HARVA TIETÄÄ MAITOPURKIN ATOMEISTA

Etelä-Pohjanmaan Opisto

Kirjoittamisen opintolinja 2014–15

Toimittaneet: Hanna Virtakangas & Jonna Luostarinen

Taitto: Hanna Virtakangas ja Tero Hannula

Kansi: Tero Hannula

© Hanna Virtakangas, Jonna Luostarinen, Jenniina Järvi, Sara Saarela,

Sara Loppi, Jutta Tiensivu, Ida Kalliomäki, Aurora Piirto

SISÄLLYS

.......................................................................Esipuhe

..........................Jenniina Järvi: Ekologisesti epäilyttävä

...................................Sara Saarela: Supermarket 2014

.......................Hanna Virtakangas: Mammuttimarkkinat

..................................Sara Loppi: Makkaran identiteetti

............................Jutta Tiensivu: Luomu ois tätä päivää

..............Ida Kalliomäki: Marketti kaksituhattaneljätoista

.........................Jonna Luostarinen: Super Market 2014

........................................Hanna Virtakangas: Kaikkeus

....................................................Aurora Piirto: Ympäri

.......................................Ida Kalliomäki: Apostolinkyyti

.........................................Jonna Luostarinen: Matkalla

....................................Sara Saarela: Aamusta aamuun

..................................................Sara Loppi: Sivistynyt

ESIPUHE

Luova kirjoittaminen on kuin matka. Se on matka tuntemattomaan tutuissa

maisemissa. Toiselle lähtö on hankala ja toiselle matkan varrella kohdatut

haasteet ja esteet koituvat suuriksi ongelmiksi – toisille ne eivät ole ongelmia

lainkaan. Matka itsessään on joka kerta uusi, ja jokainen kulkee sen omilla

askeleillaan, omaan rytmiinsä jättäen polulle jälkiä ajasta ja itsestään.

Syksyllä 2014 Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinjan

opiskelijat tutustuivat Allen Ginsbergin ja Juha Seppälän supermarketteja

käsitteleviin teksteihin, joiden syntyvälillä on vuosikymmeniä muutosta ja

elämää. Nyt oli meidän vuoromme kirjoittaa oma näkemyksemme

nykyaikaisista supermarketeista.

Kirjoittamista edelsi keskustelu, mikä se supermarket sitten tänä

päivänä oikein on. Onko se kertakäyttökulttuurin ja kulutushysterian alku?

Saako sieltä pelastuksen elämäänsä vai onko se suuri ja mahtava Isoveli, joka

seuraa ja valvoo käyttäytymistämme? Onko marketti vain yksi kirottu fobioiden

syntypesäke, jossa käytöksemme muuntuu kirjoittamattomien sopimusten

mukaiseksi varovaiseksi olemiseksi? Jokaisella meistä oli asiasta oma

näkemyksemme ja kokemuksemme, jotka sitten kirjoitimme omaksi ja muiden

luettavaksi.

Omanlaisensa matka oli pastissiharjoitus, jonka luokkamme teki

Antti Hyryn novellin Maantieltä hän lähti (1958) pohjalta. Novelli on hyvin

monitulkintainen, mikä mahdollisti hyvin erilaistennäkemysten synnyn.

Turvallisesti voitaneen kuitenkin sanoa sen käsittelevän otsikkonsakin

mukaisesti matkaa sekä erilaisia mittasuhteita ja näkökulmia.

Entä mikä sitten on pastissi? Yrjö Hosiaisluoma määrittelee

kirjassaan Kirjallisuuden sanakirja pastissin seuraavasti: ”Toisen taiteilijan tai

toisen ajan tyyliä yleensä tahallisesti – usein parodisessa tarkoituksessa –

jäljittelevä teos. Jäljittely tai mukailu voi kohdistua yksittäisiin lauseisiin,

motiiveihin, kielikuviin, episodeihin jne. – – Parhaimmillaan pastissi voi

kuitenkin olla myös taidokas parodia tai satiiri. Pastissin tarkoituksena ei ole

7

huijata, vaan kysymyksessä on avoimesti kirjallisuuden inspiroima

kirjallisuus.” (Hosiaisluoma, 2003, 689–690)

Pastissiharjoituksen tarkoitus tuli kaikille selväksi: raamejaan oli

venytettävä, omista mukavuusalueistaan luovuttava ja mukaan oli kopattava

tunnettujen kirjailijoiden tyylejä. Huolimatta siitä, että kyse on

tyylimukaelmista ja omasta versiosta Hyryn novellin tapahtumista, kuuluu

jokaisessa tekstissä silti tekijänsä oma ääni. Se kaunis ääni, joka soljuu riviltä

riville, sitoo toisiinsa lauseita ja kirjaimia. Ääni, joka tekee tilaa vieraalle, mutta

joka ei milloinkaan jää varjoon, vaan nousee kaiken läpi vahvana ja äänekkäänä.

Se ääni kertoo Sinulle hänen kulkemastaan matkasta.

Maantie kuljetaan alusta loppuun – ja jokainen meistä pääsi perille.

Jonna Luostarinen & Hanna Virtakangas

Etelä-Pohjanmaan Opiston kirjoittajalinja 2014–15

8

Supermarketista hän lähti

EKOLOGISESTI EPÄILYTTÄVÄJenniina Järvi

Ostoslistassa lukee: ”Kuka olen?” Vastausten valikoimaa levittäytyy edessäsi

hyllyriveittäin: lihatuotteet, leivät, kosmetiikka… Tietenkin tulisi valita vapaan

kanan munat, ottaa huomioon tehotuotetun jauhelihan tunteet ja sanoa

sisäfileelle, että tiedostaa sen yksilöllisen identiteetin ja kunnioittaa sitä. Ethän

halua, että koriasi skannaavan kanssakuluttajan katse armotta lyö

viivakoodiksesi ”ekologisesti epäilyttävä”? Et tietenkään, mutta mitä jos mielesi

siitä huolimatta tekee soijarouheen sijaan sianlihaa? Olet siis kahden tulen

välissä. Mutta niin oli toisaalta sikakin kahden putken välissä. Ikävä vain, että

valitsitpa miten tahansa, et vapauta sen serkkua, korkeintaan omatuntosi.

Uskotko selvinneesi ruokapuolesta jättämättä jättimäisiä

hiilijalanjälkiä? Sehän mukavaa. Kuules syyllisen näköinen neiti siellä

leipähyllyllä, tajusithan tahtovasi koriisi vain terveellistä täysruista? Edes

haaveilematta vaaleasta leivästä, jonka voitelet Nutellalla? Onneksi olkoon! Nyt

voimmekin siirtyä seuraamaan tiedostavan nuoren äidin kamppailua: minkä

merkkinen talouspaperi taas tarkoittikaan, että on hyvä vanhempi, jonka ei

tarvitse huutaa sotkusta, koska ympäristöystävälliset norsut siivoavat sen

vaivattomasti. Ja jos vain vielä muistat oikeanmerkkisen pesuaineen, räjähtää

varmasti lika, eikä sinun pääsi. Etkä edes tarvitse viiniä vitutukseen, lasia per

huone, vaan nautit siivoamisesta aivan yhtä paljon kuin naapurin tarmokas

Tuula. S e i s s i n ä

suurperheen äiti siellä! On yleisesti tunnettu tosiasia, että mikäli tahdot turvata

lastesi menestyksekkään kiipeämisen ylös sosiaalisen pyramidin kylkeä, et voi

ostaa tuollaisia tavallisen näköisiä tennareita. Vain sivustaan ommeltu tähti

takaa tehtävän vaatiman pidon. Ja toki sama pätee myös sinuun itseesi. Ohita

siis vaaterekit, koska halpaa mutta hienoa eivät työpaikankaan sosiaaliset

pelisäännöt tunne. Täytyy siis vain olla tarkkana. Sellaisen selkärepun, jota

tarvitaan käytävien kettulaumaan sulautumiseen, saa kyllä ostaa vaikka

13

täältäkin. Kauniiden kuvien alla loputtomasti purkitettuja lupauksia siisteissä

riveissä. Sinäkin, hurmaavien korkokenkien päälle huolella rakennettu, noin

kaksikymppinen olemus, varmasti mietit parhaillaan, mahtaako valo tulla

lampuista vai niistä. Monenmoista magiaa sitä pieneen purnukkaan mahtuukin.

Esimerkiksi, isovelivoide valvoo, että saat täydellisen ihon. Ja vaikka tiedät,

ettei kuvanmukainen lopputulos kuulu kauppaan (Maybe it`s Photoshop), se ei

vaikuta ostopäätökseen. Tärkeintähän on, että sielusi peilit on oikein rajattu,

itseluottamus ihollasi huolellisesti häivytetty. Jokainen vastaantulija on

varteenotettava ostaja, mutta minuutta markkinoidessa neuvoisin suosimaan

piilomainontaa. Tai kenties sinulla onkin ollut

biologista arpaonnea ja pääset kevyemmällä markkinointistrategialla. Jos

sinäkin olet tuollainen, parhaillaan deodoranttien edessä seisova,

nahkasalkkuinen mieshenkilö, sen kun vain suihkautat ihollesi jotain sellaista,

että enkelitkin putoavat. Ja totta kai saat koskea, jos kravattisi vain on

luonnonmateriaalia ja tuoksut tarpeeksi kalliille vallalle. Sanottakoon, ettei

siihen riitä tunnettu jalkapalloilija, tarvitaan vähintään kreikkalainen jumala.

Niitä taas ei myydä täällä. M u i s t u t t a i s i n

vielä, että ennen kuin astuu ulos tästä valintojen labyrintista, jossa on

elämänpituiset, kiiltävät lattiat, kannattaa muistaa kumppanille reilunkaupan

ruusut. Niissä on huumaava hyveellisyyden tuoksu.

Sillä kyllähän sinä tiedät, että olet maksukuittisi summa.

14

SUPERMARKET 2014Sara Saarela

Kaupassa on pitkä jono. Kassa on kanslia, sieltä saa vuoronumeroita ja jono

ottaa, yksi kerrallaan, siirtyvät toistensa taakse. Toppatakki painaa ja puristaa,

se polttelee kuin saunan kiuas ja maha kaikuu kuin piha, kerrostalon etupiha

niin varhain aamulla, kukaan ei ole vielä noussut mutta pian kaikki heräävät,

kaiku kasvaa isoksi ja litistää talot. Tarjoilua tai ilmastointia täällä ei ole. Ota

toppatakki pois, nieleskele.

Kassan takana on rivi huoneita, ne ovat armeijassa ja seisovat ryhdikkäinä, rinta

rottingilla, avaavat ovensa aina kun saavat käskyn, kun uusi vuoronumero tulee.

Huoneilla on nimet: Lääkäri, Apteekki, Sosiaalihuolto ja Mielenterveystoimisto.

Niitä on turha kutsua nimeltä, ne eivät tottele tai liiku, vaikka kuinka kutsuisit,

vaikka kuinka maanittelisit, lupaisit, kerjäisit, tse tse. Niiden isäntä istuu siellä

huoneessa ja painaa nappia kun on sinun vuorosi tulla. Istu alas ja odota. Nyt

on ruuhkaa.

Vuoronumero 148, huutaa kassa. Antaa astian, jolle keräät kaikki näytteet,

päästä varpaisiin, sisältä ja ulkoa. Mene Lääkäriin, ja kun tulet ulos paksu nippu

reseptejä kourassasi, jätä ylijääneet näytteet kassalle. Ne kaupataan illalla, kello

kuuden jälkeen ne kootaan kaikki kauppakärryihin, -50 % keltainen tarra niiden

takapuoleen, tarkasti keskelle.

Mene kotiisi, avaa Facebook, seuraa tilannetta. Kyllä sinunkin kyntesi, hiuksesi,

ulosteesi ja virtsasi lopulta kauppansa tekevät, kirjoittavat sanomalehtiä,

bestsellereitä, keksivät uusia hoitokeinoja ja tekevät yliopiston tohtorit viisaiksi,

antavat kauppojen kiikuille vauhtia, ne kiikut jotka kurottelevat taivaalle edestä

ja takaa. Sinullakin on tarkoitus tässä kaikessa, älä huoli. Meillä kaikilla on

merkitys.

15

MAMMUTTIMARKKINATHanna Virtakangas

Istun autossani Citymarketin parkkipaikalla jo yhdettätoista minuuttia. Käteni

puristavat rattia edessäni ja yrittävät siirtää ahdistuksen muualle. En halua

päästää irti, koska jos teen niin, en pysty hallitsemaan käsieni vapinaa. Vielä

kotoa lähtiessäni olin niin varma, täynnä päättäväisyyttä ja uskoa itseeni. Nyt

kauhu on jälleen vallata minut. Ehkä voisin pyörtää vielä kotiin ja palata

kauppaan ensiviikolla hiljaisemmalla ajalla, kun norsupäivät ovat vihdoin

ohitse? Ei, en voi tehdä sitä. Lupasin käydä kaupassa hänen puolestaan, koska

en osannut sanoa ei. K-supermarkettiinkaan en voi mennä. En ole tarpeeksi

super siihen kauppaan. Siwan myyjät taas ovat yrmeitä ja ilkeän näköisiä.

Näyttävät siltä, että puraisevat pääni irti minä hetkenä hyvänsä. Muut kaupat

ovatkin liian kaukana kotoani. En uskalla lähteä niin kauas linnakkeeni

suojasta. Muistinkohan varmasti laittaa oveni lukkoon?

Astun huterin askelin ulos turvasta. Avainnippu kädessäni kilisee

kovaäänisesti, kun yritän saada tungettua sitä takkini taskuun. Pysähdyn oville

saapuessani, kun todellisuus lyö minua kasvoihin musertavalla voimalla.

Naamioin epäröintini poimimalla maasta karkkipaperin ja toimittamalla sen

läheiseen roskakoriin, mutta silmäni eivät irtoa hetkeksikään näystä edessäni.

Automaattiset liukuovet. Hetkellinen ryhdistäytymiseni alkaa murentua jälleen.

Mitä jos ovet eivät aukeakaan, kun yritän kulkea niistä läpi? Mitä jos jäänkin

vain hölmönä ovien ulkopuolelle heilumaan ja huitomaan, jotta pääsisin sisään?

En halua edes ajatella, kuinka noloa se olisi. Tai mitä jos oviin tuleekin tekninen

vika juuri kun olen kulkemassa niiden lävitse? Mitä jos ne läimähtävätkin

takaisin kiinni kesken aukeamisen ja liiskaavat minut väliinsä?

Kiinni. Auki. Kiinni. Auki. Liimaudun kiinni ohikulkevan miehen

selkään kuitenkaan koskettamatta häntä. Hänen deodoranttinsa on pettänyt.

Valitsen kahdesta pahasta pienemmän. Nopeus, jolla ovet läimähtävät aina

kiinni, verrattuna siihen kuinka hitaasti ne aukeavat, hirvittää minua. On

kuitenkin liian myöhäistä pyörtää. Pelastava enkelini saattaa minut

16

loukkaantumatta läpi giljotiinin. Käy mielessä, että mitä jos mies olisikin ollut

Lucifer, joka oli tullut saattamaan minut kuolemaani. Ei hän onneksi ollut.

Jättäydyn nopeasti taaksepäin heti ovista selvittyäni. Etenemiseni

näyttää hassulta, koska yritän pitää väenpaljoudessa vähintään puolentoista

metrin välimatkan jokaiseen ihmiseen. Citymarketin kiikkerät kulkuportit eivät

onneksi herätä minussa samanlaista kauhua kuin ulko-ovet, vaikka nekin ovat

automaattiset.

Suoristan ruttaamani ostoslistan ja tihrustan, mitä siinä sanotaan.

Aloitan helpoimmasta. Kurkkuja on vain kahdenlaisia: ulkomaalaisia ja

suomalaisia. Nappaan taskustani pienen läpinäkyvän pussin, jonka avulla

poimin yhden kaukaisimmista kurkuista. En halua koskea muiden ihmisten

käpälöimiin kasviksiin, ja kaupan pussirullateline kirkuu bakteerivaarasta jo

seitsemän ja puolen metrin päähän.

Säpsähdän rajusti ja jähmetyn, kun joku hipaisee olkavarttani ohi

pyyhältäessään. Myös selkäpiitäni pitkin valuva hiki tekee äkkijarrutuksen kuin

hirvikolarin välttääkseen. Olen varma, että sydämeni pysähtyy hetkeksi silkasta

kauhusta, mutta lähtee sitten taas muljahtaen jatkamaan jumputustaan.

Rauhoitu, Miisa, selviät tästä kyllä.

Poimin seuraavaksi listalta hernekeiton ja viisi tonnikalapurkkia.

Ensimmäinen ei tuota ongelmia, koska listani on tarkka sen suhteen: Jalostajan

hernekeitto. Tonnikala sen sijaan osoittautuu painajaiseksi. Hyllystä löytyy

kuutta erimerkkistä tonnikalaa. Mietin hetken, ostaisinko kaikkia yhden, mutta

sitten ymmärrän, että eihän se käy. Listassa lukee viisi tonnikalapurkkia, ei

kuusi; jokin valmistajista tulisi jättää pois, mutta mikä? Entä jos jättäisin pois

juuri sen, joka on hänen suosikkinsa? Mutta jos se olisi suosikki, eikö se

mainittaisi listassa? Entäpä sitten pitääkö kalan olla öljyssä vai vedessä?

Sitäkään ei mainita. Tai ehkä kastikkeessa? Jos niin, niin millaisessa

kastikkeessa? Tomaatti-, chili-, tilli-, sataya-, sweet&sour- vai italialaisessa

kastikkeessa? Hiutaleina vai paloina?

Hieron väsyneenä ja turhautuneena kasvojani. Onnistun vain vaivoin

estämään sormiani lipumasta hiuksiini, joita ne kovasti halajavat päästä

kiskomaan. Se on tapa, josta olen yrittänyt oppia pois, vaikka hiusten

repimisestä aiheutuva kipu selkeyttääkin ajatusteni kulkua.

17

Purkki A(bba) maksaa enemmän kuin purkki C(alvo) tai

E(uroShopper), mutta purkki M(enu) on kaikista halvin, kun verrataan saatua

kalamäärää sen hintaan. Sitten löytyisi vielä purkit P(irkka) ja J(ohn West),

jotka ovat tarjouksessa. Onko kaikkein kallein laadukkain ja siten paras?

Katsotaanko minua kieroon, jos ostan halvimman – tai toisaalta taas

kalleimman? En halua, että minua katsotaan kuin köyhää pientilallista, mutta

en myöskään kuin upporikasta merkkielitistiä. Onneksi keksin tyydyttävän

ratkaisun. Lasken nopeasti päässäni keskiarvoisen hinnan tonnikalalle ja

nappaan viisi tuotetta sitä lähimmäksi osuvan hintalapun takaa kärryihini.

Ennen kuin poistun hyllyltä, järjestän vielä jonojen ensimmäiset purkit

tasaiseksi riviksi ja suoristan repsottavat hintalaput.

Mitä kauemmin vietän kaupassa, sitä varmemmin tunnen ihmisten

katseet niskassani. Ne poraavat tuomitsevia reikiä ihooni, haluavat valuttaa

niiden kautta kaiken epäsovinnaisen sisältäni. Tunnen kuinka keuhkoni

painuvat entistä enemmän kasaan ahdistuksesta. Rintaani puristaa. Kuulen

selkeästi korvissani heidän myrkylliset sanansa.

Nappaan jonkun hetkeksi hylkäämät tyhjät ostoskärryt, koska tajuan,

että voin käyttää kärryjä suojaavana puskurina ihmisvirrassa. Pahoittelen

mielessäni niiden oikealle omistajalle. Mutta nyt kärryissäni on vain muutama

tavara. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa kori? Näytänkö typerältä työnnellessäni

lähes tyhjää kärryä ympäri kauppaa? Ratkaisen ongelman nappaamalla

viereisestä hyllyrivistä paketin näkkileipää ja keksejä ja liukenen nopeasti

paikalta, ettei kärryvarkauttani huomattaisi.

Kahdentoista minuutin jälkeen löydän viimein tieni kassoille. Jouduin

valitsemaan liian monta kiertotietä, koska läpipääsemättömät ihmismuurit

tukkivat tieni. Kauppa on niin iso, että sinne voisi perustaa pienen lentokentän.

Mutta eiväthän lentokoneet osaa laskeutua labyrinttiin. Asetun jonoon, mutta

kun tunnen hetkeä myöhemmin taakseni asettuvan miehen hengityksen

niskassani, puristan silmäni kiinni ja käteni nyrkkiin. Älä tule noin lähelle!

Pitkät kynteni painautuvat kipeästi kämmenieni pohjaan. Kipu auttaa minua

keskittämään tunteeni ja pitämään minut kasassa.

Myyjä tervehtii minua iloisesti, ei tekaistun monotonisesti niin kuin

myyjät yleensä. Suon hänelle hiljaisen hein, vaikka tavallisesti vain

18

nyökäyttäisin päätäni hieman. Häpeän saman tien, kun kuulen, miltä tuo

kolmikirjaiminen sana kuulostaa päästessään ulos rohtuneiden huulteni välistä.

(Mistä tuleekin mieleeni, että unohdin sen ainoan asian, mitä tulin tästä

kaupasta itselleni hakemaan: huulirasvan.) Osaan jo nyt sanoa, että tapa, jolla

hein sanoin, pyörii varmasti loppumatonta ympyrää mielessäni, kun yritän

illalla saada unen päästä kiinni. Todennäköisesti kaikki äänenvoimakkuudesta

äänenpainoon ja kasvonilmeisiin tulee vainoamaan mieltäni vielä vuosienkin

jälkeen, kun muisto varoittamatta ja sattumalta palaa mieleeni. Selviydyn

kassatilanteesta jotenkuten ja lähestulkoon juoksen pihalle kaupasta.

Vaatteeni ovat läpimärät kylmästä hiestä. Autossa olen turvassa.

Katson itseäni taustapeilistä ja näen kalpean, huonovointisen naisen

heijastuksen. Keinutan yläruumistani keinuvin, edestakaisin liikkein ja kiedon

käteni ympärilleni ja puristan sitten tiukasti. Keinutan. Keinun. Tuuditan itseni

takaisin oman yksinäisyyteni kehtoon.

Selvisin.

19

MAKKARAN IDENTITEETTISara Loppi

Tästä lähtien kynnän perunat maahan ja nyhdän voikukkia lisukkeeksi,

unohdan ylähyllyn lehdet vain voidakseni todeta viikon kuluttua, että

nykymaailmassa kaikki lupaukset unohtuvat ennen kuin niitä on edes annettu.

Kunnia on elokuvien lohdullisia maailmoja varten. Minulta on viety jotain, en

tiedä vielä mitä, mutta ainakin huumorintaju joksikin aikaa.

Niistä ovista käveli silloin sisään paljon positiivisempi minä. Valmiina

lastaamaan kärryyn kaikkea mitä aikuinen ihminen viikonlopun rattoisille

tunneille tarvitsi. Liike oli kotimatkalla tullut yllättäen vastaan ja olin silloin

ajatellut riemuissani, että vihdoin tajusivat rakennuttaa tämänkin tien varteen,

niin ettei tarvinnut enää kurvata ylimääräistä keskustaan. Hiukan outo sininen

halli se oli ollut ulkoa päin. Liikkeen tunnus täysin vieras, mutta mitäpä minä

siitä välitin. Sisäpuolella aloin jo hiukan hämmentyä.

”Tervetuloa hyvä herra!” huudahti myyjä päällään vaaleanpunainen

essu ja päässään kissankorvat, joiden pinkki sävy riiteli valkeiden suortuvien

kanssa. Naisen kasvot olisivat yhtä hyvin voineet olla valetut valkeasta kivestä ja

silmät metallista. Hän oli niin uhkaava, että asiakkaana teki mieli pyytää

välittömästi anteeksi.

”Aiotteko kauankin seistä siinä, tuolta pääsee myymälän puolelle”,

ilmoitti nainen jurosti ja avasi jonkun niistä väärinpäin luettavista pokkareista,

joita nuoret nykyään lukivat.

Hän tarkoitti melko tavallisen näköistä sisääntuloa, jollaisia

marketeissa on kassojen ja eteisaulan tilasta tuotteiden luokse. Nappasin

ostoskorin ja marssin hivenen loukkaantuneena, mutta ostoksiin jo keskittyen,

sisemmäs ja tapasin normaalilta paikaltaan lehtihyllyn, elokuvaosaston ja

vaatteet rekeillä. Menin ohi, vaatteita en jaksanut katsella kuin kerran vuodessa.

Ruokaosasto tuli urheilutarvikkeiden jälkeen. Silloin hämmennys vaihtui

epäilykseen. Miksi tunnuin olevan ainoa koko kaupassa myyjän lisäksi?

Hiljaisuus paukkui korvissa. Täällä ei soitettu musiikkia niin kuin kaupoissa

20

yleensä. Lihatiskillä jäin hetkeksi kuolaamaan sisäfileen perään, mutta kukaan

ei ilmestynyt sitä punnitsemaan. Maistiaiset olivat loppuneet kesken, mutta

kukaan ei tullut laittamaan uusia esille. Tarttuessani suivaantuneena

makkarapakettiin se alkoi äkkiä huutaa.

”Mitä helvettiä! Sinä et taida tietää mitä meissä on!”

”Tai sitten et vain välitä paskan vertaa”, vastasi toinen eines hyllystä ja

moni saman sorttinen kommentti synnytti jauhopötkylöiden kesken kokonaisen

keskustelun, joka olisi voinut olla suoraan Kuningaskuluttajasta.

Myyjä kassalla katsoi vinoon, kun olin lentänyt hänen niskaansa

tehden sadan metrin ennätyksen pikajuoksussa.

”Mitä nyt, hyvä herra? Käsittääkseni ette ole vielä löytänyt sitä, mitä

tulitte hakemaan. Niin kauan kuin se on hyllyssä, mitä järkeä teidän on lähteä?”

”Hakemaan? Minä. En… en puhuvaa…”

Viimeinen asia, jonka sen jälkeen muistin, oli outo ryömivä ääni takaa,

ja se kun kylmä lattialaatoitus kalautti kalloa niin, että tajunta lensi korvasta.

Kun heräsin, makasin edelleen kassan edessä. Myyjä oli ehtinyt jo

lukea pokkarin numerosta päätellen neljä kirjaa, ja ostoskoriin kauhuissani

pudottamani makkarapaketti ilmoitti, että olin onnekas, sillä maito olisi

tällaisen ajan sisällä jo mennyt happamaksi.

En viitsinyt menettää tajua uudestaan, mieli teki. Kuten kaikki

kovaonniset sankarit, minäkin olin ajatellut ja sydämellisesti toivonut, että

kaikki oli vain sitä pahaa unta.

”On täällä sänkyjäkin, joissa nukkua, hyvä herra”, sanoi myyjä

kynsiään pureksien, silmät tiukasti kirjansa sivuilla.

”Miten huomaavaista…” Lähdin oville hymyillen niin että suupieliin

sattui. Välillä pysähdyin ottamaan tukea seinästä. Makkarapaketti huusi

nimittäin perääni. Se oli vihainen, koska en palauttanut sitä paikalleen. Olisi

kysynyt sitä henkilökunnalta tiskin takana. Myyjän velvollisuuksiinhan

sellainen kuului.

Ei kun hetkinen? Mitä ihmettä päässäni liikkui? Ei, hetkinen! Selvä,

tätä siis tarkoitetaan loppuun palamisella, kyllä, sitä tämä on, nyt vain äkkiä

ovesta ulos, auton ovi auki, kotiin!

21

Ovi auki? Ei, ovi ei auennut, siis kaupan ovi. Kaivoin silmät

pakokauhusta sumentuen kellon esiin. Sulkemisaika oli mennyt jo ajat sitten.

Silti kaupassa oli valot päällä ja myyjä, vilkaistessani karvat pystyssä olkani yli,

edelleen istui kassalla vailla mitään aietta lähteä pois. Ainoa asia, mikä liikkui,

oli käsi kirjan sivuilla. Pian toivoin, ettei mikään muu olisi liikkunut. Sillä tuskin

olin kauaa tuijottanut näkemääni vailla pakomahdollisuutta, kun se ryömivä

ääni palasi. Eri suunnasta kuin myyjä, suoraan ovien takaa, joita vasten nojasin.

Jokin musta kolkutti niihin.

”Oh, tervetuloa!” myyjä huudahti niin pirteästi, että sitä ei ollut

uskominen. ”Ovi ei ole lukossa, Siivooja.”

Olin tervehdyksen aikana ehtinyt tulkita näkemääni lasin läpi jo

liiaksi. Oli aika jälleen kerran halata lattiaa, tällä kertaa en lyönyt päätäni.

Saatoin kiduttavan hetken nähdä, miten jokin musta ja epämääräinen tuli

sisään ja kiersi minut hitaasti ryömien. Siivooja? Ei, pikemminkin ylikokoinen

musta painajainen. Nousin, sillä jokin valonpilkahdus sattui ajatuksiini. Ovi oli

juuri äsken…

Kuului kalahdus ja naksahdus. Kahva ei suostunut enää

liikahtamaankaan.

”Hyvä herra? Te ette ole vielä hakenut ostoksianne”, myyjä totesi takaa

taas yhtä yrmeänä kuin aiemmin.

”Jos haen ostokseni, pääsenkö ulos?”

”Täältä on vaikeaa löytää sitä mitä todella tarvitsee, kuten mistä

tahansa muualta, siinä menee hetki kun etsitte, mutta kyllä, sitten pääsette

ulos.”

”Mikä tämä paikka on?” kysyin nyt hysteerisenä.

”Hyvä herra, ettekö lukeneet oven infotaulua?” Myyjä pyöräytti

kellertäviä silmiään ja siirsi ne takaisin pokkariinsa. Pieni toivoton huokaisu oli

havaittavissa.

”Näytänkö minä siltä, että tietäisin mikä tämä paikka on!”

Myyjä ei kuitenkaan enää vastannut. Nappasin lähimmästä penkistä

kiinni, aioin paiskata sen voimieni takaa oven lasiin. Tuolla kaukana

parkkipaikan ilta-auringossa oli auto ja pelastus. Taas kuului kalinaa. Ylhäältä

rämähti voimalla murtosuoja peittäen kaiken näkyvyyden ulos.

22

Alkoi elämä nauravien lehtien kanssa, jotka tiesivät kertoa miten kärjistetysti

niiden toimittaja asiansa ilmaisi. Suklaan, joka valitti kaikkea sitä vääryyttä, jota

sen valmistuksen eteen oli tehty. Niiden iänikuisten makkaroiden kanssa, jotka

tuntuivat ottaneen minut ensitapaamisen johdosta silmätikukseen ja

tietokoneiden, jotka ivasivat, jos niitä edes lähestyi. Kuulemma oli turha syytää

sellaista määrää rahaa asiaan, joka ei koskaan maksaisi itseään takaisin ja

hajoaisi puolessa vuodessa.

Olin pitkään yrittänyt löytää sitä, mitä todella etsin, mutta myyjä

katsoi kassalla joka kerta yhä enemmän vinoon, kun raahasin vastahakoista

kulutustavaraa hänen eteensä. Paniikki oli muuttunut jo apatiaksi, toivo

synkäksi pessimismiksi. Päivien kulu melkein nauratti. Ehkä minä kohta

heräisin. Eihän tämä ollut totta ensinkään. Toisaalta kuka siellä kotona

odottaisi? Töissä pitäisi olla, ehkä ne siellä huomaisivat minun kadonneen maan

päältä. Ei, tämä ei ollut totta, kohta herään.

Kaikella oli siinä kaupassa mielipiteensä, jokainen esine syytti

kulutusyhteiskuntaa olemassaolostaan.

”Onko olemassaolo teille niin kamala asia?” huomasin kysyväni yksi

päivä kuunneltuani syyllistämistä vielä normaalia enemmän.

”Ei sinänsä”, vastasi pitsa. ”Kun ei ajattele liikaa, niin elämä on niin

mukavaa.”

”Koska ihmiset eivät ajattele, me aloimme ajatella heidän puolestaan”,

aloitti perunasalaatti paatoksella.

”Eikö tuo nyt ole hieman mustavalkoista?” kysyin tympiintyneenä.

Tiesin jo, että oli turha kysyä, miten ruoan oli mahdollista ajatella. Ne

loukkaantuivat siitä vain vielä enemmän ja taas olisi yksi osasto enemmän

vihamiehiä. Riitti että makkaroiden nurkkaus piti jo suoranaista mykkäkoulua.

Hetken osastolla oli hiljaista.

”Jotkut ajattelevat, mutta silti mitään ei tapahdu, voitko kieltää,

makkarafriikki?” hampurilainen heitti ääni uhkuen kapinaa.

”Ettekö voisi jo unohtaa sitä!” pyysin haukotellen.

”Pirussa emme!” karjui Hiillos jostain hyllyrivin takaa.

Kauaa en ehtinyt murehtia kurjaa elämää minne ikinä jäinkään märehtimään,

sillä aina se ryömivä otus ilmestyi jostain. Mörkö tai mikä lie. Ei antanut

23

yölläkään nukkua rauhassa. Tavaksi tuli jäädä kassoille, joiden luona myyjä

oleili, ainoa ihminen painajaisessani. Nainen ei paljoa puhunut, vain Siivoja

tuntui häntä kiinnostavan. Kuten monesta muustakin asiasta, tiesin, että oli

turha kysyä.

Kunnes eräänä päivänä myyjä alkoi puhua itse. Olin sinä päivänä

Siivooja kintereilläni juossut läpi kaupan etsien vimmatusti jotain

mahdollisimman vähäpuheista syötävää ja kaatanut vahingossa rekillisen

vaatteita mörön päälle. Ne olivat huutaneet kirouksia perääni, mutta vaienneet

sitten ihme kyllä. Siivooja oli ilmeisesti hävittänyt ne jonnekin, sillä en koskaan

enää nähnyt sitä rekkiä. Myyjä oli käskenyt takaa-ajajani rauhoittua ja mennä

nukkumaan. Minä taas romahdin hiukset pystyssä istumaan liukuhihnalle

vastatusten myyjää. Nakersin hetken hiljaisuudessa korppua. Sen toverit

kirosivat toimituksen pussissaan. Päälle vielä syljeksivä lähdevesipullo ja haluni

olivat varsin lopussa.

”Oletko väsynyt tähän?” myyjä tokaisi pokkarinsa takaa.

Vetäisin korppuni väärään kurkkuun.

”Anteeksi kuinka?” sain kysyttyä kakomisen joukosta.

”Oliko siinä jotain epäselvää, kysymyksessä?” Myyjä loi taas yhden

vinon katseen sivujen yli.

”Epäselvää? Vaikutanko jotenkin väsyneeltä?” huomasin hykerteleväni

hiukan.

”Pikemminkin kannibaaliselta, julmuri”, itkivät korput vieressäni.

”Missä välissä minusta korppu on tullut!” karjaisin pussiin. ”Sillä

kannibaali voi olla vain syömällä lajikumppaneitaan. Ihanaiset

täysjyväkorppuseni sokerilla, nam. Teidän syömisenne ei minusta kannibaalia

tee.”

”Rauhoitu hyvä mies ja ota henkonen”, pyysi ystävällisesti jokin

kaapissa pääni yläpuolella.

”En polta.”

”No sitten, voin esitellä pari toveria tuolta limsahyllyn takaa…”

”En juo.”

”Nyt te valehtelette”, myyjä sanoi ja hihitti jollekin iänikuisen pokkarin

sivulla.

24

”Ja helvettiäkös se teille kuuluu!” karjaisin.

Korput alkoivat rukoushetken kääreessään. Yksi kehotti rohkeuteen

vastoinkäymisten ja turmion hetkellä.

”Älä ala kovistelemaan viljatuotteiden edessä. Eikö ole ihan tarpeeksi

kamalaa, että syöt heidät ja kaiken lisäksi maksamatta”, pakasteet huusivat

altaistaan.

”Aika uskomatonta tämä”, minä totesin myyjälle haukaten korppua.

”Miten sen ottaa.”

”Oletko tosissasi?” Tuijotin myyjää niin kauan, että tämä vihdoin laski

pokkarin liukuhihnalle.

”Minä olen täällä vaanimassa elämästään hairahtaneita. Maailmalle

sokeita, itseään täynnä olevia ja massiivisen välipitämättömyyden takana

piilottelijoita. Siinä vastaus kysymyksiisi, turha ruveta kyselemään, että miksi

kerron ja mitä se tarkoittaa, ota tämä vaikka epäreiluna tapana kostaa.” Nainen

nappasi kaapista tupakan, sytytti sen ja puhalsi kasvoilleni kokonaisen pilven

savua. ”Eikö olekin epämukavaa ja loukkaavaa, älä minulta kysy miksi tein sen,

tuntui vain siltä.”

Jäin sanattomaksi moneksi minuutiksi, kunnes…

”Niin kuin tämä mitään auttaisi! Onko se muka joku ylevä tavoite

langettaa yhdelle kaikkien synnit?”

”Kuka juuri äsken sanoi, että tämä on epäreilua? Tämä kauppa toimii

niin kuin muukin maailma. Järjettömästi ja vailla suuntaa. Kärjistetysti ja

naivisti. Emme me ole mikään parantola tai parempi kuin muutkaan laitokset

kautta ihmiskunnan. Lisäksi tämä kauppa on vain lattea heijastus siitä, mikä

todella on väärin.”

”Pitäisikö minun ymmärtää, että jään tänne loppuelämäkseni

kuuntelemaan muiden puolesta tätä kaikkea?” Minua itse asiassa nauratti juuri

nyt.

”Jos todella tahdot. Voit sinä heittää kaiken moskan Siivoojallekin.

Silloin sinulla ei ole enää asiaa tähän kauppaan, se ei voi täyttää halujasi

tyhjänä.”

Myyjä syventyi takaisin pokkariin. Lähdin kävelemään harkiten

tarkkaan oliko tuo äskeinen lupaus ulospääsystä. Jos ymmärsin väärin ja

25

tuhoaisin kaiken ruoan, kuolisin nälkään ja janoon. Epäröin pitkään tuijottaen

massiivista määrää tavaraa, niin turhaa kuin tarpeellistakin. Mikä työ sen pois

heittämisessä olisi… Silloin välähti. Mitä nyt, hyvä herra? Käsittääkseni ette ole

vielä löytänyt sitä, mitä tulitte hakemaan. Niin kauan kuin se on hyllyssä, mitä

järkeä teidän on lähteä? Eikö tuo peijakas ollut sanonut niin ihan aluksi?

”No mutta tietenkin se voi, sillä mitään en niin toivo kuin pois pääsyä

täältä, en halua täältä mitään. Ja tämä on totuus, menköön kaikki harakoille ja

toivottavasti kukaan ei tee lisää tilalle!”

Silloin myyjä nauroi ja kaupan ovi oli äkisti edessäni. Katsoin

hämmentyneenä olkani yli.

”Voi en minä voi antaa sinun tuhota kallisarvoista

materiaani. Minun mielipiteeni on aina ollut, ettei tätä maailmaa pelasta enää

mikään.” Myyjä hymyili hiukan ja sulki silmänsä.

Minä löysin itseni keskustan marketista tuijottamasta lehtivalikoimaa.

Tämän päivän uutisotsikot olivat täynnään sotaa, talouden lamaa ja kaikkea

niihin liittymätöntä roskaa, kuten aina. Ei tehnyt kyllä lainkaan mieli sitä

makkaraa, vaikka kun asiaa ajatteli, ne sentään kierrättivät sitä roinaa, mitä

vaikka siitä porsaasta jää yli.

26

LUOMU OIS TÄTÄ PÄIVÄÄJutta Tiensivu

Citymarketissa soi Shakiran uus biisi. Sitä kuulee nykyään kaikkialla. Nappaan

peräkärryn kokoisen pyörällisen ostoskorin ja astun muutaman askeleen

eteenpäin kohti vihannesosastoa. Olemattomassa ostoslistassani ylimpänä

lukee: tomaatteja.

Ensimmäisenä tarjolla olis Pirkka-tomaatteja. Mies aina valittaa

niiden olevan mauttomia ja jätänkin ees harkitsematta. Vieressä on luomua.

Luomu ois tätä päivää. Otan läpinäkyvän pussin ja heilautan sitä ripeesti

ilmassa. Saatuani pussinsuun auki nappaan käteeni ensimmäisen tomaatin. Se

hajoaa inhottavasti mun käteen jättäen koko kämmenen tahmeeksi.

Mun oikeelta puolelta huokuu ummehtunut kukkaisen hajuveden

tuoksu. Sellanen miltä mummolla aina haisee. Voimakas tuuppaus kylkeen saa

mut horjahtaan. Happamalla ilmeellä ja vuosia vanhoilla hajusteilla koristeltu

vanhus haluaa näköjään täsmälleen samoja tomaatteja. Se ei kuitenkaan tyydy

niihin mitä olis jo tarjolla. Tyynen rauhallisesti Hapannaama rikkoo yhen

keskellä olevista tomaattilaatikoista, tunkee kätensä sisään ja kahmii täydellisen

näkösiä vihanneksia. Hyvähän toisten on niitä sieltä kerätä, samalla ku vittu ite

pyyhin tomaatinjämiä housuihini.

Valitten lopulta espanjalaisia tomaatteja, eihän suomalaista kukaan

osta muutenkaan. Heittelen koriin muutamia muita vihanneksia: kurkkua,

jäävuorisalaattia, punakaalia ja retiisejä. Mitä turhia niitä alkuperämaita tai

luomuttomuuksia on miettiä, kunhan nyt vaan pääsisin nopeesti pois ennen

ruuhkaa. Taitaa kyllä olla toiveajattelua, ku pelkästään vihannesosastolla kulu

kolme varttia.

Hinaan peräkärryn kohti lihatiskiä. Otan vuoronumeron, että pääsen

jonottamaan tarjouksessa olevaa grillikylkeä, kuten kaikki sata muutakin

jonossa seisoskelijaa. Näytöllä näkyy numero satanelkyt, mun lapus taas

satakuuskyt ja päälle. Kaikilla on näköjään grillikylki loppu, itehän haluan vaan

nopeeta valmisruokaa.

27

Taustalla kuuluu sama kylpyvaahtomainos jo ties kuinka monetta

kertaa. Tuskin kukaan ees haluaa ostaa kolmea hedelmäistä kylpyvaahtoa

kahden hinnalla, vaikka siinä säästäiski huimat viistoista senttiä. Tokihan tää

voi olla kateellisen puhetta. Mitäs ite kylpyvaahdoista tietäisin ku en

ammettakaan omista.

Jono matelee tuhottoman hitaasti eteenpäin ja mä litistyn

autokärryjen sekä mun edes seisovan miehen väliin. Autokärryjä vasten nojailee

nainen puhuen koko ajan puhelimeen. Kärryosan istuimessa istuu lapsi, joka

itkee pää punaisena, ja mä huomaan miettiväni autokärryjen ideaa. Lapsi

parkuu istuimessa ja ite auto ammottaa tyhjyyttään. Akka antaa lapselle

ostosten joukosta lelun, joka hiljentää itkun hetkeksi. Katon akkaa silmiin ja sen

ilme näyttää kysyvältä. Se kohottaa kulmakarvojaan ja huomaan keskittyväni

siihen, miten paljon sen silmät suurenee. Mä tyrehdytän mun mieleen nousseet

kuvat jonkinlaisesta kalasta ja kysyn, onko sillä kenties jotain asiaaki vai

mulkoileeko vaan aikansa kuluksi. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, se vaan

osottaa mun eteen ja käännyn huomatakseni jonon liikkuneen reippaasti

eteenpäin.

Vanhahko nainen tiskin takana tuijottaa tyhjyyteen ja se herää

jonkinlaisesta horroksesta mun sanoihin

”Joo ottasin tota grillikylkee...”

Nainen osoittaa pihdeillä kasaa lihamöykkyjä.

”Joo sen ekan vaikka siitä…”

Saatuani mitä halusin alan kulkeen puolijuoksua kohti hallin toista

päätä. Maitotuotteet on vissiin laitettu mahdollisimman kauas, että jokainen

asiakas varmasti saa mahdollisuuden kävellä kilometrien lenkin kauppaa

ympäri vaan parin ostoksen takia.

Kaupan pääkäytävä on tungettu täyteen jos minkälaista roinaa. Parilla

kympillä sais runsaan kasan paskapaperia ja kaupan päälle hupaisan

kantolaukun. Jos Ikean ostospussit on jonku makuun liian suuria, vie

naurettava harmaa Serlan oravasäkki kyllä pidemmän korren.

Rasvattoman maidon napattuani ja viimeisetkin hermonriekaleet

matkanvarrelle tiputettuani hinaan koria vihdoin kohti kassoja. Kassoja on

kuusitoista, mutta käytössä vain seittemän. Shakiran soidessa taustalla aloitan

28

jälleen uuden jonottamisen päästäkseni maksamaan ne muutamat ostokset,

joiden takia ehdin kuluttaa liki kaks tuntia ja liian suuren osan

kärsivällisyydestäni.

29

MARKETTI KAKSITUHATTANELJÄTOISTAIda Kalliomäki

Vesa ajoi kaupan parkkipaikalle Hilkka kyydissään. Piha oli autoja täynnä.

Eihän tänään ollut toripäiväkään. Vesa etsi ruutua mahdollisimman läheltä

ovia, mutta vapaata ei meinannut löytyä millään. Sitten yksi vapaa paikka löytyi.

Se oli kylläkin hyvin kapea – liian kapea jopa Ford Fiestalle. Siihen Vesa

kuitenkin päätti tunkea autonsa. Sen etukulma raapaisi viereistä autoa. Vesan

täytyi suoristaa Fiestaansa, jolloin sekä toiseen että omaan autoon jäi pitkät

viillot kylkiin.

"Turha tätä on enää venkslata enempää. Jää tässä pois", Vesa tokaisi.

Hilkka aukaisi oven ja se tömähti suoraan toiseen autoon. Siihen jäi

pieni lommo. Vesa lähti etsimään uutta paikkaa pikkuisen kauempaa, jolloin

Hilkka hipsutteli kaupan oville.

"No miksei ne ovet voi nyt aueta?"

Hän joutui odottamaan ovien edessä hetken ennen kuin tajusi siirtyä

taaksepäin. Vihdoin! Paitsi että edessä olivat vielä yhdet ovet. Hänen ohitseen

pyyhälsi reipas nuori mies ja ovet jäivät sopivasti auki.

Kaupan kolkot loisteputket särkivät silmiä. Hilkalla oli muutenkin

heikko näkö. Kaupassa oli myös kauhean kylmä.

Onneksi sentään porteista pääsi sisään vaivatta. Olisi ollut typerää

pyöritellä silmiä, kun ei vain tajunnut, kuinka portit toimivat. Hilkka otti

mukaansa sellaisen korin, jota sai vetää perässä. Kärryt olivat aivan liian isot ja

leikatulla olkapäällä ei kannettu mitään.

"Hei sinä siellä!" Hilkka huudahti ja käveli myyjän luo: "Missä täällä

on niitä tarjouskahveja?"

Myyjä oli niin keskittynyt työnsä, että pelästyi hätkähtäen Hilkkaa.

"Aaa... Okei joo, totta kai... Voin tulla näyttämään. Tätä tietä",

hämmentynyt myyjä vastasi ja keskeytti hyllyjen täyttämisen.

Myyjä lähti näyttämään tietä Hilkka heti kannoillaan. Hilkan silmät

vilkuilivat samalla muita asiakkaita. No onpas tolla pojanklopilla pitkä tukka!

30

Saisi leikata sen. Ei miehillä kuulu olla pitkät hiukset! Näköjään Reino on

lihonut noin paljon. Ettei vaan olisi silläkin diabetes?

Sitten he saapuivat oikealle hyllyriville.

"Voi kiitos paljon. Niin paljonko näitä sai ottaa?"

"Neljä per talous."

"No täytyy tulla tänään vielä uudemman kerran. On niin kamalan

halpaa", Hilkka tokaisi ja myyjä kohotti kulmiaan epäuskoinen ilme kasvoillaan.

Hän latoi tarjouskahvit koriin ja etsi uuden myyjän käsiinsä.

"Kuule, missä ne on ne tarjoussokerit?"

"Heti seuraavalla käytävällä."

"No juu selvä."

Sokerissa ei ollut rajoitteita, joten Hilkka otti ainakin kymmenen pakettia.

Riittipähän pahanpäivän varalle. Mutta kori oli jo niin täynnä, että hänen oli

mentävä kassalle.

Hilkka kulki edestakaisin kassojen ohitse ja yritti päätellä, mikä jono

olisi kaikkein lyhin. Millään muulla asialla ei ollut väliä kassan valinnassa kuin

nopeudella. Eihän hänellä ollut koko päivää aikaa seisoskella jonottamassa. Oli

kuitenkin oikeastaan ihan sama, minkä jonon hän valitsi, se oli aina hitain. Ja

tosiasia oli, että kassoja oli liian vähän käytössä. Missä kaikki myyjät

luuhasivat? Kahvitauollako?

Hilkan pää pyöri vinhaa vauhtia, kun hän yritti vilkuilla muita ihmisiä.

Kauhea ihmispaljous! Onpas tolla iso maha! Ja tolla on kolkko ääni. Ei ole

tainnut tuokaan käydä pesulla vähään aikaan, haiseepas pahalle. Ja eikö nuo

nykyajan äidit osaa pitää lapsiaan ruodussa?

"Ai hei! Tuletkos myyjäisiin lauantaina? Voisit leipoa vaikka vähän

pullaa", ääni kysyi Hilkan vieressä. Se olikin hänen hyvänpäiväntuttunsa Aili.

"No hei hei! Voi kuule, kun mulla on vähän menoa silloin. Täytyy

katsoa sitten ensi kerralla", Hilkka vastasi vaivaantuneena, mutta yritti puhua

tarpeeksi kovaa, jotta huonokuuloinen Aili kuulisi.

"Harmi! Olisi ollut niin paljon tarvetta auttaville käsille! Täytyypä

tästä lähteäkin hakemaan hieman vehnäjauhoja ja tuorehiivaa, mutta eikös ole

kuule omituisen paljon ihmisiä liikkeellä?" Aili kailotti.

31

"Niin, mietin tässä juuri ihan samaa. Juu ja onko tänään jokin

erityinen päivä?"

"Ei kai pitäisi olla. Nähdään sitten seuraavissa myyjäisissä, eikö joo?"

"Varmaan... Heippa."

"Hei! Voisiko rouva laittaa ostoksensa hihnalle? Pääsisivät muutkin

eteenpäin", eräs isokokoinen viiksekäs mies tuhahti Hilkalle, joka ei ollut

huomannut jääneensä tien tukkeeksi.

"Kyllä kyllä. Vaikka on teillä varmasti enemmän aikaa siinä seisoskella

kuin mulla – katsos kyyti odottaa."

"Nii justiinsa... Ja mulla vai on aikaa, kun lapset odottaa kotona? Hä?"

"Luuletteko todellakin hyvä herra, että voin ennustaa, onko teillä

aikaa. Jokaisen täytyy itse tuunata aikataulunsa."

Hilkka latoi ostoksensa hihnalle yksi kerrallaan ja meni maksamaan.

Hän läväytti ison kasan kolikoita tiskille ja käski myyjän laskea. Eihän hän ollut

huomannut ottaa mukaansa lukulaseja, jotta olisi voinut laskea itse. Täytyi vain

luottaa myyjän laskutaitoon. Kuitti pitäisi silti tarkistaa vielä kotona. Ei noista

myyjistä ikinä voinut tietää.

32

SUPER MARKET 2014Jonna Luostarinen

Turvakamera toivottaa meidät tervetulleeksi maksuttomaan parkkihalliin. Ei

huolta, ei kiirettä, ei loskaa, ei jäätä. Rullaportaat, ja olemme lähempänä

taivasta.

Täällä on Buffa, Otto ja Ray, piiputtava pullokone sekä nitiseviä automaattiovia.

Täällä on kirjeen kokoinen postitäti, pahalta maistuva apteekkari, arvoton

kultaseppä sekä vakuutettu vakuutusneuvoja. Veikkaus-myyjä kenollaan kohti

varhaiseläke-faxia.

Täällä on kiiltävä lattia ja korkea katto, pelikoneita ja palju.

Täällä on maitohylly piimähylly kermahylly juustohylly eineshylly

kinkkuhylly varmanakkihylly kalahylly neljänruuhkahylly säilykehylly

korvapuustihylly rinkelihylly juustokakkuhylly alehylly riisikakkuhylly

kahvihylly teehylly leipähylly kaviaarihylly mehuhylly energiajuomahylly

lonkerohylly oluthylly hyvinvointijuomahylly siiderihylly pillihylly

serviettihylly kynttilähylly kuusenjalkahylly sukkahousuhylly

ysärihylly suklaahylly salmiakkihylly kampahylly kvghylly

makeishylly ostapoisvaanhylly purukumihylly ensiapuhylly

koiranruokahylly poppihylly kissanruokahylly kalanruokahylly

tyhjähylly kirjahylly lehtihylly tiskirättihylly metallihylly pölypussihylly

tapettihylly ekohylly tekohylly pyllyhylly rokkihylly muumimukihylly

nukkehylly pallohylly mitäminäsanoinhylly videopelihylly k18hylly

sallittulapsillehylly naistenhylly miestenhylly hyllyhylly

hyllyhyllyhylly. Hylly.

Täältä saa kilon karkkeja ja metrin makkaraa, kuution kaikenlaista ja

tonneittain turhuutta, hyppysellisen häpeää ja sylillisen syntiä.

33

Täällä on kiireinen myyjä, näkymätön kauppias, hävinneitä vanhuksia,

asiattomasti oleskelevia nuoria, itkeviä lapsia, univajeisia äitejä, kadotettuja

isiä.

Tänne on hukattu tuntitolkulla kilometrejä.

34

PASTISSITversioita Antti Hyryn novellista

Maantieltä hän lähti

KAIKKEUSHanna Virtakangas

Mieti: mittaamaton maantie,

jollekin polku, jollekin linnunrata.

Tie vailla päämäärää, polku vailla

kulkijaa – linnunrata vailla tähtiä.

Ja siinä minä astelen ja vedän

sisääni muistoja. Rauhassa nyt.

Hapui len kohti nykyistä ja

mennyttä, elävää ja tuonpuoleista.

Mietiskelen ajatusteni merkitystä

j a m e r k i t y k s e t t ö m y y t t ä .

Hiekanjyvä kutittaa jalkapohjaani.

Kertoi lee olemassaolostaan.

Häkellys. Mutta se kaipaa vain

läheisyyttä. Lajitoverit ottavat

nopeasti mallia. Siinäpä vasta

n ä k y . K a s a p i s k u i s i a

tavoittelemassa yläilmoja. Taivas.

Ihme e l l ine n t a ivas . M one n

sukupolven muistot painettuina

tähtiin. Päiväkirja jota kukaan ei

osaa lukea. Eläinrata vartioimassa

sielujen saloja. Uskaliaana teen

s e n . K u r k o t a n k o h t i

maailmankaikkeutta. Se hyväksyy

tunnusteluni ja imaisee minut

sisäänsä pyöritellen spiraaleissa ja

38

p a k o t t a e n s p a g a a t t e i h i n .

Kaikkialla on sekä synkkää että

kirkasta. Hyvä ja paha ovat

menettäneet merkityksensä.

G a l a k s e j a j a s u p e r n o v i a

silmänkantamattomiin. Hivelen

niiden hahmottamatonta pintaa.

Tervehdin mustia aukkoja ja

k a a s u p a l l o j a . N a a p u r e i t a

aamukahvilla ja oraakkeleita

tutkimusmatkoillaan. Narkissos

peilaamassa itseään ja muita.

Liikaa. Riittää. Anti-spagaatteja ja

v a s t a p ä i v ä i s i ä s p i r a a l e i t a .

Paluumatkan kova todellisuus.

Hiekanmuruja jalkojen alla. Taas.

Kerron maaperälle tarinaani yksi

murunen kerrallaan. Aina vain

uudestaan. Askel askeleen jälkeen

uudestaan. Yhtä loputtomasti kuin

tie itse. Hengähdystauko. Tie.

Mihinkähän se johtaa? Johtaa

mihin johtaa.

Mukai l tu kir jai l i ja: Samuel

Beckett

39

YMPÄRIAurora Piirto

Hän on kai luonnon kanssa yhtä. Kävelee askeleet, jotka johdattavat yli, ohi,

läpi. Eteenpäin ilman syytä. Kulki vihreyden syleilyssä, mutta ohitti myös

ihmisten aikaansaamat muutokset. Rakennukset, jotka toimivat suojana

kylmyydeltä. Hän ei tuntenut kylmyyttä, ei edes halua tietää mitä se tarkoittaa.

Soilla, kylissä, merellä, kulki ja jatkoi matkaansa vuorilla, pelloilla, metsissä,

mitä vain sattui tulemaan eteen tiellä.

Hän päätyi maantielle, samalle josta matka alkoi.

Tällä tavalla hän kulki kohtisuoraan ensimmäistä suuntaa vastaan, ja

uudelleen näiden suuntien väliltä. Katto pään päällä pysyi aina samana. Hän

tarkisti sen aina ylös katsoessaan, oli hän missä tahansa. Myös maantie pysyi

samana, hän päätyi aina samoin päin ympäri kuljettuaan. Muuttumattomaan

aloituspisteeseen.

Maailma alkoi muuttua. Hän ei ollut enää maantiellä, vaan

vuoristossa, jossa vuoret olivat isompia kuin missään. Harmaita hiutaleita satoi

alas ensin pieninä, mutta pian ne olivat jo hänen itsensä kokoisia. Häntä

ympyröi ensin tyhjyys, puhdas musta tila, joka alkoi täyttyä ensin pienemmistä,

mutta sitten suuremmista karuselleista. Hän halusi pyörimään niihin mukaan,

mutta karusellit kasvoivat liian suuriksi.

Hän jäi lopulta yksin ja liikutteli jalkojaan ja käsiään, eikä pudonnut

mihinkään, koska ei ollut mitään.

Karuselli, hiutale, vuoret, maantie. Hän oli taas normaalin kokoinen.

Tie alkoi kutistua hänen allaan. Vei hänet kauemmas maanpinnasta,

kohti taivasta. Ylhäällä haroi hentoja pilviä, poltti sormensa aurinkoa

koskettaessa. Pienet pallot ympärillä katosivat pian olemattoman pieniksi. Hän

katsoi ylös ja näki tähtien muodostaman tien.

Hän matkasi nyt linnunrataa.

Jongleerasi galakseilla.

Tanssi maailmankaikkeudessa.

40

Universumi allaan muodosti jälleen karuselleja. Ympäri pyörivät

rattaat pyörivät nyt hänen kasvojensa edessä. Hän ei uskaltanut koskea niihin,

koska pelkäsi hajottavansa niiden symmetrisen kiepunnan.

Karusellit kerääntyivät, muodostivat ruohonkorsia, kiviä, sammakon.

Hän kasvoi vielä lisää, mutta päätyi jälleen maantielle. Maantien pikkukivet

lentelivät ja narisivat hänen taas kävellessä. Tällä kertaa suunta ei ollut

maailmalle, vaan kotiin, jossa hän istui pöytänsä ääreen. Pöydällä olevan

hedelmäkorin värit muistuttivat häntä karuselleista. Hän otti greipin ja heitteli

sitä ilmaan muutaman kerran.

Nuolaisi, nuuhkaisi, puraisi, pussasi. Joka kerta maailma hänessä

kasvoi, maailma jonka ympäri hän kävelisi kuten aiemmin, uudelleen.

Mukailtu teksti: Pintanaarmuja (Maaria Päivinen)

41

APOSTOLINKYYTIIda Kalliomäki

Se lähti kävelemään maantieltä eteenpäin. Sit se kulki metsänhoitoyhdistyksen

asettamien metsänhoidollisten toimenpiteiden vastaisesti hoidetussa mettässä

(oli niin jumalauta avohakkuuta että olisi pitäny istuttaa uusia taimia). Mutta sit

tuli tiheätä mettää; oli kuusta, mäntyä ja katajaa, muttei sitten yhtään koivua,

raudus- tai hieskoivua. Ei koivujen eroilla oo mitään käytännön merkitystä,

kaikilla niillä saa vihdottuu yhtä lujaa ni että lehdet lentää pitkin bastun seiniä.

Se jatko matkaansa eteenpäin soitten yli (kysees oli räme: kuivahko ja

puustoinen suotyyppi, jonka valtapuu on mänty). Näitä biologian ja

maantieteen termejä voisi kelata paljon lisää mut mä en viitti tähän väliin

alkaan päteen liikaa joten se meni monen muun mettän, suon, meren, järven,

lammen ja vitun lätäkön yli ja sitten tuli taas samaan alkupisteeseen josta oli

lähteny. Se saatana alotti uudestaan kulkeen joka eri suuntaan mut palasi aina

samaan pisteeseen maantielle. Välillä se tsiigaili ylös ja bongasi kuun, auringon

ja tähtiä. Kaikki alko muuttuun sen ympärillä isommaks eiku se muuttuki ite

pienemmäks. Kohta se oli hobitin kokonen, sellanen pieni pygmi, lopulta se oli

kirppu ja pieni atomi, yksi pieni hippunen tässä paskassa. Se alko kasvaa

takasin normaalix ja vielä sitäki suuremmax, muisti onnex kasvaa

suhteellisuusteorian mukaan. (Tarkoittaa kahta erillistä fysiikan teoriaa:

erityistä ja yleistä suhteellisuusteoriaa. Näiden yhteinen piirre on niiden

perustuminen suhteellisuusperiaatteeseen, joka on yksi koko fysiikan

keskeisimmistä periaatteista. Suhteellisuusperiaatteen mukaan luonnonlait tai

fysiikan teoriat ovat samat kaikissa tilanteissa eli eri tilanteissa pätevät samat

lait.) No vittu ja pian se oli oikeen kokonen maantiellä. Se lähti kotiin syömään

grapea, joka on sitruspuiden (Citrus) sukuun kuuluva kasvi ja sen tuottama

hedelmä. Se on syntynyt luonnollisesti risteytyneestä pomelosta (Citrus

maxima) ja makeasta appelsiinista (Citrus sinensis). Geneettisesti se on

kuitenkin paljon lähempänä pomeloa kuin appelsiinia. Jumalauta mitä makuja,

se taisi muistuttaa fressin pajun parkkia ja männyn neulasia, jolloin mieleen tuli

42

kirkas syksy pakkasen puhdistamine vodineen ja fisujen pyydystäminen

koukuilla.

Mukailtu teksti: Pilvihipiäinen (Hans Selo)

43

MATKALLAJonna Luostarinen

Hiekkatien loppu oli maantien alku. Ja siitä minä läksin kulkemaan.

Kuljin maanantain ja tiistain, kengät hiersivät kantapäihin rakot.

Istuin tienvarrelle ja katselin vierelle seisahtuneita maisemia. Tyhjiä peltoja,

kuolleita horsmia ja hiljaisia latoja.

Maantien varrella kasvoi myllyjä. Ne olivat levittäytyneet myös meren

rannoille ja peltoaukeille. Ne mukailivat tuulen oikkuja ja näytti kuin ne olisivat

olleet valmiita lentoon. Siinä ne pysyivät sijoillaan, omissa kuopissaan.

Keskiviikkona jatkoin matkaani. Käveleminen tylsistytti ja minä päätin

kävellä selkä edellä. Katselin katoavia maisemia, pajukoita ja risukoita, kivikoita

ja jyrkänteitä sekä pehmeitä järviä. Katselin vastaan ajavien pyöräilijöiden

heiluvia takapuolia. Tuijotin ja unelmoin. Minun oli pysähdyttävä hetkeksi,

ristittävä jalkani ja mieleni. En voinut masturboida Suomi-neidon helmoissa.

Sen sijaan vilkutin autojen katoaville perävaloille ja järvellä soutaville

kalastajille. Ne kaikki katosivat ja käänsivät minulle selkänsä.

Torstaina olin jo kaukana. Kävelin oikeinpäin, niin kuin ihmisen

kuuluukin kävellä. Askel oli painava, enkä jaksanut reipastua. Matka oli

tasoittanut kengänpohjat, ja askel tuntui jalkapohjassa. Askel oli kova ja kipeä.

Maantie näytti suunnan. Ja vaikka minun olisi tehnyt kovasti mieli poiketa

hiekkapoluille ja kulkea läpi metsien ja tuntea jalkojeni alla metsän mättäät ja

kosteus, niin en minä poikennut tieltäni. Vaan minä jatkoin matkaani ylöspäin.

Perjantai, ja minun matkani jatkui. Silmissä vilisi kaikki se harmaus ja

mustuus. Vaivaiskoivut kurottivat käppyräisiä oksiaan kohti tähtiä, ja suot, ne

olivat täynnänsä pulleita muuraimia. Enää en malttanut, vaan kiskoin hikisistä

jaloistani kuluneet kenkäni ja heitin ne komeassa kaaressa pitkin tietä. Juoksin,

en ollut aikoihin juossut, minä siis juoksin kohti upottavia soita. Ja miten

hyvältä se pehmeys tuntui vaivaisissa jalkapohjissani.

Lauantai. Olin luopunut kengistäni ja kävelin pitkää matkaani

avojaloin. Ei minulle kukaan nauranut, eikä kukaan taivastellut. Kaikki tiesivät

44

kuinka pitkällä matkalla minä olin, kuinka musta asfaltti oli puhkonut kenkäni,

ja kuinka se kaikki minua harmitti ja väsytti.

Sunnuntaina minä uuvuin. Minä en vain enää jaksanut. Minä istahdin

tienvierelle ja katselin revontulten hiljaista tanssia. Se jatkui kauan ja se oli

kaunista katseltavaa. Ja siihen minä nukahdin, tienposkeen.

Kyyristyin aivan pieneksi, kämmenelle mahtuvaksi greipin

puolikkaaksi. Ponnistin ja nousin hiljakseen ylöspäin. Mutta jalkani eivät

irronneet maan pinnalta. Jalkapohjat olivat sulaneet yhdeksi kaiken sen

harmauden kanssa. Jalat venyivät ja venyivät ja jatkoivat venymistään, kunnes

kosketin korkeuksia. Kuuma kesä tuntui varpaissa, sormilla herättelin tähdet

tuikkimaan ja mitä minä näin, se oli tyhjyyttä. Mustaa liikkumatonta tyhjyyttä.

Käperryin takaisin harmauteen, tänne minä kuuluin.

Maanantaina minut kannettiin hiekkatien loppuun, nyt se oli alku.

Hiekanmuruset eksyivät varpaiden väleihin ja minä en jaksanut välittää.

Lepuuttaisin jalkoja myöhemmin, nyt minun oli tervehdittävä vanhaa ystävääni,

häntä, joka jaksoi odottaa.

Mukailtu teksti: Alkeishiukkaset (Michel Houellebecq)

45

AAMUSTA AAMUUNSara Saarela

Syksyisen sunnuntain aamu. Näen kahisevat koivut, näen viljavarastot, ojien ja

pensaiden saartama aukio. Taustalla metsä, havupuut ja tummuus niiden

sylissä. Puiden juurilla havupensaita, muurahaisia, jotka havuista taittavat

taloa.

Olen painanut jalanpohjat maantietä vasten, rahisten kenkä asettuu sille

määrätylle paikalle ja hiuksissani käy viileä tuulenvire. Maantie on harmaa ja

suora, tuolla kiviä ja tuolla oksia, tien vierellä hiekkaa, jonka seassa on

katinkultaa. Tie on repaleinen ja kun hipaisen sitä, se on karhea, kova ja pysyvä,

sen pinnassa viivoja, jotka ovat keltaisia ja valkoisia, jotkut niistä katkoviivoja ja

jotkut pidempiä, jotkut yhtenäisiä. Vaikka tuuli käy, hiljaista on kaikkialla,

hiljaistako on myös metsässä, jossa kuusen oksat on määrätty kahisemaan?

Tietä tien jälkeen, tuttua suomalaista tietä, näen, silmänkantamattomiin; puita

puiden vierellä, pensasta pensaan takana, hiekkaa hiekassa. Nuoria männyn

tyttäriä, tuokin koivun nuori poika, ne kasvavat alaisuudessa auringon, joka on

ylläni. Kuinka aurinko kasvattaakaan! Kuinka nopeasti, ja maantiellekin se luo

loisteensa ja lämpönsä, tuohon jalkojeni luo, jonka alla maantie nukkuu, jonka

luokse tulisivat muutkin jos näkisivät saman kuin näen minä. Ja kuinka

nopeasti maantie hämärtyy illassa, laskevan laulun laineilla, ja kuinka se taas

kirkastuu aikaisessa auringon antamassa aamussa, ja se herää aina unensa

jälkeen. Aamusta aamuun, koivusta koivuun, tuoksusta tuoksuun, lehdestä

lehteen auringon säde lentää hitaasti ja se silittää maantien kasvoja, joiden se

tietää jo vuosien ja vuosikymmenien ajan päälle tallatun. Kun annan kenkäni

nousta varpaille, latojen kattoja näen, pilviä näen, lintuja näen, rypsipeltoja

näen, jokia näen, järviä näen, lampia näen, kyliä näen, maanteitä näen, joista

jokainen on tallatumpi kuin minä, kestänyt, ikävöinyt kuin minä, itkenyt,

hengästynyt elämästä ja ihmisistä kuin minä, kantanut pyöriä, hevosten

46

raskaita kuormia, ollut kumarassa ja kädessään raskas laukku niin kuin

ihmislapsen lyhykäinen elämä on! Sinäkin, toinen ihminen, tässä seisot: silmäsi

avoinna, kätesi koholla, joilla pyydät seuraavan aamun leipää, korvissasi puna

häpeän kuumasta hehkusta, huulillasi nuoria kitkeriä kirouksia, ainoana

toivona tämä yksi maantie, jonka vain kiertolaiset ovat löytäneet. Kenen

silmissä hehku, kenen silmissä toivo, janoiset kohottamassa maljaa elämälle ja

maistelemassa viinin makua huuliltaan; vanhukset kartanoissa kuoleman

pedillä, virkatut lakanat väsyneiden reisien alla, työstä väsyneet kädet vierellään

seurana. Keitä kaikkia näen, näen äitejä vaivaamassa taikinaa essuissaan, näen

isiä talikoiden kanssa talleissa, näen työtä, näen vaivaa, näen maksun, näen

tyhjyyden. Tuleeko tyhjyyden jälkeen muuta; näen uudelleen kaiken, näen

maantien, näen maisemat, näen auringon, jonka on määrä nousta ja laskea.

Mukailtu teksti: Alastalon salissa (Volter Kilpi)

47

SIVISTYNYTSara Loppi

Olen kävellyt teitä siitä kun olin lapsi. Kauniita värejä, kukkasia ja raikkaan

ilman huokaus. Mikä voi olla ihanampaa? Kävelin välillä teiden väleilläkin,

sama juttu, maa kaunis lännestä itään ja etelästä pohjoiseen. Mitäpä en kaipaisi

noilta matkoilta, sillä hei! Näen paljon enemmän nyt! Enkä jätä asiaa siihen.

Seuraavaksi matkasin alas, niin että tien pinnan asfaltin kyhmyt

muuttuivat vuoriksi. Hiekan kiteet asfaltin pinnalla, lepäsivät vieraassa maassa

rinteillä jalokivien tapaan ja niiden joukossa mönki elämää. Jatkoin siitäkin

eteenpäin, aina sille tasolle missä kehiään kiertävät energiat ja hiukkaset

liitävät. Sen jälkeen ei sitten ollut kuin tyhjää. Yllätys, yllätys, sitä kyllä hiukan

odotinkin. Tutkin asiaa vielä toisinpäin, sillä tyhjyydessä oli tylsää.

Tulin takaisin tielle ja kauniit värit olivat jälleen läsnä. Kaunis maa,

kauniit ajattomat orapihlajat ja tienvieren solisevat huuruiset purot. Jätin ne

jalkoihini kurottaen taivasta täynnään toivoa ja uusia aamuja. Sekin oli kaunis.

Ilmakehän takaa kaikki erottui vielä epäselvästi, mutta sen ohi kasvettuani näin

suuria asioita. Tähtien lähestyvän, muuttuvan pieniksi, kunnes galaksi lepäsi

käsivarsillani ja sen jälkeen avaruudessa tai sitä suurenmassa tyhjyydessä liisi

energioiden ja hiukkasten pilvet. Taas siinä tai sen jälkeen ei ollut mitään.

Suuret asiat olivat hävinneet, niitä ei enää ollut.

Palasin kudelmasta taas tielle, sillä tyhjyys oli edellistäkin tyhjempää.

Yö näytti laskeutuneen. Maa se sentään oli kukassa edelleen, tappurat

ruusuineen ja heinät ojanpielissä paikallaan. Huuru kiersi ruohossa

tienpientareilla. Menin päätäni pudistaen kotiin. Siellä odotti pöydällä

greippejä. Hyvä niin, mitä muutakaan tässä enää tarvitsi?

Mukailtu teksti: Erään lätäkön muistelmat (István Örkény)

48