät piioiksi ja

rengeiksi ja joku lähti kouluunkin. Vanhin veljeni ehti olla sodassa selviten sieltä hengissä kotiin.”

Vaatimaton elämä on tärkeä teema Salmen varhaisissa muistoissa. Vaikka elämä oli köyhää, nälässä

ei tarvinnut olla.

68

”Elämä torpparina oli takuulla erilaista kuin nykyisin. Se oli hyvin niukkaa. Silloin ei

ihmisiä avustettu, kuten nykyisin. Kunnan edustaja kävi syksyllä koululla katsomassa

tarvitsisiko joku jalkineet tai saappaat, koska koulumatkat olivat pitkiä. Minäkin sain

kansakoulussa avustusta. Muistan, että minulle annettiin monta kertaa leninkikangas.

Kylässä oli mamma, joka sitten teki kankaasta mekon. Sain uuden leningin joka

jouluksi. Mielestäni kangas oli aina kaunis ja mekostakin tuli oikein nätti.”

”Kotona vietettiin aina joulua parhaan kyvyn mukaan. -- Talosta isä sai ison, 10-kilon

kinkun kokoisen palan possunlihaa. Jälkiruoaksi oli riisipuuroa ja rusinasoppaa.

Talosta saatiin myös jauhoja, joista äiti leipoi. Katossa olivat vartaat täynnä leipää.

Äiti teki kerralla ison taikinan ja minunkin piti leipoa koulun jälkeen.”

Toinen Salmen elämäntarinan keskeinen teema käsittelee sairastumista.

”Olin saanut polion jalkaani neljävuotiaana. Jouduin olemaan sairaalassa Helsingissä

moneen otteeseen. Siinä meni kaikkiaan pari, kolme vuotta. Vanhemmat eivät käyneet

siellä minua katsomassa. Olin kuitenkin sen luonteinen, että sopeuduin, eikä minulla

ollut ikävä. Sen sijaan sairaalasta tuli minulle koti. Siellä oli potilaana yksi rouva, jota

pidin ihan jo äitinä. Eräs professorin arvoinen herra kävi siellä melkein joka päivä

katsomassa nuorinta lastaan, jolla myös oli polio. He asuivat Helsingissä. Hän toi

herkkuja lapselleen ja minäkin sain niitä, koska olimme kavereita. Minulla ei ole

sairaalasta ikäviä muistikuvia. Päinvastoin. Sitten, kun piti lähteä kotiin, ei se kovin

hääppöiseltä tuntunut.”

Kolmas tärkeä teema koskee hyvin sujunutta koulunkäyntiä ja sen ohessa tehtyä tienestiä.

”Minä kävin kansakoulun siinä missä muutkin ja sainpa hyvän todistuksenkin.

(Paikkakunnalla) oli tuolloin mökki siellä ja mökki täällä. Monesta talosta lapset

lähtivät nuorina maailmalle. Minäkin lähdin tavallaan jo 12-vuotiaana, kun menin

koulun ohella töihin. Tuolloin kylällä oli sentraalia hoitava mamma. -- Hän kysyi

äidiltä, että (enkö minä) voisi tulla avuksi, niin että hänkin pääsisi joskus jossain

käymään. Minä lupasin mennä. -- Useimmiten jäin sinne yöksikin. -- Olin 17-vuotias,

kun lähdin sentaalista ja muutin --. Kotonakaan en enää sen jälkeen käynyt kuin suurin

piirtein kerran vuodessa. Joka kerta kävin mammaakin katsomassa.”

69

Ammatinvalinta tapahtui sattuman kautta.

”Kun en kyennyt polion vuoksi piiaksi, piti miettiä, millä elän. -- Jotkut sitten ilmoittivat

minut -- ammattikouluun, jossa menin ompelulinjalle. -- Olin ammattikoulussa juuri

kovimpien sotavuosien aikana. Talvisota ei vaikuttanut koulunkäyntiin muuten kuin

sillä tavalla, että piti mennä silloin tällöin pommisuojaan.”

Ammattikoulun jälkeen Salme meni naimisiin ja miehen työn perässä kierrettiin eri puolilla Suomea.

Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja Salme teki kotona ompelutöitä.

”Ihmiset eivät olleet vielä tottuneet valmisvaatteisiin, vaan halusivat omanlaatuisia

hameita ja muuta. -- Lisäksi tein omille lapsilleni kaikki vaatteet takista lähtien. He

saivat aina kulkea hyvissä vaatteissa. Joka joulujuhlaan tein heille uudet mekot. Sitten

maailma meni siihen, että kaikki vaatteet haettiin kaupasta, eikä niitä enää teetetty.”

Salmen elämäntarinassa tulee esille kova työnteko lapsesta lähtien. Myöhemmin ahkeroitiin

pariskuntana ja hankittiin oma rintamamiestalo. ”Ihmisiksi pyrittiin olemaan eikä rötöstelty. Tyttäret

koulutettiin. Haluttiin, että heillä olisi parempi elämä kuin mitä minulla oli ollut. Pidettiin tärkeänä,

että tytöt pysyvät terveinä, käyvät koulunsa ja opiskelevat itselle ammatin.” Nyt puoliso on kuollut

ja lapsenlapsetkin aikuistuneet. Hoivakotiin muutto on tapahtunut ennemmin pakon sanelemana kuin

omasta tahdosta. Koti on edelleen muualla, mutta ”täällä pitää kuitenkin yrittää viihtyä parhaansa

mukaan.”

Salmen elämäntarina kuvastaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta vuokraviljelijöiden ja maanomistajien

välillä. Näkökulma on vastakkainen Veikon tarinaan verrattuna. Elämän niukkuus asetti rajat

tulevaisuuden suunnitelmille. Myytti ilmentää myös sosiaalista nousua. Luokkayhteiskunta syrjäytyi

hyvinvointiyhteiskunnan syntymisen seurauksena pikkuhiljaa ja tilalle kehittyi uusi keskiluokka.

Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta keskiluokkaistuminen mahdollisti oman asunnon

hankkimisen, kohtuullisen toimeentulon ja lapsille paremmat mahdollisuudet kouluttautua ja edetä

elämässään. Polio näyttäytyy tarinassa hallitsevana teemana. Sairaus ei kuitenkaan lannistanut vaan

opetti pärjäämään omillaan.

Myytin ideologinen asemoituminen pohjautuu nuoruudessa hankittuun sitkeyteen, periksi

antamattomuuteen, omiin kykyihin luottamiseen sekä työn arvostamiseen. Tunteiden hallinta tulee

esille läpi elämäntarinan ja lienee seurausta lapsuuden kokemuksista. Silti myytistä kuvastuu

myönteisyys ja välittömyys. Myytissä tulee esille niin ikään lapsuudesta juontuva esteettisen

kauneuden arvostus. Ammatiksi tulikin luovuutta korostava ompelutyö. Lapsille turvattiin

70

mahdollisimman hyvä elämä ja heidän menestyksestään saattoikin tuntea ylpeyttä. Myytin

narratiivinen sävy on optimistinen ja myytti on koherentti ja lineaarinen. Menneisyys ilmaistaan

tyyneydellä ilman katkeruutta. Kaipuu omaa kotiin ja omiin oloihin on kuitenkin kova, mikä aiheuttaa

ongelmia sopeutumisessa. Myytin nykytila ei olekaan yhteensovitettu tulevaisuuteen.

Salmen narratiivisessa imagotyypissä korostuu motivaatio toimijuuteen. Toimijuus merkitsee

selviytymistä, ymmärtämistä ja tekemisen painottamista. Myytissä painottuvat itsenäisyys,

vakuuttavuus, yritteliäisyys ja neuvokkuus. Imago kuvastaa tekijän roolia. Tekijä on vähemmän

ihmistenvälinen verrattuna muihin toimijuuden rooleihin. Salmen myytissä ompelutyö edustaa paitsi

yksin tekemistä myös luovien tuotteiden valmistamista. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu omin käsin

konkreettisten asioiden tekemiseen. Henkilökohtaisessa myytissä ilmenee myös pyrkimys tehdä työt

hyvin ja elää rehellistä ja tavallista elämää. Juonellisesti elämäntarinaa voi pitää selviytymistarinana.

Vaikka lapsuus oli materiaalisesti niukkaa ja fyysinen terveys toi lisähaasteita elämänpolulle, haasteet

eivät lannistaneet vaan ennemminkin kasvattivat sisukkuutta, opettivat selviytymään ja saivat jopa

tuntemaan ylpeyttä selviytymisestä. Päämääränä on arkinen elämä, ei suuriin tekoihin pyrkiminen.

4.1.3.2 Hannun selviytymistarina

Hannu on asunut suuren osan elämästään nykyisellä paikkakunnalla. Vanhemmilla oli puutarha ja

Hannun varhaiset tärkeät muistot liittyvätkin puutarhan ja marjapensaiden hoitoon sekä isän kanssa

touhuamiseen ja kalastamiseen mökillä. Myös kouluvuodet 1960–luvulla ja keppostelut ovat tärkeitä

elämän muistoja. Hannu on aina ollut pedantti niin uralla kuin harrastuksissa. Lisäksi hän muistaa

tarkasti kaikki tarinaansa liittyvät vuosiluvut. Hannu harrastaa niin filateliaa, numismatiikkaa kuin

palapelien kokoamistakin.

”Kun kyllästyin lukemiseen, kävin ammattikoulun maalarilinjan. Olen aina tykännyt

tarkkuutta vaativasta työstä. Työskentelin vuosina -73 – -90 viimeistelijänä ja

laserkoneenkäyttäjänä. -- tammikuussa -90 pääsin eläkkeelle.”

”Aloin kerätä postimerkkejä, kun olin 10-vuotias. Vuosi oli -65. Olin silloin sairaalassa

ja minulta kysyttiin, mitä haluaisin harrastaa. Myös äitini oli kerännyt postimerkkejä.

-- Vanhimmat merkkini ovat englantilaisia vuodelta 1845. -- Vuonna -89 kiinnostuin

myös kolikkorahojen keräilystä, niin vanhoista kuin erilaisista uusista keräilykolikoista.

Tämäkin harrastus sai alkunsa löydettyäni äidin kätköistä vanhoja rahoja. Myös

mummo oli pistänyt sivuun kolikoita. Nyt teen jo seitsemännettä palapeliä --.”

71

Hannun sairaus johti äidin kuoltua asumiseen hoivakodissa. Hannun tarinasta löytyy kaksi

yhtäaikaista realiteettia ja kaksi minuutta, jotka vetävät samaan aikaan tarinaa yhteen ja erilleen.

Vaikka henkilökohtainen myytti ei ole koherentti eikä narratiivi ehyt, on myytin sävy positiivinen.

Myytissä tulee esille huumori, empaattisuus ja elämänmyönteisyys sekä toimijuuden imago.

Toimijuus ilmenee selviytymisenä, tilanteiden analysoimisena ja nokkeluutena. Laaja kiinnostus ja

tietämys eri elämänalueilta korostuvat myytissä sairausnarratiivin ohella. Puheentuottamiseen liittyy

ongelmia. Hannun elämäntarinaa voi juonellisesti kuvata selviytymistarinaksi, sillä terveydellisistä

haasteista huolimatta elämä on kantanut ja asettunut uomiinsa.

4.1.4 Sinnittelytarinat

Sinnittelytarinat ovat elämäntarinoita, jotka kuvaavat jokapäiväistä pinnistelyä ja pyrkimystä sietää

nykyistä elämäntilannetta, josta ei näytä olevan ulospääsyä toiveesta huolimatta.

4.1.4.1 Liljan sinnittelytarina

Lilja on kotoisin pieneltä maatilalta. Perheessä oli kuusi lasta. Isä oli ammatiltaan talonrakentaja ja

oli rakentanut myös perheen kotitalon. ”Se on vankka hirsitalo, johon tehtiin myöhemmin laudoitus

päälle. -- teimme työn yhdessä isän kanssa. Olin myös katolla, kun uusimme päreet. Olin silloin nuori

ja ketterä tyttö.” Isä oli paljon matkatöissä, mutta kun hän oli kotona, oli kodin ilmapiiri iloinen.

”Muistan, kuinka äiti nauroi paljon isän kanssa. Isä olikin hauska ja huumorintajuinen.

Hänellä oli myös mukavia lastenjuttuja. Myös veljillä oli hauskaa huumoria. Isä

sanoikin aina, että huumorin kukka se on kaunein kukka. Kun sitä aikaa ajattelee, tulee

itku silmään.”

Elämäntarinan erityinen episodi käsittelee veljen menehtymistä sodan seurauksena.

”(Veli) kuoli pian sodan jälkeen. Hän oli vain noin kaksikymmentävuotias tuolloin.

(Hän) oli ollut sotavankeudessa Itä-Suomessa emmekä pitkään aikaan tienneet hänen

kohtalostaan. Hän kuitenkin pääsi viimein kotiin, jossa ehti olla vain pari viikkoa,

kunnes kuoli yllättäen. Veli oli aliravittu ja hyvin huonossa jamassa. Vangit eivät olleet

saaneet riittävästi ruokaa ja heidän oli ollut kuljettava pitkiä reissuja. Tuolloin ei

saanut lääkäriäkään heti paikalle.”

72

Seuraavat tarinan keskeiset teemat liittyvät aikaiseen lähtöön kodin turvallisesta piiristä,

toteutumattomaan toiveeseen opiskella sekä puolisoon.

”Lähdin jo nuorena kotoa maailmalle, aluksi siskon vauvoja hoitamaan. Mieheni

tapasin, kun menin töihin myyjäksi -- Olin tuolloin kovin nuori, juuri koulusta päässyt.

Minun oli kyllä tehnyt mieleni jatkaa opiskeluja, mutta tuolloin siihen ei ollut

mahdollisuutta. --. (Mies) oli seurallinen ja oltiin molemmat orvon tuntuisia. Ei kuuluttu

sille kylälle ollenkaan. Tutustuimme nopeasti. Kun oltiin kahdestaan, laulettiin yhdessä.

Se oli kivaa. Mieheni tulikin tunnetuksi laulajana. -- Kun hän lähti tanssipaikalle tai

muualle esiintymään, mentiin sinne yhdessä. Yhdessä opeteltiin myös tanssimaan. Minä

osasin kyllä jo, mutta (miehelle) piti opettaa.”

Muistissa on myös tärkeä teema, joka kertoo omistautumisesta omille lapsille sekä urasta kotiäitinä.

”Meille syntyi kolme poikaa ja minä hoidin heitä kotona. -- Pojat olivat hyvin ihania, kilttejä, iloisia

ja rauhallisia, sellaisia kuin pitää lasten olla.”

Liljan tarinan avaintapahtumat ja hienoimmat kohdat liittyvät elämän tärkeimpiin ihmisiin.

Muistisairauden vuoksi myöhempien vuosikymmenien tapahtumat eivät ole muistissa, mutta

varhaisemmat muistikuvat ovat tarkkoja, miltä osin narratiivi on koherentti ja lineaarinen. Elämää

ovat varjostaneet monet sairaudet, jotka ovat vähentäneet elämäntyytyväisyyttä. Liljan myytin

narratiivinen sävy on silti optimistinen. Ideologisessa asemoitumisessa painottuvat lapsuudesta

peräisin olevat ilo ja huumori.

Liljan henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä ilmenee läheisyys keskeisenä motivaatiotekijänä

ja imagona. Myyttiä hallitsevat rakkaus, ystävällisyys ja myötätunto muita kohtaan. Liljan myytissä

on kaksi tärkeää roolia, ystävä ja perinteenvaalija. Ystävä roolina tulee esille suhteessa aviopuolisoon

ja lapsiin. Hyvät muistot kotiäitiydestä vahvistavat läheisyysmotivaatiota. Perinteenvaalija roolina

puolestaan tarkoittaa tyytyväisyyttä avioliittoon ja vanhemmuuteen. Roolissa tulee lisäksi esille

opintojen merkitys sekä romanttisuus. Romanttisuus ilmenee toiveena päästä hoivakodista muualle

asumaan samalla, kun tavoite näyttää olevan tietoisesti saavuttamattomissa.

Liljan myytistä kuvastuu pyrkimys säilyttää muistot harmittomasta menneisyydestä. Myytissä tulee

edelleen esille halu iloita ja jakaa arkea toisten ihmisten kanssa. Lilja tunnistaa muistin

heikkenemisen, mistä seuraa konflikteja, epätyytyväisyyttä, huolta, turhautumista ja yksinäisyyden

kokemusta. Oma hyvinvointi koetaankin jokseenkin huonoksi tulevaisuuden herättäessä

levottomuutta. Henkilökohtaista narratiivista myyttiä voi pitää rikkonaisena. Kuten Medved ja

Brockmeier (2008, 70) ilmaisevat, kokemus minuuden menettämisestä johtaa rikkonaiseen

73

narratiiviin ja tunteeseen, ettei kukaan voi ymmärtää. Tarinaa voi luonnehtia sinnittelytarinaksi, jossa

vaikeudet eli terveydentilan heikkeneminen ja yksinäisyyden kokemus ovat koko ajan läsnä, mutta

silti ne yritetään kestää hammasta purren.

4.1.4.2 Tuijan sinnittelytarina

Tuija on Helsingistä kotoisin. Kansalaiskoulun jälkeen hän kävi vuoden kauppakoulua, mutta jätti

koulun kesken mennäkseen töihin. Tuijan varhaiset muistot liittyvät pihaleikkeihin ja parhaaseen

ystävään.

”Minulla oli sydänystävä --, jonka kanssa tuli yhdessä hengailtua. Tutustuimme, kun

olimme samalla hoitotädillä. -- Viikonloppuisin kävimme -- mökillä -- Sielläkin oli

kavereita, naapurissa asuvia lapsia. Vajaan kilometrin päässä oli ranta ja siellä

kuluivat monet kesäpäivät.”

Työura ja kotiäitiys ovat Tuijan elämäntarinan tärkeitä teemoja.

”Menin töihin myyjäksi --. Tykkäsin työstäni ja jatkoin sitä myöhemmin --. Sitten

rupesin seurustelemaan ja menin naimisiin. -- Päivääkään en kadu. -- Sitten olin monta

vuotta muksujen kanssa kotona.--- Kasvoin kotiäitiyteen ajan kuluessa. Tuli omat

rutiinit eikä turhaan mietiskelty tekemisiä. -- Miehen kanssa erottiin vuonna -94. ”

Myös kariutunut avoliitto, vapaaehtoistyö ja toisten auttaminen ovat tarinan ydinteemoja.

”Sen jälkeen olen ollut avoliitossa, mutta suhde katkesi miehen alkoholin käytön vuoksi.

Ollaan kuitenkin hyvät ystävät yhä tänä päivänä. Kotiäitinä ei juurikaan ollut omaa

aikaa. Minä tykkäsin kutoa, mitä aikaa liikeni. Tein kaikenlaista omalle porukalle

sukista paitoihin. Kutomisen opin äidiltä. Koulussa en osannut edes lapasen vartta

tehdä. Entisen työkaverin kanssa kudoimme myös 17 paria sukkia asunnottomien

yöhön. Kun tulin (hoivakotiin), ensimmäinen huoli olikin saada sukkalangat tänne. --

olin neljä ja puoli vuotta vapaaehtoisena töissä ennen eläkkeelle jäämistä. -- Monet

tulivat minulle puhumaan. Olin sellainen Leelian lepotuoli.”

Muutto hoivakotiin on ollut erityinen elämän muutoskohta ja stressitekijä. Talosta on kuitenkin

löytynyt ystävä, jonka kanssa aikaa saa kulutettua.

”Olen tottunut olemaan omissa oloissani enkä oikein viihdy (hoivakodissa). Omassa

kodissa tai toisenlaisessa palvelutaloasunnossa olisi parempi olla. Haluaisin vetää

oven kiinni ja tehdä itse omat ruokani ja päättää, koska menen suihkuun.”

74

”Minulla on diabetes ja olen valtaosin pyörätuolissa. -- Pyrin kuitenkin siihen, että

pääsen taas liikkumaan omin jaloin rollaattorin avulla. -- Elämänohjeeni on ollut, että

pitää olla rehellinen eikä saa pettää toisen luottamusta. Lapsille sanoin, että olkaa

rehellisiä paitsi itselle myös toisille. Kaksi tärkeintä sanaa tässä maailmassa ovat

anteeksi ja kiitos. Ne kun muistaa, on itsellä hyvä olla ja tulevat toisetkin tyytyväisiksi.”

Tuijan tarina on johdonmukainen ja lineaarinen ja kerronta sujuvaa. Tuija onkin iältään nuorin

haastateltava. Elämäntarina on myös koherentti. Viime aikojen tapahtumat eivät kuitenkaan ole

kulkeneet toivottuun suuntaan eikä asuminen hoivakodissa tunnu oikealta ratkaisulta, minkä vuoksi

Tuijan myytti ei ole yhteensovitettu suhteessa tulevaisuuteen. Henkilökohtaisen myytin sävy on silti

optimistinen. Tuijan elämäntarinassa on monia tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia, jotka tulevat esille

myönteisessä valossa. Lapset ja lastenlapset ovat tärkeitä, samoin kuin huonompiosaisten auttaminen.

Myytin ideologisen asemoitumisen painopiste on rehellisyydessä ja altruismissa. Rehellisyys on

ihanne, jota Tuija on pyrkinyt opettamaan myös lapsilleen.

Tuijan imagossa tulee keskeisesti esille läheisyyden motivaatio. Tuijan myytti ilmentää halua pitää

yhteyttä toisiin ihmisiin, hoivata ja tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Henkilökohtaisen myytin

piirteissä korostuvat ystävällisyys, lojaalisuus ja sosiaalisuus. Läheisyyden imagon keskeisenä

roolina voi pitää hoivaajaa. Hoivaaja on valmis uhraamaan itsensä toisten puolesta ja on aina valmis

auttamaan muita. Tuija on hoitanut lapset kotiäitinä ja tehnyt myöhemmin hyväntekeväisyystyötä

asunnottomien ja alkoholistien parissa. Elämäntarinaa voi juonen perusteella kuvata

sinnittelytarinaksi, sillä nykytilanteen kanssa on elettävä, vaikka sitä ei hyväksyisikään. Kerronnan

hetkellä juonta voi pitää myös tragediana, sillä yhteiskunnan aiheuttamat pidäkkeet estävät tarinan

sankaria toteuttamasta itseään.

4.1.5 Menetystarina

Veeran elämäntarinaa kuvaan menetystarinaksi, sillä sairaudet ja muutto hoivakotiin ovat johtaneet

rakkaista asioita luopumiseen ja stressin ja trauman kokemiseen. Selviytyminen näyttäytyy

toistaiseksi vaikealta.

75

4.1.5.1 Veeran menetystarina

Veera haluaa puhua taiteentekemisestä, mutta kerronta laajenee tavoitteesta. Lapsuus ja nuoruus

jäävät kuitenkin tarinassa käsittelemättä osittain puheeseen liittyvien hankaluuksien vuoksi. Veera on

ollut innokas amatöörimaalari, jolle taiteen tekeminen on suuri intohimo.

”Alun perin harrastin posliinimaalausta, jota ryhdyin opiskelemaan. -- Lapset

kuitenkin särkivät kotona lähes kaikki työt, joten päätin vaihtaa posliinit

öljyvärimaalaukseen. -- Tykkäsin aina maalata kauan. Kun sanoin, että nyt on valmis,

ei se pitänyt, vaan tein lisää. Monet yötkin saatoin työskennellä. Kaksi yötä meni

kerrankin peräkkäin. -- Lempikohteeni on ollut luonto.”

Veeran elämäntarinassa luonto on taiteellisen inspiraation lähde, minkä lisäksi luonnossa

liikkuminen, luonnosta nauttiminen ja havaintojen tekeminen ovat keskeisiä myytin teemoja.

”Kotirannan joessa kävin uimassakin kesät talvet. -- Laitoin aamulla kahvin päälle ja lähdin uimaan.

Kävin lähes joka aamu uimassa ennen töihin lähtöä. Iltaisin puolestaan laitettiin sauna päälle ja

kylvettiin miehen kanssa.”

Lasten lisäksi erityisesti aviomiehen kanssa yhdessä tekeminen ovat tärkeitä teemoja Veeran

myytissä. Puolison kanssa matkusteltiin, tehtiin töitä, pidettiin yllä seuraelämää ja vietettiin vapaa-

aikaa miehisten harrastusten parissa ja miehen harrastuksia myötäillen.

”-- ryhdyin käymään myös hirvimetsällä mieheni mukana. -- Hirviporukassa olin ainoa

nainen, mutta minut otettiin hyvin vastaan eikä kummemmin ihmetelty.

Aamuvarhaisella lähdettiin hirvestämään ja minäkin laitoin päälleni perusteelliset

hirvimiesten metsästysvaatteet. -- Tykkäsin paljon myös marjastaa ja sienestää. Lisäksi

mies oli koko ikänsä innokas kalastaja. Täytyihän minunkin olla mukana ainakin veneen

soutajana.”

Veeran henkilökohtaista myyttiä hallitsevat sekä toimijuuden että läheisyyden motivaatiot ja imagot,

jotka menevät myytissä osin päällekkäin. Toimijuuden imagossa tulee esille tekijän rooli, joka

ilmentää vähäisempää tarvetta olla yhteydessä toisten kanssa, usein tekemistä yksin sekä

tuotteliaisuutta. Tekijän on investoiva aika ja resurssit tehokkaasti, jotta harrastukset mahdollistuvat

työn ja perheen ohessa. Läheisyys imagona tulee esille tunteen palo- roolissa. Tässä roolissa

yhdistyvät kunnianhimo ja tarve menestyä taiteentekemisessä sekä rakkaus kotielämää ja puolisoa

kohtaan.

76

Veeran henkilökohtainen myytti on koherentti ja lineaarinen. Nykyisyys ja tulevaisuus aiheuttavat

kuitenkin turhautumista. Veera on kohdannut elämässään monia vakavia sairauksia, jotka ovat olleet

elämän suuria muutoskohtia. Puolison menehtyminen on johtanut arjen muuttumiseen ja

sairastumisesta on seurannut muutto hoivakotiin. Sairauksista ja surusta Veera puhuu, mutta tarinassa

hän ei halua käsitellä teemoja. Lisäksi puheentuottamisen hankaluuksista johtuen tarinan kertominen

edellyttää yhteistyötä haastattelijan ja haastateltavan välillä. Toipumisen edistymisestä huolimatta

stressiä Veeran elämään aiheuttavat sairaudet sekä asuminen vieraaksi koetussa paikassa.

Nykytilanne ei vastaa tulevaisuuden odotuksia. Luopumisista on seurannut surua ja ahdistusta.

Myytin sävy on pessimistinen suhteessa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ja tarinan yhteensovittaminen

on kesken. Huoli ja paniikki kohdistuvatkin kahtaalle, sekä sairauden aiheuttamaan traumaan että

narratiivin hajoamiseen (Medved & Brockmeier 2008, 61–62). Tarinaa voi kuvata menetystarinaksi

tai tragediaksi, jossa elämä koetaan menetetyksi vaikeuksien viedessä lopulta voiton.

Pessimismistä huolimatta Veeran menneisyyttä koskevassa myytissä tulee esille onnellisuus, itsen

toteuttaminen ja positiivisuus. Toinen puoli Veeran minuutta ilmentää iloisuutta, hyvää mieltä ja

tahtoa auttaa muita ihmisiä. Ihminen saattaakin itse kuvitella tarinansa olevan tragedia, mutta tarinaa

uudelleen lukemalla ja tulkitsemalla sen voi havaita olevan menestystarina. Kuntoutuminen voi

mahdollistaa eheämmän narratiivin rakentamisen ja hyvinvoinnin lisääntymisen. Kuten Medved ja

Brockmeier (2008, 62) ilmaisevat, tarinan kertominen voi tuoda vakautta ja tarjota elämälle uusia

kiinnekohtia.

4.1.6. Suhteellisen onnen tarina

Suhteellisen onnen tarina kuvaa Aunen elämäntarinaa, jossa elämänvalintoja on pohdittu monelta

kulmalta. Koska inhimillisessä elämässä asioilla on aina hyvät ja huonot puolet, voi elämänkulkua

luonnehtia suhteellisen hyväksi, sillä asiat voisivat olla huonomminkin.

4.1.6.1 Aunen suhteellisen onnen tarina

Aune on kotoisin maatilalta. Lapsia oli yhteensä kymmenen. Aunen henkilökohtainen elämäntarina

yhdistyy usein laajempaan historialliseen kontekstiin, kuten esimerkiksi heti tarinan alussa

mainintaan äidin menehtymisestä olympiakesänä -52. Robyn Fivush (2019, 15) selittää yksittäisten

tapahtumamuistojen muistamisen tarkkuutta henkilön yksilöllisenä emotionaalisena taipumuksena,

77

joka ei kuitenkaan liity historiallisten tapahtumien merkittävyyteen sinänsä. Aunen kerronnan

lineaarisuus tekee tarinasta koherentin ja helposti seurattavan. Muistaminen on vaivatonta ja

kertominen tuottaa Aunelle iloa, joka ilmenee hymyilynä ja nauruna.

Tarinan ensimmäinen ydinteema käsittelee harrastuksia. Sota-aika tulee esille vain tarinan ajallisen

yhteyden osoittamiseksi. ”Lapsena harrastimme musiikkia ja myös tanhusimme. -- oli myös kuoro,

jossa meidän perheestämme mukana oli kahdeksan lasta. -- Kuoron johtaja sanoikin, ettei

harjoituksia kannata pitää, ellei (meidän) porukka pääse mukaan.”

Vanhempien jälkeen tila työllisti vielä jonkin aikaa useamman sisaruksen. ”Minun tehtäväni oli

toimia karjakkona. Asuessamme neljästään kävimme silloinkin kuorossa.”

Aunen tarina valottaa elävästi nuorten elämää 1940 ja -50 -luvuilla.

”Siihen aikaan pidettiin Seurojentalolla tansseja ja minäkin kävin siellä. Pojat aina

saatteli kotiin ja veivät pihaan asti. Sähkölaitoksen nuoret insinöörit-- hakivat minua

tanssimaan. -- Kerran tanssittiin Kaukon kanssa. Kun hän lähti minua saattelemaan --

mentiin sähkölaitoksen taloon hakemaan Kakelle kumisaappaat, koska tiet olivat

huonot ja saviset. Kake vähän halaili minua ja minulta tipahti korvanappi lattialle. Ei

uskallettu tehdä valoa eikä jättää nappiakaan. Jouduttiin ryömimään pitkin poikin

korvanappia hakemassa.”

Nykyisessä asuinkunnassa Aune on ehtinyt asua jo yli 60 vuotta.

”Muutin (tähän kaupunkiin) töihin syksyllä -55. -- Kun Valion baari ilmoitti avajaisista

tammikuussa -56, haimme siskon kanssa paikkaa. -- Molemmat päästiin. -- Se oli hyvin

suosittu paikka ja ihan uutta siihen aikaan. Sieltä sai jäätelöä ja kahvia sekä aamulla

puuroa ja sämpylöitä. -- Meillä kehuttiin olevan hyvä palvelu ja ilmapiiri.”

”Erään kerran marraskuussa -63, kun olin Seuratalolla tanssimassa, oli juuri tanssi

alkamassa. Eräs Lennu-niminen palokuntalainen tuli hakemaan minua tanssimaan.

Hän sanoi, että John F. Kennedy on ammuttu. Niinpä sain tämän tiedon

tulipalopojalta.”

Työvuodet ovat jääneet myönteisinä mieleen. Monet muistot liittyvät ajan julkisiin henkilöihin. He

kaikki olivat ”mahdottoman mukavia” ihmisiä.

”Kaupunginjohtaja -- oli omalla tavallaan hyvin vaatimaton mies. Kun hän kävi Valion

baarissa ja otti kaakaon, kysyin, laitetaanko kuppiin kermavaahtoa. Hän vastasi, että,

78

jos siitä ei ole paljon vaivaa. No eihän siitä tietysti vaivaa ollut. Kun hänelle sitten

myöhemmin -- tuli jostain asiasta känät -- kanssa, hänelle ei kelvannut ruoka eikä

paikka, missä hänen olisi pitänyt istua. -- Hänestäkin löytyi kaksi puolta. Tämmöisiä

me ihmiset ollaan.”

”Yhtenä vuonna pyysin kesän vapaata ja menin kesäloma-ajaksi töihin Ilmatar-laivalle,

joka kulki Helsingistä Travemundeen Saksaan. Olin siellä laivatarjoilijana, mikä oli

hyvin antoisa kokemus.”

Aune kertoo olleensa aina mielellään ihmisten kanssa kanssakäymisessä. Yksin eläminen ei ole

tarkoittanut yksinäisyyttä. Nyt eläkevuosiakin on kertynyt jo kolmekymmentä.

”En ole viettänyt yksinäistä elämää. Seuraa on ollut. Joskus olen vakavastikin ajatellut

vakiintumista, mutta mukavuussyistä sitten olen tullut varovaiseksi.

Yleisönpalvelutyössä näkee ja oppii aika paljon. Hirveän hyvin olen tullut kaikkien

ihmisten kanssa toimeen. Pidin aina työkavereista ja arvostin työtäni. Mielestäni kaikki

työ on arvokasta, kun sitä tekee antaumuksella. -- Koska olen ollut aina itsellinen,

paljon on jäänyt vaille, mutta paljon on säästynytkin. Olen onnellinen, että olen terve.

-- Tarjoilijan työssä houkutus on monelle suuri ja muistan parikin työkaveria, jotka

päätyivät rappiolle. ”

”Olen pitänyt tärkeänä, että on rehellinen eikä näyttele enemmän tai muuta kuin on. Ei

elämä sen kummempaa ole. Tänne saakka olen pärjännyt ja olen ollut elämääni

tyytyväinen. En ole valitellut. Päinvastoin yritän aina tuoda asioiden parhaat puolet

esille. Asiassa kuin asiassa löytyy kahdet puolet. Kysymys on siitä, kuinka itse ajattelee.

-- yritän ajatella myönteisesti, jolloin asiat kokee paljon helpommiksi. Tapaankin

sanoa, että hyvä näin.”

Aune seuraa paikkakunnan tapahtumia edelleen tiiviisti. Hänen elämänsä on ollut rikas ja

henkilökohtaisen myytin sävy on optimistinen. Aunen myytti ilmentää pohdintaa ihmisenä olemisen

tavoista. Ideologisessa asemoitumisessa painottuvat nuoruudesta peräisin olevat ilo, tasa-arvoisuus ja

omanarvontunto, joita täydentävät myöhemmällä iällä tärkeäksi tullut terveyden arvo.

Henkilökohtaisessa myytissä tulee esille tyytyväisyys elämään, ihmisten toiminnan tarkka

havainnointi sekä tarve autonomiaan. Elämäntarinan narratiivi on koherentti ja lineaarinen sekä avoin

ja huumorilla höystetty. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus on myytissä sovitettu yhtenäiseksi

narratiiviksi. Aunen kerronta on sujuvaa ja tarina on rikas, viihdyttävä, opettava sekä

elämäntarkasteluun tähtäävä.

79

Aunen henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä korostuu toimijuuden motivaatio ja imago.

Toimijuus merkitsee Aunen myytissä kunnianhimoista suhtautumista työn tekemiseen. Työ on tuonut

suurta nautintoa ja mielihyvää elämään. Toimijuus ilmenee myös itsenäisyytenä, neuvokkuutena,

taipumuksena ymmärtää ja analysoida toisten ihmisten käyttäytymistä sekä jossain määrin

seikkailuhaluisuutena. Myytti ilmentää tekijän roolia, joka on vähemmän ihmisten välinen verrattuna

toisiin imagotyyppeihin olematta kuitenkaan yksinäinen. Roolissa tulee esille tarkkailija, joka on

mieluusti tekemisissä ihmisten kanssa ja tulee toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta samalla

arvostaa yksityisyyttä suuresti. Lisäksi tekijän roolin ominaispiirre on viehättävyys.

Naimattomuuskin on ollut oma valinta, vaikka mahdollisuuksia valita toisin olisi ollut. Kuten

Andrews (2014, 52–53) ilmaisee, ikäihmisen narratiivinen mielikuvitus voi mahdollistaa

ymmärryksen siitä, että elämässä on ollut vaihtoehtoja ja ihminen kykenee hyväksymään tekemänsä

valinnat. Juonityyppinä Aunen elämäntarinaa voi kuvata suhteellisen onnen tarinaksi. Asiat ovat

hyvin, sillä huonomminkin olisi voinut käydä.

4.1.7 Uudelleen syntymisen tarina

Arvon tarinan olen luokitellut uudelleen syntymisen tarinaksi, sillä se kuvaa, kuinka elämä voi saada

uuden suunnan ja tarkoituksen. Arvon tarinassa uskoontulo on tarjonnut elämään rauhaa ja vakautta

sekä mahdollistanut ajatuksille kokonaan uudenlaisen ilmaisutavan.

4.1.7.1 Arvon uudelleen syntymisen tarina

Arvo on syntyisin ja asunut suuren osan elämästään nykyisellä paikkakunnalla. Hänen

lapsuudenperheessään oli neljä lasta. Koti sijaitsi lähellä kaupungin tuolloista kuuluisaa

elämyskohdetta, mihin liittyvätkin Arvon varhaiset muistot. Kouluvuosilta mieleen ovat jääneet

metkut. Arvon vaiherikas työura alkoi harjoittelujaksolla naulakaupassa.

”Jätin sinne työhakemuksen siltä varalta, että minulle sopivaa työtä löytyisi. Sittemmin

hommia löytyikin ja olin (yrityksessä) yhteensä puolitoista vuotta vuodesta -68 lähtien.

Olin tuolloin vain 15-vuotias. -- Työ oli raskasta. Muistan eräänkin kerran, kun

kuljetimme autolla -- rakennustyömaalle betonisäkkejä. Ne piti käsin nostella autosta.

Kantaminen oli kovaa hommaa niin nuorelle. -- jälkeen velipoika hoiti minulle

työpaikan (toisesta yrityksestä), mutta olin siellä vain kolme viikkoa, kunnes isäni kautta

80

sain työtä (muualta). Kun menin sinne, pomo kysyi, tuletko heti. Sanoin, että vasta

huomenna. -- konepajalla olinkin sitten 15 kuukautta. -- Toivon päivänä, 4.6. menin

pomoni luo, -- ja sanoin itseni irti.”

”Sitten pääsin töihin --. Siellä -- mekaanikkokoulutus kesti työn ohessa kahdeksan

vuotta ja asentajakoulutus sen päälle neljä vuotta lisää. Sain (todistuksen), jonka

mukaan kapteeni otti vastaan konehuollon. Kerran, kun olin tarkastajana, huomasin

repeämän, jonka seurauksena kone joutui seisomaan viikonlopun yli. Minulle sanottiin,

että (minun) tarkka silmä säästi mahdollisesti ihmishenkiä. -- olin kaikkiaan 13 vuotta

vuodesta -71 aina vuoteen -83 asti. -- Välillä kävin armeijassa -- ilmavoimien

teknillisessä koulussa.”

Arvo on ollut innokas maailmanmatkaaja ja on vieraillut useilla mantereilla. Matkat ajankohtineen

ovat tarkasti mielessä. Osa matkoista on ollut vain pikaisia edestakaisia pyrähdyksiä

maailmankolkilla. Arvon myytissä painottuukin liike työpaikasta toiseen ja myöhemmin maasta ja

paikasta toiseen. Vakautta tarjosi mieluisan koulutuspaikan löytyminen. Myytin avaintapahtumat

käsittelevät vuosia kestänyttä vaativaa koulutusta työn ohella, hyvää opintomenestystä ja arvostettua

uraa. Sairastuminen johti kuitenkin uran päättymiseen. Myytti on jokseenkin rikkonainen.

Arvon elämäntarinan myyttiä hallitsee toimijuus. Toimijuus imagona ilmenee tekemisen lisäksi

seikkailunhaluisuutena, levottomuutena, nokkeluutena, rohkeutena ja sivistyneisyytenä. Arvo etenee

kovaa vauhtia paikasta toiseen. Hänen imagossaan korostuukin matkaajan rooli, joka ilmenee paitsi

konkreettisena matkustamisena myös oman paikan henkisenä etsintänä. Hengellinen herääminen ja

usko ovat sittemmin tarjonneet levollisuutta ja myytin sävy on muuttunut optimistisemmaksi. Hyvä

muisti on mahdollistanut paneutumisen runomuotoiseen itseilmaisuun. Arvon elämäntarinaa voi

juonellisesti kuvata uudelleen syntymisen tarinaksi, jossa keskeistä on muutos sekä omistautuminen

ja jättäytyminen johdatuksen varaan.

4.1.8 Kaaostarina

Mirjan tarinaa voi luonnehtia nykyisellään kaaostarinaksi, sillä hänen elämässään on parhaillaan

monia hankaluutta aiheuttavia tekijöitä, jotka estävät eheän, juonellisen tarinan kertomisen.

81

4.1.8.1 Mirjan kaaostarina

Mirja on syntyjään helsinkiläinen. Hänellä on yksi veli ja vanhempien erottua hän jäi asumaan äidin

kanssa. Mirjan varhaiset lapsuusmuistot liittyvät isän ammattiin talonmiehenä sekä arjen askareisiin.

”Äiti teki ompelutöitä kotona. Hän oli käsityöihmisiä. Minulla taas on aina ollut peukalo keskellä

kämmentä.”

Mirja joutui vaihtamaan koulua muutamia kertoja perheen muuttojen vuoksi. Oppikoulua hän kävi

neljä luokkaa, mutta koulu jäi kesken. Lapsuudesta on jäänyt mukavia muistoja, sillä kavereita oli

paljon. ”Oli tyttöjä, mutta myös talossa asuvia poikia. Kaupungissa olivat pihat asfaltoituja, joten

siellä oli helppoa esimerkiksi hypätä ruutua. Koulun pihalla hypättiin myös twistiä ja tietysti

hyppynarua. Lisäksi leikittiin pollaria ja rosvoa ja tehtiin monia jekkkuja.”

Solmittuaan avioliiton Mirja perusti perheen ja ”ajautui ukon kanssa” (nykyiselle

asuinpaikkakunnalle). Mirjan myytin keskeisimmät muistot liittyvät lapsuuteen. Elämäntarina on

viihdyttävä ja huumoripitoinen, mutta niukka. Kertominen ei ole keskeistä Mirjalle meneillään

olevassa elämänvaiheessa. Huoli käytännön asioiden järjestymisestä hoivakodissa sivuuttaa elämän

tarkastelun. Nykyisyyttä varjostaa tunne, ettei tule kuulluksi, mistä seuraa turvattomuutta ja

tyytymättömyyttä. Mirjan henkilökohtainen narratiivinen myytti ei muodostukaan ehyeksi. Silti

myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Mirjan henkilökohtaisessa myytissä on näkyvillä monta

yhtäaikaista realiteettia ja minuutta. Juonellisesti tarina ei hahmotu. Tarinaa voi kuvata

kaaostarinaksi. Turvallisuuden tunteen palauttaminen voi olla keskeinen hyvinvointia lisäävä tekijä,

joka mahdollistaa myös elämäntarinan uudelleen sanoittamisen ja narratiivisen koherenssin.

4.2 Henkilökohtaisten tarinoiden ja myyttien yhteenveto

Seuraavissa alaluvuissa tarkastellaan yksilöllisiä, henkilökohtaisia tarinoita ja myyttejä ryhmiteltynä

kaikille haastateltaville yhteisten ominaispiirteiden mukaan.

4.2.1 Myytin narratiivinen sävy

Henkilökohtaisen myytin narratiivinen sävy oli kaikilla haastatelluilla optimistinen, kun myyttiä

tarkastellaan suhteessa menneisyyteen. Myytin sävy oli optimistinen riippumatta iästä, fyysisistä tai

82

psyykkisistä sairauksista tai elämää kohdanneista muista kriiseistä. Raskaimmat menetykset koskivat

puolison ja sisarusten menehtymistä. Yksi haastateltava oli joutunut hyvästelemään oman lapsen.

Lisäksi kolme haastateltavaa oli kohdannut avioeron ja monet sairaudet olivat hankaloittaneet

haastateltavien elämää eri vaiheissa. Vihan, katumuksen, häpeän tai syyllisyyden tunteita ei silti tullut

esille. Sen sijaan myytin sävyä väritti erityisesti viidessä tarinassa huumori ja ilo. Huumorin keinoin

kertojat saattoivat sanoittaa vaikeitakin asioita ironiseen sävyyn. Randall ja McKim (2008)

ilmaisevatkin ironian kasvavan ikääntymisen myötä, kun ihmiset tulevat tietoiseksi monesta

minuudestaan. Ironia tarkoittaa, että ihmiset ovat eri aikoina kohdanneet minän eri puolia, mistä

seuraa, että itselle voi jälkeenpäin myös nauraa. (Emt., 236.)

Myytin narratiivinen sävy pohjautuu lapsuuden turvalliseen kiintymyssuhteeseen. Esimerkiksi

Veikon tarinassa tulee keskeisenä esille turvallinen kiintymyssuhde äitiin sekä myönteinen

elämänasenne läpi henkilökohtaisen myytin. Sen sijaan Salmen myytissä side vanhempiin on

varhaisessa lapsuudessa katkennut vuosiksi. Kiintymystä ja turvallisuudentunnetta tarjosi kuitenkin

eräs sairaalan potilas, jota Salme kuvaakin pitäneensä äitinään. Salmelle kotiinpaluu merkitsi jälleen

vastentahtoista elämänmuutosta ja luopumista läheisestä aikuisesta. Kiintymyssuhdeteorian mukaan

varhaiset vuodet vaikuttavat paitsi minäkuvaan ja ihmissuhteisiin myös ihmisen käyttäytymiseen ja

sosiaalisten suhteiden muodostumiseen läpi elämän. Hankalatkin kokemukset voivat kuitenkin

vähitellen sulautua ihmisen mieleen. Toipuminen lapsuuden traumatisoivista kokemuksista tai

haasteellisista tilanteista mahdollistuu ihmisen resilienssikapasiteetin ansiosta. Positiivinen

selviytyminen on mahdollista, sillä joustavuus lisääntyy ihmisen altistuessa elämän varrella erilaisille

vaikeuksille. (Harms 2015, 10–32.) Myytin narratiivinen sävy voikin myöhemmin olla positiivinen

turvattomasta kiintymyssuhteesta huolimatta.

Randall ja McKim (2008) puolestaan tuovat esille, että psykologisen kehityksen ansiosta vanhemmat

ihmiset kokevat ja muistavat vähemmän negatiivisia emootioita. Kognitiivinen kehittyminen ja

emotionaaalinen tasoittuminen mahdollistavat tyynemmän suhtautumisen elämään. (Emt., 119–123.)

Vanheneminen merkitseekin yleisesti elämäntyytyväisyyden lisääntymistä menetyksistä riippumatta

(Laceulle 2014, 109). Lisäksi Kenyon (2011, 240) ilmaisee, että ihmiset pyrkivät vastustamaan,

välttämään ja kieltämään vaikeita elämänmuutoksia. Elämäntarina kerrotaankin usein

toiveikkaammin ja hyväksyttävämmällä tavalla hyviä lopputulemia korostaen (Tromp 2011, 268–

269). Koska muistoja on ehditty tulkita elämän varrella moneen kertaan, on otettava huomioon, että

muistot ovat aina vääristyneitä eivätkä kuvaa todellisuutta sellaisena kuin ne on aikanaan kohdattu.

Kuitenkin henkilökohtaisessa myytissä ihminen ilmaisee totuuden sellaisena, kuin hän itse siihen

uskoo.

83

Veikon ja Salmen tarinoista kuvastuu myös, kuinka sosiaalinen luokka-asema on vaikuttanut

lapsuuden ja nuoruuden elämään ja mahdollisuuksiin. Kertojat ovat lähes saman ikäisiä. Veikko

edustaa varakasta maanomistajasukua, jonka mailla oli vuokralaisina torppareita. Veikon elämä oli

lapsuudessa ja nuoruudessa huoletonta ja yltäkylläistä. Äiti piti huolta siitä, että lapset kouluttautuivat

ja pääsivät työn syrjään kiinni. Kotoa lähdettiin vasta opiskelemaan ja viikonloppuisin palattiin

lapsuudenkotiin ruokavarastoja täyttämään. Salmen vanhemmat taas olivat torppareita, jotka

työskentelivät talossa renkinä ja piikana. Perheen elanto oli hyvin niukkaa ja uusi mekko joulujuhlaan

mahdollistui vain kunnan köyhäinavun kautta. Vakavasta sairastumisesta seurasi ero

lapsuudenperheestä ja vieraantumisen kokemus. Salme muutti kotoa 13-vuotiaana ja aloitti työnteon

koulun ohella. Ammatilliseen oppiin pääsy oli seurausta siitä, ettei Salme ”kelvannut” piiaksi.

Tarinasta kuvastuu voimakas selviytymisen eetos haasteellisesta elämäntilanteesta huolimatta.

Veikon ja Salmen tarinat kuvaavat ennen sotia syntyneiden sukupolvien lapsuutta, jolloin

yhteiskuntaluokalla saattoi olla suuri merkitys elämänvalintoihin etenkin syrjäisillä seuduilla.

Koulutusyhteiskunnan rakentuminen tasoitti vähitellen luokkaeroja, mutta sosiaaliset erot merkitsivät

yhä epätasa-arvoisia lähtökohtia elämänpolulle. Erityisesti maaseudun torpparien asema oli käynyt

ahtaaksi 1940-luvulla, mikä kuvastuu tarinoista vastakkaisista näkökulmista. Lähtökohtien

erilaisuudesta huolimatta molemmissa myyteissä korostuu tyytyväisyys menneeseen elämään. Erot

maaseudun ja kaupunkien välillä ilmenivät muutamassa muussakin haastattelussa.

Lapsuuden muistot tulivat esille yhtä lukuun ottamatta kaikissa tarinoissa. On mahdollista, että

haastattelua varten oli palautettu mieleen erityisesti elämän varhaisia vuosia, minkä jälkeen oli

saatettu kokea epävarmuutta sen suhteen, mitä seuraavaksi tulisi kertoa. Joka tapauksessa

lapsuusmuistot korostuvat tarinoissa. Haastateltavien ensimmäiset muistikuvat käsittelivät

vanhempia, sisaruksia, kotitöitä, koulunkäyntiä ja harrastuksia. Kuten teoria-osuudessa on esitetty,

minäkäsitykselle tärkeimpien muistojen ajatellaan ajoittuvan 18–30 –ikävuoden välille (Randall,

2011). Tässä tutkimuksessa korostuivat kuitenkin lisäksi lapsuusmuistot, mikä vahvistaa Fivushin

(2019) käsitystä varhaisten muistojen säilymisestä läpi elämän.

Lapsuuden ja aikuisuuden väliin jäävät nuoruusvuodet eivät tulleet erillisenä elämänjaksona esille,

ellei sota-aika ajoittunut noihin vuosiin. Syynä kerronnan aukkoon voi olla, että vanhimmassa

ikäryhmässä etenkin maalla oli tavanomaista, että nuoret siirtyvät jo varhain koulunpenkiltä suoraan

aikuisten töihin joko omalle tilalle tai toisen palvelukseen. Teini-ikää erillisenä elämänvaiheena ei

siten tunnistettu. Maatalouden ulkopuolella toimiville ja kaupungissa asuville

koulutusmahdollisuudet olivat kuitenkin paremmin saatavilla ja koulunkäynnin jatkaminen

84

mahdollisti pidemmän nuoruuden. Mikäli nuoruudesta kerrottiin, se liittyikin sodan lisäksi

opiskeluun.

4.2.2 Nuoruusvuosien ideologinen asemoituminen ja sotamuistojen keskeisyys

Kaikki haastateltavat, jotka olivat kohdanneet lapsuudessa tai nuoruudessa sotavuodet, mainitsivat

sodan. Teema on keskeinen kaikkien niiden haastateltavien tarinoissa ja myyteissä, joiden omaan tai

perheen elämään sodalla oli suoranaisia vaikutuksia. Sota osoittautui merkittäväksi

sukupolvikokemukseksi, jolla myös rakennettiin ikää sosiaalisena kategoriana. Kaisan koulunkäynti

katkesi opettajan lähdettyä sotaan, sillä kouluun ei saatu sijaisopettajaa. Hän lukikin kansakoulussa

”yhden luokan yli”, jolloin koulun keskeytyksellä ei ollut suurta vaikutusta. Myös Martan ja Salmen

koulunkäynti keskeytyi ajoittain pommituksiin. Heikin koulunkäynti loppui kokonaan ja jatkui vasta

sodan jälkeen, jolloin oli mentävä omaan ikään nähden alemmalle luokalle.

Jatkosodan aikana kotijoukkojen työvelvollisuus koski kertojien mukaan nuoria heidän täytettyään

16 vuotta. Sirkka oli kuitenkin jo talvisodan aikana pikkulottana ja osallistui kansakouluikäisestä

alkaen lottatöihin aikuisten lottien ohjauksessa. Myöhemmin Sirkka jatkoi lottana. Myös Heikki ja

Martta kertoivat kokemuksistaan työvelvollisina jatkosodan aikana. Viljelystiloilla riitti

kotirintamatöitä omilla tiloilla. Naiset joutuivat tuolloin tekemään omien töidensä lisäksi miesten

työt. Aliina muisteli, kuinka raskaita tilan työt olivat. Myös Aune työskenteli kotitilalla. Martan ja

Sirkan tarinoissa kotirintaman tehtävät valottivat paitsi yksilön myös yhteisön näkökulmaa. Martta

kertoi saaren hengestä ja vertasi sitä talvisodan henkeen, yhteiseen kansalliseen ponnistukseen, johon

kaikki kynnelle kykenevät, myös lapset, olivat valmiita antamaan panoksensa. Myös Sirkka korosti,

kuinka sota oli ihmisiä yhdistänyt kokemus. Kaikki osallistuivat, eikä kukaan kyseenalaistanut sotaa

tai työvelvoitetta, mikä tuli esille myös Heikin tarinassa. Kukaan ei ilmaissut, että elämästä osa olisi

valunut hukkaan tai, että elämä olisi voinut edetä toisin ilman sotaa.

Kaikkiaan kotirintamatyön ikäluokkaan kuului kuusi haastateltavaa, Aune, Heikki, Salme, Sirkka,

Aliina ja Martta. Salme on ilmeisesti vammansa vuoksi välttynyt värväykseltä. Ajankohta oli

keskeinen jokaisen kodin ulkopuolella työskennelleen elämäntarinassa ilman, että asiaa erikseen

kysyttiin. Kotirintamatyö tuli tarinoissa esille paitsi tärkeänä teemana, myös ylevänä kansallista

itsetuntoa osoittavana tekona. Sotavuosin sisältyi myös rakkaiden läheisten ihmisten menettämistä tai

vammautumista. Aliina menetti kaksoisveljen, Lilja veljen ja Sirkan veli invalidisoitui. Sota myös

arkistui ja Martta muisti pommin osuneen jopa kotitaloon ja Heikki kertoi, kuinka Helsingissä

85

tulitettiin siviilejä. Martta kertoi, ettei lopulta osannut edes pelätä, sillä ”pommi tuli sinne ja pommi

tuli tänne”.

Muistot sota-ajasta haluttiin pitää elävinä kertomalla niistä. Kerronnassa tuli esille elämäntarinan

opetuksellinen tehtävä. Seuraaville sukupolville haluttiin jättää perinnöksi suureen kansalliseen

historiaan liittyvä narratiivi. Vaikka sodasta seurasi paljon kärsimystä ja työt olivat ajoittain raskaita

niin fyysisesti kuin henkisestikin, kaikki kestettiin, sillä uhri koettiin yhteiseksi ja uhrauksia

kunnioitetaan yhä. Sota-aikaa muistelleet eivät myöskään mainitse kohdanneensa traumatisoitumista

myöhemmin elämässään. On mahdollista, että mikäli traumoja on syntynyt, ne on kyetty sovittamaan

minuuteen. Sopeutuminen merkitsee coping-kykyisyyttä. Lisääntyneestä resilienssistä puolestaan on

voinut olla hyötyä myöhemmin elämässä kohdattaessa haasteita esimerkiksi ikääntymiseen liittyen.

Lisäksi on mahdollista, että nuoria yhdistänyt, yhteisöllinen, isänmaallinen arvopohja on tarjonnut

laumasuojaa vähentäen traumatisoitumisen riskiä. Harms (2015) ilmaiseekin, että monet tekijät

voivat estää traumatisoitumista. Suojaa voi tarjota kokemus siitä, että yksilötason resursseihin

yhdistyy yhteisöllisen riskin kokeminen reiluksi sekä resurssien jakautuminen tasapuolisesti. Lisäksi

sotakokemuksiin saattoi liittyä suojaavana tekijänä voimakas tunne sosiaalisesta tuesta. (Emt., 68–

73.) Mielenkiintoinen havainto onkin, että kaikkien viiden kotirintamalla työskennelleen

haastateltavan myytti on koherentti ja yhteensovitettu, kun kaikkiaan koherentteja ja

yhteensovitettuja myyttejä on aineistossa kuusi. Koherenssia ja yhteensovittamista tarkastellaan

erikseen jäljempänä tässä luvussa.

Nuoruuden ideologinen asemoituminen tulee esille myös muiden haastateltavien myyteissä melko

yhtenäisenä läpi elämäntarinan. Esimerkiksi Veikon arvopohja on rakentunut pitkälti

lapsuudenkodista peritylle totuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kunnioittamiselle. Kaisan

myytissä esiintyvät koulutukseen ja tietoon liittyvät arvot. Tarjan myytti pohjautuu turvallisuuden ja

sopusoinnun arvoille. Lisäksi ideologiat ilmentävät mm. ystävyyttä, rakkautta, iloa, onnea ja

altruismia. Mikäli narratiivinen myytti oli rikkonainen, ei ideologiaa tunnistettu. Rikkonaisia ja

epäkoherentteja myyttejä oli kaikkiaan kolme. Kuten McAdams (1993) ilmaisee, identiteetin

kehittymisen kannalta juuri siirtymä nuoreksi aikuiseksi on ratkaiseva vaihe ihmisen elämässä.

Tuolloin henkilökohtainen myytti asemoituu ideologisesti ja melko pysyvästi. Vaikka sitouttavasta

osallistumisesta sotaponnisteluihin nuoruusvuosina ja nuorena aikuisena ei aineiston perusteella voi

tehdä yleistäviä johtopäätöksiä, tukee aineisto kuitenkin näkemystä nuoruusvuosien arvojen ja

totuuskäsitysten merkityksestä ihmisen loppuelämään. Nuoruuden voimakkaan ideologisen

altistuksen seurausten ymmärtäminen on yhä keskeisempää myös nykyisessä globaalissa maailmassa.

86

4.2.3 Toimijuus ja läheisyys sekä roolit tarinoissa ja myyteissä

Psykososiaalisen kehittymisen seurauksena elämäntarina, myytti ja identiteetti alkavat vähitellen

elämän edetessä painottua yksilölliseen toimijuuteen (agency) ja yhteisölliseen läheisyyteen

(communion). Toimijuutta ja läheisyyttä ilmaistaan imagoissa, jotka voivat sisältää useita rooleja.

Ikääntyessään ihminen pyrkii tasapainoon yhtenäistämällä myytissään keskenään ristiriitaiset imagot.

Analyysissä on huomioitava, että imagot ovat paitsi laajoja narratiivisia kategorioita, jotka sisältävät

ihmisille yhteisiä piirteitä, myös yksilöllisiä minäkäsityksiä ja identiteettejä. Imagojen tyypittely

voidaan jakaa neljään osaan sen mukaan ilmentääkö identiteetti sekä toimijuutta että läheisyyttä,

pelkästään läheisyyttä vai pelkästään toimijuutta. Lisäksi on mahdollista, ettei kumpikaan

motivaatiotaipumus tule esille myytissä. (McAdams 1993.)

Imagon rooleilla kuvaan yksilön yksilöllistä käyttäytymistä suhteessa yhteisöön. Analyysissä olen

käyttänyt seuraavia McAdamsin (1993) ilmaisemia rooleja: soturi (warrior), tekijä (maker),

perinteenvaalija (ritualist), älykkö (sage), matkaaja (traveler), ystävä (friend), hoivaaja (caregiver)

sekä ”tunteen palo” –rooli (lover). Viimeksi mainittu rooli merkitsee samaan aikaan intohimoista

suhdetta sekä työhön että yksityiselämässä ihmissuhteisiin tai vaihtoehtoisesti antautumista

esimerkiksi jollekin aatteelle tai uskonnolle. Koska suora käännös (rakastaja) ei vastaa roolia

sisällöllisesti, olen suomentanut roolin ”tunteen paloksi”. Lisäksi muutamien henkilöiden rooleiksi

olisi vaihtoehtoisesti sopinut käytettäväksi roolit: opettaja (teacher), neuvonantaja (counselor) ja

sovittelija (arbiter).

Kuuden haastateltavan myytin imagot osoittivat sekä toimijuutta että läheisyyttä. Toimijuus tuli esille

neljässä myytissä soturin roolissa ja kahdessa myytissä tekijän roolissa. Soturi on maskuliininen rooli

ja edustaa mm. rohkeutta, emotionaalisuutta ja haasteiden kohtaamista. Tekijää voi kuvata luovaksi

teosten tai hyödykkeiden valmistajaksi tai yrittäjäksi, joka on vähemmän ihmisten välinen kuin muut

imagotyypit. Läheisyys imagona ilmeni viidessä myytissä tunteen palo -roolina, joka osoittaa

jakautuneisuutta menestymisen tavoitteluun sekä työssä että yksityiselämässä. Vain yhden henkilön

imagossa läheisyys ilmeni perinteenvaalijan -roolina, jossa keskeistä oli suvun historian

säilyttäminen ja äidin merkityksen korostaminen roolimallina.

Pelkästään toimijuuden imago kuvastui viidestä myytistä. Yhden henkilön imagossa toimijuus tuli

esille kahdessa roolissa, jotka olivat älykkö ja tekijä. Älyköllä on paljon tietoa ja hän pitää koulutusta

ja oppimista tärkeänä ja on lisäksi itsenäinen ihminen. Tekijän rooli kuvastaa yksin tekemistä, työstä

nauttimista ja hyvää keskustelukumppanuutta. Toisen henkilön myytin imagossa painottui pelkästään

87

tekijän rooli. Se ilmaisi käsin kosketeltavien asioiden tekemistä ja sitä, ettei pyrkimyksenä ole saada

aikaan suuria saavutuksia. Lisäksi henkilö suo itselle paljon yksityisyyttä olematta kuitenkaan

yksinäinen. Myös kolmannen henkilön imagossa korostui tekijän rooli. Rooli kuvastaa tuotteiden

valmistajaa, joka on vähemmän ihmisten välinen kuin muut imagotyypit, mutta kuitenkin rakastava

äiti. Neljännen toimijuuteen painottuvan henkilön imagossa tuli esille matkaajan rooli. Matkaajalle

matkanteko on keskeistä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Viidennen henkilön myytissä toimijuutta

kuvasi tekijän rooli. Tekijä viihtyy yksin, vaikka tuleekin toimeen toisten ihmisten kanssa.

Kolmas imagotyyppi painottui läheisyyteen. Läheisyys oli keskeinen kolmen haastateltavan

imagossa. Yhden henkilön imagon keskeiset roolit olivat ystävä ja perinteenvaalija. Ystävä roolina

merkitsee ystävyyssuhteiden ja tärkeiden henkilöiden esiintymistä läpi myytin. Perinteenvaalija

roolina tarkoittaa halua säilyttää muistot harmittomasta menneisyydestä, vaalia mennyttä sekä opettaa

traditiot seuraavalle sukupolvelle. Myös toisen henkilön läheisyyttä painottavan imagon roolit olivat

ystävä ja perinteen vaalija. Tälle henkilölle ystävä roolina merkitsi tärkeitä läheissuhteita ja samaan

aikaan usein ilmenevää yksinäisyyden kokemusta. Perinteenvaalija roolina tarkoitti hänelle

varhaisten lapsuusmuistojen ja menneisyyden muistelua sekä jossain määrin romanttista asennetta

tulevaisuutta kohtaan. Kolmannen henkilön läheisyyteen painottuvassa imagossa tuli esille hoivaajan

rooli. Hän oli tehnyt hyväntekeväisyystyötä ja pyrki edelleen pitämään vähäosaisempien puolia.

Vaikka haastateltavien tarinoista ja myyteistä oli tunnistettavissa toimijuutta ja läheisyyttä kuvaavia

imagotyyppejä sekä imagojen klassisia rooleja, ei tyypittelyä voi pitää aukottomana. On mahdollista,

että haastateltavilla on muitakin imagoja ja rooleja, jotka eivät tulleet haastattelussa esille. Analyysi

kuitenkin vahvistaa McAdamsin (1993) psykologisten tutkimusten pohjalta syntynyttä teoreettista

olettamaa, jonka mukaan ihmisillä on useimmiten kaksi keskenään ristiriitaista imagoa, jotka

painottuvat toimijuuteen ja läheisyyteen, minkä lisäksi rooleja voi olla useita. Osalla ihmisistä voi

kuitenkin olla vain joko toimijuutta tai läheisyyttä painottava imago, kuten tässäkin tutkimuksessa

tuli esille. Lisäksi tämän tutkimuksen tarinoista ja myyteistä oli havaittavissa vain muutamia rooleja.

4.2.4 Myytin koherenssi, yhteensovittaminen ja generatiivisuus

Kaikkiaan koherentteja ja yhteensovitettuja myyttejä oli kuusi. Koherenssi tarkoittaa tarinan

johdonmukaisuutta, mikä on olennaista vanhuudessa fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta

(Becker 2001, 92). Koherentti ja yhteensovitettu myytti kertoo yhtenäisestä psykososiaalisesta

minuudesta, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus tulevat myytissä ja tarinassa esille

88

yhtenäisenä siten, että kokonaisuus on järkeenkäypä ja mahdollistaa elämän kokemisen

merkitykselliseksi. Myytti kertoo ihmisen henkilökohtaisesta totuudesta ja faktoista siten, kuin

ihminen itse niihin uskoo. Koherenssi ja yhteensovittaminen eivät tarkoita, etteikö elämään kuuluisi

tai olisi kuulunut vastoinkäymisiä. Ennemminkin myytin on oltava joustava, sillä se paitsi kestää

myös tarvitsee kärsimystä kehittyäkseen. Myytistä on kuitenkin tultava esille, että ihminen hyväksyy

menneisyyden eikä näe nykyisyyden valossa tulevaisuutta synkkänä.

Koherentteihin ja yhteensovitettuihin myytteihin liittyikin haastateltavien käsitys hoivakodista

luonnollisena elämänsiirtymänä. Romanttista haikailua entiseen kotiin tai kaipuuta menneeseen

elämään ei ilmennyt. Omaa myyttiä myös tarkasteltiin myönteisesti. Erityisesti yhden henkilön tarina

sisälsi iloa ja onnentunteita elämää muistellessa. Toisen henkilön tarina sisälsi iloa ja sarkasmia. Neljä

henkilöä analysoi elämää ja liitti elämäntarkastelun osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia.

Yksi niukka myytti ilmensi puolestaan hyvää mieltä ja kiitollisuutta elämää kohtaan. Koherenssi ja

yhteensovittaminen yhdistyvät korkeaan ikään viidessä tapauksessa kuudesta. Yhtä lukuun ottamatta

koherentin ja yhteensovitetun myytin omaavat haastateltavat olivat kaikista haastateltavista

vanhimpia eli 90–96 -vuotiaita.

Koherenteista ja yhteensovitetuista tarinoista ja myyteistä kävi ilmi, että päätös hoivakotiin muutosta

oli ollut ensisijaisesti oma. Haastateltavat kokivat, että oma terveys oli huonontunut siinä määrin,

ettei entinen koti enää tarjonnut riittävää turvallisuuden tunnetta. Vaikka fyysisiä hankaluuksia oli

kaikilla kuudella, neljällä henkilöllä fyysinen terveys oli parempi kuin muilla haastatelluilla. Heidän

terveydentilansa mahdollisti suuremman vapauden liikkumiseen omatoimisesti talon ulkopuolella.

Edelleen kaikkien ryhmään kuuluvien muisti oli hyvä ja selvästi parempi kuin muilla haastateltavilla.

Muista haastateltavista vain Tuijalla oli johdonmukaiseen tarinaan liittyen hyvä muisti.

Koherentin ja yhteensovitetun myytin omaavien haastateltavien tarinat olivatkin paitsi

johdonmukaisia myös lineaarisia. Yhdessä tarinassa tapahtumien ajallinen järjestys ja jopa tarkkojen

tapahtumavuosien muistaminen oli tarkempaa kuin kenelläkään muulla haastatellulla lukuun

ottamatta kahta muuta tarinaa, jotka olivat hyvän muistin ansiosta ajallisesti tarkkoja, mutta

kokonaisuutena epäkoherentteja. Kaikkien koherentin myytin omaavien haastateltavien kerronta

sisälsi paluuta eteen- ja taaksepäin muistoissa, mutta ominaisuutta ei voi liittää erityisesti korkeaan

ikään tai heikentyneeseen terveydentilaan. Sen sijaan huono kuulo haittasi melko tai erittäin paljon

vuorovaikutusta kolmen henkilön kanssa.

McAdams ilmaisee ihmisellä olevan pyrkimys yhtenäisen myytin luomiseen keski-iästä alkaen.

Yhtenäinen myytti merkitsee tulevaisuuteen katsomista luottavaisesti ja ”generatiivisen

89

käsikirjoituksen” luomista myytissä ja tarinassa. Tällä tavoin ihminen ”oikeuttaa” minuuden ja jättää

”perinnön” seuraaville sukupolville. Tässä tutkimuksessa generatiivisuus tuli koherenteissa ja

yhteensovitetuissa myyteissä esille perinteiden vaalimisessa, tarinoiden opetuksissa ja sosiaalisen

vuorovaikutuksen yksilöllisissä tavoissa. Koherenssia, identiteetin eheytymistä ja myytissä

havaittavaa yhteensovittamista voi kuvata ”sovinnon tekemiseksi elämän kanssa”. Kuten aiemmin oli

esillä, näkökulman muutos merkitsee transsendenssin lisääntymistä elämässä. Transsendenssista

ylevyyttä tai viisautta voi pitää yhtenä haastateltavien tarinoiden ja myyttien koherenssin ja

yhteensovituksen kanssa.

Loppuvanhuutta ja elämän viimeisiä vuosia voidaan nimittää myös postmyyttisiksi vuosiksi.

McAdamsin (1993) mukaan luopuminen myytin rakentamisesta tarkoittaa, että ihmisestä tulee

vastaanottaja luomalleen kypsälle myytille. Postmyyttiset vuodet tarkoittavat myytin hyväksymistä

ja sopeutumista elämän päättymiseen. Suurin osa haastateltavista eli yhteensä 10 henkilöä kuuluu ns.

neljännen tai viidennen iän ikäryhmään eli haastateltavat ovat yli 80-vuotiaita ja valtaosin yli 90-

vuotiaita. Korkeaa ikää voidaan pitää postmyyttisyyden ennakkoehtona. Postmyyttistä

elämänvaihetta ei tässä tutkimuksessa kuitenkaan tarkasteltu. Elämästä luopumista tai kuolemaa ei

myöskään kukaan haastateltavista käsitellyt tarinassaan.

4.2.5 Repeämät tarinassa ja myytissä

Menneisyyden osalta koherentteja myyttejä oli kolme. Kertojat muistivat menneisyyden hyvin ja

myytit olivat johdonmukaisia ja lineaarisia. Myytit sisälsivät paljon yksityiskohtaisia muistoja. Myös

nykyhetki oli kirkkaana mielessä. Kuitenkin myyteistä kuvastui tyytymättömyys ja

sopeutumattomuus vallitsevaan olotilaan ja epävarmuus tulevaisuutta kohtaan. Sairauksia ja

hoivakotiin muuttoa voi pitää elämäntarinan repeäminä, joista on seurannut toivottomuutta ja myytin

etenemisen keskeytyminen. Elämäntarinoista tuli esille, että myytti oli suistunut raiteiltaan. Entisestä

kodista oli jouduttu luopumaan vastoin tahtoa, sairaudet olivat kasautuneet, puoliso oli menehtynyt

ja muutto etäälle entisestä kodista olivat merkinneet taakan kumuloitumista. Menneisyyden osalta

koherentteja myyttejä ei voikaan pitää yhteensovitettuina, sillä koherenssia ja henkilökohtaisten

kokemusten yhdistämistä synteesiksi pidetään elämän tavoitteina.

Muun muassa sairaudet ja neurokognitiiviset vaikeudet voivat estää eheän narratiivin syntymisen.

Kun aivot kuormittuvat, voi seurauksena olla kognitiivinen ja emotionaalinen stressitila. Mikäli

hankaluudet rajoittavat päivittäistä vuorovaikutusta, voi syntyä tunne, ettei tilanteesta ole mahdollista

90

selviytyä. Hänninen (2002) ilmaiseekin, ettei surua voi säätää tahdonvoimalla, vaan emootioita ja

tarinaa on tulkittava uudelleen. Toivo, epätoivo ja pelko ilmenevät suhteessa ihmisen tavoitteisiin ja

tarpeisiin surun tuottaessa lisäksi mahdollisesti itsesääliä. Tuska voi lieventyä, mikäli paremman

tulevaisuuden voi havaita olevan mahdollinen vasta koettujen kärsimysten kautta. (Hänninen 2002,

69–70.) Kuten Machielse ja Hortulanus (2014) puolestaan esittävät, suuret elämänmuutokset voivat

johtaa huomattaviin muutoksiin ystävyyssuhteissa. Mikäli sosiaaliset kontaktit ja läheisten tarjoama

emotionaalisen tuen määrä pienenee, voi elämänlaatu heikentyä entisestään. (Emt., 127–129.)

Lisäksi tutkittaessa aivoverenkiertohäiriöiden vaikutuksia on havaittu, että aivojen

vahingoittumisessa uhkaavaksi koetaan, mikäli menetetään kyky ilmaista itseä narratiivisesti tai

mikäli ilmaisukyky alenee. Narratiivisen psykologian perspektiivistä olosuhteiden asettamat

vaatimukset ylittävät käytettävissä olevat narratiiviset resurssit. Usein unohdetaan, että narratiivinen

eheytyminen on keskeinen osa hoitoa, jotta elämä voidaan kokea jälleen merkitykselliseksi.

Katastrofireaktio puolestaan voi johtaa minän hajoamiseen ja ylenmääräiseen huoleen. (Medved ja

Brockmeier 2008, 68.) Mikäli ajatukset ohjautuvat menneisyyden ja entisen elämäntilanteen

palauttamiseen, voi edessä olla umpikuja. Tarinallinen eheytyminen tarkoittaakin, että sairaus tulee

osaksi elämäntarinaa, jolloin on mahdollista löytää uusia elämänarvoja ja lisätä uskoa elämään.

(Hänninen 2002, 100, 144.)

Toisen ryhmän muodostivat menneisyyden osalta osittain koherentit myytit, joita oli kolme. Kertojat

muistivat sekä lapsuuden että varhaisen aikuisuuden tapahtumia hyvin, mutta myöhempi aikuisuus

oli hatarasti muistissa muistiongelmien vuoksi. Vaikka myytissä oli aukko, nykytilanne toi jälleen

vakautta myyttiin, sillä nykyisyyttä muistettiin vaihtelevassa määrin. Siitä huolimatta, ettei kaikkia

viime vuosien tai edellisen päivän tapahtumia muistettu tarkasti, oli osa lähimenneisyyden

tapahtumista hyvin muistissa erityisesti kahdella henkilöllä kolmesta. Kaikki kolme puhuivat myös

muisteluprojektista, joten sillä näyttikin havaintojeni perusteella olleen kognitiivista toimintakykyä

aktivoiva ja elvyttävä vaikutus. Kaikki kolme haastateltavaa kokivat elämän nykyisellään jokseenkin

merkityksettömäksi ja kahdella oli lisäksi jossain määrin romanttinen tulevaisuudenkuva.

Yhdellä haastateltavalla, jonka myytti oli menneisyyden osalta osittain koherentti, oli ajoittain

ongelmia puheentuottamisessa, mikä hankaloitti vuorovaikutusta. Hän oli kuitenkin erinomainen

kertoja, jonka ehtymätön tarina-arkku oli sisällöllisesti rikas. Koska myytti oli muista tarinoista

poiketen johdonmukainen syklisesti, oli ajallista yhteyttä toisinaan hankala tavoittaa. Perhettä

koskien tarinassa oli aukko. Perhe mainittiin vain yhdessä lauseessa. Elämänvaiheita voidaan

sivuuttaa monista syistä. Etenkin miesten kertomukset ovat naisten kertomuksiin verrattuna

tutkimusten mukaan urapainotteisia. On mahdollista, että kertoja piti kotiasioista puhumista

91

naistapaisena. Feminiinisen hoivan piirteet eivät välttämättä sovi tavoiteltavaan maskuliiniseen

mieskuvaan.

Toinen menneisyyden osalta osittain koherentti myytti oli sekä ajallisesti lineaarinen että

johdonmukainen myöhäiseen keski-ikään saakka, minkä jälkeen muistissa oli aukko. Kolmannella

haastateltavalla muisti oli heikentynyt muita enemmän dementian johdosta. Silti myös hänellä oli

pitkäkestoinen, identiteetin määrittelyyn liittyvä muisti säilynyt hyvin mahdollistaen narratiivisen

toimijuuden. Lapsuuden ja varhaisen aikuisuuden muistot olivat yksityiskohtaisia ja tarkkoja. Hänen

myyttinsä oli niin ikään lineaarinen ja johdonmukainen siltä osin, mitä muistettiin.

Myös epäkoherentteja ja epäjohdonmukaisia myyttejä ja tarinoita oli kolme. Yksi myytti kuvasi

minuuden jakautumista kahtia siten, että myytissä tulivat esille entinen ja uudestisyntynyt minä.

Minuudet yhdisti sairausnarratiivi. Kertojan oli toisinaan vaikea ilmaista itseään selkeästi.

Uudestisyntyminen oli tarjonnut sovituksen menneelle, minkä vuoksi keskeistä myytissä oli

tulevaisuus. Mennyttä ei nähty kovin tarpeelliseksi muistella, vaikka esille tuodut seikat olivatkin

mielessä tarkasti. Myytti oli todellisuuspakoinen ja siinä tuli esille suuri tarve vuorovaikutukseen ja

itseilmaisuun.

Toinen epäkoherentti myytti ilmaisi minuuden jakautumista kahteen vastakkaiseen todellisuuteen,

joissa minuudet yhdisti sairausnarratiivi. Myytti oli todellisuuspakoinen, epälineaarinen ja

epäjohdonmukainen. Puheentuottamiseen liittyi suuria ongelmia. Kuitenkin nykyisyys ilmeni

myytissä vakaana osoittaen sopeutumista elämäntilanteeseen. Myytti ilmensi lisäksi

elämänmyönteisyyttä ja tarvetta vuorovaikutukseen. Myytti oli ajallisesti tarkka. Se, mitä

todellisuudesta kerrottiin, ilmaistiin vuosiluvun tarkkuudella. Kolmas epäkoherentti myytti ja tarina

jäi osin hämärän peittoon, sillä myytti oli jokseenkin juuttunut paikoilleen elämän kaaoksellisuuden

takia. Myytti ei ollut lineaarinen, mutta sisälsi huumoria ja oli johdonmukainen siltä osin, mitä

kerrottiin. Myytissä tuli esille, että nykyisyyteen liittyi hallinnan tunteen menetys ja tulevaisuuteen

kohdistui epätoivoa ja pelkoa.

92

5 JOHTOPÄÄTÖKSET

Seuraavissa alaluvuissa käsittelen tässä tutkimuksessa esille tulleita keskeisiä tutkimustuloksia,

havaintoja ja päätelmiä liittyen omaelämänkerralliseen elämäntarkasteluun ja muisteluun

hoivakotikontekstissa.

5.1 Muistelun tavoitteena on yhtenäinen minäkäsitys ja identiteetti

Olen tutkimuksessani tarkastellut ikäihmisten omaelämänkerrallista muistelua sosiaalipsykologisesti

sekä narratiivisen psykologian että narratiivisen gerontologian perspektiiveistä. Olen tutkinut, kuinka

kertojat merkityksellistävät elämäänsä henkilökohtaisissa tarinoissaan ja myyteissään rakentaen

samalla minuuttaan ja identiteettiään. Tyypittelyn avulla nostin tarinoista ja myyteistä esille piirteitä,

joiden merkitystä haastateltavien elämässä analysoin. Narratiivisessa elämäntarkastelussa yhtenäistä

psykososiaalista minuutta ilmaistaan koherentilla ja yhteensovitetulla tarinalla ja myytillä.

Yhteensovittaminen ilmaisee, että henkilö hyväksyy elämänsä sellaisenaan ja katsoo tulevaisuuteen

levollisin mielin.

Muutosten, menetysten ja elämänsiirtymien edessä hyvä tarina auttaa selviytymään (Randall &

McKim 2008, 118). Tässä tutkimuksessa vanhimpien haastateltavien tarinoissa elämän käännekohdat

ja menetykset liittyivät läheisten menehtymisen ja terveyden heikkenemiseen. Mikäli kokemukset oli

kyetty sopeuttamaan henkilökohtaiseen myyttiin, näyttäytyi minuus yhtenäisenä. Mikäli menetyksiä

ei ollut kyetty sopeuttamaan osaksi henkilökohtaista myyttiä, oli narratiivinen eheytyminen kesken

ja myytti näyttäytyi rikkonaisena. Muutaman nuorimman haastateltavan tarinoissa rikkonaisuutta

selitti psyykkinen sairaus. Epäkoherentti myytti ilmaisee hyvinvoinnin olevan nykyisyydessä

vähäinen, mikä vaikuttaa elämän tyytyväisyyden odotukseen myös tulevaisuudessa. Ihminen voi silti

vielä hoivakodissakin kertoa tarinaansa uudelleen minuutta eheyttävällä tavalla. Ikäihmisen

muistellessa elämää ei olekaan tarkoitus elää menneisyydessä, vaan tarkastella menneisyyttä

nykyisyyden valossa (Andrews 2014, 52–53).

Ikääntyminen kuitenkin haastaa yksilöllisen merkityksellisyyden ja tarpeiden tyydytyksen eri tavoin.

Monille vanhuksille esimerkiksi muutto hoivakotiin voi merkitä heikkenemisen ja toisten avun

93

varaan turvautumisen olennaista lisääntymistä ja elämän ratkaisevaa muutoskohtaa, mikä voi olla

uhka yhtenäiselle minäkäsitykselle ja identiteetille. Kun entisestä elämästä on vähitellen luovuttava,

voi seurauksena olla sopeutumattomuutta. Minuuteen vaikuttaakin erityisesti tapa, jolla suhtaudutaan

negatiivisiin elämänkokemuksiin. Kasvu merkitsee, että ihminen kykenee käyttämään kokemuksiaan

menneisyydestä vahvistaakseen minuutta ja minä-pystyvyyttä sekä selkeyttääkseen identiteettiä ja

lisätäkseen elämän merkityksellisyyttä. (Pals 2006, 181–182.)

Tässä tutkimuksessa hallinta ja psykososiaalinen hyvinvointi ilmenivät koherentissa myytissä

yleisenä tyytyväisyytenä elämään. Hallintaa ja mielen hyvinvointia edistivät paitsi fyysinen, myös

psykologinen ja sosiaalinen toimintakykyisyys. Erityisesti tyytyväisyyttä lisäsivät hyvä muisti,

elämän kokeminen tarkoitukselliseksi sekä se, että päätös hoivakotiin muutosta koettiin ensisijaisesti

omaksi valinnaksi. Sosiaalista hyvinvointia puolestaan vähensi, mikäli mahdollisuus henkiseen

kasvuun, osallisuuteen ja toimijuuteen koettiin vähäisiksi. Edennyt muistisairaus lisäsi yksinäisyyden

sekä turvattomuuden kokemusta.

Hoivakotikontekstissa on huomioitava, ettei ikäihmisillä ole mahdollisuutta ratkaista ongelmia

esimerkiksi palaamalla entiseen kotiin. Vähäisistä vaikutusmahdollisuuksista omaa elämää koskeviin

päätöksiin voi seurata elämänhallinnan vähenemistä ja stressiä. Havaintojeni mukaan kokemus

hallinnantunteesta on keskeinen, jotta elämän voi kokea tarkoitukselliseksi. Hallinnantunteen

menetys puolestaan johtaa ahdistuneisuuteen ja sopeutumattomuuteen. Niin kuin tässäkin

tutkimuksessa tuli esille, vanhemmat ihmiset kuitenkin ilmaisevat stressiä vähemmän suhteessa

elämänhankaluuksiinsa. Hanne Laceullen (2014, 109) mukaan vanheneminen merkitseekin yleisen

elämäntyytyväisyyden lisääntymistä vääjäämättömistä menetyksistä huolimatta. Vähäisempi stressi

voi olla osoitus siitä, että vanhemmilla on nuorempia kehittyneempi fyysinen, emotionaalinen tai

taloudellinen resilienssikapasiteetti. Yleinen oletus on, että vanhemmat kuitenkin kohtaavat stressiä

nuorempia enemmän, vaikka ilmaisevat sitä vähemmän. (Frydenberg 2017, 124–126.)

Kuten Randall ja McKim (2008) ilmaisevat, oman kehon, elämänympäristön olosuhteiden ja ajattelun

muuttuminen voivat johtaa narratiiviin rikkoutumiseen. Henkisellä joustavuudella onkin suuri

merkitys onnistuneeseen vanhenemiseen, sillä ihmisen on joko selvittävä muutoksista tai

sopeuduttava niihin. (Kern & Friedman 2010, 162–164.)

94

5.2 Muistiongelmat eivät merkitse tarinan päättymistä

Yksilöhaastattelut etenivät keskenään hyvin samanlaisessa narratiivisessa järjestyksessä, mikä tulee

esille myös Trompin (2011) tutkimuksessa. Hän ilmaisee, että vanhustenhoitokontekstissa tehdyssä

interventiossa havaittiin vanhempien ihmisten kertomissa elämäntarinoissa pisimmän osan

muodostuvan melko kronologisesta elämäntarinan kerronnasta, minkä jälkeen kertoja laajensi

kerrontaansa joidenkin teemojen ja tapahtumien kuvauksella. Useimmiten tarinat päättyivät

kuvaukseen elämästä hoivakodissa. (Emt., 262–263.) Tämän tutkimuksen haastattelut etenivät

kuvatulla tavalla, mikäli haastateltavien muisti ei rajoittanut kerrontaa. Onkin huomattava, että

Suomessa hoivakodeissa asuvat vanhukset ovat yleisesti ottaen melko huonokuntoisia, sillä

vanhuspalvelulain (Eduskunta, 980/2012) tavoitteiden mukaisesti ikäihmisten asumista omassa

kodissa pyritään tukemaan mahdollisimman pitkään.

Varsinaista naistapaista puhetta, jossa olisi käsitelty läheisiä ihmissuhteita, kotiin liittyviä asioita,

harrastuksia ja vapaa-aikaa ei esiintynyt juuri lainkaan. Vain Sirkan tarinassa tuli esille ystävien

kanssa vietetty yhteinen aika. Myöskään sukupuolista johtuvia eroja, kuten palkkaan tai tasa-arvoon

liittyviä kysymyksiä ei käsitelty. Miesten ja naisten elämäntarinoita verrattaessa oli jonkin verran eroa

siinä, missä määrin perhe ja lapset tulivat tarinassa esille. Vaikka perheellisiä miehiä oli

tutkimuksessa vain kaksi, näytti siltä, että kotipiiriin liitetty elämä miellettiin vanhimmassa

ikäkohortissa enemmän naisille kuuluvaksi areenaksi. Toisessa tapauksessa puolison omaishoitajana

toimiminen tuotiin kuitenkin esille. Hoivan antaminen onkin voinut olla vanhimman ikäkohortin

miehelle suuri haaste, joka on vaatinut paljon uuden opettelua.

Huumoria, itseironiaa ja hyvää työyhteisön henkeä puolestaan ilmensivät monet tarinat ja myytit.

Kaikki muistelijat tuntuivat arvostavan suuresti työuraansa. Kukaan haastateltavista ei maininnut

kertaakaan työn olleen yksitoikkoista tai tuntuneen arvottomalta. Muistihankaluuksista johtuen

joitakin yksittäisiä tarinoita kerrottiin moneen otteeseen eri yhteyksissä. Tällaiset kertomukset

saattavat olla viihdyttäviä, mutta ulkoa opittu tarina ei mahdollista uusien tulkintojen tekemistä

elämästä. Kuitenkin hauskat tarinat, joita asukkaat toisilleen vuorovaikutuksessa kertoivat, lisäävät

yhteisöllisyyttä ja pitävät yllä myönteistä ilmapiiriä.

Tarinoissa ja myyteissä ilmeni monia aukkopaikkoja, mikä on luonnollista, sillä haastateltavat saivat

vapaasti päättää, mistä kertoivat. Lisäksi osa elämää haluttiin pitää yksityisenä eikä pitkää elämää

olisi ollut mahdollistakaan käsitellä lyhyessä ajassa niin, että kaikki elämänvaiheet olisivat tulleet

esille. Mikäli haastateltava kärsi muistiongelmista, muistettiin huonosti erityisesti myöhempää keski-

ikää ja vanhuutta. Tässä tutkimuksessa ei ollut mahdollista määritellä tarkemmin rajapintaa sille,

95

mihin saakka elämää muistettiin. Kun muistot haastattelussa ehtyivät, kysyin, mitä haastateltava teki

seuraavaksi. Vastauksesta saattoi ilmetä, ettei muistikuvia ollut. Mikäli kysymys ei johtanut tarinaa

etenemään eikä vuosilukuja tai muita ajallisia kiinnekohtia ollut jäljitettävissä, ei ollut mahdollista

arvioida tarkemmin, mihin elämänvaiheeseen muistikuvat päättyivät. Koska muistisairauksiin liittyy

ahdistus oman menneisyyden katoamisesta, ei ollut myöskään eettisesti kohtuullista tivata asiaa

enempää. Vaikka muistot jossain vaiheessa loppuivat, saatettiin myöhempää elämää kuitenkin

muistella jonkin tärkeäksi koetun teeman, kuten sairauksien kautta. Myöskään siirtyminen

hoivakotiin ei tullut esille tarinoissa, ellei tavoiteltu erityisesti sen esille tuomista, että päätös oli ollut

oma.

Huomionarvoista oli, että vaikka elämästä oli kadonnut lukuisia myöhäisaikuisuuden vuosia tai

mahdollisesti jopa vuosikymmeniä ja elämään sisältyi fyysistä ja psyykkistä kyvyttömyyttä, kohdistui

nykyisyyteen ja tulevaisuuteen silti mielenkiintoa, toiveita ja odotuksia. Vaikka luettu, kuultu ja

puhuttu pian unohtui, se ei välttämättä tarkoittanut omiin oloihin käpertymistä tai ympäröivästä

maailmasta sulkeutumista. Muistiongelmat eivät siten merkitse, että tarina ja myytti olisivat loppuun

asti kerrotut. ”Soppa ja saippua” eivät myöskään riitä tyydyttämään ikäihmisten tarpeita. Lisäksi

tarvitaan ”sielunhoitoa”. Randall (2001) vertaakin elämänkerrallista vanhenemista biologiseen

vanhenemiseen ja toteaa molempien olevan monimutkaisia kokonaisuuksia ja molemmilla on lisäksi

suuri vaikutus ihmisen terveyteen (emt., 49). Vaikka lähimenneisyys saattoi unohtua pian,

keskusteltiin mm. muistelulaatikkojen tekemisestä monissa yhteyksissä. Muisteluprojektilla olikin

havaintoihin perustuen muistia aktivoiva vaikutus. Lisäksi muistelutyöhön osallistuminen lisäsi

toimijuuden ja osallisuuden kokemusta sekä arjen mielekkyyttä.

Omaelämänkerrallinen muistelu oli havaintojeni mukaan mieluista myös siksi, että se mahdollisti

minuuden esittämisen omien kognitiivisten voimavarojen ehdoilla. Lapsuus ja aikuisuuden varhaiset

vuodet korostuivatkin joissakin tarinoissa nähdäkseni myös sen vuoksi, että elämänvaiheet

muistettiin ja juuri muistaminen koettiin tärkeäksi samalla, kun muistin huononeminen tunnistettiin.

Olinkin tyytyväinen siihen, ettei haastateltavia avoimella haastattelukysymyksellä ohjattu

vastaamaan siten, että muistiongelmat olisivat tulleet esille. Kertominen merkitsikin yhtä kuin

muistaminen, mikä tuotti haastateltaville tyydytystä.

Yleisesti omaelämänkerrallinen elämäntarkastelu osoittautui useimmille haastateltaville arvokkaaksi

itsemäärittelyn ja identiteetin määrittäjäksi. Muistelun onkin todettu vahvistavan sosiaalisia suhteita

sekä elämästä kertomisen että toisten tarinoiden kuuntelun kautta. (Cappeliez & Webster 2011, 189;

Randall & McKim 2008, 242.) Monet sairaudet saattoivat kuitenkin hankaloittaa oman tarinan

jakamista ja vuorovaikutusta. Tarinoiden jakamista pidettiin kuitenkin tärkeänä ja tarinat

96

kirvoittivatkin paljon puhetta sekä vertailua omiin kokemuksiin. Haastetta identiteetin ylläpitämiselle

lisää myös se, etteivät ihmisten entiset elämän roolit enää hoivakodissa päde. Jokaisella vanhuksella

on kuitenkin menneisyys, jonka kautta hänet voi oppia paremmin tuntemaan ja, jonka kautta häntä

voi paremmin ymmärtää. Kuten Randall ja McKim (2008, 119–123) ilmaisevat, ikääntymiseen liittyy

omaelämänkerrallinen pakottavuus, mitä havaintoni tukevat. Hoivakodissa olisikin tärkeää

mahdollistaa elämänkerrallinen kerronta, jotta sisäiset prosessit energisoituisivat uudelleen ja tarina

voisi jatkua (Tromp 2011, 268–269).

Erityistä hyötyä elämäntarinasta voi olla dementian edettyä vaiheeseen, jossa ihminen ei enää

juurikaan kommunikoi. (van den Brandt-van Heek 2011, 338–343.) Itse koin miellyttävän yllätyksen

lukiessani suomalaisia klassikkorunoja dementiayksikössä. Yllättäen eräs henkilö ryhtyi lausumaan

värssyjä kanssani ulkomuistista. Hän sai ilmaistua olleensa nuoruudessaan innokas lausuja ja ilahtui

sekä piristyi silminnähden runoista. Kertomusten kautta avautui mahdollisuus muistella hänen

kanssaan luontoa, kasveja ja eläimiä. Muistelu tulisikin nähdä myönteisenä keinona löytää elämään

jatkuvuutta. Positiivinen muisto voi merkitä vain lyhyen hetken tavoittamista menneisyydestä, mutta

jo häivähdys elämästä voi lisätä hyvää oloa (de Lange 2011, 51–63). Muistelulla onkin todettu olevan

positiivisia vaikutuksia dementiaan sairastuneille, sillä muistelu ylläpitää identiteettiä ja suojaa minä-

käsitystä (Cappeliez & Webster 2011, 189–190). Muistisairaiden yksilöllisiä mieltymyksiä olisikin

syytä koota silloin, kun ihminen itse kykenee niitä ilmaisemaan.

5.3 Ryhmädynamiikkaa säätelee muistelua ryhmissä

Kate de Medeios (2011) kertoo, että tarkasteltaessa kahta ikäihmisten muisteluryhmää, kirjoittavaa

ja kertovaa ryhmää, havaittiin joitakin eroja ryhmien välillä. Kirjoittavassa ryhmässä tuotiin esille

enemmän henkilökohtaisia tapahtumia, kun taas kertovassa ryhmässä esiintyi enemmän historiallista

kontekstia. Kertovassa muisteluryhmässä osallistujat jatkoivat toistensa aloittamaa kerrontaa ja

tarinoita pyrittiin henkilökohtaistamaan yhteisesti eletyn isomman tarinan ympärillä, missä korostui

puhujan ja kuulijan välinen suhde. Molemmissa ryhmissä oli mahdollista palauttaa mieliin ja arvioida

uudelleen menneisyyttä nykyisyyden valossa, minkä havaittiin auttaneen minä-käsityksen

säilyttämistä. (Emt., 159–176.)

Myös tässä tutkimuksessa tuli esille eroja ryhmä- ja yksilömuistelujen välillä. Kuten de Medeios

(2011) ilmaisee kertovasta ryhmästä, oli tässäkin tutkimuksessa havaittavissa ryhmiin osallistuvien

pyrkivän pitäytymään puheessaan yleisessä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa ajankuvassa.

97

Omakohtaisia kokemuksia esitettiin, mutta vain pinnallisesti. Tämän tutkimuksen yksilöllisiä

haastatteluita voi puolestaan verrata de Medeiosin (2011) kirjoittavan ryhmän toimintaan, jossa

elämää tarkasteltiin nimenomaan omista kokemuksista käsin. Yksilömuisteluissa vain muutama

kertoja liitti tarinansa osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia suurimman osan kertojista

pitäytyessä omakohtaisissa kokemuksissa.

Ryhmämuistelu osoittautuikin jo kokoontumisten alkukerroilla polveilevan jyrkästi ja

elämänkerrallinen näkökulma jäi ryhmissä puolitiehen (vrt. Saarenheimo 1997, 58). Suuret

kohorttikohtaiset ja sairaustaustaan liittyvät erot eivät mahdollistaneet vuorovaikutusta ryhmän

dynamiikkaa vahvistavasti. Ryhmä ei myöskään taipunut riittävästi yksilöllisiä rajoituksia huomioon

ottavaksi. Muistojen aktivoitumiseen olisi tarvittu kosolti enemmän yksilöllistä ilmaisuaikaa kuin

mihin ryhmässä oli mahdollista venyä. Kuten de Medeios (2011) tuo esille, kertovassa ryhmässä

olennaista on puhujan ja kuulijan välinen suhde. Osallistujien on ”puhuttava samaa kieltä”, mikä

havaintojeni mukaan edellyttää jossain määrin homogeenista ryhmää, mikäli tavoitteena on

omaelämänkerrallinen muistelu. Saarenheimo (1997, 60) ilmaiseekin, että ryhmämenetelmiä

pidetään työläinä ja hankalina toteuttaa, vaikka niillä on monia hyviä puolia, kuten haastateltavien

havainnointi.

Ryhmän koheesiota voi tarkastella myös sosiaalisen vertailun näkökulmasta. Etenkin, kun resurssit

ovat vähentyneet, voi yksilöllisesti olla suuri tarve sekä erontekemiseen itsen ja toisten välillä että

sosiaaliseen vertailuun ylöspäin. Osallistuminen ryhmätoimintaan sellaisten vanhusten kanssa, joiden

fyysinen tai psyykkinen terveys on omaa terveyttä heikompi, voidaan kokea leimaavaksi ja

epätyydyttäväksi. Hanna Ojala (2010, 222–227) tuo esille tutkimuksessaan koskien ikäihmisten

opiskelua, kuinka opiskelijoiden välille syntyi sisä- ja ulkopiirejä, jotka muodostuivat sen mukaan,

kuinka paljon toimijuutta tai pätevyyttä toisilla arvioitiin olevan. Machielse ja Hortulanus (2014)

toteavat, että mitä enemmän henkilökohtaista toimintakykyisyyttä vanhuksella on, sitä helpommin

elämä on järjestettävissä siten, kuin itse haluaa. Tällainen tasapainoinen elämäntilanne ilmentää

myöhäismodernille ajalle tunnusomaista valinnanvapautta, jonka ansiosta elämästä voi nauttia, kuten

tahtoo ja samalla kokea turvallisuuden tunnetta rajoittavista tekijöistä huolimatta. (Emt., 119.)

Tässä tutkimuksessa sosiaalinen vertailu nousi havaintojeni mukaan esteeksi osallistumiselle

ryhmään jo ennen toiminnan käynnistymistä kahdessa tapauksessa. Henkilöt ilmaisivat kuitenkin

sosiaalisen vuorovaikutuksen ja virkistyksen olevan henkilökohtaisesti tärkeää. Molemmat olivat

iältään vanhimpien haastateltavien joukossa, mistä huolimatta heidän psykofyysinen terveydentilansa

oli melko hyvä. Erontekoa niihin asukkaisiin, jotka olivat ”raihnaisia”, pidettiin havaintojeni mukaan

olennaisena vertailun perusteena. Sosiaalista vertailua ylöspäin oli nähtävissä myös niiden

98

osallistujien käyttäytymisessä, jotka halusivat kuulua ryhmään terveydellisistä haasteista huolimatta.

Yksilölliset tarpeet määrittelevätkin käyttäytymistä myös ikääntyessä ja erontekeminen voi olla

tärkeä keino ylläpitää voimauttavaa minäkäsitystä ja identiteettiä.

Ryhmätoiminnalla on kuitenkin lukuisia hyviä puolia elämänkerrallisen muistelun lisäksi. Ryhmät

voivat olla viihdyttäviä, tuoda arkeen rutiineja, lisätä vuorovaikutusta sekä mahdollistaa itseilmaisua.

Barbara Haight (1995, 30) ilmaisee ryhmämuistelun olevan erityisen tehokasta silloin, kun ikäihmiset

haluavat joko vertaistukea tai solmia ystävyyssuhteita sekä silloin, kun tavoitteena on sijoittua

asumaan hoivakotiin. Havaintoni ryhmämuistelutoiminnasta osoittavat, että ikäihmiset ovat aktiivisia

ja sitoutuneita osallistumaan toimijuutta edellyttävään ryhmätoimintaan. Aineistoni perusteella

yleisin vuorovaikutusta ryhmässä haittaava tekijä oli huonokuuloisuus. Kuulo-ongelmat kärjistyvät

hoivakodin usein kaikuvissa tiloissa. Erityisen haitallista kaikuminen oli ryhmätoimintatiloissa. Kun

puhetta ei erota, heikkenee ymmärtäminen ja kanssakäymisen mielekkyys. Kuulolaitteiden ja

akustiikan lisäksi pitäisikin ryhmätoimintatilojen viihtyisyyteen kiinnittää huomiota.

5.4 Viisas tarina toimii vastalääkkeenä narratiiviselle heikkenemiselle

Haastateltavista vain yksi eli yhdessä puolison kanssa. Useimmat olivat olleet avioliitossa, mutta

puoliso oli menehtynyt. Mikäli elämää on jaettu mahdollisesti kymmeniä vuosia, voi puolison

poismeno lisätä yksinäisyyttä ja vähentää turvallisuudentunnetta. Olosuhdetekijät voivatkin nousta

tarinan kehittymisen esteeksi ja rajoittaa ihmisen kuulluksi tulemista (Randall 2001, 40–41). Lisäksi

merkityksettömyyden kokemus syntyy havaintojeni mukaan siitä, ettei elämällä ja olemisella

odotusten vastaisesti koeta olevan tarkoitusta ja tehtävää. Epätoivosta seuraa passivoitumista ja

hallinnantunteen menetystä, jotka puolestaan edesauttavat niin kognitiivista kuin fyysistäkin

heikkenemistä.

Yksinäisyyden kokemus puolestaan heikentää hyvinvointia ja sosiaalisen verkoston kutistuminen

onkin uhka minuuden ylläpitämiselle ja narratiiviselle kehittymiselle. Lisäksi laitosmaiset

elinolosuhteet voivat altistaa yksinäisyydelle, sillä laitoksissa ei juurikaan solmita sosiaalisia suhteita

muihin asukkaisiin (Ruoppila 2003, 144–148). Koska hoivakodeissa on paljon yksinäisyyttä, olisi

erityisen tärkeää ottaa huomioon sellaisten vanhusten tarve muistella, joilla ei ole läheisiä.

Muistelutyön lisäksi keskustelevat pienryhmät ovat esimerkkejä mahdollisuuksista lievittää

yksinäisyyttä ja lisätä aktiivisuutta. Sosiaalista tukea tarvitaan myös, kun on tarve löytää aktiivisia

selviytymisstrategioita menneisyyden tarkastelemiseksi. Aktiivisuus taas merkitsee

99

elinvoimaisuuden, elämänilon ja hyvän olon lisääntymistä sekä tarinan jatkumista. Vuorovaikutus on

myös läsnäoloa, mitä on usein hoivatyön kiireessä vaikea toteuttaa.

Vahvempi ja viisaampi tarina toimii vastalääkkeenä narratiiviselle sulkeutumiselle (Randall 2011,

27–29). Elämänkerrallisen tarinan avulla ikäihmiset voivat lisätä pystyvyyden tunnetta vielä

silloinkin, kun terveys on olennaisesti heikentynyt. Mitä vähemmän ihmisellä on itseluottamusta ja

sosiaalisia taitoja, sitä todennäköisempää kuitenkin on, että valitaan passiivinen strategia, mikä

tarkoittaa kieltämistä ja välttämiskäyttäytymistä. (Machielse & Hortulanus 2014, 129–130.)

Ikäihmisten elämänkerrallista tai elämänsisällöllistä toimijuutta tarkasteltaessa onkin otettava

huomioon monet samanaikaisesti vaikuttavat ja eri suuntiin vetävät rajoittavat ja mahdollistavat

tekijät.

Vaikka keho heikkenee, voi jäljellä olla osaamista ja kykenevyyttä. Kuten Mike Martin, Nathan

Theill ja Vera Schumacher (2013) tuovat esille, elämänkulku ei ole välttämättä yhdensuuntainen

heikkenemisprosessi. Vanhenemiseen liittyy myös monisuuntaisuutta ja vakautta. Edellytysten

kognitiiviselle terveydelle tulisikin olla myös vanhusten ulottuvilla. Elämänlaatu tulee ymmärtää

subjektiivisena arviona, joka pitää sisällään käsityksen paitsi mieltymyksistä valintoja koskien myös

käsityksen kompensaatiosta. Ikäihmisten olisi voitava valita sellaista tärkeäksi kokemaansa

käyttäytymistä, jonka resurssien menetys mahdollistaa. (Emt., 2013, 29–32.)

Haaste kohdistuu siihen, että ikäihmiset tulisi kohdata yksilöinä, kuten muutkin aikuiset. Kuten

Randall (2011) ilmaisee, tarinaa ei voi erottaa yksilöllisestä identiteetistä. Myös elämäntarinoita

tutkittaessa on olennaista kiinnittää huomio ihmisten yksilöllisyyteen ja ikääntymisen

heterogeenisyyteen. (Emt., 52–57.) Yhteiskunnassamme vallalla oleva normatiivinen, ikään sidottu

ja kategorisoiva hierarkkinen elämänjärjestys kuitenkin tasapäistää neljättä ja viidettä ikää eläviä

vanhuksia kutistamalla toimijuutta ja identiteettiä myös niiltä vanhoilta, joilla on voimavaroja tallella

ja jotka eivät halua asettua pelkästään holhottaviksi. Myöhäisvanhuutta elävillä vanhuksilla ei

kuitenkaan usein ole riittävästi resursseja, jotta he voisivat ryhtyä vastustamaan toimijuuden

mahdollisuuksien kaventumista ja menetystä. Sen sijaan vastustus voi ilmetä sopeutumattomuutena

ja hyvinvoinnin heikkenemisenä. Passivoitumisesta puolestaan seuraa elinvoiman ja hallinnantunteen

hiipumista.

Toimijuuden ylläpitäminen edellyttää, että psykososiaalisia tarpeita ja emootioita toiveineen,

pelkoineen ja huolineen on mahdollista käsitellä ja työstää minuutta eheyttävästi vielä

myöhäisvanhuudessakin. Usein yksilölliset tarpeet voivat olla käytännöllisiä ja pienimuotoisia,

jolloin hoivan sopeuttaminen voi olla toteutettavissa pienillä muutoksilla. Toisinaan tarvitaan

100

enemmän tukea ja läsnäoloa. Kuten Isto Ruoppila (2003, 144–148) esittää, ikäihmisten kognitiivisten

toimintojen korkea taso ja toimintojen säilyminen ovat yhteydessä elinvuosien määrään.

Usein hoivakotiin muutto voi olla kriisi myös siksi, että muutos merkitsee konkreettisesti kuoleman

lähestymistä. Sopeutuminen ajatukseen kuolemasta voikin edellyttää sosiaalisen tuen saatavuutta.

Toiveikkuuden ylläpitäminen on tärkeää, jotta ihminen ei vaivu suruun ja masennukseen tai uppoudu

kuolemanpelkoon. Kuolemassa ei kuitenkaan usein pidetä vaikeana lähtemistä, vaan ennemminkin

kyse on vaikeudesta luopua ihmissuhteista (Andrews, 2014, 56). Elämän viimeisiin vuosiin liittyvä

näkemys yhtenäisestä minuudesta ja identiteetistä tarkoittaakin myös kuoleman hyväksymistä.

Ikäihmisillä on havaintojeni mukaan tarve muistella ja tuntea muistoistaan ylpeyttä. Narratiivisessa

gerontologiassa on keskeistä ymmärtää identiteetin kehittymisen olevan elämänmittainen,

narratiivinen prosessi. Kuten Kenyon (2011, 245) ilmaisee, merkitysrikas vanheneminen on mitä

suuremmassa määrin ihmisen sisäinen ja henkinen matka. Tavoiteltaessa sosiaalisen aktiivisuuden

sekä hyvinvoinnin ja elämänhallinnan lisäämistä hoivakodissa, voidaan minuutta ja identiteettiä

ylläpitää ja vahvistaa elämänkerrallisella pätevöitymisellä. Elämäntarinallaan ihminen myös

pätevöittää itsensä aina uudelleen.

Olisikin tärkeää luoda myönteisempi, mahdollistavampi ja joustavampi lähestymistapa terveelliseen

vanhenemiseen. Mitä pidempään ihmiset elävät, sitä enemmän on myös terveitä vuosia sekä vuosia,

jolloin sairaudet vaivaavat. Tine Fristrup (2012) näkee yhteiskuntien vanhetessa vanhustenhoidon

ongelmaksi, kuinka voidaan taata turvallinen ja arvokas vanheneminen sekä mahdollistaa vanhojen

ihmisten täysivaltainen jäsenyys yhteiskunnassa. Ikääntyminen nähdään perinteisesti heikkenemisen

diskurssissa ongelmana, jota ulkopuoliset toimijat lähtevät ratkomaan. Tarvitaankin uutta ajattelua

koskien sitä, mitä hyvä elämä vanhuudessa tarkoittaa ja kuinka hoivaa voisi kehittää rakenteellisesti

aktiivisuutta mahdollistavaksi ja toimijuutta kunnioittavaksi.

Kaiken lisäksi laatua olisi kyettävä tuottamaan kustannustehokkaasti. Lina Van Aerschot (2014) tuo

esille, että koska hoivan laatu perustuu käytettyyn aikaan sekä hoivaajan ja hoivattavan väliseen

vuorovaikutukseen, on hoivaa mahdollista tehostaa vain rajallisesti ilman, että hoivan laatu kärsii.

Lisäksi kyse on hoivan etiikasta. (Emt., 26, 55.) Hanna-Kaisa Hoppania ym. (2016) ilmaisevatkin,

että julkisista menoista päätettäessä ratkaistaan samalla hoivasta riippuvaisten vanhusten elämän

kohtalo. Kun vaaditaan talouden keventämistä, törmätään usein ”pakkoon” leikata myös

hoivapalveluita. Lopulta kestävyysvajeesta puhuttaessa joudutaan kysymään, mitä hyvä elämä on.

Toisaalta hoivapalveluilla pyritään myös siihen, että toimintakykyä ylläpitämällä olisi mahdollista

101

vähentää kustannuksia. (Hoppania ym., 54–88.) Ehkäpä kannattaisi kysyä myös, mitä mieltä

vanhukset itse ovat heitä koskevasta hoivasta.

5.5 Narratiivinen psykologia tutkimuksessa

Dan McAdamsin (1993) persoonallisuuspsykologisen teorian pohjalta muodostettu metodi soveltui

hyvin ikäihmisten elämänkerrallisten tarinoiden narratiiviseen analysointiin. Menetelmä huomioi

ihmisen kasvun ja kehityksen elämänmittaisena prosessina lapsuudesta vanhuuteen asti. Tutkimus

vahvisti näkemystä, jonka mukaan elämäntarinan narratiivinen sävy ja ideologinen asemoituminen

heijastuvat elämään yhä myöhäisvanhuudessa. Havainto on mielenkiintoinen siksi, että yhteys

nuoruuden ja vanhuuden arvojen ja asenteiden välillä oli tunnistettavissa, vaikka osaa elämästä ei

olisikaan muistettu. Lisäksi elämäntarinat ilmensivät McAdamsin (1993) jakoa yksilöllisiin

motivaatiotaipumuksiin suhteessa toimijuuteen ja läheisyyteen.

Kun narratiiviseen gerontologiaan pohjautuvassa tutkimuksessa ryhdytään ryhmittelemään kerättyjä

elämäntarinoita, voidaan kuitenkin törmätä siihen, että luokittelu johtaa tunteeseen tarinoiden

ainutkertaisuuden mitätöitymisestä. Luokitteluun liittyy suuri vastuu etenkin, kun analysoitavana on

lähes loppuun asti kuljettu elämänpolku. Tulkinnat eivät saa olla epäoikeudenmukaisia tai

kohtuuttomia. Laadullisen metodin valinneelle tutkijalle voi myös tulla tunne, ettei ihmisen elämää

edes voi luokitella dataksi. Analyysiä tehdessäni kohtasinkin ahdistusta liittyen siihen, kuinka

mahdollistaa tasapaino haastateltavien äänen kuulumisen sekä intimiteetin ja yksityisyyden välillä.

Kenyon ja Randall (2011, 13) toteavatkin, että tutkittaessa useampia tarinoita, jotakin aina

saavutetaan, ei kuitenkaan ilman, että samalla jotakin myös menetetään. Ukkonen (2000, 73)

puolestaan tuo esille, että muistelun onnistumisen ehtona on, että haastateltavat kokevat kertomisen

tärkeäksi ja sitoutuvat työstämään tarinaa yhdessä haastattelijan kanssa. Havainto on erittäin

olennainen ja olen kiitollinen siitä, että tämän tutkimuksen haastateltavat ottivat elämänkerrallisen

muistelun omakseen ja olivat täysillä mukana muistelutyössä.

Erityisen mielenkiintoisiksi ikäihmisten elämänkerrallisissa tarinoissa osoittautuivat sotavuosien

kokemukset. Vaikka sodasta on aikaa, kaikki, jotka olivat lapsuudessa tai nuoruudessa kokeneet sota-

ajan, liittivät tapahtumat osaksi omaa elämäntarinaa. Kiinnostusta herättääkin sosiaaligerontologinen

näkökulma sodan kokeneiden ihmisten tarinallisen sopeutumisen ja coping-käyttäytymisen välillä.

102

Lisäksi olisi tarpeen kerätä hoivan suunnittelussa ja totutuksessa hyödynnettävää tutkimustietoa.

Muistelumenetelmällä voi kartoittaa hoivakodissa asuvien ikäihmisten elämän nykyvaihetta ja

odotettua tulevaisuutta. Erityisen mielenkiintoista olisi selvittää ikäihmisten elämän viimeisiin

vuosiin liittämiä merkityksiä. Hoivan kehittämiseksi olisi lisäksi syytä tunnistaa ja ottaa käyttöön

menetelmiä, joilla yksilöllistä toimijuutta voi ylläpitää ja edistää hoivakotikontekstissa. Koska

vanhukset ovat yhä kasvava ihmisryhmä, olisi aktivisuuden ja toimijuuden edistäminen entistä

tärkeämpää niin vanhusten hyvinvoinnin ja hoivan eettisyyden vahvistamiseksi kuin

kustannuskehityksen hillitsemiseksikin.

103

LÄHTEET

Andrews, Molly. 2014. Narrative Imagination and Everyday Life. Oxford: Oxford University Press.

Anttonen, Anneli & Minna Zehner. 2009. “Tutkimuksen lähestymistapoja hoivaan.” Teoksessa

Hoiva. Tutkimus, politiikka ja arki, toim. Anneli Anttonen, Heli Valokivi & Minna Zechner.

Tampere: Osuuskunta Vastapaino, 16–53.

Becker, Bettina. 2001.”Challenging `Ordinary Pain`: Narratives of Older People Who Live with

Pain.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon,

Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 91–112.

Becker, Tabea & Uta M. Quasthoff. 2005. “Different dimensions in the field of narrative

interaction.” Teoksessa Narrative Interaction, toim. Uta M. Quasthoff & Tabea Becker.

Amsterdam: John Benjamins Publishing Company, 1-11.

Billig, Michael. 1991. Ideology and Opinions. Studies in Rhetorical Psychology. London: Sage

Publications Ltd.

Bluck, Susan. 2001.”Autobiographical Memories: A Building Block of Life Narratives.” Teoksessa

Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon, Phillip Clark & Brian

de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 67–90.

Bluck, Susan & Tilmann Habermas. (2000). The Life Story Schema. Motivation and Emotion 24:2,

121–147.

Bohlmeijer, Ernst & Gerben Westerhof, 2011. “Reminiscence Interventions: Bringing Narrative

Gerontology into Practice.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions

in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford:

Oxford University Press, Inc., 273-289.

Bohlmeijer, Ernst, Gary Kenyon & William L. Randall. 2011. “Toward a Narrative Turn in Health

Care.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative

Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford

University Press, Inc., 366–380.

van den Brandt-van Heek, Marie-Elise. 2011. “Asking the Right Questions: Enabling Persons with

Dementia to Speak for Themselves.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and

Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.

Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 338–353.

Bruens, Margreet Th. 2013. “Dementia: beyond structures of medicalisation and cultural neglet.”

Teoksessa Ageing, meaning and social structure. Connecting critical and humanistic gerontology,

toim. Jan Baars, Joseph Dohmen, Amanda Grenier & Chris Phillipson. Bristol: Policy Press, 81–96.

Burnell, Karen, Peter Coleman & Nigel Hunt. 2011.”Achieving Narrative Coherence Following

Traumatic War Experience: The Role of Social Support.” Teoksessa Storying Later Life. Issues,

Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst

Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 195–212.

104

Cappeliez, Philippe & Jeffrey Dean Webster. 2011. “Mnëmë and Anamnësis: The Contribution of

Involuntary Reminiscences to the Construction of a Narrative Self in Older Age.” Teoksessa

Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim.

William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc.,

177–194.

Czarniawska, Barbara. 2004. Narratives in Social Science Research. London: Sage Publications

Ltd.

Einiö, Elina K. 2010. Determinants of Institutional Care at Older Ages in Finland: Finnish

Yearbook of Population Research XLV 2010 Supplement. Helsinki: Väestöliitto.

Erikson, Erik H. 1982. The life cycle completed. New York: W.W. Norton & Company, Inc.

Erkinjuntti, Timo, Kari Alhainen, Juha Rinne & Maarit Huovinen. 2006. Muistihäiriöt. Helsinki:

Kustannus Oy Duodecim.

Eskola, Jari & Juha Suoranta. 2008. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Jyväskylä: Vastapaino.

Fivush, Robyn, 2019. Family Narratives and the Development of an Autobiographical Self. New

York: Routledge.

Freeman, Mark. 2011. “Narrative Foreclosure in Later Life: Possibilities and Limits.” Teoksessa

Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim.

William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc.,

3–19.

Fristrup, Tine. 2012. “Gerontopedagogicalization: A critical approach to perform AGE in later life.”

Teoksessa Social Pedagogy for the entire Lifespan, volyme II, toim. Jacob Kornbeck & Niels

Rosendal Jensen. Bremen: Europäischer Hochschulverlag GmbH & Co. KG, 67–92.

Frydenberg, Erica. 2017. Coping and the challenge of resilience. London: Palgrave Macmillan.

Gergen, Kenneth J. 2006. Therapeutic Realities: Collaboration, Oppression and Relational Flow.

Ohio: Taos Institute Publications.

Giddens, Anthony. 1991. Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age.

Cambridge: Polity Press in association with Blackwell Publishers.

Grenier, Amanda. 2012. Transitions and the Lifecourse: Challenging the constructions of ´growing

old`. Bristol: The Policy Press.

Haight, Barbara K. 1995. “Reminiscing: The State of the Art as a Basis for Practice.” Teoksessa

The Meaning of Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks. New York: Baywood

Publishing Company, Inc., 21–52.

Harms, Louise. 2015. Understanding Trauma and Resilience. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Hendricks, Jon. 1995. “Looking Back on My Self: The Meaning of the Past.” Teoksessa The

Meaning of Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks. New York: Baywood Publishing

Company, Inc., 1–4.

Hoppania, Hanna-Kaisa, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen &

Minna Zechner. 2016. Hoivan arvoiset. Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus Oy.

105

Hydén, Lars-Christer & Jens Brockmeier. 2008. “From the Retold to the Performed Story.”

Teoksessa Health, Illness, and Culture. Broken Narratives, toim. Lars-Christer Hydèn & Jens

Brockmeier. New York: Routledge, 1–15.

Hänninen, Vilma. 2002. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy

Juvenes Print.

Högbacka, Riitta & Sanna Aaltonen. 2015. ”Refleksiivisyyden ulottuvuudet.” Teoksessa

Umpikujasta oivallukseen: refleksiivisyys empiirisessä tutkimuksessa, toim. Sanna Aaltonen &

Riitta Högbacka. Tampere: Tampere University Press, 9–34.

Kenyon, Gary. 2011. “On Suffering, Loss, and the Journey to Life: Tai Chi as Narrative Care.”

Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology,

toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press,

Inc., 237–251.

Kenyon, Gary M. & William L. Randall. 2001.”Narrative Gerontology: An Overview.” Teoksessa

Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon, Phillip Clark, Brian

de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 3–18.

Kern, Margaret L. & Howard S. Friedman. 2010. “Why do some people thrive while others

succumb to disease and stagnation? Personality, social relations, and resilience”. Teoksessa New

Frontiers in Resilient Aging. Life-Strengths and Well-Being in Late Life, toim. Prem S. Fry & Corey

L.M. Keyes. Cambridge: University Press, 162–184.

Koskinen, Simo, Leena Aalto, Sinikka Hakonen & Eeva Päivärinta. 1998. Vanhustyö. Jyväskylä:

Vanhustyön keskusliitto.

Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017–2019. (2017)

Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2017:6.

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3960-8. Luettu 14.5.2019.

Laceulle, Hanne. 2014. ”Self-realisation and ageing: a spiritual perspective.” Teoksessa Ageing,

meaning and social structure. Connecting critical and humanistic gerontology, toim. Jan Baars,

Joseph Dohmen, Amanda Grenier & Chris Phillipson. Bristol: Policy Press, 97–118.

Laine, Timo. 2015. “Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma.” Teoksessa

Ikkunoita tutkimusmetodeihin 2. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin

lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin, toim. Raine Valli & Juhani Aaltola. Jyväskylä: PS-kustannus,

29–51.

de Lange, Frits. 2011. “Inventing Yourself: How Older Adults Deal with the Pressure of Late-

Modern Identity Construction.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and

Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.

Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 51–63.

Lazarus, Richard S. & Bernice N. Lazarus. 2006. Coping with Aging. New York: Oxford

University Press.

Lieblich, Amia, Rivka Tuval-Mashiach & Tamar Zilber. 1998. Narrative research: reading, analysis

and interpretation. California: SAGE Publications, Inc.

Lindqvist, Martti. 2003. “Vanheneminen, etiikka ja elämän arvot.” Teoksessa Vanhuuden

voimavarat, toim. Eino Heikkinen & Marjatta Marin. Vammala: Kustannusosakeyhtiö Tammi,

233–261.

106

Machielse, Anja & Roelof Hortulanus. 2014. “Social ability or social frailty? The balance between

autonomy and connectedness in the lives of older people.” Teoksessa Ageing, meaning and social

structure. Connecting critical and humanistic gerontology, toim. Jan Baars, Joseph Dohmen,

Amanda Grenier & Chris Phillipson. Bristol: Policy Press, 119–138.

Martin, Mike, Nathan Theill & Vera Schumacher. 2013. “Gerontopsychology: Aging is All in Your

Head.” Teoksessa Old Age in Europe: A Textbook of Gerontology. toim. Kathrin Komp & Marja

Aartsen. Dordrecht: Springer, 29–44.

McAdams, Dan P. 1993. The stories we live by. Personal Myths and the Making of the Self. New

York: The Guilford Press.

McAdams, Dan P., Ruthellen Josselson & Amia Lieblich. 2006. “Introduction.” Teoksessa Identity

and Story. Creating Self in Narrative, toim. Dan P. McAdams, Ruthellen Josselson & Amia

Lieblich. Washington, DC: American Psychological Association.

de Medeios, Kate. 2011. “Telling Stories: How Do Expressions of Self Differ in a Wrinting Group

Versus a Reminiscence Group?” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and

Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.

Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 159–176.

Medved, Maria I. & Jens Brockmeier. 2008. “Talking About the Unthinkable: Neurotrauma and the

Catastrophic Reaction.” Teoksessa Health, Illness, and Culture. Broken Narratives, toim. Lars-

Christer Hydèn & Jens Brockmeier. New York: Routledge, 54–72.

Melendez, Juan C., Marta Torres, Rita Redondo, Teresa Mayordomo & Alicia Sales. 2017.

“Effectiveness of follow-up reminiscence therapy on autobiographical memory in pathological

ageing” International Journal of Psychology. 52:4, 283–290.

Merriam, Sharan B. 1995. “Butler´s Life Review: How Universal Is It?” Teoksessa The Meaning of

Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks. New York: Baywood Publishing Company,

Inc., 7–19.

Miller, Robert L. 2007. Researching Life Stories and Family Histories. London: SAGE Publications

Ltd.

Moilanen, Pentti & Pekka Räihä. 2015. Merkitysrakenteiden tulkinta. “Teoksessa Ikkunoita

tutkimusmetodeihin 2. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja

analyysimenetelmiin, toim. Raine Valli & Juhani Aaltola. Jyväskylä: PS-kustannus, 52–73.

Nikander, Pirjo. 2002. Age in Action. Membership Work and Stage of Life Categories in Talk.

Helsinki: Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia.

Noonan, Daphne. 2011. “The Ripple Effect: A Story of the Transformational Nature of Narrative

Care.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative

Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford

University Press, Inc., 354–365.

Ojala, Hanna. 2010. Opiskelemassa tavallaan. Vanhat naiset ikäihmisten yliopistossa. Tampere:

Tampere University Press.

Pals, Jenifer L. 2006. “Constructing the `Springboard Effect`: Causal Connections, Self-Making,

and Growth Within the Life Story.” Teoksessa Identity and Story. Creating Self in Narratives, toim.

Dan P. McAdams, Ruthellen Josselson & Amia Lieblich. Washington, DC: American

Psychological Association, luku 8.

107

Raggatt, Peter T.F. 2006. “Multiplicity and Conflict in the Dialogical Self: A Life-Narrative

Approach.” Teoksessa Identity and Story. Creating Self in Narratives, toim. Dan P. McAdams,

Ruthellen Josselson & Amia Lieblich. Washington, DC: American Psychological Association,

luku 1.

Randall, William L. 2001. ”Storied Worlds: Acquiring a Narrative Perspective on Aging, Identity,

and Everyday Life.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary

Kenyon, Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 31–62.

Randall, William L. 2011. “Memory, Metaphor, and Meaning: Reading for Wisdom in the Stories

of Our Lives.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative

Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford

University Press, Inc., 20–38.

Randall, William L. & Elizabeth A. McKim. 2008. Reading Our Lives. The poetics of growing old.

Oxford: Oxford University Press.

Riessman, Catherine Kohler. 2008. Narrative Methods for the Human Sciences. California: Sage

Publications, Inc.

Ruoppila, Isto. 2003. “Psyykkisen toimintakyvyn tukeminen.” Teoksessa Vanhuuden voimavarat,

toim. Eino Heikkinen & Marjatta Marin. Vammala: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 119–152.

Saarenheimo, Marja. 1997. Jos etsit kadonnutta aikaa. Vanhuus ja oman elämän muisteleminen.

Tampere: Vastapaino.

Singer, Jefferson A. & Beata Labunko Messier. 2011. “Using Self-Defining Memories in Couples

Therapy with Older Adults.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and

Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.

Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 213–234.

Steunenberg, Bas & Ernst Bohlmeijer. 2011. “Life Review Using Autobiographical Retrieval: A

Protocol for Training Depressed Residential Home Inhabitants in Recalling Specific Personal

Memories.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative

Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford

University Press, Inc., 290–306.

Stuart-Hamilton, Ian. 1996. Vanhenemisen psykologia. Suomentanut Anne Toppi. Kuopio:

Kustannusosakeyhtiö Puijo. Englanninkielinen alkuteos 1994.

Suutama, Timo. 1995. Coping with Life Events in Old Age. Jyväskylä: Jyväskylä University

Printing House.

Taft, Lois B. & Milton F. Nehrke. 1995. “Reminescence, Life Review, and Ego Integrity in Nursing

Home Residents.” Teoksessa The Meaning of Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks.

New York: Baywood Publishing Company, Inc., 185–192.

Tromp, Thijs. 2011. “Older Adults in Search of New Stories: Measuring the Effects of Life Review

on Coherence and Integration in Autobiographical Narratives.” Teoksessa Storying Later Life.

Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst

Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 252–269.

Tuomi, Jouni & Anneli Sarajärvi. 2018. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki:

Kustannusosakeyhtiö Tammi.

108

Ukkonen, Taina. 2000. Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja

kokemuskertomusten tuottamisprosessina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 797.

Helsinki: Hakapaino Oy.

Van Aerscot, Lina. 2014. Vanhusten hoiva ja eriarvoisuus. Sosiaalisen ja taloudellisen taustan

yhteys avun saamiseen ja palvelujen käyttöön. Tampere: University Press.

Vanhuspalvelulaki (2012) Helsinki: Eduskunta. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120980.

Luettu 14.5.2019.

Vincent, John. 2003. Old age. New York: Routledge.

de Vries, Brian. 2001.”Research. Introduction.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory,

Research, and Practice, toim. Gary Kenyon, Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer

Publishing Company, Inc., 63–66.

de Vries, Brian, John A. Blanco, Patricia Southard & Claudia Bubeck. 2001.”The Times of Our

Lives.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon,

Phillip Clark, Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 137–158.

Väestöennuste. (2018) Helsinki: Tilastokeskus.

https://www.stat.fi/til/vaenn/2018/vaenn_2018_2018-11-16_tie_001_fi.html. Luettu 14.5.2019.

Webster, Jeffrey Dean. 2001.”The Future of the Past: Continuing Challenges for Reminiscence

Research.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon,

Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 159–192.

109

LIITE

SUOSTUMUS

Annan suostumukseni siihen, että elämänkerrallista muisteluaineistoani, jota Marja Ahomäki

keräsi työharjoittelujakson aikana kesällä 2018, saa käyttää pro gradu -tutkielman

aineistona. Elämänkerrallinen muistelumateriaali kerättiin yksilöhaastatteluissa ja/tai

ryhmätapaamisissa. Elämäntarinat on myös julkaistu näyttelyssä --- heinäkuussa 2018.

Pro gradu -tutkielmassa tullaan tarkastelemaan vanhempien ihmisten elämänkerrallista

muistelua hoivakotikontekstissa. Tavoitteena on tutkia narratiivisesti, kuinka kertojat

merkityksellistävät ja tarinallistavat elämäänsä ja kuinka tarinat liittyvät minuuden ja

identiteetin rakentamiseen myöhäiselämässä.

Tutkimusaineisto ja -tulokset suojataan tutkimuksen aikana eikä niitä tulla edelleen

käyttämään tutkimuksen päätyttyä. Tutkimus raportoidaan siten, että kertojat eivät ole

tunnistettavissa. Aineistosta voidaan ottaa tutkimukseen vain lainauksia. Kokonaisia

tarinoita ei julkaista. Myöskään tutkimuksentekopaikkaa tai -paikkakuntaa ei tulla

mainitsemaan. Tutkimuksessa ei kerätä henkilörekisteriä. Tutkijalla ei ole oikeutta luovuttaa

salassa pidettäviä tietoja sivullisille eikä käyttää niitä muuhun tarkoitukseen kuin mihin

tutkimuslupa on myönnetty. Myöskään --- tai --- ei anneta tulosten lisäksi muuta tietoa.

Pro gradu -tutkielma on osa Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa

suoritettavia sosiaalipsykologian pääaineen maisteriopintoja. Tutkielman ohjaaja on

sosiaalipsykologian professori Vilma Hänninen. Tutkimuksen tekijä on Marja Ahomäki, jolta

saa tarvittaessa lisätietoja, puh.040 596 4994, marjahea@student.uef.fi

--- , 20. päivänä joulukuuta 2018

Suostumuksenantaja

Nimenselvennys

________________________________________________________________________