poleemi

�� ���

Pääkirjoituspoleemi

Antti J. Lehtinen

Lukuelämyksiä kaikille

Olen ollut kymmenen kuukautta Poleemin päätoimittaja ja

nauttinut lähes joka hetkestä. Oman lehden vertaaminen

taideteokseen on varmasti tyhmää, ylimielistä ja kornia,

mutta teen sen silti. Ainakin yhdessä suhteessa vertaus

varmasti pitää paikkansa. Sekä lehteä tehdessä että

vaikkapa öljyväreillä maalatessa tuntuu, ettei koskaan

tule valmista. Aina voi vielä vähän hioa. Viiva tuonne,

ehkä tuota tekstiä vähän oikealle? Joskus miettii, kuka

tätä lehteä edes lukee. Kenelle Poleemia oikeastaan

tehdään?

Jaksan sinisilmäisesti uskoa, että melko moni yhisläi-

nen ainakin poimii lehden mukaansa. Olisi kiinnostavaa

tutkia, kuinka kauan keskimääräinen lukija Poleemin

parissa viihtyy. Ylittääkö lukijoiden yhteenlaskettu luku-

aika päätoimittajien taittoluokassa viettämän ajan? Onko

kukaan lukenut jatkokertomuksen jokaista osaa? Huo-

maako kukaan, jos kuvien rajauksia ei ole jaksettu tehdä

kunnolla? Kuinka moni lukee lehden kannesta kanteen?

Ainejärjestöaktiivi elää helposti järjestökuplassa.

Oman tai muiden järjestöjen juhlissa ja muissa rien-

noissa vierähtää helposti vuosi jos toinenkin. Uusia

naamoja tapaa viikoittain. Aamuyön tunteina Alinassa

unohtuu kuitenkin helposti, että suuri osa yliopistomme

opiskelijoista elää täysin ainejärjestöjen toiminnan ulot-

tumattomissa. Yhtä ei sillikset tai kuppalabileet jaksa

kiinnostaa. Toinen ei innostu tieteestä eikä kaljasta.

Kolmas ei uskalla osallistua. Sama pätee aivan varmasti

myös järjestölehtiin.

Ainejärjestölehtien ja keskivertojen opiskelijahippo-

jen välillä on kuitenkin yksi keskeinen ero. Kuppalassa

on useimmiten kivaa, mutta tämä kiva rajoittuu vain

paikallaolijoihin. Lehdenteossa kiva ulottuu tekijöiden

lisäksi myös lukuisten aktiivisten ja uskollisten lukijoiden

joukkoon.

Ainejärjestölehti on monessa mielessä erikoinen ins-

tituutio. Poleemikin tarjoaa monelle lähes ainutlaatuisen

tilaisuuden testata siipiensä kantavuutta toimittajana.

Oman juttuaiheen voi valita vapaasti, kuvatakin saa itse,

jopa deadlinestä voidaan yleensä neuvotella. Tulosvas-

tuusta ei ole tietoakaan ja hyvä niin.

Viime aikoina Yhiksessä on keskusteltu järjestö-

toiminnan hallituskeskeisyydestä. Ainejärjestölehden

päätoimittaja määrittelee pitkälti itse oman toimival-

tansa. Halutessaan päätoimittaja voi olla oman lehtensä

yksinvaltias: valita lehden teeman, ehdottaa kirjoittajille

aiheita ja muokata jutut mieleisekseen. Tällöin kuitenkin

menetetään jotain ainejärjestölehdelle ominaista ja arvo-

kasta. Toisaalta lehti on ehkä lukijalle miellyttävämpi?

Kolikolla on aina kaksi puolta. Yksi lukee mielellään

huolellisesti toimitettuja juttuja ja arvostaa lehden yhte-

näistä ulkoasua. Toinen nauttii rönsyilevistä jutuista,

vaihtelevasta sisällöstä ja hiomattomasta kädenjäljestä.

Aina voi tehdä kompromisseja, mutta menetetäänkö

silloin molempien ääripäiden hyvät puolet?

Päätoimittaja touhottaa usein ylhäisessä yksinäi-

syydessään ja oma lehti on hämmästyttävän rakas.

Kriittistä keskustelua lehden sisällöstä tai muodosta

käydään valitettavan harvoin. Tämän, vuoden kolman-

nen numeron teemana on värikäs. Yritimme parhaamme

mukaan koota lehteen erilaisia ja erityylisiä juttuja eri-

laisista aiheista. Lukijan päätettäväksi jää, onko värikäs

Poleemi vain sanahelinää. Lukekaa, nauttikaa ja kertokaa

mielipiteenne vieruskaverille. Vieruskaverin puutteessa

päätoimittajakin kelpaa.

�

�� ��

2 Pääkirjoitus

4 Gradupalsta

5 Vaihtopalsta

6 Kaupunkien kaalimaat

7 Luento - mikä ihana tekosyy!

8 Tutkija ja taiteilija rakentavat esityksiä olevasta

12 Hassu sota

15 Pyöräretki Tukholmaan

18 Watergate, mon amour

20 Uskontojen ”hyvät” puolet

22 Uutta kannattajakulttuuria luomassa

25 Minä ja syksy

26 Jatkokertomus

28 Matka pimeyden sydämeen

30 Puheenjohtajalta

31 Erillissota? DDR? Huhtikausti?

34 Palopuhe

35 Opintopalsta!

� �

poleemi

Poleemi 3/2009, 34. vuosikerta

JulkaisijaPoliittisen historian opiskelijat, Polho RyYhteiskuntahistorian laitos,PL 54 00014 Helsingin yliopisto

PainopaikkaPicaset OY

Painos 300 kplISSN 1235-4412

PäätoimituskuntaAntti J. Lehtinen (vastaava), Ilkka Kärrylä, Maria Pirkkalainen, Akseli Peltola (Madridin kirjeenvaihtaja)

KirjoittajatTaavetti J., Ilkka Kärrylä, Antti E. Lehtinen, Antti J. Lehtinen, Ilari Leskelä, Elina Manninen, Toivo Mar-tikainen, Anni Mäkeläinen, Maria Pirkkalainen, Joonas Ranta, Elina Romppanen, Pekka Räsänen, Mikko Virta, Satu Välisalmi,

Kannen kuvitus:Antti J. Lehtinen

Palaute:antti.j.lehtinen@helsinki.fi

�� ����

Gradupalsta

Mistä aiheesta teet graduasi?Aihe on niinkin seksikäs kuin ”jatkosodan jälkeiset

henkilövaihdokset Maalaisliiton johdossa”. Tutkin siis

Maalaisliiton sota-ajan johtavien poliitikkojen syrjäyttä-

mistä välirauhan jälkeisessä poliittisessa puhdistuksessa,

jolloin vanhat niin sanotut sotapoliitikot korvattiin uuden

ulkopoliittisen suuntauksen kannattajilla. Tarkastelen

syrjäyttämistä prosessina ja pohdin siihen johtaneita

syitä. Kiinnitän huomioni syrjäyttämiskeskusteluissa

käytettyyn retoriikkaan, ja siihen millaisiin teemoihin

vastapuolet vetosivat omaa näkemystään puolustaes-

saan. Syrjäytetyistä poliitikoista esiin nousevat Viljami

Kalliokoski, Tyko Reinikka, Antti Kukkonen ja E. M. Tarkka-

nen. Heidän vastapelurinaan kieroilee Urho Kekkonen.

Millaisia lähdeaineistoja käytät?Yksinomaan tätä aihetta käsittelevää tutkimusta ei ole,

joten lähteitäni ovat muun muassa Maalaisliiton puolue-

historiikki, monet sodanjälkeistä aikaa kuvaavat tutki-

mukset, henkilöhistorialliset tutkimukset ja elämäkerrat.

Arkistolähteistä tärkeimmät ovat Maalaisliiton puolueko-

kouksien, eduskuntaryhmän ja keskushallituksen koko-

usten pöytäkirjat. Eikä sovi unohtaa 16 maalaisliittolaista

sanomalehteäkään.

Miksi juuri tämä aihe?Sodanjälkeinen aika on lempiperiodini poliittisessa histo-

riassa. Lisäksi tunnen suurta suuttumusta siitä, miten

törkeästi Neuvostoliiton myötäjuoksijat kohtelivat velvol-

lisuutensa sota-aikana hoitaneita poliitikkoja.

Jo moneen kertaan tutkittuun sotasyyllisyyskysymykseen

en kuitenkaan halunnut mennä sorkkimaan, joten otin

tutkimuskohteeksi puolueen. Niistä valikoitui Maalais-

liitto, koska siellä uuden ja vanhan linjan yhteenotto

oli korostetun voimakas, mutta jotenkin helpommin

hahmotettavissa kuin esimerkiksi SDP:ssä käyty vastaa-

vanlainen kamppailu. Toki aihevalinnassa on se vaara,

että hukkaan objektiivisuuden ja annan työssä näkyä,

mitä ajattelen Kekkosen ja Paasikiven kaltaisista Kremlin

edessä konttaajista.

Missä vaiheessa työsi on?Hiljalleen kirjoittelen, tänään on 25 sivua kasassa. Tavoite

on mennä keväällä seminaari II:een ja tehdä sen aikana

gradu valmiiksi.

Oletko saanut laitokselta tarvitsemaasi ohjausta?Tutkimuskurssilla ja ykkösseminaarissa sain hyvät

vastaukset kysymyksiini. Tässä vaiheessa on mielestäni

kuitenkin jo kyettävä itsenäiseen työhön.

Joko valmistuminen alkaa siintää horisontissa? Onko elämää valmistumisen jälkeen?Ehkäpä vuoden 2010 loppuun mennessä häivyn valtsi-

kasta. Aivan varmasti aika työelämässäkin on elämää,

ehkä vain vähän vähemmän alkoholipitoista. No, eläk-

keellä ehtii sitten taas siemailla.

Viidettä vuotta Polhossa viihtyvä Poikosen Jaakko on edelleen helppo bongata

Uudelta ylioppilastalolta kiivaiden yöllisten väittelyiden merkeissä. Utelimme

Poleemin entiseltä päätoimittajalta miten gradu-urakka etenee.

Jaakko Poikonen

Jaakkoa haastatteli Antti J. Lehtinen

�

�� ���� �

Vaihtopalsta

Miten valitsit vaihtopaikaksesi juuri Maastrichtin?Kuka ei haluaisi nähdä ihania vanhoja tuulimyllyjä,

puukenkiä ja gouda-juustoa läheltä? Halusin myös opis-

kella englanniksi, mutta en halunnut Englantiin. Päädyin

Helsingin Yliopiston nettisivujen kautta tutkimaan Univer-

sity College Maastrichtia ja laitoin hakemukset vetämään.

Enkä ole katunut päätöstä! Monet ISHA-kaverini ovat

joko asuneet Hollannissa tai ovat hollantilaisia. Halusin

tutustua maahan kunnolla ja matkustella muuallekin kuin

vain Amsterdamiin. Maastricht on aivan mahtava vanha

kaupunki, jossa on myös ehkä Hollannin ainoa kukkula.

Mitä opintoja olet suorittanut? Suoritan tällä hetkellä ”Globalization and inequality”

-nimistä kurssia, joka on ollut todella antoisa. Tuutori on

aina hengessä mukana ja ryhmädynamiikka toimii! Otin

toisen kurssin tässä periodissa, joka ei ollut yhtä onnis-

tunut valinta, ”Contemporary World History”-kurssin.

Pelkkää toistoa, mutta tuutori on kiitettävä ja kurssikirja

erittäin viihdyttävä, täynnä hauskoja Mao-faktoja.

Miten opiskelu Hollannissa eroaa suomalai-sesta opiskelusta? Ehkä huomattavin ero on Problem Based Learning -

järjestelmä, joka perustuu pieniin seminaarihenkisiin

ryhmiin, jotka ovat edellisellä kerralla keksineet tutki-

muskysymyksiä, joihin etsitään vastauksia annetuista

artikkeleista ja kirjoista. Aika koulumainen aikataulu ja

läsnäolopakko häiritsivät aluksi, varsinkin kun kyseessä

oli 8.30 aamulla alkava kurssi. Kaikkeen kuitenkin tottuu

ja pikkuhiljaa tuntuu siltä, että alan ymmärtää yliopiston

käytäntöjä. Tentit ovat kuitenkin vielä edessä, saa nähdä

miten selviän.

Entä opiskelijaelämä? Onko juhlia riittänyt? ESN järkkäilee aktiivisesti joka tiistai bileitä kivassa

pienessä baarissa nimeltä De Twee Heeren. Meno on

aikalailla samanlainen kuin sitsien jälkeisessä Alinassa.

Maastrichtista löytyy kiitettävästi menomestoja ja jos

tuntuu, että aika käy pitkäksi, voi vaikka napata itsel-

leen saksalaisen kaverin ja kruisailla Autobahnia pitkin

Oktoberfestiin.

Joko hollannin kieli taittuu? Ei ollenkaan. Osaan perussanat, kuten kiitos ja ole hyvä.

Mietin koko ajan pitäisikö ottaa joku kielikurssi, mutta

aika ei ole riittänyt. Yliopisto tarjoaa skandinaaveille ja

saksalaisille erityisiä hollanninkursseja, koska samaan

kieliryhmään kuuluvien on helpompi oppia hollantia.

Englannilla pärjää hyvin, vaikka kommunikaatio vanho-

jen hollantilaisten miesten kanssa ei aina sujukaan kuin

eleillä. Usein se riittää.

Millaisia terveisiä lähettäisit vaihtoa suunnit-televille yhisläisille? Kyllä kannattaa! Itselläni ainakin on ollut todella riemu-

kas vaihtoaika, koko ajan tuntuu vain hauskemmalta ja

hauskemmalta. Mukavia ihmisiä kyllä löytyy, enkä enää

tiedä mitä tekisin ilman Guesthousen tyttöjuoruhetkiä

tai tsekkiläisen Janin kanssa teetauon aikana kertyneitä

viisauksia.

Elsa Mäki-Reinikka

Elsaa haastatteli Antti J. Lehtinen

Syksyllä 2006 opintonsa aloittanut Elsa on monivuotinen ainejärjestöaktiivi. Polhoa

ulkomailla kiitettävästi edustanut ilopilleri suuntasi syyslukukaudeksi vaihtoon

tulppaanien luvattuun maahan. Poleemi tiedusteli, mitä Elsalle kuuluu.

�� ��

Alepan vihanneshyllyllä notkuu rusehtava paprika,

alkuperä tuhansien kilometrien päässä. Muovipussiin

solahtaa kesäkurpitsa Espanjan sadettimien alta. Tarvit-

seeko kerrostaloasukkaan ruuan todella tulla kaukaa ja

muovikääreissä? Näin on ajateltu viime vuosikymmenet:

kaupungeissa asutaan ja maalla viljellään. Maailmalla

leviää kuitenkin uusvanha ajatus kaupunkiviljelystä.

Suomessa on totuttu vuokrapalstoihin ja siirtolapuu-

tarhoihin, mutta viljelyä ei tarvitse rajoittaa vain sille

osoitettuihin paikkoihin.

Tyhjät tontit, ratapihat, talojen kattotasanteet, par-

vekkeet, takapihat, ikkunalaudat ja kuorma-autojen lavat.

Kaupungista löytyy runsaasti käyttämätöntä, viljelyyn

kelpaavaa tilaa. Maailmalla kaupunkiviljely ei ole pelkkää

terapianomaista puuhastelua, vaan on huomattu, että

kaupunkien kaalimailla on todellista taloudellista ja eko-

logista merkitystä. Kun Chicagon pilvenpiirtäjien katoilla

rehottaa salaattia, juureksia, pensaita ja koristekasveja,

jäävät vihannesten kuljetuksessa syntyvät päästöt rek-

kojen tankkiin. Caracasin köyhien asuinalueiden mikro-

puutarhat taas tuovat kaivattuja työpaikkoja ja edullista

ruokaa kortteleiden perheille.

Kaupunkiviljelyn periaatteisiin kuuluu helppous ja

lähestyttävyys. Tarkoituksena on opetella uudestaan van-

hoja perustaitoja ja osallistua omaan ruuantuotantoon.

Samalla kaupunkitilaa muutetaan ihmisläheisemmäksi.

Liikenteen jylinän ja kovien materiaalien keskellä pilkot-

tava puutarha voi rauhoittaa kummasti, ja rohkeimmat

kaupunkiviljelijät päätyvät lapion varressa vaihtamaan

naapurin kanssa sanasenkin. Näin näyttää olevan myös

Helsingissä.

Pasilan ratapihalla pöllyää multa. Radanvarren syrjäi-

sessä kolkassa rakennetaan vielä välinevarastoa tulevia

satoja ajatellen, vaikka sää ennustaa jo routaa. Ympäristö-

järjestö Dodon kaupunkiviljelijät ovat kasvattaneet kesän

aikana vihanneksia ratapihalla maailmalla levinneen

guerrilla gardening -aatteen malliin. Nyt on aika valmis-

tautua ensi vuoteen. Kaupunkiviljelijät laittoivat keväällä

istutukset pystyyn periaatteessa lupia kyselemättä,

mutta saatu palaute on ollut pelkästään positiivista. Mitä

nyt keskustelupalstoilla on pelätty suomalaisen maata-

louden kilpailukyvyn heikkenemistä.

Dodo-aktiivi Pinja Sipari kertoo, että joutomaalle

vihanneslaarit nousivat päivässä ja siitä lähtien ne ovat

saaneet seistä tukevasti ja rauhassa paikoillaan. Viljelijöi-

den sipulien, mangoldien, perunoiden ja porkkanoiden on

tarkoitus muistuttaa kaupunkilaisia globaalin ruuantuo-

tannon ongelmista ja tietysti tuottaa ruokaa dodolaisten

ja junamatkustajien iloksi.

Pienen viljelmän aloittaminen on helppoa ja edullista.

Aloitteleva puutarhuri tarvitsee vain suojaisan paikan,

multaa ja mieleisiään siemeniä. Kunnianhimoisimmat

suunnitelmat hahmottelevat pystysuoraa maataloutta,

maanviljelypilvenpiirtäjiä, mutta vaatimattomammallakin

viljelmällä pärjää. Talvella onkin nyt hyvää aikaa löytää

kaupungin joutomaat ja huomisen vihannestarhat.

Kaupunkien kaalimaatElina Romppanen

Poleemin ruokakorneri

�� ��

Take away -kahviToiset juovat pysyäkseen hereillä, toiset puhtaasti maun

vuoksi. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä, että koulun-

penkki ja mukillinen sumppia kuuluvat erottamattomasti

yhteen. Paitsi tietenkin ne, jotka suosivat teetä.

+Maukas ja sallittu päihde

+Reilu kauppa

- Toisinaan kuumaa

Arvosana: 5Ostopaikka: Unicafe Valtiotiede

Bonaqua metsämansikkaVedenkin pitää nykyään maistua joltakin. Bonaqua on

tyylikkään cityihmisen valinta ja sopii hyvin vaikka hedel-

mien kaveriksi. Mutta miksi ostaa vettä, kun samaan

hintaan saisi myös limun?

+Sammuttaa janon

-Käsittämätön hinta

Arvosana: 2Ostopaikka: Liisankadun Siwa

Reilun kaupan banaaniTerveellinen ja sporttinen klassikko. Banaani on helppo

napata mukaan kiiruhtaessa luennolle salilta tai jumpasta.

Kaiken lisäksi banskuja ostamalla voi edistää ympäristö-

arvoja ja vastustaa imperialistista riistoa.

+Biohajoava kääre

-Ei yhtä hyvää kuin karkki

Arvosana: 3Ostopaikka: Liisankadun Siwa

Eldorado-pillimehuKuka vielä kehtaa väittää, että pillijuomat ovat pikkulas-

ten juttu? Erinomaisen nopea ja huokea virvoke. Maku-

vaihtoehtojakin piisaa mansikasta päärynään.

+Hinta

-Kahden pennin ulkoasu

-Äänekkyys

Arvosana: 3Ostopaikka: Liisankadun Siwa

PätkisLuultavasti valtakunnan suosituin pikkupatukka. Perin-

teinen minttusuklaa on täysin voittamaton, eikä uusi

lakritsiversiokaan lainkaan pöllömpi. Tosimies hankkii

tietenkin koko pussin.

+Maku

-Yhdestä tulee vain äkäiseksi

Arvosana: 4Ostopaikka: Liisankadun Siwa

Makuunin irtokarkitLuentoherkkujen kuninkaasta ei ole epäilystäkään.

Makuunin karkkimaailma pesee muut vaihtoehdot sekä

monipuolisuudellaan että makoisuudellaan. Karkkisäkin

haltijalla on myös todistetusti paljon kavereita.

+Voit koostaa joka luennolle erilaisen säkin

+Jaettavaa riittää muillekin

+Karkki on aina karkkia

Arvosana: 5Ostopaikka: Liisankadun Makuuni

Luento - mikä ihana tekosyy!

Valtiotieteilijän päivät ovat usein sen verran hektisiä, että syödäkään ei ehdi kunnolla. Niinpä luentosaleihin sitten kiikutetaan jos jonkinlaista hiukopalaa. Poleemin arvovaltainen raati otti syyniin opiskelijan nopeat naposteltavat ja totesi, että oikea ja tasapainoinen ravinto kannattaa muistaa myös keskellä kiivainta tenttikautta.

Ilkka Kärrylä

Tutkija ja taiteilija rakentavat esityksiä olevasta

Teksti: Elina ManninenKuvat: Mikko Virta

� �

�

Tässä kirjoituksessa esittelen taiteilijan ja tutkijan töitä.

Solmin yhteen kaksi erillistä haastattelua.

Haastateltavani rakentavat työkseen ajatuksis-

taan kaikenlaista kiehtovaa. Ei ihme, että heidän miet-

teidensä kuunteleminen hykerrytti. Kysymykseni lipsui-

vat laajalle. Pääsin silti tavoitteeseeni kaivaa esille alojen

samankaltaisuuksia.

Pilvi Torsti on poliittisen historian tutkijatohtori eri-

tyisalanaan Balkanin alue ja historian käyttö. Juhana

von Bagh on teatteritaiteen kandidaatti, joka opiskelee

ohjaajaksi Teatterikorkeakoulussa.

Kutsumuksenko voimalla?Synkistä apurahapuheista huolimatta Suomessa taiteili-

jan tai tutkijan ammatin voi valita kuolematta nälkään,

muistuttaa Pilvi Torsti. Tutkijalle tärkeistä ominaisuuk-

sista Torsti mainitsee esimerkiksi pitkäjänteisyyden ja

analyyttisen mielenkiinnon.

Myös Juhana von Bagh uskoo sinnikkyyteen: ”On

niin paljon epäpalkitsevia hetkiä. Tämän työn etiikkaan

kuuluu itsensä peliin laittaminen, johon tarvitaan rohke-

utta ja avoimuutta.” Vuorovaikutus on teatterintekijälle

tärkeää: ”Ohjaajan tehtävä on nähdä muissa ihmisissä

potentiaalia ja saada heissä tapahtumaan.”

Vaikka lahjakkuutta koetetaan mitata koko ajan, haas-

tatellut tiedostavat onnekkuuden vaikutuksen pärjäämi-

seen. Mystistä kutsumusta ei korosta kumpikaan.

Myytit ja imagotMyytit ammattilaisista kaipaisivat murtamista. Kysy-

essäni luovuudesta Juhana von Bagh mainitsee yhtenä

taiteilijamyyttinä ”lappalaisen alkoholistin”. Pilvi Torsti

taas vierastaa historiantutkijoiden rinnastamista tieto-

sanakirjoihin: ”Olemme analyytikkoja ja prosessoijia.”

Pohtiessamme mielikuvia tutkijoista politiikassa-

kin toimiva Torsti heittää: ”Tulemista ’ulos kaapista’

SDP-poliitikkona ei tänä aikana varsinaisesti voi pitää

imagonkohotuksena.”

Poliitikkouteen verrattuna akateemisuus määrittää

laveammin: ”Yliopisto antaa tietyn leiman, joka on tes-

tattu asiantuntijuus.” Lisäksi yliopistotyössä yhdistyvät

vapaus ja arvostus.

Luovalla asenteella työskentelyäNiin pioneerihenkinen tutkija kuin taiteilijakin tarvitsee

luovuutta ja astuu luomisvaiheessa epävarmalle alueelle.

”Mitään muistamisen arvoista ei synny, ellei ole riskiä

epäonnistua”, von Bagh väittää.

Luova haastaa itseään jatkuvasti. ”Luovuus on elas-

tisuutta ja liikkeessä olemista. Se on asenne: pöytä on

aina putsattava”, kiteyttää von Bagh.

Ohjaaja saattaa toimia pitkään yksin ennen kuin

yhteistyö näyttelijöiden kanssa alkaa. ”Mutustelujak-

sossa jokin asia rupeaa riivaamaan henkilökohtaisesti, ja

alkaa selvitys, onko asialla kosketuspintaa laajemmalle,

yhteiskuntaan. Siitä alkaa materiaalin keräily.”

”Vapauden hallitseminen on haastavaa, siinä ihmiset

erottuvat”, toteaa Pilvi Torsti. Tutkijatohtori luottaa päivä-

järjestyksessään omiin systeemeihinsä. Kokemus hillitsee

paineita: ”On opittava luottamaan omaan prosessiin,

vaikka aluksi näyttää kaoottiselta.”

Taiteen erilaiset viestintäkeinotHyvän tutkimuksen on täytettävä tietyt kriteerit. Sitä

vastoin Juhana von Baghin mielestä taiteessa vain tylsä

teos lokeroituu ja kiinnostava taide on parempaa kuin

hyvä. “Taiteessa tavoite on välittää jotakin, mutta vies-

tin ei tarvitse olla selkokielinen”, tähdentää von Bagh.

Hänestä sanat ovat tarkka mutta turmeltunut taso.

Taideteoksen viestin välittämistapa on moniaistinen.

Tietoa tuotetaan muun muassa kollektiivisesti ja kehol-

lisesti. Parhaimmillaan taide irrottaa katsojan merkityk-

sistä ja jonglööraa niillä. Asiat voivat loksahtaa uusille

sijoille kiusallisillakin tavoilla.

Juhana Von Bagh rajaa, että liian laskelmoidun val-

miit tuotteet kuuluvat spektaakkeleihin: ”Jotta taide

ei olisi pelkkää kauppatavaraa, siinä on oltava jotakin

keskeneräistä.”

�

Työyhteisöt ja hierarkiatVon Bagh nostaa esille teatterialan yhteisöllisyyden

kaksijakoisuuden: ”Ensinnäkin teatteri on voimakkaan

yhteisöllistä. Se on työn luonne ja kirous, ja siihen kuuluu

erilaisuuden sietäminen. Toisaalta yhteisöllisyys on illuu-

sio, sillä intensiivisten työskentelyperiodien jälkeen

porukat hajoavat.”

Taiteen ja tutkimuksen kentät ovat samankaltaisia

työryhmien vapaassa muodostamistavassa. Pilvi Torsti

huomauttaa, että monien tutkimusryhmien syntyyn vai-

kuttavat ihmistenväliset kemiat.

Torsti vakuuttaa osallistuvansa mielellään proses-

seihin, jotka rakentavat yliopistoa ja pyrkivät tekemään

työympäristöstä mahdollisimman järkevän: ”On oltava

rakenteita.”

Tutkija ei koe suhdetta alan auktoriteetteihin jän-

nitteiseksi. Yhteiskuntahistorian laitoksen ilmapiiri on

kuulemma alusta asti ollut kollegiaalinen.

Von Bagh arvioi, että toisaalta valtataistelut ja toi-

saalta konsensushakuisuus rajoittavat kaikkialla. Guruja

joutuu haastamaan: ”Taiteen tekemiseen liittyy isän-

murha; taiteellisista esikuvista on vapauduttava. Ensin

pitää pelata samaa peliä, mutta lopulta on kuunneltava

itseä. On oltava valmis puremaan kaikkia käsiä.”

Pureskeltavaa eri yleisöilleJuhana von Bagh arvelee, että jokaisen pään sisällä istuu

raati, yksityinen yleisö. Moni taiteilija iloitsee erityisesti

silloin, jos esitystä eksyy katsomaan joku muu kuin taiteen

suurkuluttaja. Eräs taiteilemisen syy voi olla, että taide

vaikuttaa vahvasti itseen, von Bagh pohtii. Senkaltaista

kokemusta haluaa jakaa.

Pilvi Torsti sanoo eri tutkijoiden asettuvan eri asemiin

akateemisen ja suuren yleisön suhteen. Hänelle itselleen

suuren yleisön ajatteleminen on tärkeää, joskin työn aka-

teemisen pohjan on oltava kestävä.

Torstin mielestä tutkijan on uskallettava myös ottaa

kantaa. Asiantuntija katsoo, että ajankohtaisarvioiden

jakamisen tulisi olla lähes yhteiskunnallinen velvollisuus,

onhan työ usein julkisella rahalla rahoitettua.

Eettistä toimintaa”Eri esityksissä voi ajaa eri agendoja ja eri ismejä”,

von Bagh valaisee, ”mutta taiteen oikeutukseen kuuluu

kuitenkin aina jokin solidaarisuus ja heikoimman puolella

oleminen.”

”Aiheita ei niinkään valita, vaan niitä on pakko käsi-

tellä,” ohjaajaopiskelija kokee. Lisäksi aiheet täytyy uskal-

taa kaivaa tarpeeksi läheltä itseä. Omistautumista vaa-

ditaan: ”Jos et ole antanut kaikkea, et ole antanut oikein

mitään.”

Torstin tutkimisen lähtökohdista löytyy ideologioita

pasifismista feminismiin. Moniäänisyyden puolustus moti-

voi tutkijaa keräämään tietoa esimerkiksi historianäke-

myksistä Bosniassa, jossa lukuisat nuoret kyselivät sodan

jäljiltä identiteettiään. Ulkomaalaisuus suojasi vaarallisella

Balkanilla ja antoi tilaisuuden pitää kovempaa ääntä rau-

han puolesta.

”Kaikessa tehdyssä on täytynyt olla jokin mieli. Kun

asiat eivät toimi, niistä on tiedettävä lisää, jotta niitä voisi

muuttaa”, muotoilee Torsti.

Näköaloja todellisuuteen

Kummankin haastattelun lopussa utelen ajatuksia

todellisuudesta.

Pilvi Torsti myöntää, että todellisuuden käsite prob-

lematisoituu tieteilijänä ja taiteilijana. Silti hän vakuut-

taa siihen tarjoutuvan näkökulmia ”näillä tiedoilla, joita

minulla nyt on”.

Juhana von Bagh kyseenalaistaa sanojen ja todellisten

merkitysten suhteen: ”Sanat pitävät kiinni jostakin, joka

on heilumassa ja romahtamassa. Ne ovat muka lukittuja

merkityksiä – silti alla on tärinää ja värinää.”

Uskon, että tiede ja taide haastavat olemassa olevaa

ja tarjoavat mahdollisuuden oivaltaa asioita radikaalisti

uudella tavalla.

10 11

10

”Kaikessa tehdyssä on täyty-nyt olla jokin mieli. Kun asiat eivät toimi, niistä on tiedet-tävä lisää, jotta niitä voisi muuttaa”

11

1�

Typerin casus belli: Sikasota (“The Pig War”, ”The Pig and Potato War”)MISSÄ? San Juanin saaret, Yhdysvallat

MILLOIN? 15.6.1846

KETKÄ? Yhdysvallat VS. Yhdistynyt kuningaskunta

Vaikka latinankielisellä casus belli -termillä viitataan konfliktin kipinänä toimineeseen tapahtumaan, ei tämän kate-

gorian voittajan tapauksessa varsinaista yhteenottoa koskaan syntynyt. Lähellä se kuitenkin sikasodassa oli.

Vuoden 1846 kesäisenä päivänä Yhdysvaltain luoteisosassa sijaitsevassa San Juanin saaristossa asunut maanvil-

jelijä Lyman Cutler yllätti villisian syömästä tämän mailla kasvavia juureksia. Perinteiselle jenkkityylille uskollisena

Cutler ei tyytynyt rauhanomaiseen dialogiin röyhkeän possun kanssa, vaan surmasi tämän kylmäverisesti haulikollaan.

Pian villisikamarttyyrin omistajaksi osoittautui irlantilainen lammasfarmari Charles Griffin, joka Cutlerin kymmenen

dollarin korvaustarjouksesta kieltäydyttyään kanteli tapauksesta brittiviranomaisille. Kun Cutler uhattiin pidättää,

kutsuivat alueen uudisasukkaat yhdysvaltalaisarmeijan suojelijoikseen.

Myös sikasodan tapauksessa juuret olivat juuresvarkaissa olevaa sorkkaeläintä syvemmällä. San Juanin saaret

sijaitsevat strategisesti merkittävällä paikalla Pohjois-Amerikan rajalla. Karttatulkintojen eriävyyksien vuoksi sekä

yhdysvaltalais- että brittihallinto oli julistanut alueen omakseen, ja tilanne oli poliittisesti jännittynyt. Sikamurha

olikin lähellä käynnistää laajemman sotilaallisen operaation brittien lähettäessä alueelle peräti 2 140 miehen laivas-

ton vastauksena yhdysvaltalaisarmeijan puuttumiseen. Yhdistyneen kuningaskunnan amiraali Robert L. Baynes ei

kuitenkaan lopulta suostunut kuvernöörin maihinnousukäskyyn todeten syyn olevan typerä.

Ainoa todistettu väkivallan muoto oli sekin verbaalista paikalle saapuneiden osapuolten sorruttua pilkkaamaan

vastapuolta mitä röyhkeimmin sanavalinnoin ensimmäiseen laukaukseen provosoimisen toivossa.

Hassu sotaJoonas Ranta

Ahdistaako Darfurin käynnissä oleva kansanmurha? Pitääkö Irakin sota yöt valveilla vai oletko kyynikkona hyväksynyt maailman tilan? Ei huolta! Poleemi esittelee kolme typerää sekä hassua sotaa ja taistelua, jotka saavat paatuneimmankin pasifistin hymyilemään. Ja mikä parasta: tämän väkivallan Raspberry-gaalan ehdokaslistan yhteenotoissa ei ihan hirveästi veri virtaa eivätkä kumoukset status quoa hievauta.

1�

1�

Paras sodankesto-uhrimäärä-suhde: 335 vuoden sotaMISSÄ? Scillysaaret, Iso-Britannia

MILLOIN? 1651-1986

KETKÄ? Alankomaat VS. Scillysaaret

Lounais-Englannin uloimmassa kärjessä sijaitsevat Scillysaaret olivat vielä 1980-luvulla erikoisen diplomaattisen

statuksen alaisina. 335 vuotta kestäneen sodan taustalla oli Englannin vuosien 1642-1651 sisällissota rojalistien ja

raaoista otteistaan tunnetun sotilasjohtaja Oliver Cromwellin johtamien parlamentaristien välillä. Opportunistinen

Alankomaat liittoutui jo sodan aikana jälkimmäisen osapuolen kanssa tämän ollessa sisällissodan todennäköisempi

voittajapuoli.

30. maaliskuuta vuonna 1651 rojalisteja vastaan taistellessa pahasti kärsineen Alankomaiden laivaston amiraali

Maarten Harpertszoon Tromp julisti sodan pienille Scillysaarille. Rojalistijoukot oli ajettu sodassa alueelle, ja Alan-

komaat vaativat näiltä korvauksia ja taisteluissa kaapatun omaisuuden palauttamista. Kun gaalamme typerimmin

nimetty upseeri, herra Harpetszoon Tromp ei saanut tyydyttävää vastausta vaatimuksiinsa, julisti Alankomaat sodan

ainoastaan Scillysaarille, jonne asettautuneet rojalistijoukot antautuivat vielä samana vuonna. Ehkä juuri tämän

maantieteellisesti hyvin spesifin sodanjulistuksen diplomaattisesta erikoisuudesta johtuen Alankomaat yksinker-

taisesti unohti julistaa rauhan alueelta lopulta poistuttuaan.

Vaikkei sotatila tarkalleen ottaen maailmaa kauhun vallassa pitänytkään, saatiin yhtään laukausta todistama-

ton militaristis-diplomaattinen kummajainen vihdoin päätökseensä vuoden 1986 rauhanjulistuksen tuloksena. Yli

kolme vuosisataa kestänyt ja nolla uhria vaatinut 335 vuoden sota saakoon täten lisäksi gaalamme kunniamaininnan

”surkein sota ikinä”.

Hassuin taistelu: Halkokarin kahakkaMISSÄ? Kokkola, Suomen suuriruhtinaskunta

MILLOIN? 26.5.1854

KETKÄ? Yhdistynyt kuningaskunta VS. Suomen suuriruhtinaskunta & Venäjä

Palkittujen joukossa suomalaisedustuksesta vastaa Halkokarin kahakka vuodelta

1854. Vaikka Kokkolassa käyty Oolannin sodan taistelu suomalais-venäläisten

joukkojen ja Englannin laivaston välillä vaati palkituista konflikteistamme isoim-

man uhriluvun (18 englantilaissotilasta), on verilöyly kaiken kaikkiaan maamme

sotahistorian hulvattomin episodi.

Tieto Pohjanlahtea pitkin lähestyvästä englantilaislaivastosta herätti pako-

kauhua kokkolalaisväestössä kesällä 1854. Aiemmin vihollinen oli lähiaikoina

aiheuttanut suurta hävitystä Raahessa ja muun muassa polttanut 54 000 tynnyriä

oululaisten tervaa. Suuri osa kokkolalaisista pakeni maaseudulle, mutta yksi mies,

kauppaneuvos Anders Donner, päätti taistella imperialisteja vastaan juonella,

joka on kuin suoraan Kelju K. Kojootti -piirretystä. Kokkolalaiset rakentaisivat

ensin optisen lennättimen, jolla tieto vihollisen saapumisesta voitaisiin ilmoit-

taa eri lähialueille pystytettäviin pisteisiin. Seuraavaksi rantaan pystytettäisiin

”valemakasiini”, jonka taakse suomalaiset ja paikalle kutsuttavat venäläiset

asejoukot piiloutuisivat yllättäen englantilaiset täydellisesti harhauttavan seinän

kaadettuaan. Tämä kaikki siis muutaman päivän varoitusajalla.

Englantilainen neuvottelualus rantautui Kokkolaan 26. päivä toukokuuta ja

esitti vaatimuksensa satamassa olevien laivojen ja valtion omaisuuden luovuttami-

sesta rauhanomaisesti. Kun toista osapuolta edustaneet Donner ja pormestari Roos

kuitenkin kieltäytyivät ehdoista, joutui kuningaskunnan laivasto turvautumaan

väkivaltaan. Kokkolalaisten käsittämätön tempaus onnistui ja rakennettua vale-

seinää jatkuvaksi rantamakasiiniksi luulleet maihinnousujoukot sekä tykkitulta

ampuvat laivat oli pian lyöty.

Myös Halkokarin kahakka ansaitsee lisäksi kunniamaininnan, tällä kertaa

sotavankien hauskasta kohtelusta. Suomalaiset toivat taistelun jälkeen kaapatut

englantilaiset kaupunkiin, jossa nämä syötettiin ja erityisesti juotettiin sotasaa-

liiksi saadulla viinillä kahakan kunniaksi järjestetyssä iltatilaisuudessa. Englan-

tilaiset upseerit joutuivat lisäksi tanssittamaan kokkolalaisia naisia yömyöhään

jatkuneissa bileissä. Avuksi kutsutut kasakat puolestaan kännäsivät Keski-Poh-

janmaan Guantanamo Bayssa toista päivää eivätkä ryyppäämiseltään kyenneet

hoitamaan hevosiaan. Vajaat sata vuotta myöhemmin allekirjoitettu Geneven

sopimuksen uusin versio ei taida sekään tuomita kauhean krapulan aiheuttamista

sotavankien epäinhimillisenä kohteluna.

Kaatuneet kahdeksantoista englantilaissotilasta haudattiin Kokkolaan ja

tiettävästi historian ainoa kuninkaalliselta laivastolta kaapattu alus löytyy sekin

kaupungin puistosta. Sotasankari Anders Donnerin kuva koristaa puolestaan

seinää presidentin linnassa.

1� 1�

1�

Pyöräretki Tukholmaan

Helsinki väittää panostavansa pyöräilyyn. Jo 1990-luvun puolivälistä lähtien kaupungin tavoit-teena on ollut pyöräilyn määrän kaksinkertaistaminen, mutta tuloksista ollaan edelleen merkit-tävän kaukana. Poleemi selvitti, miksi Pohjanlahden toisella puolella asiat ovat toisin.

Ruotsalaisessa kansankodissa kaikki on jälleen parem-

min. Siinä missä Helsinki on vuosikausia puuhastel-

lut ympäristökysymysten, kuten joukkoliikenteen ja

pyöräilyn edistämisen kanssa, on Tukholmassa päästy

konkreettisiin tuloksiin jo aikoja sitten. Tukholma on

pyöräilykaupunkina kätevä ja mukava - liikennejärjes-

telyiltään ja ilmapiiriltään aivan eri luokkaa kuin oma

pääkaupunkimme.

Tutustuminen naapurin pyöräilyolosuhteisiin avasi

silmät monille Helsingin ongelmakohdille. Täällä jakse-

taan jatkuvasti kiistellä siitä, mitä osapuolta syyttää

pyöräilijöiden, autojen ja kävelijöiden välisistä ongelma-

tilanteista sen sijaan, että keskityttäisiin parantamaan

kaikkien edellytyksiä liikkua liikenteessä yhtä sujuvasti

ja turvallisesti.

Helsingissä pyöräilijät ovat jääneet väliinputoajiksi

pitkälti historiallisten ratkaisujen takia: kaupungin lii-

kennejärjestelmää on kehitetty lähtökohdasta, jossa

jalankulkijat ja pyöräilijät niputetaan samaan luokkaan,

jota kutsutaan ”kevyeksi liikenteeksi”. Viime aikoina

keskustelua on onneksi avannut erityisesti kaupunki-

suunnitteluviraston pyöräliikennesuunnittelija Marek

Salermo, joka on nostanut esille vanhentuneita käytän-

töjä ja peräänkuuluttanut tarvittavaa asennemuutosta.

Suunnittelussa ja käytännön tasolla pitäisi tajuta, että

pyörä on yhtä lailla ajoneuvo kuin autokin ja sillä kuljetaan

pitkiäkin matkoja myös korkeilla nopeuksilla.

Jo pienillä korjauksilla pyöräilyä saataisiin houkutte-

levammaksi Helsingissä: oman tilan osoittaminen pyöräi-

lijöille, huolellisesti ylläpidetty reitistö (joka ei pääty

Teksti ja kuvat:Anni Mäkeläinen

1�

1�1� 1�1�

keskellä kaupunkia kuin seinään), selkeät merkinnät ja

ihmisten huomion kiinnittäminen pyöräilijöihin luonnol-

lisena osana liikennettä antaisivat aimo sysäyksen kohti

kunnollisen pyöräilykulttuurin muodostumista. Mallia

voisi ottaa menestyksekkäistä pyöräilykaupungeista

muualla Euroopassa, kuten Amsterdamista tai Kööpen-

haminasta tai miksei niinkin läheltä kuin Tukholmasta.

Ruotsi 1 - Suomi 0Tukholman tarkastelu pyörän selästä oli nimittäin äärettö-

män helppoa. Vierailuun saaristoisessa kaupungissa saa

lisäksi aivan uutta perspektiiviä ja vipinää, kun pakkaa

laivaan itsensä lisäksi oman fillarin. Liikkuminen paikasta

toiseen oli jopa nopeampaa kuin metrolla, ja vapaat reit-

tivalinnat näyttivät kaupungista aivan uuden puolen.

Ajopelin voi toki vuokrata myös paikan päältä, mutta

lyhyellä visiitillä lienee yksinkertaisinta ottaa valmiiksi

saatavilla oleva tuttu kulkuväline alle. Pyörän kuljettami-

nen autokannella maksaa kympin suuntaansa, ja valmiina

satamassa tulee olla tuntia ennen lähtöä. Perillä jonotus-

aika on lähes olematon, ja pyörällä on helppo sujahtaa

suoraan laivasta baanalle ja kohti keskustaa.

Epäilevä luonne sai ensimmäisen näpäytyksen, kun

jopa karttaan merkityn jättimäisen E20-tien vierustalta

löytyi pyöräilijöille ja jalankulkijoille tilaa. Isonkin väylän

varressa tuntui turvalliselta pyöräillä, ja reitit jatkuivat

katkeamattomina aina keskustan läpi Södermalmille

saakka. Vilkkailla, nopeusrajoituksiltaan korkeilla teillä

pyöräilijät osoitettiin suomalaistyylisille kevyenliiken-

teen väylille, joissa kaistat kuitenkin erotettiin erikseen

kävelijöille ja pyöräilijöille. Tyypillisin ratkaisu oli kui-

tenkin varata autotien varresta oma tila pyöräilijöille

joko sulkuviivan avulla tai kokonaan omana kaistanaan.

Maahan oli maalattu suuria merkkejä, jotka osoittivat

esimerkiksi liikennevaloissa, mihin kohtaan pyöräilijöiden

oli määrä ryhmittyä odottamaan valojen vaihtumista tai

kääntymistä.

Kaiken kaikkiaan pyöräilijöiden oma tila oli merkitty

näkyvästi ja selkeästi. Opasteet olivat kohdallaan ja

liikennemerkit asetettu nimenomaan kävelijöiden ja

pyöräilijöiden kannalta optimaaliselle havainnointikor-

keudelle. Pyörätiet olivat vapaita esteistä, eikä kertaa-

kaan tarvinnut ihmetellä pysäköinti-, lastaus- tai muita

1�1� 1�1�

viritelmiä, jotka Helsingissä vaikuttavat olevan arkipäi-

vää. Kaistoilla pyöräiltiin aina vain yhteen suuntaan, ja

vastaantuleva liikenne oli sijoitettu luonnollisesti tien

toiselle puolelle.

Tukholmassa pyöräilyn ottaminen vakavasti yhtenä

liikenteen muotona näkyy muissakin pienissä asioissa.

Pyörätiet kulkevat esimerkiksi aivan Kuninkaanlinnan

edestä. Keskustasta voi bongata kaupungin hankkimia

pyöräpumppuja, joita kuka tahansa saa käyttää. Helsin-

kiin ensimmäinen pyöräpumppuasema tuli valtuustoaloit-

teesta vuonna 2009, mutta iloa kesti noin viikon, ennen

kuin juhlakansa katsoi aiheelliseksi puuttua pumppu-

aseman olemassaoloon hajottamalla siitä letkun. Myös

pyörätelineitä vaikuttaa Tukholmassa olevan enemmän

kuin Helsingissä. Pyörien parkitseminen ei vie hirveästi

tilaa, mutta hyvin järjestetty paikoitusalue säästää kau-

punkilaisia monelta vaivalta. Pyörävarkaudet vähenevät,

jos pyörän saa kiinni rungosta, kaupunkitila on siistimpi

eivätkä pyörät satu kenenkään tielle.

Pyörät pyörimään, Helsinki!Mitä Helsinki voi tästä oppia? Liikennejärjestelyiden

muuttaminen on alku pyöräilyn määrän kasvattami-

seen, mutta ennen kaikkea muutoksen täytyy tapahtua

asenteissa. Tukholmassa pyöräily tuntui turvalliselta, ja

omista törttöilyistä huolimatta pystyi luottamaan siihen,

että muut liikenteessä liikkujat sillä hetkellä joustavat.

Helsingissä pyöräilyn kasvua hillitsee jo pelkästään

se, etteivät monet uskalla ajaa arvaamattomasti rea-

goivien autojen seassa. Pyöräilyjohtaja Salermokin on

asiallisesti todennut Helsingin Sanomissa, että monista

pyöräilyyn liittyvistä turvallisuushuolista päästäisiin,

kunhan saataisiin pyöräily yleistymään. Tällöin muu

liikenne oppisi ottamaan pyöräilijät huomioon, ja turval-

lisuus lisääntyisi pelkästään tätä kautta merkittävästi,

mahdollistaen pyöräilyn määrän kasvun entisestään.

Pyöräilyn suosio on ollut kovassa nousussa eikä

vähiten opiskelijoiden keskuudessa. Myös Opiskelijoiden

Liikuntaliitto (OLL) on vaatinut suurten kaupunkien pyö-

räilyolosuhteiden monipuolistamista. Toivottavasti kukin

meistä, miten liikenteessä liikkuukin, jaksaisi olla omalta

osaltaan vaikuttamassa siihen, että Helsinkiin saadaan

luotua kaikkia osapuolia miellyttävä pyöräilykulttuuri.

Vapiskaa Valkoinen talo, Pentagon ja muut Washington DC:n kuuluisat monumentit. Yhdysvaltain pääkaupungin parhain nähtävyys on harmaa toimistorakennus, joka kaatoi presidentin ja antoi suomen kieleen legendaarisen päätteen.

Watergate, mon amour

Teksti ja kuva: Maria Pirkkalainen

1�1�

Kuka ei tietäisi Watergate-skandaalia? Kaksi Washing-

ton Post -lehden toimittajaa alkoi selvittää vuonna 1972

murtoa demokraattien Watergate-talossa sijainneeseen

puoluetoimistoon. Ansiokkaalla juttusarjallaan he aiheut-

tivat jopa Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin eron

kaksi vuotta myöhemmin. Eikä mikään tästä olisi onnistu-

nut ilman edessäni seisovaa massiivista toimistotaloa.

Watergate-rakennuksia on itse asiassa viisi ja yhdessä

ne muodostavat Watergate-kompleksin noin kymme-

nen minuutin kävelymatkan päässä Vietnamin sodan

muistomerkiltä. Taloista kolme on eritoten Condoleezza

Ricen kaltaisten poliittisten vaikuttajien suosiossa ole-

via asuinrakennuksia, yksi toimii hotellina ja viimeinen

toimistorakennuksena. Demokraattien puoluetoimisto

sijaitsi tämän talon seitsemännessä kerroksessa.

Ensisilmäyksellä on selvää, että jokainen modernista

arkkitehtuurista nauttiva tulee rakastamaan Watergate-

kompleksia - muille suomalaisille se tuo mieleen lähinnä

jenkkikokoisen Hakaniemen Ympyrätalon. Talojen raken-

taminen ei ollutkaan 1960-luvulla skandaaleja vailla,

sillä uudenlaisella betonikompleksityylillä oli myös omat

vastustajansa.

Selviydyttyäni hienoisesta liikutuskohtauksesta pääs-

tessäni viimein koskettamaan Richard Nixonin ykkösvi-

hankohteen lasiovea, uskaltaudun käymään myös raken-

nelman sisäpihalla. Hetken tuntuu, kuin olisin löytänyt

feng shui -keitaan betoniparatiisin keskeltä. Demokraat-

tien puoluetoimiston työntekijät pystyivät 1970-luvulla

pitämään kahvitaukonsa viherkasveilla täytetyllä sisä-

pihalla, jonka katseenvangitsijaksi on rakennettu iso,

kerrostettu suihkulähde. Kellarinovea, josta republikaa-

nipuolueen palkkaamat kelmit taloon murtautuivat, eivät

tavikset valitettavasti pääse valokuvaamaan.

Watergate-rakennuksesta on muodostunut monille

oleellinen osa perusteellista Washington DC:n tutkimus-

matkaa, eikä syyttä, sillä Amerikan poliittisen korruption

ykkösmuistomerkki on rauhallisimpia ja suositeltavimpia

nähtävyyksiä reissulla poliittisen historian Disneylandiin.

Ennen matkaa kannattaa myös tutustua skandaalin

paljastaneiden toimittajien Bob Woodwardin ja Carl

Bernsteinin mestariteokseen Kaikki Presidentin miehet

tai vaikka samannimiseen elokuvaan.

Matkavinkki

1�1�

�1�0 �1�0

”Ilman uskontoja meillä ei olisi moraalia. Jokainen toimisi kuinka lystää ilman pelkoa tuonpuoleisen rangaistuksesta.”

Kuulostaa loogiselta, ainakin niiden mielestä, jotka

uskovat, että vain poliisit saavat ihmiset noudattamaan

lakeja. Menemättä enempää siihen, kuinka moraalista

ylipäänsä on toiminta, joka perustuu rangaistuksen

pelkoon, voidaan uskontojen välttämättömyys moraali-

selle toiminnalle osoittaa helposti vääräksi.

Ihmislajille on syntynyt evoluutionsa kautta tarve

toimia toiset huomioon ottaen sekä kyky ymmärtää ja

samaistua toisten ihmisten emootioihin. Ilman näitä

ominaisuuksia ihmislajin menestyksen mahdollis-

taneet yhteistyö ja työnjako eivät olisi luonnistuneet

esi-isiltämme.

On totta, että lähes jokaisesta uskonnosta löytyy

jossakin muodossa Jeesuksen vuorisaarnasta tuttu kul-

tainen sääntö: “Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän

teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12) Uskonto ei kuitenkaan

ole luonut tätä periaatetta, vaan kyseessä on klassinen

muna vai kana -kysymys. Kultaisen säännön universaali

luonne tukee oletusta sen biologisesta alkuperästä. Alt-

ruismia esiintyy ja on esiintynyt kaikissa kulttuureissa

niiden uskonnosta riippumatta.

Lähimmät sukulaisemme ihmisapinat käyttäytyvät

altruistisesti, vaikka niillä ei ole kykyä pohtia metafyy-

sisiä kysymyksiä tai kykyä suhteuttaa käyttäytymis-

tään uskonnollisiin dogmeihin. Tämänkin perusteella

moraalisen käyttäytymisen juuret näyttäisivät olevan

huomattavasti syvemmällä ihmislajin historiassa kuin

uskontojen.

”Uskonto tuo lohtua ihmisille ja toivoa sinne, missä sitä ei enää ole.”Tämä on kiistämättä totta, mutta samalla on kysyttävä,

kuinka paljon uskonnot tuovat ahdistusta ja pelkoa

ihmisten elämään. Oxfordin emeritusprofessori Richard

Dawkins on maininnut hyvän esimerkin tästä.

Katolisessa koulussa opiskelleen tytön paras ystävä

menehtyi auto-onnettomuudessa. Lapsen opettajana

toiminut pappi, sen sijaan että olisi lohduttanut, tuomitsi

menehtyneen ystävän helvettiin vain, koska hän ei ollut

katolinen vaan protestantti. Vastaavia tarinoita on lukui-

sia; uskontojen perusolemukseen kuuluu jonkinlainen

helvetillä pelottelu, ellei niiden dogmaattisia ja useim-

miten ikivanhoja sääntöjä totella. Helvettiin joutumisen

syyksi voi riittää pelkästään väärään kirkkokuntaan

kuuluminen.

Edellä mainittua vasten näen heikkona lohtuna mah-

dollisen ikuisen elämän. Kuinka voit uskovaisena olla

varma, että edustat juuri oikeaa uskontoa ja lahkoa, etkä

jotain niistä tuhansista vääristä? Mitä jos Myöhempien

Aikojen Pyhien kirkko on ainoa oikeassa oleva (kuten

loistavassa South Parkin jaksossa ehdotettiin), ja kaikki

muut joutuvat helvettiin?

Uskonnot eivät pelkästään tuo ahdistusta miljardien

uskovaisten elämään, vaan ne saavat heidät tekemään

Uskontojen ”hyvät” puoletPekka Räsänen

On aika yleistä, että sellaisetkin ihmiset, jotka eivät itse koe olevansa varsinaisia uskovaisia, ajattelevat uskonnon olevan yleisesti ottaen positiivinen elementti ihmiskunnan kannalta. Omasta mielestäni näin ei ole. Tässä jutussa tarkastelen kriittisesti paria keskeistä väittämää, joilla uskontoja puolustetaan.

�1�0 �1�0

äärimmäisiä väkivallan tekoja. Israelilaisten tekemät

kansanmurhat, kuten Jerikon hävitys, atsteekkien ja

monien muiden kansojen ihmisuhrit, ristiretket, inkvisitio,

lahkolaisten tekemät joukkoitsemurhat, aborttikeskusten

räjäytykset, 11.9.01 – lista on loputon. Kaikki nämä teot

on tehty uskoen niiden olevan jumalan/jumalien tahto.

Kuinka paljon nämä teot ovat tuoneet lohtua tai toivoa

maailmaan?

Entä nyt, kun varsinkin suomalaisessa valtionkirkossa

on yleistymässä näkemys kaikkien taivaaseen pääsystä?

Eikö tällainen usko voisi tuoda lohtua ilman pelkoa? Kiel-

tämättä ajatus vähemmän sadistisesta Jumalasta, joka

ei huvikseen tuomitse suurinta osaa ihmiskunnasta ikui-

siin kärsimyksiin heidän teoistaan riippumatta, tuntuu

mielekkäämmältä. Jos voit uskoa näin, hyvä niin. Tämä

liberaali uskontulkinta on kuitenkin hyvin marginaalinen.

Uskontojen pitäminen hyvänä asiana pelkästään sen

perusteella on kuin pitäisi natsien vaikutusta Saksalle

positiivisena, koska he vastustivat tupakanpolttoa ja

saivat nuoret urheilemaan.

Mielestäni on järkevämpää ajatella elämän kestä-

vän syntymästä kuolemaan ja olevan kertakaikkisesti

siinä. Voin keskittyä tekemään ainoasta elämästäni

mahdollisimman hyvän ja tuoda samalla toivottavasti

muidenkin elämään iloa. Minua ei sido uskonnollisten

sääntöjen viidakko ja pelko niiden väärintulkinnasta, vaan

voin tehdä päätökseni omaa järkeäni käyttäen, oppien

erehdyksistäni.

Kirjallisuutta:

Richard Dawkins: Jumalharha

Richard Dawkins: Sokea kelloseppä

Daniel Dennett: Lumous murtuu: uskonto

luonnonilmiönä

Christopher Hitchens: Jumala ei ole suuri:

kuinka uskonto myrkyttää kaiken

Matt Ridley: Jalouden alkuperä

����

Uutta kannattajakulttuuria luomassa

Teksti: Antti J. Lehtinen Kuvat: Olli Jantunen

Suomen jalkapallomaajoukkueen faniryhmä Suomen Jalkapallomaajoukkueen Kannattajat ry on kasvanut viime vuosina maamme suurimmaksi ja näkyvimmäksi kannattajajoukoksi. Poleemi pohti onko toiminnassa kyse nationalismista, huliganismista vai jostain ihan muusta?

Vuonna 2002 perustettu Suomen Maajoukkueen Kannat-

tajien yhdistys on kasvanut muutaman sadan hengen

porukasta laajaksi järjestöksi, jonka jäsenmäärä lähen-

telee jo kahta tuhatta. Vuonna 2008 alkaneissa MM-

karsinnoissa yhdistyksen kannattajakatsomo siirtyi

Olympiastadionin pohjoiskaarteeseen, jossa peliä on

seurannut parhaimmillaan lähes kaksituhattat kannat-

tajaa. Mikä saa tällaisen väkimäärän liikkeelle? Entä

millaiseksi maajoukkuefanit kokevat oman identiteet-

tinsä katsomossa?

Elämyksiä etsimässäTutkija Harri Heinonen jakaa jalkapallon kulttuurihisto-

rian kolmeen vaiheeseen. Ensimmäistä, modernisaation

vaihetta leimasi työväenluokkaisuus ja paikallisten iden-

titeettien vahva korostuminen. Toisen maailmansodan

jälkeen siirryttiin moderniin vaiheeseen, jota leimasivat

kansainvälinen tähteys ja vastarinta. Kansainväliset

televisiolähetykset nostivat huippupelaajat poptäh-

tien kaltaisiksi ylikansallisiksi idoleiksi. Samaan aikaan

seurajoukkueiden intohimoinen kannatus organisoitui

Etelä-Euroopassa ultra-ryhmiksi. Englannissa modernin

huliganismin synty kuvastaa samaa ilmiötä. Karnevaali-

maiset kannatusmuodot saivat usein nuorisokulttuureille

ja yhteiskunnalliselle vastarinnalle ominaisia piirteitä.

Heinosen mukaan 1990-luvulla on siirrytty niin

sanotun Bosman-säännöksen, ulkomaalaiskiintiöiden

poistumisen ja kaupallistumisen myötä uuteen, post-

moderniin vaiheeseen. Jalkapallosta on tullut globaalia

elämysteollisuutta, jossa pelaajat muuttuvat paikallisista

sankareista globaaleiksi tähdiksi, jotka ”tuikkivat vain

yötaivaan ja taivaskanavien kaukaisuudessa.” Myös

kannattaminen on irtautunut perinteisistä paikallisista

konteksteistaan. Monet kannattavat intohimoisesti tele-

vision välityksellä toiselta puolelta maailmaa tulevaa

seurajoukkuetta. ”Postfanius” on uudenlaista yhteisöl-

lisyyttä, jossa kannattajat kokoontuvat hetkeksi kentän

laidalle tai television äärelle etsimään yhteisiä elämyksiä

ja hajaantuvat sen jälkeen omille teilleen.

Suomen Maajoukkueen kannattajatoiminta tukee

hyvin Heinosen teesiä elämyksellisyyden korostumi-

sesta. Maajoukkueen kannattamiseen on helppo sitou-

tua, sillä pelejä pelataan kohtalaisen harvoin. Myös otte-

lutapahtumat ovat saaneet spektaakkelimaista luonnetta

useine oheisilmiöineen. Euroopasta on rantautunut tapa

marssia joukolla otteluihin näyttävästi ”soihduttaen”

ja laulaen. Itse katsomotoiminnassa visuaalisuus sekä

erilaiset katsomokoreografiat ja laulut ovat korostu-

neet joskus myös ottelun seuraamisen kustannuksella.

Otteluista on tullut karnevaalimaisia tapahtumia, joihin

��

����

ihmiset menevät tapaamaan kavereitaan ja pitämään

hauskaa.

Nationalismin viimeinen linnake?Suomen maajoukkueen kannattajat ovat hyödyntäneet

paljon perinteisesti nationalistiseksi miellettyä symboliik-

kaa, mikä on herättänyt myös keskustelua jäsenistössä.

Ennen ottelua on laulettu Maamme-laulua ja Sibeliuksen

Finlandiaa. Jotkut jäsenet ovat kokeneet kansallisten

symbolien liiallisen käytön ongelmallisena. Entä jos joku

ei samaistu Suomi-nimiseen kansakuntaan, mutta haluaa

silti kannattaa Suomen jalkapallomaajoukkuetta?

Maajoukkueurheilu ja siihen liittyvä kannattajatoi-

minta näyttäytyy helposti nationalistisempana kuin itse

asiassa onkaan. Suomen maajoukkue -nimiseen joukku-

eeseen on helppoa ja luontevaa liittää Suomi-nimisen

kansallisvaltion symboleita. Eri yhteyksissä symbolit

voivat kuitenkin saada hyvin erilaisia merkityksiä. Yhdelle

esimerkiksi leijona saattaa merkitä Suomen markkaa,

toiselle Suomen jääkiekkomaajoukkuetta, kolmannelle

kenties ainoastaan savannilla asustavaa eläinlajia.

Euroopassa vastaavanlainen kannattajatoiminta on

usein organisoitunut seurajoukkueiden ympärille, jol-

loin vastaavia pohdintoja ei välttämättä ole tarvinnut

harrastaa. Seurajoukkueiden identiteetti perustuu usein

perinteeseen, pelilliseen ideologiaan tai paikalliseen

identiteettiin.

Suomessa seurakulttuuri on perinteisesti ollut ohutta,

mikä on varmasti yksi keskeinen syy maajoukkuetoi-

minnan herättämälle suurelle kiinnostukselle. Monissa

Euroopan maissa, kuten Espanjassa tai Italiassa, tilanne

on ollut päinvastainen. Paikalliset tai alueelliset iden-

titeetit on koettu hyvin vahvoiksi, mikä on johtanut

aktiivisen kannatuksen kanavoitumiseen nimenomaan

seurajoukkueisiin.

��

Suomalaisista maajoukkuefaneista pro gradu -tut-

kielmansa tehneen Matti Villgrenin mukaan kansallinen

identiteetti ei välttämättä ole keskeinen tekijä maa-

joukkueen kannattamisessa. Villgrenin haastattelemat

maajoukkueen kannattajat eivät kokeneet kansallista

identiteettiä kovinkaan tärkeäksi asiaksi elämässään.

Jalkapallomaajoukkueen kannattaminen johtuu ennen

kaikkea samaistumisesta joukkueeseen. Silti fanit kokevat

tärkeäksi kantaa joukkueen tunnuksia, eli ”tunnustaa

väriä” erityisesti vierasotteluissa.

Jokaiselle jotakinKenties yksi syy maajoukkueen kannattajatoiminnan

suurelle suosiolle onkin ollut juuri sen helppous ja jous-

tavuus. Ottelutapahtumat tarjoavat jokaiselle jotakin:

yhteisöllisyyden kokemuksia, elämyksiä arjen vasta-

painoksi tai mahdollisuuden kapinoida huutelemalla

humalassa järjestyksenvalvojille. Suomen Maajoukku-

een kannattajat muodostavat löyhän yhteisön, johon on

helppo liittyä, mutta josta on myös helppo halutessaan

irtautua. Jokainen voi osallistua haluamallaan tavalla ja

aktiivisuudella.

Jutussa on käytetty lähteinä seuraavia artikkeleita:

Harri Heinonen: Postfanit eivät enää synny faneiksi, Liikun-

nan ja Urheilun Maailma, SLU, 18/04, www.slu.fi

Villgren Matti: Maajoukkueen kannattajat identiteettinsä

rakentajina, teoksessa Kuningaspelin kentät, Gaudeamus

University Press, Helsinki 2007

Lisätietoa Suomen Maajoukkueen kannattajista:

http://www.suomifanit.com

�� ��

Teksti: Satu VälisalmiKuvitus: Antti J. Lehtinen

Minä ja syksy

Kuka muistaisi syksyn? Luulenko vain, että usein kevät ja syksy katoavat kesän ja talven väliin. Ne tuntuvat ikään kuin

olevan olemassa vain täyttääkseen talvi- ja kesäkuukausien väliin jäävän tyhjiön. Eihän se kuitenkaan näin ole.

Kaikilla vuodenajoillamme on oma luonteensa. Meillä sentään on neljä vuodenaikaa. Neljä usein aliarvostettuakin

vuodenaikaa, joista on pidettävä kiinni sekä kynsin että hampain.

Tänään satoi rakeita. Joskus rakeita sataa myös keskellä kesää. Silloin esimieheni vain naureskeli, että katsokaas

kun vuodenajat vaihtavat vähitellen paikkaansa. Naurattiko minua – ei silloinkaan. Näen vain sieluni silmin The Day

After Tomorrow –elokuvan hengessä putoilevat jäälohkareet.

Kannan suunnattoman huonoa omatuntoa kaikesta mitä teen, jos tiedän sen edesauttavan ilmastonmuutosta.

Joka ikinen aamu laittaessani juustoa leivän päälle muistan, että tämä kimpale juustoa vastaa niin ja niin montaa

km/h autolla ajoa. Kyllä, juusto on ennen kaikkea ilmastotuholainen siinä kuin vaikkapa riisikin.

Siksipä siis lähes kaikki, mistä pidän tässä elämässä tuo huonon omatunnon, koska kaikki saastuttaa. Elämäni ei

sitten taida olla kovin hauskaa. Tuskin se hauskuus siitäkään lisääntyisi, että vaihtaisin huonon omatunnon askeet-

tiseen elämään. Silti teen iloiten pienenkin teon, jotta syksy säilyisi syksynä ja kevät keväänä. Olenhan sentään

kierrätyshullu.

Kun syksyllä ilmat viilenevät, kaikki alkaa aina uudestaan. Jos uskoisi elämänsä voivan muuttua, eikö nyt juuri

olisi se hetki. Syksy tarkoittaa myös palaamista. Kaikille se ei ole yhtä helppoa. Itse päätin, että tänä syksynä jätän

paluuni puolitiehen.

Vihasin tätä syksyä jo etukäteen. Miksi olisin halunnut vaihtaa stressittömän, mutta sinänsä yhdentekevän

kesätyöni ja parhaat kollegani tähän, mitä teen juuri nyt? Kesällä tuskin kovin moni ympärilläni olleista olisi pystynyt

edes kertomaan, mitä puoluetta Matti Vanhanen edustaa. Ja voi kuinka hauskaa meillä olikaan.

En minä olisi jaksanut kohdata taas tätä jokasyksyistä, aina vain entistä pseudointellektuaalisempaa ja kaikkitie-

tävämpää seuraa. Saattaisinhan vaikka vahingossa paljastaa oman semi-piilevän yksinkertaisuuteni – selittäisihän

se kuitenkin paljon.

Sitten koitti syyskuu. Minä palasin ja rakastuin tähän syksyyn.

�� ��

���� ����

Paha-Janne on ryövännyt uumikkaan neitsyen kotikylästään muinaisen metropoliin paheen ja paskan täyttämiin

tietymättömiin uumeniin. Libertaarin hemulihahmoisen muukalaisen neuvoja seuraten on salaperäinen “tulija”

neitsyenpelastusretkellään taasen saapunut Naissolan suulle.

Polku solaan on kivikkoinen ja pimeä. Kosteus ilmassa tihenee “tulijan” jokaisella askeleella ja sakeita karpaloita

alkaa muodostua sankarimme huolten rypyttämälle otsalle. Ne vierivät kihelmöiden poskea pitkin kaulalle ja jatkavat

matkaansa tihenevänä jonona selkää pitkin alaspäin. Pian on illan viimeisten auringonsäteidenkin taisteltava tiensä

läpi huumaavan usvan. Mutta ilmassa on jotain muutakin...

Vain yhden miehen tiedetään matkanneen läpi Naissolan. Vanhat tarinat kertovat hänen kuukausien ajan

samoilleen maailman ääriä etsien lohtua tai tyydytystä Naissolan sieluunsa jättämään tyhjyyteen löytäen lääkkeen

kaipuuhunsa vasta perustettuaan pystybaarin Miehikkälään.

...Ilmassa on himoa, uhmaa ja katkeruutta. Se hohkaa vuosisatoja kertynyttä vihaa ja rakkautta. Se täyttää “tulijan”

sieraimet ja hiipii nieluun. Se kiertyy mahaan ja pesiytyy sykkyrälle keuhkoihin. Se uhkuu läpi rauhasista ja kutistaa

kivekset rusinoiksi. Kyynel vierähtää “tulijan” poskelle. Ensin hän ei käsitä miksi. Pian kuitenkin on kuin usva häl-

venisi ja kuin avattujen patovallien takaa syöksyisi koskenkuohuina ravaavien tunteiden ja muistojen hyökyaalto

sankarin mielen joka sopukkaan. “Tulija” ottaa povitaskustaan piipun, rassaa sen ja täyttää. Pössäyttäessään sakean

savupilven sieraimistaan hän samanaikaisesti pyöräyttää kalpaansa toisella kädellään ja kohentaa reppunsa nyörejä

astellen kuitenkin ongelmitta rosoisessa kivikossa. Hän käy vieläpä mielessään läpi edellispäivän tapahtumia.

Kuitenkin “tulijan” vauhti hiipuu. Päämäärä alkaa häipyä tulijan mielestä, neitsyt on enää vain osa palapeliä, yksi

monista. Määrätietoisuus katoaa, ja “tulijan” askel kevenee. Hän kiemurtelee, pysähtyy hetkeksi miettimään mitä

söisi illalla ja ihailee tovin katoavan auringon loistetta sen laskeutuessa jylhien kallioiden taakse. Hän ymmärtää

olevansa sisimmässään surullinen – tunne, jolle hän ei aiemmin ole antanut lainkaan tilaa.

Miehen koettelemus ja ”se” kaiken takana

Taavetti J.

Jatkokertomus

���� ����

Hän muistaa sen ensimmäisen tytön joskus kauan sitten ja tajuaa äkisti sen pistävän surun, jonka hänen sanansa

tytössä silloin aiheuttivat. Se huokui tytön silmistä, mutta ennen ei “tulija” ollut sitä nähnyt. Nyt vierehtää kyynel

“tulijan” silmästä sen myötätunnon vuoksi, jonka tuo tyttö “tulijassa” yllättäen herättää. Ja sitä kyyneltä seuraa

toinen. Ja niin kuin tuota tyttöä seurasi toinen tyttö, seuraa sitä muistoakin toinen ja kyynelten virta kasvaa.

Heleä ja kuultava iho mäiskähtää kylmälle marmorille kylmässä kaupungissa, ja kun uumikas neitsyt huudah-

taa kivusta, kaikki, joilla sielussaan on hippunen sitä surun ja myötätunnon muovaamaa tunnetta, joka yksin tekee

ihmisistä kauniita, tuntevat sykäyksen sydämessään. Hänet on paiskattu suuren salin kovalle lattialle. Paha-Janne

oikaisee karvaisen selkänsä, venyttelee, haukottelee ja kaivaa kiinteiden pakaroidensa hiertämää vakoaan. Nyörit

aukeavat ja Paha-Janne riisuu nahkahousunsa. Kipuunsa vavahtunut neitsyt tuupertuu uudelleen niiden alta leviä-

västä huumaavasta aromista ja välttyy näkemästä alushousuja, joita äärimmäinen ilkeys kantaa. Ne ovat käytetyista

pitkistä kalsareista itseleikatut bokserit.

Janne kääntää katseensa neitsyeen. Pyyhkäisten suupielensä ja rohtuneet huulensa märkään hihaansa hän

hypähtää neitsyen ylle. Jannen silmäkulma nykii innostusta kielien hänen laskiessa lihaksikasta kehoaan kohti

neitsyttä. Takaa kuuluu määrätietoinen, levollinen ja sisäisen rauhan täyttämä “Seis!”. Paha-Janne säpsähtää. Salin

suuret ovet ovat auenneet, ja punahiuksinen hahmo astuu kohtia Jannea ja neitsyttä kaukaa kaikuvien synkkien

sointujen saatellessa häntä. Janne peräytyy pelon saattelemana.

Viimeiset auringonsäteet leimuavat silloin Naissolan kosteiden kallionkielekkeiden laella. Ja syvältä “tulijan”

takaraivosta livahtaa sen katkeruuden usvan muovaaman vallin läpi jostakin salaisesta aukosta muisto neitsyen

leimuavasta kotikylästä. Mutta ennen kaikkea ryömii silloin “tulijan” mieleen myös muisto uumikkaan neitsyen

uumasta, sen viattomista kaarteista ja uhkeasta povesta, joka heilahtelee Pahan-Jannen olalla.

Jokin syvälle piiloon ryöminyt herää sankarimme sisällä. Se tykyttää hänen haaroissaan ja täyttää hänen kalson-

kinsa. Syvän kirkaisun saattelemana pakenee Naissolan usva “tulijan” rauhasista, aukoista ja sisimmästä ja kuin

syvä henkäys se vetäytyy solan uomiin ja rakoihin. Päämäärä piirtyy jälleen sankarin edessä kirkkaana ja rivakoin

askelin hän astelee solasta ulos. Metropoliin ääriviiva piirtyy nyt “tulijan” edessä tuulisen tasangon takana. Hän

on pian neitsyen turvana.

Jatkuu seuraavassakin numerossa.

Kirjoittaja on diasporassa asuva runoilijasielu.

���� ��������

Mutta kuitenkin olemme kuin uudesti syntyneitä.

Nousemme tuhkasta kuin fuksi-linnut. Kokeilemme

siipiämme lyhyillä pyrähdyksillä korttelin ympäri Aata-

milta ja Eevalta lainatuissa vaatteissa sekä varovaisilla

uintiretkillä Mantan valvovan silmän alla. Mutta ennen

kaikkea toisistamme turvaa hakien valumme päämää-

rättöminä laumoina pitkin kampuksen kujia ja käytäviä

paikkaamme etsien. Jätämme huomaamatta hyvästit

entiselle elämälle ja imeydymme yhä kiihtyvällä vauhdilla

HYYtävään humuun.

Mutta mistä minä olen tulossa? Viimeisiä muuttolaa-

tikoita purkaessani se hyökkää päälleni: Polititseskaja

istorija Finljandi ja viime kevät, kuin Prahassa konsanaan.

Olin maapäivien ja valtiopäivien välisessä kuilussa Osmo

Jussilan kanssa, Hentilän olan takana tirkistelemässä tou-

kokuun 16. päivän tirkistysaukosta ja Nevakiven kanssa

turisteina Kekkosslovakiassa.

Lopulta tuli aika valjastaa Hilppa-tamma ja ratsastaa

kuin Mannerheim konsanaan Rautatientorin poikki – opet-

taja Karia tervehtien – Metsätaloon. Alkoi työ ja taisto:

väänsin kättä Max Engmanin kanssa, kieroilin Kekkosen

tavoin ja löin ohimennen Muurmannin legioonat ja Pihka-

lan kaartit. Menin, kirjoitin ja voitin. Jätin Turun P-klubi-

laisten seireenikutsut Aurajokeen ja niin astelin ylväänä

ja voittamattomana kohden Kuppalaa tuona aurinkoisena

mutta kohtalokkaana elokuun torstaina.

Kuten todettua, pahaa aavistamatta astelin porti-

navaajan luokse, joka salaa hykerteli onnesta saatuaan

vielä yhden viattoman kansalaisen aivopestäväkseen.

Ja niin laskeuduin Kuppalaan. Siitä alkoi vapaa pudo-

tus: Kannut ja Gamesit, jatkojen jatkot, punahaalariset

humalaiset, Pilvi Torstin historiapolitiikka, Kuppalan

oluet, kaiken maailman fuksilippuset ja -lappuset, ”orien-

toituminen”… Olen pimeyden sydämessä. Ohi vilahtaa

tutor, jonka hiuksissa ying ja yang kamppailevat, Halonen

haukkaamassa wurstia DDR:n vuosijuhlassa ja kaiken

taustalla kaikuu katkeamattomana mantrana dekaanin

monotoninen luento.

Olen opettajatutorini huoneessa laitoksen perimmäi-

sessä nurkassa. Pienen miehen silmät tuikkivat parran

takaa kun muistelemme Moskovan kylmiä hotellihuoneita

ja Leninin patsaita lukusaleissa. Sivusilmällä vilkuilen

stalinismin henkeä, joka hiippailee kirjahyllystä kohden

avonaista ikkunaa. En kuitenkaan tapaa jalallani kiinteää

pohjaa astuessani pois opettajatutorini huomasta, vaan

putoan jälleen opiskelijaelämän virtaan.

Istun pervojen toimittajien kanssa laitoksen kulmalla

olevassa kuppilassa, jossa minut – puolueeton tarkkailija

– repäistään läpi tietämättömyyden verhon kirjoittele-

maan kyseenalaisille foorumeille. Lopullisesti tajuan

menneeni liian pitkälle, kun Pulkkinen kuiskaa korvaani

postmodernin olevan täällä: ydintotuutta ja pelastus-

suunnitelmaa ei ole!

Häkeltyneenä hapuilen laskuvarjon narua. Ja niin las-

keudun kuin raskas moderni oppi-isäni H. Entilän jalkoihin.

Tämän taaksepäin katsovien profeettojen profeetta kuiskaa

korvaani kuin eversti Kurtz: Vergangenheitsbewältigung!

Vergangenheitsbewältigung!

Yllättäen pimeys syvenee varjon lailla ja nostaessani

katseeni näen kaiken yläpuolella kaljun miehen nyökkää-

Matka pimeyden sydämeenTeksti: Ilari Leskelä, Kuvat: Antti E. Lehtinen

Portinvartija laskee minut sisään ja johdattaa kyselemättä alaspäin vieviin portaisiin. Elokuun auringon sokaisemana

hapuilen pimeässä holvissa eteenpäin. Tajuan etten ole yksin. Täällä on älyllistä elämää. Istumme vaitonaisina ringissä,

mutta hiljalleen vessapaperi kerrallaan vuodatamme elämämme ivailevien tutoreiden tanssiessa ympärillämme kuin

Baal ja Beelzebub konsanaan. On aika kuolla.

���� ��������

vän hyväksyvästi mustasankaisissa silmälaseissa. Hänen

päänsä peittää auringon, jonka säteet muodostavat säde-

kehän kiiltävän kaljun ympärille. Pyyhe olalla tuo mies

lähtee harppomaan kohden Sivistyksen saunaa. Lähden

astumaan Hänen perässään suomettuneella polulla.

Helpotuksekseni tähän kekkos-tribuutin ultimaatu-

miin, fuksisaunaan, ovat kokoontuneet myös muut fuk-

sipallerot ja vanhemmat tieteenharjoittajat. Olen jälleen

omieni luona ja Dionysoksen malja on kostuttava kuivia

huuliani.

Vihdoin aamun sarastaessa, kun viinaa on vuodatettu

maailmantuskaa enemmän, huomaan Tiennäyttäjäni

kadonneen. Aamuauringon suunnalla näen Jättiläisen

hiihtävän vakain vedoin kohden Moskovaa karvalakki

päässään. Tunnen itseni pieneksi, mutta tiedän, että

pienikin voi taistella ja pian voin itsekin marssia Punai-

sella torilla ja suudella Leninin suurta otsaa. Huokaan ja

tiedän laskeutuneeni omieni joukkoon.

Iltapäivällä havahdun lattialta. Missä olen ja mistä

olen tulossa? Harjoitettuani hetken orwellilaista mennei-

syyden hallintaa löydän itseni mättämässä Unicafessa

darralounasta. Olen jälleen valmis uuteen päivään ja

yöhön. Valaistuneena astun häikäisevään aurinkoon.

Se ei ole kuitenkaan enää se sama lämmin elokuun

aurinko. Syyskuu on kadonnut, ja luonto valmistautuu

jo kuolemaan. Mutta minun elämäni on vasta aluillaan.

Äiti, olen kotona!

Kirjoittaja on poliittisen historian fuksi vuosimallia 2009.

Puheenjohtajalta

Toivo Martikainen

Kesä on ohi, syksy tullut ja tuonut mukanaan kylmän,

pimeän ja synkän. Ihmiselle elinkelpoiset - tai ainakin

mukavat - kuukaudet pystyy Suomen leveyspiireillä vali-

tettavasti laskemaan yhden käden sormilla. Pahinta aikaa

on loskainen ja jatkuvan märkä marras-joulukuu, jota kohti

juuri nyt edetään pelottavan kovaa vauhtia.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Opinnot ovat

jälleen käynnistyneet ja uusi lukuvuosi tuonut mukanaan

muun muassa uudet fuksit. Kannattaa tutustua ennakko-

luulottomasti - ovat ihan kelpo porukkaa. Toki lukuvuoden

alku tuo mukanaan myös väsyttäviä asioita, kuten valta-

van määrän opintoja ja kenties kandi- tai gradustressin.

Myöskään kesätöiden loppuminen ja siirtyminen takaisin

opintotuella elämiseen ei välttämättä johda zenmäiseen

mielentyyneyteen, joten lääkkeitä on etsittävä useaan

vaivaan.

Kannattaa olla rehellinen itselleen ja tehdä sitä, mitä

eniten haluaa. Tämä pätee niin opiskeluun, vapaa-aikaan

kuin töihinkin, siis kaikkiin elämänaloihin. Aloita uusi,

mielenkiintoinen sivuaine, opiskele perustaidot jossain

uudessa kielessä, huhki itsesi läkähdyksiin uuden har-

rastuksen parissa, lue juuri se kirja, mikä kesällä jäi

lukematta tai vaihda työpaikkaa, jos siltä tuntuu. Kaa-

moskuukausiin valmistauduttaessa kannattaa hakea

elämään sellaista sisältöä, josta oikeasti nauttii ja joka

tuo arkeen piristystä. Niistä vähemmän mieluisistakin

asioista selviää sitten paljon paremmin.

Polhokin suuntaa kohti talvea mielenkiintoisissa mer-

keissä. Tiedettä & kaljaa -tapahtumalla on mielenkiin-

toisia virityksiä useaan suuntaan, historiayhteistyötä

jatketaan kenties aivan uudessa muodossa ja Itsarisillis

tulee olemaan perinteisen tajunnanräjäyttävä. Mosko-

van-reissua ei tässä yhteydessä varmasti olisi tarvetta

edes erikseen mainita, mutta upeahan siitä tulee. On

myös hienoa nähdä, miten fuksivuosikerta 2009 selviytyy

pikkujoulujen järjestämisestä.

Kehotankin siis kaikkia ottamaan syystalven asetta-

man haasteen pystyssä päin vastaan ja nauttimaan siitä,

että saa aamulla astua ulos kirpakkaan syysilmaan, hais-

tella mahtavaa sateen jälkeisen kaupungin tuoksua, istua

illat tiiviisti ystävien kanssa lämpimissä sisätiloissa tai

pitää hauskaa opiskelijatapahtumissa. Myös matkustus

auttaa useimpiin vaivoihin.

Koska päiväntasaajalle on pitkä ja kallis matka, kan-

nattaa harkita myös “lähimatkailua” Eurooppaan. Talvi

Keski- ja Etelä-Euroopassa on aivan erilainen kuin Suo-

messa. Euroopan arvostus tuntuu nuorten keskuudessa

olevan laskussa, kun aina pitää hakea jotain eksoottista

ja ennenkokematonta. Eurooppalaiseen kulttuuriin ja

sivistykseen ei voi kuitenkaan koskaan perehtyä liikaa.

Ja jos mikään näistä ei kuulosta hyvältä, niin aina on

ensi kesä, jonka viralliseen alkuun on tätä kirjoitettaessa

enää 238 päivää aikaa, lukuhetkellä jo huomattavasti

vähemmän.

Kohti kaamosta

�0

�0

Erillissota? DDR? Huhtikausti?!

Teksti ja kuvat: Mikko Virta

Keväällä 2009 maailma muuttui. Opiskelijamellakat valtasivat Helsingin kadut.

Pelko, kaaos ja anarkia hallitsivat kaupunkia. Kaiken tämän keskellä kokoontuivat

valtakunnan kovimmat vaikuttajat saman katon alle poliittisen historian kutsumina.

Lehdistölle kerrottiin aiheen olevan historia, politiikka ja historiapolitiikka. On

tullut viimein aika paljastaa, mistä Porthanian suljettujen ovien takana oikeasti

keskusteltiin.

Taistelu alkoi jo ennen ensimmäistäkään puheenvuoroa

Seppo ”Sepi” Hentilän ottaessa paikkansa kaukaa taka-

vasemmalta ja samalla taktisesti mahdollisimman etäältä

muista ”keskustelijoista”. Tunnelma oli jännityksestä niin

tiivistynyt, että sitä olisi voinut veitsellä leikata.

Erä 1Varsinainen kamppailu pyörähti käyntiin Jorma Kalelan

pudottaessa todellisen pommin. Turkulainen emeritus

uhosi valinneensa aikoinaan poliittisen historian opinnot

niiden poliittisuuden takia.

”En olisi harkinnutkaan humanistista historiaa!”

Kuin todistaakseen tämän jatkoi Kalela puheenvuoroa

lukemalla sitaatteja omasta vielä julkaisemattomasta

kirjastaan, joka ilmestyttyään löytyy kaikista hyvin varus-

tetuista kirjakaupoista.

Pilvi Torsti otti haasteen vastaan ja pamautti Kalelalle

valmistuneensa maisteriksi juuri humanistisen historian

puolelta. Torsti tosin myönsi kääntäneensä takkia ja liitty-

neensä poliittisen historian riveihin valmistuttuaan.

Puuro ei kauaa ehtinyt jäähtyä, kun Erkki ”ET” Tuo-

mioja työnsi oman lusikkansa siihen. Vanhaan tapaan ET

avasi vuorollaan pelin pilkkaamalla jenkkejä.

”Kun Amerikassa sanotaan ”that’s history”, sillä

viitataan johonkin, jota ei tarvitse enää ajatella ja jolla

ei ole mitään väliä. Euroopassa sillä taas tuodaan esiin

tunnustusta ja kunnioitusta”, latasi Tuomioja.

Kun paikalla ei ollut yhtään amerikkalaista ottamassa

röykytystä vastaan, päätettiin seuraava siirto antaa taka-

vasemmalla edelleen lymyilevälle Hentilälle. Sepi latasi

vuorollaan keskusteluun täyslaidallisen Tarja Halosta,

erillissotaa ja kepillä tökkiviä ruotsalaisia.

Erä IINäin saatiin jokaisen osanottajan avauspuheenvuo-

rot käytyä läpi. Seuraavaksi oli edessä niin sanottu

vapaaottelu, jossa pelin avasi Jorma Kalela viittaamalla

kaikkien yllätykseksi – ei ensimmäistä eikä viimeistä

kertaa – omaan artikkeliinsa. Tässä artikkelissa kuulopu-

heen perusteella pyöritellään vuoden 1918 tapahtumien

tarkastelua yhtenä lukuisista ensimmäisen maailmanso-

dan jälkeen syttyneistä proletaarikapinoista.

Kalelan mukaan sisällissotaamme on aina käsitelty

jotenkin erityisenä, mihin erotuomari Jaakko ”vain mais-

teri” Lyytinen laukaisi perään:

”Suomessa erillistetään kaikki, on erillissotaa ja

erillishistoriaa!”

Kommentti ilmeisesti osui kaikkia keskustelijoita

herkkään paikkaan, sillä he tyytyivät vain nyökyttele-

mään päätään tyytyväisenä tähän suomalaisen histo-

�� ��

��

riantutkimuksen yhteen virkkeeseen tiivistäneeseen

jysäykseen.

Kalela rikkoi pian melkein vaivaantuneeksi pitkitty-

neen hiljaisuuden ja kertoi erään oppilaansa väitöskir-

jasta, joka oli niin hyvä, että sen ensimmäinen painos

myytiin loppuun parissa viikossa. Toista painosta löytyy

kaikista hyvin varustetuista kirjakaupoista.

Tästä innostuneena paljasti ET lukeneensa naisten-

lehdistäkin tutun psykohistorioitsija Juha Siltalan kirjan

Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Erkki myös osu-

vasti vertasi tätä merkkiteosta niin sisällön kuin ulkoisen

olemuksenkin perusteella Kalle Päätalon tuotantoon.

Erä IIIUudeksi puheenaiheeksi nostettiin Suomen historian

myytit, joita muun muassa Osmo Jussila on käsitellyt

muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan. Seppo

Hentilän mukaan kirjassa esiin tuodut myytit on histo-

riantutkimuksen parissa kumottu jo aikoja sitten.

”Valitettavasti ne löytyvät edelleen nykyisistä oppi-

kirjoista. Paitsi tietenkin niistä minun kirjoittamistani”,

Sepi sivalsi loppuun.

”Siis jumalauta!” huudahti puolestaan Tuomioja

liittyen jotenkin siihen, että Porvoon valtiopäivät eivät

olleetkaan Porvoon valtiopäivät.

Kalela puolestaan jatkoi tähän yhtä vahvalla linjalla

lukien sitaatin omalla laitoksellaan julkaistusta kirjasta.

Sitäkin varmasti löytyy kaikista hyvin varustetuista

kirjakaupoista.

Tuskin ehtivät desibelit laskea kun keskustelu jo

jatkui aasinsilloilla aiheesta toiseen. Hentilä horisi jotain

Huhtikaustista, johon Tuomioja jatkoi kertoen lukeneensa

Heikki Ylikankaan uusimman kirjan.

Tästä innostuneena Kalela korosti kestävän tiedon

merkitystä. Hän nimittäin kirjoittaa kyseisestä aiheesta

tulevassa kirjassaan, joka siis löytyy sieltä, mistä ne

muutkin.

Tässä vaiheessa keskustelua kaivettiin viimein esiin

Pilvi Torstin eurovaaliehdokkuus, johon Sepi luontevasti

lisäsi kiteytyksen historian ja politiikan suhteesta.

”Kaikissa meissä se pieni demari asustaa.”

Kun Hentilä vielä jatkoi kertomalla villeistä opiskelu-

vuosistaan DDR:ssä, päätettiin varsinainen keskustelu

pikaisesti keskeyttää. Loppu onkin sitten historiaa.

��

Täystyrmäys!

���� ������

Palopuhe

Minulla on tapana kantaa kotiin kassikaupalla leffoja

tavaratalojen alelaareista. Pari viikkoa sitten mukaani

tarttui Alfred Hitchcockin ylistetty kauhuelokuva Psyko.

En ollut nähnyt pätkää aikaisemmin, mutta ajattelin, että

kyllähän tuon kaliiberin klassikko kuuluu kenen tahansa

DVD-hyllyyn.

Nyt Psykon katsastettuani ei ole vaikea ymmärtää

miksi se on jäänyt elokuvahistoriaan. Leffan tunnelma

on omaa luokkaansa ja kolmeen näytökseen jaettu

juoni lähentelee täydellistä. Alkaa väkisinkin mietityt-

tää, kuinka paljon tehokkaampi Psyko olisi ollut, jos en

olisi tiennyt loppuratkaisua ja tärkeintä käännekohtaa

etukäteen.

Valtavan yllätyskäänteen, twistin, säästäminen tari-

nan loppuun on vanha ja etenkin elokuvissa paljon käy-

tetty kerronnallinen tehokeino. Viimeisten 15 vuoden

aikana temppua on hyödynnetty alvariinsa, esimerkiksi

elokuvissa Epäillyt, Fight Club ja Kuudes aisti. Mie-

leenpainuva loppuratkaisu on nostanut nämäkin filmit

vähintään pikkuklassikon asemaan. Tätä niiden tekijät

luultavasti käänteillään tavoittelivatkin.

Twistikerrontaan luottavien elokuvien tragedia on,

että klassikon asema tuhoaa niiden alkuperäisen iskuvoi-

man. Kun rainat muuttuvat osaksi yhteistä popkulttuurin

kuvastoa, saa loppuratkaisutkin yleensä lausua ääneen.

Näin myöhemmät sukupolvet eivät pääse nauttimaan

filmeistä niiden alkuperäisessä, yllätyksellisessä loistos-

saan. On jokseenkin ironista, että Hitchcock piti Psykon

juonen visusti salassa ennen ensi-iltaa, jotta yleisön

järkytys olisi täydellinen, mutta nyt sen käänteet tuntee

naapurin mummokin.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka kurkistavat

ensiksi dekkarin viimeiselle sivulle selvittääkseen mur-

haajan. Minä tahdon nautiskella tarinani tietämättömyy-

den verhon takaa, kokea elämyksiä ja yllättyä. Se on vain

pahuksen vaikeaa, kun kaikkialle tunkeutuva ja jatkuvasti

itseensä viittaava popkulttuuri on ehtinyt spoilata monta

tunnettua teosta. Klassiset kauhuelokuvat käytiin läpi

Screamissa ja Citizen Kanen loppuratkaisu löytyi Aku

Ankasta. Alkuperäistä Apinoiden planeettaa en ole kos-

kaan edes nähnyt, mutta tunnen silti filmin viimeisen

kuvan, jossa Charlton Heston vajoaa polvilleen hiekalle.

Koska turvallisia menetelmiä osittaiseen muistin-

pyyhkimiseen ei käsittääkseni ole vielä keksitty, ainoaksi

tavaksi nauttia klassikkoelokuvista jää niiden yhyttämi-

nen riittävän nuorena. Minulla oli onni nähdä Imperiumin

vastaisku 8-vuotiaana ja pystyn edelleen samastumaan

täysin Luke Skywalkerin järkytykseen ja epäuskoon elo-

kuvan loppuhuipennuksessa. Monen muun filmin kanssa

ei ole lykästänyt samalla tavalla.

Lopuksi ystävän neuvo kaikille elokuvista ja mystee-

reistä pitäville. Jos et jostain syystä ole nähnyt Psykoa,

etkä oikeastaan edes tiedä mitä siinä tapahtuu, etsi

filmi ensi tilassa käsiisi DVD:nä, VHS:nä tai avokelana.

Hitchcockin kyydissä pääset nauttimaan elokuvahistorian

taidokkaimmasta ja shokeeraavimmasta kerronnasta,

vaikka viime aikojen ryöstöviljely onkin vienyt pohjaa

koko twist ending-instituutiolta.

Kirjoittaja on käärmeissään myös Nyt-liitteen arvosteli-

jalle, joka nokkelalla kiertoilmauksella paljasti Tarantinon

Inglourious Basterdsin lopun.

Ilkka Kärrylä

Let’s Twist Again

���� ����

Palopuhe

Helsingin yliopiston opiskelijoilla on nyt todellinen

vaalisyksy. Jokaisella polholaisella on äänioikeus peräti

neljässä eri vaalissa, sillä opiskelijoita valitaan eri toimie-

limiin niin ylioppilaskunnassa kuin yliopistollakin. Nyt on

hyvä hetki vaikuttaa siihen, ketkä ajavat asioitasi yliopis-

ton piirissä, joten älä jää nukkuvien puolueeseen!

Ensimmäisenä ovat vuorossa HYY:n edustajistovaalit,

joissa valitaan ylioppilaskunnassa ylintä päätösvaltaa

käyttävä 60-jäseninen edustajisto. Se muun muassa

nimittää ylioppilaskunnan hallituksen ja päättää yliop-

pilaskunnan talousarviosta. Polholaisia on jälleen kerran

ehdolla edustajistoon niin ainejärjestöläisten, osakuntien,

kuin poliittistenkin ryhmien listoilta. Viralliset vaalipäivät

ovat heti toisen jakson ensimmäisellä viikolla 3.-4. mar-

raskuuta. Ennakkoon voi äänestää perioditaukoviikolla

28. ja 29. lokakuuta.

Yliopiston puolella valitaan opiskelijaedustajat eli

hallopedit kaksivuotiselle kaudelle sekä tiedekuntaneu-

vostoon että tulevien suurlaitosten laitosneuvostoihin.

Valinnat näihin tehtäviin toteutetaan ensimmäistä kertaa

avoimesti sähköisellä vaalilla, mikäli ehdokkaita on enem-

män kuin paikkoja valittavassa elimessä. Opiskelijaedus-

tajien valinta on tärkeää, sillä he ovat ainoa opiskelijat,

joilla on muodollista valtaa yliopiston hallinnossa.

Valtsikan tiedekuntaneuvostoon valitaan opis-

kelijoiden joukosta viisi varsinaista jäsentä ja heille

varajäsenet. Neuvoston päätösvaltaan kuuluvat muun

muassa tutkintovaatimukset ja uusien opiskelijoiden

valintaperusteet.

Lisäksi neuvosto voi arvostella itse tai siirtää lai-

tosneuvostojen arvosteltaviksi väitöskirjat ja pro gradu

-tutkielmat. Tiedekunnan dekaania valittaessa tiedekun-

taneuvosto esittää haastattelujen jälkeen yliopiston reh-

torille ehdotuksensa tehtävään valittavasta henkilöstä.

Laitosneuvostoon valittavien lukumäärä ei tätä kir-

joitettaessa ole vielä lopullisesti selvinnyt, mutta toden-

näköisesti myös sinne valitaan 5+5 opiskelijajäsentä.

Laitosneuvoston toimenkuvaan sisältyy esimerkiksi

esityksen tekeminen laitoksen tulevasta opetuksesta

ja opiskelijoiden ja henkilökunnan välisen yhteistyön

edistäminen. Laitosneuvosto osallistuu myös laitoksen

henkilöstön valintaan.

Lisäksi rakkaalle ainejärjestöllemme valitaan uusi

hallitus marras-joulukuun vaihteessa yhdistyksen vaa-

likokouksessa, jonne kaikkien hallitustoiminnasta kiin-

nostuneiden on syytä saapua paikalle. Ehdokkaaksi voi

myös asettua valtakirjalla, jos ei itse pääse paikalle. Jos

ehdokkaita hallitukseen on enemmän kuin hallituksessa

on paikkoja, suoritetaan yksivaiheinen vaali. Samassa

kokouksessa valitaan myös Poleemille uusi päätoimit-

taja tai päätoimittajat. Hyvää syksyä kaikille ja antakaa

äänenne kuulua!

Kirjoittaja on Polho ry:n opintovastaava

Lisätietoa HYY:n järjestämistä vaaleista:

- edustajistovaalit: www.hyy.fi/vaalit

- hallintovaalit: www.hyy.fi/hallintovaalit

Opintopalsta!

Antti E. Lehtinen

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...