Selvitys tunnistamiseen liittyvistä vahingon-

korvauskysymyksistä (Olli Norros)

Viestintäviraston julkaisuja

004/2016 J

2

KUVAILULEHTI Julkaisija Asiakirjan päivämäärä

Viestintävirasto 14.4.2016 Tekijät Asiakirja laji Toimeksiantaja

Olli Norros Julkaisu Viestintävirasto

Asiakirjan nimi

Selvitys tunnistamiseen liittyvistä vahingonkorvauskysymyksistä Tiivistelmä

Vahvan sähköisen tunnistuspalvelun tarjoajat, jotka ovat tehneet Viestintävirastoon tunnistus- ja

luottamuspalvelulain (617/2009) mukaisen ilmoituksen ja jotka täyttävät lain vaatimukset,

muodostavat 1.5.2017 alkaen sähköisen tunnistamisen luottamusverkoston.

Luottamusverkostossa on kaksi erilaista tunnistuspalveluiden tarjoamisen roolia. Tunnistuspalve-

lun tarjoaja voi tarjota sähköisiä tunnistusvälineitä loppukäyttäjille (välineen tarjoaja) tai se voi

välittää tunnistustapahtumia sähköisten palveluiden tarjoajille (tunnistusvälityspalvelu). Luotta-

musverkoston toimintamallin tavoitteena on, että sähköiset asiointipalvelut voivat hankkia säh-

köistä tunnistamista asiointipalveluunsa keskitetysti tunnistusvälityspalvelulta tarvitsematta teh-

dä sopimuksia kaikkien tunnistusvälineen tarjoajien kanssa.

Vahvan sähköisen tunnistusvälineen hakija on välinettä myönnettäessä tunnistettava luotetta-

vasti jollain laissa määritellyllä tavalla (ensitunnistaminen). Tunnistusvälineen tarjoaja voi lain

17 §:n mukaisesti tunnistaa välineen hakijan vastaavan tasoisella sähköisellä tunnistusvälineellä

(ensitunnistamisen ketjutus).

Luottamusverkoston ja ensitunnistamisen ketjuttamisen toimintamalleihin liittyy kysymyksiä

vahingonkorvausvastuusta. Viestintävirasto on teettänyt tämän vahingonkorvausoikeudellisen

selvityksen sopimusten solmimisen tueksi luottamusverkoston jäseninä olevien vahvan sähköi-

sen tunnistamisen tarjoajien välillä.

Viestintävirasto esittää selvitykseen seuraavat tarkentavat huomiot:

1) Viestintävirasto tulkitsee tunnistus- ja luottamuspalvelulain 17.4 §:ää siten, ettei sitä ole luet-

tava ehdottomana käyttäjän oikeutena, kuten selvityksessä sivuilla 5 ja 26 on lain sanamuodon

perusteella esitetty. Viestintäviraston tulkinnan mukaan säännös tarkoittaa sitä, että ensitunnis-

tamista on tarjottava muille palveluntarjoajille, mutta kukin tunnistusvälineiden tarjoaja päättää

itse, kenen tekemää ensitunnistamista se haluaa hyödyntää. Toisen palveluntarjoajan ensitun-

nistamisen hyödyntämiseen liittyy lain 17.4 §:n ankara vastuu.

2) Luku 4.3 (Tunnistuksen välittäjä - tunnistusvälineen haltija) on kirjoitettu sellaisen tunnistus-

välityksen tarjoajan näkökulmasta, joka toimii vain tässä roolissa. Myös tunnistusvälinettä tar-

joava yhteisö voi toimia ja toimii myös välityspalvelun roolissa, jos se välittää tunnistustapahtu-

mia itse suoraan asiointipalvelulle. Tällöin luvussa 4.3 välityspalvelun vastuusta suhteessa tun-

nistusvälineen haltijaan lausutut asiat eivät ole relevantteja. Tunnistusvälineen haltijan ja väli-

tyspalvelun välillä on tällaisessa tilanteessa sopimus, sillä tunnistusväline on hankittu toimijalta,

joka sekä tarjoaa välineen käyttäjälle että toimii välityspalveluna sähköiselle asiointipalvelulle.

3) Lain 617/2009 nimike on selvityksen tekemisen jälkeen muutettu laiksi vahvasta sähköisestä

tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista (muutos 533/2016)

Avainsanat

Sähköinen tunnistaminen, luottamusverkosto, ensitunnistamisen ketjutus, vastuut Sarjan nimi

Viestintäviraston julkaisuja Kokonaissivumäärä Kieli Luottamuksellisuus

44 suomi julkinen Jakaja Kustantaja

- -

3

Sisältö

1 Tehtävänasettelu ja rajaukset .................................................................. 4

2 Keskeisiä käsitteitä ................................................................................... 4

3 Sovellettavista vahingonkorvausnormeista yleisesti ................................ 5

3.1 TunnL 17.4 § .................................................................................... 5

3.2 Vahingonkorvauslaki ......................................................................... 7

3.3 Sopimusperusteista vastuuta koskevat säännöt .................................... 8

3.4 Henkilötietolain 47 § ......................................................................... 9

3.5 Muita ajateltavissa olevia korvausnormeja ........................................... 9

4 Vahingonkorvausnormien soveltuvuus eräissä henkilösuhteissa ............ 11

4.1 Yleistä ........................................................................................... 11

4.2 Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija – tunnistusvälineen haltija ............ 12 4.2.1 Sopimusperusteista vastuuta koskevat säännöt .................... 12 4.2.2 Henkilötietolain 47 §:n mukainen vastuu ............................. 16

4.2.3 Vahingonkorvauslain mukainen vastuu ................................ 17 4.2.4 TunnL 17.4 §:n merkitys ................................................... 21

4.3 Toissijaisen ensitunnistuksen tekijä – tunnistusvälineen haltija ............. 23

4.4 Luottamusverkoston jäsenten keskinäissuhteet ................................... 24 4.4.1 Yleistä ............................................................................. 24

4.4.2 Takautumiskysymyksiä koskevat yleiset säännöt .................. 25 4.4.3 TunnL 17.4 §:n merkitys ................................................... 28

4.5 Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija – sivullinen vahingonkärsijä .......... 29

4.6 Tunnistuksen välittäjä – tunnistusvälineen haltija ................................ 32

5 Keskeisiä vahinkotilanteita ..................................................................... 33

5.1 Yleistä ........................................................................................... 33

5.2 Tunnistusvälineen toimimattomuus ................................................... 33

5.3 Identiteettivaras tekee oikeustoimia toisena henkilönä esiintyen ........... 36

5.4 Tunnistuspalvelun tarjoajan keräämiä tietoja päätyy tietomurron tekijän

käsiin ............................................................................................ 38

6 Lähteet ................................................................................................... 41

4

1 Tehtävänasettelu ja rajaukset

Tehtäväkseni on annettu laatia selvitys keskeisistä vahingonkorvauskysymyksistä, joita

liittyy vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista annetun lain (7.8.2009/617, jäljempänä ”TunnL”) 2 § 1 kohdassa tarkoitettavaan vahvaan säh-köiseen tunnistamiseen.

Selvityksen pääpaino on normipohjan ja systematiikan tason asioissa kuten kysymyk-

seen tulevien vahingonkorvausnormien tunnistamisessa ja niiden soveltumisen sekä keskinäisten suhteiden tarkastelussa. Näiden asioiden lisäksi yksittäisissä vahinkotilan-teissa saatetaan tietysti joutua arvioimaan myös yleisempiä vahingonkorvausoikeudel-

lisia kysymyksiä, kuten vahinkoa aiheuttaneen menettelyn tuottamuksellisuutta, me-nettelyn syy-yhteyttä korvattavaksi vaadittuun vahinkoon, korvattavien vahinkojen

määräytymistä ja vahingonkorvausvastuun vanhentumista. Tällaisia aiheita ei käsillä olevassa selvityksessä kuitenkaan käsitellä kuin vain niiltä osin kuin soveltamisympä-

ristö eli tunnistuspalveluiden tarjoaminen nostaa esiin erityisiä soveltamiskysymyksiä. Selvityksen lukijalla oletetaan olevan perustiedot vahingonkorvausoikeudesta.

Selvitys rajataan ainoastaan kansalliseen luottamusverkostoon ja kotimaisena pidettä-vän tunnistusvälineen haltijan tai tällaisen hakijan tunnistamiseen ja siten kansallisen

oikeuden mukaan määräytyviin vahingonkorvauskysymyksiin. Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa 910/20141 säädetään vastuukysymyksistä rajat ylittävässä tunnistamisessa (11 artikla), mutta näitä tilanteita ei selvityksessä siis lainkaan tarkas-

tella. Todettakoon, että asetuksen 13 artiklassa säädetään luottamuspalvelun tarjoajan vastuusta myös muissa kuin rajat ylittävissä tilanteissa, mutta saamani pohjatiedon

mukaan tunnistuspalvelua ei pidetä asetuksen 3 artiklan 16 kohdassa tarkoitettavana luottamuspalveluna, eikä 13 artiklakaan siten sovellu. Asetuksen 13 artiklaa itseäänkin on tosin sen 3 kohdan mukaan sovellettava kansallisten vastuusääntöjen mukaisesti.

Selvitys etenee yleisistä kysymyksistä erityisiin ja on rakenteeltaan seuraava. Aluksi

(jakso 2) käydään läpi eräitä selvityksen kannalta keskeisiä käsitteitä. Tämän jälkeen (jakso 3) luodaan yleiskatsaus niihin vahingonkorvausnormeihin, jotka saattavat tulla sovellettavaksi tunnistamiseen liittyvissä vahinkotilanteissa. Normien yleisesittelyn jäl-

keen arvioidaan kysymystä niiden soveltumisesta eri henkilörelaatioissa ja erityisesti normien keskinäisiä suhteita (jakso 4). Selvityksen viimeisessä osassa (jakso 5) tar-

kastelu etenee konkreettisten vahinkotilanteiden tasolle.

2 Keskeisiä käsitteitä

Sähköiseen tunnistamiseen ja siihen liittyvien vastuukysymysten käsittelyyn liittyy eräitä käsitteitä, joiden määrittely on selvityksen aluksi paikallaan.

Tunnistamisella tarkoitetaan tässä selvityksellä samaa kuin mitä TunnL:ssa tarkoite-taan vahvalla sähköisellä tunnistamisella eli ”henkilön yksilöimistä ja tunnisteen aitou-

den ja oikeellisuuden todentamista sähköistä menetelmää käyttämällä” lain 2 § 1 koh-dassa tarkemmin säädettävällä tavalla.

Ensitunnistamisella tarkoitetaan TunnL 2 § 6 kohdan mukaisesti ”tunnistusvälineen ha-kijan henkilöllisyyden todentamista välineen hankkimisen yhteydessä” eli toisin sanoen

henkilön tunnistamista siinä tarkoituksessa, että hänelle myönnetään sähköinen tunnis-tusväline.

1 Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 910/2014, annettu 23 päivänä heinäkuuta 2014,

sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisiin transaktioihin liittyvistä luottamuspalveluista sisämarkkinoilla ja direktiivin 1999/93/EY kumoamisesta.

5

Toissijaisella ensitunnistamisella tarkoitetaan sellaista ensitunnistamista, joka perustuu

toisen palveluntarjoajan myöntämään sähköiseen tunnistusvälineeseen. Sillä seikalla, onko aiempikin tunnistus ollut ensitunnistuksena toissijainen, eli onko aiempi ensitun-

nistus perustunut tunnistusvälineen hakijan henkilökohtaisen tunnistamisen sijasta edelleen aiemman palveluntarjoajan myöntämään tunnistusvälineeseen, ei ole käsit-teen kannalta merkitystä.

Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijalla tarkoitetaan ensitunnistuksen tekijää eli sitä

tunnistuspalvelun tarjoajaa, joka myöntää asiakkaalle tämän hakeman tunnistusväli-neen.

Luottamusverkostolla tarkoitetaan TunnL 12a §:ssä tarkoitettavaa tunnistuspalvelun tarjoajien verkostoa, johon palveluntarjoaja TunnL 12a.1 §:n mukaan automaattisesti

liittyy tehdessään lain 10 §:n mukaisen, pakollisen ilmoituksen Viestintävirastoon.

3 Sovellettavista vahingonkorvausnormeista yleisesti

3.1 TunnL 17.4 §

TunnL 17.4 § kuuluu seuraavasti:

”Olemassa olevan vahvan sähköisen tunnistusvälineen avulla on voitava hakea

vastaavan tasoista sähköistä tunnistusvälinettä. Aiempaan tunnistukseen luottava

vahvan sähköisen tunnistuspalvelun tarjoaja vastaa mahdollisesta tunnistuksen

virheellisyydestä suhteessa vahingon kärsineeseen.”

Säännöksen 1 virkkeessä säädetään palveluntarjoajan velvollisuudesta hyväksyä toissi-jainen ensitunnistus uutta tunnistusvälinettä haettaessa. Säännöksen 2 virkkeessä

säädetään toissijaiseen ensitunnistukseen liittyvästä vahingonkorvausvastuusta. TunnL 17.4 § kattaa sanamuotonsa mukaan ainoastaan yhden vahinkotilanteen eli

tunnistuksen virheellisyyden. Toisin sanoen, jos palveluntarjoaja aiheuttaa tunnistusvä-lineen hakijalle vahinkoa jollakin muulla tavalla, esimerkiksi kieltäytymällä TunnL 17.4 § 1 virkkeen vastaisesti hyväksymästä toissijaista ensitunnistusta tai viivyttelemällä

aiheettomasti uuden tunnistusvälineen myöntämisessä, palveluntarjoajan vastuuta tunnistusvälineen hakijaa kohtaan olisi arvioitava muulla kuin TunnL 17.4 §:n perus-

teella. Se, mitä tunnistuksen virheellisyydellä TunnL 17.4 §:ssä tarkkaan ottaen tarkoitetaan,

jää lain ja sen esitöiden perusteella jossakin määrin avoimeksi. Selvää on, että virheen täytyy olla olemassa ainakin toissijaisen ensitunnistajan ja tunnistusvälineen hakijan

välillä, koska jos tunnistus tapahtuu tässä henkilösuhteessa oikein, toissijaisen ensi-tunnistajan menettely ei voi olla syy-yhteydessä mihinkään vahinkoon.

Saatetaan kuitenkin kysyä, koskeeko TunnL 17.4 § a) kaikkia tilanteita, joissa uutta tunnistusvälinettä liikkeeseen laskettaessa tapahtuu tunnistamisen virhe, vai ainoas-

taan b) tilanteita, joissa aiempaan tunnistamiseen liittyvä virhe välittyy toissijaisen en-situnnistajan liikkeeseen laskemaan tunnistusvälineeseen. Jos omaksutaan jälkimmäi-

nen eli suppeampi tulkinta, voidaan lisäksi pohtia sen seikan merkitystä, mihin ajan-kohtaan aiemman tunnistuspalvelun virhe kohdistuu. On huomattava, että aiemman tunnistuspalvelun virhe saattaa olla tapahtunut b)(1) jo aiempaa tunnistusvälinettä

liikkeeseen laskettaessa tai vasta b)(2) silloin, kun tunnistusvälinettä käyttäen haetaan uutta tunnistusvälinettä. Esimerkkinä jälkimmäisestä tilanteesta voidaan mainintaa sel-

lainen, jossa joku toisen tunnistusvälineen luvatta haltuunsa saanut hakee sillä uutta tunnistusvälinettä. TunnL 17.4 § 2 virkkeen vastuusäännöksen sanamuodon puolesta

6

kaikki tässä eritellyt vahinkotilanteet voisivat ainakin periaatteessa sopia säännöksen alaan. Säännöksen esitöistä ei saada tältä osin tulkinta-apua.

On kuitenkin huomattava, että vastuusäännöksen alkuperäisversion, silloisen TunnL

17.2 §:n, soveltamisala rajautui säännöksen melko yksiselitteisen sanamuodon perus-teella edellä esitetyistä tulkintavaihtoehdoista ainoastaan suppeimpaan eli b)(1):een. TunnL 17.2 § 3–4 virke (617/2009) kuului seuraavasti (korostus tässä):

”Tunnistuspalvelun tarjoajien on sopimuksessaan määriteltävä, kuinka vastuu

mahdollisesta alkuperäisen ensitunnistamisen virheellisyydestä niiden keskinäises-

sä suhteessa jakaantuu. Suhteessa vahingon kärsineeseen vastaa se tunnistuspal-

velun tarjoaja, joka luottaa toisen tekemään ensitunnistamiseen.”

Nykyisen TunnL 17.4 §:n esitöissä ei viitata siihen, että säännöksen soveltamisalaa olisi tarkoitus aiempaan TunnL 17.2 §:ään nähden laajentaa muunlaisiin kuin aiemmas-ta ensitunnistamisesta johtuviin virhetilanteisiin. Tämä ei ole mahdotonta, kun vastuu-

säännöksen sanamuotoa kuitenkin on muutettu, mutta lainsäädäntöteknisesti menette-lytapa olisi epätavallinen.

Vahingonkärsijän kannalta olisi tietysti edullista, jos pakottavan ja sisällöllisesti anka-

ran TunnL 17.4 §:n soveltamisalaa tulkittaisiin mahdollisimman laajasti. Palveluntarjo-ajan näkökulmasta asetelma on päinvastainen. Toissijaisen ensitunnistajan kannalta TunnL 17.4 § on ankara säännös, koska palveluntarjoaja joutuu säännöksen sanamuo-

don perusteella vastuuseen omasta tuottamuksestaan riippumatta ja vielä siten, ettei hänellä edes ole mahdollisuutta kieltäytyä luottamasta aiempaan ensitunnistukseen.

Vastuun ankaruudessa saatetaan nähdä selkeähkö aste-ero sen suhteen, kattaako tois-sijaisen ensitunnistajan vastuu ainoastaan aiemman ensitunnistuksen virheet vai myös virheet alun perin oikein myönnettyä tunnistusvälinettä käytettäessä. Suppeammassa-

kin tulkintavaihtoehdossa toissijaisen ensitunnistajan on hyväksyttävä se, että hän jou-tuu luottamaan toisen palveluntarjoajan menettelyyn aiempaa tunnistusvälinettä

myönnettäessä. On kuitenkin vielä ankarampaa, jos palveluntarjoaja joutuu luotta-maan aiemman ensitunnistajan palvelun toimivuuteen myös sen haltijan hakiessa uutta tunnistusvälinettä ja lisäksi tietysti itse hakijaan.

Tarkasteltava tulkintakysymys on nähdäkseni aidosti epäselvä. Jos kahdesta tulkinta-

vaihtoehdosta on silti valittava toinen, pidän jossakin määrin perustellumpana sitä, että nykyinen TunnL 17.4 § koskee ainoastaan aiemmasta ensitunnistuksesta johtuvia vir-heitä kuten aiempi TunnL 17.2 §.

TunnL 17.4 §:n sanamuodosta ei ole luettavissa rajoituksia sille, minkälaisia säännök-

sen alaan kuuluvat tunnistamisen virheet voivat olla sisällöllisessä mielessä. Oikeuskir-jallisuudessa Ponka jakaa tunnistuksen virhetilanteet kahteen ryhmään: Yhtäältä vir-heelliseen positiiviseen tunnistamiseen, jossa väärä henkilö tunnistetaan tietyksi henki-

löksi, ja toisaalta virheelliseen negatiiviseen tunnistamiseen, jossa oikeaa henkilöä ei tunnisteta tietyksi henkilöksi.2

Edellä esitetystä tulkinnasta, jonka mukaan TunnL 17.4 § koskee ainoastaan aiemman ensitunnistuksen virheen välittymistä toissijaiseen ensitunnistukseen, näyttää kuitenkin

seuraavan, että säännös voi käytännössä tulla sovellettavaksi ainoastaan virheellisen positiivisen tunnistamisen tilanteissa. Asetelma, jossa aiempi negatiivisesti virheellinen

ensitunnistus – eli tunnistamisen epäonnistuminen – johtaa uuteen mutta negatiivisesti virheelliseen ensitunnistamiseen – eli toiseen toimimattomaan tunnistusvälineeseen – vaikuttaa loogisesti mahdottomalta. Tilanne, jossa tunnistusvälineen toimimattomuus

2 Ponka 2013 s. 401.

7

aiheuttaa sen haltijalle vahinkoa, on sinänsä mahdollinen ja merkityksellinen mutta jää siis kuitenkin TunnL 17.4 §:n soveltamisalan ulkopuolelle. Tunnistusvälineen toimimat-

tomuuteen vahinkotilanteena palataan selvityksen jaksossa 5.2 (s. 33–).

TunnL 17.4 §:n soveltamisalaa ei ole rajattu vahingonkärsijän henkilön tai roolin mu-kaan. Toissijaisen ensitunnistuksen tekijä voi siten joutua säännöksen perusteella vas-tuuseen paitsi uuden tunnistusvälineen hakijaa myös muuta kuten sellaista henkilöä

kohtaan, jona esiintyen identiteettivaras hakee uuden tunnistusvälineen, jos taustalla on aiemman ensitunnistamisen virhe.

Kuten jo todettiin, TunnL 17.4 §:n mukainen vahingonkorvausvastuu ei säännöksen sanamuodon perusteella edellytä vahingonaiheuttajan tuottamusta eli tahallista tai

huolimatonta menettelyä, vaan vastuu on tuottamuksesta riippumatonta eli niin sanot-tua ankaraa vastuuta. Toisin sanoen, vaikka toissijaisen ensitunnistuksen tekevä palve-

luntarjoaja olisi uutta tunnistusvälinettä myöntäessään menetellyt kaikin puolin huolel-lisesti, se ei voi kieltäytyä korvaamasta vahinkoa, joka on seurausta toissijaisen ensi-tunnistuksen virheellisyydestä. Vastuun riippumattomuus tuottamuksesta merkitsee

poikkeusta vahingonkorvausoikeutemme päälinjasta eli vastuun tuottamusperusteisuu-desta.3 Lisäksi on huomattava, että TunnL 17.4 §:n mukainen vastuu ei liioin edellytä

minkään TunnL:sta seuraavan velvollisuuden rikkomista, kuten erityislakien vahingon-korvaussäännökset tyypillisesti, vaan vastuun riittää edellä todetulla tavalla laukaise-maan aiemmasta ensitunnistamisesta alkunsa saanut tunnistamisen virhe.

3.2 Vahingonkorvauslaki

Vahingonkorvauslaki (31.5.1974/412, jäljempänä ”VahKorvL”) on sopimuksenulkoista

vahingonkorvausvastuuta koskeva yleislaki. Pääsääntö on, ettei VahKorvL ”koske so-pimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta” (VahKorvL 1:1).

Rajauksella on keskeinen merkitys myös tunnistamiseen liittyvissä vahingonkorvausky-symyksissä; VahKorvL voi tulla sovellettavaksi vain niiltä osin, kuin erityislainsäädän-nöstä tai sopimusperusteista vastuuta koskevista periaatteista ei muuta seuraa.

VahKorvL:n mukainen vastuu on sidottu tietyiltä osin korkeampiin edellytyksiin verrat-

tuna muihin, tunnistuspalveluiden yhteydessä kysymykseen tuleviin vahingonkorvaus-normeihin. VahKorvL:n mukainen vastuu edellyttää vahingonaiheuttajan tuottamusta (VahkorvL 2:1.1) toisin kuin TunnL 17.4 §:n ja henkilötietolain (22.4.1999/523, jäl-

jempänä ”HenkTL”) 47 §:n mukainen vastuu. Toisaalta erona suhteessa sopimusvas-tuuseen on se, että kun sopimusvastuussa vahingonaiheuttajan tuottamukseen liittyvä

näyttötaakka yleensä kääntyy vahingonaiheuttajalle,4 VahKorvL:n mukaisessa vastuus-sa on lähtökohtana se, että vahingonkärsijän on pystyttävä osoittamaan vahingonai-heuttajan toiminnan tuottamuksellisuus.5 Tunnistamisessa tapahtuneiden virheiden

osalta tämä voi olla hyvin vaikeaa, koska vahingonkärsijällä ei lähtökohtaisesti ole mahdollisuutta saada selvitystä vahinkoon johtaneista tapahtumista tunnistuspalvelui-

den tarjoajan organisaatiossa. Toinen asia on, ettei kuvattu pääsääntö todistustaakan kuulumisesta vahingonkärsijälle ole poikkeukseton, vaan tästä saatetaan tapauskohtai-sin syin poiketa.6

Toinen keskeinen rajoitus on se, että henkilö- ja esinevahingoista erilliset taloudelliset

vahingot eli niin sanotut puhtaat varallisuusvahingot tai lyhyemmin varallisuusvahingot voivat tulla VahKorvL:n nojalla korvattavaksi vain erityisedellytyksin. Varallisuusvahin-

3 Vastuun tuottamusperusteisuudesta oikeutemme mukaisena lähtökohtana ks. esimerkiksi Ståhlberg –

Karhu 2013 s. 73. 4 Aiheeseen palataan jaksossa 3.3 (s. 8–). 5 Ks. esimerkiksi Ståhlberg – Karhu 2013 s. 44. 6 Ks. esimerkiksi KKO 1989:7.

8

ko voi tulla VahKorvL 5:1:n mukaan korvattavaksi vain, jos vahinko on aiheutettu a) rikoksella tai b) julkista valtaa käytettäessä taikka jos sen korvaamiselle katsotaan ole-

van c) ”erittäin painavia syitä”. Vastaavaa rajoitusta ei ole sen enempää TunnL 17.4 §:n, HenkTL 47 §:n kuin sopimusoikeudellisten periaatteidenkaan mukaisessa

vastuussa, vaan näitä normistoja sovellettaessa varallisuusvahingot tulevat korvatta-vaksi yhtä lailla kuin muutkin vahinkolajit.

Lienee harvinaista, joskaan ei aivan poikkeuksellista, että tunnistuspalvelun tarjoaja syyllistyisi vahinkoa aiheuttaessaan rikokseen.7 Julkisen vallan käyttöä tunnistuspalve-

luiden tarjoamiseen ei liity ainakaan silloin, kun vahingonaiheuttaja on yksityinen yritys kuten teleoperaattori tai luottolaitos, mutta jos tunnistuksen tekee viranomainen, ti-lannetta on arvioitava eritellymmin. – Todettakoon, että läheskään kaikessa viran-

omaistoiminnassa ei ole kysymys VahKorvL 5:1:ssä tarkoitettavasta julkisen vallan käytöstä.

Sikäli kuin tunnistuspalvelun tarjoajan vahinkoa aiheuttava toiminta ei merkitse rikosta eikä julkisen vallan käyttöä, varallisuusvahingon tuleminen korvattavaksi edellyttää

VahKorvL 5:1:n mukaan erittäin painavien syiden käsillä oloa. Erittäin painavien syiden täyttymisestä on kohtalainen joukko KKO:n ratkaisuja. Puoltoperusteina on nostettu

esiin muun muassa vahinkoa aiheuttaneen teon hyvän tavan vastaisuus, oikeussuhteen sopimuksenkaltaiset piirteet, vahingonkärsijän luottamusasema suhteessa vahingonai-heuttajaan, vahingonaiheuttajan tuottamuksen aste ja vahingonkärsijän korvaustarve.8

3.3 Sopimusperusteista vastuuta koskevat säännöt

Tunnistuspalvelun tarjoajan vahingonkorvausvastuu saattaa tulla arvioitavaksi myös

sopimusperusteista vahingonkorvausvastuuta koskevien sääntöjen perusteella. Sopi-musperusteisesta vastuusta ei ole laissa sentyyppistä yleissäädöstä kuin mitä VahKorvL

on sopimuksenulkoisessa vahingonkorvauksessa, vaan sopimusperusteista vastuuta koskevat yleiset opit ovat lakiin kirjaamatonta oikeutta, minkä lisäksi osaan sopimusoi-keudellisista erityislaeista sisältyy säännöksiä vahingonkorvauksesta. Sikäli kuin sopi-

mussuhdetta mahdollisesti koskevasta pakottavasta laista ei muuta seuraa, sopimus-perusteista vahingonkorvausta koskevat säännöt kuuluvat sopimusvapauden piiriin.

Sopimusperusteista vastuusta voidaan siten sopimusvapauden rajoissa laajentaa tai supistaa verrattuna siihen, mitä se erityislain tai lakiin kirjaamattomien sääntöjen mu-kaan olisi.

Sopimusvastuun soveltamisala määrittyy sen mukaan, onko vastuun perustaksi väitet-

ty tapahtuma sopimuksessa perustetun suoritusvelvollisuuden täyttämättä jääminen vai jokin muu olosuhde. Sillä seikalla, onko osapuolten välillä jotakin asiaa koskeva sopimus – eli sanotaanko osapuolten olevan sopimussuhteessa – ei ole itsessään mer-

kitystä, vaan ratkaisevaa on nimenomaan korvausvastuun väitetty peruste.9 Tarkkaan ottaen edes sillä, perustuuko rikotuksi tullut suoritusvelvollisuus nimenomaan molem-

minpuolisesti velvoittavaan sopimukseen, ei ole merkitystä, vaan asian ydin on se, pe-rustuuko rikottu velvoite velallisen antamaan oikeustoimeen. Sopimushan voidaan ana-lyyttisesti ymmärtää eräänlaiseksi toisiaan edellyttävien oikeustoimien kimpuksi.10 So-

pimusperusteisen vahingonkorvausvastuun päätarkoitukseksi voidaan ymmärtää sopi-musrikkomuksesta kärsivän osapuolen hyvittäminen saattamalla hänet siihen taloudel-

7 Ks. kuitenkin TunnL 48 § viittauksin henkilörekisteririkosta ja henkilörekisteririkkomuksesta koskeviin

rangaistussäännöksiin. 8 Ks. yleisesti esimerkiksi Hemmo 2005 s. 154–155. 9 Norros 2015 s. 83 sekä samansuuntaisesti myös Hemmo 1998 s. 21, Kaisto 2015 s. 23–24 ja Rudanko DL 2009 s. 544–545. 10 Ks. oikeustoimilähtöisestä ajattelutavasta yleisesti Kaisto 2015 s. 22–25, Kaisto – Lohi 2013 s. 26–27, Lohi BLF 2008 s. 59 ja Norros 2012 s. 54.

9

liseen asemaan, johon hän olisi päässyt, jos sopimus olisi täytetty oikein. Sopimuspe-rusteinen vahingonkorvausvastuu turvaa näin sopimuksen sitovuutta yhdessä muiden

sopimusrikkomuksen seuraamusten kanssa.11

3.4 Henkilötietolain 47 §

Joissakin tunnistuspalveluihin liittyvissä vahinkotilanteissa saattaa tulla sovellettavaksi myös HenkTL:n vahingonkorvaussäännös 47 §. Säännöksen mukaan HenkTL 3 § 4 kohdassa tarkoitettava ”[r]ekisterinpitäjä on velvollinen korvaamaan sen taloudellisen

ja muun vahingon, joka on aiheutunut rekisteröidylle tai muulle henkilölle tämän lain vastaisesta henkilötietojen käsittelystä”. Jos tunnistuspalvelun tarjoaja esimerkiksi lai-

minlyö noudattaa HenkTL 32–35 §:n säännöksiä tietoturvallisuudesta ja tietojen säily-tyksestä, ja näin avaa mahdollisuuden tietomurtoon, henkilötietonsa palveluntarjoajalle luovuttanut voi vaatia HenkTL 47 §:n nojalla korvausta mahdollisesti kärsimästään va-

hingosta.

HenkTL 47 § on vahingonkorvaussäännöksenä laaja-alainen ja vahingonkärsijän kan-nalta edullinen. Kuten säännöksen sanamuodosta käy ilmi, vastuu on rekisterinpitäjän tuottamuksesta riippumatonta.12 Vastuu kattaa ilman erityisiä korvausedellytyksiä va-

rallisuusvahingot ja, vahingonkorvausoikeutemme päälinjoista poiketen, myös henki-sen kärsimyksen.13

Euroopan parlamentti, neuvosto ja komissio ovat 18.12.2015 päässeet kolmikan-

taneuvotteluissa sopuun EU:n tietosuojauudistuksesta. Tässä yhteydessä julkaistiin

englanninkielinen asetusluonnos. Asetusluonnoksen 77 artiklassa säädetään vahin-

gonkorvausvastuusta tavalla, joka poikkeaa HenkTL 47 §:stä kahdessa keskeisessä

suhteessa. Ensinnäkin, asetuksen nojalla korvausvastuuseen voi joutua paitsi re-

kisterinpitäjä (controller) myös tietojen käsittelijä (processor) toisin kuin sovellet-

taessa HenkTL 47 §:ää, joka koskee vain rekisterinpitäjää. Toiseksi, asetuksen

mukainen vastuu on käännettyyn todistustaakkaan perustuvaa tuottamusvastuuta

(77(3) artikla) eikä HenkTL 47 §:n tavoin ankaraa vastuuta. Asetuksen on tarkoi-

tus tulla voimaan vuonna 2018.

Käsillä olevassa selvityksessä asetusluonnokseen ei kiinnitetä huomiota kovin laa-

jasti vaan rajataan tarkastelu voimassa olevaan oikeuteen ja sen osana HenkTL:iin.

3.5 Muita ajateltavissa olevia korvausnormeja

Edellä tarkastellut vahingonkorvausnormit – TunnL 17.4 §, VahKorvL, sopimusvastuu

ja HenkTL 47 § – eivät ole ainoat, joiden voi ainakin ajatella tulevan sovellettavaksi tunnistuspalveluun liittyvien vahinkojen yhteydessä. Seuraavassa nostetaan esiin eräi-tä tällaisia normeja – ja perustellaan, miksi mikään niistä ei nähdäkseni kuitenkaan voi

tulla sovellettavaksi tunnistuspalvelun vahinkotilanteissa.

Tunnistuspalveluun liittyy usein se, että palveluntarjoaja myöntää asiakkaalle jonkinlai-sen fyysisen tunnistusvälineen, kuten tunnuslukutaulukon tai sirukortin. Jos tämä ta-pahtuu vastiketta vastaan, saatetaan periaatteessa kysyä, onko kyse irtaimen kaupas-

ta, ja voidaanko tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja asiakkaan välillä siten soveltaa kauppalakia (27.3.1987/355, jäljempänä ”KL”) tai kuluttajankauppaa koskevaa kulut-

tajansuojalain (20.1.1978/38, jäljempänä ”KSL”) 5 lukua. Myönteinen vastaus voisi johtaa esimerkiksi siihen, että tunnistusvälineen osoittautuessa toimimattomaksi liik-

11 Sopimusvastuun tavoitteista yleisesti esimerkiksi Hemmo 1998 s. 344–361, Burrows 2004 s. 34–38 ja Norros 2007 s. 96–101 sekä näissä viitatut lähteet. 12 Tulkinta vahvistetaan lain esitöissä. HE 96/1998 s. 75. 13 Tulkinnasta HE 96/1998 s. 75–76.

10

keeseenlaskija olisi seurauksista vastuussa KL:n tai KSL:n yleisten virhevastuusääntö-jen mukaisesti.

KL:n tai KSL:n ei kuitenkaan yleensä voida katsoa soveltuvan tunnistuspalvelun yhtey-

dessä. KL 2.2 §:n mukaan ”[l]akia ei sovelleta sopimukseen, jonka mukaan tavaran toimittajan on myös suoritettava työtä tai muu palvelus, jos palvelus muodostaa pää-osan hänen velvollisuuksistaan”. Jos palveluntarjoajan asiakkaalle luovuttama tunnis-

tusväline muodostuu fyysisiltä osiltaan ainoastaan tunnusluku- tai muusta kortista, pi-dän selvänä, että tilanteessa palvelun katsottaisiin muodostavan ”pääosan” palvelun-

tarjoajan velvollisuuksista. Kortti on vain apuväline palvelun käyttämiseksi eikä itses-sään sopimuksen varsinainen kohde. Toinen asia on, että jos palveluntarjoaja on pal-velusopimuksen yhteydessä luovuttanut asiakkaan omistukseen vastiketta vastaan eril-

lisen kortinlukulaitteen, tämän laitteen osalta osapuolten välillä voitaisiin nähdäkseni katsoa olevan kysymys irtaimen kaupasta.14 KSL 5 luvussa ei ole KL 2.2 §:ää vastaa-

vaa nimenomaista säännöstä, mutta lain esitöissä luvun soveltamisalan todetaan ra-jautuvan – muun muassa – KL 2 §:n mukaisesti.15

KSL 12:1:ssä säädetään kulutushyödykkeen välittäjän vastuusta ainakin ensi silmäyk-sellä varsin laaja-alaiselta vaikuttavalla tavalla. Säännöksen 1 momentin mukaan

”[e]linkeinonharjoittaja, joka välittää kulutushyödykettä koskevan sopimuksen hyödyk-keen tarjoajan lukuun, vastaa hyödykkeen hankkivalle kuluttajalle sopimuksen täyttä-misestä 5 ja 8 luvun sekä kauppalain 41 §:n mukaisesti”. Kulutushyödykkeellä tarkoi-

tetaan KSL 1:3:n mukaan ”tavaroita, palveluksia sekä muita hyödykkeitä ja etuuksia, joita tarjotaan luonnollisille henkilöille tai joita tällaiset henkilöt olennaisessa määrässä

hankkivat yksityistä talouttaan varten”. Saatetaan pohtia, voitaisiinko tunnistuspalve-lua pitää sellaisena kulutushyödykkeenä, jota luottamusverkostoon kuuluvan tunnis-tuksen välittäjän saatettaisiin katsoa välittävän kuluttajalle.

Vastattiinpa tähän kysymykseen miten tahansa, KSL 12:1 ei kuitenkaan näyttäisi so-

veltuvan tilanteeseen. Syynä on se, että KSL 12:1 ei sanamuotonsa eikä varsinkaan esitöidensä perustella koske muunlaisten kuin irtaimen kaupan ja KSL 8 luvun alaan kuuluvien palvelujen välitystä. Lakia koskevan hallituksen esityksen mukaan

”[l]akiehdotuksen mukaan välittäjällä – – olisi kauppasopimusten sekä 8 luvun piiriin kuuluvien palvelussopimusten yhteydessä kuluttajaan nähden vastuu toimeksiantajan-

sa eli tavaran myyjän tai palveluksen suorittajan sopimusrikkomuksista”.16 Myös lain sanamuodossa puhutaan välittäjän vastuusta KSL 5 ja 8 luvun sekä KL:n mukaan – ei

yleisemmin. Lain sanamuoto ja esityöt voidaan siten ymmärtää niin, että jos välitettä-vä pääsopimus ei kuulu KSL 5 tai 8 luvun tai KL:n soveltamisalaan, KSL 12:1 ei sovellu välittäjän vastuuseen.

Kuten edellä todettiin, tunnistuspalvelun ei yleensä voida katsoa kuuluvan edes osittain

KL:n tai KSL 5 luvun soveltamisalaan. Tunnistuspalvelun tarjoamisessa ei myöskään ole kysymys KSL 8:1.1:ssä tarkoitettavasta ”irtaimeen esineeseen, rakennukseen, muuhun rakennelmaan tai kiinteään omaisuuteen” kohdistuvasta työstä tai muusta

suorituksesta. KSL 12:1:ää ei siten yleensä voida soveltaa tunnistuspalveluun.

Luottolaitostoiminnasta annetun lain (8.8.2014/610, jäljempänä ”LuottoLL”) 21:1.2:ssa säädetään luottolaitoksen perustajan, hallintoneuvoston tai hallituksen jäsenen ja toi-mitusjohtajan velvollisuudesta korvata erinäisille henkilötahoille, muun muassa koko-

naan sivulliselle henkilölle, aiheuttamansa vahinko. Vastuun syntyminen kuitenkin edellyttää lain sanamuodon mukaan sitä, että vahinkoa aiheutettaessa on rikottu jota-

14 Ks. KL:n soveltumisesta sekatyyppisen sopimuksen yhteydessä Routamo – Ramberg 1997 s. 26–27. 15 HE 360/1992 s. 47. 16 HE 360/1992 s. 127.

11

kin säännöksessä luetelluista säädöksistä taikka luottolaitoksen yhtiöjärjestystä tai sääntöjä. TunnL ei kuulu LuottoLL 21:1.2:ssa lueteltuihin säännöksiin eikä liene tavan-

omaista, että tunnistuspalveluun liittyvissä vahinkotilanteissa rikottaisiin myöskään luottolaitoksen yhtiöjärjestystä tai sääntöjä. Luottolaitoksen johtohenkilöille ei siten

juuri koskaan voi syntyä LuottoLL 21:1.2:n nojalla henkilökohtaista korvausvastuuta tunnistuspalveluun liittyvistä vahingoista, vaikka luottolaitokset ovatkin keskeisiä tun-nistuspalveluiden tarjoajia.17 Luottolaitoksen itsensä vastuusta ei LuottoLL:ssa säädetä.

Tietoyhteiskuntakaaren (7.11.2014/917, jäljempänä ”TietoYK”) 118, 119 ja 123 §:ssä

säädetään viestintäpalveluihin liittyvästä vahingonkorvausvastuusta. Viestintäpalveluna pidetään TietoYK 3 § 37 kohdan mukaan palvelua, joka muodostuu kokonaan tai pää-osin viestien siirtämisestä viestintäverkossa sekä siirto- ja lähetyspalvelua joukkovies-

tintäverkossa. Viestintäpalveluna pidetään muun muassa tavallista puhelinliittymää.18

Eräs tunnistuspalvelun tarjoamisen muoto on niin sanottu mobiilivarmenne eli matka-puhelinliittymän SIM-korttiin liitettävä sähköinen tunniste. TietoYK 3 § 37 kohdan mu-kainen viestintäpalvelun määritelmä ja sen kohta ”kokonaan tai osittain” viittaa siihen,

että laissa tarkoitettavan viestintäpalvelun kokonaisuuteen voisi sinänsä kuulua muita-kin kuin säännöksessä kuvattavia tiedonsiirtopalveluja. Tulkinta johtaisi siihen, että

tunnistuspalveluun liittyvä virhe tai viivästys olisi luettavissa viestintäpalvelun virheeksi tai viivästykseksi ja edelleen perusteeksi TietoYK 118, 119 tai 123 §:n mukaiselle va-hingonkorvaukselle. Viestintävirastosta saamani tiedon mukaan vallitseva tulkinta on

kuitenkin se, että puhelinliittymän mobiilivarmennepalvelu ymmärretään TietoYK:n nä-kökulmasta itsenäiseksi palvelukseen eikä siten osaksi laissa tarkoitettavaa viestintä-

palvelua. Kysymyksen lisäselvittelyyn ei nähdäkseni ole aihetta.

4 Vahingonkorvausnormien soveltuvuus eräissä henkilösuhteis-

sa

4.1 Yleistä

Selvityksen edellisessä jaksossa havaittiin, että tunnistuspalvelun tarjoajalle voi ainakin periaatteessa syntyä vahingonkorvausvastuu useamman eri vahingonkorvausnormin perusteella. Vahingonkorvausoikeudellisen analyysin seuraava vaihe – ennen konkreet-

tisiin vahinkotilanteisiin pääsemistä – on tarkastella yksittäisten henkilösuhteiden tasol-la, missä määrin eri vahingonkorvausnormit voivat tulla sovellettavaksi. Henkilösuhde-

pohjaisen tarkastelun tekevät tarpeelliseksi ennen kaikkea seuraavat syyt: Ensinnäkin, osa kysymykseen tulevista korvausnormeista on sellaisia, joiden soveltamisala on si-dottu tietyntyyppiseen henkilösuhteeseen, kuten sopimusvastuun soveltamisala sopija-

puolten väliseen suhteeseen. Toiseksi, eri vahingonkorvausnormistot eivät mitenkään välttämättä sovellu rinnakkain (vastuuperusteiden konkurrenssi), vaan osa normistois-

ta on toisensa poissulkevia, ainakin osassa mahdollisia vahinkotilanteita. Tarkasteluun otettavat henkilösuhteet ovat seuraavat:

- Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija – tunnistusvälineen haltija

- Toissijaisen ensitunnistuksen tekijä – tunnistusvälineen haltija

- Luottamusverkoston jäsenten keskinäissuhteet

- Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija – sivullinen vahingonkärsijä

17 Toinen kysymys on, voiko luottolaitoksen johtohenkilö joutua ainakin jossakin tilanteessa vastuuseen tunnistuspalvelusta aiheutuvasta vahingosta muun lain, kuten VahKorvL:n nojalla. Kysymys palautuu ylei-sempään ja laajasti keskusteltuun kysymykseen siitä, missä määrin yhteisön johtohenkilöä koskevat, yh-teisöoikeudellisen lain vahingonkorvaussäännökset sulkevat pois mahdollisuuden vedota muihin vahingon-korvausnormeihin. Ks. kysymyksestä luottolaitoksen johdon osalta Wuolijoki LM 2011 s. 1435 sekä ylei-sestä problematiikasta Nyström LM 2015 s. 634–657 ja siinä viitatut lukuisat lähteet. 18 HE 221/2013 s. 93.

12

- Tunnistuksen välittäjä – tunnistusvälineen haltija

4.2 Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija – tunnistusvälineen haltija

4.2.1 Sopimusperusteista vastuuta koskevat säännöt

TunnL 20.1 §:n mukaan ”[t]unnistusvälineen liikkeelle laskeminen perustuu tunnistus-

välineen hakijan ja tunnistuspalvelun tarjoajan väliseen sopimukseen”. Sopimussuh-teen syntymiseen ei näyttäisi lain sanamuodon eikä esitöiden perusteella vaikuttavan

se, onko tunnistuspalvelun tarjoaja yksityinen yritys vai viranomainen. Ensin mainitus-sa vaihtoehdossa tulkinta sopimussuhteen syntymisestä olisi ilman lain nimenomaista säännöstäkin melko lailla selvä,19 mutta jälkimmäisessä vaihtoehdossa eli viranomaisen

tarjotessa tunnistuspalveluja kysymys on monimutkaisempi. Jos tietyn palvelun tai suoritteen tuottaminen kuuluu julkisyhteisön tehtäviin lain tai viranomaispäätöksen

nojalla, julkisyhteisön suhdetta palvelun käyttäjään tai suoritteen saajaan ei yleensä ymmärretä varallisuusoikeudelliseksi vaan julkisoikeudelliseksi. Tällaisessa tilanteessa julkisyhteisön myötämielisyys palvelun tai suoritteen tarjoamiseen ei perustu julkisyh-

teisön vapaaseen tahtoon, kuten asia varallisuusoikeudellisia tahdonilmaisuja annetta-essa yleensä on, vaan julkisyhteisön velvollisuuteen toimia tilanteessa tietyllä tavalla.20

Lausuttu käy havainnollisesti ilmi ratkaisusta KKO 2006:71. Tapauksessa voima-

layhtiö väitti, että ryhtyessään tiettyihin vesialueiden säännöstelyhankkeisiin yhtiön

esityksen mukaisesti valtion olisi katsottava sitoutuneen hankkeisiin myös varalli-

suusoikeudellisesti. KKO kuitenkin torjui väitteen perustellen kantaansa muun mu-

assa sillä, että kun valtion oli jo sille kuuluvien lakisääteisten tehtävien puitteissa

ollut perusteltua ryhtyä säännöstelyn toteuttamiseen, valtion oli yhtiön esitykseen

suostuessaan katsottava ensisijaisesti toteuttaneen sille kuuluvia tehtäviä. Yhtiön

esitystä ja valtioneuvoston päätöstä niitä tehtäessä vallinnut tilanne ja olosuhteet

huomioon ottaen ei KKO:n mukaan siten voitu pitää OikTL:n tarkoittamina tarjouk-

sena ja siihen annettuna vastauksena.21

Väestörekisterikeskuksen (jäljempänä ”VRK”) asema varmennepalveluiden tarjoajana

perustuu väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen varmennepalveluista annettuun lakiin (21.8.2009/661, jäljempänä ”VarmPL”). VRK:n tarjoamista varmenne-tun sähköisen asioinnin palveluista säädetään VarmPL 61 §:ssä. Säännöksen 1 mo-

mentissa säädetään palveluista, joita VRK:n ”tehtävänä on tuottaa”, ja säännöksen 2 momentissa niistä palveluista, joita VRK ”voi lisäksi tuottaa”. Lakia koskevan hallituk-

sen esityksen mukaan ero liittyy siihen, että 1 momentissa tarkoitetuissa palveluissa on kysymys viranomaispalvelusta, ”julkisoikeudellisesta suoritetarjonnasta”, kun taas 2 momentin palveluita VRK voisi mahdollisuuksiensa mukaan tarjota ”esimerkiksi liiketa-

loudellisina palveluina”, ”normaalissa kaupallisessa kilpailutilanteessa ja siinä noudate-tuin taloudellisin edellytyksin ja vaatimuksin”.22

VarmPL 61.1 §:n mukaan ”[v]äestörekisterikeskuksen tehtävänä on tuottaa, tarjota ja hallinnoida varmennetussa sähköisessä asioinnissa käytettäväksi tarkoitettu kansalais-

varmenne sekä sen käyttöön välittömästi liittyvät varmennehakemisto- ja sulkulista-palvelut”. VarmPL 61.2 §:ssa tarkoitettavia palveluja taas ovat muun muassa a) muun

varmenteen kuin kansalaisvarmenteen tarjoaminen ja hallinnointi, b) varmennetun sähköisen asioinnin osapuolten todentaminen ja asioinnin hallinnointi sekä c) varmen-

netun sähköisen asiointitapahtuman toimijoiden aseman tai roolin varmentaminen.

19 Tämänsuuntaisesti myös HE 36/2009 s. 58, jossa ei tosin kiinnitetä huomiota eroon yksityis- ja julkisoi-keudellisten palveluntarjoajien välillä. 20 Ks. samansuuntaisesti Hoffrén 2009 s. 16–17. 21 KKO 2006:71, perustelujen 15 kappale. 22 HE 89/2008 s. 126.

13

VarmPL 61 §:n ja sen esitöiden perusteella näyttäisi näin siltä, että VRK:n ja tunnistus-

välineen haltijan oikeussuhdetta olisi pidettävä joko julkisoikeudellisena tai sitten varal-lisuusoikeudellisena sen mukaan, onko kysymys VarmPL 61 § 1 vai 2 momentissa tar-

koitettavasta palvelusta. Erottelua ei kuitenkaan näytä otetun huomioon TunnL:a ja erityisesti sen 20 §:ää säädettäessä. Viimeksi mainitun säännöksen selvää sanamuotoa ”[t]unnistusvälineen liikkeelle laskeminen perustuu – – sopimukseen” ja siitä tunnis-

tusvälineen haltijalle syntyvää oikeusturvaodotusta on vaikea sivuuttaa varsinkaan, jos kysymys on nimenomaan sopimusperusteisen vahingonkorvausnormiston soveltuvuu-

desta eikä jostakin muusta sopimussuhteeseen kytkeytyvästä oikeusvaikutuksesta. Vakiintunut käsitys on, ettei muodollisen, ”varsinaisen” sopimuksen olemassaolo ole välttämätön edellytys sopimusperusteisten vahingonkorvaussääntöjen soveltumiselle,

vaan jo asetelman sopimuksenkaltaiset piirteet saattavat johtaa sopimusvastuun sovel-tumiseen.23

Lisäksi on otettava huomioon, että TunnL on lakina hieman uudempi kuin VarmPL, mi-kä puoltaa TunnL 20.1 §:n ensisijaisuutta suhteessa VarmPL 61 §:ään (lex posterior

derogat legi priori). Olettama tosin kääntyy päinvastaiseksi, jos VarmPL katsotaan eri-tyislaiksi suhteessa TunnL:iin (lex posterior generalis non derogat priori speciali).24

Esitetyin syin, ennen kaikkea TunnL 20.1 §:n sanamuodon perusteella, katson, että TunnL:ssa tarkoitettavan tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan vastuuta suhteessa vä-

lineen haltijaan on arvioitava sopimusoikeudellisten vastuusääntöjen perusteella siitä riippumatta, onko liikkeeseenlaskija VRK tai muu viranomainen vai yksityinen yritys.25

Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja tunnistusvälineen haltijan välisen sopimussuh-teen sisältö, tai täsmällisemmin, osapuolten välisten suoritusvelvollisuuksien sisältö,

määräytyy vastaavasti kuin sopimussuhteissa yleensäkin. Osapuolten välisten nimen-omaisten sopimusehtojen lisäksi suoritusvelvollisuuksien sisältöön vaikuttavat TunnL:n

säännökset samoin kuin yleiset sopimusoikeudelliset säännöt ja periaatteet, kuten loja-liteettivelvollisuus. Tilanteessa, jossa nimenomaiset sopimusehdot poikkeavat TunnL:n säännöksistä, normiristiriita ratkeaa sen mukaan, onko tunnistusvälineen haltija kulut-

taja.26 TunnL 3 §:n mukaan lain säännöksistä kuluttajan vahingoksi poikkeava sopi-musehto on mitätön, jollei laissa nimenomaisesti toisin säädetä. Toisaalta TunnL 3

§:stä voidaan tehdä se vastakohtaispäätelmä, että suhteessa muunlaiseen osapuoleen kuin kuluttajaan laki ei ole pakottava, ja sen säännöksistä voidaan siten lähtökohtai-

sesti poiketa, ellei yleisistä sopimusvapauden rajoituksista kuten oikeustoimen kohtuul-listamista koskevista säännöksistä (KSL 4:1; laki varallisuusoikeudellisista oikeustoi-mista, 13.6.1929/228, jäljempänä ”OikTL”, 36 §) muuta seuraa.

TunnL:a koskevan hallituksen esityksen perusteella kysymys lain pakottavuudesta

suhteessa muuhun kuin kuluttajaan jää hieman epäselväksi. TunnL 3 §:n esitöissä

todetaan ensin nimenomaisesti, että ”[s]äännös on pakottava vain kuluttajien osal-

ta”.27 Tämän jälkeen lausutaan: ”Se [pakottavuus kuluttajan eduksi] vastaa kui-

23 Ks. tuoreena esimerkkinä KKO:2015:93 ja sen perustelujen 38 kappale. 24 Ks. näistä prioriteettisäännöistä esimerkiksi Aarnio 1989 s. 254. 25 Tämänsuuntaisesti myös Ponka 2013 s. 417 alaviite 32 ja yleisemmästä näkökulmasta Pöysti, Oikeus 2000 s. 104. 26 Kuluttajan käsitettä ei määritellä sen enempää TunnL:ssa kuin sen esitöissäkään, joten perustelluinta

lienee tukeutua KSL 1:4:n yleismääritelmään: ”Kuluttajana pidetään tässä laissa luonnollista henkilöä, joka hankkii kulutushyödykkeen pääasiassa muuhun tarkoitukseen kuin harjoittamaansa elinkeinotoimin-taa varten.” Ks. kuluttajamääritelmään liittyvästä problematiikasta laajemmin Ponka 2013 s. 475–477. 27 HE 36/2009 s. 43. Toteamus on itsessään epätarkka sikäli, että ”säännöksen” eli TunnL 3 §:n lisäksi pakottavuus koskee – säännöksen itsensä mukaan – lähtökohtaisesti koko lakia, jos tunnistuspalveluiden käyttäjä on kuluttaja. Lausuma lienee tarkoitettu niin, että pelkän säännöksen eli TunnL 3 §:n sijasta koko säädös eli TunnL on pääsääntöisesti pakottava kuluttajan eduksi.

14

tenkin lain peruslähtökohtaa, jonka mukaan muut toimijat erityisesti luottamusver-

koston muodostuessa voivat luottaa siihen, että kaikki tunnistuspalvelun tarjoajat

noudattavat omassa toiminnassaan tämän lain ja erityisesti sen 3 luvun säännöksiä

eräänlaisena minimisääntelynä”.28 Toteamus hämärtää kuvaa pakottavuuden ra-

joista. Kun TunnL 3 §:n sanamuoto kuitenkin viittaa melko selvästi siihen, että pa-

kottavuusvaikutus rajoittuu kuluttajasuhteisiin, ja kun sopimusvapaus on kiistat-

tomasti oikeutemme mukainen pääsääntö, pakottavuusvaikutuksen ei nähdäkseni

voida tulkita ulottuvan kuluttajasuhteita laajemmalle.

On kuitenkin huomattava, että myös palveluntarjoajan ja kuluttajan välillä TunnL:n

pakottavuus koskee lain 3 §:n sanamuodon mukaan ainoastaan poikkeamista ”tämän lain” säännöksistä kuluttajan vahingoksi. TunnL ei sisällä sääntöjä tunnistusvälineen

liikkeeseenlaskijan vahingonkorvausvastuusta toissijaista ensitunnistusta koskevan TunnL 17.4 §:n lisäksi. Muun kuin toissijaisen ensitunnistuksen yhteydessä vastuunor-miston sisällön on siten katsottava määräytyvän sopimusperusteista vahingonkorvaus-

vastuuta koskevien lakiin kirjaamattomien sääntöjen mukaan. Näiden ei kuitenkaan voida katsoa kuuluvan TunnL 3 §:n määreen ”tämän lain” ja siten säännöksen pakotta-

vuusvaikutuksen piiriin.29 Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija voisi siis lähtökohtaisesti pyrkiä poikkeamaan yleisten oppien mukaisista vastuusäännöistä sopimuksin, käytän-nössä lähinnä rajoittamaan vastuutaan tai sulkemaan sen kokonaan pois.30 Vastuunra-

joitusten sitovuus saatettaisiin toki kyseenalaistaa KSL 4:1:n ja OikTL 36 §:n nojalla, mutta lähtökohtana on silti sopimusvapaus.

Sillä seikalla, onko palveluntarjoaja vahinkoa aiheuttaessaan rikkonut nimenomaisia sopimusehtoja vai TunnL:a tai muita sopimusoikeudellisia normeja, ei ole merkitystä

sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun soveltumisen kannalta.31 Ratkaisevaa on se, olisiko se toimimisvelvollisuus, jonka laiminlyöntiin vahingonkärsijä vaatimuksensa

perustaa, ollut voimassa ilman sopimusta.32 Kuten edellä todettiin, TunnL lähtee siitä, että ensitunnistuksen tekijän ja tunnistusvälineen haltijan välille syntyy aina sopimus.

Sen pohtiminen, olisivatko jotkin TunnL:n mukaiset velvollisuudet voimassa tunnistus-välineen liikkeeseenlaskijan ja haltijan välillä myös ilman sopimusta, vaikuttaa näin tarpeettomalta. Selvänä, jollei poikkeuksettomana pääsääntönä on siten pidettävä sitä,

että jos tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija aiheuttaa välineen haltijalle vahinkoa TunnL:n vastaisella menettelyllä, viimeksi mainittu voi vedota sopimusperusteiseen

vastuunormistoon. Kuten on tullut esiin, TunnL 17.4 §:n soveltamisalan ulkopuolelle jäävissä tilanteissa

tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan vastuu määräytyy sopimusperusteista vahingon-korvausvastuuta koskevien, lakiin kirjaamattomien sääntöjen mukaan. Se, minkälai-

28 HE 36/2009 s. 43. 29 On tavanomaista lainsäädäntötekniikkaa, että erityislakiin sisältyvän vahingonkorvaussäännöksen sovel-tamisala rajataan ”tämän lain” vastaisella menettelyllä aiheutettuun vahinkoon. Ks. esimerkiksi osakeyh-tiölain (21.7.2006/624, jäljempänä ”OYL”) 22:1.2, arvopaperimarkkinalain (14.12.2012/746, jäljempänä ”AML”) 16:1 ja sijoitusrahastolain (9.1.1999/48) 134.1 §. Vakiintuneena voidaan pitää käsitystä siitä, että

ilmaisulla tarkoitetaan varmasti vain kyseessä olevaa lakia ja mahdollisesti lisäksi sellaisia muiden lakien

säännöksiä, joihin vahingonkorvaussäännöksen sisältävässä laissa on nimenomaisesti viitattu. Ks. proble-matiikasta OYL:n osalta esimerkiksi Airaksinen – Pulkkinen – Rasinaho II 2010 s. 761–762 ja Norros 2009 s. 40–41. Kun TunnL:ssa ei nimenomaisesti viitata yleisiin sopimusoikeudellisiin vastuusääntöihin, mikä olisikin epätavallista lainsäädäntötekniikkaa, on nähdäkseni selvää, ettei TunnL 3 §:n pakottavuussuoja koske TunnL:n rinnalla sovellettavia lakiin kirjaamattomia vastuusääntöjä. 30 Huomiota voidaan kiinnittää myös siihen, että yksi asioista, josta tunnistuspalvelun tarjoajan on annet-

tava tieto tunnistusvälineen hakijalle ennen sopimuksen tekemistä, on tieto mahdollisista vastuunrajoituk-sista (TunnL 15.1 § 5 kohta). Vaikka säännös saatetaan ymmärtää viittaukseksi vastuunrajoitusten yleisel-le hyväksyttävyydelle, varsinaiseksi tulkinta-argumentiksi sen olemassaolo ei kuluttajasuhteiden osalta kelpaa, koska TunnL 15.1 § 5 kohta voisi ainakin periaatteessa olla tarkoitettu sovellettavaksi vain suh-teessa muunlaisiin kuin tunnistusvälineen hakijoihin kuin kuluttajiin. 31 Samansuuntaisesti Hemmo 1998 s. 31–33 ja Kaisto 2015 s. 23 alaviite 9. 32 Hemmo 1998 s. 33 ja Norros 2015 s. 83.

15

seen vastuunormistoon tämä tarkkaan ottaen viittaa, on kuitenkin hieman epäselvää. Ennen KL:n säätämistä oikeustila oli melko kiistattomasti se, että ellei sopimustyyppi-

kohtaisesta laista tai muusta erityisperusteesta muuta seuraa, sopimussuhteissa sovel-letaan lähtökohtaisesti niin sanottua ekskulpaatiovastuuta eli käännettyyn todistus-

taakkaan perustuvaa tuottamusvastuuta. Toki myös KL:n säätämisen jälkeen ekskul-paatiovastuu on usein ymmärretty pääsääntöiseksi vastuuperusteeksi sopimussuhteis-sa.33

KL:n säätämisen (1987) jälkeen lainsäätäjän suhtautuminen asiaan on kuitenkin jossa-

kin määrin muuttunut siten, että perinteisen ekskulpaatiovastuun rinnalla toisena so-pimussuhteissa sovellettavana vastuuperusteena on alkanut esiintyä niin sanottu kont-rollivastuu. KL 27.1 ja 40.1 §:n mukaisessa kontrollivastuussa suoritusvelallinen vastaa

sopimusrikkomuksen aiheuttamasta välittömästä vahingosta, jollei hän osoita, ”että viivästys johtuu hänen vaikutusmahdollisuuksiensa ulkopuolella olevasta esteestä, jota

hänen ei kohtuudella voida edellyttää ottaneen huomioon kaupantekohetkellä ja jonka seurauksia hän ei myöskään kohtuudella olisi voinut välttää eikä voittaa”.

Oikeuskirjallisuudessa on käyty jonkin verran keskustelua siitä, miten kontrollivastuun esiinnousu vaikuttaa ekskulpaatiovastuun asemaan pääsääntöisenä vastuuperusteena.

Keskustelun kattavaan tarkasteluun ja kommentointiin ei ole tässä mahdollisuutta, vaan huomio kohdistetaan puheenvuoroista viimeisimpään ja perusteluiltaan vakuutta-vimpaan:34 Sandvik on päätynyt perusteellisen ja kansainvälisiä vertailukohtia painot-

tavan tarkastelunsa jälkeen siihen, että kontrollivastuu tulisi ymmärtää lähtökohtaisek-si vastuuperusteeksi velallisen rikkoessa sellaista sopimusvelvoitetta, jonka täytetyksi

tuleminen määräytyy saavutetun tuloksen eikä velallisen huolellisuuden mukaan (tu-losvelvoite). Jos taas on kyse ”vain” huolellista toimintaa koskevasta velvoitteesta eli huolellisuus- tai toimintavelvoitteesta, pääsääntöisenä vastuuperusteena on yhä sovel-

lettava ekskulpaatiovastuuta.35

Sandvikin tutkimus on perusteellinen, mutta en silti ole aivan vakuuttunut sen lopputu-loksesta. Sandvikin muuten vakuuttavan ja asiantuntevan argumentaation Akilleen kantapää on nähdäkseni seuraava: Sandvik yhtäältä käyttää KL:a ja muita sopimus-

tyyppikohtaisia erityislakeja painavana puoltoperusteena kontrollivastuun asemalle yleisenä periaatteena,36 mutta toisaalta hän sivuuttaa yllättävän kevyesti sen, että

useimmissa viitatuissa analogiakohteissa kontrollivastuu kattaa ainoastaan välittömät vahingot, kun taas välilliset vahingot jäävät tuottamusperusteisen vastuun piiriin.

Sandvikin mukaan kontrollivastuuta voidaan soveltaa sääntelemättömissä tilanteissa yleisenä periaatteena niin välittömien kuin välillistenkin vahinkojen osalta.37

Se, että jakoa välittömiin ja välillisiin vahinkoihin sekä niiden kytkemistä eri vastuupe-rusteisiin voidaan Sandvikin ja monen muun esittämin tavoin kritisoida sisällöllisesti, ei

voi oikeuttaa sitä, että tämä lainsäätäjän tietoinen ja periaatteellinen ratkaisu jätetään vaille huomiota pohdittaessa sääntelyn analogia-arvoa. Saatetaan kysyä, että jos Sandvikin viittaamat ja välittömiä vahinkoja koskevat säännökset puoltavat käsitystä

kontrollivastuusta yleisenä lähtökohtana, miksi samoihin lakeihin sisältyvät, välillisiä vahinkoja koskevat säännökset eivät yhtä painavasti perustelisi tuottamusperusteisen

33 Ks. näin esimerkiksi Hemmo 1994 s. 10 ja Norros 2010 s. 190. 34 Ks. myös Mononen LM 2004 s. 1396–1397, jonka mukaan kontrollivastuu tulisi ymmärtää yleiseksi pää-

säännöksi yritysten välisissä sopimussuhteissa ja KSL:n mukainen poikkeukseton vastuu elinkeinonharjoit-tajan ja kuluttajan suhteessa. Ks. toisaalta Viljanen 2013 s. 425, jonka mukaan suorituksen virheen yh-teydessä lähtökohtana tulisi olla ankara vastuu ja viivästystilanteissa kontrollivastuu, minkä lisäksi tuotta-musvastuu tulee sovellettavaksi myyjän myydessä valmista tavaraa ikään kuin välittäjän ominaisuudessa. 35 Sandvik LM 2014 s. 674. 36 Sandvik LM 2014 s. 658–663. 37 Sandvik LM 2014 s. 673.

16

vastuun asemaa pääsääntönä. Näkökohdan painoarvoa lisää se, että välittömien vahin-kojen, joita ovat muun muassa erilaiset suoritushäiriöstä johtuvat selvittelykustannuk-

set, rahallinen arvo on tyypillisesti varsin pieni verrattuna välillisiin vahinkoihin, joiden alaan kuuluu sellaisia, usein huomattavia vahinkoeriä kuin suoritushäiriön takia saa-

matta jäänyt voitto ja tuotannon keskeytymisestä johtuva vahinko. Voidaan siten ky-syä, eikö juuri välillisiä vahinkoja koskevalla vastuuperusteella tulisi olla erityinen mer-kitys vastuusääntöjä koskevia pääsääntöjä hahmotettaessa. Sandvikin argumentaati-

ossa asetelma on juuri päinvastainen.38

Katson näin, ettei ekskulpaatiovastuu ole ainakaan vielä menettänyt asemaansa sopi-musvastuussa lähtökohtaisesti sovellettavana vastuuperusteena. Tulkinta on selvä var-sinkin toimintavelvoitteiden rikkomistilanteissa, joissa velallisen toiminnan huolellisuus

tulee tarkastelun kohteeksi jo alkuperäisen suoritusvelvollisuuden täytetyksi tulemista arvioitaessa eli tavallaan esikysymyksenä vahingonkorvausnormien soveltumiselle.

Tämän on myös Sandvik vakuuttavasti osoittanut.39 Tulosvelvoitteiden osalta myös Sandvikin esittämä, kontrollivastuun lähtökohta-asemaa puoltava tulkinta on ajatelta-vissa, mutta edellä todetulla tavalla en silti itse – ainakaan vielä – tulkitse oikeustilaa

näin.40

4.2.2 Henkilötietolain 47 §:n mukainen vastuu

Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija saattaa joutua tunnistusvälineen haltijaa kohtaan vahingonkorvausvastuuseen myös HenkTL 47 §:n nojalla. Kun liikkeeseenlaskija kerää

tunnistusvälineiden haltijoiden henkilötietoja, sitä pidetään HenkTL 3 § 4 kohdassa tar-koitettavana rekisterinpitäjänä.41 Kuten jaksossa 3.4 (s. 9–) tarkemmin kerrottiin, re-kisterinpitäjä on tuottamuksestaan riippumattomassa vastuussa vahingosta, joka rekis-

teröidylle tai muulle henkilölle on aiheutunut HenkTL:n vastaisesta henkilötietojen kä-sittelystä. HenkTL:ssa ei nimenomaisesti säädetä lain pakottavuudesta, mutta kun sen

tarkoituksena nimenomaan on henkilötietojen suojaaminen,42 voidaan pitää ilmiselvä-nä, ettei laista ole tarkoitettu voitavan poiketa sopimuksella ainakaan rekisterinpitäjän eduksi suhteessa rekisteröityyn. Yhtä lailla on selvää, että jaksossa 4.2.1 (s. 12–) tar-

kastellut lakiin kirjaamattomat sopimusoikeudelliset vastuusäännöt eivät syrjäytä HenkTL 47 §:ää tämän soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa, vaikka mainitut säännöt

muuten tulisivatkin sovellettavaksi osapuolten välillä.

38 Toisaalta on huomionarvoista, että tietyt ennakkoratkaisut, jotka Sandvikin tulkinnan mukaan puoltavat ekskulpaatiovastuun asemaa pääsääntönä, näyttävät sanamuotonsa perusteella pikemmin mukailevan

kontrollivastuun sisältöä. Ks. ote ratkaisun KKO 1991:65 otsikosta (korostus tässä): ”Hevostalliin korvaus-ta vastaan sijoitettu hevonen oli tallilla vahingoittunut niin, että se piti lopettaa. Tallinpitäjä ei ollut näyttä-nyt, että vahinko olisi johtunut olosuhteista, joita hän ei olisi voinut välttää ja joiden seurauksia hän ei olisi voinut estää. Tallinpitäjälle oli siten syntynyt vastuu hevosen kuolemasta johtuneesta vahingosta hevosen omistajalle.” Ks. Viljanen 2013 s. 420 alaviite 37, jonka mukaan edellä siteerattu kohta viittaa mahdotto-muuden suuntaan mutta tapauksen faktat ja niiden käsittelytapa huolimattomuuteen. Ks. myös ote ratkai-

sun KKO 1992:138 perusteluista (korostus tässä): ”Siten Lehtinen ei ole täyttänyt koiran huolenpitoa kos-

kevaa sopimusvelvoitettaan. Lehtinen ei ole näyttänyt, että tämä on johtunut seikasta, josta hän ei sopi-muksen perusteella vastaa. Näin ollen Lehtisen on korvattava sopimusrikkomuksestaan Kuusteille aiheutu-nut vahinko.” 39 Sandvik LM 2014 s. 670–671. 40 Kysymys siitä, katsotaanko jokin tietty suoritusvelvollisuus luonteeltaan tulos- ja toimintavelvoitteeksi, on ratkaistava tapauskohtaisesti ja jää usein riippumaan sopimusehdon täsmällisestä muotoilusta. Ks.

rajankäynnistä esimerkiksi Norros 2012 s. 128–131. 41 Ks. HE 36/2009 s. 7, jonka mukaan ”vahvaa sähköisen tunnistamisen palveluita tarjottaessa on nouda-tettava muun muassa lain henkilötietojen käsittelyä ja rekisterinpitäjän velvollisuuksia koskevia säännök-siä”. Ks. myös Ponka 2013 s. 416 alaviite 28. 42 Ks. HenkTL 1 §: ”Tämän lain tarkoituksena on toteuttaa yksityiselämän suojaa ja muita yksityisyyden suojaa turvaavia perusoikeuksia henkilötietoja käsiteltäessä sekä edistää hyvän tietojenkäsittelytavan kehittämistä ja noudattamista.”

17

4.2.3 Vahingonkorvauslain mukainen vastuu

Jaksossa 4.2.1 (s. 12–) todettiin, että tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja haltijan välille syntyy aina sopimussuhde tai siihen rinnastettava oikeussuhde mukaan lukien

tilanteet, joissa tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija on viranomainen. Jos tunnistusvä-lineen haltija kärsii vahinkoa tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan menettelyn seurauk-

sena, liikkeeseenlaskijan korvausvastuuta voidaan siten yleensä arvioida sopimuspe-rusteista vastuuta koskevien sääntöjen mukaan. Toisaalta jaksossa 4.2.2 (s. 16–) to-detulla tavalla tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija voi olla tunnistusvälineen haltijaa

kohtaan vastuussa HenkTL 47 §:n nojalla, jos HenkTL:n mukaisia velvollisuuksia ei noudateta. Kuten jaksossa 3.2 (s. 7–) todettiin, sopimusvastuuta koskevat säännöt ja

HenkTL 47 § ovat vahingonkärsijälle yleensä edullisemmat verrattuna VahKorvL:n sääntöihin. Tämä vähentää tarvetta sen pohtimiseen, voiko VahKorvL silti soveltua tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja haltijan suhteessa.

Kysymyksellä voi kuitenkin olla merkitystä joissakin tilanteissa. Syynä on ensinnäkin

se, että HenkTL 47 § soveltuu vain yhdessä ja melko tarkkarajaisessa tilannetyypissä, käsiteltäessä henkilötietoja HenkTL:n vastaisesti. Toiseksi, vaikka VahKorvL:n mukai-nen normisto ei useimmissa tapauksissa tuota vahingonkärsijälle parempaa asemaa

kuin sopimusvastuu, asia ei aina ole näin. Ensinnäkin on huomattava, että sopimuspe-rusteisen ja sopimuksenulkoisen, kuten VahKorvL:n mukaisen, vastuun vanhentumista

arvioidaan keskenään erilaisten sääntöjen mukaan (ks. velan vanhentumisesta annetun lain, 15.8.2003/728, jäljempänä ”VanhL”, 7 §). Tämä voi johtaa siihen, että mahdolli-

suus saada tietystä vahingosta korvausta sopimusperusteisen vastuunormiston perus-teella saattaa olla vanhentunut samaan aikaan kun mahdollinen sopimuksenulkoinen vastuu ei sitä vielä olisi. Toisaalta jos tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan vahingon-

korvausvastuuta on rajoitettu heidän välisessään sopimuksessa, saatetaan pohtia, voi-siko vahingonkärsijä rajoituksen estämättä saada vahingostaan korvausta VahKorvL:n

perusteella. Kun pohditaan VahKorvL:n soveltumista tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja halti-

jan suhteessa, kysymys VahKorvL:n soveltumisesta sopimusvastuuta koskevien sään-töjen rinnalla muodostuu olennaisemmaksi kuin kysymys VahKorvL:n ja tarkkarajaisen

HenkTL:n suhteesta. Tarkastelu aloitetaan ensin mainitusta kysymyksestä. Jälkimmäi-seen palataan jakson lopussa.

Sopimusvastuu ja VahKorvL on ymmärrettävä toisistaan erillisiksi korvausnormistoiksi, joissa korvausvastuun edellytyksiä ja korvauskelpoisen vahingon määrittämistä arvioi-

daan kummassakin omien sääntöjensä mukaan. Tulkinta palautuu VahKorvL 1:1:een, jonka mukaan VahKorvL ei lähtökohtaisesti koske ”sopimukseen perustuvaa – – korva-usvastuuta”. VahKorvL siis tavallaan jättää sopimusperusteisen korvausnormiston si-

sällön määräytymään omien sääntöjensä mukaan. Kivivuoren tavoin voidaan puhua VahKorvL:n soveltamisalaa määrittävästä väistymisperiaatteesta.43

Siitä, että VahKorvL ei vaikuta sopimusvastuun sisältöön, ei vielä seuraa vastausta sii-hen kysymykseen, missä määrin korvausnormistoja voidaan soveltaa samassa vahin-

kotilanteessa toisilleen rinnakkaisina. Systemaattinen lähtökohta voidaan hahmottaa niin, että jos osapuolten välillä aiheutunut sama vahinko täyttää korvattavuuden edel-

lytykset sekä sopimusvastuun että VahKorvL:n mukaan, vahingonkärsijä voi turvautua valintansa mukaan kumpaan vastuumuotoon haluaa. Kivivuori puhuu tältä osin rinnak-kaisperiaatteesta.44 Tosiasiassa rinnakkaisperiaatteen asema on kuitenkin heikko ja

43 Kivivuori DL 1975 s. 271–272. 44 Kivivuori DL 1975 s. 272–273, Kivimäki – Ylöstalo 1973 s. 456, Hakulinen I 1965 s. 241, Hemmo 1998 s. 331–333, Saarnilehto DL 2009 s. 362 ja Norros LM 2010 s. 438–439.

18

harvassa sellaiset vastuumuotokonkurrenssiksi kutsuttavat tilanteet, joissa vahingon-kärsijän valintamahdollisuus nousee aidosti esiin.

Itsestään selvänä voidaan pitää sitä, että vastuumuotokonkurrenssinkaan kautta

vahingonkärsijä ei voi saada eri normistojen perusteella kaksinkertaista korvausta

samasta vahingosta.45 Lopputulos olisi ristiriidassa keskeisen vahingonkorvausoi-

keudellisen periaatteen, rikastumiskiellon, kanssa.46

Vastuumuotokonkurrenssin merkitystä kaventavat kolme keskeistä syytä. Ensinnäkin, sopimus- ja deliktivastuu kytkeytyvät keskenään osin eri tosiseikastoihin, minkä kes-keisin oikeusvaikutus on se, että sopimusrikkomus itsessään ei ole relevantti vahinko-

teko, delikti, sopimuksenulkoisen normiston valossa. Sopimuksenulkoista vahingonkor-vausnormistoa ei ylipäänsä ole tarkoitettu hyvittämään sopimusodotusten pettämisestä

koituvaa menetystä, vaan tämä kuuluu yksinomaan sopimusvastuun alaan. KKO on vahvistanut periaatteen ratkaisuissaan KKO 2008:31 ja 2009:92, joissa kummassakin tosin oli kyse vahingonkorvausvaatimuksesta ei-sopijapuolten välillä, mutta tapausten

henkilöasetelman ei pitäisi vähentää kannanoton merkitystä sopimussuhteessa. Myös oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei sopimusrikkomus itsessään ole vahinkotapah-

tuma deliktinormiston valossa.47

Toinen vastuumuotokonkurrenssin mahdollisuutta rajoittava seikka on se, että vaikka vahinkoon johtanutta tosiseikastoa olisi sinänsä pidettävä vahinkotapahtumana paitsi sopimus- myös VahKorvL:n valossa, osapuolten välinen sopimus sulkee herkästi pois

mahdollisuuden saada korvausta VahKorvL:n nojalla. Tähän riittää se, että vastuun perustana olevaa käyttäytymisnormia on jollakin tavalla muokattu sopimuksella niin,

että se on ollut osapuolten välillä voimassa ainakin osin erisisältöisenä kuin olisi ollut puhtaasti sopimuksenulkoisessa suhteessa.48 Erityisesti on painotettu sitä, että jos so-pimuksessa on sovittu vastuun rajoittamisesta, rajoitusta ei lähtökohtaisesti ole mah-

dollista kiertää vetoamalla VahKorvL:n mukaiseen korvaussuojaan.49 Ajatuksena on, että jos sopimuksessa on sovittu vastuun rajoittamisesta, osapuolten voidaan yleensä

ymmärtää tarkoittaneen kaikenlaisen vastuun rajoittamista ilman takaportin jättämistä sopimuksenulkoiselle vaatimukselle.50 Tämänkaltaisissa tilanteissa VahKorvL käyttäytyy siten samoin kuin tahdonvaltainen sopimusoikeudellinen laki.51

Kolmanneksi vastuumuotokonkurrenssin merkitystä rajoittaa se edellä jo esiin noussut

seikka, että VahKorvL:n mukainen korvaussuoja on monelta osin suppeampi sopimus-oikeudelliseen verrattuna. Tästä seuraa, että vaikka konkurrenssi olisikin periaatteessa mahdollinen, VahKorvL:n mukainen korvaussuoja ei useimmissa tilanteissa tuo vahin-

gonkärsijälle mitään etua sopimusvastuuseen verrattuna.

45 Näin esimerkiksi Hemmo 1998 s. 329 ja Norros 2012 s. 63. 46 Rikastumiskiellolla (compensatio lucri cum damno) tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan vahingonkor-

vaus ei saa saattaa vahingonkärsijää parempaan asemaan kuin mihin hän olisi päässyt ilman vahinkoa.

Yleisesti Hagstrøm 2011 s. 568–571, Iversen 2000 s. 733–736, Hemmo 2005 s. 204–205 ja Hellner – Ra-detzki 2010 s. 368–369. 47 Yleisesti esimerkiksi Hemmo 1998 s. 341 ja Norros 2007 s. 108–113 viitteineen sekä ratkaisua KKO 2008:31 kommentoiden Norros LM 2008 s. 648–650 ja Saarnilehto DL 2009 s. 361–362. 48 Hemmo 1998 s. 341 ja Norros LM 2010 s. 438–439. Hakulisen mukaan mahdollisuus saada deliktivas-tuun perusteella laajempi korvaus kuin sopimusvastuun perusteella estyy myös sellaisessa, suhteellisen

harvinaisessa tilanteessa, jossa sopimussuhteeseen soveltuva tahdonvaltainen sopimusoikeudellinen laki johtaa suppeampaan korvaukseen kuin deliktinormi. Hakulinen I 1965 s. 242. Tulkinta johtaisi siihen, ettei vastuumuotokonkurrenssin mahdollisuus voisi käytännössä juuri koskaan tuoda etua vahingonkärsijälle. 49 Hakulinen I 1965 s. 242, Hemmo 1998 s. 340, Mononen 2004 s. 254–255, Saarnilehto DL 2009 s. 362 ja Norros LM 2010 s. 438–439. 50 Näkökohdasta myös Hemmo 1998 s. 335–336, joka kuitenkin suhtautuu siihen osin kriittisesti. 51 Norros 2012 s. 27.

19

Kuvatut seikat rajoittavat vastuumuotokonkurrenssin alaa myös tunnistusvälineen liik-keeseenlaskijan ja haltijan vastuusuhteessa. Kuten jaksossa 4.2.1 (s. 12–) todettiin,

tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija voi ainakin lähtökohtaisesti rajoittaa sopimuspe-rusteista vastuutaan suhteessa tunnistusvälineen haltijaan sopimusehdolla TunnL 3 §:n

tätä estämättä. Tällaisten vastuunrajoitusten on vastuumuotokonkurrenssia koskevien yleisten oppien mukaan katsottava rajoittavan samalla myös VahKorvL:n mukaista vastuuta. Toisin sanoen, tunnistusvälineen haltija ei voi kiertää vastuunrajoituksia ve-

toamalla VahKorvL:iin.

Toinen asia on, että vaikka tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja haltijan välinen so-pimus ei sisältäisi lainkaan vastuunrajoituksia, ainakin osa liikkeeseenlaskijan TunnL:n mukaisista velvollisuuksia on ymmärrettävissä luonteeltaan siinä määrin sopimusoi-

keudellisiksi, ettei VahKorvL:n lainkaan voida katsoa soveltuvan niiden rikkomistilantei-siin. Esimerkkinä voidaan mainita TunnL 21.1 § 1 virke, jonka mukaan

”[t]unnistuspalvelun tarjoajan on luovutettava tunnistusväline sen hakijalle siten kuin sopimuksessa on sovittu”. On pidettävä mielessä TunnL:n säätäjän lähtökohta siitä, että tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja haltijan välille syntyy sopimus (TunnL

20.1 §), ja että TunnL näin sääntelee näiden sopimussuhteen sisältöä. Olisi ongelmal-lista jos, luonteeltaan sopimusoikeudellisten säännösten rikkomistilanteisiin voitaisiin

soveltaa VahKorvL:a, joka edellä todetulla tavalla ei yleensä lainkaan sovellu sopimus-rikkomusten seurausten hyvittämiseen.

Kysymys VahKorvL:n soveltumisesta sopimusvastuuta koskevien sääntöjen rinnalla jää lopulta merkitykseltään vähäiseksi. Tällä mahdollisuudella voi ajatella olevan merkitys-

tä lähinnä tilanteessa, jossa sopimusperusteinen vastuu on ehtinyt vanhentua mutta sopimuksenulkoista vastuuta koskeva vanhentumisaika on yhä avoinna. Näin voi käy-dä, jos tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan virheellinen menettely on tullut tunnistus-

välineen haltijan havaittavaksi aiemmin kuin menettelystä seurannut vahinko. Sopi-musperusteisessa vastuussa yleinen vanhentumisaika alkaa kulua jo sopimusrikkomuk-

sen havaittavaksi tulemisesta (VanhL 7.1 § 1 kohta) kun taas sopimuksenulkoisessa vastuussa edellytetään vahingon ja siitä vastuussa olevan havaittavaksi tulemista (VanhL 7.1 § 3 kohta).52

Vastaavanlainen asetelma, jossa sopimusperusteinen vastuu on lakannut ajan ku-

lumisen perusteella mutta sopimuksenulkoinen vastuu ei, voi ainakin periaatteessa

syntyä vielä huomattavasti helpommin reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönnin

kautta. Yleisenä periaatteena on pidetty sitä, että sopijapuoli menettää mahdolli-

suuden vedota sopimussuorituksen virheeseen, ellei hän huomauta eli reklamoi

virheestä kohtuullisessa ajassa virheen tultua havaittavaksi.53 Sopimuksenulkoisen

vahingonkorvauksen yhteydessä reklamaatiovelvollisuutta ei sen sijaan tunneta.54

Lausutusta seuraisi, että jos tunnistusvälineen haltija ei reagoi liikkeeseenlaskijan

TunnL:n vastaiseen menettelyyn reklamaatiolle varatussa lyhyehkössä ajassa vir-

heen havaittuaan, mahdollisuus vaatia korvausta sopimusperusteisen korvausnor-

miston nojalla olisi menetetty.

Esitettyyn argumentointitapaan liittyy kuitenkin ongelmia. Ensinnäkin on huomat-

tava, että TunnL ei sisällä säännöksiä reklamaatiovelvollisuudesta. Kun kyseessä

on kuluttajan eduksi pakottava ja siten kuluttajaa suojaava sekä vielä varsin tuore

laki, saattaisi näyttäytyä kuluttajan kannalta yllättävänä, jos sellaista melko anka-

52 Ks. erosta ja sen vaikutuksista lähemmin Norros 2015 s. 299–307. 53 HE 187/2002 s. 45, Bärlund 2002 s. 127, Norros 2009 s. 333 ja Ramberg – Ramberg 2014 s. 202. Ks. myös KKO 1986 II 55. Tapauksessa ostajien katsottiin menettäneen oikeutensa vedota pinta-alavirheeseen, kun he olivat ilmoittaneet virheestä myyjille vasta lähes kolmen vuoden kuluttua siitä, kun he olivat saaneet huoneiston hallintaansa. Tapauksen tosiseikasto sijoittui aikaan ennen KL:n ja AsKL:n voimaantuloa, joten reklamaatiovelvollisuudelle ei saatu tukea säädetystä laista. 54 Ks. esimerkiksi Norros 2015 s. 20.

20

raa oikeusinstituutiota kuin reklamaatiovelvollisuutta sovellettaisiin hänen vahin-

gokseen pelkästään lakiin kirjaamattoman oikeuden nojalla.

Toiseksi, niissä asiayhteyksissä, joissa reklamaatiovelvollisuuden on lausuttu ole-

van yleisesti voimassa oleva periaate, on yleensä pidetty silmällä lähinnä tavan-

omaisia kauppa- tai palvelusopimuksia. Vaikka tunnistusvälineen liikkeeseenlaski-

jan ja haltijan oikeussuhdetta onkin TunnL 20.1 §:n mukaan kohdeltava sopimus-

suhteena, oikeussuhteen sopimusluonne ei ole niin vahva kuin perinteisissä kaup-

pa- ja palvelusopimuksissa. Huomiota voidaan kiinnittää yhtäältä siihen, että

TunnL poikkeaa sisällöltään tavanomaisista sopimusoikeudellisista laeista, ja toi-

saalta siihen, että tunnistuspalvelun tarjoaminen saattaa olla harjoittajalleen paitsi

liiketoimintaa myös lakisääteinen viranomaissuorite, kuten jaksossa 4.2.1 (s. 12–)

tuli esiin.

VahKorvL voi periaatteessa tulla sovellettavaksi myös HenkTL 47 §:n rinnalla. Vah-KorvL:n suhde erityislakiin jäsentyy pääpiirteittäin samalla tavalla kuin suhde sopimus-

perusteiseen vastuuseen. VahKorvL 1:1:n mukainen väistymisperiaate soveltuu myös suhteessa erityislain vahingonkorvausnormeihin jättäen ne voimaan tavallaan omana

vastuunormistonaan. Mahdollista ja tavanomaista tosin on, että erityislain nimenomai-sin säännöksin ainakin osaa VahKorvL:n säännöksistä sovelletaan erityislakiin perustu-van vastuunormiston osana. Myös HenkTL 47.2 §:ssä säädetään VahKorvL 2 luvun 2 ja

3 §:n, 3 luvun 4 ja 6 §:n sekä 4, 6 ja 7 luvun soveltumisesta HenkTL 47.1 §:ää täy-dentävästi.

Sen lisäksi, että VahKorvL voi näin nimenomaisesti säädettäessä täydentää erityislakiin perustuvan korvausnormiston sisältöä, VahKorvL saattaa rinnakkaisperiaatteen mukai-

sesti soveltua kokonaisuudessaan, tavallaan itsenäisesti erityislain rinnalla. Ellei rin-nakkaisen soveltumisen mahdollisuuteen oteta erityislaissa selvää kantaa, kuten ei

yleensä oteta, kysymystä on katsottu perustelluksi lähestyä pohtimalla erityislain kor-vaussäännöksen tarkoitusta. Jos erityislain tarkoituksena on parantaa vahingonkärsijän korvaussuojaa VahKorvL:n mukaisesta esimerkiksi säätämällä vastuu tuottamuksesta

riippumattomaksi, lähtökohtaisena jäsennystapana on pidetty sitä, että VahKorvL täy-dentää erityislain korvaussuojaa tämän aukkotilanteissa.55

Sen sijaan jos erityislain tarkoitukseksi todetaan ainakin tietyiltä osin rajoittaa ”tavan-omaista” VahKorvL:n mukaista vastuutasoa, VahKorvL:n voidaan katsoa jäävän sovel-

tumatta.56

Kuten jaksossa 3.2 (s. 7–) todettiin, HenkTL 47 §:n tarjoaa vahingonkärsijälle huomat-tavasti laajemman korvaussuojan verrattuna VahKorvL:iin. Sellaisia tilanteita, joissa HenkTL 47 § johtaisi vahingonkärsijän kannalta epäedullisempaan tulokseen kuin Vah-

KorvL, ei juuri voine olla.57 Tämä luo vahvan olettaman siitä, että HenkTL 47 §:n tar-koituksena nimenomaan on ollut korvaussuojan laajentaminen VahKorvL:iin verrattu-

na. Tulkinta saa vahvistuksen HenkTL 47 §:ää pääpiirteittäin vastaavan,58 aiemman henkilörekisterilain (30.4.1987/471) 42 §:n esitöistä. Niissä todetaan nimenomaisesti,

ettei VahKorvL:n säännöksiä voida pitää riittävinä säänneltäessä henkilörekisterin pitä-jän vahingonkorvausvastuuta, vaan rekisteröityjen suojaaminen ja oikeusturva edellyt-

55 Kivivuori DL 1975 s. 272–273, Hemmo 1998 s. 329–330, Saarnilehto 2007 s. 71–74, Kaivola LM 1988 s. 532–534 ja Norros 2009 s. 48. 56 Hemmo 1998 s. 330, Saarnilehto 2001 s. 229–230 ja Norros 2009 s. 48. 57 Lähinnä teoreettisena erona saatetaan kiinnittää huomiota korvausvelan vanhentumista koskevaan niin sanottuun toissijaiseen, kymmenen vuoden pituiseen vanhentumisaikaan, joka luetaan sopimuksenulkoi-sessa vastuussa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta (VanhL 7.2 §). Vahinkoon johtaneen tapahtuman käsite on tuottamusperusteisessa ja tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa keskenään hieman eri-lainen. Ks. lähemmin Norros 2015 s. 136–138. 58 Ks. säännösten suhteesta HE 96/1998 s. 75–76.

21

tävät VahKorvL:sta osin poikkeavia vastuusäännöksiä.59 Esitetyin syin VahKorvL:n on katsottava soveltuvan rajoituksetta HenkTL 47 §:n rinnalla.

4.2.4 TunnL 17.4 §:n merkitys

Edellisissä jaksoissa on tarkasteltu tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan vastuuta sen

haltijaa kohtaan yhtäältä yleisten vahingonkorvausoikeudellisten sääntöjen ja toisaalta tarkkarajaisen HenkTL 47 §:n nojalla. Lopuksi on vielä syytä nostaa esiin kysymys sii-tä, sisältyykö toissijaisen ensitunnistajan vastuuta koskevaan TunnL 17.4 §:ään vas-

tuunrajoitus aiemman ensitunnistajan hyväksi. Jos tällainen tulkinta hyväksyttäisiin, TunnL 17.4 § sulkisi erityissäännöksenä (lex specialis derogat legi generali) pois sopi-

musperusteista vastuuta koskevien yleisten sääntöjen ja VahKorvL:n soveltumisen tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja haltijan välillä sellaisessa asetelmassa, jossa joku toissijaisen ensitunnistuksen tekijä olisi samasta vahingosta vastuussa TunnL

17.4 §:n nojalla. Toissijaisen ensitunnistajan vastuuseen ja TunnL 17.4 §:ään perehdy-tään muilta osin tarkemmin vasta jaksossa 4.3 (s. 23–).

TunnL 17.4 §:n nykyisen sanamuodon mukaan ”[a]iempaan tunnistukseen luottava vahvan sähköisen tunnistuspalvelun tarjoaja vastaa mahdollisesta tunnistuksen vir-

heellisyydestä suhteessa vahingon kärsineeseen”. Säännöksen saatettaisiin väittää merkitsevän sitä, että tilanteessa, jossa toissijaisen ensitunnistuksen tekijä on luotta-

nut aiemmin virheellisesti tehtyyn ensitunnistukseen, toissijaisen ensitunnistajan vas-tuu TunnL 17.4 §:n nojalla sulkisi pois aiemman ensitunnistajan eli aiemman tunnis-

tusvälineen liikkeeseenlaskijan vastuun. Toisin sanoen – TunnL 17.4 §:n vastuusään-nös merkitsisi samalla vastuunrajoitusta aiemman ensitunnistajan hyväksi.

Tulkinta-argumentin taustalla on yhteisvastuullisia velkasuhteita koskeva vakiintunut hahmotustapa, jossa erotetaan toisistaan a) suhde velkojaan ja b) velallisten keskinäi-

set suhteet. Puhtaassa yhteisvastuussa velkoja voi periä koko velan valintansa mukaan keneltä tahansa velalliselta. Yhden velallisen suoritus vapauttaa vastuusta paitsi suori-tustoimen tekijän itsensä myös kaikki muut yhteisvastuulliset velalliset. Lausuttu kos-

kee kuitenkin ainoastaan suhdetta velkojaan. Kysymys velallisten keskinäisestä vas-tuunjaosta on ratkaistava erikseen. Yksinkertaisin ratkaisu on pääluvunmukainen tasa-

jako, mitä onkin pidetty lähtökohtana velkakirjavelkojen yhteydessä.60 Mahdollista on kuitenkin myös se, että yksi velallinen vastaa velallisten keskinäisessä suhteessa koko velan koko määrästä61 – sen estämättä, että kaikkien velallisten vastuu suhteessa vel-

kojaan on yhteisvastuullista ja velkoja voi siten periä koko summan keneltä tahansa.

Tulkinta siitä, että TunnL 17.4 § säätäisi toissijaisen ensitunnistajan vastuun yksin-omaiseksi aiempaan ensitunnistajaan nähden, ei kuitenkaan saa tukea säännöksen ny-kymuodon esitöistä. Esityöt ovat niukat, mutta ne puhuvat enemmän vastuunrajoitus-

tulkintaa vastaan kuin sen puolesta. Esitöiden mukaan ”4 momentissa ehdotetaan li-säksi säädettäväksi, että tunnistuspalvelun tarjoajan tunnistukseen luottava toimija on

vastuussa mahdollisesta tunnistuksen virheellisyydestä”.62 Lakoninen esityölausuma antaa ymmärtää, että ehdotettava vahingonkorvaussäännös olisi tarkkarajainen mutta sisällöltään tavanomainen vahingonkorvauspykälä toissijaisen ensitunnistajan vastuus-

ta. Minkäänlaista viittausta siihen, että säännös merkitsisi samalla vastuunrajoitusta jonkun muun osapuolen hyväksi, ei esitöistä ole luettavissa.

59 HE 49/1986 s. 53. 60 KM 1936:1 s. 34, Hakulinen 1965b s. 49, Aurejärvi – Hemmo 2004 s. 83 ja Norros 2012 s. 253. Saman-suuntaisesti VahKorvL 6:3:n osalta Virtanen 2011 s. 327. 61 Esimerkiksi tilanteessa, jossa useasta yhteisvastuullisesta vahingonaiheuttajasta yksi on saanut vahin-kotapahtumasta etua, hän yleensä joutuu kantamaan korvausvastuun yksin saamaansa edun määrään saakka. Norros 2012 s. 256–257. 62 HE 272/2014 s. 21.

22

Huomiota on kuitenkin syytä kiinnittää myös vastuusäännöksen alkuperäismuotoon ja

sen esitöihin. Vastuusäännös oli alun perin TunnL 17.2 §:ssä, jonka kaksi viimeistä vir-kettä kuuluivat seuraavasti:

”Tunnistuspalvelun tarjoajien on sopimuksessaan määriteltävä, kuinka vastuu

mahdollisesta alkuperäisen ensitunnistamisen virheellisyydestä niiden keskinäises-

sä suhteessa jakaantuu. Suhteessa vahingon kärsineeseen vastaa se tunnistuspal-

velun tarjoaja, joka luottaa toisen tekemään ensitunnistamiseen.”

Sanamuoto viittaa nykyisen TunnL 17.4 §:n sanamuotoa selvemmin tarkoitukseen sul-

kea aiemman ensitunnistajan vastuu pois. Vielä astetta voimakkaampaa tukea tällaisel-le tulkinnalle saadaan TunnL:a koskevasta alkuperäisestä hallituksen esityksestä ja sen

seuraavasta kohdasta (virkkeiden numerointi tässä):63

”[1] Palveluntarjoajien on sopimuksessaan määriteltävä se, kuinka vastuu mahdol-

lisesta alkuperäisen ensitunnistamisen virheellisyydestä niiden välillä jakautuu. [2]

Suhteessa vahingonkärsineeseen vastaa se tunnistuspalvelun tarjoaja, joka luottaa

toisen tekemään ensitunnistamiseen. [3] Jälkimmäinen säännös on looginen sen

johdosta, että usein tunnistusvälineen haltija on samalla kuluttaja. [4] Se ei siis

kuitenkaan ratkaise kysymystä palveluntarjoajien välisestä regressioikeudesta.”

Lainauksen virkkeet 1 ja 2 vastaavat melko suoraan lakitekstiä. Virke 3:n ajatusta on

vaikea ymmärtää, koska vahingonkärsineen asema kuluttajana ei ainakaan yleisten oppien näkökulmasta vaikuta missään määrin vastuunjakoon vahingonaiheuttajien

puolella. Virke 4 ja eron tekeminen suhteessa palveluntarjoajien välisiin regressikysy-myksiin ovat kuitenkin luettavissa viittauksiksi siihen, että lakitekstin ja lainauksen vir-ke 2:n sanamuoto ”suhteessa vahingonkärsineeseen” todella merkitsisi sitä, että ehdo-

tettava säännös, eli TunnL 17.2 §:n alkuperäismuoto, sulkisi aiemman ensitunnistajan vastuun pois. Virke 1 tuo esiin sen myös virkkeestä 4 ilmi käyvän ajatuksen, että ehdo-

tettavalla säännöksellä ei tarkoiteta puuttua vastuunjakoon palveluntarjoajien keski-näisissä suhteissa.

On kuitenkin pidettävä mielessä, että viimeksi esitetyt tulkinnat koskivat nimenomaan TunnL 17.2 §:n alkuperäismuotoa. Kuten on tiedossa, säännöstä on sittemmin muutet-

tu, ja muutetun säännöksen sanamuoto ei viittaa vastuunrajoitustarkoitukseen enää yhtä selvästi. Tämänsuuntaiset viittaukset on kokonaan siivottu pois uuden säännöksen

esitöistä. Tosin myös syy vastuusäännöksen sanamuodon muuttamiselle jätetään esi-töissä auki. Esitöissä ei viitata sen enempää siihen, että vastuusäännöksen tarkoitettai-siin säilyvän voimassa muuttumattomana, kuin siihenkään, että vastuusäännöksen si-

sältöä haluttaisiin jotenkin muuttaa. Kenties lainsäätäjän tarkoituksena on nimen-omaan ollut vähin äänin torjua mahdollisuus tulkita vastuusäännös aiemman ensitun-

nistajan vastuun rajoitukseksi. Kaiken esitetyn valossa on tulkintani se, ettei ainakaan nykyinen TunnL 17.4 § rajoita

missään määrin aiemman ensitunnistajan vastuuta verrattuna siihen, mitä se hänen ja vahingonkärsijän välillä sovellettavien normien mukaan muuten olisi. Pohdittavana ollut

vastuunrajoitus merkitsisi siinä määrin olennaista poikkeusta velvoiteoikeutemme pää-säännöistä, ettei sitä voida johtaa pelkästään edellä esitetyn, heikohkon tulkinta-argumentaation perusteella, vaan tarvittaisiin selkeää tukea laista. Viimeksi mainittu

edellytys ei TunnL 17.4 §:n nykyisen sanamuodon voimassa ollessa täyty.

63 HE 36/2009 s. 56.

23

4.3 Toissijaisen ensitunnistuksen tekijä – tunnistusvälineen haltija

Systemaattinen lähtökohta voidaan ymmärtää niin, ettei se seikka, onko tunnistusväli-neen hakijalla aiempaa tunnistusvälinettä vai ei, vaikuta uuden tunnistusvälineen liik-

keeseenlaskijan ja haltijan väliseen vastuunormistoon. TunnL 20 §:n mukaisesti myös uuden tunnistusvälineen liikkeeseenlasku perustuu sopimukseen ja luo tunnistusväli-

neen haltijalle mahdollisuuden vedota sopimusperusteiseen vastuunormistoon. HenkTL 47 §:n ja VahKorvL:n mukainen vastuu tulevat kysymykseen samoissa rajoissa kuin jos olisi kysymys haltijan ensimmäisestä tunnistusvälineestä.

Poikkeuksen tästä systemaattisesta lähtökohdasta muodostaa kapea-alainen TunnL

17.4 §, jota tarkasteltiin jo edellä jaksossa 3.1 (s. 5–). Kuten todettiin, TunnL 17.4 § koskee ainoastaan yhtä mahdollista vahinkotilannetta eli toissijaisen ensitunnistuksen virheellisyyttä ja sitäkin vain, jos virhe on seurausta aiemmasta virheellisestä ensitun-

nistuksesta. Tällaisessa virhetilanteessa toissijaisen ensitunnistuksen tekijä vastaa tun-nistusvälineen hakijalle aiheutuneesta vahingosta tuottamuksestaan riippumatta. Vas-

tuuperuste on siten ankarampi verrattuna kahteen muuhun samojen osapuolten välillä mahdollisesti sovellettavaksi tulevaan vastuuperusteeseen, eli yleisiin sopimusoikeudel-lisiin sääntöihin perustuvaan ekskulpaatiovastuuseen ja VahKorvL:n mukaiseen tuot-

tamusvastuuseen.

TunnL 17.4 §:n mukainen vastuu saatetaan ymmärtää eräänlaiseksi toissijaisen ensi-tunnistajan isännänvastuuksi luottamusverkoston toisen jäsenen eli aiemman ensitun-

nistuksen tekijän virheestä. Toisin kuin tavanomaiset isännänvastuun muodot, TunnL 17.4 §:n mukainen isännänvastuu on ankarampaa kuin ”isännän” omaan menettelyyn perustuva vahingonkorvausvastuu, eli tässä tapauksessa pääasiassa tuottamusperus-

teinen vastuu. Yleensähän on niin, että isännänvastuu edellyttää isännän ja vahingon-kärsijän välillä sovellettavan vastuuperusteen käsillä oloa sen henkilön osalta, jonka

menettelystä isäntä vastaa. Esimerkiksi jos isännän ja vahingonkärsijän välillä sovelle-taan VahKorvL:n mukaista vastuuta, isännänvastuu syntyy, jos isännän työntekijä tai muu tämän vastuupiiriin VahKorvL 3:1:n nojalla kuuluva on aiheuttanut vahingon tuot-

tamuksellisesti.64 Vastaavasti tilanteessa, jossa viivästys kaupan täyttämisessä johtuu myyjän suoritusapulaisesta, myyjä voi vapautua vastuustaan vain, jos hänen itsensä

lisäksi myös hänen suoritusapulaisensa voi vedota KL 27.1 §:n mukaiseen ylivoimai-seen esteeseen (KL 27.2 §).

TunnL 17.4 § on toissijaisen ensitunnistuksen tekijän näkökulmasta ankara vastuu-säännös myös siinä mielessä, että TunnL 17.4 § kuuluu TunnL 3 §:n pakottavuusvaiku-

tuksen piiriin, jos tunnistusvälineen hakija tai haltija on kuluttaja. Kuten jaksossa 4.2.1 (s. 12–) todettiin, sopimusperusteista vastuuta koskevien lakiin kirjaamattomien sään-töjen osalta tulkinta on toinen, ja niihin perustuvaa vastuutaan tunnistusvälineen liik-

keeseenlaskija voi rajoittaa sopimusehdoin myös suhteessa kuluttajaan.

Kun TunnL 17.4 § merkitsee vastuun ankaroitumista suhteessa samojen osapuolten välillä sovellettaviin yleisiin vastuusääntöihin, TunnL 17.4 § ei sinänsä estäne näiden rinnakkaista soveltumista. Vahingonkärsijällä ei tosin liene juuri koskaan tarvetta vedo-

ta yleisiin sopimusperusteisiin vastuusääntöihin tai VahKorvL:iin TunnL 17.4 §:n sijas-ta.

64 Tulkinta ei käy selvästi ilmi VahKorvL 3:1:n sanamuodosta, jossa puhutaan tuottamussääntöön (Vah-KorvL 2:1) nähden epäyhteismitallisella tavalla ”virheestä tai laiminlyönnistä”. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pidetty selvänä, että sanamuodoilla on eroistaan huolimatta tarkoitettu samaa asiaa. Ks. Kivi-vuori 1975b s. 58 ja kattavammin perusteluin Ståhlberg – Karhu 2013 s. 208–209.

24

4.4 Luottamusverkoston jäsenten keskinäissuhteet

4.4.1 Yleistä

Tarkasteltaessa luottamusverkoston jäsenten keskinäisiä vastuusuhteita on aluksi sel-vitettävä, onko vahingonkärsijän ja -aiheuttajan välillä sopimusta – ja edelleen, onko

vahinkotapahtuma seurausta sopimusperusteisen suoritusvelvollisuuden puutteellisesta täyttämisestä. Pelkästään se, että vahingonaiheuttaja ja -kärsijä ovat molemmat luot-

tamusverkoston jäseniä, ei luo heidän välilleen sopimusta. Luottamusverkostoon kuu-lumisen rinnastaminen keskinäiseen sopimussuhteeseen estyy jo siksi, ettei luottamus-verkostoon liittyminen perustu liittyjän vapaaehtoiseen sitoutumistahtoon vaan palve-

luntarjoajan lakisääteiseen velvollisuuteen ilmoittaa toimintansa aloittamisesta viestin-tävirastolle (TunnL 10 §) ja tästä seuraavaan automaattiseen liittymiseen verkostoon

(TunnL 12a.1 §). Luottamusverkoston jäsenet ovat kyllä solmineet keskinäisiä sopi-muksia vapaaehtoisin toimin,65 joskin näiden yleisyyden ja merkityksen on oletettu vä-

hentyvän, kun TunnL 17 §:n uudistamisen myötä verkoston jäsenille luodaan lain no-jalla velvollisuus luottaa toistensa antamiin tunnisteisiin.66

Keskinäisissä sopimussuhteissa vastuusäännöt määräytyvät sopimusvastuuta koskevi-en yleisten oppien mukaan. TunnL 3 §:n pakottavuusvaikutus ei säännöksen sanamuo-

don perusteella näyttäisi koskevan lainkaan luottamusverkoston jäsenten keskinäisiä suhteita, mikä tulkinta merkitsisi sitä, että luottamusverkoston jäsenet voisivat tehok-kaasti sopia TunnL:n säännöksistä poikkeamisesta keskinäisissä suhteissaan. Tulkinta

ei kuitenkaan näytä ainakaan kaikilta osin vastaavan lainsäätäjän tarkoitusta. Esimer-kiksi TunnL 12a.3 §:n säännös välitettävästä tunnistetiedosta perittävästä enimmäis-

hinnasta on sellainen, joka jäisi ei-pakottavana täysin merkityksettömäksi. Huomiota on syytä kiinnittää myös TunnL 3 §:n esitöiden mainintaan, jonka mukaan lain pakot-tavuus kuluttajan eduksi vastaa ”lain peruslähtökohtaa, jonka mukaan muut toimijat

erityisesti luottamusverkoston muodostuessa voivat luottaa siihen, että kaikki tunnis-tuspalvelun tarjoajat noudattavat omassa toiminnassaan tämän lain ja erityisesti sen 3

luvun säännöksiä eräänlaisena minimisääntelynä”.67 Kysymys TunnL:n pakottavuudesta luottamusverkoston jäsenten keskinäisissä suhteis-

sa voidaan kuitenkin jättää tässä avoimeksi, koska TunnL ei sisällä lainkaan säännöksiä luottamusverkoston jäsenten välisistä vahingonkorvauskysymyksistä. Tämä merkitsee

sitä, että keskinäisten suhteiden vastuukysymykset määräytyvät yleisten oppien mu-kaan, ja nämä ovat pääsääntöisesti luonteeltaan tahdonvaltaisia.68 Kuten jaksossa 4.2.1 (s. 12–) todettiin, TunnL 3 §:n pakottavuusvaikutuksen ei voida katsoa ulottuvan

yleisiin vastuusääntöihin edes palveluntarjoajan ja kuluttajan suhteessa, joten tulkin-nan on vielä suuremmalla syyllä oltava sama luottamusverkoston jäsenten keskinäisis-

sä suhteissa (argumentum a maiore ad minus).69 Luottamusverkoston jäsenten keskinäisiä vastuusuhteita ei ole tarpeen tarkastella ylei-

sellä tasolla tämän laajemmin. Huomio voidaan sen sijaan rajata kysymykseen siitä, että jos joku luottamusverkoston jäsen on joutunut suorittamaan tunnistusvälineen

haltijalle tai jollekulle muulle verkoston ulkopuoliselle, kuten identiteettivarkauden uh-

65 Ks. HE 36/2009 s. 10: "Vahvassa sähköisessä tunnistamisessa tunnistuspalvelua tarjoavat ja sitä käyt-

tävät palveluntarjoajat muodostavat yleensä sopimussuhtein säännellyn verkoston." Ks. samansuuntaisesti myös s. 34 ja 39. 66 LiVM 33/2014 s. 3–4. 67 HE 36/2009 s. 43. 68 Ks. velvoiteoikeudellisten sääntöjen lähtökohtaisesta tahdonvaltaisuudesta Norros 2012 s. 24–28, erityi-sesti lakiin kirjaamattomien sääntöjen osalta s. 28. 69 Ks. tällaisesta a fortiori -argumentaatiosta Aarnio 1989 s. 257.

25

rille, vahingonkorvausta, missä määrin hän voi vaatia maksamaansa korvausta takaisin toiselta luottamusverkoston jäseneltä.

Tarkastelussa käytetään selkeyden vuoksi seuraavaa käsitteistöä: Sitä tunnistusväli-

neen haltijaa tai muuta henkilöä, joka on kärsinyt vahinkoa tunnistuspalvelun puutteel-lisen toiminnan vuoksi, kutsutaan ensivahingon kärsijäksi. Sitä luottamusverkoston jä-sentä, joka ensi kädessä korvaa ensivahingon kärsijän vahingon ja vaatii maksamansa

korvauksen perusteella hyvitystä toiselta luottamusverkoston jäseneltä, kutsutaan ta-kautumisvelkojaksi. Tällaisen velkomuksen kohdetta nimitetään takautumisvelalliseksi.

Tarkastelun taustaoletuksena on se, että takautumisvelallinen on itse tosiasiallisesti ainakin osasyyllinen ensivahingon kärsijän vahinkoon. Selvää on, ettei pelkästään luot-

tamusverkostoon kuuluminen luo verkoston jäsenille yhteisvastuuta yhden jäsenen va-hingonkorvaus- tai muistakaan veloista.

Tarkastelu aloitetaan takautumiskysymyksiä koskevista yleisistä opeista. Tämän jäl-keen pohditaan sitä, mikä vaikutus TunnL 17.4 §:n mahdollisella soveltumisella on ase-

telmaan.

4.4.2 Takautumiskysymyksiä koskevat yleiset säännöt

Kun arvioidaan luottamusverkoston jäsenten välisiä takautumiskysymyksiä velvoiteoi-keuden yleisten oppien valossa, on syytä erotella toisistaan yhtäältä tilanteet, joissa

takautumisvelallinen olisi itse ollut vahingonkorvausvastuussa ensivahingon kärsijää kohtaan, ellei takautumisvelallinen olisi suorittanut korvausta, ja toisaalta tilanteet, joissa tällaista suoraa vastuuta ei olisi ollut. Tarkastelu aloitetaan ensin mainitusta ase-

telmasta.

Tilanteessa, jossa sekä takautumisvelkoja että -velallinen ovat olleet korvausvelvollisia ensivahingon kärsijää kohtaan, kysymys takautumisoikeudesta ratkeaa erityisen hel-posti siltä osin, kuin takautumisvelkojan ja -velallisen vastuu on kattanut samaa vahin-

koa. Tällaisessa tilanteessa vahingonkärsijällä on oikeus vaatia vahingon päällekkäisen osan korvaamista kokonaisuudessaan kummalta tahansa vahingonaiheuttajista kuiten-

kin niin, että toisen vahingonaiheuttajan suorittama korvaus kaventaa myös toisen vastuuta suhteessa vahingonkärsijään. Sama vahinko ei tietenkään voi tulla korvatta-vaksi kahteen kertaan. Kuvatussa tilanteessa vahingonaiheuttajien vastuu on luonteel-

taan yhteisvastuullista eli solidaarista. Velkakirjalain (31.7.1947/622, jäljempänä ”VKL”) 2.2 §:n ja VahKorvL 6:3.2:n osoittama yleinen lähtökohta on se, että jos joku

yhteisvelallisista maksaa velkaa yli oman laskennallisen osuutensa, hänelle syntyy oi-keus periä ylimääräinen osuus muilta kanssavelallisilta. Tällaista saamisoikeutta kutsu-taan takautumisoikeudeksi.70

Se seikka, että eri vahingonaiheuttajien vastuu on perustunut eri oikeusperusteeseen,

ei estä heidän korvausvelkojensa katsomista yhteisvastuullisiksi eikä siten myöskään takautumisoikeuden syntymistä. Lausuttu käy havainnollisesti ilmi ratkaisusta KKO 2008:62, jossa urakoitsija tuomittiin korvausvastuuseen urakkasuorituksen virheelli-

syyden perusteella ja valvontatehtävänsä laiminlyönyt viranomainen sopimuksenulkoi-sen vastuunormiston nojalla. Vaikka urakoitsijan ja viranomaisen vastuut perustuivat

selkeästi eri vastuuperusteeseen ja vielä toinen sopimus- ja toinen deliktivastuuseen, heidät tuomittiin yhteisvastuuseen siitä vahingon osasta, johon viranomaisen vastuu ylipäänsä ulottui.71

70 Ks. esimerkiksi Norros 2012 s. 208. 71 Ks. aiheesta myös Norros 2012 s. 205 ja Lehtonen BLF 2013 s. 61–62.

26

Toisaalta vaikka takautumisvelkoja ja -velallinen olisivat kumpikin aiheuttaneet ensiva-hingon kärsijälle keskenään eri vahinkoseurauksen, on mahdollista, että heidän katso-

taan vastaavan yhteisvastuullisesti koko vahingosta. VahKorvL 6:2:n mukaan yhteis-vastuu syntyy paitsi silloin, kun eri vahingonaiheuttajat ovat velvollisia korvaamaan

saman vahingon myös, jos ”vahinko on kahden tai useamman aiheuttama”. Viimeksi mainittua havainnollistaa ratkaisu KKO 2013:49. Tapauksessa E:lle oli aiheutettu va-hinkoa rikoksella, joka oli luettu A:n ja B:n syyksi törkeänä pahoinpitelynä, C:n syyksi

pahoinpitelynä ja D:n syyksi avunantona pahoinpitelyyn. Pelkästään sillä perusteella, että vahingonaiheuttajien osallisuus pahoinpitelyrikokseen oli arvioitu rikosoikeudelli-

sesti eri tavoin, ei C:n ja D:n vahingonkorvausvastuuta vahingonkärsijää E:tä kohtaan voitu KKO:n mukaan vahvistaa A:n ja B:n täysimääräistä vastuuta pienemmäksi. Teko oli toteutettu yksissä tuumin ja vahinko oli ollut kaikilta osin myös C:n ja D:n ennakoi-

tavissa. KKO katsoi vahingon olleen VahKorvL 6:2:n tarkoittamalla tavalla kahden tai useamman aiheuttama ja totesi C:n ja D:n vastaavan siitä E:lle kokonaisuudessaan

yhteisvastuullisesti A:n ja B:n kanssa. Lausuttua taustaa vasten voidaan todeta, että jos kaksi luottamusverkoston jäsentä

joko a) on aiheuttanut yhdessä tai kumpikin itsenäisesti toimien ensivahingon kärsijälle saman vahingon tai b) he ovat yhdessä toimien aiheuttaneet kumpikin erillisen vahin-

gon, heidän korvausvastuunsa katsotaan solidaariseksi ja kummallakin on toista koh-taan takautumisoikeus yli oman osansa maksamastaan korvauksesta. Kuvatuissa tilan-teissa takautumisoikeuden perustana on siis VKL 2.2 §:n ja VahKorvL 6:3.2:n osoitta-

man yleisen periaatteen mukainen yhteisvelallisen takautumisoikeus.

Takautumisoikeus toista yhteisvastuullista velallista kohtaan edellyttää sitä, että takau-tumisvaatimuksen esittäjä on suorittanut velkaa velkojalle yli sen, mikä on hänen oma laskennallinen osuutensa velallisten keskinäisessä suhteessa. VahKorvL 6:3.1:n mu-

kaan ”[k]orvausvelvollisten kesken korvausmäärä on jaettava sen mukaan kuin harki-taan kohtuulliseksi ottaen huomioon kunkin korvausvelvollisen viaksi jäävä syyllisyyden

määrä, vahinkotapahtumasta ehkä saatu etu ja muut seikat”. Vahinkotapahtumasta saatua etua voidaan pitää jakoperusteista sikäli ensisijaisena, että jos vahinkotapah-tuma on suoranaisesti aiheuttanut etua jollekin vahingonaiheuttajista, edunsaaja on

yleensä syytä asettaa kantamaan korvausvastuu yksin saamaansa edun määrään saakka.72

VahKorvL 6:3.1 ei kuitenkaan lähtökohtaisesti sovellu, jos ainakin osalla vahingonai-

heuttajista vastuuperuste on muu kuin VahKorvL, ellei sovellettavaksi tulevan erityis-säännöksen tai muun korvausnormin yhteydessä nimenomaisesti muuta säädetä.73 Oi-keuskirjallisuudessa Ståhlberg ja Karhu ovat esittäneet pääsäännöksi, että jos joku on

tuottamusvastuun perusteella vastuussa tietystä vahingosta ja joku muu samasta va-hingosta tuottamuksesta riippumattoman vastuun nojalla, keskinäisessä suhteessa ko-

ko vahinko kuuluu siitä tuottamuksensa perusteella vastaavan kannettavaksi.74 Tosin Saxénin mukaan tällainen vastuunjako ei suinkaan ole annettua (”ingalunda givet”).75 Aiheeseen palataan seuraavassa jaksossa TunnL 17.4 §:n näkökulmasta.

Yhteisvastuutilanteiden lisäksi takautumisoikeus on mahdollinen asetelmassa, jossa

takautumisvelkoja on korvannut ensivahingon kärsijälle jonkin sellaisen vahingon, josta takautumisvelallinen olisi ollut ensivahingon kärsijää kohtaan vastuussa mutta takau-tumisvelkoja itse ei. Kuvatussa tilanteessa yhteisvelallisten välinen takautumisoikeus ei

72 Norros 2012 s. 256–257 viitaten tapauksiin KKO 1965 II 20 ja 1968 II 64. 73 VahKorvL 6 luku tosin on keskeinen esimerkki VahKorvL:n säännöksistä, jotka tulevat sovellettavaksi erityislain vahingonkorvaussäännöksen rinnalla nimenomaisen viittaussäännöksen perusteella. Ks. esimer-kiksi HenkTL 47 §, OYL 22:5 ja AML 16:4. 74 Ståhlberg – Karhu 2013 s. 275–276. 75 Saxén 1975 s. 326.

27

sovellu, koska todetulla tavalla vain takautumisvelallinen on ollut vahingosta vastuus-sa. Takautumisoikeus on silti mahdollinen niin sanotun yleisen takautumisoikeuden pe-

rusteella. Muun muassa oikeuskäytännön perusteella voidaan johtaa yleinen sääntö siitä, että toisen henkilön velan maksu luo lähtökohtaisesti maksajalle takautumisoi-

keuden velallista kohtaan. Pääsäännöstä voidaan kuitenkin poiketa ainakin silloin, jos maksajan katsotaan tarkoittaneen antaa velalliselle lahjan tai jos maksajan katsotaan täyttäneen velallisen velvoitteen ei-hyväksyttävästä syystä, kuten tarkoituksessa saada

takautumisoikeus ja päästä sen avulla painostamaan velallista.76

”Puhtaat” takautumisoikeudet eivät kuitenkaan tule sovellettavaksi tilanteessa, jossa takautumisvelallinen on menettelyllään tavalla tai toisella aiheuttanut sen, että takau-tumisvelkoja on epäonnistunut suorituksessaan suhteessa ensivahingon kärsijään tai

muuten aiheuttanut tälle vahinkoa, mutta jossa takautumisvelallinen itse ei olisi suo-raan vastuussa ensivahingon kärsijää kohtaan. Tällöinkin on kyllä mahdollista, että ta-

kautumisvelkojalla katsotaan olevan oikeus saada takautumisvelalliselta hyvitys ensi-vahingon kärsijälle maksamastaan korvauksesta, mutta kysymystä on arvioitava va-hingonkorvauskysymyksenä soveltaen takautumisvelkojan ja -velallisen välillä nouda-

tettavia vahingonkorvaussääntöjä. Takautumisvelkojan ja -velallisen välisen vahingon-korvausnormiston näkökulmasta takautumisvelkojan kolmannelle maksama korvaus on

tavallaan vain yksi mahdollinen vahinkoerä muiden joukossa. Jos kuitenkin halutaan painottaa tällaisen vahingonkorvausvaatimuksen erityisluonnetta, voidaan puhua esi-merkiksi takautuvasta vahingonkorvausvaatimuksesta.77

Jos takautumisvelkojan ja -velallisen oikeussuhde on ainoastaan sopimuksenulkoinen,

vahinkotapahtuman seurausten heijastumista kolmanteen pidettäisiin luultavasti siinä määrin etäisenä ja ennakoimattomana seurauksena, ettei vastuuta useimmissa tapa-uksissa syntyisi. Lisäksi ongelmaksi muodostuisi varallisuusvahingon voimakkaasti ra-

joitettu korvattavuus VahKorvL:n nojalla.78

Jos sen sijaan kyse on sellaisesta sopimusketjusta, jossa takautumisvelallinen on teh-nyt takautumisvelkojalle tietyn suorituksen tietäen jälkimmäisen hyödyntävän suoritus-ta omassa suorituksessaan ensivahingon kärsijälle, takautumisvelkojan ensivahingon

kärsijälle maksamaa korvausta saatettaisiin hyvin pitää korvattavana vahinkona takau-tumisvelkojan ja -velallisen suhteessa.79 Vastuun syntymistä ja laajuutta on arvioitava

sopimusvastuuta koskevien yleisten sääntöjen valossa. Huomiota voidaan kiinnittää sellaisiin asioihin kuin 1) missä määrin takautumisvelallinen on voinut ennakoida, että

hänen sopimusrikkomuksensa suhteessa takautumisvelkojaan aiheuttaa jälkimmäisen sopimusrikkomuksen suhteessa kolmanteen, 2) sovelletaanko takautumisvelallisen ja -velkojan suhteessa KL:a tai muuta lakia, jossa eri vahinkoerien korvattavuus riippuu

vahingon luokittelusta välittömäksi tai välilliseksi, 3) katsotaanko kolmannelle makset-tu hyvitys takautumisvelkojan ja -velallisen sopimussuhteen näkökulmasta välittömäksi

vai välilliseksi vahingoksi sekä 4) onko heidän välillään vastuuta rajoittavia sopimuseh-toja.80

76 Ks. Norros 2012 s. 267–272 lukuisine viitteineen. 77 Norros 2012 s. 263–264. 78 Eräissä tapauksissa vahingonkorvausvastuu on silti mahdollinen. Oikeuskirjalisuudessa on keskusteltu 1990- ja 2000-luvuilla sopimussuhteen häiritsemiseksi (engl. interference with contract) kutsutusta vahin-kotilanteesta, jossa sivullinen tietoisesti myötävaikuttaa sopimusrikkomuksen syntymiseen kahden sopija-puolen välillä. Ks. esimerkiksi Hemmo 1998 s. 228–233, Norrgård 2006 s. 157–168, Hoffrén 2008 s. 206–213 ja Rudanko DL 2009 s. 540–553. 79 Ks. esimerkiksi ratkaisut KKO 1983 II 92 ja 2012:101. 80 Ks. Norros 2012 s. 264.

28

4.4.3 TunnL 17.4 §:n merkitys

Edellisessä jaksossa tarkasteltiin luottamusverkoston jäsenten välisiä takautumiskysy-myksiä velvoiteoikeuden yleisten oppien näkökulmasta. On kuitenkin vielä syytä selvit-

tää, miten asetelmaan vaikuttaa se, jos joko takautumisvelkoja tai -velallinen on ollut ensivahingon kärsijää kohtaan vastuussa TunnL 17.4 §:n nojalla. Mahdollista on ensin-

näkin se, että takautumisvelkoja on korvannut TunnL 17.4 §:n nojalla vahingon, joka tosiasiassa johtuu takautumisvelallisen virheestä tai laiminlyönnistä. Toiseksi, takau-tumisvelkoja voi olla korvannut vahingon, josta takautumisvelallinen olisi ollut vastuus-

sa TunnL 17.4 §:n nojalla.

Kuten jaksossa 4.2.4 (s. 21–) todettiin, nykyisestä TunnL 17.4 §:stä ei voida johtaa vastuunrajoitusta aiemman ensitunnistajan hyväksi suhteessa vahingonkärsijään. Saa-tetaan silti kysyä, voitaisiinko säännös ymmärtää kannanotoksi ”edes” yhteisvastuullis-

ten keskinäisestä vastuunjaosta. Toisin sanoen, jääkö ensivahingon kärsijän vahinko palveluntarjoajien keskinäisessä suhteessa sen kannettavaksi, joka vastaa vahingosta

TunnL 17.4 §:n nojalla? Kysymykseen on nähdäkseni kuitenkin vastattava kieltävästi. Ratkaisevaksi muodostu-

vat vastuusäännöksen eli TunnL 17.2 §:n alkuperäismuodon sanamuoto ja esityöt, jois-ta käy jaksossa 4.2.4 (s. 21–) tarkemmin kuvatulla tavalla yksiselitteisesti ilmi, ettei

ehdotettavan säännöksen tarkoiteta vaikuttavan palveluntarjoajien keskinäiseen vas-tuunjakoon. Nykyisessä TunnL 17.4 §:ssä tai sen esitöissä ei mitenkään viitata siihen,

että aiemmasta yksiselitteisesti esitetystä kannasta olisi tarkoitettu poikettavan. On siten katsottava, ettei TunnL 17.4 § ainakaan suoraan vaikuta yhteisvastuullisten va-hingonaiheuttajien keskinäiseen vastuunjakoon, vaan kysymys on ratkaistava yleisten

oppien ja vahinkotilanteen olosuhteiden mukaan.

Voiko vastuunjakoon silti vaikuttaa se, että TunnL 17.4 §:n mukainen vastuu on tuot-tamuksesta riippumatonta kun taas aiemman ensitunnistajan vastuu tunnistuksen vir-heellisyydestä on käännettyyn todistustaakkaan perustuvaa tuottamusvastuusta sopi-

mussuhteissa vallitsevan yleisen pääsäännön mukaisesti? Kuten edellisessä jaksossa todettiin, oikeuskirjallisuudessa on käyty keskustelua siitä, että jos joku on tuottamus-

vastuun perusteella vastuussa tietystä vahingosta ja joku muu samasta vahingosta tuottamuksesta riippumattoman vastuun nojalla, tulisiko koko vahingon kuulua vahin-gonaiheuttajien keskinäisessä suhteessa siitä tuottamuksensa perusteella vastaavan

kannettavaksi.

Esitetty lähtökohta on yleisenä sääntönä nähdäkseni ongelmallinen. Tilanteessa jossa, joku vastaa tietystä vahingosta tuottamuksesta riippumattoman vastuun nojalla, on aivan mahdollista, että myös tällaisen vahingonaiheuttajan saatettaisiin katsoa toimi-

neen huolimattomasti. Asian selvittämiseen ei vain yleensä ole tarvetta, jos vastuu syntyy tuottamuksesta riippumatta. Toisin sanoen – siitä, että jonkun todetaan vastaa-

van tietystä vahingosta tuottamuksestaan riippumatta, ei yksin voida päätellä, että tä-mä osapuoli olisi toiminut huolellisesti.

Lisäksi on huomattava, että tuottamuksesta riippumaton vastuu kytkeytyy yleensä juu-ri sellaisiin tilanteisiin, joissa vahingon ohjaamista aiheuttajansa korvattavaksi pidetään

erityisen tärkeänä. Voi toki olla, että tällaisissakin tilanteissa ankaralla vastuulla usein pyritään ensi kädessä vahingonkärsijän korvaussuojan varmistamiseen eikä niinkään juuri tietyn osapuolen saamiseen vahingosta vastuuseen. Silti ankaran vastuun puolto-

perusteena on vakiintuneesti käytetty myös sitä näkökohtaa, että elinkeinotoimintaa harjoittavan tai muunlaiseen hyötymiseen pyrkivän on kannettava seuraukset toimin-

29

nasta sivullisille aiheutuvista vahingoista.81 Tällaisiin tilanteisiin sopii nähdäkseni huo-nosti ajatus siitä, että vahingosta ankaran vastuun perusteella vastuussa oleva pääsisi

automaattisesti tai ainakin oletusarvoisesti muita parempaan asemaan vahingonaiheut-tajien keskinäisessä vastuunjaossa.

TunnL 17.4 §:n mukaiseen ankaraan vastuun liittyy kuitenkin erityispiirteitä, joiden vuoksi nimenomaan tässä tilanteessa lähtökohdaksi voitaneen edellä lausutusta huoli-

matta ymmärtää se, että TunnL 17.4 §:n nojalla vastuussa olevalle syntyy täysimää-räinen takautumisoikeus suhteessa mahdolliseen toiseen yhteisvastuulliseen vahingon-

aiheuttajaan, eli aiemman ensitunnistuksen tekijään. TunnL 17.4 §:n nojalla vastuu-seen joutuvan mahdollisuudet vaikuttaa vahingon aiheutumiseen ovat erityisen vähäi-set. TunnL 17.4 § 1 virkkeen mukaan olemassa olevan vahvan sähköisen tunnistusväli-

neen avulla on voitava hakea vastaavan tasoista sähköistä tunnistusvälinettä, eikä toissijaisella ensitunnistajalla näin ole valinnanvaraa siinä, luottaako hän aiemmin teh-

tyyn ensitunnistukseen vai edellyttääkö hän TunnL 17.1–2 §:n mukaista hakijan henki-lökohtaista tunnistamista.82

Jos toissijainen ensitunnistaja epäilee aiempaa ensitunnistusta virheelliseksi, TunnL 17.4 § ei nähdäkseni sinänsä kiellä sitä, että toissijainen ensitunnistaja hankkii lisäsel-

vitystä asian varmistamiseksi. Mahdollisuudet selvityksen saamiseksi ovat kuitenkin rajalliset, koska TunnL 17.4 § 1 virkkeen takia toissijainen ensitunnistaja ei ilmeisesti voi vaatia hakijalta henkilökohtaista tunnistautumista, ja toisaalta aiemman ensitunnis-

tuksen tekijä ei välttämättä ole valmis eikä tietosuojan vuoksi ehkä edes oikeutettu jakamaan itse käyttämiänsä tunnistetietoja.

Se asetelma, jossa TunnL 17.4 §:n vastuusäännös voi tulla sovellettavaksi, poikkeaa siten sellaisista ankaran vastuun tyyppitapauksista, joissa nimenomaan tietyn toimin-

nan harjoittajalla on parhaat mahdollisuudet ehkäistä vahingon aiheutumista, ja jossa vastuuperusteen ankaruuden tarkoituksena on painostaa häntä niin huolelliseen toi-

mintaan kuin suinkin on mahdollista.83 Viimeksi kuvattuun asetelmaan sopii minusta huonosti ajatus siitä, että vahingosta ankaran vastuun perusteella vastaava saisi lähtö-kohtaisesti takautumisoikeuden suhteessa samasta vahingosta tuottamuksensa perus-

teella vastaavaan. Sen sijaan tilanteissa, joissa toissijainen ensitunnistaja on vahingos-ta vastuussa TunnL 17.4 §:n nojalla ja aiemman ensitunnistuksen tekijä sopimusperus-

teisen ekskulpaatiovastuun nojalla, vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta lähtökohdalta, että vahinko jää vahingonaiheuttajien keskinäisessä suhteessa siitä tuottamuksensa tai

oletetun sellaisen perusteella vastaavan kannettavaksi. 4.5 Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija – sivullinen vahingonkärsijä

Sähköiseen tunnistamiseen liittyvän, oman vahinkotilanteiden ryhmänsä muodostavat

sellaiset, joissa joku saa oman vilpillisen menettelynsä tai tunnistuspalvelun häiriön vuoksi mahdollisuuden tulla tunnistetuksi kolmantena, sivullisena henkilönä, ja tästä

aiheutuu mainitulle kolmannelle vahinkoa. Kuvattua vahinkotilannetta voidaan edellä todetulla tavalla kutsua virheelliseksi positiiviseksi tunnistamiseksi. Mahdollista on en-sinnäkin se, että joku hakee tunnistusvälineen toisen henkilön nimissä ja ryhtyy sitten

hänenä esiintyen tekemään oikeustoimia tai muita toimenpiteitä. Vastaava tilanne voi

81 Ks. esimerkiksi Hemmo 2005 s. 99, jonka mukaan ”pohjimmaisia syitä ankaran vastuun mahdollisuudel-

le elinkeinotoiminnassa ovat asianmukaisen – – riskienhallinnan edellyttäminen ja halu kohdistaa toimin-tamuodon aiheuttamat yhteiskunnalliset kustannukset sen kulurakenteeseen”. Ks. samansuuntaisesti Ståhlberg – Karhu 2013 s. 144 ja Virtanen 2011 s. 171–172. 82 TunnL 17.4 §:n sanamuotoa terävöitettiin lakimuutoksen eduskuntakäsittelyssä siten, että toissijaisen ensitunnistajan velvollisuus sallia tunnistusvälineen hakeminen aiemman sähköisen tunnistusvälineen pe-rusteella tulisi selkeämmin esiin. Ks. LiVM 33/2014 s. 6. 83 Ks. kuvatusta asetelmasta ankaran vastuun puoltoperusteena esimerkiksi Häyhä OTJP 1999 s. 112–114.

30

syntyä myös sitä kautta, että joku saa haltuunsa toisen henkilön tunnistusvälineen. Tunnistautuminen saattaa yhdistyä väärään henkilöön myös tunnistuspalvelun teknisen

virheen takia ilman kenenkään vilpillistä toimintaa. Kuvatuissa tilanteissa se sivullinen henkilö, jonka nimissä oikeustoimia tai muita toimenpiteitä tehdään saattaa kärsiä va-

hinkoa. Selvää on, että näistä vastuussa on ainakin sellainen henkilö, jonka vilpillisestä menettelystä vahingot johtuvat, mutta myös tunnistuspalvelun tarjoajan vastuuta si-vullisen kärsimistä vahingoista saatetaan pohtia.

Sitä henkilöä, joka tulee oman vilpillisen menettelynsä takia tai muusta syystä virheel-

lisesti tunnistetuksi joksikin toiseksi henkilöksi, kutsutaan jäljempänä vääräksi käyttä-jäksi. Sitä henkilöä, joksi väärä käyttäjä tunnistetaan, kutsutaan oikeaksi käyttäjäksi.

Tilanteissa, joissa oikean käyttäjän vahinko johtuu väärän käyttäjän hänen nimissään tekemistä oikeustoimista tai muunlaisista oikeudellisista, esimerkiksi hallinto-

oikeudellisista toimenpiteistä, esikysymyksenä vahingonkorvaukselle on se, missä määrin toimenpiteet tulevat oikeaa käyttäjää sitoviksi. Jos väärä käyttäjä aiheuttaa oikealle käyttäjälle vahinkoa muuten kuin oikeudellisin toimenpitein, esimerkiksi lähet-

telemällä viestejä oikean käyttäjän nimissä tämän mainetta vahingoittavalla tavalla, kysymys väärän käyttäjän toimien sitovuudesta suhteessa oikeaan käyttäjään ei nouse

vastaavalla tavalla esiin. TunnL:n mukainen lähtökohta on, ettei oikea käyttäjä vastaa väärän käyttäjän tunnis-

tusvälineen avulla tekemistä oikeudellisista toimista. TunnL 27.1 §:n mukaan oikea käyttäjä eli ”[t]unnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käy-

töstä vain, jos: 1) hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle; 2) tunnistusvälineen katoaminen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää; tai 3) hän on laiminlyönyt ilmoittaa

tunnistuspalvelun tarjoajalle tai sen ilmoittamalle muulle taholle tunnistusvälineen ka-toamisesta, joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudettomasta käytöstä

ilman aiheetonta viivytystä sen havaittuaan”. Näissäkään tilanteissa oikean käyttäjän vastuu ei ole poikkeuksetonta, vaan TunnL 27.2 §:ssä säädetään vielä eräistä vastuun lisärajoituksista. Jos oikea käyttäjä välttää sidonnaisuuden väärän käyttäjän tekemiin

oikeudellisiin toimiin TunnL 27 §:n nojalla, oikea käyttäjä ei kärsi väärästä positiivises-ta tunnistamisesta vahinkoa välttämättä lainkaan tai vahinko ainakin yleensä jää melko

pieneksi, rajoittuen lähinnä tilanteen selvittämisestä johtuviin kuluihin.

Huomattavasti suuremmat vahingot ovat mahdollisia, jos oikea käyttäjä tulee tehok-kaasti sidotuksi väärän käyttäjän tekemiin oikeudellisiin toimenpiteisiin suhteessa kol-manteen. Mahdollista on esimerkiksi se, että väärä käyttäjä sitoo oikean käyttäjän

maksuvelvollisuuteen tai luopuu jostakin oikeudesta suhteessa kolmanteen. Näissä ti-lanteissa oikealla käyttäjällä olisi yleensä oikeus saada väärältä käyttäjältä hyvitys me-

netyksestään joko vahingonkorvauksena tai joissakin tilanteissa perusteettoman edun palautuksena.84 Jos väärää käyttäjää ei tavoiteta tai tämä osoittautuu maksukyvyttö-mäksi, oikea käyttäjä saattaa harkita vahingonkorvauksen vaatimista tunnistuspalvelun

tarjoajalta.

Tunnistuspalvelun tarjoajan ja oikean käyttäjän välillä soveltuva vahingonkorvausnormi valikoituu melko suuresta normijoukosta osapuolten välisen oikeussuhteen ja sen mu-

84 Tilanteessa, jossa väärä käyttäjä ei ole aiheuttanut väärää positiivista tunnistamista vilpillisesti eikä edes tuottamuksellisesti vaan syynä on esimerkiksi tekninen häiriö, oikealla käyttäjällä ei olisi oikeutta vahingonkorvaukseen väärältä käyttäjältä tältä puuttuvan tuottamuksen vuoksi. Jos väärä käyttäjä kuiten-kin on saanut väärään positiiviseen tunnistamiseen perustuneesta oikeustoimesta jotakin etua, esimerkiksi lainasumman sitoessaan samalla oikean käyttäjän velkasuhteeseen suhteessa luotonantajaan, väärä käyt-täjä olisi yleensä velvollinen palauttamaan saamansa etuuden tai sen arvon edunpalautusvelvollisuutta koskevien sääntöjen nojalla.

31

kaan, onko kysymys tavallisesta vai toissijaisesta ensitunnistajasta. Jos väärä positiivi-nen tunnistaminen johtuu siitä, että väärä käyttäjä on syystä tai toisesta saanut mah-

dollisuuden käyttää oikealle käyttäjälle asianmukaisesti myönnettyä tunnistusvälinettä, tunnistuspalvelun tarjoajan ja oikean käyttäjän välillä on sopimussuhde. Tällöin sovel-

lettavaksi voivat tulla ainakin yleinen sopimusperusteinen vastuunormisto ja rajatussa määrin VahKorvL. Jos oikean käyttäjän tunnistusvälineen päätyminen väärän käyttäjän käyttöön johtuu tunnistuspalvelun tarjoajan virheestä, sovellettavaksi voi ainakin osas-

sa tilanteita tulla myös HenkTL 47 §, koska tunnistevälineen päätyminen väärälle hen-kilölle merkinnee yleensä HenkTL:n vastaista henkilötietojen käsittelyä.85 TunnL 17.4 §

ei sen sijaan tule puheena olevassa asetelmassa sovellettavaksi, jos hyväksytään se jaksossa 3.1 (s. 5–) esitetty tulkinta, että TunnL 17.4 § edellyttää virhettä nimen-omaan aiemmassa ensitunnistamisessa.

Virheellinen positiivinen tunnistaminen voi kuitenkin tapahtua myös ilman oikealle

käyttäjälle myönnettyä tunnistusvälinettä siten, että väärä käyttäjä hakee tunnistusvä-lineen oikeana käyttäjänä esiintyen.86 Saamansa tunnistusvälineen avulla väärä käyttä-jä saattaa edelleen hakea uuden tunnistusvälineen toiselta palveluntarjoajalta. Kuva-

tussa tilanteessa oikean käyttäjän asemaa turvaa se, että kun virheelliseen positiivi-seen tunnistamiseen ei liity oikean käyttäjän tunnistusvälinettä, mikään TunnL 27.1

§:n mukaisista, sitovuuden aiheuttavista perusteista ei voi täyttyä. Toisaalta sikäli kuin oikealle käyttäjälle silti aiheutuisi kuvatussa tilanteessa vahinkoa,

hänen mahdollisuuttansa saada tunnistuspalvelun tarjoajilta vahingonkorvausta hei-kentäisi jossakin määrin se, ettei oikealla käyttäjällä välttämättä ole sopimussuhdetta

sen enempää alkuperäiseen kuin toissijaiseenkaan ensitunnistajaan. Tämä ei ole on-gelma sikäli kuin on kysymys toissijaisen ensitunnistajan vastuusta, koska tämä joka tapauksessa vastaisi oikeaa käyttäjää kohtaan TunnL 17.4 §:n perusteella. TunnL 17.4

§:n soveltamisalaa ei ole rajattu vahingonkärsijän henkilön mukaan mitenkään, vaan säännöksen sanamuodon perusteella toissijainen ensitunnistaja ”vastaa mahdollisesta

tunnistuksen virheellisyydestä suhteessa” – ilmeisesti keneen tahansa – ”vahingon kär-sineeseen”.

Sen sijaan aiemman ensitunnistajan ja oikean käyttäjän välisessä suhteessa ei voida soveltaa TunnL 17.4 §:ää eikä myöskään sopimusvastuuta koskevia sääntöjä, ellei oi-

kean käyttäjän mahdollinen alkuperäinen, vahinkotilanteeseen mitenkään liittymätön tunnistusväline satu olemaan peräisin juuri tältä palveluntarjoajalta. HenkTL 47 § saat-

taa soveltua, jos ensitunnistajan voidaan katsoa menetelleen joiltakin osin HenkTL:n vastaisesti myöntäessään tunnistevälineen väärän käyttäjän vilpillisen hakemuksen perusteella. Esimerkiksi jos tunnistuspalvelun tarjoaja on myöntänyt tunnistusvälineen

oikean käyttäjän nimissä väärän käyttäjän hakemuksesta siitä huolimatta, että tällä on ollut syy epäillä hakemuksen oikeellisuutta, palveluntarjoajan saatettaisiin katsoa lyö-

neen laimin rekisterinpitäjän velvollisuuden huolehtia siitä, ettei virheellisiä, epätäydel-lisiä tai vanhentuneita henkilötietoja käsitellä (HenkTL 9.2 §). Jos palveluntarjoaja kui-tenkin on noudattanut HenkTL:a omasta puolestaan moitteettomasti, HenkTL 47 § ei

sovellu. Tällöin oikea käyttäjä joutuisi vahingonkorvausta vaatiessaan turvautumaan VahKorvL:iin, johon liittyvät korvausvastuun rajoitukset (ks. jakso 3.2, s. 7–) käytän-

nössä usein estäisivät vahingonkorvauksen saamisen.

85 Samansuuntaisesti mutta voimakkaammin Ponka 2013 s. 415–416 ja 418. 86 Mahdollista on yhtäältä se, että oikealla käyttäjällä ei lainkaan ole TunnL:n alaan kuuluvaa tunnistusvä-linettä, ja toisaalta se, että oikealla käyttäjällä on tunnistusväline mutta virheellinen positiivinen tunnista-minen ei liity aiemman tunnistusvälineen väärinkäyttöön vaan kokonaan uuden tunnistusvälineen hakemi-seen.

32

4.6 Tunnistuksen välittäjä – tunnistusvälineen haltija

Luottamusverkostoon kuuluu tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijoiden lisäksi myös tun-nistusvälityspalvelun tarjoajia. Sama palveluntarjoaja voi tarjota molempia palveluja.

Tunnistusvälityspalveluja ei juuri säännellä TunnL:ssa,87 mutta valtioneuvoston TunnL 12a.5 §:n nojalla antamassa asetuksessa vahvan sähköisen tunnistuspalvelun tarjoaji-

en luottamusverkostosta (169/2016, jäljempänä ”TunnA”) on tunnistusvälityksestä useita säännöksiä. Tunnistusvälityspalvelua ei TunnA:ssa määritellä, mutta se on käsit-tääkseni melko vakiintuneesti ymmärretty palveluksi, jossa tunnistusvälineen liikkee-

seenlaskijoiden toteuttamia tunnistustapahtumia välitetään tunnistusta hyödyntäville luottamusverkoston ulkopuolisille asiointipalvelujen tarjoajille.88 TunnL 12a.2 § ja Tun-

nA 1.1 §:n mukaan tunnistusvälityspalvelun tarjoajalla on oltava tekninen rajapinta yhtäältä suhteessa tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijaan ja toisaalta suhteessa tunnis-tuspalveluun luottavaan osapuoleen.

Jos tunnistuksen välityksessä tapahtuu virhe, välittäjään luottava asiointipalvelun tar-

joaja ei välttämättä saa tunnistusvälineen haltijaa tunnistettua oikein, mikä saattaa estää palvelun käytön (virheellinen negatiivinen tunnistaminen) tai aiheuttaa sen, että käyttäjä tulee tunnistetuksi vääräksi henkilöksi (virheellinen positiivinen tunnistami-

nen). Tällaisten tapahtumien seurauksena palvelun käyttöä yrittävä tai joku sivullinen, aiheettomasti tunnistettu tunnistusvälineen haltija saattaa kärsiä vahinkoa. Tunnistus-

välineen liikkeeseenlaskija ja asiointipalvelun tarjoaja ovat lähtökohtaisesti vastuussa apunaan käyttämänsä tunnistuksen välittäjän toiminnasta suoritusapulaista koskevien

yleisten velvoiteoikeudellisten oppien ja tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija lisäksi TunnL 13.4 §:n nojalla.89

Sen sijaan tunnistuksen välittäjän suora vastuu tunnistusvälineen haltijaa kohtaan on hyvin suppea. Kuten on tullut esiin, TunnL 17.4 § koskee ainoastaan tunnistusvälineen

liikkeeseenlaskijaa ja tätäkin vain, jos on kyse toissijaisesta ensitunnistamisesta. Myöskään tavanomainen sopimusperusteinen vastuu ei tule kysymykseen, koska osa-puolten välillä ei ole sopimuksella perustettuja suoritusvelvollisuuksia. Oikeutemme

tuntee sinänsä melko monia tilanteita, joissa jonkinlaisessa välittäjäasemassa oleva toimija vastaa sopimusperusteisen vastuunormiston nojalla paitsi suhteessa varsinai-

seen toimeksiantajaansa myös tämän vastapuoleen tai muuhun ei-sopijapuoleen, jolla on riittävän suuri intressi palvelun asianmukaiseen toteutumiseen. Esimerkkeinä voi-daan mainita kiinteistönvälittäjän vastuu toimeksiantajansa vastapuolta kohtaan (laki

kiinteistöjen ja vuokrahuoneistojen välityksestä, 15.12.2000/1074, 14 §), vakuutus-meklarin vastuu sivullista vahingonkärsijää kohtaan (laki vakuutusedustuksesta,

15.7.2005/570, 40.1 §), lahjakirjan laatijan vastuu tarkoitettua lahjansaajaa kohtaan (KKO 1992:165) ja konsultin vastuu yritysjärjestelyyn liittyvää kolmatta osapuolta koh-taan (KKO 1999:19).90

Tunnistuksen välittäjän ja tunnistusvälineen haltijan välillä ei kuitenkaan nähdäkseni

ole vastaavanlaisia perusteita sopimusperusteisen vastuunormiston soveltumiseen yli välittömän sopimussuhteen. Välittäjän palvelu ei kosketa yhtä suoraan tunnistusväli-neen haltijan etua kuin esimerkiksi lahjakirjan laatijan palvelu koskettaa lahjansaajan

etua (KKO 1992:165) tai myyntitoimeksiantoa hoitavan kiinteistönvälittäjän menettely koskettaa myyntikohteen ostajaa. Tunnistuksen välittäjä toimii nimenomaan vain tun-

nistusvälineen liikkeeseenlaskijan ja asiointipalvelun tarjoajan välillä. Tunnistusvälineen

87 Ks. kuitenkin TunnL 12a.3 §. 88 Ks. määritelmästä tämänsuuntaisesti VRK:n lausunto 26.11.2015, 2254/040/15, s. 2. 89 TunnL 13.4 §: ”Tunnistuspalvelun tarjoaja vastaa apunaan käyttämiensä henkilöiden tuottamien palve-luiden ja tuotteiden luotettavuudesta ja toimivuudesta.” Esitöidensä mukaan säännös vastaa yleisiä oike-usperiaatteita ja kattaa siten muun muassa alihankkijoiden toiminnan. HE 36/2009 s. 53. 90 Ks. sopimusvastuun soveltumisesta tällaisissa tilanteissa yleisesti Norros DL 2007 s. 702–706.

33

haltija ei yleensä luultavasti edes tule tietoiseksi siitä, että tunnistamisprosessiin on osallistunut myös tunnistuksen välittäjä.

Toisaalta kun tunnistuksen välittäjän toiminta perustuu ainoastaan sopimukseen ja

palvelun virhe merkitsee ainoastaan sopimuksella perustetun suoritusvelvollisuuden täyttämättä jäämistä, tunnistusvälineen haltija ei ainakaan yleensä voisi perustaa kor-vausvaatimustaan myöskään VahKorvL:iin. Ratkaisuissa KKO 2008:31 ja 2009:92 on

tuotu selkeästi esiin, ettei sopimusvelvoitteiden puutteellinen täyttäminen merkitse VahKorvL:n näkökulmasta vahinkotapahtumaa suhteessa kolmanteen, vaikka tällä

syystä tai toisesta olisi intressi sopimuksen virheettömään täyttämiseen. Poikkeuksena tästä voi tosin olla ratkaisusta KKO 2009:92 ilmi käyvällä tavalla tilanne, jossa vahin-gonaiheuttaja on sopimusrikkomuksen rinnalla rikkonut suhteessa kolmanteen joitakin

sopimuksesta riippumatta voimassa olleita normeja.91 Tunnistuksen välittäjän ja tun-nistusvälineen haltijan välillä ei kuitenkaan yleensä ole kysymys tästä.

Tunnistusvälineen haltijan mahdollisuus saada vahingonkorvausta tunnistuksen välittä-jältä jääkin lähinnä henkilötietojen suojaa koskevan lainsäädännön varaan. Tunnistus-

tapahtumaa välittäessään välittäjän voidaan katsoa käsittelevän henkilötietoja HenkTL 3 § 2 kohdassa tarkoitettavalla tavalla. HenkTL:a sovellettaessa muodostuu vahingon-

kärsijän näkökulmasta ongelmaksi kuitenkin se, että tunnistuksen välittäjää olisi luul-tavasti pidettävä ainoastaan henkilötietojen käsittelijänä eikä HenkTL 3 § 4 kohdassa tarkoitettavana rekisterinpitäjänä. Jaksossa 3.4 (s. 9–) todetulla tavalla vahingonkor-

vaussäännös HenkTL 47 § soveltuu ainoastaan rekisterinpitäjään mutta ei tietojen kä-sittelijään. Kuten todettiin, EU:n tuleva tietosuoja-asetus kuitenkin tuo muutoksen tä-

hän ja myös tietojen käsittelijän vahingonkorvausvastuun piiriin.

5 Keskeisiä vahinkotilanteita

5.1 Yleistä

Aiemmissa jaksoissa on tarkasteltu tunnistuspalvelun virhetilanteissa mahdollisesti so-vellettavaksi tulevia vahingonkorvausnormeja ja niiden soveltuvuutta asetelmaan liitty-

vissä eri henkilösuhteissa. Alkavassa luvussa tarkastelu viedään vielä askel konkreetti-sempaan suuntaan ja yksittäisiin vahinkotilanteisiin. Tarkasteltavaksi tulevat asetelmat ovat seuraavat:

1) Tunnistusväline ei toimi ja sen haltijalta jää jokin oikeustoimi ja muu oikeudelli-

nen toimenpide tekemättä.

2) Identiteettivaras tekee oikeustoimia toisena henkilönä esiintyen.

3) Tunnistuspalvelun tarjoajan keräämiä henkilötietoja päätyy tietomurron tekijän

käsiin.

5.2 Tunnistusvälineen toimimattomuus

Mahdollinen ja oletettavasti melko tavallinen tunnistuspalveluun liittyvä vahinkotilanne on sellainen, jossa tunnistusvälineen haltija ei yrityksistään huolimatta onnistu tunnis-tautumaan kolmannen osapuolen tarjoamaan palveluun tai järjestelmään, mistä syystä

hänen suunnittelemansa oikeustoimi tai muu oikeudellinen toimenpide jää ainakin tuo-na hetkenä tekemättä. Yhtä lailla oletettavaa on se, että tapausten ylivoimaisessa

enemmistössä häiriötilanteesta ei aiheudu tunnistusvälineen haltijalle mitään korvaus-kelpoista vahinkoa, vaan tunnistusväline saadaan pian toimintaan ja sen haltija pääsee tekemään suunnittelemansa toimen.

91 Ks. tällaisesta vastuusta esimeriksi Norros 2015 s. 94–96 viitteineen.

34

Joissakin tapauksissa lyhytkin toimintahäiriö saattaa kuitenkin johtaa siihen, ettei tun-

nistusvälineen haltijan suunnittelema toimenpide ole enää mahdollinen ainakaan sa-massa muodossa. Esimerkiksi jos haltija aikoo kirjautua arvopaperinvälittäjän verkko-

palveluun hankkiakseen uusia tai myydäkseen jo omistamiaan sijoituskohteita, eikä kirjautuminen onnistu, seurauksena saattaa olla edullisen kaupan menettäminen esi-merkiksi hetkeä myöhemmin seuraavan kurssimuutoksen tai arvopaperin merkintäajan

päättymisen takia. Toisaalta jos tunnistusvälineen haltija on hakemassa vakuutuskor-vausta sille säädetyn määräajan (vakuutussopimuslain, 28.6.1994/543, jäljempänä

”VakSopL”, 73 §) viimeisenä päivänä, palveluun pääsyn estyminen ja korvaushake-muksen viivästyminen saattaa johtaa korvausoikeuden menettämiseen (VakSopL 73.2 §). Edelleen, jos tarkoituksena on tehdä viranomaiselle oikaisuvaatimus tämän teke-

mään ja tunnistusvälineen haltijan virheelliseksi katsomaan hallintopäätökseen, tunnis-tuspalvelun häiriö saattaa aiheuttaa oikaisuvaatimukselle varatun määräajan ylittymi-

sen ja siten muutoksenhakuoikeuden lakkaamisen. Jos tämänkaltaisessa tilanteessa katsotaan, että palveluun kirjautumisen esteenä to-

della on ollut tunnistusvälineen toimimattomuus tai muu häiriö sen liikkeeseenlaskijan puolella eikä esimerkiksi kolmannen tarjoaman verkkopalvelun tai asiakkaan itsensä

tekemä virhe, on ensin selvitettävä, merkitseekö häiriö liikkeeseenlaskijan sopimusrik-komusta. TunnL:ssa ei säädetä tunnistusvälineen toimintavaatimuksista, joten asia jää riippumaan osapuolten välisen sopimuksen sisällöstä tai, jos asiasta ei ole sovittu mi-

tään, yleisistä sopimusoikeudellisista periaatteista. Palveluntarjoaja saattaa olla eh-doissaan määritellyt suoritusvelvollisuutensa sisällön siten, ettei lyhyttä toimintahäiriö-

tä ylipäänsä pidetä sopimusrikkomuksena.92 Vaikka tämäntyyppistä vastuunrajoitusta ei olisikaan käytetty, jo sopimusoikeuden

yleisten oppien perusteella voidaan puoltaa tulkintaa, jonka mukaan lyhyet ja suhteelli-sen harvoin toistuvat toimintahäiriöt eivät vielä merkitse palvelun virhettä. Erilaiset

verkkopalvelut ovat nykyisin hyvin yleisiä ja tavanomaisia. Useimmille on kertynyt ko-kemusta paitsi palveluiden käytöstä myös niiden lyhyistä huoltokatkoista ja muista toimimattomuusjaksoista. Tätä taustaa vasten kukaan ei voine perustellusti lähteä sii-

tä, että nimenomaisen vastuunrajoituksen puuttuessa palveluntarjoajan olisi katsottava sitoutuneen pitämään verkkopalvelun käytettävissä täysin keskeytyksettä. Palvelun

täysin keskeytyksetön käytössä olo ei liene edes mahdollista, koska palvelut ja niitä taustalla olevat laitteistot tarvitsevat aika ajoin huoltoa.93 Tunnistusvälineen liikkee-

seenlaskijan näkökulmasta on joka tapauksessa järkevää määrittää sopimusehdoissaan tarjoamansa palvelun sisältö niin, etteivät palvelun tavanomaisena pidettävät käyttö-katkokset merkitse sopimusrikkomusta.

Jos tunnistuspalvelun käyttökatkosta kuitenkin pidetään myös mahdolliset sopimuseh-

dot huomioon ottaen siinä määrin vakavana, että kyseessä katsotaan olevan tunnis-tuspalvelun virhe, nousee esiin kysymys soveltuvista vahingonkorvausnormeista. Aino-aksi soveltuvaksi vastuunormistoksi näyttää jäävän yleinen sopimusperusteinen vas-

tuunormisto. VahKorvL ei sovellu, koska tunnistusvälineen toimimattomuudessa on ky-symys pelkästään tunnistuspalvelun laatuvirheestä eikä sopimuksenulkoisesta vahinko-

tapahtumasta.94 Myöskään TunnL 17.4 § ei sovellu, vaikka toimimaton tunnistusväline olisikin haettu aiemman sähköisen tunnistusvälineen perusteella. Kuten jaksossa 3.1 (s. 5–) todettiin, TunnL 17.4 §:n vastuusäännös soveltuu vain tilanteessa, jossa aiem-

92 Tämäntyyppisiä ehtoja käytetään muun muassa luottokorttien ja verkkopankkipalveluiden yhteydessä. Ks. luottokorttien osalta Wuolijoki – Hemmo 2013 s. 651 ja Wuolijoki LM 2005 s. 242. 93 Tämänsuuntaisesti mutta varovaisemmin Wuolijoki LM 2005 s. 242, joka ei ota kantaa siihen, miten kysymystä olisi pelkästään yleisten oppien valossa tulkittava. 94 Vakiintunut käsitys on, ettei sopimussuorituksen puutteellista laatua pidetä vahinkotapahtumana Vah-KorvL:n valossa. Ks. esimerkiksi Norros LM 2010 s. 435–436 viitteineen.

35

man ensitunnistuksen virhe välittyy uuteen myönnettävään tunnistusvälineeseen, eikä tästä juuri voi olla kysymys tilanteessa, jossa jälkimmäinen tunnistusväline vain ei toi-

mi.

Jaksossa 4.2.1 (s. 12–) todetulla tavalla sopimusoikeuden yleisiin oppeihin perustuva vastuu on vastuuperusteeltaan pääsääntöisesti ekskulpaatiovastuuta. Tunnistusväli-neen liikkeeseenlaskija voi siten välttää välineen toimimattomuudesta muuten seuraa-

van vastuun, jos se pystyy osoittamaan toimineensa kaikin puolin huolellisesti. Käytän-nössä lienee niin, että pystyäkseen osoittamaan toimintansa riittävän huolellisuuden

palveluntarjoajan tulisi osoittaa, että toimintahäiriöt on aiheuttanut tai niitä on merkit-tävällä tavalla pahentanut jokin liikkeeseenlaskijan kannalta ulkopuolinen syy, kuten häiriöt tunnistusvälineen haltijan käyttämissä tietoliikenneyhteyksissä. Ellei toiminta-

häiriöille ole mitään merkittävää ulkopuolista syytä, palveluntarjoajan on vaikea väittää omaa toimintaansa täysin moitteettomaksi. On tietysti pidettävä mielessä, että oman

organisaationsa ja työntekijöidensä lisäksi tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija vastaa TunnL 13.4 §:n ja yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti myös apu-naan käyttämiensä itsenäisten yritysten toiminnasta.

Jos vastuuperusteen tunnusmerkistön katsotaan täyttyvän, nousee esiin kysymys kor-

vattavista vahingoista. Kuten todettiin, tunnistuspalvelun toimimattomuudesta voi pe-riaatteessa ja sopivissa olosuhteissa seurata erityyppisiä ja hyvinkin suuria vahinkoja. Yleinen sääntö on, että vahingonkorvausvastuu rajoittuu ainoastaan sellaisiin vahinko-

seurauksiin, jotka vahingonaiheuttaja saattoi kohtuudella ennakoida.95 Ennakoitavuus-rajoitus ei kuitenkaan välttämättä suojaa palveluntarjoajaa tunnistuspalvelun toimi-

mattomuustilanteissa kovin tehokkaasti, koska suuri osa tunnistusvälineen toimimat-tomuuteen liittyvistä vahinkotilanteista on sellaisia, joiden mahdollisuuden palveluntar-joaja on sinänsä pystynyt ennakoimaan. Yleisten oppien mukaan kohtuuttoman suurta

vahingonkorvausta voidaan vaatia soviteltavaksi, mutta sovittelukynnys on suhteellisen korkea eikä sovittelun vastuuta kaventava vaikutus aina ole kovin voimakas.

Lausuttua havainnollistaa ratkaisu KKO 2006:56. Tapauksessa konsultti P oli saa-

nut tehtäväksi suunnitella julkisivun korjaustyö asunto-osakeyhtiön omistamaa

kerrostaloa varten. Asunto-osakeyhtiö oli halunnut julkisivuun valkoisia levyjä. P oli

kuitenkin erehdyksessä merkinnyt piirustuksiin harmaiden levyjen värikoodin, min-

kä seurauksena urakoitsija oli tilannut piirustusten mukaisesti ensin väärän värisiä

levyjä. Valkoiset levyt oli tilattu myöhemmin, mutta ensimmäisestä tilauksesta oli

aiheutunut turhaksi jääneitä kuluja 45 513,33 euroa. KKO sovitteli konsultin vahin-

gonkorvausvastuuta, mutta soviteltunakin korvattavaa jäi 30 000 euroa. Määrää

voidaan pitää suhteellisen suurena ottaen huomioon, että konsultin työstään saa-

ma palkkio oli ainoastaan 3 865,63 euroa.

Lausutuista syistä on tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan näkökulmasta tärkeää, että

se rajoittaa vastuutaan sopimusehdoissaan. Kuten jaksossa 4.2.1 (s. 12–) todettiin, yleisiin sopimusoikeudellisiin oppeihin perustuvaa vahingonkorvausvastuuta voidaan

varsin tehokkaasti rajoittaa sopimusehdoin myös suhteessa kuluttajiin. Jos vastuuta päädytään rajoittamaan, se on tärkeää tehdä riittävän yksiselitteisin sopimusehdoin esimerkiksi sulkemalla vastuu tunnistusvälineen toimimattomuudesta kokonaan pois

tai, jos kategorinen vastuunrajoitus koetaan kohtuuttomaksi, esimerkiksi rajoittamalla vastuu häiriötilanteen välittömiin selvittelykuluihin ja johonkin pieneen euromäärään.

On varottava luottamasta ainakaan pelkästään sellaisiin abstrakteihin ja monitulkintai-

siin vastuunrajoituksiin kuin ”välillisten vahinkojen”, ”epäsuorien vahinkojen” tai ”seu-rannaisvahinkojen” poissulkemiseen. Tällaisten käsitteiden sisältö on monessa tilan-

95 Ks. sopimusvastuun osalta ratkaisut KKO 1950 II 419, 1991:42, 1997:179 ja 1997:199 sekä oikeuskir-jallisuudesta esimerkiksi Hemmo 1994 s. 144–245, Herre 1996 s. 321–410 ja Iversen 2000 s. 87–112.

36

teessa tulkinnanvarainen ja epäselvää rajoitusehtoa saatetaan herkästi tulkita palve-luntarjoajan vahingoksi.96 Erityisesti on huomattava, että tämäntyyppisten käsitteiden

sisältö voi vaihdella sopimustyypeittäin. Vaikka esimerkiksi tietyn vahinkoerän luonne välillisenä vahinkona olisi selvä tietyssä, vakiintuneessa sopimustyypissä kuten irtai-

men kaupassa, kysymys saatetaan nähdä toisessa sopimustyypissä kokonaan toisin. Tunnistuspalvelun tarjoamisen yhteydessä ongelmaa korostaa palvelutyypin tuoreus ja sitä koskevan tulkintakäytännön puuttuminen.

Kuvattua ongelmaa havainnollistaa arvopaperilautakunnan ratkaisusuositus

915/2002. Tapauksessa pankin tarjoama reaaliaikainen kurssitieto oli jäänyt päivit-

tymättä asianmukaisesti, minkä seurauksena asiakas oli kurssitietoon luottaen an-

tanut myyntitoimeksiannon alempaan hintaan kuin mitä hän olisi osakkeistaan ole-

tettavasti muuten saanut. Pankki vastusti sijoittajan korvausvaatimusta muun mu-

assa sillä perusteella, että pankin vastuunrajoitusehdossa suljettiin välilliset vahin-

got pankin vastuun ulkopuolelle. Sijoittajan vahinko oli pankin mukaan luokiteltava

välilliseksi. Lautakunta kuitenkin torjui väitteen todeten, että sijoittajan vahinkoa

oli pidettävä välittömänä, koska sopimusehdoissa ei nimenomaisesti ollut luokiteltu

tämäntyyppistä vahinkoa välilliseksi. Tulkinta poikkeaa KL:n mukaisesta välillisen

ja välittömän vahingon luokittelusta. KL 67.2,3 §:n mukaan välillisenä vahinkona

pidetään muun muassa ”voittoa, joka on jäänyt saamatta sen vuoksi, että sopimus

sivullisen kanssa on rauennut tai jäänyt täyttämättä oikein”.97

5.3 Identiteettivaras tekee oikeustoimia toisena henkilönä esiintyen

Toinen yksityiskohtaisesti tarkasteltava vahinkotilanne on sellainen, jossa identiteetti-

varas tekee oikeustoimia toisena henkilönä esiintyen. Jälkimmäistä henkilöä kutsutaan oikeaksi käyttäjäksi, kuten jaksossa 4.5 (s. 29–). Identiteettivarkaus-rikoksen tunnus-merkistöstä säädetään rikoslain (19.12.1889/39, jäljempänä ”RL”) 38:9a:ssa seuraa-

vasti: ”Joka erehdyttääkseen kolmatta osapuolta oikeudettomasti käyttää toisen henki-lötietoja, tunnistamistietoja tai muuta vastaavaa yksilöivää tietoa ja siten aiheuttaa

taloudellista vahinkoa tai vähäistä suurempaa haittaa sille, jota tieto koskee, on tuo-mittava identiteettivarkaudesta sakkoon.” Sillä seikalla, täyttyykö identiteettivarkauden tunnusmerkistö kaikilta osin tai onko käsillä joku rangaistusvastuuta alentava taikka

sen kokonaan poistava seikka, kuten tekijän alle 15 vuoden ikä, ei ole alkavan tarkas-telun kannalta keskeistä merkitystä. Tarkastelu kohdistetaan yleisesti tilanteisiin, joissa

joku vilpillisesti toimien onnistuu tulemaan tunnistetuksi toiseksi henkilöksi ja sitten aiheuttaa vahinkoa tekemällä oikeustoimia tämän nimissä.

Kysymystä tällaisissa tilanteissa sovellettavaksi tulevista vahingonkorvausnormeista selvitettiin melko laajasti jo jaksossa 4.5 (s. 29–), eikä lausuttujen näkökohtien tois-

tamiseen ole tarvetta. Alkavassa jaksossa kiinnitetään huomiota eräisiin vahingonkor-vausnormiston soveltamiseen liittyviin yksityiskohtiin. Selvyyden vuoksi on kuitenkin

vielä painotettava sen seikan merkitystä esikysymyksenä, tuleeko oikea käyttäjä yli-päänsä sidotuksi identiteettivarkaan tekemiin oikeustoimiin TunnL 27 §:n nojalla vai ei.

96 Yleinen tulkintaperiaate on, että yksipuolisesti laadittua epäselvää sopimusehtoa tulkitaan laatijansa vahingoksi. Tästä säädetään kuluttajasuhteiden osalta nimenomaisesti KSL 4:3:ssä. Yksipuolisesti laadittu-jen vastuunrajoitusten osalta epäselvyyssäännön merkitys korostuu entisestään, koska vastuunrajoitusten osalta suppeaa tulkintaa pidetään muutenkin yleisenä lähtökohtana. Ks. esimerkiksi Hemmo I 2003 s. 654. 97 Sanamuotonsa perusteella lainkohta näyttäisi koskevan vain tilannetta, jossa jo sopimusrikkomuksen tapahtumishetkellä velkojalla on sopimus sivullisen kanssa. KL:a koskevan hallituksen esityksessä kuiten-kin todetaan nimenomaisesti, että saamatta jäänyt voitto voi tulla korvattavaksi KL 67.2,3 §:n nojalla myös tilanteessa, jossa sopimus sivullisen kanssa on vasta tekeillä. HE 93/1986 s. 128. Lain ja esitöiden ristiriitaan kiinnittää huomiota Hoppu, joka kuitenkin katsoo, että sopimuksen syntymättä jääminen voi joka tapauksessa tulla korvattavaksi myös KL 67.2,1 §:n nojalla velkojan liikevaihdon vähenemisenä. Hoppu LM 1988 s. 63 ja myös Sandvik 2004 s. 315–317.

37

Tilanteessa, jossa oikean käyttäjän vahinko johtuu identiteettivarkaudesta, tunnistus-välineen liikkeeseenlaskijan vastuuasemaan vaikuttaa melko olennaisella tavalla se,

onko tunnistusväline myönnetty aiemman sähköisen tunnistusvälineen perusteella, eli onko kysymys toissijaisesta ensitunnistamisesta, vai onko identiteettivaras muulla ta-

voin hakenut itselleen tunnistusvälineen oikean käyttäjän nimissä. Kuten on tullut esiin, ensin mainitussa tilanteessa voi soveltua TunnL 17.4 §, jos aiemman tunnistami-sen virhe on tapahtunut jo ensitunnistamisvaiheessa. TunnL 17.4 § on erityisesti tar-

kasteltavassa tilanteessa oikean käyttäjän kannalta edullinen vahingonkorvausnormi, koska vastuun syntyminen ei edellytä muuta kuin virheellisen positiivisen tunnistami-

sen tapahtumista. Tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija ei siten voi vapautua TunnL 17.4 §:n mukaisesta vastuusta osoittamalla toimineensa laissa edellytettävällä tavalla, kuten HenkTL 47 §:n mukaisesta vastuusta voi vapautua, tai osoittamalla menetelleen-

sä huolellisesti, kuten ekskulpaatiovastuusta voi vapautua. Ero on merkittävä, koska identiteettivarkaus voinee hyvinkin päästä tapahtumaan myös tilanteessa, jossa palve-

luntarjoaja on toiminut lakien mukaisesti ja muutenkin huolellisesti. Tilanteessa, joissa oikean käyttäjän vahinko johtuu hänen sidonnaisuudestaan identi-

teettivarkaan tekemiin toimiin TunnL 27 §:n nojalla, oikean käyttäjän oikeutta vahin-gonkorvaukseen rajoittaisi monesti hänen oma myötävaikutuksensa vahinkoonsa. Näin

olisi ainakin silloin, kun oikean käyttäjän sidonnaisuuden perusteena on TunnL 27.1 § 2 tai 3 kohta. Tunnl 27.1 § 2 kohta koskee tilannetta, jossa ”tunnistusvälineen katoami-nen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu hänen

huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää”. TunnL 27.1 § 3 kohdan nojalla sitovuus syntyy, kun oikea käyttäjä ”on laiminlyönyt ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle – –

tunnistusvälineen katoamisesta, joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun tai oi-keudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä sen havaittuaan”. Kuten korostetut kohdat osoittavat, oikean käyttäjän huolimattomuus on tavallaan rakennettu sisään

TunnL 27.1 § 2 ja 3 kohtaan. Sama voi joskus koskea myös kolmatta TunnL 27.1 §:n mukaista sitovuusperustetta eli sitä, että oikea käyttäjä on itse luovuttanut tunnistus-

välineen toiselle. VahKorvL 6:1:n ja sen ilmaiseman yleisen periaatteen98 mukaan vahingonkärsijän tuot-

tamuksellinen myötävaikutus vahinkoonsa voi johtaa korvauksen harkinnanvaraiseen alentamiseen. Lausutusta syystä oikealla käyttäjällä ei tarkasteltavassa tilanteessa

yleensä voisi olla oikeutta ainakaan täysimääräiseen vahingonkorvaukseen virheellisen positiivisen tunnistuksen tekijältä, vaikka tämä olisikin laiminlyönyt omia velvollisuuk-

siaan. Vahingonkärsijän oman myötävaikutuksen lisäksi vahingonaiheuttajan vastuun laajuut-

ta voi VahKorvL 6:1:n mukaan kaventaa myös se, jos ”muu vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton seikka on myös ollut vahingon syynä”. Tilanteessa, jossa oikean

käyttäjän vahinko johtuu identiteettivarkaan rikoksesta tai muunlaisesta vilpillisestä menettelystä, saatetaan kysyä, voisiko tämä syy-yhteyteen vaikuttava erityisolosuhde rajoittaa tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan korvausvastuuta. Onhan toki niin, että

pelkkä tunnistusvälineen liikkeeseenlaskijan laiminlyönti ei olisi johtanut vahinkoon, vaan tähän on tarvittu identiteettivarkaan tahallista vilpillistä menettelyä, joka ei tie-

tenkään itsessään kuulu palveluntarjoajan vastuulle vaan on tämän näkökulmasta pi-kemmin eräänlainen tapaturma.

Arvioitaessa sitä, missä määrin alkuperäiseen vahinkotekoon syyllistynyt joutuu vas-taamaan myös omaan menettelyynsä liittymättömän rikoksen seurauksista, olennaise-

na on pidetty VahKorvL 6:1:ää sovellettaessa sitä, miten todennäköisenä alkuperäinen

98 Ks. KKO 1997:199 ja muun muassa tähän viitaten Hemmo II 2003 s. 300–301 ja Norros JFT 2013 s. 367.

38

vahingonaiheuttaja on voinut pitää vahingon myöhemmän laajenemisen mahdollisuut-ta. Lisävahingon ennakoitavuus puoltaa vastuun ulottumista siihen – ja päinvastoin.99

Sopimusperusteisessa vastuussa arviointi näyttää olevan vahingonaiheuttajan kannalta jonkin verran ankarampaa.100 Vaatimusta vahingon ennakoitavuudesta sovelletaan kui-

tenkin näissäkin tilanteissa.101 Huomiota voidaan kiinnittää ensinnäkin ratkaisuun KKO 1979 II 21. Tapauksessa auto-

korjaamo oli korjaustyön valmistuttua ilmoittanut siitä auton omistajalle ja siirtänyt auton korjaamon läheisyydessä olevalle yleiselle pysäköintialueelle, jolla korjaamon

tiedon mukaan irtolaisilla oli tapana oleskella. Omistajan tullessa noutamaan autoaan hän oli todennut irtolaisten turmelleen sen käyttökelvottomaksi. KKO katsoi korjaamon lyöneen laimin velvollisuutensa huolehtia autosta luovuttamiseensa saakka, mistä

syystä korjaamonomistaja velvoitettiin korvaamaan aiheutunut vahinko.

Toisentyyppisenä esimerkkinä voidaan mainita ratkaisu KKO 2008:115. Tapaukses-

sa säätiön tilintarkastaja oli menetellyt tehtävässään huolimattomasti ja tehnyt

näin mahdolliseksi sen, että säätiön hallituksen puheenjohtaja oli voinut nostaa

shekeillä ja pankkivekseleillä säätiön pankkitililtä varoja omaan käyttöönsä huo-

mattavia määriä. KKO velvoitti tilintarkastajan korvaamaan menetettyjä varoja

vastaavan vahingon kokonaisuudessaan.

Uhka siitä, että joku saa haltuunsa toisen sähköisen tunnistusvälineen ja ryhtyy teke-

mään oikeustoimia oikean käyttäjän nimissä, on sähköisiä tunnistuspalveluja tarjotta-essa ilmeinen ja samalla sellainen, jota palveluntarjoajan on erityisesti pyrittävä torju-maan. Ainakin pääsäännöksi on nähdäkseni siten ymmärrettävä se, ettei palveluntar-

joaja voi kuvatussa tilanteessa rajoittaa vastuutaan oikealle käyttäjälle aiheutuneista vahingoista vetoamalla siihen, että vahingon aiheutumiseen on vaikuttanut kolmannen

rikos tai muu vilpillinen menettely. Lähtökohdasta voi kuitenkin olla syytä poiketa esi-merkiksi, jos palveluntarjoajan mahdollinen laiminlyönti on ollut hyvin vähäinen suh-

teessa identiteettivarkaan aikaansaamaan vahinkoon. Tällöin palveluntarjoajan korva-usvastuu saattaisi tulla soviteltavaksi VahKorvL 6:1:n tai sen ilmaisen yleisen periaat-teen nojalla taikka yleisen sovittelusäännöksen VahKorvL 2:1.2:n tai sen ilmaiseman

periaatteen nojalla.

5.4 Tunnistuspalvelun tarjoajan keräämiä tietoja päätyy tietomurron teki-jän käsiin

Kolmantena erityisenä vahinkotilanteena tarkastellaan sitä, että joku onnistuu teke-mään tietomurron tunnistuspalvelun tarjoajan järjestelmään ja saamaan haltuunsa

palveluntarjoajan asiakkaiden tunniste- tai henkilötietoja, kuten salasanoja, henkilö-tunnuksia tai osoitetietoja. Tällaisia tietoja hyväksikäyttäen tietomurron tekijä saattaa

pyrkiä hakemaan uusia tunnistusvälineitä tietomurron uhreina olevien henkilöiden ni-missä, pyrkiä kirjautumaan muihin verkkopalveluihin tai muuten tavoittelemaan hyötyä näinä henkilöinä esiintyen. Tietomurron tekijä saattaa yrittää kuvattuja toimenpiteitä

itse tai hän saattaa myydä tietoja edelleen esimerkiksi anonyymisti tietoverkossa.

Sikäli kuin tietojen päätyminen tietomurron tekijälle johtuu nimenomaan tämän tun-keutumisesta palveluntarjoajan tietojärjestelmään eikä siitä, että tietoja olisi tavalla tai toisella urkittu yksittäisiltä tunnistusvälineen haltijoilta, tunnistusvälineen haltija ei juu-

ri voi tulla sidotuksi tietomurron tekijän tekemiin oikeustoimiin TunnL 27 §:n nojalla. Periaatteessa tämä lienee kyllä mahdollista TunnL 27.1 § 3 kohdan perusteella, jonka

mukaan sidonnaisuus syntyy, jos tunnistusvälineen haltija ”on laiminlyönyt ilmoittaa

99 Saranpää OTJP 2015 s. 313–314. 100 Saranpää OTJP 2015 s. 318–321. 101 Hemmo 1994 s. 171–172.

39

tunnistuspalvelun tarjoajalle – – tunnistusvälineen – – oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä sen havaittuaan”. Jos tunnistusvälineeseen ei liity fyysistä esinet-

tä vaan se koostuu pelkästään tiedosta, tunnistusväline saattaa tietomurron kautta ko-konaisuudessaan päätyä tietomurron tekijälle.102 Jos tunnistusvälineen haltija saa asi-

asta tiedon mutta laiminlyö ilmoittaa siitä palveluntarjoajalle, sidonnaisuus TunnL 27.1 § 3 kohdan nojalla vaikuttaa mahdolliselta, joskin säännöstä säädettäessä lienee pidet-ty silmällä ensi kädessä toisenlaisia tilanteita. Lienee tosin harvinaista, että tietomurto

paljastuisi tunnistusvälineen haltijalle niin paljon aiemmin kuin se paljastuu tunnistus-välineen liikkeeseenlaskijalle, että haltijan syyksi voitaisiin lukea ainakaan kovin mer-

kittävää viivyttelyä. Se, että tunnistusvälineen haltija yleensä välttää sidonnaisuuden tietomurron tekijän

tunnistusvälineen avulla tekemiin oikeustoimiin, rajoittaa mahdollisuuksia vahingon aiheutumiseen olennaisella tavalla. Mahdollista on silti esimerkiksi se, että tietomurron

tekijä käyttää haltuunsa saamia salasanoja kirjautuen toisen henkilön nimissä johonkin ulkomaiseen verkkopalveluun tehden tämän nimissä oikeustoimia, jotka sitovat palve-lun sopimusehtojen ja palvelusopimukseen soveltuvan ulkomaisen lain nojalla tieto-

murron uhria. Toisaalta vaikka uhri lopulta välttäisi sidonnaisuuden kokonaan, tilanteen selvittely ja palveluntarjoajan velkomuksiin vastaaminen saattaa aiheuttaa kuluja. Uhri

saattaa myös joutua varmuuden vuoksi uusimaan tunnuksiaan ja salasanojaan suureen joukkoon verkkopalveluja varsinkin, jos hän on käyttänyt samaa tai samoja salasanoja useassa palvelussa. Lisäksi tieto oman henkilötunnuksen tai muiden henkilötietojen

peruuttamattomasta ja pysyvästä päätymisestä epärehellisten osapuolten käsiin ympä-ri maailmaa saattaa aiheuttaa uhrille henkilövahinkona korvauskelpoista kärsimystä.

Tunnistuspalvelun tarjoajan velvollisuudesta ehkäistä tietomurtoja riittävän korkeasta tietoturvan tasosta huolehtimalla säädetään laissa nimenomaisesti. TunnL 13.3 §:n

mukaan tunnistamispalvelun tarjoajan on ”huolehdittava palvelujensa henkilötietolain 32 §:ssä tarkoitetusta tietojen suojaamisesta sekä riittävästä tietoturvasta”. HenkTL

32.1 §:n mukaan ”[r]ekisterinpitäjän on toteutettava tarpeelliset tekniset ja organisa-toriset toimenpiteet henkilötietojen suojaamiseksi asiattomalta pääsyltä tietoihin – – ”. Toimenpiteiden toteuttamisessa on säännöksen mukaan ”otettava huomioon käytettä-

vissä olevat tekniset mahdollisuudet, toimenpiteiden aiheuttamat kustannukset, käsi-teltävien tietojen laatu, määrä ja ikä sekä käsittelyn merkitys yksityisyyden suojan

kannalta”.

Sen tarkastelu, minkälaisia tietoturvatoimenpiteitä tunnistuspalvelun tarjoajalta käy-tännössä voidaan TunnL 13.3 § ja HenkTL 32 §:n nojalla edellyttää, jää käsillä olevan selvityksen ulkopuolelle. Jos laissa säädettäviä vaatimuksia kuitenkin katsotaan laimin-

lyödyn, palveluntarjoajan vastuuasema muodostuu varsin ankaraksi. HenkTL:n rikko-minen luo perusteen lain 47 §:n mukaiselle rekisterinpitäjän tuottamuksesta riippumat-

tomalle vastuulle, joka kattaa jaksossa 3.4 (s. 9–) todetulla tavalla ilman lisäedellytyk-siä varallisuusvahingot ja myös kärsimyksen. Vastuun ankaruutta korostaa se, että jaksossa 4.2.2 (s. 166–) todetulla tavalla HenkTL on ymmärrettävä pakottavaksi oi-

keudeksi, joten tunnistusvälineen liikkeeseenlaskija ja haltijan väliset mahdolliset vas-tuunrajoitusehdot eivät tulisi sovellettavaksi.

Tietomurron yhteydessä saatetaan samoin kuin jaksossa 5.3 (s. 36–) tarkastellun iden-titeettivarkauden yhteydessä nostaa esiin kysymys siitä, rajoittaako palveluntarjoajan

vastuuta asiakkaan vahingosta jossakin määrin se, että tämän vahinko on palveluntar-

102 TunnL:a koskevan hallituksen esityksen mukaan tunnistusvälineenä saatetaan pitää muun muassa käyttäjätunnusta ja siihen yhdistettyä vaihtuvaa salasanaa tai sormenjälkeä ja siihen yhdistettävää PIN-koodia. HE 36/2009 s. 41.

40

joajan laiminlyönnin lisäksi – ja ennen kaikkea – seurausta sivullisen henkilön tahalli-sesta rikoksesta tai muusta vilpillisestä menettelystä. Vastaavin perustein kuin jaksos-

sa 5.3 voidaan kuitenkin päätyä lähtökohtaisesti kieltävään vastaukseen. Tietomurto on sähköisen tunnistuspalvelun tarjoajan näkökulmasta siinä määrin ilmeinen riski, että

palveluntarjoajan voidaan pääsääntöisesti edellyttää vastaavan mahdollisen laiminlyön-tinsä seurauksista kokonaisuudessaan, vaikka tietomurron tekijän syyllisyys vahinkoon onkin olennaisesti korkea-asteisempaa.

41

6 Lähteet

Aarnio, Aulis:

- Laintulkinnan teoria. Yleisen oikeustieteen oppikirja. Werner Söderström Osakeyhtiö.

Porvoo–Helsinki–Juva 1989.

Airaksinen, Manne – Pulkkinen, Pekka – Rasinaho, Vesa:

- Osakeyhtiölaki II. 2., uudistettu painos. Talentum. Helsinki 2010.

Aurejärvi, Erkki – Hemmo, Mika:

- Luotto-oikeuden perusteet. Talentum. Helsinki 2004.

Burrows, Andrew:

- Remedies for Torts and Breach of Contract. Third Edition. Oxford University Press. Ox-

ford 2004.

Bärlund, Johan:

- Reklamation i konsumentavtal. En kontraktsrättslig studie av konsumentens reklamation

som en förutsättning för att konsumenten skall kunna åberopa näringsidkarens avtals-

brott. Kauppakaari. Helsingfors 2002.

Hagstrøm, Viggo:

- Obligasjonsrett. 2. utgave. Universitetsforlaget. Oslo 2011.

Hakulinen, Y. J.:

- Velkakirjalaki siihen liittyvine lakeineen. Toinen täydennetty painos. WSOY. Porvoo –

Helsinki 1965. (Hakulinen 1965b)

- Velvoiteoikeus I. Yleiset opit. Toinen laajennettu painos. Kirjayhtymä. Helsinki 1965.

(Hakulinen I 1965)

Hallituksen esitys Eduskunnalle henkilörekisterilaiksi ja siihen liittyviksi laeiksi (49/1986 vp.).

Hallituksen esitys Eduskunnalle kauppalaiksi (93/1986 vp.).

Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi kuluttajansuojalain muuttamisesta ja eräiksi siihen liitty-

viksi laeiksi (360/1992 vp.).

Hallituksen esitys Eduskunnalle henkilötietolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (96/1998

vp.).

Hallituksen esitys Eduskunnalle velan vanhentumista ja julkista haastetta koskevan lainsäädän-

nön uudistamisesta (187/2002 vp.).

Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi väestötietojärjestelmästä ja Väestörekisterikeskuksen

varmennepalveluista (89/2008 vp.).

Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä alle-

kirjoituksista sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (36/2009 vp.).

Hallituksen esitys eduskunnalle tietoyhteiskunta-kaareksi sekä laeiksi maankäyttö- ja rakennus-

lain 161 §:n ja rikoslain 38 luvun 8 b §:n muuttamisesta (221/2013 vp.).

Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä alle-

kirjoituksista annetun lain muuttamisesta (272/2014 vp.).

Hellner, Jan – Radetzki, Marcus:

- Skadeståndsrätt. Åttonde upplagan. Norstedts Juridik. Stockholm 2010.

Hemmo, Mika:

42

- Sopimus ja delikti. Tutkimus vahingonkorvausoikeuden vastuumuodoista. Kauppakaari.

Helsinki 1998.

- Sopimusoikeus I. 2., uudistettu painos. Talentum. Helsinki 2003. (Hemmo I 2003)

- Sopimusoikeus II. 2., uudistettu painos. Talentum. Helsinki 2003. (Hemmo II 2003)

- Vahingonkorvauksen määräytymisestä sopimussuhteissa. Siviilioikeudellinen tutkimus.

Suomalainen Lakimiesyhdistys. Helsinki 1994.

- Vahingonkorvausoikeus. WSOYpro. Helsinki 2005.

Herre, Johnny:

- Ersättningar i köprätten. Särskilt om skadeståndsberäkning. Juristförlaget. Stockholm

1996.

Hoffrén, Mia:

- Julkisen hyvinvointipalvelun asiakkaan asema. Kuluttajaoikeudellinen selvitys. Oikeusmi-

nisteriön julkaisuja 2009:4.

- Tieto ja sivullissuoja. Suomalainen Lakimiesyhdistys. Helsinki 2008.

Hoppu, Esko:

- Vahingonkorvausvastuusta kauppalain mukaan. LM 1988 s. 51–65.

Häyhä, Juha:

- Ankara vastuu ja vahingonkorvausoikeuden järjestelmä. OTJP 1999 s. 81–149.

Iversen, Torsten:

- Erstatningsberegning i kontraktsforhold. Et bidrag til undersøgelsen af de i dansk ret

gældende principper for erstatningsberegning i kontraktsforhold med særlig henblik på

ikke-opfyldelse af aftaler om køb, leje og entreprise. Thomson Reuters. København

2000.

Kaisto, Janne: - Oikeustoimiopin perusteet. CC Lakimiesliiton Kustannus. Helsinki 2015.

Kaisto, Janne – Lohi, Tapani:

- Johdatus varallisuusoikeuteen. 2., uudistettu painos. Talentum. Helsinki 2013.

Kaivola, Juhani:

- Potilasvahinkolaista korvausjärjestelmänä. LM 1988 s. 527–540.

Kivimäki, T. M. – Ylöstalo, Matti:

- Suomen siviilioikeuden oppikirja. Yleinen osa. Kolmas, uudistettu painos. Toimittanut

Matti Ylöstalo. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo – Helsinki 1973.

Kivivuori, Antti:

- Työnantajan ja työntekijän vastuu. Teoksessa ”Vahingonkorvausoikeus” s. 33–51. Suo-

men Lakimiesliiton Kustannus Oy. Helsinki 1975. (Kivivuori 1975b)

- Vahingonkorvauslain soveltamisala. DL 1975 s. 266–276.

Komiteanmietintö 1936:1. Ehdotus velkakirjalaiksi y.m. Helsinki 1936.

Lehtonen, Katja:

- Pääsuunnittelijan vastuu erityissuunnittelijaa kohtaan rakennuttajavetoisessa jaetussa

suunnittelussa. BLF 2013 s. 49–119.

Liikenne- ja viestintäministeriön lausunto 26.11.2015, 2254/040/15.

Liikenne- ja viestintävaliokunnan mietintö 33/2014 vp. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi

vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista annetun lain muuttamises-

ta.

43

Lohi, Tapani: - Velvoittautumistoimet ja dispositiotoimet. BLF 2008 s. 53–93.

Mononen, Marko:

- Onko sopimusoikeudessamme yhtenäistä vastuuperustetta? LM 2004 s. 1379–1397.

- Yritysten välinen tuotevastuu. Talentum. Helsinki 2004.

Norrgård, Marcus:

- Avtalsingrepp. Om otillbörliga ingripanden i kommersiella avtalsförhållanden. Svenska

handelshögskolan. Helsingfors 2006.

Norros, Olli:

- Asiantuntijan vastuu sivullista kohtaan. DL 2007 s. 699–719.

- Determining Loss Caused by Defective Information in Investments Services. JFT 2013 s.

341–370.

- Johdatus velvoiteoikeuteen. Forum Iuris. Helsinki 2010.

- KKO 2008:31 – Voiko urakoitsija joutua vastuuseen yli välittömän sopimussuhteen? LM

2008 s. 644–655.

- KKO 2009:92 – Valmistajan vastuu veneen vahingoittumisesta. LM 2010 s. 432–444.

- Vahingonkorvaus arvopaperimarkkinoilla. WSOYpro. Helsinki 2009.

- Vahingonkorvausvelan vanhentuminen. Talentum. Helsinki 2015.

- Vastuu sopimusketjussa. WSOYpro. Helsinki 2007.

- Velvoiteoikeus. SanomaPro. Helsinki 2012.

Nyström, Patrik:

- Vahingonkorvauslain soveltaminen osakeyhtiön johtajan aiheuttamaan vahinkoon. LM

2015 s. 634–657.

Ponka, Ilja:

- Sähköinen tunnistaminen ja allekirjoitus Suomen velvoiteoikeudessa. Unigrafia. Helsinki

2013.

Pöysti, Tuomas:

- Julkisen vallan velvoite edistää sähköisen identiteetin ja verkkoyhteiskunnan infrastruk-

tuurin turvallisuutta. Oikeus 2000 s. 91–112.

Ramberg, Jan – Ramberg, Christina:

- Allmän avtalsrätt. Nionde upplagan. Norstedts Juridik. Stockholm 2014.

Routamo, Eero – Ramberg, Jan:

- Kauppalain kommentaari. Kauppakaari. Helsinki 1997

Rudanko, Matti:

- Sopimussuhteiden häiritseminen. DL 2009 s. 540–553.

Saarnilehto, Ari:

- KKO 2008:31 ja eri korvausjärjestelmät. DL 2009 s. 351–363.

- Osakeyhtiölain mukainen korvausvastuu ja rinnakkaisperiaate. Teoksessa ”Yhteisöoikeu-

dellisia kirjoituksia VI” (toim. Ari Saarnilehto) s. 63–92. Turun yliopisto. Turku 2007.

- Vahingonkorvauslain soveltaminen sopimussuhteessa aiheutettuun vahinkoon korkeim-

man oikeuden käytännön valossa. Teoksessa ”Oikeustieteen rajoja etsimässä – juhlajul-

kaisu Juha Tolonen 15.4.2001” s. 221–235. Turun yliopisto. Turku 2001.

Sandvik, Björn:

- Säljarens kontrollansvar. Skadeståndsansvarets grund och omfattning enligt köplagen

och CISG. Åbo Akademis förlag. Åbo 2004.

- Voidaanko kontrollivastuuta pitää sopimusoikeuden yleisenä vastuuperiaatteena? Kont-

rollivastuun kehitys ja asema sopimusoikeuden järjestelmässä. LM 2014 s. 651–674.

44

Saranpää, Timo:

- Casus mixtus cum culpa -periaate osana vahingonkorvausoikeuden järjestelmää. OTJP

2015 s. 271–341.

Saxén, Hans:

- Skadeståndsrätt. Åbo Akademi. Åbo 1975.

Ståhlberg, Pauli – Karhu, Juha:

- Suomen vahingonkorvausoikeus. Kuudes, uudistettu painos. Talentum. Helsinki 2013.

Viljanen, Mika:

- Kaksi tai kaksi ja puoli vastuuperustetta: Sopimusvahingonkorvauksen perusteiden jäljil-

lä. Teoksessa ”Oikeuden avantgarde – Juhlajulkaisu Juha Karhu 1953 – 6/4 – 2013” s.

407–426.

Virtanen, Pertti: - Vahingonkorvaus. Laki ja käytännöt. Edita. Helsinki 2011.

Wuolijoki, Sakari:

- Luottolaitoksen johdon korvausvastuu. LM 2011 s. 1428–1447.

- Verkkopankkitoiminnan oikeudellinen sääntely. LM 2005 s. 234–258.

Wuolijoki, Sakari – Hemmo, Mika: - Pankkioikeus. 2., uudistettu painos. Talentum. Helsinki 2013.

Yhteystiedot PL 313

Itämerenkatu 3 A 00181 Helsinki puh: 09 69 661

fax: 09 6966 410 www.viestintävirasto.fi