HARVA TIETÄÄ MAITOPURKIN ATOMEISTA
Etelä-Pohjanmaan Opisto
Kirjoittamisen opintolinja 2014–15
Toimittaneet: Hanna Virtakangas & Jonna Luostarinen
Taitto: Hanna Virtakangas ja Tero Hannula
Kansi: Tero Hannula
© Hanna Virtakangas, Jonna Luostarinen, Jenniina Järvi, Sara Saarela,
Sara Loppi, Jutta Tiensivu, Ida Kalliomäki, Aurora Piirto
SISÄLLYS
.......................................................................Esipuhe
..........................Jenniina Järvi: Ekologisesti epäilyttävä
...................................Sara Saarela: Supermarket 2014
.......................Hanna Virtakangas: Mammuttimarkkinat
..................................Sara Loppi: Makkaran identiteetti
............................Jutta Tiensivu: Luomu ois tätä päivää
..............Ida Kalliomäki: Marketti kaksituhattaneljätoista
.........................Jonna Luostarinen: Super Market 2014
........................................Hanna Virtakangas: Kaikkeus
....................................................Aurora Piirto: Ympäri
.......................................Ida Kalliomäki: Apostolinkyyti
.........................................Jonna Luostarinen: Matkalla
....................................Sara Saarela: Aamusta aamuun
..................................................Sara Loppi: Sivistynyt
ESIPUHE
Luova kirjoittaminen on kuin matka. Se on matka tuntemattomaan tutuissa
maisemissa. Toiselle lähtö on hankala ja toiselle matkan varrella kohdatut
haasteet ja esteet koituvat suuriksi ongelmiksi – toisille ne eivät ole ongelmia
lainkaan. Matka itsessään on joka kerta uusi, ja jokainen kulkee sen omilla
askeleillaan, omaan rytmiinsä jättäen polulle jälkiä ajasta ja itsestään.
Syksyllä 2014 Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjan
opiskelijat tutustuivat Allen Ginsbergin ja Juha Seppälän supermarketteja
käsitteleviin teksteihin, joiden syntyvälillä on vuosikymmeniä muutosta ja
elämää. Nyt oli meidän vuoromme kirjoittaa oma näkemyksemme
nykyaikaisista supermarketeista.
Kirjoittamista edelsi keskustelu, mikä se supermarket sitten tänä
päivänä oikein on. Onko se kertakäyttökulttuurin ja kulutushysterian alku?
Saako sieltä pelastuksen elämäänsä vai onko se suuri ja mahtava Isoveli, joka
seuraa ja valvoo käyttäytymistämme? Onko marketti vain yksi kirottu fobioiden
syntypesäke, jossa käytöksemme muuntuu kirjoittamattomien sopimusten
mukaiseksi varovaiseksi olemiseksi? Jokaisella meistä oli asiasta oma
näkemyksemme ja kokemuksemme, jotka sitten kirjoitimme omaksi ja muiden
luettavaksi.
Omanlaisensa matka oli pastissiharjoitus, jonka luokkamme teki
Antti Hyryn novellin Maantieltä hän lähti (1958) pohjalta. Novelli on hyvin
monitulkintainen, mikä mahdollisti hyvin erilaistennäkemysten synnyn.
Turvallisesti voitaneen kuitenkin sanoa sen käsittelevän otsikkonsakin
mukaisesti matkaa sekä erilaisia mittasuhteita ja näkökulmia.
Entä mikä sitten on pastissi? Yrjö Hosiaisluoma määrittelee
kirjassaan Kirjallisuuden sanakirja pastissin seuraavasti: ”Toisen taiteilijan tai
toisen ajan tyyliä yleensä tahallisesti – usein parodisessa tarkoituksessa –
jäljittelevä teos. Jäljittely tai mukailu voi kohdistua yksittäisiin lauseisiin,
motiiveihin, kielikuviin, episodeihin jne. – – Parhaimmillaan pastissi voi
kuitenkin olla myös taidokas parodia tai satiiri. Pastissin tarkoituksena ei ole
7
huijata, vaan kysymyksessä on avoimesti kirjallisuuden inspiroima
kirjallisuus.” (Hosiaisluoma, 2003, 689–690)
Pastissiharjoituksen tarkoitus tuli kaikille selväksi: raamejaan oli
venytettävä, omista mukavuusalueistaan luovuttava ja mukaan oli kopattava
tunnettujen kirjailijoiden tyylejä. Huolimatta siitä, että kyse on
tyylimukaelmista ja omasta versiosta Hyryn novellin tapahtumista, kuuluu
jokaisessa tekstissä silti tekijänsä oma ääni. Se kaunis ääni, joka soljuu riviltä
riville, sitoo toisiinsa lauseita ja kirjaimia. Ääni, joka tekee tilaa vieraalle, mutta
joka ei milloinkaan jää varjoon, vaan nousee kaiken läpi vahvana ja äänekkäänä.
Se ääni kertoo Sinulle hänen kulkemastaan matkasta.
Maantie kuljetaan alusta loppuun – ja jokainen meistä pääsi perille.
Jonna Luostarinen & Hanna Virtakangas
Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinja 2014–15
8
Supermarketista hän lähti
EKOLOGISESTI EPÄILYTTÄVÄJenniina Järvi
Ostoslistassa lukee: ”Kuka olen?” Vastausten valikoimaa levittäytyy edessäsi
hyllyriveittäin: lihatuotteet, leivät, kosmetiikka… Tietenkin tulisi valita vapaan
kanan munat, ottaa huomioon tehotuotetun jauhelihan tunteet ja sanoa
sisäfileelle, että tiedostaa sen yksilöllisen identiteetin ja kunnioittaa sitä. Ethän
halua, että koriasi skannaavan kanssakuluttajan katse armotta lyö
viivakoodiksesi ”ekologisesti epäilyttävä”? Et tietenkään, mutta mitä jos mielesi
siitä huolimatta tekee soijarouheen sijaan sianlihaa? Olet siis kahden tulen
välissä. Mutta niin oli toisaalta sikakin kahden putken välissä. Ikävä vain, että
valitsitpa miten tahansa, et vapauta sen serkkua, korkeintaan omatuntosi.
Uskotko selvinneesi ruokapuolesta jättämättä jättimäisiä
hiilijalanjälkiä? Sehän mukavaa. Kuules syyllisen näköinen neiti siellä
leipähyllyllä, tajusithan tahtovasi koriisi vain terveellistä täysruista? Edes
haaveilematta vaaleasta leivästä, jonka voitelet Nutellalla? Onneksi olkoon! Nyt
voimmekin siirtyä seuraamaan tiedostavan nuoren äidin kamppailua: minkä
merkkinen talouspaperi taas tarkoittikaan, että on hyvä vanhempi, jonka ei
tarvitse huutaa sotkusta, koska ympäristöystävälliset norsut siivoavat sen
vaivattomasti. Ja jos vain vielä muistat oikeanmerkkisen pesuaineen, räjähtää
varmasti lika, eikä sinun pääsi. Etkä edes tarvitse viiniä vitutukseen, lasia per
huone, vaan nautit siivoamisesta aivan yhtä paljon kuin naapurin tarmokas
Tuula. S e i s s i n ä
suurperheen äiti siellä! On yleisesti tunnettu tosiasia, että mikäli tahdot turvata
lastesi menestyksekkään kiipeämisen ylös sosiaalisen pyramidin kylkeä, et voi
ostaa tuollaisia tavallisen näköisiä tennareita. Vain sivustaan ommeltu tähti
takaa tehtävän vaatiman pidon. Ja toki sama pätee myös sinuun itseesi. Ohita
siis vaaterekit, koska halpaa mutta hienoa eivät työpaikankaan sosiaaliset
pelisäännöt tunne. Täytyy siis vain olla tarkkana. Sellaisen selkärepun, jota
tarvitaan käytävien kettulaumaan sulautumiseen, saa kyllä ostaa vaikka
13
täältäkin. Kauniiden kuvien alla loputtomasti purkitettuja lupauksia siisteissä
riveissä. Sinäkin, hurmaavien korkokenkien päälle huolella rakennettu, noin
kaksikymppinen olemus, varmasti mietit parhaillaan, mahtaako valo tulla
lampuista vai niistä. Monenmoista magiaa sitä pieneen purnukkaan mahtuukin.
Esimerkiksi, isovelivoide valvoo, että saat täydellisen ihon. Ja vaikka tiedät,
ettei kuvanmukainen lopputulos kuulu kauppaan (Maybe it`s Photoshop), se ei
vaikuta ostopäätökseen. Tärkeintähän on, että sielusi peilit on oikein rajattu,
itseluottamus ihollasi huolellisesti häivytetty. Jokainen vastaantulija on
varteenotettava ostaja, mutta minuutta markkinoidessa neuvoisin suosimaan
piilomainontaa. Tai kenties sinulla onkin ollut
biologista arpaonnea ja pääset kevyemmällä markkinointistrategialla. Jos
sinäkin olet tuollainen, parhaillaan deodoranttien edessä seisova,
nahkasalkkuinen mieshenkilö, sen kun vain suihkautat ihollesi jotain sellaista,
että enkelitkin putoavat. Ja totta kai saat koskea, jos kravattisi vain on
luonnonmateriaalia ja tuoksut tarpeeksi kalliille vallalle. Sanottakoon, ettei
siihen riitä tunnettu jalkapalloilija, tarvitaan vähintään kreikkalainen jumala.
Niitä taas ei myydä täällä. M u i s t u t t a i s i n
vielä, että ennen kuin astuu ulos tästä valintojen labyrintista, jossa on
elämänpituiset, kiiltävät lattiat, kannattaa muistaa kumppanille reilunkaupan
ruusut. Niissä on huumaava hyveellisyyden tuoksu.
Sillä kyllähän sinä tiedät, että olet maksukuittisi summa.
14
SUPERMARKET 2014Sara Saarela
Kaupassa on pitkä jono. Kassa on kanslia, sieltä saa vuoronumeroita ja jono
ottaa, yksi kerrallaan, siirtyvät toistensa taakse. Toppatakki painaa ja puristaa,
se polttelee kuin saunan kiuas ja maha kaikuu kuin piha, kerrostalon etupiha
niin varhain aamulla, kukaan ei ole vielä noussut mutta pian kaikki heräävät,
kaiku kasvaa isoksi ja litistää talot. Tarjoilua tai ilmastointia täällä ei ole. Ota
toppatakki pois, nieleskele.
Kassan takana on rivi huoneita, ne ovat armeijassa ja seisovat ryhdikkäinä, rinta
rottingilla, avaavat ovensa aina kun saavat käskyn, kun uusi vuoronumero tulee.
Huoneilla on nimet: Lääkäri, Apteekki, Sosiaalihuolto ja Mielenterveystoimisto.
Niitä on turha kutsua nimeltä, ne eivät tottele tai liiku, vaikka kuinka kutsuisit,
vaikka kuinka maanittelisit, lupaisit, kerjäisit, tse tse. Niiden isäntä istuu siellä
huoneessa ja painaa nappia kun on sinun vuorosi tulla. Istu alas ja odota. Nyt
on ruuhkaa.
Vuoronumero 148, huutaa kassa. Antaa astian, jolle keräät kaikki näytteet,
päästä varpaisiin, sisältä ja ulkoa. Mene Lääkäriin, ja kun tulet ulos paksu nippu
reseptejä kourassasi, jätä ylijääneet näytteet kassalle. Ne kaupataan illalla, kello
kuuden jälkeen ne kootaan kaikki kauppakärryihin, -50 % keltainen tarra niiden
takapuoleen, tarkasti keskelle.
Mene kotiisi, avaa Facebook, seuraa tilannetta. Kyllä sinunkin kyntesi, hiuksesi,
ulosteesi ja virtsasi lopulta kauppansa tekevät, kirjoittavat sanomalehtiä,
bestsellereitä, keksivät uusia hoitokeinoja ja tekevät yliopiston tohtorit viisaiksi,
antavat kauppojen kiikuille vauhtia, ne kiikut jotka kurottelevat taivaalle edestä
ja takaa. Sinullakin on tarkoitus tässä kaikessa, älä huoli. Meillä kaikilla on
merkitys.
15
MAMMUTTIMARKKINATHanna Virtakangas
Istun autossani Citymarketin parkkipaikalla jo yhdettätoista minuuttia. Käteni
puristavat rattia edessäni ja yrittävät siirtää ahdistuksen muualle. En halua
päästää irti, koska jos teen niin, en pysty hallitsemaan käsieni vapinaa. Vielä
kotoa lähtiessäni olin niin varma, täynnä päättäväisyyttä ja uskoa itseeni. Nyt
kauhu on jälleen vallata minut. Ehkä voisin pyörtää vielä kotiin ja palata
kauppaan ensiviikolla hiljaisemmalla ajalla, kun norsupäivät ovat vihdoin
ohitse? Ei, en voi tehdä sitä. Lupasin käydä kaupassa hänen puolestaan, koska
en osannut sanoa ei. K-supermarkettiinkaan en voi mennä. En ole tarpeeksi
super siihen kauppaan. Siwan myyjät taas ovat yrmeitä ja ilkeän näköisiä.
Näyttävät siltä, että puraisevat pääni irti minä hetkenä hyvänsä. Muut kaupat
ovatkin liian kaukana kotoani. En uskalla lähteä niin kauas linnakkeeni
suojasta. Muistinkohan varmasti laittaa oveni lukkoon?
Astun huterin askelin ulos turvasta. Avainnippu kädessäni kilisee
kovaäänisesti, kun yritän saada tungettua sitä takkini taskuun. Pysähdyn oville
saapuessani, kun todellisuus lyö minua kasvoihin musertavalla voimalla.
Naamioin epäröintini poimimalla maasta karkkipaperin ja toimittamalla sen
läheiseen roskakoriin, mutta silmäni eivät irtoa hetkeksikään näystä edessäni.
Automaattiset liukuovet. Hetkellinen ryhdistäytymiseni alkaa murentua jälleen.
Mitä jos ovet eivät aukeakaan, kun yritän kulkea niistä läpi? Mitä jos jäänkin
vain hölmönä ovien ulkopuolelle heilumaan ja huitomaan, jotta pääsisin sisään?
En halua edes ajatella, kuinka noloa se olisi. Tai mitä jos oviin tuleekin tekninen
vika juuri kun olen kulkemassa niiden lävitse? Mitä jos ne läimähtävätkin
takaisin kiinni kesken aukeamisen ja liiskaavat minut väliinsä?
Kiinni. Auki. Kiinni. Auki. Liimaudun kiinni ohikulkevan miehen
selkään kuitenkaan koskettamatta häntä. Hänen deodoranttinsa on pettänyt.
Valitsen kahdesta pahasta pienemmän. Nopeus, jolla ovet läimähtävät aina
kiinni, verrattuna siihen kuinka hitaasti ne aukeavat, hirvittää minua. On
kuitenkin liian myöhäistä pyörtää. Pelastava enkelini saattaa minut
16
loukkaantumatta läpi giljotiinin. Käy mielessä, että mitä jos mies olisikin ollut
Lucifer, joka oli tullut saattamaan minut kuolemaani. Ei hän onneksi ollut.
Jättäydyn nopeasti taaksepäin heti ovista selvittyäni. Etenemiseni
näyttää hassulta, koska yritän pitää väenpaljoudessa vähintään puolentoista
metrin välimatkan jokaiseen ihmiseen. Citymarketin kiikkerät kulkuportit eivät
onneksi herätä minussa samanlaista kauhua kuin ulko-ovet, vaikka nekin ovat
automaattiset.
Suoristan ruttaamani ostoslistan ja tihrustan, mitä siinä sanotaan.
Aloitan helpoimmasta. Kurkkuja on vain kahdenlaisia: ulkomaalaisia ja
suomalaisia. Nappaan taskustani pienen läpinäkyvän pussin, jonka avulla
poimin yhden kaukaisimmista kurkuista. En halua koskea muiden ihmisten
käpälöimiin kasviksiin, ja kaupan pussirullateline kirkuu bakteerivaarasta jo
seitsemän ja puolen metrin päähän.
Säpsähdän rajusti ja jähmetyn, kun joku hipaisee olkavarttani ohi
pyyhältäessään. Myös selkäpiitäni pitkin valuva hiki tekee äkkijarrutuksen kuin
hirvikolarin välttääkseen. Olen varma, että sydämeni pysähtyy hetkeksi silkasta
kauhusta, mutta lähtee sitten taas muljahtaen jatkamaan jumputustaan.
Rauhoitu, Miisa, selviät tästä kyllä.
Poimin seuraavaksi listalta hernekeiton ja viisi tonnikalapurkkia.
Ensimmäinen ei tuota ongelmia, koska listani on tarkka sen suhteen: Jalostajan
hernekeitto. Tonnikala sen sijaan osoittautuu painajaiseksi. Hyllystä löytyy
kuutta erimerkkistä tonnikalaa. Mietin hetken, ostaisinko kaikkia yhden, mutta
sitten ymmärrän, että eihän se käy. Listassa lukee viisi tonnikalapurkkia, ei
kuusi; jokin valmistajista tulisi jättää pois, mutta mikä? Entä jos jättäisin pois
juuri sen, joka on hänen suosikkinsa? Mutta jos se olisi suosikki, eikö se
mainittaisi listassa? Entäpä sitten pitääkö kalan olla öljyssä vai vedessä?
Sitäkään ei mainita. Tai ehkä kastikkeessa? Jos niin, niin millaisessa
kastikkeessa? Tomaatti-, chili-, tilli-, sataya-, sweet&sour- vai italialaisessa
kastikkeessa? Hiutaleina vai paloina?
Hieron väsyneenä ja turhautuneena kasvojani. Onnistun vain vaivoin
estämään sormiani lipumasta hiuksiini, joita ne kovasti halajavat päästä
kiskomaan. Se on tapa, josta olen yrittänyt oppia pois, vaikka hiusten
repimisestä aiheutuva kipu selkeyttääkin ajatusteni kulkua.
17
Purkki A(bba) maksaa enemmän kuin purkki C(alvo) tai
E(uroShopper), mutta purkki M(enu) on kaikista halvin, kun verrataan saatua
kalamäärää sen hintaan. Sitten löytyisi vielä purkit P(irkka) ja J(ohn West),
jotka ovat tarjouksessa. Onko kaikkein kallein laadukkain ja siten paras?
Katsotaanko minua kieroon, jos ostan halvimman – tai toisaalta taas
kalleimman? En halua, että minua katsotaan kuin köyhää pientilallista, mutta
en myöskään kuin upporikasta merkkielitistiä. Onneksi keksin tyydyttävän
ratkaisun. Lasken nopeasti päässäni keskiarvoisen hinnan tonnikalalle ja
nappaan viisi tuotetta sitä lähimmäksi osuvan hintalapun takaa kärryihini.
Ennen kuin poistun hyllyltä, järjestän vielä jonojen ensimmäiset purkit
tasaiseksi riviksi ja suoristan repsottavat hintalaput.
Mitä kauemmin vietän kaupassa, sitä varmemmin tunnen ihmisten
katseet niskassani. Ne poraavat tuomitsevia reikiä ihooni, haluavat valuttaa
niiden kautta kaiken epäsovinnaisen sisältäni. Tunnen kuinka keuhkoni
painuvat entistä enemmän kasaan ahdistuksesta. Rintaani puristaa. Kuulen
selkeästi korvissani heidän myrkylliset sanansa.
Nappaan jonkun hetkeksi hylkäämät tyhjät ostoskärryt, koska tajuan,
että voin käyttää kärryjä suojaavana puskurina ihmisvirrassa. Pahoittelen
mielessäni niiden oikealle omistajalle. Mutta nyt kärryissäni on vain muutama
tavara. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa kori? Näytänkö typerältä työnnellessäni
lähes tyhjää kärryä ympäri kauppaa? Ratkaisen ongelman nappaamalla
viereisestä hyllyrivistä paketin näkkileipää ja keksejä ja liukenen nopeasti
paikalta, ettei kärryvarkauttani huomattaisi.
Kahdentoista minuutin jälkeen löydän viimein tieni kassoille. Jouduin
valitsemaan liian monta kiertotietä, koska läpipääsemättömät ihmismuurit
tukkivat tieni. Kauppa on niin iso, että sinne voisi perustaa pienen lentokentän.
Mutta eiväthän lentokoneet osaa laskeutua labyrinttiin. Asetun jonoon, mutta
kun tunnen hetkeä myöhemmin taakseni asettuvan miehen hengityksen
niskassani, puristan silmäni kiinni ja käteni nyrkkiin. Älä tule noin lähelle!
Pitkät kynteni painautuvat kipeästi kämmenieni pohjaan. Kipu auttaa minua
keskittämään tunteeni ja pitämään minut kasassa.
Myyjä tervehtii minua iloisesti, ei tekaistun monotonisesti niin kuin
myyjät yleensä. Suon hänelle hiljaisen hein, vaikka tavallisesti vain
18
nyökäyttäisin päätäni hieman. Häpeän saman tien, kun kuulen, miltä tuo
kolmikirjaiminen sana kuulostaa päästessään ulos rohtuneiden huulteni välistä.
(Mistä tuleekin mieleeni, että unohdin sen ainoan asian, mitä tulin tästä
kaupasta itselleni hakemaan: huulirasvan.) Osaan jo nyt sanoa, että tapa, jolla
hein sanoin, pyörii varmasti loppumatonta ympyrää mielessäni, kun yritän
illalla saada unen päästä kiinni. Todennäköisesti kaikki äänenvoimakkuudesta
äänenpainoon ja kasvonilmeisiin tulee vainoamaan mieltäni vielä vuosienkin
jälkeen, kun muisto varoittamatta ja sattumalta palaa mieleeni. Selviydyn
kassatilanteesta jotenkuten ja lähestulkoon juoksen pihalle kaupasta.
Vaatteeni ovat läpimärät kylmästä hiestä. Autossa olen turvassa.
Katson itseäni taustapeilistä ja näen kalpean, huonovointisen naisen
heijastuksen. Keinutan yläruumistani keinuvin, edestakaisin liikkein ja kiedon
käteni ympärilleni ja puristan sitten tiukasti. Keinutan. Keinun. Tuuditan itseni
takaisin oman yksinäisyyteni kehtoon.
Selvisin.
19
MAKKARAN IDENTITEETTISara Loppi
Tästä lähtien kynnän perunat maahan ja nyhdän voikukkia lisukkeeksi,
unohdan ylähyllyn lehdet vain voidakseni todeta viikon kuluttua, että
nykymaailmassa kaikki lupaukset unohtuvat ennen kuin niitä on edes annettu.
Kunnia on elokuvien lohdullisia maailmoja varten. Minulta on viety jotain, en
tiedä vielä mitä, mutta ainakin huumorintaju joksikin aikaa.
Niistä ovista käveli silloin sisään paljon positiivisempi minä. Valmiina
lastaamaan kärryyn kaikkea mitä aikuinen ihminen viikonlopun rattoisille
tunneille tarvitsi. Liike oli kotimatkalla tullut yllättäen vastaan ja olin silloin
ajatellut riemuissani, että vihdoin tajusivat rakennuttaa tämänkin tien varteen,
niin ettei tarvinnut enää kurvata ylimääräistä keskustaan. Hiukan outo sininen
halli se oli ollut ulkoa päin. Liikkeen tunnus täysin vieras, mutta mitäpä minä
siitä välitin. Sisäpuolella aloin jo hiukan hämmentyä.
”Tervetuloa hyvä herra!” huudahti myyjä päällään vaaleanpunainen
essu ja päässään kissankorvat, joiden pinkki sävy riiteli valkeiden suortuvien
kanssa. Naisen kasvot olisivat yhtä hyvin voineet olla valetut valkeasta kivestä ja
silmät metallista. Hän oli niin uhkaava, että asiakkaana teki mieli pyytää
välittömästi anteeksi.
”Aiotteko kauankin seistä siinä, tuolta pääsee myymälän puolelle”,
ilmoitti nainen jurosti ja avasi jonkun niistä väärinpäin luettavista pokkareista,
joita nuoret nykyään lukivat.
Hän tarkoitti melko tavallisen näköistä sisääntuloa, jollaisia
marketeissa on kassojen ja eteisaulan tilasta tuotteiden luokse. Nappasin
ostoskorin ja marssin hivenen loukkaantuneena, mutta ostoksiin jo keskittyen,
sisemmäs ja tapasin normaalilta paikaltaan lehtihyllyn, elokuvaosaston ja
vaatteet rekeillä. Menin ohi, vaatteita en jaksanut katsella kuin kerran vuodessa.
Ruokaosasto tuli urheilutarvikkeiden jälkeen. Silloin hämmennys vaihtui
epäilykseen. Miksi tunnuin olevan ainoa koko kaupassa myyjän lisäksi?
Hiljaisuus paukkui korvissa. Täällä ei soitettu musiikkia niin kuin kaupoissa
20
yleensä. Lihatiskillä jäin hetkeksi kuolaamaan sisäfileen perään, mutta kukaan
ei ilmestynyt sitä punnitsemaan. Maistiaiset olivat loppuneet kesken, mutta
kukaan ei tullut laittamaan uusia esille. Tarttuessani suivaantuneena
makkarapakettiin se alkoi äkkiä huutaa.
”Mitä helvettiä! Sinä et taida tietää mitä meissä on!”
”Tai sitten et vain välitä paskan vertaa”, vastasi toinen eines hyllystä ja
moni saman sorttinen kommentti synnytti jauhopötkylöiden kesken kokonaisen
keskustelun, joka olisi voinut olla suoraan Kuningaskuluttajasta.
Myyjä kassalla katsoi vinoon, kun olin lentänyt hänen niskaansa
tehden sadan metrin ennätyksen pikajuoksussa.
”Mitä nyt, hyvä herra? Käsittääkseni ette ole vielä löytänyt sitä, mitä
tulitte hakemaan. Niin kauan kuin se on hyllyssä, mitä järkeä teidän on lähteä?”
”Hakemaan? Minä. En… en puhuvaa…”
Viimeinen asia, jonka sen jälkeen muistin, oli outo ryömivä ääni takaa,
ja se kun kylmä lattialaatoitus kalautti kalloa niin, että tajunta lensi korvasta.
Kun heräsin, makasin edelleen kassan edessä. Myyjä oli ehtinyt jo
lukea pokkarin numerosta päätellen neljä kirjaa, ja ostoskoriin kauhuissani
pudottamani makkarapaketti ilmoitti, että olin onnekas, sillä maito olisi
tällaisen ajan sisällä jo mennyt happamaksi.
En viitsinyt menettää tajua uudestaan, mieli teki. Kuten kaikki
kovaonniset sankarit, minäkin olin ajatellut ja sydämellisesti toivonut, että
kaikki oli vain sitä pahaa unta.
”On täällä sänkyjäkin, joissa nukkua, hyvä herra”, sanoi myyjä
kynsiään pureksien, silmät tiukasti kirjansa sivuilla.
”Miten huomaavaista…” Lähdin oville hymyillen niin että suupieliin
sattui. Välillä pysähdyin ottamaan tukea seinästä. Makkarapaketti huusi
nimittäin perääni. Se oli vihainen, koska en palauttanut sitä paikalleen. Olisi
kysynyt sitä henkilökunnalta tiskin takana. Myyjän velvollisuuksiinhan
sellainen kuului.
Ei kun hetkinen? Mitä ihmettä päässäni liikkui? Ei, hetkinen! Selvä,
tätä siis tarkoitetaan loppuun palamisella, kyllä, sitä tämä on, nyt vain äkkiä
ovesta ulos, auton ovi auki, kotiin!
21
Ovi auki? Ei, ovi ei auennut, siis kaupan ovi. Kaivoin silmät
pakokauhusta sumentuen kellon esiin. Sulkemisaika oli mennyt jo ajat sitten.
Silti kaupassa oli valot päällä ja myyjä, vilkaistessani karvat pystyssä olkani yli,
edelleen istui kassalla vailla mitään aietta lähteä pois. Ainoa asia, mikä liikkui,
oli käsi kirjan sivuilla. Pian toivoin, ettei mikään muu olisi liikkunut. Sillä tuskin
olin kauaa tuijottanut näkemääni vailla pakomahdollisuutta, kun se ryömivä
ääni palasi. Eri suunnasta kuin myyjä, suoraan ovien takaa, joita vasten nojasin.
Jokin musta kolkutti niihin.
”Oh, tervetuloa!” myyjä huudahti niin pirteästi, että sitä ei ollut
uskominen. ”Ovi ei ole lukossa, Siivooja.”
Olin tervehdyksen aikana ehtinyt tulkita näkemääni lasin läpi jo
liiaksi. Oli aika jälleen kerran halata lattiaa, tällä kertaa en lyönyt päätäni.
Saatoin kiduttavan hetken nähdä, miten jokin musta ja epämääräinen tuli
sisään ja kiersi minut hitaasti ryömien. Siivooja? Ei, pikemminkin ylikokoinen
musta painajainen. Nousin, sillä jokin valonpilkahdus sattui ajatuksiini. Ovi oli
juuri äsken…
Kuului kalahdus ja naksahdus. Kahva ei suostunut enää
liikahtamaankaan.
”Hyvä herra? Te ette ole vielä hakenut ostoksianne”, myyjä totesi takaa
taas yhtä yrmeänä kuin aiemmin.
”Jos haen ostokseni, pääsenkö ulos?”
”Täältä on vaikeaa löytää sitä mitä todella tarvitsee, kuten mistä
tahansa muualta, siinä menee hetki kun etsitte, mutta kyllä, sitten pääsette
ulos.”
”Mikä tämä paikka on?” kysyin nyt hysteerisenä.
”Hyvä herra, ettekö lukeneet oven infotaulua?” Myyjä pyöräytti
kellertäviä silmiään ja siirsi ne takaisin pokkariinsa. Pieni toivoton huokaisu oli
havaittavissa.
”Näytänkö minä siltä, että tietäisin mikä tämä paikka on!”
Myyjä ei kuitenkaan enää vastannut. Nappasin lähimmästä penkistä
kiinni, aioin paiskata sen voimieni takaa oven lasiin. Tuolla kaukana
parkkipaikan ilta-auringossa oli auto ja pelastus. Taas kuului kalinaa. Ylhäältä
rämähti voimalla murtosuoja peittäen kaiken näkyvyyden ulos.
22
Alkoi elämä nauravien lehtien kanssa, jotka tiesivät kertoa miten kärjistetysti
niiden toimittaja asiansa ilmaisi. Suklaan, joka valitti kaikkea sitä vääryyttä, jota
sen valmistuksen eteen oli tehty. Niiden iänikuisten makkaroiden kanssa, jotka
tuntuivat ottaneen minut ensitapaamisen johdosta silmätikukseen ja
tietokoneiden, jotka ivasivat, jos niitä edes lähestyi. Kuulemma oli turha syytää
sellaista määrää rahaa asiaan, joka ei koskaan maksaisi itseään takaisin ja
hajoaisi puolessa vuodessa.
Olin pitkään yrittänyt löytää sitä, mitä todella etsin, mutta myyjä
katsoi kassalla joka kerta yhä enemmän vinoon, kun raahasin vastahakoista
kulutustavaraa hänen eteensä. Paniikki oli muuttunut jo apatiaksi, toivo
synkäksi pessimismiksi. Päivien kulu melkein nauratti. Ehkä minä kohta
heräisin. Eihän tämä ollut totta ensinkään. Toisaalta kuka siellä kotona
odottaisi? Töissä pitäisi olla, ehkä ne siellä huomaisivat minun kadonneen maan
päältä. Ei, tämä ei ollut totta, kohta herään.
Kaikella oli siinä kaupassa mielipiteensä, jokainen esine syytti
kulutusyhteiskuntaa olemassaolostaan.
”Onko olemassaolo teille niin kamala asia?” huomasin kysyväni yksi
päivä kuunneltuani syyllistämistä vielä normaalia enemmän.
”Ei sinänsä”, vastasi pitsa. ”Kun ei ajattele liikaa, niin elämä on niin
mukavaa.”
”Koska ihmiset eivät ajattele, me aloimme ajatella heidän puolestaan”,
aloitti perunasalaatti paatoksella.
”Eikö tuo nyt ole hieman mustavalkoista?” kysyin tympiintyneenä.
Tiesin jo, että oli turha kysyä, miten ruoan oli mahdollista ajatella. Ne
loukkaantuivat siitä vain vielä enemmän ja taas olisi yksi osasto enemmän
vihamiehiä. Riitti että makkaroiden nurkkaus piti jo suoranaista mykkäkoulua.
Hetken osastolla oli hiljaista.
”Jotkut ajattelevat, mutta silti mitään ei tapahdu, voitko kieltää,
makkarafriikki?” hampurilainen heitti ääni uhkuen kapinaa.
”Ettekö voisi jo unohtaa sitä!” pyysin haukotellen.
”Pirussa emme!” karjui Hiillos jostain hyllyrivin takaa.
Kauaa en ehtinyt murehtia kurjaa elämää minne ikinä jäinkään märehtimään,
sillä aina se ryömivä otus ilmestyi jostain. Mörkö tai mikä lie. Ei antanut
23
yölläkään nukkua rauhassa. Tavaksi tuli jäädä kassoille, joiden luona myyjä
oleili, ainoa ihminen painajaisessani. Nainen ei paljoa puhunut, vain Siivoja
tuntui häntä kiinnostavan. Kuten monesta muustakin asiasta, tiesin, että oli
turha kysyä.
Kunnes eräänä päivänä myyjä alkoi puhua itse. Olin sinä päivänä
Siivooja kintereilläni juossut läpi kaupan etsien vimmatusti jotain
mahdollisimman vähäpuheista syötävää ja kaatanut vahingossa rekillisen
vaatteita mörön päälle. Ne olivat huutaneet kirouksia perääni, mutta vaienneet
sitten ihme kyllä. Siivooja oli ilmeisesti hävittänyt ne jonnekin, sillä en koskaan
enää nähnyt sitä rekkiä. Myyjä oli käskenyt takaa-ajajani rauhoittua ja mennä
nukkumaan. Minä taas romahdin hiukset pystyssä istumaan liukuhihnalle
vastatusten myyjää. Nakersin hetken hiljaisuudessa korppua. Sen toverit
kirosivat toimituksen pussissaan. Päälle vielä syljeksivä lähdevesipullo ja haluni
olivat varsin lopussa.
”Oletko väsynyt tähän?” myyjä tokaisi pokkarinsa takaa.
Vetäisin korppuni väärään kurkkuun.
”Anteeksi kuinka?” sain kysyttyä kakomisen joukosta.
”Oliko siinä jotain epäselvää, kysymyksessä?” Myyjä loi taas yhden
vinon katseen sivujen yli.
”Epäselvää? Vaikutanko jotenkin väsyneeltä?” huomasin hykerteleväni
hiukan.
”Pikemminkin kannibaaliselta, julmuri”, itkivät korput vieressäni.
”Missä välissä minusta korppu on tullut!” karjaisin pussiin. ”Sillä
kannibaali voi olla vain syömällä lajikumppaneitaan. Ihanaiset
täysjyväkorppuseni sokerilla, nam. Teidän syömisenne ei minusta kannibaalia
tee.”
”Rauhoitu hyvä mies ja ota henkonen”, pyysi ystävällisesti jokin
kaapissa pääni yläpuolella.
”En polta.”
”No sitten, voin esitellä pari toveria tuolta limsahyllyn takaa…”
”En juo.”
”Nyt te valehtelette”, myyjä sanoi ja hihitti jollekin iänikuisen pokkarin
sivulla.
24
”Ja helvettiäkös se teille kuuluu!” karjaisin.
Korput alkoivat rukoushetken kääreessään. Yksi kehotti rohkeuteen
vastoinkäymisten ja turmion hetkellä.
”Älä ala kovistelemaan viljatuotteiden edessä. Eikö ole ihan tarpeeksi
kamalaa, että syöt heidät ja kaiken lisäksi maksamatta”, pakasteet huusivat
altaistaan.
”Aika uskomatonta tämä”, minä totesin myyjälle haukaten korppua.
”Miten sen ottaa.”
”Oletko tosissasi?” Tuijotin myyjää niin kauan, että tämä vihdoin laski
pokkarin liukuhihnalle.
”Minä olen täällä vaanimassa elämästään hairahtaneita. Maailmalle
sokeita, itseään täynnä olevia ja massiivisen välipitämättömyyden takana
piilottelijoita. Siinä vastaus kysymyksiisi, turha ruveta kyselemään, että miksi
kerron ja mitä se tarkoittaa, ota tämä vaikka epäreiluna tapana kostaa.” Nainen
nappasi kaapista tupakan, sytytti sen ja puhalsi kasvoilleni kokonaisen pilven
savua. ”Eikö olekin epämukavaa ja loukkaavaa, älä minulta kysy miksi tein sen,
tuntui vain siltä.”
Jäin sanattomaksi moneksi minuutiksi, kunnes…
”Niin kuin tämä mitään auttaisi! Onko se muka joku ylevä tavoite
langettaa yhdelle kaikkien synnit?”
”Kuka juuri äsken sanoi, että tämä on epäreilua? Tämä kauppa toimii
niin kuin muukin maailma. Järjettömästi ja vailla suuntaa. Kärjistetysti ja
naivisti. Emme me ole mikään parantola tai parempi kuin muutkaan laitokset
kautta ihmiskunnan. Lisäksi tämä kauppa on vain lattea heijastus siitä, mikä
todella on väärin.”
”Pitäisikö minun ymmärtää, että jään tänne loppuelämäkseni
kuuntelemaan muiden puolesta tätä kaikkea?” Minua itse asiassa nauratti juuri
nyt.
”Jos todella tahdot. Voit sinä heittää kaiken moskan Siivoojallekin.
Silloin sinulla ei ole enää asiaa tähän kauppaan, se ei voi täyttää halujasi
tyhjänä.”
Myyjä syventyi takaisin pokkariin. Lähdin kävelemään harkiten
tarkkaan oliko tuo äskeinen lupaus ulospääsystä. Jos ymmärsin väärin ja
25
tuhoaisin kaiken ruoan, kuolisin nälkään ja janoon. Epäröin pitkään tuijottaen
massiivista määrää tavaraa, niin turhaa kuin tarpeellistakin. Mikä työ sen pois
heittämisessä olisi… Silloin välähti. Mitä nyt, hyvä herra? Käsittääkseni ette ole
vielä löytänyt sitä, mitä tulitte hakemaan. Niin kauan kuin se on hyllyssä, mitä
järkeä teidän on lähteä? Eikö tuo peijakas ollut sanonut niin ihan aluksi?
”No mutta tietenkin se voi, sillä mitään en niin toivo kuin pois pääsyä
täältä, en halua täältä mitään. Ja tämä on totuus, menköön kaikki harakoille ja
toivottavasti kukaan ei tee lisää tilalle!”
Silloin myyjä nauroi ja kaupan ovi oli äkisti edessäni. Katsoin
hämmentyneenä olkani yli.
”Voi en minä voi antaa sinun tuhota kallisarvoista
materiaani. Minun mielipiteeni on aina ollut, ettei tätä maailmaa pelasta enää
mikään.” Myyjä hymyili hiukan ja sulki silmänsä.
Minä löysin itseni keskustan marketista tuijottamasta lehtivalikoimaa.
Tämän päivän uutisotsikot olivat täynnään sotaa, talouden lamaa ja kaikkea
niihin liittymätöntä roskaa, kuten aina. Ei tehnyt kyllä lainkaan mieli sitä
makkaraa, vaikka kun asiaa ajatteli, ne sentään kierrättivät sitä roinaa, mitä
vaikka siitä porsaasta jää yli.
26
LUOMU OIS TÄTÄ PÄIVÄÄJutta Tiensivu
Citymarketissa soi Shakiran uus biisi. Sitä kuulee nykyään kaikkialla. Nappaan
peräkärryn kokoisen pyörällisen ostoskorin ja astun muutaman askeleen
eteenpäin kohti vihannesosastoa. Olemattomassa ostoslistassani ylimpänä
lukee: tomaatteja.
Ensimmäisenä tarjolla olis Pirkka-tomaatteja. Mies aina valittaa
niiden olevan mauttomia ja jätänkin ees harkitsematta. Vieressä on luomua.
Luomu ois tätä päivää. Otan läpinäkyvän pussin ja heilautan sitä ripeesti
ilmassa. Saatuani pussinsuun auki nappaan käteeni ensimmäisen tomaatin. Se
hajoaa inhottavasti mun käteen jättäen koko kämmenen tahmeeksi.
Mun oikeelta puolelta huokuu ummehtunut kukkaisen hajuveden
tuoksu. Sellanen miltä mummolla aina haisee. Voimakas tuuppaus kylkeen saa
mut horjahtaan. Happamalla ilmeellä ja vuosia vanhoilla hajusteilla koristeltu
vanhus haluaa näköjään täsmälleen samoja tomaatteja. Se ei kuitenkaan tyydy
niihin mitä olis jo tarjolla. Tyynen rauhallisesti Hapannaama rikkoo yhen
keskellä olevista tomaattilaatikoista, tunkee kätensä sisään ja kahmii täydellisen
näkösiä vihanneksia. Hyvähän toisten on niitä sieltä kerätä, samalla ku vittu ite
pyyhin tomaatinjämiä housuihini.
Valitten lopulta espanjalaisia tomaatteja, eihän suomalaista kukaan
osta muutenkaan. Heittelen koriin muutamia muita vihanneksia: kurkkua,
jäävuorisalaattia, punakaalia ja retiisejä. Mitä turhia niitä alkuperämaita tai
luomuttomuuksia on miettiä, kunhan nyt vaan pääsisin nopeesti pois ennen
ruuhkaa. Taitaa kyllä olla toiveajattelua, ku pelkästään vihannesosastolla kulu
kolme varttia.
Hinaan peräkärryn kohti lihatiskiä. Otan vuoronumeron, että pääsen
jonottamaan tarjouksessa olevaa grillikylkeä, kuten kaikki sata muutakin
jonossa seisoskelijaa. Näytöllä näkyy numero satanelkyt, mun lapus taas
satakuuskyt ja päälle. Kaikilla on näköjään grillikylki loppu, itehän haluan vaan
nopeeta valmisruokaa.
27
Taustalla kuuluu sama kylpyvaahtomainos jo ties kuinka monetta
kertaa. Tuskin kukaan ees haluaa ostaa kolmea hedelmäistä kylpyvaahtoa
kahden hinnalla, vaikka siinä säästäiski huimat viistoista senttiä. Tokihan tää
voi olla kateellisen puhetta. Mitäs ite kylpyvaahdoista tietäisin ku en
ammettakaan omista.
Jono matelee tuhottoman hitaasti eteenpäin ja mä litistyn
autokärryjen sekä mun edes seisovan miehen väliin. Autokärryjä vasten nojailee
nainen puhuen koko ajan puhelimeen. Kärryosan istuimessa istuu lapsi, joka
itkee pää punaisena, ja mä huomaan miettiväni autokärryjen ideaa. Lapsi
parkuu istuimessa ja ite auto ammottaa tyhjyyttään. Akka antaa lapselle
ostosten joukosta lelun, joka hiljentää itkun hetkeksi. Katon akkaa silmiin ja sen
ilme näyttää kysyvältä. Se kohottaa kulmakarvojaan ja huomaan keskittyväni
siihen, miten paljon sen silmät suurenee. Mä tyrehdytän mun mieleen nousseet
kuvat jonkinlaisesta kalasta ja kysyn, onko sillä kenties jotain asiaaki vai
mulkoileeko vaan aikansa kuluksi. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, se vaan
osottaa mun eteen ja käännyn huomatakseni jonon liikkuneen reippaasti
eteenpäin.
Vanhahko nainen tiskin takana tuijottaa tyhjyyteen ja se herää
jonkinlaisesta horroksesta mun sanoihin
”Joo ottasin tota grillikylkee...”
Nainen osoittaa pihdeillä kasaa lihamöykkyjä.
”Joo sen ekan vaikka siitä…”
Saatuani mitä halusin alan kulkeen puolijuoksua kohti hallin toista
päätä. Maitotuotteet on vissiin laitettu mahdollisimman kauas, että jokainen
asiakas varmasti saa mahdollisuuden kävellä kilometrien lenkin kauppaa
ympäri vaan parin ostoksen takia.
Kaupan pääkäytävä on tungettu täyteen jos minkälaista roinaa. Parilla
kympillä sais runsaan kasan paskapaperia ja kaupan päälle hupaisan
kantolaukun. Jos Ikean ostospussit on jonku makuun liian suuria, vie
naurettava harmaa Serlan oravasäkki kyllä pidemmän korren.
Rasvattoman maidon napattuani ja viimeisetkin hermonriekaleet
matkanvarrelle tiputettuani hinaan koria vihdoin kohti kassoja. Kassoja on
kuusitoista, mutta käytössä vain seittemän. Shakiran soidessa taustalla aloitan
28
jälleen uuden jonottamisen päästäkseni maksamaan ne muutamat ostokset,
joiden takia ehdin kuluttaa liki kaks tuntia ja liian suuren osan
kärsivällisyydestäni.
29
MARKETTI KAKSITUHATTANELJÄTOISTAIda Kalliomäki
Vesa ajoi kaupan parkkipaikalle Hilkka kyydissään. Piha oli autoja täynnä.
Eihän tänään ollut toripäiväkään. Vesa etsi ruutua mahdollisimman läheltä
ovia, mutta vapaata ei meinannut löytyä millään. Sitten yksi vapaa paikka löytyi.
Se oli kylläkin hyvin kapea – liian kapea jopa Ford Fiestalle. Siihen Vesa
kuitenkin päätti tunkea autonsa. Sen etukulma raapaisi viereistä autoa. Vesan
täytyi suoristaa Fiestaansa, jolloin sekä toiseen että omaan autoon jäi pitkät
viillot kylkiin.
"Turha tätä on enää venkslata enempää. Jää tässä pois", Vesa tokaisi.
Hilkka aukaisi oven ja se tömähti suoraan toiseen autoon. Siihen jäi
pieni lommo. Vesa lähti etsimään uutta paikkaa pikkuisen kauempaa, jolloin
Hilkka hipsutteli kaupan oville.
"No miksei ne ovet voi nyt aueta?"
Hän joutui odottamaan ovien edessä hetken ennen kuin tajusi siirtyä
taaksepäin. Vihdoin! Paitsi että edessä olivat vielä yhdet ovet. Hänen ohitseen
pyyhälsi reipas nuori mies ja ovet jäivät sopivasti auki.
Kaupan kolkot loisteputket särkivät silmiä. Hilkalla oli muutenkin
heikko näkö. Kaupassa oli myös kauhean kylmä.
Onneksi sentään porteista pääsi sisään vaivatta. Olisi ollut typerää
pyöritellä silmiä, kun ei vain tajunnut, kuinka portit toimivat. Hilkka otti
mukaansa sellaisen korin, jota sai vetää perässä. Kärryt olivat aivan liian isot ja
leikatulla olkapäällä ei kannettu mitään.
"Hei sinä siellä!" Hilkka huudahti ja käveli myyjän luo: "Missä täällä
on niitä tarjouskahveja?"
Myyjä oli niin keskittynyt työnsä, että pelästyi hätkähtäen Hilkkaa.
"Aaa... Okei joo, totta kai... Voin tulla näyttämään. Tätä tietä",
hämmentynyt myyjä vastasi ja keskeytti hyllyjen täyttämisen.
Myyjä lähti näyttämään tietä Hilkka heti kannoillaan. Hilkan silmät
vilkuilivat samalla muita asiakkaita. No onpas tolla pojanklopilla pitkä tukka!
30
Saisi leikata sen. Ei miehillä kuulu olla pitkät hiukset! Näköjään Reino on
lihonut noin paljon. Ettei vaan olisi silläkin diabetes?
Sitten he saapuivat oikealle hyllyriville.
"Voi kiitos paljon. Niin paljonko näitä sai ottaa?"
"Neljä per talous."
"No täytyy tulla tänään vielä uudemman kerran. On niin kamalan
halpaa", Hilkka tokaisi ja myyjä kohotti kulmiaan epäuskoinen ilme kasvoillaan.
Hän latoi tarjouskahvit koriin ja etsi uuden myyjän käsiinsä.
"Kuule, missä ne on ne tarjoussokerit?"
"Heti seuraavalla käytävällä."
"No juu selvä."
Sokerissa ei ollut rajoitteita, joten Hilkka otti ainakin kymmenen pakettia.
Riittipähän pahanpäivän varalle. Mutta kori oli jo niin täynnä, että hänen oli
mentävä kassalle.
Hilkka kulki edestakaisin kassojen ohitse ja yritti päätellä, mikä jono
olisi kaikkein lyhin. Millään muulla asialla ei ollut väliä kassan valinnassa kuin
nopeudella. Eihän hänellä ollut koko päivää aikaa seisoskella jonottamassa. Oli
kuitenkin oikeastaan ihan sama, minkä jonon hän valitsi, se oli aina hitain. Ja
tosiasia oli, että kassoja oli liian vähän käytössä. Missä kaikki myyjät
luuhasivat? Kahvitauollako?
Hilkan pää pyöri vinhaa vauhtia, kun hän yritti vilkuilla muita ihmisiä.
Kauhea ihmispaljous! Onpas tolla iso maha! Ja tolla on kolkko ääni. Ei ole
tainnut tuokaan käydä pesulla vähään aikaan, haiseepas pahalle. Ja eikö nuo
nykyajan äidit osaa pitää lapsiaan ruodussa?
"Ai hei! Tuletkos myyjäisiin lauantaina? Voisit leipoa vaikka vähän
pullaa", ääni kysyi Hilkan vieressä. Se olikin hänen hyvänpäiväntuttunsa Aili.
"No hei hei! Voi kuule, kun mulla on vähän menoa silloin. Täytyy
katsoa sitten ensi kerralla", Hilkka vastasi vaivaantuneena, mutta yritti puhua
tarpeeksi kovaa, jotta huonokuuloinen Aili kuulisi.
"Harmi! Olisi ollut niin paljon tarvetta auttaville käsille! Täytyypä
tästä lähteäkin hakemaan hieman vehnäjauhoja ja tuorehiivaa, mutta eikös ole
kuule omituisen paljon ihmisiä liikkeellä?" Aili kailotti.
31
"Niin, mietin tässä juuri ihan samaa. Juu ja onko tänään jokin
erityinen päivä?"
"Ei kai pitäisi olla. Nähdään sitten seuraavissa myyjäisissä, eikö joo?"
"Varmaan... Heippa."
"Hei! Voisiko rouva laittaa ostoksensa hihnalle? Pääsisivät muutkin
eteenpäin", eräs isokokoinen viiksekäs mies tuhahti Hilkalle, joka ei ollut
huomannut jääneensä tien tukkeeksi.
"Kyllä kyllä. Vaikka on teillä varmasti enemmän aikaa siinä seisoskella
kuin mulla – katsos kyyti odottaa."
"Nii justiinsa... Ja mulla vai on aikaa, kun lapset odottaa kotona? Hä?"
"Luuletteko todellakin hyvä herra, että voin ennustaa, onko teillä
aikaa. Jokaisen täytyy itse tuunata aikataulunsa."
Hilkka latoi ostoksensa hihnalle yksi kerrallaan ja meni maksamaan.
Hän läväytti ison kasan kolikoita tiskille ja käski myyjän laskea. Eihän hän ollut
huomannut ottaa mukaansa lukulaseja, jotta olisi voinut laskea itse. Täytyi vain
luottaa myyjän laskutaitoon. Kuitti pitäisi silti tarkistaa vielä kotona. Ei noista
myyjistä ikinä voinut tietää.
32
SUPER MARKET 2014Jonna Luostarinen
Turvakamera toivottaa meidät tervetulleeksi maksuttomaan parkkihalliin. Ei
huolta, ei kiirettä, ei loskaa, ei jäätä. Rullaportaat, ja olemme lähempänä
taivasta.
Täällä on Buffa, Otto ja Ray, piiputtava pullokone sekä nitiseviä automaattiovia.
Täällä on kirjeen kokoinen postitäti, pahalta maistuva apteekkari, arvoton
kultaseppä sekä vakuutettu vakuutusneuvoja. Veikkaus-myyjä kenollaan kohti
varhaiseläke-faxia.
Täällä on kiiltävä lattia ja korkea katto, pelikoneita ja palju.
Täällä on maitohylly piimähylly kermahylly juustohylly eineshylly
kinkkuhylly varmanakkihylly kalahylly neljänruuhkahylly säilykehylly
korvapuustihylly rinkelihylly juustokakkuhylly alehylly riisikakkuhylly
kahvihylly teehylly leipähylly kaviaarihylly mehuhylly energiajuomahylly
lonkerohylly oluthylly hyvinvointijuomahylly siiderihylly pillihylly
serviettihylly kynttilähylly kuusenjalkahylly sukkahousuhylly
ysärihylly suklaahylly salmiakkihylly kampahylly kvghylly
makeishylly ostapoisvaanhylly purukumihylly ensiapuhylly
koiranruokahylly poppihylly kissanruokahylly kalanruokahylly
tyhjähylly kirjahylly lehtihylly tiskirättihylly metallihylly pölypussihylly
tapettihylly ekohylly tekohylly pyllyhylly rokkihylly muumimukihylly
nukkehylly pallohylly mitäminäsanoinhylly videopelihylly k18hylly
sallittulapsillehylly naistenhylly miestenhylly hyllyhylly
hyllyhyllyhylly. Hylly.
Täältä saa kilon karkkeja ja metrin makkaraa, kuution kaikenlaista ja
tonneittain turhuutta, hyppysellisen häpeää ja sylillisen syntiä.
33
Täällä on kiireinen myyjä, näkymätön kauppias, hävinneitä vanhuksia,
asiattomasti oleskelevia nuoria, itkeviä lapsia, univajeisia äitejä, kadotettuja
isiä.
Tänne on hukattu tuntitolkulla kilometrejä.
34
PASTISSITversioita Antti Hyryn novellista
Maantieltä hän lähti
KAIKKEUSHanna Virtakangas
Mieti: mittaamaton maantie,
jollekin polku, jollekin linnunrata.
Tie vailla päämäärää, polku vailla
kulkijaa – linnunrata vailla tähtiä.
Ja siinä minä astelen ja vedän
sisääni muistoja. Rauhassa nyt.
Hapui len kohti nykyistä ja
mennyttä, elävää ja tuonpuoleista.
Mietiskelen ajatusteni merkitystä
j a m e r k i t y k s e t t ö m y y t t ä .
Hiekanjyvä kutittaa jalkapohjaani.
Kertoi lee olemassaolostaan.
Häkellys. Mutta se kaipaa vain
läheisyyttä. Lajitoverit ottavat
nopeasti mallia. Siinäpä vasta
n ä k y . K a s a p i s k u i s i a
tavoittelemassa yläilmoja. Taivas.
Ihme e l l ine n t a ivas . M one n
sukupolven muistot painettuina
tähtiin. Päiväkirja jota kukaan ei
osaa lukea. Eläinrata vartioimassa
sielujen saloja. Uskaliaana teen
s e n . K u r k o t a n k o h t i
maailmankaikkeutta. Se hyväksyy
tunnusteluni ja imaisee minut
sisäänsä pyöritellen spiraaleissa ja
38
p a k o t t a e n s p a g a a t t e i h i n .
Kaikkialla on sekä synkkää että
kirkasta. Hyvä ja paha ovat
menettäneet merkityksensä.
G a l a k s e j a j a s u p e r n o v i a
silmänkantamattomiin. Hivelen
niiden hahmottamatonta pintaa.
Tervehdin mustia aukkoja ja
k a a s u p a l l o j a . N a a p u r e i t a
aamukahvilla ja oraakkeleita
tutkimusmatkoillaan. Narkissos
peilaamassa itseään ja muita.
Liikaa. Riittää. Anti-spagaatteja ja
v a s t a p ä i v ä i s i ä s p i r a a l e i t a .
Paluumatkan kova todellisuus.
Hiekanmuruja jalkojen alla. Taas.
Kerron maaperälle tarinaani yksi
murunen kerrallaan. Aina vain
uudestaan. Askel askeleen jälkeen
uudestaan. Yhtä loputtomasti kuin
tie itse. Hengähdystauko. Tie.
Mihinkähän se johtaa? Johtaa
mihin johtaa.
Mukai l tu kir jai l i ja: Samuel
Beckett
39
YMPÄRIAurora Piirto
Hän on kai luonnon kanssa yhtä. Kävelee askeleet, jotka johdattavat yli, ohi,
läpi. Eteenpäin ilman syytä. Kulki vihreyden syleilyssä, mutta ohitti myös
ihmisten aikaansaamat muutokset. Rakennukset, jotka toimivat suojana
kylmyydeltä. Hän ei tuntenut kylmyyttä, ei edes halua tietää mitä se tarkoittaa.
Soilla, kylissä, merellä, kulki ja jatkoi matkaansa vuorilla, pelloilla, metsissä,
mitä vain sattui tulemaan eteen tiellä.
Hän päätyi maantielle, samalle josta matka alkoi.
Tällä tavalla hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan, ja
uudelleen näiden suuntien väliltä. Katto pään päällä pysyi aina samana. Hän
tarkisti sen aina ylös katsoessaan, oli hän missä tahansa. Myös maantie pysyi
samana, hän päätyi aina samoin päin ympäri kuljettuaan. Muuttumattomaan
aloituspisteeseen.
Maailma alkoi muuttua. Hän ei ollut enää maantiellä, vaan
vuoristossa, jossa vuoret olivat isompia kuin missään. Harmaita hiutaleita satoi
alas ensin pieninä, mutta pian ne olivat jo hänen itsensä kokoisia. Häntä
ympyröi ensin tyhjyys, puhdas musta tila, joka alkoi täyttyä ensin pienemmistä,
mutta sitten suuremmista karuselleista. Hän halusi pyörimään niihin mukaan,
mutta karusellit kasvoivat liian suuriksi.
Hän jäi lopulta yksin ja liikutteli jalkojaan ja käsiään, eikä pudonnut
mihinkään, koska ei ollut mitään.
Karuselli, hiutale, vuoret, maantie. Hän oli taas normaalin kokoinen.
Tie alkoi kutistua hänen allaan. Vei hänet kauemmas maanpinnasta,
kohti taivasta. Ylhäällä haroi hentoja pilviä, poltti sormensa aurinkoa
koskettaessa. Pienet pallot ympärillä katosivat pian olemattoman pieniksi. Hän
katsoi ylös ja näki tähtien muodostaman tien.
Hän matkasi nyt linnunrataa.
Jongleerasi galakseilla.
Tanssi maailmankaikkeudessa.
40
Universumi allaan muodosti jälleen karuselleja. Ympäri pyörivät
rattaat pyörivät nyt hänen kasvojensa edessä. Hän ei uskaltanut koskea niihin,
koska pelkäsi hajottavansa niiden symmetrisen kiepunnan.
Karusellit kerääntyivät, muodostivat ruohonkorsia, kiviä, sammakon.
Hän kasvoi vielä lisää, mutta päätyi jälleen maantielle. Maantien pikkukivet
lentelivät ja narisivat hänen taas kävellessä. Tällä kertaa suunta ei ollut
maailmalle, vaan kotiin, jossa hän istui pöytänsä ääreen. Pöydällä olevan
hedelmäkorin värit muistuttivat häntä karuselleista. Hän otti greipin ja heitteli
sitä ilmaan muutaman kerran.
Nuolaisi, nuuhkaisi, puraisi, pussasi. Joka kerta maailma hänessä
kasvoi, maailma jonka ympäri hän kävelisi kuten aiemmin, uudelleen.
Mukailtu teksti: Pintanaarmuja (Maaria Päivinen)
41
APOSTOLINKYYTIIda Kalliomäki
Se lähti kävelemään maantieltä eteenpäin. Sit se kulki metsänhoitoyhdistyksen
asettamien metsänhoidollisten toimenpiteiden vastaisesti hoidetussa mettässä
(oli niin jumalauta avohakkuuta että olisi pitäny istuttaa uusia taimia). Mutta sit
tuli tiheätä mettää; oli kuusta, mäntyä ja katajaa, muttei sitten yhtään koivua,
raudus- tai hieskoivua. Ei koivujen eroilla oo mitään käytännön merkitystä,
kaikilla niillä saa vihdottuu yhtä lujaa ni että lehdet lentää pitkin bastun seiniä.
Se jatko matkaansa eteenpäin soitten yli (kysees oli räme: kuivahko ja
puustoinen suotyyppi, jonka valtapuu on mänty). Näitä biologian ja
maantieteen termejä voisi kelata paljon lisää mut mä en viitti tähän väliin
alkaan päteen liikaa joten se meni monen muun mettän, suon, meren, järven,
lammen ja vitun lätäkön yli ja sitten tuli taas samaan alkupisteeseen josta oli
lähteny. Se saatana alotti uudestaan kulkeen joka eri suuntaan mut palasi aina
samaan pisteeseen maantielle. Välillä se tsiigaili ylös ja bongasi kuun, auringon
ja tähtiä. Kaikki alko muuttuun sen ympärillä isommaks eiku se muuttuki ite
pienemmäks. Kohta se oli hobitin kokonen, sellanen pieni pygmi, lopulta se oli
kirppu ja pieni atomi, yksi pieni hippunen tässä paskassa. Se alko kasvaa
takasin normaalix ja vielä sitäki suuremmax, muisti onnex kasvaa
suhteellisuusteorian mukaan. (Tarkoittaa kahta erillistä fysiikan teoriaa:
erityistä ja yleistä suhteellisuusteoriaa. Näiden yhteinen piirre on niiden
perustuminen suhteellisuusperiaatteeseen, joka on yksi koko fysiikan
keskeisimmistä periaatteista. Suhteellisuusperiaatteen mukaan luonnonlait tai
fysiikan teoriat ovat samat kaikissa tilanteissa eli eri tilanteissa pätevät samat
lait.) No vittu ja pian se oli oikeen kokonen maantiellä. Se lähti kotiin syömään
grapea, joka on sitruspuiden (Citrus) sukuun kuuluva kasvi ja sen tuottama
hedelmä. Se on syntynyt luonnollisesti risteytyneestä pomelosta (Citrus
maxima) ja makeasta appelsiinista (Citrus sinensis). Geneettisesti se on
kuitenkin paljon lähempänä pomeloa kuin appelsiinia. Jumalauta mitä makuja,
se taisi muistuttaa fressin pajun parkkia ja männyn neulasia, jolloin mieleen tuli
42
kirkas syksy pakkasen puhdistamine vodineen ja fisujen pyydystäminen
koukuilla.
Mukailtu teksti: Pilvihipiäinen (Hans Selo)
43
MATKALLAJonna Luostarinen
Hiekkatien loppu oli maantien alku. Ja siitä minä läksin kulkemaan.
Kuljin maanantain ja tiistain, kengät hiersivät kantapäihin rakot.
Istuin tienvarrelle ja katselin vierelle seisahtuneita maisemia. Tyhjiä peltoja,
kuolleita horsmia ja hiljaisia latoja.
Maantien varrella kasvoi myllyjä. Ne olivat levittäytyneet myös meren
rannoille ja peltoaukeille. Ne mukailivat tuulen oikkuja ja näytti kuin ne olisivat
olleet valmiita lentoon. Siinä ne pysyivät sijoillaan, omissa kuopissaan.
Keskiviikkona jatkoin matkaani. Käveleminen tylsistytti ja minä päätin
kävellä selkä edellä. Katselin katoavia maisemia, pajukoita ja risukoita, kivikoita
ja jyrkänteitä sekä pehmeitä järviä. Katselin vastaan ajavien pyöräilijöiden
heiluvia takapuolia. Tuijotin ja unelmoin. Minun oli pysähdyttävä hetkeksi,
ristittävä jalkani ja mieleni. En voinut masturboida Suomi-neidon helmoissa.
Sen sijaan vilkutin autojen katoaville perävaloille ja järvellä soutaville
kalastajille. Ne kaikki katosivat ja käänsivät minulle selkänsä.
Torstaina olin jo kaukana. Kävelin oikeinpäin, niin kuin ihmisen
kuuluukin kävellä. Askel oli painava, enkä jaksanut reipastua. Matka oli
tasoittanut kengänpohjat, ja askel tuntui jalkapohjassa. Askel oli kova ja kipeä.
Maantie näytti suunnan. Ja vaikka minun olisi tehnyt kovasti mieli poiketa
hiekkapoluille ja kulkea läpi metsien ja tuntea jalkojeni alla metsän mättäät ja
kosteus, niin en minä poikennut tieltäni. Vaan minä jatkoin matkaani ylöspäin.
Perjantai, ja minun matkani jatkui. Silmissä vilisi kaikki se harmaus ja
mustuus. Vaivaiskoivut kurottivat käppyräisiä oksiaan kohti tähtiä, ja suot, ne
olivat täynnänsä pulleita muuraimia. Enää en malttanut, vaan kiskoin hikisistä
jaloistani kuluneet kenkäni ja heitin ne komeassa kaaressa pitkin tietä. Juoksin,
en ollut aikoihin juossut, minä siis juoksin kohti upottavia soita. Ja miten
hyvältä se pehmeys tuntui vaivaisissa jalkapohjissani.
Lauantai. Olin luopunut kengistäni ja kävelin pitkää matkaani
avojaloin. Ei minulle kukaan nauranut, eikä kukaan taivastellut. Kaikki tiesivät
44
kuinka pitkällä matkalla minä olin, kuinka musta asfaltti oli puhkonut kenkäni,
ja kuinka se kaikki minua harmitti ja väsytti.
Sunnuntaina minä uuvuin. Minä en vain enää jaksanut. Minä istahdin
tienvierelle ja katselin revontulten hiljaista tanssia. Se jatkui kauan ja se oli
kaunista katseltavaa. Ja siihen minä nukahdin, tienposkeen.
Kyyristyin aivan pieneksi, kämmenelle mahtuvaksi greipin
puolikkaaksi. Ponnistin ja nousin hiljakseen ylöspäin. Mutta jalkani eivät
irronneet maan pinnalta. Jalkapohjat olivat sulaneet yhdeksi kaiken sen
harmauden kanssa. Jalat venyivät ja venyivät ja jatkoivat venymistään, kunnes
kosketin korkeuksia. Kuuma kesä tuntui varpaissa, sormilla herättelin tähdet
tuikkimaan ja mitä minä näin, se oli tyhjyyttä. Mustaa liikkumatonta tyhjyyttä.
Käperryin takaisin harmauteen, tänne minä kuuluin.
Maanantaina minut kannettiin hiekkatien loppuun, nyt se oli alku.
Hiekanmuruset eksyivät varpaiden väleihin ja minä en jaksanut välittää.
Lepuuttaisin jalkoja myöhemmin, nyt minun oli tervehdittävä vanhaa ystävääni,
häntä, joka jaksoi odottaa.
Mukailtu teksti: Alkeishiukkaset (Michel Houellebecq)
45
AAMUSTA AAMUUNSara Saarela
Syksyisen sunnuntain aamu. Näen kahisevat koivut, näen viljavarastot, ojien ja
pensaiden saartama aukio. Taustalla metsä, havupuut ja tummuus niiden
sylissä. Puiden juurilla havupensaita, muurahaisia, jotka havuista taittavat
taloa.
Olen painanut jalanpohjat maantietä vasten, rahisten kenkä asettuu sille
määrätylle paikalle ja hiuksissani käy viileä tuulenvire. Maantie on harmaa ja
suora, tuolla kiviä ja tuolla oksia, tien vierellä hiekkaa, jonka seassa on
katinkultaa. Tie on repaleinen ja kun hipaisen sitä, se on karhea, kova ja pysyvä,
sen pinnassa viivoja, jotka ovat keltaisia ja valkoisia, jotkut niistä katkoviivoja ja
jotkut pidempiä, jotkut yhtenäisiä. Vaikka tuuli käy, hiljaista on kaikkialla,
hiljaistako on myös metsässä, jossa kuusen oksat on määrätty kahisemaan?
Tietä tien jälkeen, tuttua suomalaista tietä, näen, silmänkantamattomiin; puita
puiden vierellä, pensasta pensaan takana, hiekkaa hiekassa. Nuoria männyn
tyttäriä, tuokin koivun nuori poika, ne kasvavat alaisuudessa auringon, joka on
ylläni. Kuinka aurinko kasvattaakaan! Kuinka nopeasti, ja maantiellekin se luo
loisteensa ja lämpönsä, tuohon jalkojeni luo, jonka alla maantie nukkuu, jonka
luokse tulisivat muutkin jos näkisivät saman kuin näen minä. Ja kuinka
nopeasti maantie hämärtyy illassa, laskevan laulun laineilla, ja kuinka se taas
kirkastuu aikaisessa auringon antamassa aamussa, ja se herää aina unensa
jälkeen. Aamusta aamuun, koivusta koivuun, tuoksusta tuoksuun, lehdestä
lehteen auringon säde lentää hitaasti ja se silittää maantien kasvoja, joiden se
tietää jo vuosien ja vuosikymmenien ajan päälle tallatun. Kun annan kenkäni
nousta varpaille, latojen kattoja näen, pilviä näen, lintuja näen, rypsipeltoja
näen, jokia näen, järviä näen, lampia näen, kyliä näen, maanteitä näen, joista
jokainen on tallatumpi kuin minä, kestänyt, ikävöinyt kuin minä, itkenyt,
hengästynyt elämästä ja ihmisistä kuin minä, kantanut pyöriä, hevosten
46
raskaita kuormia, ollut kumarassa ja kädessään raskas laukku niin kuin
ihmislapsen lyhykäinen elämä on! Sinäkin, toinen ihminen, tässä seisot: silmäsi
avoinna, kätesi koholla, joilla pyydät seuraavan aamun leipää, korvissasi puna
häpeän kuumasta hehkusta, huulillasi nuoria kitkeriä kirouksia, ainoana
toivona tämä yksi maantie, jonka vain kiertolaiset ovat löytäneet. Kenen
silmissä hehku, kenen silmissä toivo, janoiset kohottamassa maljaa elämälle ja
maistelemassa viinin makua huuliltaan; vanhukset kartanoissa kuoleman
pedillä, virkatut lakanat väsyneiden reisien alla, työstä väsyneet kädet vierellään
seurana. Keitä kaikkia näen, näen äitejä vaivaamassa taikinaa essuissaan, näen
isiä talikoiden kanssa talleissa, näen työtä, näen vaivaa, näen maksun, näen
tyhjyyden. Tuleeko tyhjyyden jälkeen muuta; näen uudelleen kaiken, näen
maantien, näen maisemat, näen auringon, jonka on määrä nousta ja laskea.
Mukailtu teksti: Alastalon salissa (Volter Kilpi)
47
SIVISTYNYTSara Loppi
Olen kävellyt teitä siitä kun olin lapsi. Kauniita värejä, kukkasia ja raikkaan
ilman huokaus. Mikä voi olla ihanampaa? Kävelin välillä teiden väleilläkin,
sama juttu, maa kaunis lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Mitäpä en kaipaisi
noilta matkoilta, sillä hei! Näen paljon enemmän nyt! Enkä jätä asiaa siihen.
Seuraavaksi matkasin alas, niin että tien pinnan asfaltin kyhmyt
muuttuivat vuoriksi. Hiekan kiteet asfaltin pinnalla, lepäsivät vieraassa maassa
rinteillä jalokivien tapaan ja niiden joukossa mönki elämää. Jatkoin siitäkin
eteenpäin, aina sille tasolle missä kehiään kiertävät energiat ja hiukkaset
liitävät. Sen jälkeen ei sitten ollut kuin tyhjää. Yllätys, yllätys, sitä kyllä hiukan
odotinkin. Tutkin asiaa vielä toisinpäin, sillä tyhjyydessä oli tylsää.
Tulin takaisin tielle ja kauniit värit olivat jälleen läsnä. Kaunis maa,
kauniit ajattomat orapihlajat ja tienvieren solisevat huuruiset purot. Jätin ne
jalkoihini kurottaen taivasta täynnään toivoa ja uusia aamuja. Sekin oli kaunis.
Ilmakehän takaa kaikki erottui vielä epäselvästi, mutta sen ohi kasvettuani näin
suuria asioita. Tähtien lähestyvän, muuttuvan pieniksi, kunnes galaksi lepäsi
käsivarsillani ja sen jälkeen avaruudessa tai sitä suurenmassa tyhjyydessä liisi
energioiden ja hiukkasten pilvet. Taas siinä tai sen jälkeen ei ollut mitään.
Suuret asiat olivat hävinneet, niitä ei enää ollut.
Palasin kudelmasta taas tielle, sillä tyhjyys oli edellistäkin tyhjempää.
Yö näytti laskeutuneen. Maa se sentään oli kukassa edelleen, tappurat
ruusuineen ja heinät ojanpielissä paikallaan. Huuru kiersi ruohossa
tienpientareilla. Menin päätäni pudistaen kotiin. Siellä odotti pöydällä
greippejä. Hyvä niin, mitä muutakaan tässä enää tarvitsi?
Mukailtu teksti: Erään lätäkön muistelmat (István Örkény)
48