TARVASKOTISEUTULEHTIToimittanut Kalervo Mäkinen

N:o 22017

Julkaisijat Kotiseutuyhdistys Tarvaiset ja Tarvasjoen seurakunta

Tänä vuonna tuli 150 vuotta siitä, kun perus-tettiin Marttilan, Kosken, Euran (eli Tarvas-joen) ja Karinaisten paloapuyhdistys vuonna 1867. Sen katsomme olleen alkuna paitsi yh-teisvastuulliselle vakuutustoiminnalle, myös vapaaehtoiselle pelastustyölle. Tosin vasta 130 vuotta sitten perustettu kansallisseura osti en-simmäiset käsiruiskut ja Tarvasjoen VPK pe-rustamisen jälkeen vuonna 1935 hankittiin en-simmäinen paloauto. Ensimmäinen paloasema rakennettiin 1951 ja nyt Tarvasjoki on saanut uuden ajanmukaisen paloaseman.

Tarvasjoen paloaseman vaiheet

Tarvasjoella on vuosikymmenien saatossa ollut lukuisia tapahtumia, joissa lähtöpisteessä on ollut paloasema. Tarvasjoen vanhan paloaseman synty on lähtenyt liikkeelle vuoden 1949 alussa. Sama-na vuonna silloinen palopäällikkö Jussi Virola täytti 50 vuotta. Tästä vuodesta alkoi Tarvasjoen palokunnan toinen kehitysvaihe käyntiin sodan jälkeisenä aikana. Vanhan paloaseman rakennus-työt lähtivät toden teolla käyntiin marraskuussa

vuonna 1950 ja talo valmistui 1951. Paloasema Töykkälässä sai lisäsiiven 1970 -luvun loppupuo-lella.

Paloaseman lisärakentamisella ja muutostöi-den lähtökohtana on ollut paloautojen kokojen suurentuminen. Vuonna 1975 hankittu silloi-nen Sisu sammutusauto ei edes tahtonut mahtua paloaseman pihalle, saati sitten talliin. Tämän johdosta Sisu paloautoa pidettiin Tuure Sipilän tallissa muutaman vuoden.

Ennen vuosituhannen vaihdetta ajoneuvo-jen painot ja koko olivat maksimaalisia, joka oli turmiollinen paloaseman rakenteille. Palo-aseman suunnittelussa oli lähtökohtana palo-autojen painot, jotka olivat alkuvuosina noin 10 tn painoisia. Viimeisimmät autot olivat yli 35 tn painoisia.

Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen toimesta suoritettiin paloaseman kuntokartoitus, kartoi-tuksessa tuli johtopäätöksenä, että paloaseman elinkaari on loppunut. Kosteusvaurioita ja lat-tioiden painaumia ei kannattanut enää korjata.

Tarvasjoen VPK aloittikin paloaseman sanee-raus-suunnitelman laadinnan. Monien eri vai-

heiden jälkeen päädyttiin uudisrakentamiseen. Uudisrakentaminen todettiin edullisimmaksi vaihtoehdoksi, kuin vanhan peruskorjaus. Uu-den paloaseman rakentamisen kustannuksista vastaa kuntien rahoitusyhtiö.

Uuden paloaseman vihkiäiset vietettiin 23.11.2017. Samalla kertaa julkaistiin Tarvas-joen VPK:n historiikki.

Historiikki antaa mielenkiintoisen kuvan Tar-vasjoen palokunnan historiasta liki 85 vuoden aikana.

Historiikin laatimisessa oli mukana historioit-sija Juha Vuorela, joka kokosi laajan aineiston menneistä ajoista. Aineistoa oli myös kokoa-massa ja luomassa kirjamuotoon VPK:sta Jarno Viljanen, Pekka Saarnivaara, Jari Hörkkö sekä Jorma Virtanen. Historiikin lopulliseen muotoon vaikutti Timo Kesti.

Historiikkia on mahdollisuus saada paloase-malta avoimien ovien aikana pientä maksua vastaan.

Uusi uljas paloasema on piristys Tarvasjo-en taajamaan, paloasema täydentää mukavasti yhdessä hyvinvointikeskuksen, kirkon, pankin,

kaupan lähialueen palveluja. Paloasemamestari

Jorma Virtanen

Tarvasjoen vanha palokunnan talo vuodelta 1951. Kuva Eeva Sisso.Tarvasjoen vapaapalokunta 80-vuotispäivänä.

UUSI PALOASEMA ON VALMISTUNUTUusi paloasema on valmistunut ja vihitty käyttöön. Kuva Eeva Sisso.

Kunnallinen Viikkolehti 5.6.1951.

2 TARVAS 2/17

Vanha valokuva todella palauttaa mieleen jo unohtuneita asioita sekä tapahtumia. Tämänkin kuvan mökkiin liittyy monta tarinaa. Mökki sijaitsi kylän ja jopa koko pitäjän keskeisimmällä paikalla, silloisen pappilan eli nykyisen rukoushuoneen tontin vieressä Kirkonkylän Uudentalon maalla. Korostan heti sitä seikkaa, että asuivatpa silloiset itselliset ihmiset, ammatin harjoit-tajat ja muutkin henkilöt missä tahansa mäkituvassa tai mökissä, niin useimmiten heidät merkittiin sen talon rippikirjoihin, kenen maalla he asuivat.

Tarinan voi aloittaa niin kaukaa menneisyy-destä kuin vaan tietoja saa käyttöönsä. Tässä tarinassa aloitan vähän yli 200 vuoden takai-sista asioista.

Tarvasjoella papin virkaa hoiti vuosina 1808 -1810 Karl Fredrik Lilius, joka oli syntynyt 1773 Alastarolla. Tämän jälkeen virkaan valit-tiin Johan Ulrik Brungström, syntynyt Turussa 18.12.1778 pappis- tai saarnaajaperheen en-simmäisenä lapsena. Se perhe kävi asumassa myös Tarvasjoella Suitsulassa pienen aikaa vuoden 1779 alkupuolella ja siirtyi sitten asu-maan Liedonperän Sipilään. Täältä Sipilän rippikirjasta voi lukea näiden vanhempien käy-neen ehtoollisella 31.10.1779 ja 04.05.1780. Johan Ulrik opiskeli itsensä papiksi Turussa, vihkimys oli v. 1805. Tämän jälkeen hän toimi apupappina Prunkkalassa (Aura).

Johan Ulrik avioitui Auran kappalaisen Sa-muel Montinin tyttären, mamselli Maria Lo-visan kanssa, s. 09.05.1783. Heidät vihittiin Auran kirkossa 1805. Maria kuoli vuonna 1817. Lapsia syntyi viisi, ja heistä poika Jacob Fredric, s. 1806, laitettiin kouluun Turkuun, mutta hän kuoli v. 1823.

Vuonna 1818 Brungström avioitui uudel-leen, nyt Säkylän kirkkoherran tyttären Jo-hanna Antoinette Coleruksen kanssa, s. 1795, kuollut 1840. Lapsia oli kummastakin aviolii-tosta syntynyt useita, vaan kyllä oli kuolemakin vieraillut pappilassa hyvin tiuhaan tahtiin.

Brungströmillä oli ongelma, ”hapan” tahtoi maistua liian hyvin. Lehtitiedon mukaan vuon-na 1818 Karhulan kylän lukukinkereillä Mart-tilan pappi Hossleniuksen ja Brungströmin vä-lille syntyi erimielisyyttä. Se vei tönimiseksi sillä seurauksella, että Hosslenius, joka painoi noin 180 kiloa, kaatui tuoleineen lattialle ja mahalaukku repeytyi. Lehtitieto kertoo hänen kuolleen tuohon kaatumiseen. Rippikirjan mu-kaan hän on kuollut 10.4.1818.

Pappilassa elämä jatkui, lapsia syntyi,

Brungström jatkoi viinan voittoista elämää, kunnes hänet pidätettiin virasta vuodeksi 1821. Tarina kertoo, että Venäjän tsaari olisi tuolloin matkallaan Suomessa poikennut Tarvasjoen pappilaan. Brungströmin vaimo olisi silloin anonut armoa miehensä rangaistukselle itsel-tään tsaarilta, mutta en tiedä, onnistuiko hän. Brungström kuoli vuonna 1831.

Emma Taurénin tupa

Kuva tuvasta on Pekka Vesamon isän arkistos-ta. Tupa oli rakennettu varmaankin melko pian Maria Lovisan tultua ruustinnaksi pappilaan. Silloinen pappila Tarvasjoen sillan pielessä oli kovin pieni, ja lapsia perheeseen syntyi

melkoisen tiuhaan tahtiin. Tarvittiin apuväkeä siksikin, että pappilassa oli navetta, sikala, talli ja vähän niin sanottua papin peltoa siinä vastapäätä Kyröntien toisella puolella. Aivan ilmeisesti tuo ns. Taurénin tupa tarvittiin alun alkaen apuväelle, mutta siihen liittyy paljon muuta historiaa.

Pappi Brungströmin tyttäret

Sanomalehti Åbo Underrättelser kirjoitti 1886 jutun, joka hiukan sivusi pappi Brungströmin perhettä. Vuonna 1855 turkulainen venäläisten sotilaiden lääkäri Schüz sai komennuksen soti-laslääkäriksi Amurinmaalle, siis Itä-Siperiaan. Hänen mukanaan matkustivat nuori Sofia-vai-mo sekä seuraneiti/apulainen Sofie Brungström Tarvasjoelta. Matka Kaukoitään tehtiin maitse. Tämä lääkäri kuoli jo seuraavana vuonna 1856, jälkeen jäi sureva leski sekä 6 päivän ikäinen tytär Elvira, joka kuoli 1858. Leski avioitui pian uudestaan, Sofie Brungström palasi ta-kaisin Suomeen.

15.2.1812 syntynyt Brungströmin tytär Johanna Albertina lähti aikoinaan Uskelaan, siirtyi sieltä Helsinkiin ja palasi Tarvasjoelle 1882 Seppälän kylän Juuselaan, muutti sieltä Kirkonkylän Vähätaloon ja kuoli 16.9. 1892.

Oheisen kuvan mökkiin tulivat asukkaiksi Brungströmin kolme naimatonta tytärtä, tul-len näin merkityksi vuodesta 1852 alkavaan Kirkonkylän Uudentalon rippikirjaan: Maria Lovisa s.1808, k.1886 sekä sisarpuolet So-fie Antoineta s. 1825, k.1898, ja Edla Ulrika s.1828, k.1899. Siis 13 vuoden sisään kuoli 4 sisarusta.

Edla, sisaruksista viimeinen, jätti suulli-sen testamentin koskien tuon mökin asumis-oikeutta ja joka oikeudessa näin ilmoitettiin ja kuultiin sekä oikeaksi todistettiin. Edlan testamentin mukaan hänen jälkeensä jättämät huoneukset joutuisivat Euran kunnan omiksi, vaan muu tavara lankeisi Suomen lähetysseu-ralle. Tästä testamentista oli lain mukaan kii-reesti annettava tieto mahdollisille perillisille

ja ilmoitettava tarvittaessa siitä Suomen viral-lisissa lehdissä, myös ruotsinkielisissä. Oltu-aan kolmasti lehdissä eikä moitteita ole tullut 1 vuoden ja vuorokauden aikana on testamentti lainvoimainen.

Emma Taurén

Mökki jäi kunnan omistukseen. Asukkaina oli useitakin itsenäisiä perheitä ja ammatinhar-joittajia, kuin myös eläkeläisiä. Niitä en tässä enempää ala arvuuttelemaan, koska tuollaisia mökkejä ja tupia oli paljon ja yleensä vailla nimeä. Mökkiä kutsuttiin sen henkilön ni-misenä, joka siinä kauimmin oli asunut. Siis Miinan mökki, Juhon tupa ja niin edelleen. It-senäinen ompelija Emma Taurén s. 10.11.1861 Marttilassa, tuli Tarvasjoelle 1907 Marttilasta, oli "vähäkuulonen" ja pääsi asumaan tähän kyseiseen mökkiin harjoittaen ompelijan am-mattiaan. Ammatissaan hän oli hyvin suosittu, erittäin hyvä ja taitava. Ehkä vielä paremmin hänen tiedetään olleen erinomainen silittäjä ja tärkkääjä. Tärkkäämistä silloin vaativat miesten paitojen kaulukset, mansetit, pappi-en liperit ym. Myös joitakin virkkuutöitä tär-kättiin, vaikkapa morsiuskruunu. Kun Emma kuoli 16.11.1933, otettiin esiin hänen vuonna 9.3.1921 allekirjoittamansa paperi, jossa luki seuraavaa.

Tämän kautta luovun minä alle kirjoitta-nut lunastus ja vuokra oikeudestani Taurenin mäkitupa alueeseen kuuluva Uudentalon rusti tilaan Tarvasjoen pitäjän Kirkonkylän kyläs-sä, seuraavia eläke etuja vastaan. Saan asua ja viljellä mainittua aluetta elinikäni vapaasti ja saan lisämaata entisen alueen leveydeltä Ru-koushuoneen aitaan asti, niin että tiemaa jää talon käytettäväksi.

Tämän jälkeen jo todella vanha ja huonoku-toinen mökki purettiin. Vielä on elossa muuta-ma henkilö, jotka mahdollisesti muistavat tuon Emman tuvan.

Eino Samsten

VALOKUVAN KERTOMAA

Taurénin talo ja Emma Taurén Tarvasjoen kirkonkylässä v. 1932. Talon on rakennuttanut mamsseli Loviisa Brungström 1820. Kuva NKM_va_9_155 Tarvasjoen Nuorisoseuran valokuvakokoelma.

Euran kirkko ja pappila 25.7.1792. Ylioppilas Carl Peter Hällströmin akvarelli Upsalan yliopiston kirjastossa. Kuvassa näkyy myöskin vanhan pappilan rakennukset. Valoku-va Kansallismuseo.

TARVAS 2/17 3

Edellisessä Tarvas-lehdessä (1/2017) kerroin ison Nokan talon katoamisesta keskellä pitäjää noin sa-ta vuotta sitten. Vähäväkisen Tarvasjoen läpi kulki historiallinen Hämeen Härkätie ja vilkas liikenne, joten Nokalla ja milloin missäkin talossa oli pidetty kestikievaria. Kauan niitä ennen oli Turun munkeilla ollut Killalassa krouvi, sanottaisko ”lähetysasema”.

Maria ja Abraham Koskisen kuoltua Koskisen sisarukset jäivät alaikäisinä keskenään Nokan talon vaarinhuoneisiin, pikku taloon, joka oli ny-kyisen Postilinnan paikalla. Orpojen piti kehittää itselleen töitä. Hoidossa oli pari lehmää, possu, muutama kana ja pottumaa, mutta rahaakin tar-vittiin. 20-vuotias Anni rupesi ainoassa kamarissa kampaajaksi. 16-vuotias Saara ja 13-vuotias Ahti pärjäsivät vanhempien siskojensa mukana, kun sii-hen tienvarren mökkiin keksittiin palauttaa vähän kestikievaria ja laittaa kahvila. Aluksi se oli yhtei-sesti hoidettu yritys, mutta jäi vähitellen Lauralle, joka oli äitinsä kuollessa 18-vuotias.

Pienessä mökissä oli pieni keittiö ja siinä valta-van iso muuri, ja oli pieni kamari ja suhteettoman iso sali, josta nyt saatiin tila kahvilalle. Sotien jäl-keen Ahti ja Airi Koskisen aikana samaan tilaan laitettiin väliseinä ja sen jakamana postikonttori ja pienen asiointiluukun taakse asiakkaiden puoli.

Lauran pienoinen kahvila 1932–1940

Ensimmäiseksi Laura meni Auraan johonkin kah-vilaan saamaan oppia muun muassa leipomuksiin. Jotain muutakin tietoa ja perinnettä hänellä lienee ollut, koskapa isäkin, Abraham, oli nuorena ollut Kokkolassa vääntämässä leipomossa korvapuusteja. Lauralla taidot pysyivät kahvilan jälkeenkin, eivätkä minun makumuististani koskaan katoa äitini viinerit ja pikkuleipien utuisiksi paahtuneet aromit.

Tarvittiin muutama pikku pöytä, joissa oli kan-tena paksu maalaamalla tehty marmorijäljitelmä, ja parikymmentä ruskeata tuolia. Mihin lienevät sitten hävinneet, kun minulla on niistä jäljellä vain neljä ehjää ja hyvää tuolia kesämökillä – nyt keit-tiövihreinä ja lapsuuden kodista perittyinä. Kah-vilan porsliinit, kupit, nekat, kaatimet ja lautaset ovat kaikki särkyneet ja kadonneet. Jäljellä on iso teräksinen kaasupullo, josta sihautettiin esansseis-ta tehtyihin limonadeihin hiilihappoa. Limsapullo asetettiin hajoamisvaaran takia metallikuoren si-sään ja sitten käytettiin korvakuulolta hanaa. Jos-kus räjähti, yleensä ei. Eivät tuoneet jakeluautot limonaateja ja pilsnereitä siihen kahvilaan.

Vakiolistalla oli kahviannos, johon kuului kaa-timessa kahvia, nekassa kermaa, vasta paistettu viineri ja luultavasti kolme erilaista pikkuleipää, vaihtelevasti herrasväen leipiä (nykyisillä kaup-pojen herrasväen leivillä ei ole mitään tekemistä oikeiden kanssa), ranskalaisia vohveleita ynnä muuta, mitä äitini reseptivihkosta löytyy vieläkin. Kaikki oli tehty viimeisen päälle huolellisesti voita ja kermaa säästämättä, eikä sellaisesta taloudesta paljon voittoa kertynyt.

Kun auto pysähtyi kahvitauolle, piti pöytäseu-rueen odotella porokahvin kiehautus ja kesällä se-kin, että kahvilan neiti riensi pihalle ja nosti narun päässä kaivon viileydestä kermapullon. Mihinkäs kiemuraisen Härkätien kulkijoilla sen palavampaa kiirettä olisi ollutkaan.

Hiukan lisäansiota ja valtavasti vaivaa tuli niin sanotuista ruokamiehistä, mikä tarkoitti noin kol-mea miestä, jotka vakituisesti kävivät ruokatunnil-laan syömässä keittiön puolella ”päivän menun”. Siinä oli joku osuuskaupasta, joskus kerhoneuvoja ja ehkä joku sähkötehtaalta, siis päivisin lähellä töissä olevia miehiä. Sekin tarjoilu oli vaihtelevaa ja huolellisesti valmistettua ruokaa, jonka yhtenä bravuurina oli kanasta ja siis kanaliemeen tehty klimppisoppa. Valitettavan harvoin vain pienes-tä kanalasta riitti loppuunsa munineita kanoja. Omasta porsaasta tuli ruuan jatketta paljon, ja saivatpa ruokamiehet kunnollisia porsaanmakka-roitakin kaikkien rulla- ja painosylttyjen lisäksi, kun sika menetti joulun alla henkensä. Siis paljolti omavaraiskahvila.

KOSKISEN KAHVILA

Lopun enteet

Kahvilan pito vakiintui ja sujui omalla rutiinillaan monta vuotta. Sitten tuli sota-aika ja asiakaskato.

Ennen sotia käytännössä kaikki naiset olivat lottia. Laurakin oli ammattinsa takia muonituslotta ja hän oli mukana suojeluskunnan isoissa harjoi-tuksissa papusopan keittäjänä milloin Naantalissa, milloin Tarvasjoella. Mistä riitti aikaa, kun aamuin illoin piti hoitaa ja lypsää lehmätkin, kesällä kau-kana laitumella. Ahti ei enää ollut kotosalla, hän joutui armeijaan ja sotaan, ja siskot olivat omilla suunnillaan, menivät naimisiin ja katosivat. Piti jo palkata vieras aputyttökin.

Joskus sattui järjestyshäiriöitä. Kerran kaksi hu-malaismiestä rupesivat tappelemaan. Toinen löi tuolin palasiksi ja hakkasi kaveria tuolinjalalla. Kahvilassa oli puhelin, Laura soitti pitäjän polii-sille. Poliisi Rasila veivasi pyörällä Killalasta ja päästeli jo ajaessa patukkaa vyöltä, kuten hänen tapansa oli. Perillä hän veteli hiukan maistiaisia miehille ympäriinsä ja kytki sitten veikkoset pi-halle sähköpylvääseen, kummankin käsiraudoil-la omaan A-tolpan haaraan. Siinä miehet istuivat monta tuntia ja selvittivät päätään. ”Tuokaa neiti jotain juotavaa”, oli ainut katuvainen pyyntö.

Kerran talvisodan puhjettua kahvilan luokse pysähtyi kuorma-auto, josta juoksi ulos kaksi vauhkoontunutta miestä. ”Meitä seuraa ryssän len-tokone”, ne huusivat ja hakivat turvaa seinänvie-riltä. Kahvilan naiset, Laura ja aputyttö, juoksivat lakanat selässä pellonojiin, ja tosiaan, lentokone kiersi paikalle, mutta laukaustakaan ampumatta se jatkoi Turun suuntaan.

Tapaus oli sekin, kun Ahti poikkesi talvisodan viimeisinä päivinä linja-autolla kotiin ruudinsa-vusta mustana lumiliiveissään ja haavoittunut käsi kääreissä. Hän oli suoraan Kollaalta menossa Tur-kuun sairaalaan. Siitä olen kertonut romaanissani Souvi.

Kahvilan pito hiipui ja loppui luonnollisesti viimeistään siksi, että Laura avioitui naapuriksi ilmestyneen autoilijan, Kännön Urpon, kanssa kesällä 1940.

Kirkkoherra Perkon vierailu

Ahdasmielisten ihmisten mielikuvissa kahvilassa oli jotain pahennusta. Nuoret tytöt (Laurakin vasta 28-vuotias) pitivät semmoista laitosta keskenään. Kirkkoherra Perko oli saanut kuulla kuiskutteluja, ja kerran iltasella hän ilmestyi kahvilan oven taakse.

Ovi oli lukittuna, mutta sisältä kuului ääniä ja valoviiru näkyi pimennysverhojen takaa.

Perko veteli nyrkillä ulko-ovea niin että huoma-taan. Laura ilmestyi kuulostelemaan.

”Mitä siellä tehdään, siellä suljettujen ovien ta-kana”, Perko huusi.

Laura aukaisi oven.”Kirkkoherra on hyvä ja tulee katsomaan.”Perko harppoi läpi avaran eteisen kahvilahuo-

neeseen. Siellä oli koolla lottia ompelemassa lu-mipukuja ja kutomassa villasukkia sotilaille. Oli siellä lankavyyhtiä pitelemässä pari niin nuorta poikaakin, ettei liikekannallepano vielä heitä kos-kenut.

Perko tietysti häkeltyi, ja kun ei muuta keksinyt, piti totisen työn tekijöille pikaisesti lyhyen hartaus-hetken ja häipyi.

Kun Ahti lomalla käydessään sai tietää Perkon käsityksistä ja vierailusta, hän paineli pappilaan ja haukkui Perkon pystyyn älyttömyydestä.

Vielä monta vuotta sotien jälkeen muistan, kuin-ka Koskisen luona pysähtyi autoja ja joku tuli ky-selemään, eikö tässä enää olekaan sitä kahvilaa.

Sakari Kännö

Näkymä kenttätuvan mäeltä kirkolle päin. Härkätien varrella vasemmalla nuorisoseurantalo ja keskellä Koskisen kahvila. Kuva vuodelta 1926. Kuva K. E. Laaksonen.

Tarvasjoen lottia Koskisen kahvilassa talvisodan aattona. Ilmeistä näkee, että laulua tuotetaan. Kuvasta on helppo tunnistaa Koskisen siskokset: valkoinen esiliina on Lauralla (myöh. Kännö, kuvassa vas.) ja Saaralla (myöh. Rönnemaa). Heistä oikealla lottapuvussa on Anni ( myöh. Tamminen). Laurasta vasemmalla on sukulaisemäntä Lahja Nikula Pikku-Euralta. Jospa lukijat tunnistavat muitakin, ainakin Hanna Vesamon likellä vasenta reunaa.

4 TARVAS 2/17

Ilo tervehtiä teitä kaikkia muutaman vuoden tauon jälkeen! Tarkoitukseni oli olla poissa Tarvasjoelta vain noin vuoden ajan ja hoitaa Kosken Tl seu-rakunnan kirkkoherran virkaa. Tuo vuosi venyi melkein kolmen vuoden mittaiseksi; kaikenlaisia tehtäviä siunaantui lapsuuteni ja nuoruuteni koti-seurakunnassa hoidettavaksi.

Tänä syksynä oli kuitenkin hyvä vihdoin palata takaisin – tuttujen seurakuntalaisten ja työtoverien joukkoon. Ette arvaakaan, kuinka mukavalta on tuntunut toimittaa palveluksia Tar-vasjoen tunnelmallisessa puukirkossa Kosken kivikirkkovuosien jälkeen. Meillä on kerrassaan ihana Herran huone, jossa Taivaallinen Isämme ruokkii meitä pyhällä sanallaan ja ehtoollisen sakramentilla. Siellä on riemullista laulaa Her-ralle kiitosta!

Erityisen koskettava oli syksyllä ensimmäi-nen pitämäni ehtoollishartaus Tarvasjoen Hy-vinvointikeskuksessa. Kyynelsilmin saimme toisiamme tervehtiä. Jälleennäkemisen riemu oli käsin kosketeltavalla tavalla aistittavissa molemminpuolisesti. Monet asukkaista olivat silmissä vanhentuneet – monella tapaa on maan-päällistä väsynyttä taivaltajaa riisuttu. Oli tullut uusiakin asukkaita. Moni oli lähtenyt myös jo iäisyysmatkalleen; rauha heille kaikille. Jos olivat Hyvinvointikeskuksen asukkaat vanhen-tuneet, on näin käynyt kaiketi minullekin. Tiedä sitten – pruukataanhan sanoa: ”Kyl ikkää tullee, ku tulis järkee vaan”.

Paljon kappeliseurakunnassa tehdään asioita niin kuin ennenkin tehtiin. Talkoohenki on voi-missaan. Tarvasjokelaiset innostuvat edelleen tekemään yhdessä asioita seurakunnan hyväksi. Tuntuu, että seurakunta on monelle kodin tapai-

nen paikka, jonne on hyvä ja turvallista tulla. Seurakunta on paikka, jossa voi toteuttaa itseään palvelemisen hengessä lähimmäisen hyväksi. Kiitänkin tässä kohtaa kaikkia kappeliseura-kunnan vastuunkantajia; olette mahdollistaneet monenlaista – jokaista teitä tarvitaan. Jokaiselle on paikkansa Taivaan Isän perheessä!

Kirkossakävijöiden määrä on pikkaisen las-kenut. Tästä asiasta lausun huoleni ensinnäkin siksi, että murehdin ihmisten kirkkopolkuja. Ruohottuvatko ne umpeen? Näin papin näkö-kulmasta tuntuu erityisen tärkeältä, että ihminen tulisi kirkkoon pyhäisin. Nimittäin sielumme nääntyy ja väsyy, jollei Jumala saa sitä virvoit-taa. Kun Jumalan sanaa viljellään, saamme Tai-vaallisen Isämme elämämme leiväksi. Kirkkoon saa tulla kaikenlaisten tuntemusten kanssa, niin ilon kuin hädän hetkellä. Me työntekijät ja mo-net vapaaehtoiset seurakuntalaiset teemme työtä Jumalan työtovereina sen eteen, että Tarvasjoen kirkossa olisi elämän makuisia palveluksia ja että sieltä voisi lähteä uuden viikon haasteisiin ruokittuna.

Toiseksi laskenut kirkossakävijöiden määrä huolettaa siksi, ettei välttämättä ole itsestään sel-vää palvelusten jatkuminen Tarvasjoella. Mis-tään jumalanpalvelusten määrän supistamisesta ei Liedon seurakunnassa ole ollut puhetta, mutta kylmää kieltään tilastot puhuvat siinä tilantees-sa, jos jostain syystä toimintaa pitää nykyisestä vähentää. Tarvasjoen kappeliseurakunta pysyy eloisana ja virkeänä vain, jos seurakuntalaiset käyttävät sen palveluja. Muutamia vuosia sit-ten tehdyn tutkimuksen mukaan Tarvasjoki oli Suomen viidenneksi aktiivisin seurakunta, kun tutkailtiin kirkossakävijöiden lukumääriä. Ko-

vasti haluaisin nostaa jumalanpalveluselämäm-me jälleen tälle tasolle.

Tarvasjoen kappeliseurakunnan työntekijät ovat saaneet paljon työtovereita Liedon seu-rakunnasta. Tarulla on monta diakonikollegaa, Kaisalla on kaksi kanttorikaveria, lastenohjaajia on monia, minullakin on koko joukko pappe-ja seuranani. Riitalla on saman koulutuksen saaneita työntekijöitä Liedon puolella. Tämä kaikki on rikastuttanut elämäämme monin ta-voin, mutta uusiin työtapoihinkin on pitänyt totutella. Voimakkaimmin iso työyhteisö tuntuu tukevan silloin, kun on paineita oman riittä-mättömyyden kanssa. Aikaisemmin myös pelko sairastumisesta – vaikkapa vain syysflunssan merkeissä – aiheutti koviakin murheita siitä, kuka työt sitten tekee, jos tauti kaataa sängyn pohjalle. Nyt tiedämme, että joku työntekijä löytyy isosta porukasta paikkaamaan, auttamaan ja tukemaan. Ilomielin lausun kiitoksen Lie-don seurakunnalle myös siitä, että Tarvasjoen kappeliseurakunta on saanut aineellista hyvää kiinteistöjen korjausten suhteen.

Kriittisesti olen pannut merkille, että isossa yksikössä asioiden eteenpäin vieminen tai val-miiksi saattaminen kestää usein kauemmin kuin pienessä seurakunnassa. Välillä on epäselvää siitä, kuka vastaa ja päättää mistäkin. Tärkeätkin asiat saattavat kadota tai unohtua. Tarvasjoella pääsääntöisesti työskentelevien työajasta myös melkoisen lohkon haukkaa autolla ajelu Tarvas-joen ja Liedon välillä; viikoittain on kokouksia ja neuvotteluja Liedossa.

Jumala on meidän kaikkien Isä ja hän osoittaa rakkautensa meitä kohtaan lähettämällä Poikan-

sa maailmaan. Jouluna hän syntyy ihmiseksi, niin kuin ihminen syntyy. Jouluna saamme ko-koontua vastasyntyneen Jumalan Pojan seimen äärelle. Avuton lapsi seimessä on Jumalan vas-taus meille sen suhteen, kuinka meidän tulisi suojella ja varjella elämää kaikkein heikoimmis-sa, pienimmissä ja haavoittuvimmissa.

Jumalan Pojan seimen äärellä tapaamme myös Marian. Äidin. Hänen nöyryytensä ja lu-juutensa on meille esimerkkinä siihen työhön, jota yleensäkin maailmassa tehdään elämän suo-jelemiseksi ja toivon ylläpitämiseksi.

Jeesuksen maanpäällisessä isässä, Joosefissa, näemme ihmisen, joka haluaa sitoutua toiseen ja kantaa vastuunsa. Joosef antakoon meille kai-kille rohkeutta rehellisyyteen ja voimia seisoa tekojemme takana. Tarvitsemme työtä ja tule-vaisuuden toivoa. Maailma tarvitsee ihmisiä, jotka ovat valmiita käyttämään hyvinvointiaan toisten hyväksi ja, jotka osoittavat laupeutta ja hyvyyttä voittoa tavoittelematta.

Paimenet kumartavat ja ylistävät vastasynty-nyttä Vapahtajaa. Heissä kohtaamme ne luke-mattomat ihmiset, jotka rakentavat elinyhtei-söään – kuten kotipitäjää tai Suomea – omalla panoksellaan huomaamatta, hiljaisesti ja us-kollisesti. Saamme kiittää kaikkia, jotka arjen vakaumuksessa rakentavat yhteiskuntaamme ja samalla luottavasti uskovat Jumalan valtakun-taan, joka tuo rauhan ja toivon kaikille ihmisille.

Kaikille toivotan lopuksi armorikasta Herram-me Jeesuksen Kristuksen syntymäjuhlaa!

Outi-pappi

RAKKAAT YSTÄVÄT TARVASJOELLA

Outi-pappi.Kuva: Eeva Sisso.

Pyhäinpäivän muistokynttilät vuoden aikana kuolleille.Kuva: Eeva Sisso.

Lutherin pöytäpidot Pyhäinpäivänä kokosi paljon väkeä srk-talolle. Paikalla oli myös itse Martti Luther ja vaimonsa Katarina von Bora. Hienon elämyksen mahdollisti lähe-tystyön tiimi. Kuvat Eeva Sisso.

TARVAS 2/17 5

ti 12.12. klo 14 Sotaveteraanien joulujuhla HVK:ssato 14.12. klo 19 Mikko Mäkeläisen joulukonsertti kirkossasu 17.12. klo 10 Messu kirkossa, Sleyn kirkkopyhä. KirkkokaffeetjajouluisialaulujaSiionin Kanteleesta srk-talollasu 17.12. klo 19 Kauneimmat joululaulut kirkossato 21.12. klo 14 Herran Pyhä Ehtoollinen HVK:ssasu 24.12. klo 15 Jouluaaton hartaus kirkossa, kutsumme mukaan erityisesti lapsiperheitä! su 24.12. klo 22 Jouluyön messu kirkossama 25.12. klo 8 Jouluaamun sanajumalanpalvelusti 26.12. klo 18 Tapaninpäivän Kauneimmat joululaulut -messu kirkossasu 31.12. klo 14 Tuttuja hengellisiä lauluja ja virsiä, Hanna Isotalon syntymäpäivät, kolehti kirkkokaverikyyteihinla 6.1. klo10 Loppiaisenmessukirkossa.Kirkkokaffeetja Kauneimmat joululaulut vielä kerran srk-talolla

Seurakunnan yleisöluisteluvuorot Tarvasjoen Jäähallilla sunnuntaisin klo 15.15–16.15 kutsuvat mukaan kaikenikäisiä luistelijoita. Luistelut jatkuvat maaliskuun loppuun, väliin jäävät joulun aika ja uusi vuosi.

JOULUNAJAN TILAISUUDET TARVASJOELLA

Hei täällä kirjoittelee Hanneli. Olen toiminut Tar-vasjoen kappeliseurakunnan vs. lastenohjaajana nyt syyskauden ja minulla on ollut tänä syksynä ilo aloittaa työviikkoni Tarvasjoen muskarilla tiistai-aamuisin. Muskari on aikuisen ja lapsen yhteinen ohjattu musiikkihetki. Muskari sopii kaikille vau-vasta vaariin ja onkin usein yksi vauvojen ensim-mäisistä harrastuksista. Muskari kehittää pienestä pitäen rytmitajua, kuuntelua, liikettä sekä sosiaalisia taitoja. Tarvasjoella meitä on ollut mukana ihanan sekalainen seurakunta. On nähty mummuja, vaare-ja, äitejä, isiä ja tietysti kaiken ikäisiä lapsia. Mikä rikkaus onkaan ollut aloittaa päivä teidän kaikkien kanssa! Ja ISO KIITOS Riikalle, meidän ihanalle muskarivapaaehtoiselle, jolta ei lopu ideat ja joka on aina valmis oppimaan uusia lauluja lyhyelläkin varoitusajalla.

Syyskausi on menty sadelauluja, enkelilauluja, eläimiä, kulkuvälineitä, välillä on jopa leivottu pullaa Leipuri Hiivan apuna. On soitettu, tanssittu, loruteltu, rytmitelty, körötelty, heiluteltu huiveja sekä hiljennytty sylikkäin rauhoittumaan. Muuta-ma korvamato on viety kotiin asti ja Suomi100–laulua on laulettu varmasti ainakin 100 kertaa.

Tätä kirjoittaessa soi taustalla joululaulut, vuo-den viimeiset muskarit ovat siis täynnä piparin

tuoksua, tonttujen juoksua ja seimen lapsen tu-hinaa kunnes muskarikin jää joulutauolle. Tam-mikuussa taas jatketaan uusin lauluin ja loruin. Kaikki joukolla siis muskariin!

Jouluisin sävelinHanneli

TERKKUJA TARVASJOEN MUSKARISTA!

SEURAKUNTAMME PIENIMPIEN IKIOMA KERHO

Torstaiaamuisin seurakuntataloon saapuvat pie-net taapertajat ja heidän omat aikuisensa, äidit, isät, mummit tai papat. On koolla seurakuntamme pienimmät heidän ikiomassa kerhossaan, perhe-kerhossa.

Puoli kymmenen jälkeen kerhoon voi saapua rauhassa, oman aikataulun mukaan. Tarjolla on pienimuotoisesti sämpylää ja juotavaa. Niitä voi halutessaan nauttia muiden aikuisten seurassa, lasten puuhatessa omia leikkejään. Usein on Hanneli-lastenohjaaja keksinyt hauskoja askar-teluja näpertelyä kaipaaville. Leikkaamisen ja liimaamisen lomassa on mahdollisuus rupatella lapsiperheen arkiasioita kasvatuksesta kurahaa-lareihin tai vaikka yövalvomisiin. Saa rupatella tai vain nauttia muiden seurasta. Kotona lasten kanssa oleminen voi pitää sisällään melko yksi-näisiä ja yksitotisia päiviä. Perhekerho tarjoaa tähän arkeen vaihtelua, aikuiskontakteja ja mah-dollisuuden saada vertaistukea. Lapsetkin saavat

tavata toisiaan.Askartelujen jälkeen kello kehottaa keräämän

lelut takaisin laatikoihin ja kokoontumaan alt-tarin ääreen kuuleman päivän hartautta. Pienen kertomuksen lisäksi hartaushetkessä on tärkeätä tuttu laulu ”Jumalan kämmenellä” sekä kerho-rukous. Kun hartauskynttilä on saatu sammu-tettua, on vielä aikaa muutamille laululeikeille. Kerran kuussa kerhomme alkaa Tarvasjoen kir-kossa, johon kokoonnumme yhdessä päiväkodin lasten kanssa. Kyseessä on kirkkovartti, lasten oma kirkkohetki. Kerran kuussa meitä hemmo-tellaan myös herkullisella kotiruualla. Vapaaeh-toiset emännät valmistavat meille aterian, jonka saamme nauttia yhdessä kerhomme päätteeksi.

Yhdessäolo tuo iloa ja yhdessä tekeminen ri-kastuttaa elämää. Tervetuloa siis perhekerhoon maanantaisin srk-talolle klo 9.30-11.30 välillä!

Taru Sahla, diakonissa

Teemalla miten elämä ja koko kulttuuri muuttui Euroopassa protestanttisen ajattelutavan myötä. Oppaanamme FT Liisa Väisänen ja matkanjoh-tajina Outi Niiniaho ja Minna Mäkinen. Hinta

1365,- /hlö kahden hengen huoneessa. Lisätiedot ja ilmoittautumiset Outi 044 0847 120 tai Minna 0400 840 025. Muutama paikka vapaana.

Tarvasjoen kappeliseurakunnan matka PROTESTANTTIEN SYDÄNMAILLE

HOLLANTIIN 28.8.–2.9.2018

8.10. vietettiin kirkossa Suomalaisen messun juhlaversiota, kuvassa projektikuoro ja soitinyhtye sekä Liedon mieslaulajat kanttori Kaisa Takkulan johdolla. Kuva: Eeva Sisso.

Tarvasjoen kappeliseurakunnassa on viime vuo-sina ollut paljon aktiivista kuorotoimintaa. Aloit-taessani kanttorin virassani Tarvasjoella keväällä 2014 oli varsinaisen kirkkokuoron toiminta jo la-kannut. Edeltäjäni Minna Mäntyranta oli kehittä-nyt idean erilaisista projekteista, joiden ympärille voisi koota kuoron. Seurakunnassa oli toteutettu projektikuorojen voimin monenlaisia erilaisia messuja, esim. Suomalainen messu, Lattarimessu ja Hiljaisten laulujen messu.

Perinteisesti kuorot kokoontuvat harjoittele-maan yleensä kerran tai kaksi viikossa. Tällai-seen kuorotoimintaan on kuitenkin aika haastavaa osallistua. Nykyisin ihmisillä on paljon monen-laisia harrastuksia ja velvollisuuksia ja siksi voi olla vaikeaa järjestää aikaa harrastukselle, joka on melko sitova. Projektiluonteiset kuorot tarjoavat kuorolaulusta nauttiville ihmisille mahdollisuuden nauttia kuorossa laulamisesta ilman pitkäaikaista sitoutumista.

Yleensä projektikuorot harjoittelevat 3-4 kertaa ennen varsinaisia esiintymisiä. Suurin osa pro-jektikuorojen esiintymisistä on erilaisissa erikois-messuissa tai suuremmissa juhlapyhissä. Välillä on toteutettu myös yhden kerran kuoroja, jolloin harjoitellaan kerran ennen messua. Nykyisin meitä on jo n. 20-30 ihmisen porukka, jotka tulevat mu-kaan laulamaan, jos aikataulut antavat myöden.

Viime vuosien aikana toteutettuja projekti-kuoroja ovat mm. radiojumalanpalveluskuoro, Suomalaisen messun kuoro, Tangomessukuoro,

Tarvasjoen 700-vuotisjuhlien vanhanajan juma-lanpalveluksen kuoro, Joululaulukuoro, Pääsi-äismessukuoro (jossa laulettiin gospel-sävelmiä), Virsikirjan lisävihko-kuoro, Kansanlaulumessun kuoro ja Hiljaisten laulujen messun kuoro. Kant-torin tärkeänä apuna kuorojen vetämisessä on ollut Minna Mäkinen. Suurilassakin toimii oma projektikuoronsa, joka laulaa aina keväisin Timo Isotalon kehittämässä Suurila-messussa kirkossa.

Ensi keväälle on suunniteltu toteutettavaksi ai-nakin Pääsiäismessukuoro. Tarvasjoen kirkossa järjestetään pääsiäislauantaina klo 22 Pääsiäis-yön messu, jossa kuoron olisi tarkoitus esiintyä. Messun jälkeen syödään yhdessä pääsiäisateria. Lisäksi 8. heinäkuuta Tarvasjoelta lähetetään taas radiojumalanpalvelus, jota varten kootaan myös-kin oma projektikuoronsa.

Jos haluat tulla mukaan projektikuorojen toi-mintaan, ota yhteyttä allekirjoittaneeseen ja seuraa kirkollisia ilmoituksia. Kappeliseurakunnassam-me on toki myös säännöllisesti kokoontuva kuo-ro, Laulavat eläkeläiset, joka kokoontuu kerran kuussa Hyvinvointikeskuksessa, jossa pidämme kuukausittaisen lauluhetken Hyvinvointikeskuk-sen asukkaille. Myös Laulavat eläkeläiset ottavat mielellään vastaan uusia laulajia. Jos sinulla tulee mieleen jokin kiva projekti-idea kuorolle, otan mielellään vastaan ehdotuksia.

Tavoitteena on, että kuoroharjoituksista lähties-sä kaikilla olisi parempi mieli kuin niihin tultaessa.

Kaisa Takkula

PROJEKTISTA PROJEKTIIN

Kuva Hanneli Salo.

Kuva Taru Sahla.

6 TARVAS 2/17

Eräänä hämyisenä marraskuun päivänä kävin Meri Airaksisen (o.s. Korpi) luona Raisiossa. Samalla tallensin muistelmia hänen isänsä elämästä ja erityisesti niistä vaikeista päivistä sata vuotta sitten. Hä-nellä olivat säilyneet tallessa vanhat kirjeet yli 100 vuoden takaa. Ne kertoivat aidosti tuon ajan elämästä ja miten sen tapahtu-mat oli koettu. Ymmärsin taas, miten mei-dän kaikkien varmin tieto menneen ajan tapahtumista muodostuukin usein juuri siinä ajassa eläneiden kertomuksista. Jos niitä ei kukaan ylös kirjoita, ne voivat jää-dä kokonaan unohduksiin. Siksi tallensin häneltä tämänkin yhden muistelman.

Isäni Hjalmar Korpi oli syntynyt 15.11. 1887 Marttilassa Ruskolaisten Sepällä. Siellä iso-äi-tini Maria Korpi oli miehensä Juho Tuomolan ( Tarvasjoelta Seppälän Tuomolan poika) kanssa viljellyt Seppää. He olivat myyneet 1895 tilansa ja ostaneet Tarvasjoelta Horristen Sepän. Heillä oli neljä lasta: Hannes, Jalmari, Olga ja Santeri, kuten me heitä kutsuimme. Isoisä Juho kuoli 4.1. 1900 53-vuotiaana ja häntä 17 vuotta nuo-rempi Maria avioitui uudelleen naapurin poika August Grönroosin kanssa.

Horristen Seppä oli heidän tullessa vanhalla ahtaalla tontilla Kyrötien ja joen välissä. Siitä perhe kuitenkin halusi pois ja rakensi uuden Korpi-nimisen talon kylästä Auraan päin. Sa-malla talo jaettiin niin, että syntyivät uudet Kor-ven, Ojaston ja Penttilän tilat.

Jalmari kävi kansakoulun ja Långsjön maan-viljelyskoulun 1912-13 Somerolla. Tuo maan-viljelyskoulu oli siihen aikaan erittäin arvos-tettu ja opetus monipuolista. Kartanolla oli maamieskoulun lisäksi myös karjanhoitokoulu ja puutarhakoulu. Kartano oli tuolloin n.1500 ha suurtila, jolla oli 140 lehmän karja. Isäntä maanviljelysneuvos Waldemar Sagulin olikin erityisesti innostunut karjanjalostuksesta ja kar-tanon voimakas viljely heijastui kaikkien sen koulujen opetukseen. Jalmari sai täällä hyvät tiedot ja taidot maanviljelyyn ja suurenkin tilan hoitoon.

Venäjän kartanon työnjohtajaksi Humppilaan

Heti valmistuttuaan, ja vain loppuvuoden 1913 Tarvasjoella vietettyään, Jalmari haki työnjohta-jaksi Venäjän kartanoon Humppilaan. Hän tus-kin aavisti miten vaativaan ja vaikeaan tehtävään hän oli lupautumassa. Venäjän kartano oli suur-tila, jonka kokonaispinta-ala oli 2338 ha. Tästä pinta-alasta 360 ha.a viljeli 15 torppaa ja saman verran oli kartanon maalla mäkitupia. Kartanon suuressa navetassa oli keskimäärin 170 lehmää ja tallissa 30 hevosta. Vuonna 1893 valmistunutta karjarakennusta pidettiin maamme suurimpana. Erityisesti rakennuksista erottui hirsinen kaksi-kerroksinen viljamakasiini jo 1700-luvulta, jonka korkea kellotorni on vieläkin pystyssä.

Kartanon omisti tuolloin Hilma Kallentytär Venäjä toisen miehensä Oskar Taalikkan kanssa.

Hilman isoisä Tuomas Simonpoika Knuutila Loimaan Vilvaisista oli aikanaan (1845) huu-tanut vapaaehtoisella huutokaupalla kartanon 18000 hopearuplalla. Tunnettu oli tarina, kuinka ei tämän vaatimattoman kansanmiehen maksu-kykyä meinattu uskoa, kun hän maksoi huutonsa tuohikontissa tuomilla rahoilla. Oskari Taalikka oli lahjoituksillaan saanut perustettua Venäjään kansakoulun 1898 ja hän oli erityisesti muka-na maamiesseuran toiminnassa. Hän yhdessä Hilma Venäjän ensimmäisestä avioliitosta syn-tyneen pojan Urpo Toivosen kanssa hallinnoi kartanoa.

Kartanossa oli myös saha ja juustomeijeri, jotka toimivat omana yksikkönä. Tilan viljely vaati suuren määrän työväkeä, navetta erityisesti kautta vuoden. Torpparit velvoitteensa puitteissa tulivat työapuun varsinkin kiireellisinä korjuu-aikoina. Tilan koneista niittokoneet olivat aut-taneet heinän kaadossa jo 1890.luvulta alkaen, mutta viljankaatoon saatiin itseluovuttava leik-kuukone vasta 1919. Laajat viljapellot vaativat paljon niittomiehiä ja viljansitojia. Puimako-neen ja höyrykoneen tulo vuosisadan alussa oli nopeuttanut puintia ratkaisevasti.

Isältä jääneistä pokaaleista olen päätellyt, et-tä hän urheili aktiivisesti. Hän oli hyvin avoin ja elämänmyönteinen. Isäni hallitsi työnsä ja sopeutui nopeasti tehtäväänsä. Hän tuli hyvin toimeen jämptinä ja oikeudenmukaisena niin isäntäväen kuin laajan työväen kanssa. Tehtä-väänsä tullessa hän oli poikamies, mutta sol-mi jo vuoden päästä avioliiton Rauha Konsan kanssa Hattulasta. Vuonna 1917 heille syntyi Humppilassa ensimmäinen tytär Annikki.

Talvi 1918 Humppilassa

Elämä Humppilassa oli vuoden 1917 vielä melko rauhallista. Loimaan mellakat syksyllä lähialueel-la kyllä huomioitiin ja Jokiläänin kireä tunnelma heijastui toiselta puolelta pitäjää. Maatalousla-koistakin huolimatta kylvöt saatiin aikanaan teh-tyä ja heinät korjattua. Maailmansodan vaiku-tuksesta elintarvikkeet menivät kortille, ja valtio takavarikoi viljaa peläten varastojen loppumista ja sen tähden myös hintojen nousua. Heinäkuussa tullut halla vei lähes kokonaan ruissadon ja siksi syksyllä rukiin siemenestä oli kova pula.

Vuoden lopulla seudun ihmisten mieliala no-peasti politisoitui ja tuli rauhattomaksi. Torp-parit olivat pettyneitä jo eduskunnan päättämän vapautuksen toteutumisen viivästymiseen. Sanomalehtien kertoessa Venäjän vallanku-mouksesta, alkoivat yhä useammat uskoa sen ulottuvan myös Suomeen. Vaikka maamme itse-näistymistä yleisesti toivottiin, ei monikaan huo-mannut uutista sen toteutumisesta. Humppilaa sanottiin myöhemmin Suomen punaisimmaksi kunnaksi ja se johtui siitä, että nimenomaan torpparit uskoivat punaisten takaavan torppien vapautuksen.

Kansalaissodan alettua osa työmiehistä ja torpparien pojista lähtivät rintamalle ja osa isän-nistäkin pakotettiin lähtemään. Kartanon maa-talous vaikeutui työvoiman puutteessa. Eräänä

helmikuun päivänä vietiin osa hevosista ja myös niiden ajoneuvoja ja rehuja. Vaikein oli päivä, jolloin Venäjän kartanosta otettiin kaikki vilja. Isäni kauhistui erityisesti siitä, mistä saadaan keväällä siemenviljaa, jos kaikki viedään. Siksi hän viljaa luovuttaessa ei kertonut sivutilalle varastoitua siemenviljaa.

Näin tultiin huhtikuulle. Talven aikana oli kuulunut Humppilaan huhuja punaisten väki-vallanteoista Oripäästä, Kylmäkoskelta ja eri-tyisesti Toijalasta. Posti ei kulkenut ja heikkoja paikallisia puhelimiakaan ei voinut käyttää. Matkustamiseenkin tarvittiin punaisten lupa. Niinpä Hannes-veljen ja Selman häihinkään Tarvasjoelle ei maaliskuussa voitu lähteä.

Eräänä huhtikuun päivänä, kun oli tullut jo huhuja, että valkoiset olisivat valtaamassa Tam-peretta ja rintama myös Huittisista päin tulisi lähemmäksi, ryhmä punaisia tuli Venäjälle. Kartanosta miesväki isää lukuun ottamatta oli-vat menneet valkoisten puolelle, mutta naiset ja lapset olivat talossa. Toki heidänkin pakoaan varten oli hevoset valjastettu. Nyt punasotilaita ryntäsi taloon ja pistimet sojossa piirittivät Jal-marin. Jostakin oli tullut ilmi hänen salaamansa siemenviljat. Nyt tulijat räyhäsivät ja huusivat tappavansa petturin ja porvarien kätyrin siihen paikkaan ja muunkin kartanon väen.

Kun seitsemällä pistimellä isää sohittiin, kerrotaan hänen sanoneen, että tehkää minulle mitä tahdotte, mutta säästäkää vaimoni ja lapsi. Tähän punaisten johtaja sanoi, että nyt me vain sinut vangitsemme ja viemme kenttäoikeuteen. Niinpä he sitten jättivät muut rauhaan ja kuljet-tivat isän Humppilan asemalle. Tänne oli koottu muitakin vangittuja seudun miehiä, joille oli jo ilmoitettu, että heidät junalla viedään vankina oikeuden eteen.

Junan lähtöä odotellessa tuli vankien luo salaa asemapäällikön vaimo Hilma Salovaara, joka oli Ylpön talon tytär Toijalasta. Hän kertoi, kuinka hän oli nähnyt asemalle tulleen sähkeen, jossa oli ollut määräys lähettää vangit Riihimäelle ammuttaviksi. Siksi hän oli tullut varoittamaan ja kehotti, että yrittäisitte jo matkalla pakoon pääsyä.

Näin juna lähti matkaan ja avovaunussa vangit vartioineen tulivat ensin Toijalaan, josta matka jatkui Hämeenlinnaan. Heidän kaupun-kiin saapuessa niin sotilaita kuin siviilejä vilisi paljon asemalla ja kaikkien mieliala oli kiihkeä ja jännittynyt. Tiedettiin, että saksalaiset oli-vat nousseet maihin Hangossa ja nousemassa Helsingin vallattuaan Hämeeseen. Samoin oli saapunut tieto Tampereen valtauksesta ja rin-taman vetäytymisestä etelään päin. Tiedettiin myös kertoa, että saksalaisilla on lentokoneita, jotka voivat pommittaa kaupunkejakin. Samas-sa lensikin kaksi saksalaisten tiedustelukonetta aseman ylitse ja kaikki ryntäsivät etsimään suo-jaa kattojen alta.

Nyt syntyi hetkessä pelkotila, jolloin myös vartijat ja vangit hyppäsivät ulos junasta ja juok-sivat suojaa etsimään. Tällöin isä huomasi yht-äkkiä pakoon pääsyn mahdollisuuden tulleen, ja juoksi ratavartta metsään Vanajan suuntaan.

Sieltä hän kaartaen suuntasi pakonsa Hattulaan päin. Metsissä seikkailtuaan hän pääsi pakene-maan äitini kotitaloon Konsaan Hattulaan. Tääl-lä hän sitten piileskeli, kunnes taistelut siirtyivät Tuuloksen ja Lahden suuntaan ja hän uskalsi palata Venäjälle.

Oli jo toukokuun alku ja kova kiire kylvötöi-hin. Oli pula työväestä, hevosista ja siemenistä. Hevosista saatiin onneksi osa nopeasti takaisin ja rehuviljan siemeniä. Venäjänkin työmiehistä oli useita kaatunut tai vankileireillä, mutta mie-hiä riitti kuitenkin jokaista hevosta ajamaan. Kartanon maatalous saatiin normaalisti toimi-vaksi jo syksyyn mennessä. Kartano sai mene-tysten korvaukseksi mm. työväenyhdistykseltä työväentalon maksuna. Torpat lunastettiin va-paiksi seuraavan vuoden aikana ja ensimmäinen kunnanvaltuusto valittiin myös Humppilaan. Rauha palasi Humppilaankin, mutta katkeruus ja suru jäivät monen mieleen. Isäni pyrki ole-maan aktiivinen sovinnon rakentamisessa.

Tulevaa elämää vapaassa Suomessa

Luulen, että isäni taitava työ Venäjän kartanon maatalouden hoitajana oli onnistunut hyvin. Häntä pyydettiin kuitenkin muuttamaan pois Humppi-lasta ja tarjottiin helpompia työnjohtajan paikko-ja mm. Naantalin Luonnonmaalta. Isä menikin vuodeksi sinne, mutta äiti ei pienten lasten kanssa halunnut sinne muuttaa, koska hän pelkäsi vesi-matkaa Luonnonmaalle. Niinpä isäkin luopui tästä tilasta ja palasi vielä vuodeksi Venäjän kartanoon. Sieltä he menivät 1922 Lammille Ison-pappilan vuokraajaksi. Perhe oli kasvanut jo 1918 Anna-Liisa sisarella ja 1921 Tuure veljellä. Eila sisareni ja minä synnyimme kaksosina Lammilla 1923.

Vuonna 1927 isä osti oman Heikkilän tilan Toijalasta. Siellä syntyi vielä Ilta sisko vuonna 1929. Tilan ahkera ja voimaperäinen viljely sitoi niin isän omaan tilaan, että hän vain harvoin lähti äitinsä ja sisarusten luo Tarvasjoelle. Isoäiti oli jäänyt toisen kerran leskeksi jo 1914 ja hän eli Olgan ja Santerin hoivassa. Äitini sairas-tuttua isoäiti halusi ottaa Tuuren Tarvasjoelle jo 1920-luvun lopulla. Täällä Tuure viihtyikin niin, että tullessaan kouluikään hän ei enää tullut Toijalaan. Niinpä hän kävi koulunsa Tarvasjoel-la ja löysi täältä oman ystäväpiirin. Talvisodan sytyttyä Tuure sitten joutui ikänsä puolesta var-tiotehtäviin ja rauhan tultua sotaväkeen. Niinpä hän oli jatkosodan alkaessa JR4 ensimmäisissä iskujoukoissa valtaamassa Karjalan kannasta takaisin, kunnes haavoittui vakavasti Vammel-suussa elokuussa 1941 ja rintamalle palattu-aan uudelleen Seesjärvellä. Sodasta hän palasi pysyvästi Tarvasjoelle. Korven mamma, kuten me isoäiti Mariaa nimitimme, kuoli talvisodan kylmänä helmikuun päivänä 1940 ja me olimme suvun mukana saattamassa hänet Tarvasjoen kirkkomaahan. Isä Jalmari jäi leskeksi 1944 ja hänenkin maallinen matka päättyi 1966.

Suomi 100 vuotta muistelma,

tallentanut Kalervo Mäkinen

HORRISISTA KAPINATALVEN MELSKEESEEN

Perhekuva Jalmari Korven 70-vuotis päivillä. Kuva Meri Airaksinen.Elonleikkuuta Venäjän kartanon ruispellolla 1919. Jalmari Korpi seisomassa vasemmalla. Kuva Urpolan kartano/historia.

TARVAS 2/17 7

Syksyn jo koittaessa saapui Tarvasjoelle suru-viesti kirjailija Maire-Aliisa Rouvisen ikiuneen nukkumisesta.

Maire oli syntynyt yksinhuoltajaäidin lapseksi vuonna 1928 ja jäi äidin kuoltua jo pienenä orvok-si. Sijaiskodeissa lapsuutensa elettyään hänet otti Horristen Frostille hoiviinsa Elina Hildeen. Täällä hän eli nuoruutensa ja kävi koulunsa. Ylioppilaaksi Maire tuli 1953 Elisenvaaran yhteiskoulusta ja kan-sakoulunopettajaksi Turun Opettajakorkeakoulusta 1956. Työelämänsä hän teki opettajana eripuolilla Suomea, viimeiseksi Helsingissä vuodesta 1970 eläkevuoteensa 1988 asti.

Varsinaisen kirjailijan uransa hän aloitti vasta eläkkeelle jäätyään. Hänen romaaninsa ovat pääosin omasta elämästä kertovia, joissa kuvataan viehättä-vällä, mutta realistisen aidolla tavalla kotiseudun elämää ennen sotia ja tultaessa kohti tätä päivää. Samalla hän tulee kuvanneeksi koko muuttuvan yhteiskunnan, sen rakennetun ympäristön, oman kouluttautumisen, työuraansa, perheen perustamisen ja sen elämäkaaren. Useassa yhteydessä hän sanoo kirjoittavansa siksi, että hän voi välittää tuleville polville, mitä oli kotiseutu ja elämä siellä köyhän orvon silmin katsottuna ja koettuna. Näin hän tulee kuvanneeksi ympäröivän maatalousyhteiskunnan arkisen elämän ja sen aineellisen kehityksen. Hän kertoo myös miten sotavuodet elettiin, ja miten sen jälkeinen suuri elintason nousu ja tekninen kehitys on vaikuttanut myös luonnon ja maisemien muut-tumiseen.

Jo ensimmäisessä Härkätien lapsi kirjassaan hän kuvaa omaa lapsuuden maailmaansa ja toisessa kansakouluvuosiaan. Kolmannessa kirjassaan, Ih-misellä täytyy olla tahdonlujuutta, hän elää rippi-kouluvuosista ylioppilaaksi. Seuraavassa teoksessa, Viattomien lasten päivä, Maire valmistuu opetta-jaksi monien vaiheiden jälkeen, saa viran ja menee naimisiin. Kirjassa, Maikka tulee, kirjailija kuvaa vaiherikasta opettajan uraansa. Monilla matkoilla ja jatkuvalla opiskelulla hänelle kasvoi myös rikas elämänfilosofia, jota hän jakaa kaikissa kirjoissaan. Yhdessä perheensä kanssa läpi Amerikan mantereen tehdystä matkasta he julkaisivat kirjan Nonnezoshie-sateenkaarisilta alaotsikolla Bussilla yli Kalliovuor-ten kesällä 1973.

Jo Härkätien lapsi kirjassaan Maire Rouvinen ker-too miksi hän kirjoittaa:

Selittelyä

Vaikka olen näissä teoksissa kirjoittanut vain oman tarinani, en voi kokonaan unohtaa, millaisesta maa-ilmasta he kaikki ovat lähtöisin.

Tarkoitan ikätovereitani ja minusta vanhempia monenkirjavissa eläkeläiskerhoissa, sairaaloissa ja vanhustentaloissa.

Ajattelen myös niitä, jotka ovat nykyisestä elä-mänmenosta niin hämmentyneitä, että sulkeutuvat yksinäisiin mökkeihinsä kaihtaen muiden seuraa, koska jostakin syystä ovat menettäneet luottamuk-sensa toiseen ihmiseen.

Toivon, että tavoitan jonkun heistä, sillä yhdessä asiassa useimmat vanhat ovat samanlaisia. He pitävät lapsista, olivatpa ne omia lapsenlapsia tai vieraita. Ei

ole eroa, kuuluvatko he siihen ryhmään, joka tans-sii ikinuorin jaloin ja kepein koroin maalaislavojen perunajauhoparketeilla tai siihen, joka kokoontuu veisaamaan seurakuntataloilla taikka makaa voimat-tomana sairasvuoteella.

Kun lastenlapset tulevat heidän luokseen, vanhus-ten syvien ryppyjen kaunistamat silmänurkat tui-kahtavat iloa. Lempein äänin he kahvikupin ääressä kertoilevat näille rakkailleen omia lapsuusmuistojaan ja pudottelevat hellyyden kyyneleitä, jos lapset jak-savat kuunnella heitä.

Saattaa olla, että lastenlapset ovat kokonaan kadot-taneet yhteisen kielen, sillä tuskin näiden vanhem-matkaan enää osaavat samaa murretta, varsinkin jos asuvat kaukana ja kaupungeissa.

Haluan oman tarinani avulla kertoa näille kaupun-kien kovilla kaduilla vaeltaville nuorille, että heistä monen juuret ovat maalla. Vaikka heillä ei ole enää multaa kynsien alla, kasvujuuristaan he eivät pääse irti. Jossakin elämänsä vaiheessa he tulevat kysele-mään, mistä kaikki oikein alkoi.

Toivon, että he silloin löytävät kotiseutunsa har-maat hautakivet. Siellä ikivanhan kirkon vieressä on historia hakattuna sammaloituneeseen graniittiin tai ruostuneeseen rautaristiin. Puuristit ovat lahonneet, jäljellä ovat vain hiljaa tasaantuvat kummut köyhi-en lunastamilla haudoilla. Näiden nimettömien ja unohdettujen kohdalla on multa sitä väkevämpää, mitä tasaisempi ruohottunut nurmi on entisen elä-män päällä.

Muistoja Maire Aliisasta

Ihmisellä täytyy olla tahdonlujuutta. Tämä oli Mai-ren motto elämässään. Hän paneutui kaikkeen täy-sillä ja pääsikin hyvin eteenpäin niin opiskelussa kuin elämässään. Tiedän, että Opettajakorkeakoulu Turussa oli hänen unelmiensa täyttymys.

Kun muistelen lapsuuttani, niin olin 4-5 vuoden, kun Maire tuli Elina-tädin hoiviin. Olin suures-ti onnellinen, kun sain kaverin, joka viitsi leikkiä kanssani. Asuin naapuri torpassa äitini kanssa ja olin sotaorpo. Maire oli jo silloin innokas opettaja ja lei-kittäjä nuoremmille. Hän antoi minulle kovan innon lukemiseen. Luettiin ensin satuja ja nuorten kirjoja, sitten tulivat Tarzanit ja seikkailukirjat.

Niin aika kului ja koulut ja opiskelut erottivat mei-dät osittain. Silloin ei vielä ollut kännyköitä!

Maire avioitui ja toimet olivat eri puolilla Suomea. Viimeksi hän ja miehensä Juho sekä kaksi poikaa olivat Espoon Olarissa. Minun perheeni ja työni oli taas Raisiossa.

Eläkepäivien alkaessa Maire ja Juho muuttivat Mietoisiin. Täällä kävinkin heitä usein katsomassa, kun he asuivat lähellä. Mairella ja Juhollakin oli nyt aikaa muistelemiseen kirjoittamiseen. Teoksia syntyi nopeasti ja uusista aiheista Mairella oli aina mietinnässä. Ikä ja sairaudet pakottivat heidät kui-tenkin viimeisiksi vuosiksi muuttamaan hoitokotiin Espooseen, jossa toinen pojista asui lähellä. Ensin olimme puhelinyhteydessä, mutta se hiipui Mairen puhevaikeuksien takia.

Kiitollisina koko elämän ystävyydestä. Surussa heitä muistaen. Anja Koskinen.

Tie ja jokiHiekkatie kiemurteli alas metsäiseltä kukkulalta kuin keltainen käärme. Sen kyljet hipoivat vanhan rusthollarin peltoja, torpparien navettain seiniä ja sen pää näytti sukeltavan tum-maan kuusikkoon, jonne aurinkokin kesäiltaisin piiloutui.

Aivan tien vasemmalla puolella, vuorotellen etääntyen ja lähentyen mateli sen savinen puoliso, likaisenharmaa joki, jonka tie parissa paikassa ylitti kuin hyväillen.

Silloin tällöin hiekka pöllähteli kuin vaalea huntu ja kaukana mutkassa joen harmaa selkä sai teräksisen hohteen.

Kulki ihminen tai eläin minne tahansa, aina täällä joutui silmätyksin noiden kahden kanssa. Kehdosta hautaan ne seurasivat paikkakunnalla eläjää. Kumpaakin tarvittiin jokaisessa elä-mänvaiheessa.

Hiekka ja savi olivat erikoisen tuttuja elementtejä meille, jotka niinä aikoina juoksentelimme paljain jaloin tupien ja töllien pihatantereilla. Jos joskus saimme uudet kengät, kuljimme ki-lometrikaupalla pää taakse kenossa katsellen niiden jättämiä jälkiä hienoksi tallautuneeseen hiekkaan.

Joki taas houkutteli jokaisena vuodenaikana. Kesäisin lapset polskuttelivat, pienimmät isom-pien valvonnassa mutkan matalikossa ja hikipaitainen heinämies oli yhtä onnellinen hypätes-sään saviseen ihanuuteen illalla työn jälkeen.

Talvisin koulunuoriso lasketteli loivia rinteitä jäälle välttäen kuusilla merkittyjä jäänottopaik-koja. Toisinaan kirkas jää sai pinnalleen innokkaita luistelijoita, joilla oli monoihin nauloilla kiinnitettyjä omatekoisia luistimia tai peräti kaksiteräisiä nauhasidosmalleja. Vain kartanon nuorilla neideillä nähtiin valkoisia hokkareita.

Talvet olivat tien kulkijoille usein kurjia. Kirvelevät pakkasviimat pieksivät poskia ja umpilumi upotti kintunkaulaa myöten. Toisinaan lumiaura pelotteli lapsia ja villiinnytti hevosia.

Kesät muistettiin aina aurinkoisina ja kuumina, vaikka varmasti oli sateisiakin.

Mutta keväät ja syksyt jäivät erikoisesti mieleen voimakkaiden tuoksujensa ansioista. Peltojen ajoittaiseen ja navetantaustojen jatkuvaan lannanhajuun sekoittui ruohojen, yrttien, puiden, kukkien, kanaloiden ja hillittömien tuulenpuuskien nostattaman hiekan omalaatuinen tuok-suyhdistelmä, joka muutti voimakkuuttaan vuorokaudenajan mukaan ja josta olisi seudun tuntenut, vaikka olisi tullut sinne silmät sidottuina.

Silloin siihen ei kukaan kiinnittänyt huomiota, vähiten köyhät karjapiiat tai talojen ylpeät tyttäret, jotka lauantai-iltaisin kulkivat kretonkimekoissaan, eivätkä nuoret rengit, jotka saatuaan saunan jälkeen puhtaan paidan, astelivat rehvakkaasti kädet taskuissa hameväen jäljessä välinpitämättömyyttä teeskennellen.

Joku onnellinen polkupyörän omistava nuorimies saattoi suhauttaa tyttöjen ohi ja pysähtyä seuraavan mäen päälle kaivamaan taskustaan Työmies-askin.

Paikassa, missä joki luikerteli sillan alta, nuoret aina jäivät seisoskelemaan kuin yhteisestä sopimuksesta ja kohdistivat katseensa kivien yli hyppelehtivään virtaan. He tuijottivat sitä pit-kään äänettöminä kuin olisivat palvoneet joenhaltiaa ja uskoneet, että vesi veisi mennessään heidän salaiset rakkaussurunsa. Olihan se kerran vienyt nuoren tytön.

Seuraavana aamuna kulkivat mustapukuiset mummot ja häveliäät neidot kirkkosilkeissään. Kun isännät ajoivat rattaat kolisten heidän ohitseen, he väistyivät tien syrjään ja moni niiasi syvään. Mistä sitä tietää, vaikka kekrinä saisi vaihtaa uuteen parempaan piianpaikkaan. Ties vaikka pääsisi itse kartanoon.

Töllinakkojen muutoin kimakat äänet olivat pyhäaamuisin hillittyjä ja juorutkin jätettiin ju-malanpalveluksen jälkeen kirkonmäellä setvittäviksi.

Joen rannoilla, isojen talojen laajoilla laitumilla, lehmien utareet pullottivat täynnä rasvaista maitoa.

Tienvarsien vapaa ruoho taas katosi maanantaiaamuna säkkeihin, jotka nopeasti täyttyivät nopsien mökinlasten käsien nyhtämänä, sillä ainokainen lehmä ei saanut pienestä lieka-alasta riittävästi ravintoa ja mitä hyötyä lapsista muuten olisi.

Oli itsestään selvää, että joenrannan maalattujen talojen lapsista kasvoi viisaita. Heidät lähe-tettiin kaukaisiin kouluihin, joista he palasivat valkoinen lakki päässä.

Vuosien perästä heidän äitinsä kertoivat hautausmaalla mökinmummoille, minne pitäjiin lapset olivat asettuneet virkaansa hoitamaan - pappeina, agronomeina, opettajina, ei sentään lääkäreinä, sillä niin viisasta ei kylästä vielä ollut valmistunut.

Äidit huokasivat hienoinen ylpeä hymy huulillaan.

Tien varressa nököttävät harmaat töllit kasvattivat yhtä uutterasti lapsikatraitaan ahkeriksi piioiksi ja vahvoiksi työmiehiksi oman tai lähipitäjien suuriin taloihin.

Joku poikkeuksellisen kätevä pääsi räätälin-, ompelijan- tai suutarinoppiin, teknistä taitoa omaa-va polkupyöräkorjaamon tai sepän apulaiseksi ja jos oli hyvä laskupää, jopa kylän kauppaan.

MAIRE-ALIISA ROUVINEN 1928–2017

Rouvinen, Maire-AliisaHely, Anja ja Maire vapputunnelmissa.Kuva Anja Koskisen arkisto.

Ylioppilaaksi Maire tuli 1953 Elisenvaaran yhteiskoulusta.

8 TARVAS 2/17

Joskus 2000-luvun alussa aika oli kypsä sille, että Tarvasjoelle saatiin kotiseutuyh-distys. Heikki Mustamäen, Timo Prusilan ja Lauri A.O. Heimosen tarmokkuuden ansiosta kokoontuivat asiasta kiinnostu-neet maaliskuussa 2000. Lopputuloksena oli uuden yhdistyksen perustaminen, jota vetämään ryhtyi Mustamäki varamiehe-nään Heimonen. Sihteeriksi tuli Prusila. Lisäksi hallitukseen valittiin Marja Mat-tila, Kristiina Laine-Vähätalo, Risto Sipilä ja Kalervo Mäkinen. Heillä kaikilla oli aitoa kiinnostusta kotiseutua kohtaan sekä myös näkemystä tarvasjokelaisuudesta. Hieman myöhemmin mukaan kutsuttiin Antti Iso-talo, Tuomo Saari, Sakari Kännö ja Juha Vuorela. Useista nimiehdotuksista pisim-män korren veti Tarvaiset.

Tarvaisten toiminta lähti vauhdikkaasti käyntiin. Ensimmäiseksi kunnan omistuksessa ollutta lainamakasiinia ryhdyttiin kunnosta-maan toimivaksi tilaksi. Museovirastolta saa-dulla erikoisluvalla makasiinin kaksoisseinään saatiin tehdä ovi, jotta viljasalvojen seinille voitiin tehdä näyttelytilat. Tätä ennen, kesällä 2001, toteuttiin museon yläkertaan Tuu, tuu, tupakkarulla -nimellä kulkenut näyttely, joka oli osa Härkätien paikallismuseoiden hanket-ta. Tämä näyttely onnistui hyvin tullen niin suosituksi, että se palkittiin Varsinais-Suomen Vuoden museotekona 2002. Niinpä se jätettiin pysyvästi makasiinin toiseen kerrokseen. Ala-kerrassa päätettiin järjestää vuosittain vaihtu-via näyttelyitä.

Toinen merkittävä aktiviteetti Tarvaisille muodostui kesällä 2005 avatusta Luontopolus-ta, joka kiemurtelee pitkin Tarvasjoen uomaa osin syvässäkin jokilaaksossa keskellä pitäjää. Luontopolkua varten rakennettiin maastoon pitkospuita, portaita ja opastauluja. Viimeksi mainittujen teossa saatiin arvokasta apua kou-lun opettajilta. Tarvaiset hoitaa Luontopolkua keväästä syksyyn talkoovoimin kunnan avus-taessa kustannuksissa.

Kuten kotiseutuyhdistyksen kuuluukin, on Tarvaiset kerännyt kotiseututietoutta, järjes-tänyt retkiä oman pitäjän historiallisille pai-koille, tehnyt muistotauluja ja kustantanut kotiseutuaiheisia kirjoja. Merkittävä julkisivu ulospäin tämä oman lehden kanssa on vuonna 2011 alkunsa saanut Tarvasradio. Tämä alun perin EU-varoin toteutettu hanke on jäänyt elämään Timo Isotalon ja Pirkko Koskisen tarmokkuuden ansiosta. Timon taltioidessa ja Pirkon haastatellessa on saatu talteen mittava pala sekä entis- että nykyajan Tarvasjokea. Vi-deoita, jotka löytyvät esimerkiksi yhdistyksen kotisivujen www.tarvasjoki.fi kautta on jo kol-minumeroinen määrä.

Vuonna 2015 alkoi uusi, yhteinen ponnistus. Perikunta lahjoitti kunnan keskustassa sijait-sevan Päivölän torpan yhdistykselle. Samalla torppa nimettiin Kertun Tuvaksi mökin vii-meisen asukkaan muistoksi. Mökki saattaa olla jopa koko Tarvasjoen vanhin rakennus. Aikojen saatossa rakenteet olivat osin luhis-tuneet ja lahonneet, joten edessä oli mittava

Luontopolku. 1/2005 Tarvas-lehti

KOTISEUTUYHDISTYS TARVAISEN TERVEISET

Kertuntupa.

Sotaveteraanijärjestön 60-vuotispäivän juhlallisuudet sankarihaudailla, puhujina 9. luokan oppilaat Tuomas Laikko ja Niko Ullakonoja. Kuva: Eeva Sisso.

Tarvasjoen museo.

remontti. Yhdistyksen puuhamiesten ja lukuis-ten vapaaehtoisten voimin Kertun Tupa on nyt uusittu lähes kokonaan vanhaa kunnioittaen. Mökin toiseen päätyhuoneeseen on jo tämän kesän lopulla sijoitettu Raija Isotalo-Aaltosen merkittävä nukkekokoelma. Se ja koko mökki tulevat pitäjäläisten yhteiseksi olohuoneeksi ajan mittaan. Remontointi vaatii vielä paljon käsitöitä, joten ota yhteyttä yhdistykseemme, mikäli olet kiinnostunut auttamaan. Voit tukea mökin kunnostusta myös ostamalla Tarvaisten seinäkalenterin nyt vuodenvaihteessa.

Kotiseutumuseomme siirtyi Tarvasjoen ja Liedon kuntaliitoksen myötä osaksi Liedon museota. Tämä on mahdollistanut mm. koko-elmien inventoinnin ja kuvaamisen sekä am-mattitason esittelytekstien tuottamisen joka kesä vaihtuviin näyttelyihimme. Sisäänpääsy

maksu on tasan nolla euroa. Kun museolta li-säksi löytyy kesäisin myös pieni kahvio, niin siellä todellakin kannattaa käydä sunnuntai-iltapäivisin kesä-, heinä- ja elokuussa.

Yhdistys on aina juuri niin toimiva kuin sen jäsenet ovat. Nykyinen ikärakenteemme on reilusti eläkeiän toisella puolella, joten toivoi-simme mukaan innokkaita nuorempia henki-löitä. Kiinnostavaa ja hauskaa puuhaa riittää monen lajin osaajille. Mikäli vasara tai saha eivät pysy kädessä, olet tervetullut tekemään tätä kotiseutulehteä. Jos taas tykkäät ulkoilusta, voisit harkita luontopolkumme kunnostustöi-hin osallistumista. Kaikki tekemämme työ on tarkoitettu yhteiseksi hyväksi!

Juha Vuorela