Miten purkaa rakennetyöttömyyttä? SAK:n julkaisusarja 7-2012

7·2012

Miten purkaa rakennetyöttömyyttä?

Marraskuu 2012

Lisätiedot:Olli Koski [email protected] puhelin 020 774 0150

Tilaukset: SAK puhelin 020 774 000

Miten purkaa rakennetyöttömyyttä? 1

Haluan kiittää minua työssäni tukeneita SAK:n työntekijöitä ja haastattelemiani työllisyyskysymysten asiantuntijoita. Olen myös saanut käyttööni laajalti tarvitse-miani eri alojen tilastoja, taulukoita ja asiantuntijalausuntoja. Apunne on ollut korvaamatonta tämän työn valmiiksi saattamiseksi.

Tämä puheenvuoro on asiantuntijanäkemykseni ja vastaan sen sisällöstä itse. Esi-tetyt näkemykset eivät ole SAK:n virallisia kannanottoja.

Helsingissä 29.11.2012 Antti Koskela

Kiitokset: Pia Björkbacka, SAK ry

Petri Böckerman, Palkansaajien tutkimuslaitos

Tytti Jäppinen, SAK ry

Lea Karjalainen, Työttömien valtakunnallinen yhteistoimintajärjestö

Ritva Kaukonen, Tilastokeskus

Ilkka Kaukoranta, SAK ry

Päivi Kerminen, työ- ja elinkeinoministeriö

Olli Koski, SAK ry

Erja Lindberg, Kuntaliitto

Pekka Myrskylä, Tilastokeskus

Aura Pasila, Tilastokeskus

Helena Pentti, SAK ry

Joonas Rahkola, SAK ry

Jussi-Pekka Rode, Sakki ry

Kaija Ruotsalainen, Tilastokeskus

Paula Sardar, työ- ja elinkeinoministeriö

Saana Siekkinen, SAK ry

Pekka Tiainen, työ- ja elinkeinoministeriö

Antti Veirto, Palvelualojen ammattiliitto PAM

Reijo Vuorento, Kuntaliitto

Pirjo Väänänen, SAK ry

2 Miten purkaa rakennetyöttömyyttä?

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO – TYÖLLISYYSASTE ON SAATAVA NOUSEMAAN ......................... 2

2 RAKENNETYÖTTÖMYYDEN LYHYT HISTORIA – KEITÄ SUOMEN TYÖTTÖMÄT OVAT? .................................................................... 4

3 YRITTÄNYTTÄ EI LAITETA – MENNEITÄ JA NYKYISIÄ TOIMENPITEITÄ ... 12

Vaikeasti työllistettävät – rakennetyöttömyyden kova ydin .................................................. 12

Työnantajille suunnattu palkkatuki .......................................................................................... 12

Työnantajan matalapalkkatuki 2006–2010 .............................................................................. 13

Massatyöttömyys ja sen vaikutukset ......................................................................................... 14

Alueelliset työttömyyserot ja niiden tasoittuminen ................................................................ 15

Työttömien aktivoiminen – aktiivinen työvoimapolitiikka ................................................... 19

Työllisyyden nostaminen työuran loppupäässä ...................................................................... 22

Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ...................................................................................... 23

4 KORSI KEKOON – SAK:N NÄKEMYKSIÄ JA EHDOTUKSIA ............................... 25

Työllisyyselvytys – työllisyyden ylläpitäminen elvytyspolitiikan keskiöön ......................... 25

Pitkäaikaistyöttömien työllistymisen edistäminen ................................................................. 26

Työvoiman liikkuvuus ja asuntotilanne ................................................................................... 28

Nuorten syrjäytyminen ja opiskeluasiat ................................................................................... 30


1 JOHDANTO – TYÖLLISYYSASTE ON SAATAVA NOUSEMAAN Suomen pohjoismainen yhteiskuntamalli perustuu korkeaan verotukseen ja kerät-tyjen verovarojen käyttämiseen hyvinvointipalvelujen ja tulonsiirtojen toteuttami-seksi. Yhteiskuntamme on riippuvainen korkeasta työllisyysasteesta.

Suomessa katsotaan olevan kroonisesti korkeampi työttömyysaste kuin muissa Pohjoismaissa. Ongelma juontaa juurensa 1990-luvun alun lamaan, jonka jälkeen Suomen työttömyysluvut eivät ole voimakkaasta talouskasvusta huolimatta kos-kaan palanneet lamaa edeltäville tasoille. Työttömyyden kova ydin ei ole kadon-nut, vaikka talouskasvu jatkui poikkeuksellisen pitkään vuosina 1995–2008.

Työttömyyden purkamista vaikeuttavat monet seikat. Suomi on haja-asutettu maa, jossa työvoima ja työpaikat eivät aina maantieteellisesti kohtaa toisiaan. Ta-louden ja työmarkkinoiden rakennemuutos on johtanut siihen, että työpaikat ja työnhakijat eivät ole aina toisilleen soveltuvia. Lisäksi sosiaalinen syrjäytyminen ja koulutuksen puute tai epäsopivuus aiheuttavat rakenteellista työttömyyttä.

Rakenteellisen työttömyyden havaitseminen suoraan on vaikeaa ja usein mittarina käytetäänkin pitkäaikaistyöttömyyttä tai työttömyyden tasoa, jolla palkkainflaatio-ta on alkanut olla havaittavissa.

Ruotsissa pitkäaikaistyöttömyys on koko 2000-luvun ajan ollut alemmalla tasolla kuin Suomessa. Yleinen oletus onkin, että Ruotsissa korkeaa rakenteellista työt-tömyyttä ei ole päässyt syntymään. Vertailut Ruotsin ja muiden pohjoismaiden kanssa ovatkin hyödyllisiä arvioitaessa, miten Suomen korkeaa työttömyyttä voi-taisiin purkaa.

Muissa Pohjoismaissa ikärakenne on taloudellisen kestävyyden kannalta edulli-sempi kuin Suomessa. Suomen väestöllinen huoltosuhde vuonna 2011 oli 53, eli sataa työikäistä kohden maassa oli 53 ei-työikäistä asukasta.

Kun työikäisten osuus vähenee, täytyy työllisyysasteen vastaavasti olla korkeampi hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Toteutuma on päinvastainen: Suomen työllisyysaste 69,0 (Tilastokeskus, 2011) on merkittävästi alhaisempi kuin muissa Pohjoismaissa. Kaikista Suomessa asuvista henkilöistä vain noin 45 prosenttia oli työssäkäyviä vuonna 2011.

Jotta Suomen elatussuhde eli taloudellinen huoltosuhde olisi Ruotsin tasolla, pitäi-si noin 160 000 henkilön siirtyä työssäkäynnin ulkopuolelta työssäkäyväksi, mikäli väestömäärä ei muutu yllättävästi.

Tässä selvityksessä keskitytään rakennetyöttömyyden purkamista helpottavien keinojen tarkasteluun ja etsitään siten ratkaisuja työllisyyden parantamiseen. Li-säksi käydään lyhyesti läpi suomalaisen rakennetyöttömyyden historiaa ja sen vä-hentämiseksi jo kokeiltuja toimenpiteitä.


2 RAKENNETYÖTTÖMYYDEN LYHYT HISTORIA – KEITÄ SUOMEN TYÖTTÖMÄT OVAT? Laajamittainen työttömyys on Suomessa verrattain uusi ilmiö. Vielä 1980-luvulla työttömyysaste vaihteli 3 % ja 5 % välillä. Rakenteellisesta työttömyydestä ilmiönä ei oikeastaan edes puhuttu. Toisaalta 1980-luvulla varhaiseläkemahdollisuudet olivat anteliaampia. Pysyvästi työn ulkopuolelle lukkiutuneita työnhakijoita oli tuskin paria prosenttia enempää. Tilanne on sittemmin muuttunut täysin.

1990-luvun alun lama aiheutti jopa puolen miljoonan ihmisen työttömyyden, jos-ta Suomi ei oikeastaan ole koskaan toipunut. Työttömyys ei ole sittemmin painu-nut niin alas eikä työllisyys noussut niin ylös kuin mitä 1980-luvulla koettiin.

Kuvio 1: Työttömyysaste 1989–2011 (Tilastokeskus 2012)

Kuvio 2: Työllisyysaste 1989–2011 (Tilastokeskus 2012)


Tilastokeskuksen vuoden 2011 työssäkäyntitilastosta voidaan todeta muutamia asioita Suomen työttömistä. Alla olevat kuviot perustuvat Tilastokeskuksen työ-voimatutkimuksen ja väestölaskennan tuloksiin. Kuvioita laadittaessa on käytetty määreiden vuosikeskiarvoja tarkasteluvuosien aikana.

Kuvio 3: Työttömyysaste ikäryhmittäin, vuoden 2011 keskiarvo

Työttömyys on selvästi yleisintä nuorten keskuudessa.

Kuvio 4: Työllisyysaste ikäryhmittäin, vuoden 2011 keskiarvo

Työllisyys on vähäisintä nuorten ja ikääntyneiden keskuudessa. Työllisyyttä on kuitenkin pyrittävä nostamaan kaikissa ikäluokissa.


Kuvio 5: Työttömät ikäryhmittäin ja sukupuolen mukaan, vuoden 2011 keskiarvo

Miehiä on kaikissa ikäryhmissä enemmän työttömänä kuin naisia.

Kuvio 6: Työvoiman ulkopuolella olevat ikäryhmittäin ja sukupuolen mukaan, vuoden 2011 keskiarvo

Työvoiman ulkopuolella oleminen on luonnollisesti yleisintä nuorimpien ja van-himpien työikäisten ikäryhmien keskuudessa. Nuorten naisten kohdalla erottuu vanhempainvapaiden ja kodinhoidontuen vaikutus.


Kuvio 7: Työttömyysaste maakunnittain, vuoden 2010 keskiarvo

Maakuntien väliset erot työttömyysasteessa ovat suuria. Vähäisintä työttömyys on Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla, korkeinta Pohjois-Karjalassa ja Lapissa.

Kuvio 8: Työllisyysaste koulutusasteittain, 1987–2010 (Tilastokeskuksen työssäkäyntitilasto)

Koulutusaste vaikuttaa voimakkaasti työllisyyteen. Pelkän perusasteen suoritta-neista työikäisistä alle joka toinen on työssäkäyvä.


Kuvio 9: Työllisyysaste kunnittain vuonna 2010 (Tilastokeskuksen väestölaskentatilasto)

Työllisyys on heikointa Pohjois- ja Itä-Suomessa. Rannikkoalueiden, Ahvenan-maan ja suurimpien kaupunkikeskusten työllisyys on korkealla tasolla.

Tummanpunainen väri: alle 60 %, tummansininen väri: yli 80 % työllisyysaste

Monella alueella työttömyysaste ei ole kovin korkea, vaikka työllisyysaste olisi heikko. Tämä kertoo suuresta työvoiman ulkopuolella olevien osuudesta kyseisillä seuduilla. Vastaavasti monessa taantuvassa kaupunkikeskuksessa vallitsee samaan aikaan korkea työttömyys ja suhteellisen korkea työllisyysaste.


Kuvio 10: Työttömyysaste kunnittain vuonna 2010 (Tilastokeskuksen väestölaskentatilasto)

Vähäisintä työttömyys on Länsi- ja Etelä-Suomen kasvukeskuksissa sekä Pohjan-maalla. Korkeinta työttömyys on Itä-Lapissa, Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa

Tummansininen väri: alle 5 %, tummanpunainen väri: yli 20 % työttömyysaste

Työttömyys on Suomessa voimakkaasti sukupuolittunutta ja ikäryhmittäistä. Li-säksi työttömyydessä on voimakkaita alueellisia ja koulutuksellisia eroja. Vuoden 2011 keskiarvojen mukaan miesten työttömyysaste on ollut 8,6 ja naisten 7,2. Työttömiä miehiä on ollut 117 000 ja työttömiä naisia 91 000. Miesten työttömyys on kaikissa ikäryhmissä yleisempää kuin naisten. Kaikkein heikoimmassa asemas-sa ovat syrjäseuduilla asuvat matalasti koulutetut miehet.

Ikä vaikuttaa huomattavasti työttömyysasteeseen. Työttömyys on ylivoimaisesti yleisintä kaikkein nuorimpien keskuudessa. Työttömyyden lisäksi työllisyysaste eroaa ikäluokkien välillä. Työvoiman ulkopuolella olevien osuus on ymmärrettä-västi suurin kaikkein nuorimpien ja kaikkein vanhimpien työikäisten keskuudes-sa. Nuorimmilla työvoimaan kuuluvilla on lähes nelinkertainen riski olla työttö-mänä kuin varmimmin työllistyvällä ikäryhmällä.


Työllisyys on korkeaa 25–54-vuotiailla. Vuonna 2011heidän työllisyysasteensa oli 82,23 %. Nuorilla 16–24-vuotiailla ja ikääntyvillä 55–64-vuotiailla työllisyys on ol-lut ymmärrettävistä syistä huomattavasti tätä heikompaa. Jos työllisyysastetta ha-lutaan nostaa, ei voida keskittyä vain yhteen ryhmään eikä tuijottaa matalimman työllisyyden ikäryhmiä, vaan työllisyyttä tulisi pyrkiä kohentamaan kaikissa ikä-ryhmissä. Vielä 1980-luvulla työllisyysaste oli yli 90 prosenttia parhaiten työllisty-vissä ikäryhmissä.

Viime vuosina koulutuksen tärkeys on vain korostunut työmarkkinoilla. Työssä-käyvistä pelkän perusasteen koulutuksen saaneiden osuus on laskenut, samaan ai-kaan kun heidän työttömyysasteensa on noussut voimakkaasti (Myrskylä 2010).

Kuvio 11: Työllisyysasteet koulutusasteittain 1987–2010 (Tilastokeskuksen työssäkäyntitilasto)

Työttömyysaste on hyvin matala korkeasti koulutettujen keskuudessa, mutta yli 15 % pelkän perusasteen koulutuksen saaneilla. Korkea työttömyys korreloi voi-makkaasti koulutuksen vähäisyyden kanssa.

Kuvio 12: Työllisten määrän muutos koulutusasteen mukaan 1987–2008, %

Pelkän perusasteen suorittaneiden osuus työttömistä oli 33–36 prosenttia vuosina 2003–2007. Heidän osuutensa kaikista työllisistä on laskenut vuosina 1987–2008 38,6 prosentista 16,6 prosenttiin. Tähän toki vaikuttaa sekin, että pelkän perusas-teen suorittaneiden osuus työvoimasta on laskenut. ”Keskiastetta” kutsutaan ny-kyisin toiseksi asteeksi. Termi on muuttunut kesken tarkasteluvälin.

0,00 %

5,00 %

10,00 %

15,00 %

20,00 %


Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston 2010 perusteella työvuosien odotusarvo jää pelkän peruskoulun suorittaneilla hyvin alhaisiksi siitä huolimatta, että he teorias-sa kykenevät aloittamaan työuran kaikkein aikaisimmin. Lisäksi pelkän perusas-teen suorittaneiden työurat ovat katkonaisimpia, sillä heillä on suurin todennäköi-syys joutua irtisanotuksi. Tähän vaikuttaa työmarkkinoiden rakennemuutos. Muun muassa teollisuusaloilla ja rakentamisessa työskentelee paljon ihmisiä, joi-den riski joutua työttömäksi laskusuhdanteen sattuessa on korkea.

Kuvio 13: 18-vuotiaan työ- ja työttömyysvuosien odote koulutusasteen mukaan vuonna 2010 (Tilastokeskuksen työssäkäyntitilasto)

Kuvio 14: Työttömyyden odotettu osuus työurasta 18-vuotiaille koulutusasteen mukaan (Laatinut Antti Koskela Tilastokeskuksen tiedoista)

Työttömyysjaksojen osuus odotetusta työurasta on matalimmin koulutetuilla hy-vin korkea. Odotteeseen vaikuttaa matalimmin koulutettujen suurin todennäköi-syys jäädä työttömäksi suhdanteiden heiketessä.

Miehet Työttömyyden odotettu osuus työuran kestosta

perusaste 20 % toinen aste 13 % al. korkea-aste 7 % yl. korkea-aste 5 % Naiset perusaste 20 % toinen aste 10 % al. korkea-aste 5 % yl. korkea-aste 5 %


3 YRITTÄNYTTÄ EI LAITETA – MENNEITÄ JA NYKYISIÄ TOIMENPITEITÄ

Vaikeasti työllistettävät – rakennetyöttömyyden kova ydin

Eri selvitysten ja määritelmien mukaan Suomessa on rakenteellisesti työttömiä 80 000–150 000. Tämä tarkoittaa, että merkittävä osa työvoimasta on todellisten työllistymismahdollisuuksien ulkopuolella suhdanteesta riippumatta. Työmarkki-nat toimivat ikään kuin tätä joukkoa ei olisi olemassakaan. Työhaluja heillä yleen-sä on, mutta työmarkkinoiden kysyntä ei kohtaa heidän työn tarjontansa kanssa.

Rakennetyöttömyys on Suomessa verrattain uusi ilmiö. Vielä 1980-luvulla pysy-västi työttömiä oli hyvin vähän, noin yksi prosentti työvoimasta. Työttömyysaste pysytteli kolmen prosentin tietämillä. Rakennetyöttömyyden synty ajoittuu 1990-luvun alun lamaan, jolloin työttömyys nousi yli puoleen miljoonaan, eikä ole sit-temmin laskenut edeltävien aikojen tasolle.

1990-luvun alussa pitkäaikaistyöttömiksi joutuneista merkittävä osa ei enää 2010-luvulla ole työmarkkinoilla, joten pysyvästi korkeaksi jäänyt työttömyys ei johdu heistä. Työmarkkinat ovat muuttuneet niin, että nuoristakin ikäluokista, jotka ei-vät ole kokeneet 1990-luvun lamaa, osa ajautuu pitkäaikaistyöttömiksi.

Rakennetyöttömyys kohdistuu voimakkaimmin kouluttamattomiin miehiin. Tar-jolla olevat työpaikat eivät ole välttämättä heille soveltuvia, eivätkä he tule rekry-toiduiksi, vaikka avoimia työpaikkoja on jatkuvasti ainakin jonkin verran tarjolla.

Työnantajille suunnattu palkkatuki

Työttömäksi jääneiden houkuttelevuutta lisätään tarjoamalla työnantajille palkka-tukea työllistämisen tueksi. Palkkatuen perusosa on peruspäivärahaa tai työmark-kinatukea vastaava 674 euroa (vuonna 2012). Yli vuoden työttömänä olleiden tu-kemiseksi palkkatukeen voi saada lisäosan, jonka suuruus on 60 prosenttia tuesta. Yli 500 päivää työttömänä olleen työllistäjä voi saada palkkatuen 90 prosentin li-säosalla korotettuna. Työnantajalle suunnattu palkkatuki voi siis olla suuruudel-taan jopa noin 1280 euroa kuukaudessa, mikä edellyttää yli 500 päivää kestänyttä työttömyyttä.

Pitkäaikaistyöttömät työllistyvät tästä huolimatta varsin vaikeasti, eikä palkkatukia käytetä niin paljon kuin olisi toivottavaa. Työnantajat tuntuvat olevan haluttomia rekrytoimaan työttömiä työnhakijoita ja aivan erityisesti pitkäaikaistyöttömiä, vaikka heidän työpanoksensa olisi tuen kanssa hyvin halpaa. Asenteilla on osansa rekrytointipäätöksissä: Ruotsissa vastaavassa asemassa olevat työnhakijat työllisty-vät paremmin ja pitkäaikaistyöttömyyttä on vähemmän.

Toisena esimerkkinä toimii asenne-ero vuorotteluvapaalla olleen ja pitkäaikais-työttömän välillä. Kukaan ei epäile vuoden vuorotteluvapaalla olleen työkykyä, mutta vuoden työttömänä ollut on pitkäaikaistyötön ja työnantajat karttavat hän-tä. Todellisuudessahan molemmat ovat olleet työelämän ulkopuolella vuoden, jo-ten heidän työkykynsä muutoksissa ei liene todellisia eroja.


Palkkatuen käytön esteeksi on myös mainittu sen byrokraattisuus. Työnantajan täytyy tehdä tukeen liittyvää paperityötä kuukausittain. Palkkatuen myöntämistä on tosin jo päätetty keventää muun muassa siten, että tukea ei tilitetä kuukausit-tain, jolloin työnantajan ei tarvitse tehdä hakemustakaan joka kuukausi.

Pitkäaikaistyöttömyyden ehkäisemiseen on tarjottu myös ns. perälautamalleja, joissa työnhakijalle taataan tietyn ajanjakson kuluessa jonkinlainen työpaikka. Pe-rälautamallien tavoittelusta on käytännössä luovuttu, koska niitä ei ole koettu ra-hoituksellisesti kestäviksi. Ne tulevat kalliiksi, koska pitkäaikaistyöttömiä on Suo-messa niin paljon. Lisäksi olisi haasteellista löytää paikkaa kaikille, joille perä-laudan mukaiset ehdot tulevat täyteen.

Osatyökykyisten työllistämisestä kiintiöiden avulla taas on luovuttu, koska kiinti-öillä työllistetyt saattavat joutua työyhteisössä syrjittyyn asemaan. Työpaikkojen yhteishenkikin saattaa kärsiä. On parempi, että rekrytointi perustuu loppujen lo-puksi työnantajan vapaaseen valintaan.

Työnantajan matalapalkkatuki 2006–2010

Vuosina 2006–2010 käytettiin työnantajan matalapalkkatukea, jonka oletettiin korjaavan työvoiman vähäistä kysyntää matalapalkka-aloilla. Samoihin aikoihin kokeiltiin myös korkean työttömyyden alueille kohdistuvia maksuvapautuskokei-luja työnantajille.

Työnantaja oli oikeutettu tukeen, jos työntekijän kokoaikaisesta työstä maksettu palkka oli yli 900 ja alle 2000 euroa kuukaudessa. Tuen suuruus oli 44 % yli 900 euron menevältä osalta 1400 euroon saakka. Yli 1600 euron menevät tulot laskivat tukea 55 senttiä tienattua euroa kohti. Suurimmillaan tuki oli siten 220 euroa kuussa, jonka työnantaja sai, jos työntekijän palkka oli 1400–1600 euroa kuukau-dessa, ja yli 2000 euron ansiot leikkasivat tuen kokonaan pois. Tuki oli rajattu 54 vuotta täyttäneisiin työntekijöihin.

Tuen tarkoituksena oli tehdä matalapalkkaisen työn teettämisestä houkuttelevam-paa ja siten helpottaa uusien työpaikkojen syntyä. Lisäksi tuen oletettiin vaikutta-van niin, että matalasti palkattujen osa-aikaisia työsuhteita muutettaisiin täyspäi-väisiksi työsuhteiksi.

Byrokratian helpottamiseksi tuki oli suunniteltu siten, että työnantaja sai jättää ve-rohallinnolle maksamatta tukea vastaavan määrän ennakonpidätyksiä, sen sijaan että rahaa olisi liikutettu edestakaisin. Käytäntö suunniteltiin siten, että työnanta-jat kokisivat tuen byrokratian mahdollisimman helpoksi, eivätkä jättäisi sen takia tuen tarjoamia työllistämismahdollisuuksia hyödyntämättä.

Huttunen, Pirttilä ja Uusitalo (2010) osoittavat, ettei tuki saavuttanut tavoittei-taan. Tarkkaa syytä tälle ei tiedetä. Tutkijat toteavatkin: ”Matalapalkkatuen työlli-syysvaikutukset ovat olleet pettymys, vallankin kun tuki paperilla vaikutti ihan kelpo idealta”. Ikääntyneiden ihmisten matalapalkkatyössä käyminen ei kokeilun aikana lisääntynyt verrattuna alle 54-vuotiaiden matalapalkkatyöhön tai vastaa-vasti yli 54-vuotiaiden korkeammin palkattuihin työsuhteisiin. Erääksi syyksi on ehdotettu, ettei kaikilla yrittäjillä ollut riittävästi tietoa matalapalkkatuesta.


Massatyöttömyys ja sen vaikutukset

Työvoiman kysyntä vaihtelee voimakkaasti taloussuhdanteiden mukaan, mikä ai-heuttaa suhdannetyöttömyyttä. Työttömyysasteen voimakasta kasvua laskusuh-danteessa ei voida pitää hyväksyttävänä, joten valtion on tasattava työllisyyden vaihteluja. Useat valtiot pyrkivätkin toimimaan kutakuinkin näin.

Paisunut väliaikainen suhdannetyöttömyys johtaa myös pitkäaikaisen työttömyy-den yleistymiseen syrjäytymisen kautta (ns. hystereesi). Tämän välttäminen on ehdottoman tärkeää sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden että taloudellisen kes-tävyyden kannalta. Epäonnistuminen tässä tehtävässä 1990-luvun alussa on tullut Suomelle kalliiksi.

Bewley (1999) osoittaa kattavalla haastattelututkimuksellaan, että työnantajien asenteet pitkäaikaistyöttömiä kohtaan ovat kohtuuttoman negatiivisia. Kerran työttömäksi jääneen henkilön on enää erittäin vaikea työllistyä, ellei onnistu pikai-sesti löytämään uutta työtä heti työttömäksi joutumisen jälkeen. Vastaavasti pit-käaikaistyöttömien työnhakumotivaatiossa ja osaamisessa paljastui selviä puuttei-ta, jotka ovat riippuvaisia työttömyyden pituudesta.

Ball (1997) tutkii vaikuttaako palkkataso tai työmarkkinoiden järjestäytyneisyys pitkäaikaistyöttömyyden syntymiseen. Hänen tuloksensa eivät tue oletusta. Tilas-tollinen analyysi ei löydä yhteyttä korkean järjestäytymisasteen ja lyhytaikaistyöt-tömyydestä pitkäaikaistyöttömyyteen siirtymisen todennäköisyyden välillä. Ai-emmin mm. Blanchard ja Summers (1986) olivat olettaneet, että taantuman aika-na irtisanotuiksi joutuneet työntekijät ajautuvat pitkäaikaistyöttömyyteen, koska nousukauden alkaessa heidän työssä olevat kollegansa nostavat palkkatasoa vaa-timuksillaan. Sittemmin oletus on paljastunut paikkaansa pitämättömäksi. Am-mattiliittojen palkkavaatimukset ovat hyvin maltillisia korkean työttömyyden ai-koina, ja reaalipalkat ovat jopa usein laskeneet. Lisäksi useat ns. ”efficiency wage” -mallin kannattajat ovat arvioineet, että palkkojen alentaminen ei olisi yritysten kannalta edes kannattavaa, sillä työntekijöiden motivaatio ja ahkeruus laskisivat.

Blanchardin ja Summersin toinen näkemys pitkäaikaistyöttömyyden synnystä on uskottavampi. Kun suuri joukko työntekijöitä jää kriisin aikana työttömäksi, taita-van ja motivoituneenkin työntekijän on vaikea löytää uutta työtä. Hyvätkään työntekijät eivät kykene osoittamaan kykyjään ja saattavat pysyä työttömänä pit-kään. Sen jälkeen he ovat negatiivisesti profiloituneita, ja leimasta on vaikeaa pääs-tä enää eroon. Pidentynyt työttömyys on rekrytoijalle signaali työnhakijan mah-dollisista puutteista, jolloin työttömyydestä on vaikeaa enää palata työelämään.

Ajautumista lyhytaikaisesta työttömyydestä syrjäytymiseen ja pitkäaikaistyöttö-myyteen ei pidetäkään enää palkan asetannasta tai työmarkkinaosapuolista riip-puvaisena ilmiönä. Kyse on enemmän mikrotason ilmiöstä, joka liittyy yksittäisen työnhakijan negatiiviseen profiloitumiseen.

Koska työttömäksi joutuminen johtaa usein pitkäaikaistyöttömyyteen ja syrjäyty-miseen (hystereesi), tulisi valtion tasoittaa suhdanteita elvyttävällä ja vastasyklisel-lä finanssipolitiikalla. Suhdannetyöttömyyden pitäminen matalana ehkäisee myös pitkäaikaistyöttömyyttä.


Alueelliset työttömyyserot ja niiden tasoittuminen

Alueelliset työttömyyserot ovat Suomessa suuria. Työttömyys vaihtelee Etelä-Suomen 7,6 prosentista Lapin 12,4 prosenttiin. Yksittäisten kuntien välillä erot ovat vielä suurempia. Erot ovat myös ajallisesti pysyviä. Työelämän rakennemuu-tokset tai suhdannevaihtelut eivät ole pitkällä aikavälillä supistaneet työttömyys-eroja maakuntien välillä.

Oheisesta kuviosta huomataan, etteivät työllisyydeltään korkeiden Uudenmaan ja Varsinais-Suomen sekä korkeasta työttömyydestä kärsivän Pohjois-Karjalan väli-set työllisyyserot supistuneet välillä 1998–2008 ollenkaan voimakkaasta talouskas-vusta huolimatta.

Kuvio 15: Kolmen maakunnan työllisyysaste 1998–2008 (Tilastokeskuksen työllisyystilastoja)

Ilmiö ei ole yksinomaan suomalainen. Taloustieteessä työttömyyden alueellisia eroja selitetään yleensä joko alueellisen epätasapainon tai päinvastaisesti työttö-myyden tasapainotilojen näkökulmasta. Epätasapainolla viitataan työvoiman liik-kuvuudessa esiintyvän kitkan aiheuttamiin työttömyyseroihin. Epätasapainomal-lien mukaan erot tasoittuisivat, jos muuttaminen korkean työttömyyden alueilta kasvukeskuksiin tehtäisiin helpommaksi ja työvoima olisi siihen halukkaampaa.

Tasapainoon perustuva näkemys taas olettaa, että eri talousalueilla on rakenteelli-sesti erilainen työttömyysaste. Korkean työttömyyden alueiden halvemmat asuin-kustannukset sekä mahdollisuus hyödyntää omavaraistaloutta hillitsevät haluja muuttaa kasvukeskuksiin. Tasapainonäkemyksessä alueellisten työttömyyserojen ei oleteta poistuvan työvoiman liikkuvuuden avulla edes pitkällä aikavälillä.

Suomessa alueelliset työttömyyserot ovat pitkällä aikavälillä vain kasvaneet. Syyksi on esitetty (mm. Böckerman 1997) helpoimmin työllistyvän väen eli nuorten ja koulutettujen suhteellisesti voimakkaampaa muuttoliikettä. Toivottomimmin työttömät eivät muuta kotiseuduiltaan, vaan sopeutuvat elämään kotialueellaan työttömänä. Halvimpien elinkustannusten alueilla tämä ilmiö korostuu.

0

10

20

30

40

50

60

70

80

´98 ´99 ´00 ´01 ´02 ´03 ´04 ´05 ´06 ´07 ´08

Uusimaa

Varsinais-Suomi

Pohjois-Karjala


Räsänen ja Tuomaala (2010) arvioivat työnhakijoiden työllistymispotentiaalia alu-eittain vertaamalla työvoimatoimistojen tilastoja keskenään. Heidän käyttämänsä aineisto on vuodelta 2008, jolloin taloudellinen suhdanne oli vielä parempi, mutta tutkimus on silti kuvaava.

Avoimien työpaikkojen määrä hakijoita kohden vaihtelee suuresti alueittain. Eni-ten työnhakijoita kutakin avointa työpaikkaa kohden on ollut Outokummun seu-dulla (5,7). Toinen ääripää on ollut Helsinki, jossa työttömiä työnhakijoita on ol-lut 0,4 yhtä tarjolla olevaa työpaikkaa kohti.

Tuomaala ja Räsänen vertasivat myös työllistettyjen henkilöiden määrää työvoi-matoimiston resursseihin nähden. Vertailussa tehokkain oli Helsingin työvoima-toimisto, jossa työllistettyjen henkilöiden määrä resursseihin verrattuna on ollut 66 % yli Suomen keskiarvon. Heikoimmin menestyneet työvoimatoimistot ovat olleet Heinävesi, Joutsa ja Itä-Lappi, joissa tehokkuus on ollut 57–62 % keskimää-räisestä työllistämistehosta. Sittemmin työvoimatoimistojen toiminta on siirretty TE-keskuksiin.

Työvoimatoimistojen tilastojen tarkastelu tukee työvoiman liikkuvuuden lisää-mistä. Työllistyminen Helsingissä on tehokkainta, vaikka työnvälityksessä vakioi-taisiin ikärakenne, koulutustaso, vaikeasti työllistyvien osuus ja muita mahdollista vääristymää aiheuttavia mittareita.

Hämäläinen ja Böckerman (2004) ovat selvittäneet työvoiman liikkuvuutta estäviä tekijöitä. Heidän tutkimuksensa mukaan:

1. Työssäkäyntialueen omistusasuntovaltaisuus ei heikennä ulosmuuttoa, toi-sin kuin usein ajatellaan, mutta kylläkin haittaa sisäänmuuttoa. Täten omistusasuntovaltaisuus heikentää työvoiman liikkuvuutta alueelle.

2. Asumisen hintataso vähentää sisäänmuuttoa, mutta ei vaikuta ulosmuut-toon. Ilmiötä kutsutaan taloustieteessä termillä ”locking out”.

3. Alueen sisäinen työmarkkinoiden dynaamisuus vähentää poismuuttoa, vaikka työttömyysaste olisikin alueella korkea.

4. Koulutus lisää työvoiman liikkuvuutta ja ikääntyminen vähentää sitä.

Valtio tukeekin työvoiman muuttoliikettä muuttoavustuksella, joka on suuruudel-taan korkeintaan 700 euroa. Muuttokustannusten korvausta voidaan maksaa hen-kilölle, joka ottaa vastaan työn työssäkäyntialueensa ulkopuolella ja joka on oikeu-tettu työmarkkinatukeen tai täyttää muutosturvan edellytykset. Avustuksen saa-minen ei edellytä työttömyyttä, vaan myös työttömyysuhan alaisella henkilöllä on mahdollisuus muuttoavustukseen.

Summa kattaa irtaimiston muutosta koituvat suorat kustannukset, mutta on riit-tämätön kannustamaan työnhakijoita muuttamaan työn perässä, sillä työntekijän talouteen muuttoavustus ei vaikuta. Se kattaa vain konkreettisesta muuttamisesta koituvat kustannukset.


Talouskasvun työllistävä vaikutus on Etelä- ja Länsi-Suomessa voimakkaampi kuin idässä ja pohjoisessa, sillä talouskasvu keskittyy kasvukeskuksiin. Työllistävää vaikutusta voimistaa palvelualojen suurempi osuus kasvukeskuksissa. Palvelualat ovat työvoimavaltaisempia kuin teollisuusalat, ja palvelualoille syntyy enemmän uusia työpaikkoja kuin teollisuuteen.

Syrjäseutujen työttömyys pysyttelee korkealla huippusuhdanteiden aikanakin, mi-kä viittaa työttömyyden olevan luonteeltaan rakennetyöttömyyttä. Oheisessa tau-lukossa kuvataan neljän matalimman ja neljän korkeimman työttömyysasteen maakunnan työttömyysasteita vuosina 2005–2007. Pohjois- ja Itä-Suomessa työt-tömyys on kroonisesti korkealla tasolla, riippumatta suhdanteista tai valtakunnal-lisesta työpaikkakehityksestä.

Kuvio 16: Työttömyysaste eräissä maakunnissa vuosina 2005–2007 (Tilastokeskuksen työssäkäyntitilasto)

Erot Suomen ja Ruotsin pitkäaikaistyöttömyyden eroissa johtuvatkin osittain kaupungistumisasteen eroista. Suomessa väestö asuu hajanaisemmin kuin Ruot-sissa, ja korkean työttömyyden alueilla elävien osuus koko työvoimasta on Suo-messa suurempi. Lapissa, Kainuussa, Keski-Suomessa, Pohjois-Karjalassa, Poh-jois-Savossa ja Kymenlaaksossa on vuonna 2011 asunut yhteensä noin 530 000 työvoimaan kuulunutta henkilöä, joista yli kymmenen prosenttia on ollut työttö-mänä (kuvio 17). Käytännössä viidesosa Suomen työvoimasta asuu alueilla, joilla työttömyysaste on kroonisesti korkea.

Heikoiten pärjänneet maakunnat Parhaiten pärjänneet maakunnat Työttömyysaste vuosittain 2005

2005

Lappi 14,0 %

Ahvenanmaa 3,6 % Kainuu 16,6 %

Uusimaa 6,2 %

Pohjois-Karjala 13,1 %

Itä-Uusimaa 5,1 % Keski-Suomi 11,8 %

Pohjanmaa 6,1 %

2006

2006

Lappi 12,4 %

Ahvenanmaa 3,4 %

Kainuu 17,1 %

Uusimaa 5,5 % Pohjois-Karjala 10,4 %

Itä-Uusimaa 3,6 %

Keski-Suomi 10,3 %

Pohjanmaa 5,4 % 2007

2007

Lappi 10,9 %

Ahvenanmaa 2,9 % Kainuu 15,7 %

Uusimaa 5,2 %

Pohjois-Karjala 12,5 %

Itä-Uusimaa 3,0 % Keski-Suomi 8,9 % Pohjanmaa 4,2 %


Kuvio 17: Työttömyysaste eräissä maakunnissa vuonna 2011 (Tilastokeskuk-sen työssäkäyntitilasto)

Suomi on Pohjoismaista ylivoimaisesti vähiten kaupungistunut. Työmarkkinat toimivat kaupungeissa jouhevimmin, ja maaseudulla avoimien työpaikkojen mää-rä on rajallinen. Työllistymisen todennäköisyys on kaupunkialueilla suurempi. Li-säksi ”matching” toimii osuvammin, eli työnhakija löytää todennäköisemmin juu-ri hänelle sopivan työpaikan ja työpaikkaan löytyy todennäköisemmin juuri sopi-va työntekijä, mikä lisää taloudellista tehokkuutta.

Kuvio 18: Kaupunkiväestön prosentuaalinen osuus väestöstä (The World Factbook 2008)

Syrjäseutujen työllisyyttä on yritetty tukea myös tekemällä työn teettämistä näillä seuduilla halvemmaksi. Koska työehtosopimukset ovat yleispäteviä, eivät palkat voi tietyillä alueilla olla alempia – kalleusluokituksia lukuun ottamatta – mutta työnantajamaksujen helpottaminen alueellisesti on periaatteessa mahdollista. Näin on myös menetelty: Lapissa vuosina 2003–2005, Kainuussa 2005–2009 sekä Pohjois-Karjalan tietyissä kunnissa 2007–2009 työnantajat oli vapautettu sosiaali-turvamaksuista.

Työnantajamaksuja alentavat menettelyt eivät vaikuttaneet merkittävästi kyseisten alueiden työllisyyteen, vaikka paperilla kokeilut vaikuttivat hyviltä. Työn teettä-minen tuli alueilla väliaikaisesti halvemmaksi. Työvoiman kysyntää ei löytynyt alentuneista kustannuksista huolimatta.

Koska syrjäseutujen työllisyys ei ole erilaisista sosiaaliturvakokeiluista, investointi-tuista ja muista erityisjärjestelyistä huolimatta kääntynyt nousuun, voidaan olettaa työvoiman muuttoliike sopivimmaksi keinoksi vähentää alueellisista eroista joh-tuvaa rakennetyöttömyyttä. Syrjäseutujen työttömät työllistyvät helpoiten, jos he

Valtio Urbanisaatio

Islanti 92 %

Tanska 87 %

Ruotsi 85 %

Norja 77 %

Suomi 63 %


muuttavat pois syrjäseuduilta, sillä työttömyyden syy on usein nimenomaan syrjä-seudulla asuminen.

Työsuhteesta työttömäksi joutumisen riski on voimakkaan korostunut niillä alu-eilla, joilla työttömyyttä jo ennestään on eniten. Epätodennäköisintä työpaikan menettäminen on Vaasan ja Turun alueilla ja Ahvenanmaalla.

Kuvio 19: Työttömäksi joutumisen todennäköisyys seutukunnittain vuonna 2011 (Tilastokeskuksen työssäkäyntitilasto)

Työttömien aktivoiminen – aktiivinen työvoimapolitiikka

Työttömien aktivointiasteella, eli työvoimapoliittisiin toimiin sijoitettujen osuu-della työttömistä, on Suomessa paha tapa vaihdella myötäsyklisesti. Silloin kun työttömien aktivointia eniten tarvittaisiin, siihen ei löydy resursseja. Aktivointi-toimenpiteillä on myös kohtuuttoman heikko maine, sillä aktivoimisella on saatu hyviä tuloksia aikaan. Kataisen hallituksen ohjelmaan onkin kirjattu tavoite akti-vointiasteen nostamisesta 30 prosenttiin, eli tavoite on saada 30 prosenttia työt-tömistä työnhakijoista aktivointitoimenpiteiden piiriin.


Kuvio 20: Työttömänä, työvoimakoulutuksessa ja sijoituksessa olleiden työllistymisprosentti avoimille markkinoille vuoden aikana, vuodet 1993–2007 (kuvio Antti Koskela, data Myrskylä 2010)

Aikasarjasta nähdään, että työllistämistoimenpiteet ovat olleet tehokkaita kaikissa taloussuhdanteissa, vaikkakin niiden teho laskee yleisen työtilanteen ollessa heik-ko. Sijoituksella tarkoitetaan tässä yhteydessä työharjoittelua, työkokeilua ja työ-elämävalmennusta.

Kuvio 21: Vuonna 2007 työllistyneet työttömät toimenpiteen mukaan (Myrskylä 2010)

Työttömän ikä vaikuttaa voimakkaasti työllistymisen todennäköisyyteen, mutta aktivoimistoimenpiteisiin osallistuminen on kaikenikäisille hyödyllistä:

0

5

10

15

20

25

30

35

40

45

1993

1994

1995

1996

1997

1998

1999

2000

2001

2002

2003

2004

2005

2006

2007

työtön

tv-koulutus

sijoitus

Työllistämistoimenpiteen kohteena olemi-nen on vaikuttanut työllistymisen todennä-köisyyteen kaikkein voimakkaimmin 55–64-vuotiailla. Merkillepantavaa on, että työvoimakoulutus on ollut työharjoitteluita (sijoituksia) te-hokkaampaa molemmilla sukupuolilla ja lä-hes kaikissa ikäryhmissä. Nämä tulokset ei-vät tue väittämää, että työharjoitteluihin poimitaan helpoimmin työllistyvät työttö-mät, sillä työvoimakoulutukseen osallistu-neet ovat työllistyneet jopa heitä paremmin.


Työttömäksi joutuminen on erityisen riskialtista ikääntyneille miehille. Vuonna 2000 työttömänä olleista alle 25-vuotiaista miehistä työllistyi vuosien 2001–2008 aikana yli kaksi kolmasosaa, mutta 45–54-vuotiaista miehistä vain joka viides. Yli 55–vuotiaista työttömistä miehistä vain seitsemän prosenttia työllistyi. Kaikissa ikäryhmissä työttömien naisten työllistyminen oli miehiä todennäköisempää. Koulutustasoja tarkastellen havaitaan korkean koulutuksen vähentävän työttö-mäksi jämähtämisen uhkaa.

Vuoden 1993 ennätyksellisistä 513 405 työttömästä suurin osa ei palannut kos-kaan työllisiksi (Myrskylä 2010). Onkin tärkeää, ettei massatyöttömyyttä päästetä syntymään, koska merkittävä osa työttömiksi massatyöttömyyden oloissa joutu-neista syrjäytyy pysyvästi.

Aktivointitoimenpiteiden tehon on skeptisesti väitetty perustuvan ”kerman kuo-rimiseen” eli potentiaalisimpien ja aktiivisimpien työnhakijoiden valikoitumisesta niiden pariin. Näissä näkemyksissä on pyritty kyseenalaistamaan aktivoivan työ-voimapolitiikan hyödyllisyys.

Tätä väitettäessä on otettava huomioon, että eri toimenpiteet soveltuvat eri henki-löille eri tavalla, eikä ole mahdollista arvioida kenenkään työllistymiskykyä abso-luuttisesti. Sama toimenpide voi parantaa toisen työnhakijan mahdollisuuksia te-hokkaasti ja samalla olla täysin tehoton toiselle työnhakijalle. Suurelle osalle työn-hakijoista löytyy kurssi tai sijoitus, joka sopii kohtuullisesti hänen taustaansa. Tä-mä vähentää valikoitumisharhan merkitystä.

On varottava laittamasta ihmisiä yksiulotteiseen ”paremmuusjärjestykseen” työl-listymiskyvyn perusteella, sillä ihmisen mahdollisuus työllistyä on hyvin moni-ulotteinen. Työllistyminen on aina yksilöllistä, ja siihen vaikuttaa osaltaan myös sattuma; minkälaisia työpaikkoja sattui olemaan tarjolla ja minkälaisia muut haki-jat olivat.

Mitkä työllistymisen oikeat syyt ikinä ovatkaan, aktivointitoimenpiteisiin osallis-tuneiden todennäköisyys työllistyä on ollut suhdanteesta riippumatta parempi kuin vertailuryhmän eli aktivointiin osallistumattomien.

Työllistymisen todennäköisyyden lisäksi pitää ottaa huomioon työllistymisen laa-tu. Vaikka tietty työnhakija olisi työllistynyt ilman koulutustakin, saattoi koulutus silti parantaa työllistymisen laatua, eli työtön on saattanut päästä itselleen sopi-vampaan ja paremmin tuottavaan työtehtävään koulutuksen avulla. Käytännössä pääsy koulutusta vastaaviin työtehtäviin helpottuu, jos työnhakija pääsee kyseistä alaa koskevaan työsijoitukseen tai kurssitukseen.

Pitää kuitenkin välttää käyttämästä työvoimakoulutusta ja sijoitustöitä mekaani-sena aktivointiasteen nostokeinona. Koulutuksesta tai sijoituksesta koituva hyöty riippuu voimakkaasti sen soveltuvuudesta työnhakijalle yksilönä. Yhtenä tavoit-teena voidaan pitää koulutuksen johtamista välittömään työllistymiseen. Ruotsissa tavoitteena pidetäänkin, että 70 % koulutetuista työllistyy kurssin päätteeksi, jol-loin koulutuksen on oltava hyvin spesifiä ja yrityslähtöistä, eikä volyymiä voida kasvattaa ilman työllistävyyden laskua.


Mikäli soveltuva koulutus- tai sijoituspaikka on tarjolla, on pyrittävä aktivoinnin viiveettömään aloittamiseen. Työministeriön julkaisussa ”Työvoimakoulutus osa-na työvoimapolitiikkaa” (2007) on päädytty samaan suositukseen. Pahimmassa tapauksessa aktivointitoimenpiteen soveltuvuus on jo laskenut, kun työnhakija voi sen viiveen jälkeen aloittaa.

Työvoimakoulutus on joustava aktivointimuoto, joka kykenee vastaamaan täsmäl-lisemmin yritysten tarpeisiin kuin perinteinen oppilaitosten kautta tapahtuva kou-lutus. Se pystytään myös helpommin räätälöimään osallistujien mukaan. Koska työvoimakoulutus on lyhytkestoista, sillä voidaan ratkaista akuutteja työvoimatar-peita. Nopean tahdin vuoksi työnhakijat ovat halukkaita osallistumaan tämän-tyyppiseen koulutukseen silloinkin, kun monivuotisen perinteisen tutkinnon suo-rittaminen ei tuntuisi heistä elämäntilanteesta johtuen houkuttelevalta.

On tähdättävä siihen, että resursseja soveltuvan työvoimakoulutuksen aloittami-seen on joustavasti saatavilla. Yritysten työllistämistarpeet ovat usein nopeasti ohimeneviä ja niihin on pystyttävä vastaamaan kun ne ovat ajankohtaisia.

Pitää myös huomioida, että merkittävä osa pitkäaikaistyöttömistä ei ole kokonais-valtaisesti työkykyisiä. Vaikka heillä ei olisikaan mitään diagnoosia tarkasta sai-raudesta, vammasta tai riippuvuudesta, osa heistä on eri tavoin alentuneesti työ-kykyisiä. Varsinkin pitkään työelämän ulkopuolella olleilla elämänhallinta voi olla heikkoa. On tärkeää, että sosiaali- tai terveyspalveluja tarvitsevat työnhakijat saa-vat näitä palveluja silloinkin kun heillä ei ole mitään diagnoosia. Näiden työnhaki-joiden mahdollisuudet löytää töitä avoimilta työmarkkinoilta ovat olemattomat, elleivät he saa tarvitsemaansa sosiaali- tai terveyspalvelua.

Kolmannen sektorin mahdollisuuksia vaikeasti työllistyvän työvoiman auttami-sessa töiden pariin olisi hyvä selvittää. Järjestösektori on joustavuutensa vuoksi kykenevä hyödyntämään vaikeasti työllistyvien työpotentiaalia, silloinkin kun yri-tys- tai julkinen sektori ei ole halukas heitä työllistämään.

Työllisyyden nostaminen työuran loppupäässä

Työllisyys on perinteisesti ollut heikko ikäryhmässä 55–64-vuotiaat. Muissa Poh-joismaissa eläkeikää lähestyvien työllisyysaste on ollut huomattavasti korkeampi. Vuonna 2011 keskimääräinen eläkkeellesiirtymisikä oli 60,5 vuotta, kun virallisen eläkeiän alaraja on 63 vuotta. Työkyvyttömyyseläkkeet ovat nimittäin melko ylei-siä ja erilaiset varhaiseläkemuodot suhteellisen suosittuja.

Vuoden 2009 sosiaalitupossa ja vuoden 2012 työurasopimuksessa päätettiin pois-taa varhennettu varhaiseläke, nostaa eläkeputken alarajaa asteittain 59 vuoteen 1 kuukauteen sekä nostaa osa-aikaeläkkeen alarajaa 61 vuoteen. Erilaisiin var-haiseläkkeisiin tehdyt leikkaukset ovat olleet voimakkaita, eikä enempää leikkauk-sia ole varmaan nähtävissä. Vuonna 2009 sovittu tavoite on nostaa 25-vuotiaan eläkkeellesiirtymisiän odote 62,4 vuoteen viimeistään vuoteen 2025 mennessä.


Kuvio 22: Työllisyysaste ikäryhmässä 55–64 vuosina 2000–2011 (Tilastokeskuksen työvoimatutkimus)

Työllisyys yli 55-vuotiaiden ikäryhmässä onkin noussut. Viime vuosien kehnosta työllisyystilanteesta huolimatta ikääntyneiden työllisyysasteessa on havaittavissa pientä nousua.

On selvää, että varhaiseläkeväylien leikkauksilla ja eläkeputken alarajan nostolla on ollut vaikutus työllisyyteen. Koska erilaiset varhaiseläkkeet on käytännössä lä-hes poistettu, työuran pidentämisen keinoiksi jäävät pehmeämmän keinot kuten työssä jaksamiseen panostaminen ja työssä viihtyvyyden kehittäminen. SAK on-kin aina painottanut näiden keinojen tärkeyttä.

Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen

Suomessa on havahduttu viimeisten vuosien aikana nuorten syrjäytymisen vaa-roihin. Vuonna 2011 noin 50 000 alle 29-vuotiasta on ollut ilman työtä, opiskelu-paikkaa tai peruskoulun jälkeistä tutkintoa Vuosittain noin 5000 peruskoulun päättävää lasta jää ilman toisen asteen opiskelupaikkaa. Yli 80 prosenttia ulkopuo-lisiksi päätyneistä ei suorita enää koskaan mitään peruskoulun jälkeistä tutkintoa (Myrskylä 2011).

Tammikuun alusta 2013 astuu voimaan koulutustakuu, jonka tarkoituksena on varmistaa jokaiselle peruskoulun päättävälle nuorelle koulutuspaikka lukiossa, ammatillisessa oppilaitoksessa, oppisopimuskoulutuksessa, työpajassa, kuntoutuk-sessa tai muulla tavoin.

Koulutustakuun toteuttamiseksi nuorten ammatilliseen koulutukseen on lisätty 1200 opiskelupaikkaa elokuun.2012 alusta alkaen ja päätetty lisätä vielä 500 paik-kaa tammikuun.2013 alusta alkaen. Opiskelupaikat on kohdennettu niille alueille, joilla opiskelupaikkoja peruskoulun päättäviin nuoriin nähden on liian vähän.

Lisäksi ammatillisen koulutuksen keskeyttäminen on yleistä. Vuoden 2011 aikana 9,1 prosenttia ammatillista tutkintoa suorittavista keskeytti opintonsa. Luvut ovat olleet aiempina vuosina vieläkin korkeampia. Ammatillisten oppilaitosten opinto-ohjausta on tehostettu, ja opintojen suorittamista seurataan aiempaa tarkemmin,


mutta keskeyttämisiä ei ole saatu loppumaan. Osa väärän alavalinnan tehneistä nuorista ei siirry toiselle linjalle opiskelemaan, vaan keskeyttää opintonsa koko-naan. Näin toimiessaan nuori joutuu vakavaan syrjäytymisvaaraan.

Keskeyttämisten vähentämiseksi on tarjottu koulutuksen työelämälähtöisyyden lisäämistä. Nykyisin ammatillisiin opintoihin sisältyy tyypillisimmin kolme har-joittelujaksoa työpaikoilla. Niin sanotussa 2+1-mallissa kaksi vuotta opiskelusta tapahtuisi oppilaitoksessa ja vuosi työpaikalla oppisopimuksena. Näin opiskelija voisi luoda suhteet potentiaaliseen tulevaisuuden työpaikkaansa, ja hänen osaami-sensa olisi työelämälähtöisempää. Nivelvaihe siirryttäessä opinnoista työelämään helpottuisi.

Nuorten työllisyyden parantamiseen on myös kehitelty Sanssi-kortti, jonka ehtona on kuuden kuukauden työttömyys ja alle 25-vuoden ikä. Kun työnantaja palkkaa Sanssi-korttiin oikeutetun henkilön, työnantajalle myönnetään työllistämistuki. Hänen täytyy kuitenkin maksaa nuorelle työntekijälle työehtosopimuksen mukai-nen palkka.


4 KORSI KEKOON – SAK:N NÄKEMYKSIÄ JA EHDOTUKSIA

Työllisyyselvytys – Työllisyyden ylläpitäminen elvytyspolitiikan keskiöön

Valtion on ylläpidettävä työllisyyttä matalasuhdanteissa, sillä suhdannetyöttö-myydestä siirrytään helposti rakennetyöttömyyteen. Toisin sanoen lyhytaikainen työttömyys johtaa helposti pitkäaikaistyöttömyyteen työttömien työnhakijoiden profiloituessa negatiivisesti.

Useat länsimaat luottavat matalasuhdanteissa finanssipoliittiseen elvyttämiseen tuotannon ylläpitämiseksi, mutta työllisyyden ylläpitäminen usein laiminlyödään. Tyypillinen elvytystoimenpide on infrastruktuurin parantamiseen keskittyvä ra-kennusprojekti. Tämäntyyppinen elvytys kuitenkin kohdistuu vain muutamalle alalle eikä kykene ylläpitämään korkeaa työllisyyttä taantuman aikana. Elvytys-toimenpiteet pitäisikin kohdistaa siten, että ne säilyttävät työllisyyden tasoa yh-teiskunnassa mahdollisimman tehokkaasti.

Elvytyskeinoista parhaiten työllistävä on infrastruktuurin rakentaminen. Ensi kä-dessä tämä toiminta työllistää vain rakennusalan ja sen alihankkijoiden työnteki-jöitä, mutta epäsuorasti ja viiveellä muitakin. Infrastruktuurin rakentaminen on mahdollista suunnitella siten, että se edesauttaa liikenne- ja palvelualojen töiden lisääntymistä. Reaalitaloudellinen kilpailukyky nimittäin vahvistuu niillä alueilla, joiden infrastruktuuriin panostetaan. Tämä edesauttaa investointeja ja työpaikko-jen syntyä. Valtion suhdanne-elvytyksen tulee painottua näin.

Rakennusteollisuus ry:n selvityksen (2012) mukaan rakentamiseen sijoitettu mil-joona euroa työllistää 16 ihmistä vuoden ajaksi, joista seitsemän sijoittuu työmaal-le, kuusi rakennustuoteteollisuuteen ja kolme rakentamiseen liittyviin palveluihin. Epäsuorat työllisyysvaikutukset ovat myös merkittäviä, mutta seuraavat viiveellä.

Infrastruktuurin rakentamiseen sijoitetuista varoista 24 % päätyy ansiotuloina ko-titalouksien käyttöön ja 21 % palaa veroina ja veroluontoisina maksuina julkiselle taloudelle. Nämäkin luvut ovat elvytystoiminnan kannalta rohkaisevia.

Toimenpiteitä

• Matalasuhdanteessa valtion tulisi elvyttää taloutta investoimalla infra-struktuurin rakentamiseen siten, että työllisyysvaikutus on suuri. Infra-struktuuriin investoiminen myös parantaa yleisesti toimialojen työllistä-misedellytyksiä.

• Työvoimapoliittisista määrärahoista osa on muutettava työttömyyden ke-hityksestä riippuvaiseksi, ja siten irrotettava yleisestä menokehyksestä.


Pitkäaikaistyöttömien työllistymisen edistäminen

Työttömien työnhakijoiden ja töiden konkreettinen kohtaaminen on usein hanka-laa. Osalle työvoimasta on hankalaa löytää työtä, vaikka ammattitaito ja motivaa-tio olisivatkin kohdallaan. Pitkittyvä työttömyys johtaa sekä psyykkiseen että fyy-siseen rapistumiseen ja ammattitaidon heikkenemiseen. Merkittävä osa työttö-mäksi joutuneista ei enää palaa työelämään.

Työkykyisille työttömille pitäisi kyetä tarjoamaan pienimuotoisia työkeikkoja, jot-ka ylläpitäisivät työkykyä ja säilyttäisivät työnhakijan työmarkkinakelpoisuuden potentiaalisen rekrytoijan silmissä. Tällaisista töistä pitää myös maksaa työehto-sopimuksen mukaista palkkaa, eikä niitä pidä rinnastaa palkattomiin työelämä-valmennuksiin tai työharjoitteluihin.

Erilaisiin ympäristön puhtaanapidon tehtäviin, kuten lehtien haravoimiseen ja lumien kolaamiseen, tarvittaisiin vuosittain mittava määrä työvoimaa. Sama kos-kee erilaisia vanhuspalveluita. Työttömien työllistymistä tämänkaltaisiin töihin tu-lisi edistää. On kuitenkin pidettävä huolta siitä, että ammattipätevyyttä vaativien töiden vaatimuksista pidetään kiinni jatkossakin.

Toistaiseksi tällaisten lyhyiden työkeikkojen välittämiseen ei löydy kovin tehokas-ta järjestelmää. Yksityiset työnvälityspalvelut toimivat osin tämän tyyppisesti, mutta pääsääntöisesti niiden välittämät työt ovat viikkojen tai kuukausien mittai-sia ja edellyttävät usein ainakin jonkinlaista ammattiosaamista. Siksi hyvin pieni-muotoiset urakat, kuten lehtien haravointi, halkojen hakkaaminen tai lumen ko-laus, ovat vailla toimivia työmarkkinoita. Välityskanavana toimii korkeintaan lä-himarketin ilmoitustaulu tai ”viidakkorumpu”.

On harkittava kunnallisen työpoolin perustamista tämänkaltaisten pienimuotois-ten töiden välittämistä varten. Pooli voisi olla muodoltaan sosiaalinen yritys. Töi-den tilaaja ilmoittaa pooliin tarvitsevansa työntekijää pienimuotoiseen työtehtä-vään, ja kunnallinen työpooli välittää asialle pitkäaikaistyöttömänä olevan työn-hakijan. Työpooli laskee työstä koituvat kokonaiskustannukset työnantajamaksui-neen ja lähettää työn tilaajalle laskun. Tällaista mallia voitaisiin kokeilla osana pit-käaikaistyöttömyyden torjuntaan tähtäävää hallituksen kuntakokeilua, joka jatkuu vuoden 2015 loppuun.

Jotta kuvatun kaltaisten pienimuotoisten työkeikkojen tekeminen olisi työnhaki-jalle taloudellisesti kannattavaa, täytyisi työttömillä työnhakijoilla olla samantyyp-pinen tuloraja kuin opiskelijoilla ja työkyvyttömyyseläkeläisillä on. Vapaapalo-kuntatoiminnalla hankittujen tulojen suhteen tällainen tuloraja jo on. Se on suu-ruudeltaan 300 euroa ja sitä kutsutaan suojaosuudeksi. Tämä suojaosuus tai ”työt-tömän tuloraja” tulisi laventaa kaikkiin ansiotyöllä hankittuihin tuloihin.

Malli toimisi siten, että vain yli 500 euron per kuukausi menevät ansiotulot alkavat leikata työttömyyskorvauksia. Jos tällaista tulorajaa tai suojaosuutta ei säädetä, työnhakijoilla ei ole kovin merkittävää kannustinta hakeutua pienimuotoisiin töi-hin, tai sitten ne hoidetaan pimeästi. Osa-aikaisen tai keikkaluontoisen työn yh-teensovittaminen sosiaaliturvan kanssa on merkittävä haaste, joka pitää ratkaista pitkäaikaistyöttömyyden torjumiseksi. Kokopäiväisiä ja vakituisia työsuhteita on nimittäin pitkäaikaistyöttömille erittäin vähän tarjolla.


Kelan ja Tilastokeskuksen Jutta-mallilla arvioituna työttömän tulorajan säätämi-nen 500 euron kohdalle maksaisi vuosittain noin 25 miljoonaa euroa. Suurempi ongelma syntyykin pienipalkkaista kokopäivätyötä tekevien kannustimiin. Esi-merkiksi noin 1500 euroa kuukaudessa kokopäivätyössä tienaavan palkansaajan näkökulmasta tulee melko houkuttelevaksi jättäytyä työttömäksi, tehdä työtä vain 500 euron edestä kuussa ja nostaa työttömyysetuuksia.

Ansiosidonnaista päivärahaa saaville tulee ongelmaksi ns. 90 prosentin kattosään-tö, jonka perusteella sovitellun päivärahan ja osa-aikaisen työn ansioiden summa ei saa olla yli 90 % sovitellun päivärahan perusteena olevasta palkasta. Paremmin palkatulle työvoimalle tällaista ongelmaa ei synny.

Onkin vaikeaa saavuttaa tilanne, jossa kaikki seuraavat kolme tavoitetta toteutuvat samaan aikaan:

1. Työttömän työnhakijan sosiaaliturva on riittävä myös pääkaupunkiseudun hintatasolla eli vuoden 2012 olosuhteissa noin 1000 euroa kuukaudessa.

2. Työnhakija, joka kykenee tekemään edes muutaman sadan euron edestä kuukaudessa töitä, saa käteensä enemmän kuin täysin työtön henkilö, eh-käpä noin 1200–1300 euroa kuussa.

3. Täysipäiväistä työtä tekevä tienaa nettona merkittävästi enemmän kuin samaa työtä osa-aikaisesti tai keikkaluontoisesti tekevä, kun otetaan huo-mioon työttömän tuloraja. Tämä edellyttäisi ehkäpä noin 1700–1800 eu-ron kuukausiansioita, jotka eivät ole kaikilla aloilla realistisia vuonna 2012.

Toisin sanoen työttömän tulorajan/suojaosuuden säätäminen aiheuttaa pienipalk-kaisessa kokopäivätyössä oleville kannustimen siirtyä tekemään samaa työtä osa-päiväisesti tai keikkaluontoisesti, nostaen samalla työttömyyskorvauksia. Käytän-nössä matalimpien nettopalkkojen täytyisi nousta noin 1700 euroon kuukaudessa, jotta työttömän tuloraja ei aiheuta merkittävää kannustinvääristymää. SAK:n lin-jana onkin ollut, että matalimpien kokopäiväansioiden tulisi nousta kyseiselle ta-solle lähivuosina.

Nykyisin vaikeasti työllistyviä yritetään saada töiden piiriin käyttämällä palkkatu-kia. Palkkatuki on työmarkkinatuen suuruinen, eli vuonna 2012 se oli suuruudel-taan 674 euroa kuukaudessa. Tuki myönnetään työnantajalle, ja se edellyttää, että työntekijälle maksetaan työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Palkkatukeen voi saada 60 prosentin lisäosan, jos työnhakija on ollut yli vuoden työttömänä. Lisäosa voi olla jopa 90 prosenttia, jos työnhakija on ollut yli 500 päivää työttömänä.

Palkkatukien huomattavasta tasosta huolimatta niitä käytetään suhteellisen vähän. Niihin liittyvä byrokratia ja tiukat ehdot nähdään työnantajien kannalta haitallisi-na. Onkin harkittava, pitäisikö korotettujen palkkatukien myöntämistä laajentaa esimerkiksi työttömyyden keston minimirajoja helpottamalla. Yksityisen sektorin määräaikaisiin työsuhteisiin palkkatukia ei toistaiseksi voida myöntää, mutta ti-lanne muuttuu vuoden 2013 alussa. Usein pitkäaikaistyöttömille tarjolla olevat työt ovat nimenomaan yksityisen sektorin lyhyitä työsuhteita, joten palkkatukien laventaminen niiden piiriin on perusteltua.


Pitkäaikaistyöttömyyteen jo ajautuneiden työnhakijoiden aktivointi on välttämä-töntä. On kuitenkin tärkeää tietää, miten tehokkaita erilaiset aktiivisen työvoima-politiikan toimenpiteet ovat. Aktivointien panos-tuotos-suhteesta pitäisi laatia pitkäaikainen seurantatutkimus, jotta voidaan arvioida aktivointiin käytettyjen budjettivarojen tehoa. Toistaiseksi laaditut tutkimukset keskittyvät vain välittö-mään työllistymiseen aktivoivan toimenpiteen päätyttyä, joten niiden avulla ei voida päätellä aktivoinnin pitkäaikaisia vaikutuksia työnhakijoiden uralle. Ruot-sissa on arvioitu, että aktivoinnin vaikutus on pitkälläkin aikavälillä positiivinen, mutta tarkkaa pitkäaikaista seurantaa ei ole tehty sielläkään

Toimenpiteitä

• Julkiselle sektorille on säädettävä velvollisuus rekrytoida pitkäaikaistyöt-tömiä, joita aktiiviset työvoimapoliittiset toimenpiteetkään eivät ole autta-neet. Tämä koskee työttömiä, jotka ovat olleet vähintään viisi vuotta työt-tömänä ja joiden työllistymisen TE-toimisto katsoo erityisen haasteellisek-si, mutta jotka silti ovat työkykyisiä. Kustannusarvio on 60 miljoonaa eu-roa vuodessa. Tarjottavat työt pitää järjestää siten, ettei julkisella sektorilla palkkatyössä olevia syrjäytetä työstä.

• On selvitettävä kunnallisen työpoolin perustamista pitkäaikaistyöttömille. Tässä järjestelmässä välitettäisiin pienimuotoisia – jopa vain muutaman tunnin tai päivän – työkeikkoja pitkäaikaistyöttömille. Työttömät olisivat työsuhteessa työpooliin, joka hoitaisi työnantajavelvoitteiden hallinnon. Tehdystä työstä laskutettaisiin työn tilaajaa. Töistä tulee maksaa työehto-sopimuksen mukaista palkkaa.

• Työttömyysetuuksiin on luotava työttömän tuloraja, jollainen toimeentu-lotuessa (200€/kk) ja vapaapalokuntatöissä (300€/kk) jo on. Vasta tulora-jan ylittävät tulot leikkaavat sosiaaliturvaetuuksia pois. Jos kuukausittainen tuloraja säädetään 500 euron suuruiseksi, kustannusarvio on 25 miljoonaa euroa vuodessa käyttäen vuoden 2012 tilastoja.

Työvoiman liikkuvuus ja asuntotilanne

Asumisen hinta pääkaupunkiseudulla on noussut niin korkealle, että osaavaa työ-voimaa on vaikea löytää. Tästä ollaan yksimielisiä sekä työnantaja- että palkansaa-jaleireissä. Lisäksi asumisen hinta heikentää muuta yksityistä kulutusta: kotitalo-uksien rahat kuluvat asumiseen, joten muu kulutus kärsii. Tämä haittaa etenkin yksityisiä palvelualoja.

Vuokra-asuntojen saatavuus ja kohtuullinen hinta ovat työvoiman alueellisen liik-kuvuuden tärkeä edellytys. Onkin harkittava, pitäisikö valtion määrätä sanktioita sellaisille kasvukeskuksille, jotka eivät pysty tuottamaan riittävästi vuokra-asuntoja. Valtion pitää joka tapauksessa jollain tavalla taata riittävä vuokra-asuntojen määrä kasvukeskuksissa, sillä muuten työvoiman saatavuus vaarantuu eivätkä kasvukeskukset kykene tuottamaan toivottua talouskasvua.


Asunnon hankkimiseen toiselta paikkakunnalta liittyy myös käytännön hanka-luuksia. Vapaana olevia asuntoja on vaikeaa käydä tarkastamassa. Pitäisi harkita, voisiko valtio itse ylläpitää tai edellyttää kasvukeskusten kuntia ylläpitämään väli-aikaiseen asumiseen tarkoitettua asuntovarantoa työn perässä muuttavaa työvoi-maa varten. Tämä periaate muistuttaisi aiemmin yleisiä työsuhdeasuntoja, paitsi että muuttavalle työvoimalle varatuissa asunnoissa voisi asua vain rajatun ajan.

Koska kasvukeskusten elinkustannukset ovat aivan toisella tasolla kuin muutto-tappioalueiden, työn perässä muuttavaa täytyy tukea taloudellisesti. Saatavilla ole-va muuttoavustus, joka on suuruudeltaan maksimissaan 700 euroa, riittää katta-maan vain välittömät muuton kustannukset. Kohonneita elinkustannuksia avus-tuksella ei kyetä lievittämään. Muuttoliikettä voitaisiin tukea maksamalla tietty osuus työn perässä muuttavan asumiskustannuksista määrätyn ajanjakson ajan. Kohtuulliseksi voidaan katsoa, että korvausta voisi saada kolmen kuukauden ajan. Vaihtoehtoisesti työn perässä muuttavalle voitaisiin maksaa työllistymispalkkio, mikä lienee hallinnollisesti kevyempää.

Yhteiskunta joutuu samaan aikaan kärsimään kasvua heikentävästä työvoimapu-lasta kasvukeskuksissa sekä korkeasta työttömyydestä syrjäseuduilla. Tyhjäksi jää-viä maaseudun asuntoja, joista asukkaat ovat lähteneet työn perässä kasvukeskuk-siin, varten voitaisiin perustaa ”Asunto-Arsenal” -tyyppinen instituutio. Tämä tarkoittaa rahastoa, joka varoillaan ostaa syrjäseutujen tyhjäksi jääneitä asuntoja ja siten edesauttaa asukkaiden mahdollisuuksia muuttaa työn perässä pois.

On myös otettava huomioon mahdollisuus, että korkean työttömyyden alueilla asuvat työttömät eivät halua muuttaa edes erilaisten kannustimien kanssa kasvu-keskuksiin, koska elinkustannusten taso ja elämäntyyli ovat suurissa kaupungeissa niin erilaisia kuin heidän nykyisessä ympäristössään. Tällöin kyseisten alueiden korkea työttömyys laskee vain pitkällä aikavälillä eläköitymisen myötä.

Toimenpiteitä

• Valtion on määrättävä sanktioita niille kasvukeskusten kaupungeille, jotka eivät kaavoita tai rakennuta tarpeeksi asuntoja, tai jotka laiminlyövät vuokra-asuntotuotannon.

• Valtion on korvattava työn perässä muuttavan työttömän vuokra tai asu-miskustannukset kolmen kuukauden ajan, maksimissaan 2000 euroon asti. TE-toimiston on annettava lausunto työnhakijan työllistymismahdolli-suuksien relevantista parantumisesta, jotta korvaus voidaan myöntää.

• Muuttoliikettä tulisi edesauttaa synnyttämällä kasvukeskuksiin asuntova-ranto työn perässä muuttaville. Näiden asuntojen asumisoikeutta tulisi ra-joittaa ajallisesti yhteen vuoteen.

• On selvitettävä ”asuntoroskapankin” eli ”Asunto-Arsenalin” perustamista. Tämän instituution tehtävä olisi ostaa syrjäseutujen tyhjiksi jääviä asuntoja maltilliseen hintaan. Tarkoituksena on, että asukkaat voivat helpommin muuttaa työn perässä näiltä alueilta pois.


Nuorten syrjäytyminen ja opiskeluasiat

Rakennetyöttömyyden purkamista Suomessa helpottaa, jos oppivelvollisuutta pi-dennetään. Matalan tuottavuuden töitä tuskin syntyy jatkossakaan Suomessa ko-vin paljoa – edes palkkatukien avulla – joten työvoiman täytyy kyetä suhteellisen hyvin tuottavaan työhön voidakseen työllistyä. On järkevää, että työvoiman osaa-mista kasvatetaan koulutuksella ja siten helpotetaan työllistymistä tarjolla oleviin työtehtäviin, sen sijaan että yritetään keinotekoisesti luoda markkinatasoa matala-tuottoisempaa työtä, johon työnhakijat sitten työllistyisivät.

Työllistyminen ilman perusasteen jälkeistä koulutusta on tullut hyvin hankalaksi. Käytännössä sujuvan työuran luominen edellyttää vähintään toisen asteen tutkin-toa. Ammattitaidon puuttuessa on vaikeaa palata työsuhteeseen työttömäksi jää-misen jälkeen. Mitä parempituottoiseen työhön yksittäinen työnhakija on kykene-väinen, sitä suurempi on hänen mahdollisuutensa päästä työttömyydestä. Yleinen trendi onkin, että ammattitaitoa vaatimattomien työpaikkojen määrä on laskussa.

Ammatillisten opintojen suhteen Suomessa on vakava alueellinen kohtaanto-ongelma, jota ollaan korjaamassa opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta. Suu-rimmissa kaupungeissa jokaista opiskelupaikkaa kohden voi olla jopa kaksi ensisi-jaista hakijaa. Vastaavasti joillain alueilla on vaikeuksia saada ammatillisen koulu-tuksen paikkoja täytettyä. Koulutustarjonta mukautuu liian hitaasti koulutustar-peen muutoksiin. Suurimpiin kasvukeskuksiin on saatava suhteellisesti lisää am-matillisen koulutuksen aloituspaikkoja, ja niitä on vastaavasti vähennettävä niillä alueilla, joilla aloituspaikoista on ylitarjontaa.

Yliopistokentällä on jo pitkään ollut tarjolla avoimen yliopiston kursseja. Vastaa-vaa pitäisi kokeilla myös ammatillisessa koulutuksessa. Monen nuoren on hanka-laa saada tietoa eri ammattialoista ja koulutusvalinnan tekeminen on vaikeaa, var-sinkin hyvin nuorille.

Onkin selvitettävä ”avoimen ammattiopiston” perustamista. Perusajatuksena on, että nuoret, työttömät ja alanvaihtajat voivat harjoitella ja tutustua eri alojen käy-täntöihin ennen varsinaisen uravalinnan tekemistä. Tämä oletettavasti vähentäisi keskeyttämisiä ja nostaisi oppilaiden motivaatiota ammatillisessa koulutuksessa. Oppilaat löytäisivät paremmin heille sopiville aloille.

Myös oppisopimuskoulutusta olisi lisättävä, sillä koulumuotoinen opiskelu ei sovi kaikille. Oppisopimus on myös koettu yleisesti toimivaksi väyläksi työmarkkinoil-le, ja sitä tulisi hyödyntää enemmän. Peruskoulun päättävän nuoren oppisopi-muskoulutukseen ottavan työnantajan saama koulutuskorvaus nousee 800 euroon kuukaudessa, mikä on myönteinen signaali pyrkimyksistä oppisopimuskoulutuk-sen laajempaan hyödyntämiseen nuorten koulutusväylänä.

Suomessa korkea-asteen opinnot aloitetaan kansainvälisesti vertaillen myöhään. Opiskelupaikkaa on hankalaa saada, mutta hyväksytyksi tulemisen jälkeen opiske-lupaikan menettäminen on hyvin vaikeaa.


Toisen asteen opintojen päättymisen ja korkea-asteen opintojen aloittamisen vä-liin jää keskimäärin noin kaksi vuotta, mitä ei voida pitää yhteiskunnallisesti op-timaalisena eikä hyväksyttävänä. Yliopistoihin pyrittäessä välivuosia esiintyy enemmän kuin ammattikorkeakouluihin pyrittäessä.

Kuvio 23: Opintojen kesto ja välivuodet valmistuneilla korkea-asteen opiskelijoilla vuosina 1997–2005 (Työpoliittinen aikakauskirja 2/2012)

Opiskelijavalintaa ollaan kehittämässä siihen suuntaan, että välivuosien määrä vä-henee. Sellaisille hakijoille, joilla ei ole vielä opiskelupaikkaa, annetaan lisäpisteitä hakuprosessissa. Uudistusta on pidettävä perusteltuna.

Korkeakouluopintojen nopeuttamiseksi voitaisiin myös harkita kesälukukauden käyttöönottoa. Sitä on ehdotettukin useaan otteeseen. Uudistus on kaatunut kor-keakoulujen opetushenkilöstön vastustukseen ja rahoituksen puutteeseen. Varsin-kin alkuvaiheen opiskelijoille, joilla on vielä hankaluuksia löytää oman alan kesä-töitä, kesälukukausi voisi olla kelpo tapa edistää opintoja. Kesälukukausi voitaisiin myös järjestää tenttilukukautena, jolloin lisäresursseja sen järjestämiseen ei tarvit-taisi niin paljon.

Tilastokeskuksen opiskelijoiden työssäkäyntitilaston perusteella 61 % yliopisto-opiskelijoista ja 59 % ammattikorkeakoulujen opiskelijoista kävi opintojen ohella töissä. Vuonna 2010 yhteensä 326 000 opiskelijaa oli jonkinlaisessa työsuhteessa. Heistä 185 000 oli korkea-asteen ja 131 000 toisen asteen opiskelijoita. Valtaosa työssäkäyvistä opiskelijoista tekee osa-aika-, keikka- tai vuokratyötä. Sekä viikko-työtuntien määrä että työssäkäynnin yleisyys kasvavat opiskelijoiden iän ja opiske-luvuosien myötä. Palvelualan työt ovat opiskelijoilla ylikorostuneessa asemassa.

Vielä 1980-luvulla opiskelijoiden työssäkäynti oli hyvin harvinaista, paitsi kesälo-milla. Opintolainan nostaminen sen sijaan oli hyvin yleistä. Tilanne muuttui 1990-luvun alussa, kun opintolainan valtiontakausta heikennettiin ja osa-aikatyön teettämiseen liittyviä ehtoja helpotettiin. Osa-aikatyön teettämistä haluttiin hel-pottaa, jotta 1990-luvun alussa vallinnut lama-ajan työttömyys olisi vähentynyt.


Tuloksena kuitenkin on, että osa-aikaisia töitä tekevät lähinnä opiskelijat. Sekä toisen asteen että korkea-asteen opiskelijat nostavat hyvin harvoin opintolainaa, mutta osa-aikainen työssäkäynti on hyvin yleistä. Osa-aikatyön tekeminen on teh-ty opiskelijoille kannattavammaksi kuin työttömille työnhakijoille, sillä opintora-haan sisältyy tulorajat, jotka mahdollistavat työnteon 660 euroon asti kuussa il-man, että opintorahaa leikkautuu ollenkaan. Työtön työnhakija taas menettää osan tuistaan tekemällä osa-aikatyötä. Hieman järjenvastaisesti osa-aikatöiden te-keminen on saatu vähiten kannattavaksi nimenomaan sille ryhmälle, jonka pitäisi hyötyä työstä eniten, eli työttömille työnhakijoille.

Täten tarjolla olevat osa-aikatyöt eivät merkittävästi edesauta työttömien työnha-kijoiden työllistymistä, vaan ne kohdistuvat lähinnä opiskelijoille. Tämä edesaut-taa työttömien lukkiutumista rakennetyöttömiksi ja samalla hidastaa opiskelu-vauhtia ja siten opiskelijoiden pääsyä koulutustaan vastaaviin töihin.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa on yli 320 000 työssäkäyvää opiskelijaa. Sa-maan aikaan maassamme on yli 200 000 työtöntä työnhakijaa. Tätä voidaan ai-heellisesti pitää omituisena.

Toimenpiteitä

• Oppisopimuskoulutusta on pyrittävä lisäämään työmarkkinajärjestöjen 18.10.2012 sopimien ehdotusten mukaisesti. Ammatillisissa opinnoissa on otettava käyttöön niin kutsuttu 2+1 -malli opintojen työelämälähtöisyyden lisäämiseksi.

• ”Avoimen ammattiopiston” perustamista on selvitettävä. Tavoite on, että ammatilliseen koulutukseen tähtäävät kykenevät helpommin löytämään it-selleen sopivan opintolinjan ja keskeytykset siten vähenevät.

• Korkeakouluissa on otettava käyttöön kesälukukausi opintojen nopeutta-miseksi. Yksi vaihtoehto on toteuttaa kesälukukausi tenttikautena, jolloin lisäresursseja tarvitaan vähemmän.

• Opintotukea on kehitettävä kokopäiväisempään opiskeluun kannustavak-si. Esimerkiksi opiskelijoiden tulorajoja voitaisiin etenkin korkea-asteella laskea. Kompensaationa opintolainan kuukausittaista enimmäismäärää voitaisiin nostaa.


Yhteenveto toimenpiteistä

Rakennetyöttömyyden alentaminen on mahdollista ja siihen on myös voimak-kaasti pyrittävä. Hyvinvointivaltion rahoituspohja on uhattuna arviolta kuuden prosentin osuuden työvoimasta ollessa hyvinäkin aikoina käytännössä työmarkki-noiden ulkopuolella.

On ensisijaisen tärkeää, että Suomen korkeaa rakenteellista työttömyyttä saadaan alennettua. Tässä kappaleessa esitellään toimenpiteitä ja muutosehdotuksia, joilla voidaan pyrkiä lisäämään työmarkkinoiden toimivuutta ja lievittämään rakenteel-lista työttömyyttä aiheuttavia ja ylläpitäviä tekijöitä suomalaisilla työmarkkinoilla.

Keinot on jaoteltu pääryhmittäin. Niissä pureudutaan väliaikaisen massatyöttö-myyden syrjäyttävään vaikutukseen, pitkäaikaistyöttömyyteen ajautuneiden vai-keuksiin palata työelämään, työvoiman liikkuvuuden edistämiseen sekä koulutuk-sen ja työelämän parempaan yhdistämiseen.

Työllisyyselvytys ja suhdanteita tasaava finanssipolitiikka

• Matalasuhdanteessa valtion tulisi elvyttää taloutta investoimalla infra-struktuurin rakentamiseen siten, että työllisyysvaikutus on suuri. Infra-struktuuriin investoiminen parantaa yleisesti toimialojen työllistämisedel-lytyksiä.

• Työvoimapoliittisista määrärahoista osa on muutettava työttömyyden ke-hityksestä riippuvaiseksi, ja siten irrotettava yleisestä menokehyksestä.

Pitkäaikaistyöttömien työllistymisen edistäminen

• Julkiselle sektorille on säädettävä velvollisuus rekrytoida pitkäaikaistyöt-tömiä, joita aktiiviset työvoimapoliittiset toimenpiteetkään eivät ole autta-neet. Tämä koskee työttömiä, jotka ovat olleet vähintään viisi vuotta työt-tömänä ja joiden työllistymisen TE-toimisto katsoo erityisen haasteellisek-si, mutta jotka silti ovat työkykyisiä. Kustannusarvio on 60 miljoonaa eu-roa vuodessa. Tarjottavat työt pitää järjestää siten, ettei julkisella sektorilla palkkatyössä olevia syrjäytetä työstä.

• On selvitettävä kunnallisen työpoolin perustamista pitkäaikaistyöttömille. Tässä järjestelmässä välitettäisiin pienimuotoisia – jopa vain muutaman tunnin tai päivän – työkeikkoja pitkäaikaistyöttömille. Työttömät olisivat työsuhteessa työpooliin, joka hoitaisi työnantajavelvoitteiden hallinnon. Tehdystä työstä laskutettaisiin työn tilaajaa. Töistä tulee maksaa työehto-sopimuksen mukaista palkkaa.

• Työttömyysetuuksiin on luotava työttömän tuloraja, jollainen toimeentu-lotuessa (200€/kk) ja vapaapalokuntatöissä (300€/kk) jo on. Vasta tulora-jan ylittävät tulot leikkaavat sosiaaliturvaetuuksia pois. Jos kuukausittainen tuloraja säädetään 500 euron suuruiseksi, kustannusarvio on 25 miljoonaa euroa vuodessa käyttäen vuoden 2012 tilastoja.


Työvoiman liikkuvuus ja asuntopolitiikka

• Valtion on määrättävä sanktioita niille kasvukeskusten kaupungeille, jotka eivät kaavoita tai rakennuta tarpeeksi asuntoja, tai jotka laiminlyövät vuokra-asuntotuotannon.

• Valtion on korvattava työn perässä muuttavan työttömän vuokra tai asu-miskustannukset kolmen kuukauden ajan, maksimissaan 2000 euroon asti. TE-toimiston on annettava lausunto työnhakijan työllistymismahdolli-suuksien relevantista parantumisesta, jotta korvaus voidaan myöntää.

• Muuttoliikettä tulisi edesauttaa synnyttämällä kasvukeskuksiin asuntova-ranto työn perässä muuttaville. Näiden asuntojen asumisoikeutta tulisi ra-joittaa ajallisesti yhteen vuoteen.

• On selvitettävä ”asuntoroskapankin” eli ”Asunto-Arsenalin” perustamista. Tämän instituution tehtävä olisi ostaa syrjäseutujen tyhjiksi jääviä asuntoja maltilliseen hintaan. Tarkoituksena on, että asukkaat voivat helpommin muuttaa työn perässä näiltä alueilta pois.

Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ja opiskelu

• Oppisopimuskoulutusta on pyrittävä lisäämään työmarkkinajärjestöjen 18.10.2012 sopimien ehdotusten mukaisesti. Ammatillisissa opinnoissa on otettava käyttöön niin kutsuttu 2+1 -malli opintojen työelämälähtöisyyden lisäämiseksi.

• ”Avoimen ammattiopiston” perustamista on selvitettävä. Tavoite on, että ammatilliseen koulutukseen tähtäävät kykenevät helpommin löytämään it-selleen sopivan opintolinjan ja keskeytykset siten vähenevät.

• Korkeakouluissa on otettava käyttöön kesälukukausi opintojen nopeutta-miseksi. Yksi vaihtoehto on toteuttaa kesälukukausi tenttikautena, jolloin lisäresursseja tarvitaan vähemmän.

• Opintotukea on kehitettävä kokopäiväisempään opiskeluun kannustavak-si. Esimerkiksi opiskelijoiden tulorajoja voitaisiin etenkin korkea-asteella laskea. Kompensaationa opintolainan kuukausittaista enimmäismäärää voitaisiin nostaa.


LÄHTEET Ball 1997: Disinflation and the Nairu

Ball 2009: Hysteresis in Unemployment: Old and New Evidence

Bewley 1999: Why Wages Do Not Fall in a Recession?

Blanchard, Summers 1986: Hysteresis and the European, Unemployment Problem

Boeri, van Ours 2008: The economics of imperfect labor markets

Böckerman 2000: Suomen työttömyys – alueellinen näkökulma

Böckerman, Hämäläinen 2004: Regional labor market dynamics, housing and migration

Card et al. 2009: Active Labor Market Policy Evaluations: A Meta-Analysis

Holm 2007: Matalan tuottavuuden työn tukimallin laajentaminen alle 26-vuotiaisiin

Holm, Nivalainen, Volk 2008: Työvoiman alueellisen liikkuvuuden kannustavuus

Huttunen, Pirttilä, Uusitalo 2010: Matalapalkkatuki: hyvä idea, mutta ei toimi käytännössä

Laakso, Kähkönen 2008: Väestökehitys, asuntomarkkinat ja kasvun kustannukset

Lehto 2011: Kaikki mukaan! Osatyökykyiset työmarkkinoilla

Mikkonen 2011: Sairaan ahdas kategoria, SAK:n julkaisu

Myrskylä 2010: Taantuma ja työttömyys

Myrskylä 2011: Nuoret työmarkkinoiden ja opiskelun ulkopuolella

Nio, Sardar 2009: Työvoimapoliittisilta toimenpiteiltä sijoittuminen vuonna 2009

Näätänen 2010: Paperimiehestä lähihoitajaksi, SAK:n tutkimustietoa

Tilastokeskus: työvoimatilasto, työssäkäyntitilasto, väestötilasto ja koulutustilasto

Tuomaala, Sihto, Sardar 2012: Työvoimapoliittisilta toimenpiteiltä sijoittuminen vuonna 2010

Työ- ja elinkeinoministeriö 2007: Työvoimakoulutus osana työvoimapolitiikkaa

Työministeriö 2003: Rakennetyöttömyyden purkaminen, tutkimusjulkaisu

Rakennusteollisuus RT ry 2012: ”Rakentamisen yhteiskunnalliset vaikutukset”

Räisänen, Tuomaala 2010: TEM raportti; TE-toimistojen tuottavuus ja työpaikko-jen täytön tehokkuus

Vikström et al 2011: The relative efficiency of active labour market policies: evi-dence from a social experiment and non-parametric methods

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ryHakaniemenranta 1 , PL 15700531 Helsinkipuhelin 020 774 000www.sak.fi

News & Politics

Miten purkaa rakennetyöttömyyttä? SAK:n julkaisusarja 7-2012