POLEEMI3 / 10

Seppo Hentilä1998–

Pauli Kettunen2003–

Osmo Jussila1980–2001

Jukka Nevakivi1980–1995

Lauri Hyvämäki1974–79

Erkki K. Osmonsalo1948–49

L. A. Puntila1952–1971

Keijo Korhonen1974–77

Poliittisen historian professorit

?

?

Poleemi3/2010

35. vuosikerta

Vastaava päätoimittajaIlari Leskelä

PäätoimittajatElina Manninen

Toivo MartikainenEveliina Anteroinen

Joonas Ranta

Art DirectorMikko Virta

Kuvaajat & kuvittajatMikko Virta

Teemu Perhiö

SarjakuvaHanna Marjoranta

Kannen kuvaIlari LeskeläMikko Virta

PainoPicaset Oy

Painos500

ISSN1235-4412

Sähköpostipoleemi-2010@helsinki.fi

JulkaisijaPoliittisen historian

opiskelijat Polho ry

Pääkirjoitus Ilari LeskeläOpinnoista Mikko VirtaAlumneista Arno AhosniemiVaihtopalsta Laura KopilowGradupalsta Jaakko TurpeinenYliopiston poliittishistoriallinen tehtävä? Jussi PakkasvirtaSuomalaisen tiedepolitiikan merkkitapauksesta 45 vuotta Eino LyytinenPoliittinen historia kotia etsimässä Simo OrtamoNeljävitosista Eetu Jokela L. A. Puntilan salaiset paperit Marko JunkkariPoliittinen historia Turussa ja Helsingissä Kimmo Rentola"Sinä otat ulkoministeriön" Antti Korhonen & Elina ManninenOpiskelijan Lukuvinkki Teemu PerhiöOikeistolaisuus pukukoodina OikeistokriittinenJohdonmukaiseen rauhanpolitiikkaan Erkki TuomiojaTohtorin Lukuvinkki Ilona KemppainenSyyskilpailu Ilmar Metsalo & Mikko VirtaFuksitervehdys Reetta HeiskanenPuheenjohtajalta Elina MiettinenSanoja Kauempaa Poleemi 1985Aikamatkalla Politiikassa Hanna Marjoranta

4

5

5

6

7

8

10

12

16

17

22

22

34

35

36

41

42

44

48

49

50

Sisällys

”Ennen kaikkea maailma tarvitsee poleemisia ihmisiä – heitä ei ole koskaan tarpeeksi.” - Ilari Leskelä

t

Mistä on historiankir-joitus tehty? Juhla-vuosista, päättäjistä, tilauksista, trendik-

kyydestä. Niistäkö on historiankir-joitus tehty?

Meillä on tapana hullaantua histo-riasta pyöreiden vuosien koittaessa. On Kekkos-liitettä iltapäivälehdessä ja kustantajien notkuvat hyllyt Suo-men sodasta. Mutta mitä jää käteen? Hetken huuma menee monilta ohi median vaihdettua teemansa myy-vempään – ja mielipidesivujenkin sitkeimmät sissit kyllästyvät lopul-ta. Pöydät ovat notkuneet herkuista, mutta liika on liikaa: jotain jää aina syömättä.

Mutta kuka edes jaksaisi työpai-kan taukopaikkakeskusteluissa puida nuorisoradikalismia ja Neuvosto-liiton sortumista? Monille kosketus historiaan kun on vain vuosilukujen pänttäämistä kouluvuosina. Ehkei ole aihetta huolestua, sillä juhlavuo-den humussa koko kansa saadaan hetkeksi antautumaan keskusteluun ja analysointiin historiankirjoituk-sesta, mikä on elämäneliksiiriä tutki-mukselle. Juhlavuodet murtavat hil-jaisuuden teemojen ympäriltä, mikä synnyttää uutta tutkimusta.

Julkisen keskustelun tuominen tutkijan työhuoneeseen pakottaa tut-kimaan sitä mikä puhuttaa – ja miksi puhuttaa. Jälkimmäinen on mones-ti vielä kiinnostavampi kysymys.

Kuka rahoittaa juhlavuodet? Kenen juhlaa juhlitaan? Jokaisella juhlalla on aina juhlijansa jonkun jäädessä hiippailemaan varjoihin. Useasti jo-kin instanssi maksaa lasien kilistelyt ja ”oikean” historiankirjoittamisen. Mielenkiintoista kyllä se on monesti valtio, mutta toisin kuin Suomessa, harvoissa maissa on tilaa kriittisille äänille.

Ja mitä ylijääneisiin pöydän an-timiin tulee, ovat ne jokaiselle val-tiotieteilijälle itsessään juhlan aihe: niiden kriittinen läpikaluaminen on yhteiskunnallisen ymmärtämisen ydin. Toivottavasti ei kuitenkaan ole Götterdämmerungin aika ja valtio-tieteilijä voi vielä analyyttisellä ot-teellaan paljastaa ”Ville Tavalliselle” enemmän maailmasta kuin pelkkä ”ruuvien ja muttereiden tutkiminen”.

Eräs kriittisen äänen kantaja ja yleissivistyksen kehto on 45-vuoti-as Polho ry. Käsissäsi oleva Poleemi taas edustaa polholaista perinnet-tä asioiden punnitsemisessa jo 35 vuoden ajalta. Jottei juhlavuosi olisi vain pönötystä lasi kädessä, on tämä lehti historiikin sijaan omistettu kes-kustelulle ja näkökulmille – fuksista emeritusprofessoriin. Kätkekää tämä sydämiinne ja tutkiskelkaa sitä. Nyt ehdotan kuitenkin maljaa meille, polholaisille.

Onnea Polho ry ja Poleemi – yh-teensä jo 80 vuotta kriittistä keskus-telua.

Pääkirjoitus

Ilari Leskelä

4 POLEEMI

oPinnoista alumneista

Poleemin viime numerossa esittä-mäni palautekokeilu toteutettiin syyskuussa lukukauden ensimmäi-sessä yhiksen tedarissa. Tulokset

ovat perusopintojen ja poliittisen historian opintojen osalta – jos eivät aivan fantastisia – niin vähintäänkin rohkaisevia.

Alustavien mittausten mukaan poliitti-sen historian opintoja tenttineistä 19 opis-kelijasta kokonainen yksi (1) kappale toivoi palautetta. Vielä räjäyttävämpiä lukemia tykitti perusopinnoista vastannut Ilona Kemppainen: ”22 osallistui varsinaiseen tenttiin (poisjääneitä oli melkein toinen mokoma) ja kaksi (2) on pyytänyt palau-tetta.” Näiden positiivisten tulosten valossa kokeilu hyvin todennäköisesti jatkuu seu-raavissa tiedekuntatenteissä.

Syksy ja Yhiksen opintovastaavat tup-rauttavat pimeistä rööreistään kokonaan uuden tapahtumakonseptin: tutkijapanee-lin! Tapahtuma rantauttaa suomalaisten huippututkijoiden kerman opiskelijoiden keskuuteen kertomaan tutkimuksen teon ihmeellisestä maailmasta ja tutkijan am-matin syvimmistä salaisuuksista. Paneeli järjestetään tiedekunnan kokoushuoneessa (U35) keskiviikkona 17. marraskuuta kello 16.00 alkaen. Lisää informaatiota voi bon-gata yhis-opisk sähköpostilistalta.

Poliittisen historian perinteiset oppiai-nekahvit pidetään nekin tiedekunnan ko-koushuoneessa marraskuun 12. päivänä klo 12.00 alkaen. Johtuen yliopistouudistuksen myötä parantuneesta yliopiston taloudelli-sesta autonomiasta, emme vielä tiedä, voi-daanko oppiainekahveilla tarjota pullaa tai edes kahvia. Rahankeruukampanja tarjoi-lun suhteen on kuitenkin vasta alussa, joten tilanne saattaa hyvinkin muuttua.

Kirjoittaja on Polhon opintovastaava.

Välineet vaihtuvat, vain substans-si on ikuista. Tällä latteudella voisin kuvata median kehitystä parin viime vuosikymmenen

aikana. Kun kirjoitin Poleemiin 1990-luvun lopulla, oli lehteä julkaistu verkossakin jo hyvän aikaa, muistaakseni vuodesta 1995 lähtien. Poleemin tekijät olivat suomalaisen verkkojournalismin pioneereja, jonka teki-jöistä moni siirtyi nopeasti valtakunnallisen median palvelukseen. Sinänsä hupaisaa, että menneisyyteen tähyäjät kulkivat mo-dernin tiedonvälityksen etulinjassa.

Tulokset näkyvät nyt, puolitoista vuo-sikymmentä myöhemmin. Poleemin kas-vateilla on vahva jalansija suomalaisessa mediassa. En edes vaivaudu luettelemaan menestyneiden kollegoiden nimiä, voitte itse lukea niitä päivittäin lehtien bylineista.

Tuorein tapaus taitaa olla Kaius Niemen nimitys Ilta-Sanomien päätoimittajaksi – vastuullaan erityisesti lehden digitaaliset sisällöt verkossa, iPadissa ja muissa luku-laitteissa.

Mistä tämä osaaminen (ja luontainen vaatimattomuutemme) tulee polholaisiin? Opetetaanko rakkaalla yhteiskuntahistori-an laitoksellamme digitaalista viestintää? Eipä juuri. Tärkeintä on vahva journalis-miinkin sopiva kivijalka, lähdekritiikki ja yhteiskuntatieteellinen yleissivistys. Toki li-säksi tarvitaan vahva halu tutkia maailmaa uteliaana. Kun tämä pohja on kunnossa, työ opettaa ja vie eteenpäin: teknologiaa tulee ja menee, vahva substanssi säilyttää asemansa.

Muistan elävästi, kun talven 2000 pre-sidentinvaalien alla Esko Aho laittoi ilmoi-tuksensa Poleemiin. Mainoslause kuului: ”Opiskele sinäkin poliittista historiaa. Se kannattaa.” Taidatkos sen paremmin sanoa.

Kirjoittaja on Kauppalehden päätoimittaja.

Mikko Virta Arno Ahosniemi

5POLEEMI

VaihtoPalsta

Miksi juuri Japani?Harvoin kerron japanilaisille todellista syytä, miksi lähdin maahan vaihtoon alun perin jo lukioaikana vuodeksi. Kek­sin nimittäin vaihtojutun niin myöhään, että Japani oli ainoa vaihtoehto. Uuden kielen oppiminen kuitenkin kiehtoi ja ajattelin, että maa sopisi luonteen­laadulleni. Japanilaisille usein selitän, että pienenä katselin Miyazaki Hayaon elokuvia ja Pokemonia, mikä ei sinänsä ole valhe.

Miten selviät japanin kielellä?Olen suorittanut japanin kielen tasotes­tin korkeimman tason, mikä oli vaati­mus politiikan ja talouden laitoksessa opiskelulle. Tähän mennessä ei juuri ole tullut eteen tilannetta, jossa en olisi ymmärtänyt, mistä on kysymys. Hokkai­dolla tosin istuin sushi­ravintolassa sel laisen vanhemman herran vieressä, joka alkoi puhua vahvalla kalastajamur­teella talvisodasta. Murre pakotti vain nyökyttelemään.

Millaista opiskelusi Japanissa on?Japanissa lukuvuosi alkaa keväällä ja syyslukukausi Wasedan yliopistossa vasta 27. 9. Käyn kaikki kurssit japa niksi, minkä takia syyslukukaudelle valitsin politiikan ja japanin kielen kursseja suu rin piirtein puolet ja puolet. Valitsin muun muassa kielikurssin niitä varten, jotka haluavat pyrkiä Japanissa yliopis­

toon. Ei sitä koskaan tiedä, mitä päädyn tekemään kandintutkielmani jälkeen.

Mitä arkeesi kuuluu opintojen lisäksi?Opinnot ovat etusijalla, mutta aion etsiä myös töitä. Lisäksi toivon, että arkeeni kuuluu hauskanpitoa ja matkustamista Japanin sisällä. Parhaan japanilaisen ystäväni kanssa kokosimme jo listan must see ­kohteita. Kukapa ei rakastaisi Tokion kahta Disney­puistoa, Muumi­kahvilaa, kuumia lähteitä tai kolmen hengen jäätelöannoksia.

Oletko tutustunut japanilaisiin opiskelijoihin?Täällä järjestetyssä ohjelmassa on aina mukana japanilaisia, että jos yhtään osaa japania, paikallisiin tutustumisen ei pitäisi olla ongelma. Siihen tosin vaaditaan omaa aktii visuutta, koska japanilaiset ovat ujoja. Itselläni oli pai­kallisia tuttuja ja ystäviä jo kourallinen valmiina, ja olen kadulla tutustunut sat­tumalta pariin naapuriin.

Syysterveisesi Poleemin lukijoille?Japanissa syksyyn liitetään aina jokin teema. Useimmiten se on urheilu, her­kuttelu, lukeminen tai taide, mutta voi syksyn pyhittää vaikka poololle tai curry nuudeleillekin. Hauskaa ja tapah­tumarikasta syksyä Poleemin lukijoille!

Japani on Laura Kopilowille tuttu jo lukioajoilta. Tänä syksynä Laura aloittelee politiikan opintoja Tokiossa Wasedan yliopistossa. Poleemi uteli hänen vaihtokuulumisiaan.

Laura KopiLow

Lauraa haastatteli Elina Manninen.

6 POLEEMI

GraduPalsta

Jaakko Turpeinen päätyi yliopistolle alun perin opiskelemaan eng­lantia vuonna 2004. Hän on lukenut poliittista historiaa ensin sivuai­neena ja vuodesta 2009 toisena pääaineenaan. Poleemi uteli Jaakon gradu­urakasta.

Mikä on gradusi aihe?Gradussani tutkin kokoomuspuolueen antikommunismia 1920­luvulla, tarkem­min ottaen vuoden 1929 eduskunta­vaaleissa. Pohdin, miten puolue suhtau­tui kommunismiin ja kuinka puolueen identiteetti muokkautui kommunismin­vastaisuuden merkeissä, eli mikä merki­tys uhalla oli puolueelle. Teoreettisina apuvälineinä pyrin hyödyntämään toi­seuden ja viholliskuvien tutkimusta. Miten päädyit kyseiseen aiheeseen?1920­ ja 30­lukujen vaihde tuntui mie­lenkiintoiselta kohteelta, erityisesti kommunistioikeudenkäynnit, joista en tiennyt kovinkaan paljon. Kirjallisuu­teen tutustuessani ajauduin miettimään maltillisen oikeiston roolia porvariston antikommunistisessa rintamassa, koska se ei vaikuttanut olleen kaikkein suosi­tuin kohde aiemmassa tutkimuksessa. Millaisia vaikeuksia olet kohdannut työssäsi?Aluksi järkevän tutkimuskysymyksen pusertaminen tuntui mahdottomalta. Lähteiden tarkastelu ja kirjallisuuden lukeminen oli välillä ihan hauskaa, mutta gradun rakenteen hahmottelu tuntui ylitsepääsemättömältä. Kirjoit­tamisprosessi ­ jonka sain alkuun viime kesänä ­ sujui välillä kumman helposti, minkä takia koko ajan tuli epäiltyä, että kirjoittaako nyt aivan puuta heinää. Tällä

hetkellä vaikeutena on teoreettisten apuvälineiden järkevä hyödyntäminen aineiston kanssa. Mistä olet löytänyt parhaiten aineistoa?Tärkeimpiä aineistolähteitäni ovat kir­jastot (tutkimuskirjallisuus), mikrofil­mit (sanomalehdet) ja Porvarillisen työn arkisto. Tarkoituksenani on vielä käydä muissa arkistoissa, ainakin Kansallisar­kistossa, tutustumassa muun muassa eräiden kokoomuspoliitikkojen kirjeen­vaihtoon. Mitä olet oppinut gradua vääntäessäsi?Poliittisen historian opintojen suorit­taminen (tenttiminen) ja gradun teke minen ovat kaukana toisistaan. Tenttien sijaan hyödyllisempää ­ ei hel­pompaa ­ olisi ollut kirjoittaa laajoja esseitä tai minitutkielmia, joista olisi saanut kon kreettista suullista tai kirjal­lista palautetta pelkän arvosanan sijaan. Tällöin olisi paremmin kouliintunut gra­dun tekemiseen. Onko elämää gradun jälkeen?On. Varsinkin, kun valmistuneet valtio­tieteilijät revitään heti töihin eikä tarvit­se edes kuvitella, että joutuisi tekemään harjoitteluita 400–1000 euron kuu­kausipalkalla.

JaaKKo Turpeinen

Jaakkoa haastatteli Elina Manninen.

7POLEEMI

Teksti Jussi PakkasvirtaKuva Mikko Virta

Sain hyvin tuntemaltani polholaiselta ystävällisen viestin, jossa kyseltiin halukkuuttani kir-joittaa Poleemin 35-vuotisjuhlanumeroon jotain ajankohtaisesta tutkimuksestani tai tarinan opiskeluajoiltani. Yhtenä vaihtoehtona esitettiin ”laitosjohtajan tervehdystä”. Yllättäen hel-poimmalta tuntui yhdistellä näitä kaikkia.

Yliopiston laitosuudistus ei varmaan ole mullistanut merkittävästi valtiotieteellisen tiede-kunnan opiskelijoiden elämää. Oppiaineissa on vahvat perinteet, joita myös vaalitaan huolella. Uusien toimintatapojen juurruttamisen lisäksi suurlaitoksen johtajan tehtävä on tukea myös hyviä akateemisia traditioita. Elämme nyt harmaalla vyöhykkeellä, jolle luodaan seuraavan vuoden aikana uusia ja toivottavasti entisiä selkeämpiä käytäntöjä. Niistä on tehtävä sellaiset, että opiskelijat saavat entistä parempaa ohjausta ja opettajat sekä tutkijat aikaa omalle perus-työlleen.

Laitosuudistuksen akateeminen anti voisi olla se, että opiskelijat ymmärtävät (yhteis-kunta)tieteiden poikkitieteisen olemuksen – jotta oppiaineet oikeastikin muodostavat ”laitok-sen”. Vaikka tutkijana olen aina liikkunut tieteiden väleissä, olen myös pyrkinyt muistamaan tieteellisen tiedon klassiset periaatteet: pyrkimys objektiivisuuteen, kaiken kriittinen epäily, kaiken pitäminen mahdollisena ja pyrkimys muuttaa maailmaa paremmaksi. Lyhyesti nuo prinsiipit tarkoittavat, että paras argumentti voittaa, kun kaikki mahdollinen tieto on käytössä. Opin nämä asiat jo Osmo Jussilan proseminaarissa vuonna 1980. Usein hieman kyyniseksi mielletty Jussila selvästi halusi muuttaa maailmaa paremmaksi, esimerkiksi meitä opiskelijoita haastamalla.

Historia on monella tavalla tieteistä kaikkein tieteidenvälisintä. Menneisyyden rekonstruk-tiot vaativat monenlaisia näkökulmia. Itseäni on hieman hämmentänyt viimeaikainen pää-mediassa käyty väittely insinööri- ja valtiotieteistä. Esimerkiksi suomalaisen selluteollisuuden globalisaatiota analysoidessani olen oppinut, kuinka tärkeää on ymmärtää erilaisia epistemo-logioita.

Yhteiskuntatieteilijät puhuvat vielä usein halveksuvasti yksiulotteisesta ”insinöörilogii-kasta”, ja yhtä lailla lakitieteiden tai teknisten ja kaupallisten alojen opiskelija saattaa nau-reskella kaiken maailman pilkkujärjestelmien tai tuohivirsujen parissa näpertäville ”huuhaa-humanisteille”. Hyvässä tieteidenvälisessä yhteistyössä ja ajattelussa pyritään ymmärtämään toista ja tajuamaan, että kaikki antaumuksella etsitty ja tutkittu tieto voi luoda uutta ajattelua ja tuottaa kriittistä lisäarvoa − ja jossakin historian vaiheessa mahdollisesti myös käytännössä sovellettavaa hyötyä.

Ihmiskunnan humaanien perinteiden vuoksi tuhatvuotisessa yliopistolaitoksessa tehdään edelleen perustutkimusta ja pidetään yllä ”taloudellisesti kannattamattomia” oppiaineita. Kai-kista yliopistouudistuksista huolimatta. Tämän säilyttämisessä meillä riittää haasteita, poliitti-sina historioitsijoina ja yhteiskuntatieteilijöinä.

Kirjoittaja on Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja ja poliittisen historian dosentti.

poliittishistoriallinen tehtävä?Yliopiston

9POLEEMI

Se tapahtui Johanneksen ollessa Viron- ja koko Poh-janperän isäntämiehenä ja Koivistoisen tiedekunnan

vahtimestarina. Sitä oli huolella val-misteltu edeltävänä kesänä, niin kuin alempana käy ilmi. Se oli rohkea vas-taus ajan asettamaan haasteeseen.

Mutta ensin hieman ajasta, tapah-tuman historiallisesta kontekstista. UKK kiipeili silloin vielä palmupuis-sa muinaisen Karthagon vaiheilla, ja Eino S. Repo vasta aloitteli Kesäka-dulla. Koko kansa luki Ylkkäriä – lu-kuunottamatta Helsingin raastuvan ja hovioikeuden jäseniä, jotka lukivat pornoa ja herjauksia, Salamasodan vyöryessä Senaatintorin varrelta tur-valliseen Kaivopuistoon.

Muualla maailmassa oli sen sijaan rauhallista. Kaukana mustien maan-osassa rohkea Cecil Rhodesin jälke-läinen Ian Smith ilmoitti kantavansa yksin valkoisen miehen koko taakan eli opettavansa mustat herranpel-

koon ja säikäyttävänsä maanosan rauhan. Smithin apuna maailman rauhaa ja järjestystä vaali amerikka-lainen merijalkaväki, joka lopsautti saappaansa Tonkinin lahden ran-taliejuun saamatta sitä kotvaan irti. Myös rauhanliikkeet saivat kaikkialla laajaa kannatusta, eikä meilläkään Sadankomitean jäsenmäärää saatu millään rajoittumaan likimainkaan ensimmäiseen sataan.

Helsingin yliopistossa riitti opiskelijapaikkoja, kunhan Port-hanian pyöröovista sisälle selvisi. Johtihan Suomi Euroopan tilastoja opiskelijapaikkojen määrässä asukas-lukuun verrattuna, ja jottei muista olisi kilvassa uhkaa, ehdotti UKK:n ikioma työryhmä vielä kaiken va-ralta 40 000 uutta opiskelijapaikkaa. Näistä riittikin sitten jaettavaksi yksi yliopisto jokaiseen itäsuomalaiseen emäpitäjään ja lisäksi korkeakoulut kaikkiin niihin kappeliseurakuntiin,

joissa oli R-kioski, Alkon myymälä ja apteekki opiskelijain välttämättömiä tarpeita varten.

Jos oli valtiotieteellinen tiede-kunta paisunut reilusti yli äyräittensä elikkä Porthanian kuppilan asetta-mien rajojen, oli siinä kuitenkin yksi oivallisesti valikoitu pienryhmä, ni-mittäin poliittisen historian opiske-lijat. Lauman piti piskuisena se, että ainetta pääsivät opiskelemaan vain ne, joiden oli onnistunut keinolla tai toisella saada kaikille pakollisesta historian tukiainekurssista merkin-tä ”oivallisesti”. Tämä joukko muo-toutui siten varsin tiiviiksi yhteisillä luen noilla, yhteisissä seminaareissa ja varsinkin niitä seuranneissa sit-seissä. Myös aineen opettajat, profes-sori L. A. Puntila ja dosentti Lauri Hyvämäki, pitivät kiinteää yhteyttä opiskelijoihin. Laitoksen esimiehellä oli tapana mm. kutsua seminaari ko-tiinsa silloin tällöin keskinäistä tutus-tumista ja keskustelua varten.

Suomalaisen tiedepolitiikan merkkitapauksesta 45 vuotta

Teksti Eino Lyytinen

10 POLEEMI

Sitsit olivat monesti pitkiä ja tii-viitä – keskustelevaa kuusikymmen-lukua kun elettiin. Aiheina saattoivat olla porvarihallituksen uusimmat temput tai kansanrintaman pystyt-tämismahdollisuudet tulossa ole vien vaalien jälkeen. Poliittisuus alkoi muuten leimata myös toimintaa eikä yksin puheita. Poliittiset opiskelija-järjestöt kilpailivat jo menestyksel-lisesti myös HYY:n vaaleissa osa-kuntien rinnalla. Erityisesti ASY ja ASS elivät voimakasta nousun aikaa. Arvo Salo ja Kai Chydeniuskin kes-kustelivat tuolloin yhdessä aina La-pualaisoopperan teon lomassa.

Mutta tiedekuntajärjestöt oli-vat tuon ajan varsinaiset nousukkaat. Kannunvalajat eli hyvin aktiivista kautta, ja sen avulla saatiin – tuolloin tosin vielä epävirallisesti – opiskeli-jain yhteinen ääni tiedekuntaan, kun professori Puntila kutsui dekaaniksi tultuaan järjestön edustajia neuvot-

teluihin monista tärkeistä asioista. Kannuja valettiin paitsi Vanhan kel-larissa myös marsseilla ja asunto- ja muiden sosiaalisten ongelmien rat-kaisun kiirehtimiseksi.

Valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijain yhteisjärjestön lisäk-si syntyi myös eri aineiden piiriin opiskelijayhdistyksiä, jotka tarjo-sivat osakuntien rinnalla vaihto-ehtoisen keskustelufoorumin. Ne alkoivat tuolloin organisoida kai-kenlaista muutakin toimintaa opin-tojen ohjauk sesta ulkomaisiin opin-tomatkoihin. Juuri tässä tilanteessa ja näistä ajan yleisessä hengessä il-menevistä pyrinnöistä rohkaisua ja oppia saaneina päättivät poliittisen historian opiskelijat muuttaa ennen vapaamuotoiset sitsit järjestäyty-neeksi toiminnaksi ja perustaa oman opiskelija yhdistyksen.

Tämä on vapaamuotoisesti as-sosioituna ja eksplikoituna se his-toriallinen konteksti, johon viime

vuosikymmenen merkittävin tiede-poliittinen tapahtuma, Poliittisen historian opiskelijat ry:n nimeä kan-tavan järjestön perustaminen sijoit-tuu. Puheenjohtajan tehtävät uudes-sa organisaatiossa lankesivat tämän kirjoittajalle lähinnä sen vuoksi, että hänen huonetoverinsa oli kesäiseltä Ranskan matkaltaan tuonut muisto-na nuijan, jolla huonetoverin kerto-man mukaan Honoré Mirabeau oli aikoinaan avannut kolmannen sää-dyn tärkeän istunnon. Sillä nuijalla sopi näet hyvin avata myös poliittisen historian opiskelijain järjestäytynyt toiminta, kun sillä kerran oli avattu se aikakausikin, josta aineen opetus katsotaan yleisesti sopivaksi aloittaa.

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisessä Poleemissa (1/1975) otsikolla ”Suoma-laisen tiedepolitiikan merkkitapauk-sesta 10 vuotta”

Suomalaisen tiedepolitiikan merkkitapauksen satoa vuodelta 1986. Kuvassa vasemmalta katsoen: Seppo Hentilä, Jukka Tarkka, Jukka Nevakivi, Tuija Hietaniemi, Silvo Hietanen ja Lauri Haataja. Kuva Yliopistomuseo.

11POLEEMI

Poliittinen historia kotia etsimässä

Teksti Simo Ortamo Kuvitus Teemu Perhiö

Poliittisen historian oppiaine on hyvän aikaa sijainnut Unioninkadun, Snellmaninkadun,

Yrjö-Koskisen kadun ja Liisankadun rajaamassa korttelissa. Aina näin ei kuitenkaan ole ollut.

Poleemi otti selvää, missä kaikissa raken nuksissa poliittista his-

toriaa on aikojen saatossa Hel singin yliopistolla

tehty.

12 POLEEMI

Historiankirjoitusta on perinteisesti kiinnos-tanut tieto, missä pai-koissa menneisyys on to-

della tapahtunut. Aleksanteri I liitti Suomen valtakuntaansa Porvoon iki-vanhassa harmaakivikirkossa vuon-na 1809, ja Eduskunta julisti maan itsenäiseksi valtioksi Heimolan talos-sa suunnilleen nykyisen Yliopiston-kadun nuudelibaarin ja kebabruoka-lan paikalla. Vuonna 1918 valkoisen armeijan kenraali Mannerheim rat-sasti voitonparaatissaan Pohjoises-planadia pitkin Senaatintorille, kun

taas punavangit nääntyivät nälkään Suomenlinnan saarilla.

Paljon huonommin muistetaan sen sijaan ne paikat, joissa näitä ta-pahtumia on tutkittu. Poliittisen historian oppituoli perustettiin val-tiotieteelliseen tiedekuntaan lähes 60 vuotta sitten, mutta aine on sijainnut nykyisen osaston tiloissa vasta vuo-desta 1994 lähtien. Lukuisat opiske-lijapolvet tätä ennen ovat päntän-neet tenttikirjojaan, nukahdelleet luennoillaan ja opponoineet toisiaan jossakin aivan muualla kuin silloisen iho- ja sukupuolitautiklinikan pi-

harakennuksessa. Tiedekuntamme nykyisen kirjaston rakennus lukusa-leineen ja klixeineen tunnettiin vielä viisitoista vuotta sitten bio- ja radio-kemian laitoksena.

Päärakennus ja L. A. Puntila

Valtiotieteellisen tiedekunnan tiedekuntaneuvosto piti ensimmäi-sen kokouksensa voitonpäivää 9. toukokuuta 1945. Uusi tiedekunta ja sen seminaarikirjasto sijoitettiin yli-opiston päärakennukseen, jota vielä korjattiin edellisen vuoden suur-

13POLEEMI

pommitusten tuhojen jäljiltä. Nykyi-sin rakennus on lähinnä yliopiston hallinnon ja taiteita tutkivien huma-nistien hallussa, mutta 1950-luvulle asti sinne mahtuivat kaikki keskus-takampuksen viiden tiedekunnan silloiset vastineet.

Yliopistossa opiskeltiin ja tutkit-tiin 1940- ja 1950-luvuilla hyvin eri tavalla kuin nykyään. Valtiotieteelli-nen tiedekunta ei koostunut vielä ny-kyiseen tapaan laitoksista, vaan kun-kin alan professori hoiti oppituoliaan itsenäisesti ja melko yksin. Tämä tieteen henkilöityminen heijastui myös tilankäyttöön, sillä edes pro-fessoreilla ei ollut päärakennukses-sa omia työhuoneita. Vuonna 1952 poliittisen historian professoriksi nimitetty L. A. Puntila pitikin suulli-sia tenttejään opiskelijoille kotonaan Pohjolankadulla. Käpylän olympia-kylää vastapäätä sijaitsevan idylli-sen puutalon leveitä portaita kiipesi moni opiskelija sydän pamppaillen ja suurvaltahistorian tärkeitä vuosilu-kuja mielessään kerraten.

Politiikkaa Porthaniassa

Vuonna 1957 valmistunut Port-hania oli lasi- ja betoniseinineen, voi-mistelusaleineen sekä katutason tu-pakkahuoneineen aikansa modernin arkkitehtuurin huippua. Poliittisen historian oppituoli muutti rakennuk-sen kolmanteen kerrokseen ja laajeni vuonna 1969 omaksi laitoksekseen. Professori Puntila, joka johti myös Huhtamäki-yhtymän hallitusta, kutsui silti opiskelijoita tapaamisiin toimistolleen Hietalahdenkadulle. Puntilan luona kokoontunut kes-kustelukerho virallisti toimintansa vuonna 1965 järjestäytymällä Poliit-tisen historian opiskelijat ry:ksi.

Porthania oli sosiaalitieteilijöiden Franzenian ohella yksi tärkeimmistä opiskelijoiden politisoitumisen näyt-tämöistä Vanhan valtauksen jälkeen. Helmikuussa 1970 valtiotieteelliseen tiedekunnan opiskelijat lakkoilivat ja järjestivät mielenosoituksia yliopis-ton hallinnonuudistuksen puolesta. Professori Puntila, joka toimi SDP:n

kansanedustajana, oli puolestaan uudistuksen näkyvimpiä vastusta-jia. Myös ainejärjestöjen satapäisiksi paisuneita vaalikokouksia pidettiin seuranneina taistolaisvuosina juuri Porthanian suurissa luentosaleissa.

Aleksanterinkadun kattohuoneisto

Vuosikymmenen vaihtuessa 1980-lu-vuksi poliittisen historian laitos siirtyi Porthaniasta hieman etelämmäk-si osoitteeseen Aleksanterinkatu 7. Vuonna 1932 rakennetun entisen pankkitalon ylimmässä kerroksessa oli tilaa kahden professorin lisäksi myös muutamalle assistentille. Korttelin ja sukupolven vaihduttua opiskelijat kes-kittyivät politiikkaa enemmän esimer-kiksi sählyn pelaamiseen. Nykyään poliittisen historian käytävillä majailee käytännöllisen teologian laitos. Se-minaarihuoneen kaarevan katon alla analysoidaan siis Porvoon maapäivien tapahtumien sijaan vihkiseremonian rakennetta ja saarnaretoriikkaa.

Suomen neljä viimeistä leprapotilasta asuivat vielä 1960-luvulle asti sen matalammassa siivessä, kun taas korkeammassa osassa oli sukupuolitautien klinikka eli Kuppala.”

”

14 POLEEMI

Sukupuolitautien klinikalla

Vuoteen 1992 mennessä Yliopis-tollisen keskussairaalan iho- ja suku-puolitautiklinikka pääsi siirtymään Meilahteen, ja pari vuotta myöhem-min valtiotieteellinen tiedekunta muutti nykyisiin tiloihinsa Kruunun-hakaan. Yhteiskuntahistorian laitos sai haltuunsa klinikan piharaken-nukset Snellmaninkadun varrella.

Osaston keltainen päärakennus oli alun perin rakennettu vuonna 1833 yliopistollisen opetussairaalan synnytyslaitokseksi. Suomen neljä viimeistä leprapotilasta asuivat vielä 1960-luvulle asti sen matalammas-

sa siivessä, kun taas korkeammassa osassa oli sukupuolitautien klinikka eli Kuppala. Savupiipulla varustettu punatiilinen tutkijarakennus kort-telin nurkassa oli alkujaan sairaalan pesutupa ja 1950-luvulta lähtien yli-opiston kuvalaitos.

Poliittisen historian tutkimus on tapahtunut suhteellisen pienellä maantieteellisellä alueella Helsingin keskustassa. Oppituolin, laitoksen ja osaston vaellus korttelista toiseen vuosikymmenien saatossa kertoo kuitenkin myös yliopistolaitoksen yleisemmästä muutoksesta. Profes-soreiden lisäksi myös monilla tutki-

joilla on nykyään oma työhuoneensa, eivätkä opiskelijatkaan pärjää ilman tietokoneluokkia ja suuria lukusaleja.

Monet tiedekunnat ovat muutta-neet keskustasta pohjoiseen ja kes-kustaan jääneet taas levittäytyneet Kruununhaan kortteleihin. Yhdistä-mällä pieniä yksiköitä suuremmiksi myös uusin yliopistouudistus vaikut-taa siihen, missä opiskelijat ja tutkijat työskentelevät ja viettävät aikaansa. Esimerkiksi valtiotieteellinen kirjas-to on jo liitetty keskustan kampus-kirjastoon ja muuttaa parin vuoden päästä uuteen rakennukseen Kaisa-niemenkadulle.

Lähteet:Kaija Ollila - Kirsti Toppari: Puhvelista Punatulkkuun Helsingin vanhoja kortteleita. 2. painos. Helsingin Sanomat, Helsinki 1975.

Kertomuksia Helsingin kortteleista. Helsingin Sanomat, 2005–2007. http://www2.hs.fi/extrat/kaupunki/korttelisarja/

Klinge et al.: Helsingin yliopisto 1917–1990. Otava, Helsinki, 1990.

Professori Seppo Hentilän haastattelu 16.9.2010.

15POLEEMI

Ollaanpa hetki rehellisiä: onhan se neljäkymmentäviisi vuotta vähän sellainen välimallin ikä. Kultainen nuoruus on jäänyt jo kauas taakse; kolmenkympin tuskallisen rajan nel-jävitonen ylitti jo viisitoista vuotta sitten. Eläkkeeseenkin on vielä tuollaiset kaksikymmentä vuotta, riippuen nyt kuinka korkeaksi eläkeikä tässä lähivuosina arvotaan.

Neljävitonen on keskellä uraputkeaan ja tekee pitkää päi-vää, koska asuntolainaa pitää lyhentää, dementoituneiden vanhempien hoitolamaksut maksaa, sekä ostaa lapsille vaat-teet, harrastukset ja koulukirjat. Niin, ne lapset. Taaperot, jotka neljävitonen on siittänyt noin kolmekymppisenä, ovat ehtineet kasvaa pikku taaperoista teini-ikäisiksi, joilta voi rauhalliseen keskustelunavaukseen odottaa vastaukseksi jo-tain joojoon ja haistapaskan välimaastosta.

Tai tarkastellaanpa nykyisten neljävitosten yhteiskunnal-lisia sekä kulttuurillisia saavutuksia. Nykyisten nelivitosten X-sukupolvi kuunteli nuoruudessaan grungea ja Bon Jovia ja järjesti meille vuosituhannen alun IT-kuplan. Neljävitoset ovat meille yhtä lailla vastuussa Jari Sarasvuosta, Mikael Jungnerista ja ennen kaikkea Tero Vaarasta, jotka kaikki täyttävät tänä vuonna neljäkymmentäviisi.

Onneksi on sanomattakin selvää, ettei omia neljävitosiaan juhliva rakas ainejärjestömme Polho sovi edellä mainittuihin stereotypioihin. Se ei ole mikään urautunut, parisuhdetera-peutin avulla avioliittonsa viimeisin rippeisiin tarttuva ih-misraunio. Polho on pikemminkin lihallisista iloista edelleen nauttiva puumanainen, joka vuosi toisensa jälkeen toivottaa uunituoreet valtiotieteen ylioppilaat akateemisen elämän sa-loihin. Polho ei ole liioin työtaakkansa alla musertuva ura-ohjus, vaan se rento eno, joka juhlapyhinä juottaa suvun alaikäiset hiprakkaan livauttamalla näille keskioluet ja kon-jakkipullot.

Joten paljon onnea Polho, äläkä seuraavankaan viiden vuoden päästä ole tyypillinen ikäisesi.

Neljävitosista

Teksti Eetu Jokela

16 POLEEMI

L. A. Puntilan salaiset paperit

Teksti Marko Junkkari Kuvat Eeva Lehtiö

Ostimme keväällä asunnon Herttoniemestä. Talonkirjan mukaan asunnon on aikoinaan omistanut legendaarinen poliittisen his-torian professori Lauri Adolf Puntila puolisoineen. Itähelsin-kiläisen lähiön normaali 4h+k -perheasunto omaa siis melkoista akateemista arvovaltaa, mikä tietysti miellyttää minua, yli-opisto-opintojen totaaliluuseria.

Puntilan henki sai myös pitkään uinuneet akateemiset ambitio-ni hetkellisesti heräämään, sillä muuttosiivouksen yhteydessä löysin Puntilan entisen asunnon vinttikomeron nurkasta paksun pölyn peitossa olevan arkun. Innostuin.

Muistin, että monet suomalaisen historiantutkimuksen merkit-tävät arkistot sijaitsevat Herttoniemessä. Valtiotieteen toh-tori Jarkko Vesikansan ansiokkaassa väitöskirjassa kuvataan kommunismin vastaista taistelua 1950-luvun Suomessa. Tuossa taistelussa oli Puntilakin keskeisessä roolissa. Väitöskirjan lähdemateriaalia ovat Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiön asiakirjat, joita säilytettiin tuossa naapuritalon kellarissa. Avasin arkun. Se oli täynnä paperirullia. Otin yhden käteeni ja avasin rullan ympärille sidotun narun. Ovatko nämä Puntilan salaisia asiakirjoja? Onko tässä arkussa gradumateriaalini? Koska on seuraava promootio?

YYA-soPiMuksEn historiALLisEt JuurEt

Varmaan vähitellen minunkin olisi aika valmistua. Aloitin po-liittisen historian opinnot syksyllä 1990, jolloin kukaan ei vielä tiennyt miten syvään lamaan Suomi oli juuri syöksymässä. Eikä asia olisi juuri huolettanutkaan; soluasunnossa syödään makaronia ja tonnikalaa oli kansantalouden tila mikä tahansa.

Fuksivuonna suoritin klassikkokurssin ”YYA-sopimuksen histo-rialliset juuret”, jossa kuvailtiin noin vuodesta 1000 alkaen vääjäämätöntä historiallista ja yhteiskunnallista kehitystä, joka johti lopulta suureen täyttymykseen eli vuonna 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välillä solmittuun sopimukseen ystävyydestä,

17

yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta.

Seuraavana vuonna Neuvostoliitto hajosi ja Aleksilla tuolloin sijainneen polhissan laitoksen ilmoitustaululla luki lakoni-sesti: ”YYA-sopimuksen historialliset juuret” -luentosarja on peruutettu.

Suurvallan luhistuminen ei häirinnyt Polhon ja Petroskoin yli-opiston opiskelijavaihtoa, joka jatkui siihen asti kunnes vii-meisellä kerralla petroskoilaisten delegaatiossa ei ollut yh-tään opiskelijaa. Ainoastaan viisikymppisiä nahkatakkimiehiä, jotka hyödynsivät Polhon kutsun avulla saatua vierailuviisumia hakemalla Kehä III:n autoliikkeistä Ladan varaosia.

Eivät nahkatakkimiehet tienneet mitä menettivät, kun eivät vai-vautuneet edes Polhon Ida Aalbergin tien saunassa järjestämään illanviettoon, jossa olisi ollut tarjolla performanssiryhmä Kiveskolmikon tulkinta näytelmästä Kultakutri ja kolme karhua.

Tai ehkä esitimme Kultakutria jossain muussa Polhon tilaisuu-dessa. Opiskeluvuodet ovat aika lailla sumua. Muistijälkiä on jäänyt tiedekuntatenttibileistä ja muista juhlista, Pol-hon reissuista Viipuriin ja Moskovaan ja kansainvälisen opis-kelijajärjestön ISHA:n reissuja Unkariin ja Ranskaan (minun ja John Lagerbohmin esitelmä What does it mean to be Olympic mascot through history lienee oudointa, mitä on koskaan esi-tetty missään tieteellisessä tilaisuudessa). Muistan myös sen syvän vakavuuden, jolla toimitimme hömppää ainejärjestölehti Poleemiin. Suomalaisen journalismin historiaan ei jää laaja kat saus masturbaation historiaan, jonka kainalojutussa salani-

18

mellä heka A. esiintynyt henkilö kertoi omista kokemuksistaan tällä saralla. Valitettavasti painovaiheessa valokuvassa sil-mien päälle suunniteltu musta palkki tipahti leuan kohdalle ja Heka A. oli tiettävästi tunnistettavissa.

AJoPuutEoriA ELää

Löysin muuton yhteydessä myös opintokirjani, joka on melkoista sotkua. Muistaakseni olen suorittanut poliittisen historian opinnot syventäviin asti, mutta kirjasta löytyy vain muutama merkintä. Syksyltä 1990 löytyy onneksi sentään arvosana YYA-so-pimuksen historialliset juuret -luentosarjan suorittamisesta. Toivottavasti opintotoimistosta löytyvät suoritukset sähköise-nä, sillä muuten ”Puntilan salaiset paperit” -opinnäytteen ja maisteriksi valmistumisen suhteen voi tulla viivettä.

Vaikka L. A. Puntilasta on kirjoitettu useita kirjoja, hän kyl-lä ansaitsee vielä yhden gradun. Puntila on ehdottomasti yksi Suomen 1900-luvun merkkihenkilöistä. Hän oli keskeisessä roo-lissa Suomen Kulttuurirahaston perustamisessa, sodan aikana hän toimi presidentti risto rytin puheiden haamukirjoittajana ja Valtion tiedotuslaitoksen propagandistina. Sodan jälkeen Puntila vaikutti erilaisissa kommunismin vastaisissa salaisis-sa järjestöissä.

Poliittisen historian professorina hän toimi 1952–1971. Tiede-miehenä hän ei ollut kovin kummoinen. Väitöskirjan lisäksi hän ei montaa tutkimusta julkaissut. Puntila olikin ennen kaikkea opettaja tai ehkä pikemminkin kasvattaja. Hän toimi inspeh-torina osakunnassa ja Kannunvalajissakin. Puntila piti sään-nöllisesti opiskelijoille epämuodollisia ajankohtaisluentoja maailman ja Suomen tapahtumista. Puntilan mielestä poliittisen historian professuurin tehtävänä oli ennen kaikkea valtion edun palveleminen historiantutkimuksen avulla. Tuleville vai-kuttajille tuli opettaa oikeanlaista Suomen kansan ja valtion itsenäisyyden, yhtenäisyyden ja yhteiskuntajärjestelmän kunni-oitusta. Opetuksen keskiössä oli valtio ja sen kehitys, puo-lueet ja muut eturyhmät eivät kuuluneet Puntilan hahmottaman poliittisen historian piiriin.

Puntila edusti sen aikaisen yhtenäis-Suomen porvarillista aa-temaailmaa parhaimmillaan tai pahimmillaan.

Vaikka poliittisen historian opintojen saavutukseni ovat vaa-timattomat, minulla on ehdottomasti polhissalaisen minäkuva ja identiteetti. Ehkäpä se johtuu siitä, että poliittinen histo-ria ei ole varsinaisesti tiedettä, joten siihen voi samaistua köykäisempikin valtiotieteen ylioppilas.

Oppiaine on aikanaan perustettu valtio-opin aputieteeksi ja jonkinlainen osittaisuus poliittista historiaa leimaa. Ei kai maailma oikeasti ala Ranskan vallankumouksesta tai Suomen Ve-

19

näjään liittämisestä? Ei kai menneisyys ole vain valtionjoh-tajien historiaa? Onko oppiaineen tehtävä vain suomalaisen yhteiskunnan ja valtion edun palveleminen?

Poliittisen historian sisältö oli jo 1990-luvun alussa laa-jentunut Puntilan valtiokeskeisistä linjauksista. Yhteiskunnan suuria megatrendejä ja kansalaisiakin oli otettu mukaan ainakin jos uskoo nevakivi, hentilä, haatajan tekemää pääsykoekirjaa Johdatus poliittiseen historiaan. Heka A. toistelee edelleen pääsykoekirjan keskeistä ajatelmaa: ”Se voi tuntua mielettö-mältä, mutta kohtalo on sokea ja tallaa yksilön jalkoihinsa.”

Koska jälkikäteen asiat pitää selittää parhain päin, arvioin opiskeluaikanani noudattaneeni laurakolbemaista sivistysyli-opistoihannetta. Eli haahuilin päämäärättömästi. Opiskelin si-vuaineina kaikenlaista sillä hetkellä kiinnostavalta tuntuvaa, eikä ammattiin valmistuminen, urasuunnittelu tai ylipäätään valmistuminen tai mikään muukaan järkevä ollut juuri mielessä.

Jossain vaiheessa – ehkä 5–6 opiskeluvuoden tienoilla – mieleen tuli ajatuksia vakavammasta opiskelusta, mutta siinä vaiheessa lama oli ohi ja töitä oli tarjolla. Päädyin ajopuumaisesti siis toimittajaksi, mikä tuntuu olevan monen muunkin polhissalaisen kohtalo.

Toimittajia kannattaa yleensä syyttää kaikesta. Tämän tie-si Puntilakin. Puntilan mukaan suomalaiset ovat poliittisesti kypsymättömiä ja tunnepitoisia ja mikä pahinta ovat tottumat-tomia poliittiseen ajatteluun. Keskeisenä syynä kansan alen-nustilaan hän näki lehtimieskunnan heikon tason. Puntila pyrki preppaamaan tulevia toimittajia muistamaan kansalliset ihan-teet yhdistettynä politiikan tuntemukseen.

Nykymediaa seuratessaan professori saattaisikin kiepsahdella haudassaan.

oPPiMEstAri EduskunnAssA

Puntila ei tyytynyt vain tutkimaan ja opettamaan poliittista historiaa, vaan hän halusi myös tehdä sitä itse. Hän liittyi yllättäen vuonna 1965 Sdp:hen ja pääsi läpi eduskuntaan seuraa-van vuoden vaaleissa. Puoluevalinta oli ilmeisen opportunisti-nen, sillä hän halusi hypätä 1960-luvun lopun vasemmistoaallon harjalle. Aiemmin Puntila oli mielletty selkeän porvarillisek-si, ja hän oli tarjonnut itseään muun muassa kokoomuksen pre-sidenttiehdokkaaksi Honka-liiton kaaduttua 1961.

Eduskunnassa Puntila jatkoi kasvatustehtäväänsä. Tiettävästi hän halusi pitää Sdp:n eduskuntaryhmässä säännöllisiä ”sit-sejä”, jossa kansanedustajille olisi opetettu suomalaisen parlamentarismin perusasioita. Jostain syystä vanhemmat de-

20

mariedustajat eivät innostuneet tästä. Hänen suosiotaan edus-kuntaryhmässä ei myöskään lisännyt hänen julkisesti esittämän-sä kritiikki poliitikkojen juomatavoista.

Puntila ei löytänyt vastakaikua myöskään nuoremman radikalisoi-tuvan poliitikkoporukan keskuudesta. Näille maisterisosialis-teille Puntila oli jonkinlainen reliikki vanhasta maailmasta.

Kaikesta huolimatta Puntila uskoi mahdollisuuksiinsa nousta kekkosen jälkeen tasavallan presidentiksi, mutta tämä tyssäsi Kekkosen ikuisuuteen jatkuneeseen presidenttikauteen sekä myös olemattomaan kansansuosioon.

Puntila ei siis päässyt Tamminiemeen vaan Majavatielle.

kAikki MurEnEE

Avasin Puntilan vinttikomeron salaperäisestä arkusta löytyvän paperikäärön. Se oli tapettia.

Arkussa ei ollut salaisia arkistoja. Se oli täynnä tapetti-rullia. Tapetit olivat kosteuden haurastuttamia ja murenivat käsiin. Ei niistä ollut edes sisustuselementiksi.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies.

21

Poliittinen historia Helsingissä ja Turussa

Teksti Kimmo Rentola Kuvat Mikko Virta

22 POLEEMI

Poliittinen historia Helsingissä ja Turussa

oliittista historiaa opiskellaan Suo-messa kahdessa yliopistossa, Helsingissä ja Turussa. Kun olen opiskellut, tutkinut ja opettanut Helsingissä, mutta päätynyt

professoriksi Turkuun, tulee joskus mietittyä kah-den oppiaineen eroja ja yhtäläisyyksiä.

Yhtäläisyys on toki vahvempaa, jos vertaa mi-hin tahansa muuhun oppiaineeseen, edes valtio-oppiin. Mutta erot ovat kiinnostavampia, niillä-hän identiteetti rakennetaan.

Oppiaineet perustettiin toisen maailmanso-dan jälkeen, kun oli kipeä tarve tietää ja selittää, miksi lähimenneisyydessä oli käynyt niin kuin kävi. ”Normaalissa” historiassa ei siihen aikaan saanut paneutua niin uusiin asioihin.

Pohja oli siis sama, mutta eroa tuli siitä, että Helsingissä poliittinen historia oli valtiotieteel-lisessä, kun taas Turussa aloitettiin humanis tien seurassa. Välit olivat viileät, professorit L. A. Puntila ja Juhani Paasivirta olivat elleivät ihan vihamie-hiä niin ei siitä paljon puuttunutkaan. Tuskin mi-kään on voinut pistää vakaumuksellista sosiaali-demokraattia Paasivirtaa niin vihaksi kuin se, että Puntila ikämiehenä änkesi SDP:hen ryhtyäkseen tasavallan presidentiksi. Siitä ei tullut mitään.

Nykyään vanhan liiton vastakohdat ovat lien-tyneet. Edeltäjäni Jorma Kalela lähensi laitoksia yhteisillä väitöskirjan tekijöiden seminaareilla (HISPO). Viime keväänä järjestettiin Turussa mo-

lempien oppiaineiden henkilökuntien ja opiskeli-joiden tapaaminen, jossa henki oli erinomainen. Ideoita suorastaan singahteli. Niistä parhaiten on edistynyt yhteisen vuosikirjan Ajankohdan kehit-täminen.

Opetuksessakin olisi halua yhteisiin hankkei-siin, sekä opettajilla että opiskelijoilla. Pääesteeksi on muodostunut nykyinen pakko ajatella kaikki rahassa. Missä kaksi tai kolme tieteenharjoittajaa kokoontuu, ei puhuta tutkimuksesta, vaan aina ra-hasta. Jos osaamme (ja saamme) vaihtaa opetusta päittäin, asiat varmasti menevät eteenpäin. Halua on.

Toki oppiaineissa ja tutkimuksessa yhä on ero-ja, joista suurin on se, että Turussa ei ole talous- ja sosiaalihistoriaa.

Toinen ero: näppituntumalla olettaisin, että lähiseudulta tulevien opiskelijoiden osuus on Tu-russa korkeampi kuin Helsingissä. Mutta sama ei päde valmistumisen jälkeen. Turusta työllistytään yhtä lailla ulkoministeriöön, mediaan, pääkau-punkiin. Brysseliin päätyneistä Turun poliittisen historian maistereista kokoaisi ainakin jalkapallo-joukkueen. Tuttu päätoimittaja sanoi, että hän ot-taa töihin mieluummin poliittisen historian kuin viestinnän lukijan. Vaikka jälkimmäisellä on teo-ria ja vähän tekniikkaa, ensin mainitulla on yleis-sivistystä, ja se on paljon tärkeämpää.

Kaupunkien mentaliteetissa on yhä suuri ero,

P

”Tuskin mikään on voinut pistää vakaumuksellista sosiaalidemokraattia Paasivirtaa niin vihaksi kuin se, että Puntila ikämiehenä änkesi SDP:hen ryhtyäkseen tasavallan presidentiksi.”

23POLEEMI

Notkolla oleva silta – Turkulainen erikoisuus nimeltä Myllysilta – on jo siirtynyt lopettamispäätöksineen Turun poliittiseen historiaan.

johon uuden lisän tuo se, että Turussa ainakin tuomiokirkon lähettyvillä kuulee päivittäin ruot-sia, kun taas Helsingin kaduilla venäjä on jo ylei-sempää. ”Terveisiä Itä-Suomeen”, sanovat turku-laiset, kun kiiruhdan Pendolinoon.

Luin äskettäin Alma Söderhjelmin muistel-mateoksen Åbo tur och retur (1938). Hänestä tuli Suomen ensimmäinen naisprofessori, kun rikas kauppaneuvoksetar lahjoitti yleisen historian pro-fessuurin Åbo Akademille ja määräsi saman tien, kuka siihen oli kutsuttava.

Söderhjelm oli Viipurista ja Helsingistä ja asu-nut pitkään Pariisissa ja Tukholmassa, eikä Turun-

kausi oikein onnistunut. Kysymys oli jämähtäneen kaupungin raskaasta, seisovasta ilmasta, joka esti sanomasta mitä ajatteli. Muuan kollega valitti jopa, ”ettei ole koskaan kuullut kenenkään sano-van Turussa rehellistä sanaa.”

Söderhjelm tiivistää: ”Åbo är underligt, det är en tom stad, stillastående, öde på något sätt. Vad jag menar uttryckes bäst med det finska ordet “outo”, det vill säga öde och långt från hemmet.” Ajatuksen tunnistaa yhä, vaikka nyky-Turku ei olekaan niin ”outo” kuin 1930-luvun pikkukau-punki.

”Turkulaiset eivät hyväksy muita kuin ne jotka ovat syntyneet Turussa”, Söderhjelm kirjoittaa, ja

24 POLEEMI

siinä on yhä perää. Se on läpiturkulaisen kollega-ni Timo Soikkasen salainen kipupiste: hän ei ole syntynyt Heidekenillä niin kuin moni luulee, vaan Helsingissä. Mennessään ensimmäiselle luokalle Turussa hän oli vielä niin tulokas että joutui kou-lun pihalla rinkiin. Tokalla hän jo töni uusia. Ny-kyään hän puhuu turkua virka-asioissakin. ”Mää vähä valhettelin dosentil…” Timon verkostot ovat oppiaineelle suuri etu: joka paikasta löytyy enti-nen koulukaveri, vanha klassikkolainen lunttari.

Helsingin poliittisessa historiassa ei ole mi-tään vastaavaa. Seppo Hentilä ja Tauno Saarela ovat laitokselle pesiytynyttä oululaisten camorraa, Pauli Kettunen puolestaan sutki savolainen ihan

sieltä mistä Juice Leskinen. Turkulaiseen tyyliin verkostoitunut on Helsingissä historian alalla lä-hinnä Matti Klinge, joka on kyllä pitänyt hajura-koa sekä poliittisen historian että Turun suuntaan.

Tässähän pääsi vasta alkuun. Pystyisikö täl-laisia kysymyksiä oikeasti tutkimaan? Poliittinen historia kaipaa kipeästi parempaa metodologista kykyä pureutua mentaliteetteihin, identiteettiin, kulttuuriin. Siihen suuntaan olemme menossa.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Turun yliopistossa.

25POLEEMI

”SINÄ OTAT

ULKOMINISTERIÖN!”

”SINÄ OTAT

ULKOMINISTERIÖN!”

Urho Kekkosen puhelinsoitto vei poliittisen historian professori Keijo Korhosen valtioneuvostoon.

Teksti Antti Korhonen & Elina Manninen Kuvat Otava & Yliopistomuseo

elsingin yliopiston valtiotieteel-liseen tiedekuntaan perustettiin poliittisen historian professuuri vuonna 1946. Reilun kuuden vuosi-

kymmenen aikana tehtävässä on palvellut useita ansioituneita viranhaltijoita. Vuonna 1974 tie-dekunta äänesti professoriksi filosofian tohtori Keijo Korhosen (s. 1934). Korhosen virkakausi professorina jäi kolmen vuoden mittaiseksi, mutta mielenkiintoisen siitä tekee se, että hänet valittiin kesken kautensa, vuonna 1976, ulkoasiainministe-riksi Martti Miettusen kolmanteen hallitukseen.

Poleemi otti selvää tästä ainutlaatuisesta tut-kija-toimija -asetelmasta, jonka Keijo Korhonen 1970-luvulla pääsi kokemaan. Korhonen toimii nykyisin kansainvälisen politiikan professorina

Tucsonissa, Arizonan yliopistossa.

Miten päädyitte poliittisen historian professoriksi Helsinkiin?

Minua ei miellyttänyt, että ulkoasiainhallinnossa joutuisin seuraavassa vaiheessa ulkokierteeseen eli suurlähettilääksi helpoille oloille johonkin kau-kaiseen, Suomen etujen kannalta vähämerkityksi-seen maahan. Halusin jotakin muuta.

Viran haltija Lauri Puntila kannusti hake-maan virkaa, samoin Turun yliopiston poliittisen historian professori Jaakko Paavolainen. Minul-la oli kaksi hyvää ja pätevää kilpahakijaa: Lauri Hyvämäki ja Hannu Soikkanen. Asiantuntija-lausunnot meistä kolmesta menivät täysin ristiin. Tiedekunta äänesti, ja voitin. Vastoin panettelu-

H

Tohtori Keijo Korhonen (1. vasemmalta) ja pääministeri Harri Holkeri (2. vasemmalta) tapaamassa yliopiston johtoa 18.1.1989. Edessä (selin kameraan) vararehtori Risto Ihamuotila, rehtori Päiviö Tommila ja kansleri Olli Lehto (pöydän päädyssä). Kuva Yliopistomuseo.

28POLEEMI

puheita ei Kekkonen missään vaiheessa puuttu-nut asiaan. Yliopiston kansleri Mikko Juva nimitti eniten tiedekunnassa ääniä saaneen eli minut.

Kuuluiko professorin työhönne tuolloin paljon hallinnollisia tehtäviä vai saitteko keskittyä tutkimustyöhön?

Kauhistuin hallinnollisten näennäistehtävien val-tavaa määrää. Tiedekunnan piti ottaa kantaa mitä mitättömimpiin asioihin, ja sen se tekikin, kalliisti koulutettujen tiedemiesten aikaa haaskaten. Yli-opiston byrokratia oli pahempi kuin ulkoministe-riön, mikä on paljon sanottu.

Pitikö ulkopoliittiset realiteetit ottaa huomi-oon ollessanne tutkijana 1970-luvulla?

Kantaa otin tietojeni, arvostelukykyni ja oman-tuntoni mukaan, en tarkoituksenmukaisuus- tai sopivuusperusteilla. Näin ärsytin sekä neukkuja että sosialidemokraattisen puolueen nuorta va-semmistosiipeä, kuten Paavo Lipposta et consor-tes.

Esimerkin kertoakseni: Opetusministeriö pyy-si minua ottamaan hyppysiini kuuman perunan eli vastaamaan professorina ”viran puolesta” niin sanottuun kiistakysymykseen, oliko Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa 23. 8. 1939 todella salainen pykälä, jolla Hitlerin Saksa jätti myös

Suomen Neuvostoliiton etupiirin ja Stalinin va-paasti hoideltavaksi. Vastasin, että kyllä oli, se on vankasti dokumentoitu asia. Vastaus herätti noissa oloissa tyrmistystä ja jäi kyllä asiakirjakansiooni Tehtaankadulla ynnä SNTL:ää nuoleskelevien va-semmistoradikaalien hampaankoloon.

Koitteko menevänne hallitukseen jonkin-laisessa roolissa (esim. professori, Kekkosen luotettu mies)?

En pyrkinyt ulkoministeriksi, kuten en muihin-kaan tehtäviin. Presidentti minut siihen pyysi. Hän varmaan luotti minuun omana miehenään; oli ajatellut minua – tietämättäni - ulkoministerik-si jo edelliseen hallitukseen. Kekkonen soitti työ-huoneeseeni yliopistolla ja yksinkertaisesti sanoi: ”Sinä otat Ulkoministeriön”. Vastasin: ” Totta kai jos niin haluat, Herra Presidentti.”

Kuinka rajalliseksi koitte toimintakenttänne ulkoministerinä?

Minulla oli vain yksi rajaus ja yksi johtotähti: Suo-men etu. Muita rajoja ei ollut.

Oliko teillä työnjakoa ulkopoliittisissa asioissa presidentti Kekkosen kanssa?

Olin ulkoministerinä UKK:n käskyläinen, erään-lainen ”varttunut sihteeri”. Minulla ei voinut olla

”Näin ärsytin sekä neukkuja että sosialidemo-kraattisen puolueen nuorta vasemmistosiipeä, kuten Paavo Lipposta et consortes.”

29POLEEMI

ministerinä muuta kuin Kekkosen linja. Päämi-nisteri Martti Miettunen, kunnon mies, oli ulko-suhteista ulkona ja hyväksyi tilanteen.

Koitteko yhteisen kainuulaisen taustan edesauttavaksi tekijäksi suhteessanne presi-dentti Kekkoseen?

Ei se asioiden hoitoon vaikuttanut. UKK kyllä joskus viittasi kainuulaisuuteeni hyväntahtoisesti naljaillen, kuten tapansa oli.

On todettu, että "ulkopolitiikka on mahdol-lisuuksien huomioonottamista ja taitamista. Se on taidetta, ei tiedettä". Voisitteko hieman avata tätä näkökantaa?

Ulkopolitiikka on mahdollisuuksien taitamista, tilaisuuksien hyödyntämistä oman maan eduksi. Perin tärkeää on toimijoiden ”viisaus”: kokemuk-set, tiedot, koulutus, luonteenominaisuudet. Vie-lä tärkeämpiä ovat valtiointressit, sellaisina kuin kulloinkin vallassa oleva hallitus ne määrittelee. Diplomaatti on kynä, jolla on korvat… Right or wrong, my country!

Ensisijaista on tuntea vastapuoli perin pohjin ja kyetä asettumaan hänen asemaansa. Vain siten voi määritellä pelivaran itselleen. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta henkilökemialle naureske-len – kysymys ei ole henkilöistä vaan valtioiden

reaalieduista. Kärsivällisyys ja sitkeys ovat keskei-siä hyveitä ulkopolitiikan harjoittajalle. Suomen edustajan on oltava ”ponteva”; opetti suurlähet-tiläs Ralph Enckell minua. Oman, pienenkään, maan etuja ei tule hävetä, vaan niitä on häikäile-mättä ajettava ja puolustettava. On muistettava, että myös ison maan edustajat ovat tavallisia pul-liaisia – ihmisiä kaikkine rajoituksineen ja heik-kouksineen. Mutta hybristä ja ylimielisyyttä on vältettävä. Neuvottelukumppania ärsyttämällä ei edistä oman maansa asiaa.

Ihminen on territoriaalinen eläin, ihmisyh-teisö – valtio – samaten. Ajan, paikan ja toimin-nan yhteys ratkaisee, ei globalismi. Naapurit ovat tärkeimpiä. Niitä ei voi valita eikä vaihtaa. Niinpä Suomen ulkoministerin ehdoton pätevyysvaa-timus on, että hän tuntee hyvin Suomen kaikki naapurimaat ja erinomaisen hyvin maamme tär-keimmän naapurin. Suomen ulkoministerin tulee tuntea erinomaisesti Venäjän kulttuuri, historia, elämäntavat, katsomukset ja nykypolitiikka, sekä osata ainakin kohtuullisesti venäjän kieltä (neu-votteluissa pitää puhua tulkin kautta, niin tekevät venäläisetkin). Suomen nykyinen ns. ulkoministe-ri ei ole tehtäväänsä pätevä – tiedän että häntä ei itänaapurissa oteta edes vakavasti. Toisaalta: hai-tanneeko tuo, koska itsenäisyydestään luopuneel-la Suomella ei enää ole ulkopolitiikkaa, pelkästään

”On muistettava, että myös ison maan edustajat ovat tavallisia pulliaisia – ihmisiä kaikkine rajoituksineen ja heikkouksineen. ”

Keijo Korhonen (oik.) ottaa vastaan kirjalahjoituksen Poliittisen historian laitokselle Saksan liittotasavallasta lähettiläs tri Klaus Simonilta vuonna 1975. Kuva Yliopistomuseo.

31POLEEMI

näennäistä ulkopolitiikkaa.

Ehdittekö ministerinä ollessanne perehty-mään agendalla oleviin asioihin perusteelli-sesti ja toisaalta kuinka paljon täytyi toimia virkamiesten suullisen tiedon varassa?

Minua auttoi kahdeksan vuotta ministeriössä työskennelleen virkamiehen kokemus ja kollego-jen sekä järjestelmän tuntemus. Luotin esitteli-jöiden ammattitaitoon, jos luotin heihin ihmisi-nä. Olin joskus liian hyväuskoinen, tein virheitä. Oman arvostelukykyni varassa jouduin kuitenkin toimimaan, jos tosi kova paikka tuli. Minua tuki suora, aina avoin kanava Tasavallan presidenttiin. Olin häneen yhteydessä lähes päivittäin. Yritin säästää UKK:ta pikkuasioilta ja tein tässäkin mon-ta virhettä.

Hoiditteko poliittisen historian professuuria myös ulkoministeriaikananne?

En hoitanut. Jätin professuurin ystäväni Lauri Hy-vämäen päteviin käsiin.

Kiinnitettiinkö kaksoisrooliinne huomiota esimerkiksi hallitustovereiden keskuudessa tai tiedotusvälineissä?

Ei.

Millaisen identiteetin pohjalta toimitte teh-tävissänne ministerinä ja professorina?

Minulla on aina ollut tervettä itsetuntoa. Tiedän selviäväni erilaisista tehtävistä. Toimin siis Keijo Korhosena periaatteella ”jos en kelpaa, pankoot pois”.

Turvauduitteko tutkimukselliseen tausta-tietoon ollessanne mukana politiikassa?

Mitä on ”tutkimuksellinen taustatieto”? Jos tarkoi-tetaan tietoja asioista, historiasta, kulttuurista, eri maiden ongelmista – tottahan toki! Jos tarkoite-taan ”yleispäteviä” teorioita, vastaus on EI.

Millaista oli jäsentää ja hahmottaa teoreettisesti poliittista maailmaa tutkijana ja samalla toimia siinä?

Kun olen ollut sekä ruumiita pesemässä että nii-tä tekemässä, vastaan Goethen sanoilla: ”Grau, lieber Freund, ist alle Theorie – Grün ist nur der ewige Baum des Lebens” [”Kaikenlainen teoria on harmaata, rakas ystävä – vihreää on vain elämän ikuinen puu”]. – Voi miten kaukana siisti ja sel-keä teoria onkaan politiikan elävästä kaaoksesta! Israelin ulkoministeri Abba Eban totesi kerran YK:ssa: ”En ole vielä koskaan tavannut kirurgian professoria, joka ei olisi koskaan tehnyt leikkausta. Mutta olen tavannut montakin kansainvälisen po-

”Suomen nykyinen ns. ulkoministeri ei ole tehtäväänsä pätevä – tiedän että häntä ei itänaapurissa oteta edes vakavasti.”

32 POLEEMI

litiikan professoria, joka ei koskaan ole ollut mu-kana edes sopimusneuvotteluissa.”

Jouduitteko toimijuuden myötä miettimään myöhemmin uudelleen tutkijan objektiivi-suuskäsityksiä?

Historiantutkija rakentaa kuvan menneisyydes-tä omalta henkiseltä arvopohjaltaan. Sitä ei voi välttää. Sitäkin tärkeämpää on olla nöyrä faktojen edessä. Meillä voi olla monenlaisia mielipiteitä, tulkintoja, valintoja ja prioriteetteja, mutta meillä ei voi olla monenlaisia tosiasioita.

1970-luvun alun historiakeskustelussa vaa-dittiin ns. ensimmäisen historian vastapainoksi toista historiaa, joka etsisi pysyviä säännönmukaisuuksia ja tuottaisi siten päätöksentekoon sovelluttavaa tietoa. Miten professorina suhtauduitte päätöksentekoa palvelevaan historiantutki-mukseen?

Historiantutkimus palvelee päätöksentekoa laa-jentamalla päätöksentekijöiden näkemystä, lisää-mällä viisautta ja kehittämällä arvostelukykyä. Suuret poliittiset johtajat, esimerkiksi Paasikivi ja Kekkonen, ovat aina olleet ahneita historian luki-joita. Mutta päätöksentekoa ohjaavia yleisiä sään-töjä ei tutkija kykene esittämään. Tuo 1970-luvun

alun metodologiakeskustelu oli enimmäkseen täyttä roskaa – amerikkalaista tartuntaa. Yritet-tiin löytää ”objektiivisia” mittoja historian tapah-tumille jotta historia tehtäisiin empiiristen luon-nontieteiden ja mm. sosiologian mallin mukaan ”tieteellisemmäksi”. Humpuukia! Taustalla oli his-toriantutkijoiden huono itsetunto. Ihmisen mieli ja yhteiskuntien toiminta ovat liian mutkikkaita ja sofistikoituneita pantavaksi ennustaviin tai kvan-titatiivisiin kaavoihin.

Muistakaamme myös, että historian jumalatar Kronos oli muuan runottarista. Historiaa ymmär-rämme lähteiden kontrolloimalla eläytymisellä; eläytyminen nousee tutkijan psyykestä. Histori-antutkimus on jatkuvaa keskustelua. Avoin kes-kustelu ja kriittinen suhtautuminen kollegojen ja suuren yleisön puolelta on ehdottoman välttämä-töntä. Lukekaa historiaa ”receptively and simulta-neously resistantly” – vastaanottavaisina ja samal-la vastaan hangoitellen.

”Tuo 1970-luvun alun metodologiakeskustelu oli enimmäkseen täyttä roskaa - amerikkalaista tartuntaa.”

33POLEEMI

oPiskelijan lukuVinkki

Teemu Perhiö

Brittiläinen filosofi, ma-temaatikko ja loogikko Bertrand Russell tuskastuu siihen, ettei kaikkea kye-

tä todistamaan. Hän haluaa löytää totuuden, loogisen perustan kai-kelle matematiikalle ja sitä kautta kaikelle tieteelle. Apostolos Doxi-adisin ja Christos Papadimitrioun käsikirjoittama sarjakuvaromaani Logicomix – nerouden ja hulluuden rajoilla (Avain 2010) kertoo Russellin logiikkapainotteisen elämäntarinan syntymävuodesta 1872 toisen maail-mansodan alkuhetkille asti.

Historiallisen romaanin odottai-si olevan tosiasiallisesti tarkka, mutta Logicomix jää tästä tavoitteesta hie-man. Suuressa skaalassa kaikki on kohdallaan, mutta monet henkilöi-den keskinäisistä kohtaamisista ovat kuvitteellisia. Esimerkiksi erään an-tamansa puheen jälkeen Russell käy tapaamassa Gottlob Fregeä, joka oli todellisuudessa ehtinyt kuolla jo kuu-si vuotta aiemmin. Tekijät ovat itse perustelleet näitä kohtauksia tarinan sujuvuuden kannalta, enkä näe syytä vastustaa, sillä se on kieltämättä ker-rottu mainiosti. Matematiikan löydöt ja päättelyt tuntuvat dramaattisilta

juonenkäänteiltä, ja huippuhetki-nään teos on kuin jännitysromaani. Voisipa samaa sanoa lukion matema-tiikan kirjoista.

Alecos Papadatosin notkea ja realistinen piirrostyyli ei tuota petty-mystä: reilut kolmesataa sivua pitkän tarinan piirrokset ja väritys luovat elävän kuvan 1800- ja 1900-lukujen Isosta-Britanniasta ja Euroopasta. Hyvän rytmityksen ansiosta teos sol-juu eteenpäin sulavasti, ja asiapitoi-suus takaa mielenkiinnon riittämisen loppuun asti. Viihteellinen sarjakuva ja ajatuksia herättävä tarina on har-voin yhdistetty yhtä taidokkaasti.

Sarjakuvaromaanille epätyy-pillisesti Logicomix rikkoo monesti neljännen seinän. Kun Russell tove-reineen innostuu käsittelemään jo-tain hankalampaa teoriaa tai ajatusta, rinnakkaistarinassa sarjakuvan teki-jät selittävät ja täydentävät teorioita toisilleen. Tästä huolimatta teos ei ole mikään logiikan opas vasta-alkajille, vaikka käytännössä sitä voi siinäkin tarkoituksessa lukea. Jos Russellin paradoksi tai Gödelin epätäydelli-syyslause eivät soita kelloja, tästä on hyvä aloittaa.

34 POLEEMI

Kun rumien ihmisten – Perussuomalaisten – ilmentäessä kannatuksellaan suurten ikäluokkien kuolonkoreita, kasvaa uuden populistioikeiston vesa Kokoomuksen vaalivien tam-menlehvien alla. Koti, uskonto ja isänmaa ovat kuitenkin au-tuaan tietämättömiä, että se vesa on ihan eri puusta veistetty. Se on pajua, taipuu paineessa ja huomaamattomasti levittäytyy kaikkialle. Nämä tyypit eivät tammenlehviä olisi ikinä isän-maaltaan ansainneet.

Heille oikeistolaisuus on pukukoodi. Koulussa he kantoivat mustia Leviksiä ja lenkkareita, eivät loistaneet joukkuelajeissa ja puhuivat ensimmäisen kerran tytölle kännissä fuksibileissä. He ovat löytäneet liberaalista oikeistosta pelastuksen. Tyylin, jotka hyväksyvät paitsi saman porukan muut ex-raukat myös siihen seuraan eksyneet naiset.

”Siistit” vaatteet ovat yhtäkkiä muodikkaat, sillä nyt ne kerto-vat itsestään huolehtivasta individuumista, joka älykkyydellään on ansainnut (tulevan) asemansa ja varansa. Uusi oikeistolai-suus tarjoaa myöhään ”aktivoituneille” miehille mahdollisuu-den hyväksyttävyyteen. Yhdessä he luovat suuren kateuden pohjalle rakennetun yhteisön, jonka alitajuntaisen vihan kohde ovat aikuisiän epäonnistuneet teini-iän sosiaaliset menestyjät.

Näin on oikeistolaisuuden suoraselkäisyyden, individualis-min ja rehellisen omatoimisuuden sosiaalinen aspekti kaapattu pakotieksi nörteille, nössöille, pelokkaille ja hyljeksityille. On tapahtunut yksityisen sfäärin perinteisten oikeistolaisten arvo-jen päälaelleen kääntyminen.

Iso kasa loukattuja lyö hynttyyt yhteen jaetun halveksinnan, koston ja sosiaalisten arpien merkeissä. Ääneen lausumaton oletus on aikuisiän raaka sosiaalinen vastuuttomuus kostonai-ruena. Näin aiempi yksityisen sfäärin raakuus siirtyy julkiseen. Lauma uuden itsetunnon löytäneitä nörttejä huutaa kuorossa taloudellisen ja yhteiskunnallisen vapauden puolesta, kun van-han kollektiivisen Suomen massat löytävät vain yhden rehelli-sesti ruman ja lihavan poliitikon, johon samaistua.

Paasikivi, Ehrnrooth ja Kekkonen pyörähtävät haudoissa.

Oikeistolaisuus pukukoodina

Teksti Oikeistokriittinen

35POLEEMI

rauhan- politiikkaan

un Paasikivi alkoi luoda linjaansa sodan jälkeen, maailman väkiluku oli alle kol-

manneksen nykyisestä eli silloin 2,3 miljardia ihmistä. Kun Urho Kekkonen julkisti siteeratun ulkopoliittisen testamenttinsa 30 vuotta sitten vielä kylmän sodan hal-litsemassa maailmassa, väkiluku oli tuosta jo kaksinkertaistunut noin 4,6 miljardiin. Tänään se on 7 miljardia ja nousee johonkin 9–10 miljardiin ennen kuin kasvu tasaantuu.

Väestön seitsenkertaistuminen 200 vuodessa muuttaa peruuttamat-tomalla tavalla ihmisen ja luonnon

suhdetta, luonnonvarojen käyttöä sekä ihmisyhteisöjen keskinäisiä suhteita. Yli 350 vuotta vanha suve-reeneihin hallitsijoihin ja sittemmin suvereeneihin valtioihin perustuva westfalenilainen maailmanjärjestys ja siihen liittynyt voimapolitiikka ei enää toimi, vaikka se YK:sta alkaen on edelleenkin muodollisesti kan-sainvälisen yhteistyön perustana. Globalisaatio tarkoittaa keskinäisen riippuvuuden kasvua hyvässä ja pa-hassa. Yksikään maa ei voi kuvitel-la eristäytyvänsä tästä kehityksestä, jonka inhimillistä turvallisuutta uh-kaavia haasteita ei voi kestävästi rat-kaista yksipuolisella, eikä välttämättä

minkäänlaisella, aseiden käytöllä. Koska vanhaan maailmaan liittyneet ajatustottumukset ja historian paino-lasti eivät hetkessä haihdu, on tieten-kin edelleen otettava huomioon se mahdollisuus, että tätä kuitenkin yri-tetään. Perinteiseen voimapolitiik-kaan liittyvät patoamisen ja vastavoi-man keinot eivät kuitenkaan kestävää rauhaa rakenna.

Kestävän rauhan rakentaminen alkaa sen tunnistamisesta, että rauha, kehitys, demokratia ja ihmisoikeudet ovat keskinäisessä riippuvuussuh-teessa, ja että ne voidaan kestävästi säilyttää vain samanaikaisesti. Ollak-seen uskottavaa ja toimivaa suoma-

Teksti Erkki Tuomioja

Kuvat Mikko Virta

K

”Suomen ulkopolitiikan perustehtävä on kansakunnan olemassaolon ja Suomen geopoliittista ympäristöä hallitsevien suurvaltaetujen yhteensovittaminen.”

- Urho Kekkonen, Tamminiemi, 1980.

Johdonmukaiseen

36 POLEEMI

Kuvat Mikko Virta

laisen rauhanpolitiikan täytyy siksi olla kaikissa suhteissa kattavaa ja näkemyksellistä. Tämän voi ymmär-tää niinkin, että hyssyttelyn aika on ohitse, mutta en kuitenkaan tarkoita sitä, että Suomen joka asiassa voisi tai pitäisi olla suunnannäyttäjänä, eikä ainakaan suuna ja päänä. Tarkoitan paremminkin sitä, että Suomen po-litiikan ja esiintymisen on oltava joh-donmukaista ja kokonaisvaltaista.

Johdonmukaisuus tarkoittaa muun muassa sitä, että emme voi olla uskottavia rauhan puolesta toi-mijoita ja konfliktien ratkaisijoita, jollemme toimi myös konfliktien en-naltaehkäisemiseksi ja niiden syiden purkamiseksi. Rauhan rakentamisen asialistalle kuuluvat myös demokra-tia ja ihmisoikeudet sekä köyhyyden poistaminen ja kehityksen tuke-minen. Kestävä kehitys puolestaan edellyttää sitä tukevaa kauppa- ja kansainvälistä ympäristöpolitiikkaa, eivätkä mitkään toimet näilläkään aloilla ole kestäviä, ellei ilmastomuu-tosta saada pysäytettyä.

Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että emme voi tinkiä emmekä viivytellä kehitysyhteistyö-velvoitteiden täyttämisessä ja niiden laadunvalvonnassa. Johdonmukai-suus tarkoittaa myös ihmisoikeus- ja demokratiakysymysten pitämistä esillä ei vain Iranin, Kiinan tai Zim-babwen osalta, vaan myös yhtä lailla Saudi-Arabian, palestiinalaisaluei-den samoin kuin Euroopan unionin romanien kohtelun suhteen.

Ei ole syytä vaieta Venäjän oikeus-valtion puutteista tai voimapoliitti-sista otteista, mutta on oltava tarvit-taessa valmis esittämään kritiikkiä myös amerikkalaisen oikeusval-tion puutteista ja aseiden käytöstä. Näin varsinkin huomioiden sen, että jälkimmäisen toimilla maail-man ainoana supervaltana on sitä-kin kauaskantoisempia maailman

l a a j u i s i a seurauksia. Mutta kri-tiikin on kaikissa t ap au k-sissa ol-tava asi-allista ja rakentavaa t a v o i t t e e -naan kritikoi-dun valtion vah-vempi liittäminen yhteisiin arvoihin ja velvoitteisiin perustuvaan monenkeskiseen yhteistyö-hön. On myös päästävä sellaisesta piintymästä, että USA:n arvostelemi-nen olisi aina jotenkin tuomittavaa antiamerikkalaisuutta. Päinvastoin se, että Yhdysvaltoja ja Eurooppaa on yhdistänyt vahva demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kunnioitta-misen arvopohja, on syy siihen, että puuttuminen vähäisiinkin sen mu-rentumiseen johtaviin ilmentymiin on tärkeätä.

Yhdysvallat onkin Obaman hal-linnon aikana ottanut selviä askeleita monenkeskisen yhteistyön suuntaan ja osoittanut ymmärtävänsä voima-politiikan rajat. Samoin Yhdysvallat haluaa osallistua myös ilmastomuu-toksen pysäyttämiseen, vaikka tu-lokset vielä ovatkin laihoja. Bushin kauden pahimmista ylilyönneistä - kuten pyrkimyksestä kidutuksen lail-listamiseen - on irtisanouduttu, mut-ta Guantanamoa ei ole vielä saatu suljetuksi. Myös Obaman perinnöksi saamat miehitys Irakissa ja sota Af-ganistanissa jatkuvat.

Valtaosa eurooppalaisista maista piti Yhdysvaltain ilman YK:n turval-lisuusneuvoston valtuutusta tehtyä hyökkäystä Irakiin laittomana ja pe-rusteettomana, mutta on sittemmin mennyt mukaan auttamaan kaikkien tehtyjen virheiden korjaamisessa ja maan auttamiseksi normaalin kehi-

t y k -s e n tielle. Af-ganistanissa taas Taleban-hallin-non kaatami-nen ja Al-Qai-dan tukikohdan hävittäminen sai YK:n turvaneuvoston ja eurooppalais-ten yksimielisen tuen. Jatko ei kui-tenkaan ole sujunut toivotulla tavalla ja yhä useampi Yhdysvaltain liitto-lainen on jo vetäytymässä Afganista-nissa. Obama ja hänen ulkopolitiik-kansa pyrkimykset nauttivat edelleen suurta kannatusta Euroopassa ja muualla Yhdysvaltojen ulkopuolella, mutta itse Yhdysvalloissa Obaman ja demokraattien suosio horjuu. Syynä on enemmän sisä- kuin ulkopolitiik-ka, mutta jos se johtaa republikaa-nien valtaan paluuseen seuraavissa presidentinvaaleissa, välillä jo supis-tunut transatlanttinen kuilu voi jäl-leen revähtää.

37POLEEMI

YK:ta tuettava

Suomella on vahva intressi edistää ja vahvistaa monenkeskistä yhteis-työtä mahdollisimman laajalla poh-jalla, mikä tarkoittaa ennen kaikkea YK-järjestelmän ja sen vaatimien reformien tukemista. Tämä ei ole ristiriidassa alueellisen yhteistyön vahvistamisen kanssa, mutta tarkoit-taa sitä, että esimerkiksi EU:n tur-vallisuusstrategian kehittämisessä on huolehdittava siitä, ettei se suoraan tai epäsuorasti tue YK:n heikkona pi-tämistä. Turvaneuvoston uudistami-nen edesauttaisi YK:n vahvistamista, eikä sen ajamisesta tule luopua.

Suomi ei ole koskaan itse julistau-tunut rauhanturvaamisen suurval-laksi, mutta pienenä sellaisena meitä on kuitenkin pidetty sen vuoksi, että Suomi on väkilukuunsa nähden luo-vuttanut enemmän sotilashenkilöi-tä YK:n rauhanturvaamistehtäviin kuin mikään muu valtio maailmassa.

Tätä määrääkin oleellisempi asia on, että suomalaisten rauhanturvaajien osaaminen on ollut erittäin arvos-tettua. Yhtenä syynä tähän ammat-tiarmeijoihin verrattuna korkeaan osaamiseen pidän sitä, että meillä 90 prosenttia rauhanturvaajista on reserviläisiä, joiden erilainen sivii-liosaaminen pyritään myös ottamaan täysmääräisestä operaatioissa käyt-töön. Se voi jopa enemmän kuin itse maanpuolustuksen järjestämiseen liittyvät syyt edelleen perustella ase-velvollisuusarmeijan säilyttämistä.

Suomi on ollut aktiivinen ja osaava myös siviilikriisinhallintaval-miuksien kehittämisessä sekä omien resurssien että kansainvälisen yhteis-työn kehittämiseksi. Globalisoitu-neessa maailmassa kriisinhallintaan osallistuminen on eteenpäin työn-nettyä puolustusta sellaisia turvalli-suusuhkia vastaan, joihin perintei-nen aseellinen maanpuolustus omilla rajoilla on voimatonta.

Kaiken kaikkiaan Suomen re-surssien ja osaamisen laajentaminen on ollut paikallaan ja sitä tulee jatkaa. Siihen liittyy myös suomalaisten val-mius osallistua tarvittaessa aikaisem-paa vaativampiin ja myös suurempia riskejä sisältäviin kriisinhallintaope-raatioihin. Kuitenkin kaikkea emme voi tehdä yhtä hyvin ja yhtä laajalla panostuksella. On myös priorisoita-va ja keskityttävä sellaisiin tehtäviin, joissa osaamisestamme ja panostuk-sestamme on mahdollisimman suuri hyöty.

Siksi on kysyttävä, ovatko Suo-men rajalliset resurssit sen enempää täydessä kuin optimaalisessa käytössä tänään, kun kriisinhallintatehtävissä on 458 sotilasta ja siviilikriisinhal-linnassa 155. Tällaiset määrät eivät riitä pitämään meitä minkäänlaisessa kriisinhallinnan suurvaltakategorias-sa. Vielä suurempi epätasapaino on siinä, että sotilaista yli 90 prosenttia on kahdessa Nato-johtoisessa ope-

Suomi ei ole koskaan itse julistautunut rauhanturvaa-

misen suurvallaksi.””

raatiossa Kosovossa ja Afganistanissa – kun taas YK-tehtävissä vain muuta-ma kymmenen.

Ongelma on YK-tehtävien alas-ajossa, ei sinänsä osallistumisessa YK:n mandatoimiin Nato-johtoisiin tehtäviin eikä myöskään tapauskoh-taisesti oman harkintavaltamme säi-lyttävässä kriisinhallintayhteistyössä Naton kanssa. Se, että emme ole nä-kyvämmin mukana EU-operaatiois-sa, ei taas ole meidän vikamme vaan seurausta siitä, että kynnys nopean toiminnan kriisinhallintajoukkojen käyttöön on EU:n päätöksenteossa kenties liiankin korkea.

Suomi Afganistanissa

Olosuhteet ja edellytykset, joiden vallitessa Suomi alun perin päätti lä-hettää rauhanturvaajia Afganistanin ISAF-operaatioon, ovat täydellisesti muuttuneet. Kuten muutkaan eu-rooppalaiset, emme Suomessa kos-kaan yhtyneet retoriikkaan sodasta

terrorismia vastaan, joka heijasti va-kavaa virhearviota sekä terrorismin luonteesta että siitä, miten sitä tehok-kaimmin voidaan torjua. Kalliiden virheiden jälkeen asia on alettu ym-märtää laajemminkin.

Al-Qaidan tukikohdan elimi-nointi talebanien hallitsemasta Afga-nistanista oli tarpeen ja perusteltua. Talebanien karkotuksen jälkeen ISAF perustettiin alun perin hoitamaan rauhanturvatehtäviä Kabulin ympä-ristössä. Sittemmin ISAF on siirtynyt Naton yhtenäisen operaation komen-toon ja laajentunut koko maahan.

Suomelle Afganistan-operaatioon osallistumisessa ei ole koskaan ollut kyse Nato-solidaarisuudesta. Mant-ra, jonka mukaan Natolla ei ole varaa hävitä Afganistanissa, on vaarallinen kaikille, niin Natolle kuin Afganista-nille. Kansallinen arvovalta ja kasvo-jen menetyksen pelko perusteina so-tilaallisen voimankäytön jatkamiselle ovat aina torjuttavia, eivätkä ne para-

ne, jos kansallinen arvovalta muute-taan liittokunnan arvovallaksi.

Päätöstä ISAF:iin mukaan me-nosta olisi tuskin Suomessa tehty, jos sen olisi silloin tiedetty johtavan siihen, että tänään olemme mukana sisällissodan kaltaisessa operaatiossa, jossa vastapuoli kyllä täyttää kaikki demonisoitavan vihollisen piirteet, mutta jossa huumekorruptioon ja massiiviseen vaalivilppiin syyllisty-nyt tuettava osapuoli ei juuri luotet-tavampaa vaikutusta jätä. Tietenkin vanhan Talebanin paluu valtaan merkitsisi ehkä huumekauppaa lu-kuun ottamatta nykyistä huonompaa tilannetta, mutta olisiko jonkinlainen sodan ja summittaisen tappamisen lopettava neuvotteluratkaisu kuiten-kin nykytilaa parempi?

Afganistanissa jatkamisen ky-seenalaistaminen ei johdu operaa-tion riskeistä ja tappioiden mahdol-lisuudesta. Niitä ei pidä vähätellä, mutta ei myöskään pelätä niin kauan, kuin voimme olla varmoja siitä, että

Brittiläisiä rauhanturvaajia Afganistanissa toukokuussa 2008. Kuva ISAF Public Affairs.

39POLEEMI

suomalaisosallistuminen todella edesauttaa vakautta ja rauhaa, de-mokratiaa ja ihmisoikeuksia, sekä huumevapaan oikeusvaltion rakenta-mista. Tämä on pakko tänään asettaa kyseenalaiseksi. Tätä pohdittaessa on myös kysyttävä, tulisivatko suo-malaisten osaaminen ja resurssit pa-rempaan käyttöön joillain maailman monilla muilla kriisialueilla, joilla on jatkuvaa pulaa osaavista kriisinhal-lintajoukoista.

Jos päädymme siihen, että vastaus ei puolla sotilasoperaatioon osallis-tumisen jatkamista, se ei tietenkään tarkoita Afganistanin hylkäämistä. Se edellyttää meiltä siviilikriisinhal-linnan ja kehitysyhteistyön jatkamis-ta ja tehostamista maassa niin kauan kun voimme arvioida sen tuottavan edes rajoitettuja tuloksia ja humani-taarisen hädän helpottamista.

Kansainvälisen yhteisön tulisi pystyä päättämään Afganistan-ope-raation toimintalinjoista ja tulevai-suudesta YK:ssa. Asiaa onkin toki käsitelty monilla kansainvälisillä foo-rumeilla. Viime kädessä se ei kuiten-kaan ratkea YK:n turvaneuvostossa eikä edes Pohjois-Atlantin neuvos-tossa, vaan jossain Valkoisen talon ja Pentagonin välillä. Tämä tarkoittaa,

että myös muilla valtiolla on oikeus ja velvollisuus tehdä omat päätöksen-sä itse näistä konsultaatioprosesseista riippumatta.

Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen ei Afganistaniin menijöitä ennen vuotta 2001 ollut. Naapurit ja kaukaisemmat maat jatkoivat kui-tenkin konfliktin osapuolten aseista-mista ja rahoittamista, ei välttämättä siksi että tukivat minkään osapuolen ideologiaa, vaan siksi että näin teh-tiin toista osapuolta tukevien asema hankalaksi. Nyt Afganistaniin on menty sitäkin suuremmalla joukol-la, mutta vaikka ottaisimme täysin todesta kaikki kiitosta ansaitsevat perustelut interventiolle, on kuiten-kin muistettava, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla.

Pohjoismailla on ollut taipumus esiintyä moraalisina suurvaltoina, mutta puheita pidemmälle meneviin interventioihin eivät rahkeemme rii-tä. Hyvä näin, sillä ihmisoikeuksia ja demokratiaa korostavat arvomme ei-vät ole miekkalähetyksellä levitettä-viä asioita. Diktatuurit voidaan kaa-taa sotilaallisella väliintulolla, mutta ei ole mitään takeita siitä, että jatkuva miehitys ja osallistuminen sisällisso-

tiin tuottavat pysyvää vapautta ja kes-tävää demokratiaa.

Arvojen ja ihmisoikeuksien kun-nioittamiseen sitoutumisen tulee olla selkeätä, mutta vähemmänkin julistuksellinen diplomatia ja mo-nenkeskiseen yhteistyöhön osal-listuminen on tärkeätä ja Suomel-le sopiva tapa vaikuttaa. On myös todettava, että kun Suomessa nyt esiintyy näyttävää halua julistautua rauhanvälityksen suurvallaksi, yrite-tään nousta latvasta puuhun. Tällai-nen edellyttää muutakin kuin vain oman julistuksen. Sellainen maine täytyy ensin ansaita, eikä sitä saa-vuteta, ellemme lisäksi ole paljon nykyistäkin aktiivisemmin valmiita eri tavoin panostamaan kehitysyh-teistyöhön, kriisinhallintavalmiuk-siin ja erilaisten rauhanprosessien tukemiseen. Hyvät ja osaavat diplo-maatit ja välittäjät tarvitsevat myös sellaista tukea ja panostusta, josta pitää olla valmis myös maksamaan.

Kirjoittaja on poliittisen historian dosentti, kansanedustaja ja entinen ulkoministeri.

Olosuhteet ja edellytykset, joi-den vallitessa Suomi alun perin päätti lähettää rauhanturvaajia Afganistanin ISAF-operaatioon, ovat täydellisesti muuttuneet.”

”

tohtorin lukuVinkki

Ilona Kemppainen

Akateemisen maailman piirteisiin kuuluvat jat-kuva kiire ja siitä johtuva riittämättömyyden tun-

ne. Opiskelijaelämä on sikäli hyvin järjestynyttä, että luettavat kirjat on ilmoitettu tutkintovaatimuksissa. Opettajaelämä on sikäli epäjärjestyk-sessä, että jossain välissä pitäisi ehtiä lukea milloin mikäkin ”viimeinen huuto” – vai voisiko aikansa käyttää muutenkin?

Pierre Bayard antaa kirjassaan Miten puhua kirjoista joita ei ole lu-kenut (Atena Kustannus 2008) erin-omaisia vinkkejä siihen, kuinka an-taa vaikutelma teoksen lukemisesta joko perehtymättä siihen kunnolla tai näkemättä edes kantta. Bayard perustelee ajatuksiaan sujuvasti sillä, että kirja on kuitenkin aina eri asia jokaiselle lukijalle, eikä kahta sa-manlaista kirjaa tässä mielessä edes ole. Kaunokirjallisissa teoksissa ehkä onkin näin. En suosittele ajatuksen soveltamista kirjatentissä – sen sijaan tieteellisten tekstien viitteitä tonkies-sa asian huomaa hyvin pian.

Useimmat tuntenevat humiliati-on-seurapelin, jossa saa eniten pistei-tä siitä, ettei ole tehnyt jotakin mitä

kaikki muut ovat. (Pitkään pärjäsin sillä, etten ollut lukenut ”Täällä Poh-jantähden alla”-trilogiaa, mutta pa-kottivat sittemmin.) Bayard siteeraa David Lodgen teosta, jossa kyseisen pelin pelaaminen katkeraan loppuun saakka johtaa itsemurhaan. Onneksi yhteiskuntahistoria on sikäli moni-syistä, ettei minkään teoksen luke-matta jättäminen ole näin dramaat-tinen kysymys – älkää hyvä ihmiset kertoko jos on! Kulmakarvoja kyllä voi kohota, mutta sitten vain sano-taan että ollaan erikoistuttu…

On jokseenkin väsynyttä todeta jälleen kerran, että elämme nopeaa aikaa, jossa syvällisen tiedon arvo on romahtanut. En oikeastaan edes usko niin. Sen sijaan tiedän, milloin kannattaa olla hiljaa ja antaa ihmis-ten epäillä, ettei tiedä mitään sen sijaan että avaisi suunsa ja antaisi varmuuden asiasta. Siksi toisekseen, varsinkin kirjoittajat itse, mutta myös heidän uskolliset faninsa puhuvat teoksista(an) yleensä sen verran vuo-laasti, että keskustelun ylläpitämisek-si ei ole tarpeen näitä teoksia lukea. Jossain vaiheessa kyllä kannattaa niin tehdä; ellei muusta syystä niin huo-matakseen, että kirja on todellakin jokaiselle aivan eri asia.

41POLEEMI

Tekniikan yo. Otto

syyskilPailu

Yhdistä henkilö mielipiteeseen ja lähetä vastauksesi osoitteeseen poleemi-2010@helsinki.fi. Oikeiden vastausten kesken arvotaan fantastinen Polhon drinkkilippupaketti!

1. Opitaan, että kommunismi on aivan hanurista verrattuna kapitalismiin.2. On kaupan kassalla.

1. Opiskellaan politiikan käänteitä historian havinassa.2. On likinäköinen ja tutkii yksin pimeässä huoneessa historiallisia teoksia.

1. Laaja-alaista, yhteiskunnallisten järjestelmien historiaa.2. Yrittää hengata yliopistolla mahdollisimman kauan tehden jotain tutkimusta.

1. Vasemmistolaulujen laulamista sitseillä ja Urho Kekkosen fiilistelemistä.2. Fiilistelee Kekkosta ja laulaa vasemmisto-lauluja, koska ei koskaan valmistu.

1. Politiikan ja historian aikaulottuvuuden ymmärtämistä. Ennen kaikkea kriittisen suhteellisuudentajun kehittymistä.2. Pitää esillä historian merkitystä missä ikinä työskenteleekään. Toivottavasti vallan huipulla!

e)

d)c)

b)a)

E?A?D!

C?B?

A!A”

Kasvatustieteen yo.

Suvi

Valtiotieteiden yo. Viivi

Valtiotieteiden tohtori Johanna

Kauppatieteiden yo. Tiina

Kysymykset1. Mitä poliittisen historian opiskelu on?2. Mitä polholainen tekee isona?

Teksti Ilmar Metsalo & Mikko VirtaKuvitus Teemu Perhiö

42 POLEEMI

Polhon historiikkiPolhon historiikki ilmestyy viiden vuoden kuluttua Polhon täyttäessä 50 vuotta! Sitä ennen täytyy paljon kuitenkin tehdä.

Olitpa sitten polholainen alumni tai nykyinen opiskelija, sinun apuasi tarvitaan!

Onko sinulla Polhoon liittyviä– valokuvia?– muistoja?– tarinoita?– kirjoituksia?– anekdootteja?– julkaisuja?– pöytäkirjoja?tai vaikkapa vanhoja Poleemeita?

Lähetä sähköpostia osoitteeseen mikko.a.virta@helsinki.fi ja kerro mitä sinulta löytyy. Keräämme Polhon historiaan liit-tyvää aineistoa ja muistitietokokoelmaa, jonka pohjalta jär-jestömme historia kirjoitetaan yksien kansien väliin. Tehdään yhdessä Polhon arvoinen historiikki!

FuksitervehdysTeksti Reetta Heiskanen Kuvat Mikko Virta

Taivas hämärtyy Töölönlahden yllä, syksyinen ilta-aurinko luo viimeisiä säteitään kohti lahden toisella puolella siintävää Alppilaa. On tullut viimeisen

tehtävän aika. Suuntaamme kohti tummaa vettä, mudan hajun tuntee jo kaukaa. Kronos-pojat huu-tavat ympärillämme ja yhtäkkiä olemme jäätävän veden syleilyssä. Nopea kierros vedessä ja ran-taan. Hurraa-huudot kiirivät Hesperian puistossa ja iltalenkkeilijät jäävät tuijottamaan. Fuksivoima

väreilee syyskuisessa ilmassa ja yhdistää meidät voittajiksi.

On taas se aika vuodesta. Aika kääntää uusi lehti, aika olla ”näyttävä, avoin ja nuorekas”, aika hypätä keskelle uutta, suurta ja tuntematonta. Tuona elokuun päivänä, kun Kuppala otti meidät avosylin vastaan, jotain liikahti sisälläni. Oliko se havahtuminen siihen, että olin todella astumassa yliopistoon – vai se, että en pitkästä aikaa ollen-kaan tiennyt mitä odottaa tulevalta?

44 POLEEMI

Kuppalan upottavilla sohvilla tunnelma on hermostunut. ”Moikka, oon Reetta, Espoosta.” Kuinka tutuiksi nämä rakkaat lausahdukset ovat meille nyt käyneet. Eikä aikaakaan, kun tuutori-en juottaman skumpan avulla tunnelma kohenee, ja vanhemmat opiskelijat esitelmöivät ihaileville fukseille yliopistoelämän rajuudesta, hallitustyön mahtavuudesta ja oikislaisten vaaroista. Kello lyö 12 ja on aika jatkaa matkaa. Mutta minne? Lopul-ta löydämme itsemme täpötäyden baarin karaoke-

lavalta. ”Kun tänään lähden, otan mukaan mitä tarvitsen...” Tarvitaanko yliopistosta selviämiseen muuta kuin kasa loistofukseja, heittäytymiskykyä ja muutama kaitseva tuutori? Tarvitaan. Sitkeyttä ja suomalaista sisua opin-tojen aloittamiseen. Maanantaiaamu valkenee yhteiskuntahistorian luennolla. Fuksiraukan on laitettava peliin kaikki voimansa, jotta transna-tionaalinen historia ja kleiometrian näkökulma

45POLEEMI

löytäisivät tiensä uupuneisiin aivoihin. Vieressä nuokkuva toveri tökitään hellävaraisesti hereille, yhteispelillä opinnot käynnistyvät. Hitaasti mutta varmasti. Vaikka henkilökohtainen opintosuun-nitelma huutaa vielä tyhjyyttään, tunnemme voi-tonriemua maanantaiaamuisesta onnistumisesta. Luennon jälkeen suuntaamme iloisin mielin Uni-cafen ihmeellisten aromien pariin. Etiopialaista linssikastiketta, voi tätä onnenpäivää!

Lauantaina löydämme itsemme Suomenlin-nan lautalta. Matka käy kohti Kannunvalajien tur-miollista pelipäivää, vuorossa on pussihyppelyä,

kananmuna-leikkejä ja pikajuoksua. Päivä on lämmin ja ikimuistoinen, pizzan voimalla väsy-neinkin fuksi jaksaa tanssia aamun pikkutunneil-le. Viimeistään sunnuntaina jokaiselle on käynyt selväksi tulevien koitosten rankkuus. Tajuan vih-doin todella aloittaneeni yliopistoelämän.

Fuksisaunan lauteilla raikaa laulu. Olemme päässeet yliopiston ytimeen. Salaseurojen, viini-klubien ja saunailtojen aika on koittanut, ja viinila-sillisen jälkeen todella uskon löytäneeni Kekko-sen jalanjäljet. ”Minä olen Urho Kekkonen, enkä

46 POLEEMI

minä koskaan vanhene, jos minä vanhenen, en ole Kekkonen.” Matka Urhon jälkiä etsien jatkuu pari päivää myöhemmin, kun huomaan kulkevani halki Helsingin jätesäkki päällä Kekkoslaulun tah-dissa marssien. Vilkaisen joukkuetovereitani enkä voi olla hymyilemättä. Eläköön fukseus! Muuta-man päivän päästä Eckerö Linen kannella emme enää muista laulun sanoja.

Aurinko on laskenut jo monta tuntia sitten, mutta mökin ikkunoissa palavat valot. Kävelen polkua pitkin talolle päin ja lopulta istahdan kuis-tin rappusille. Kelaan päässäni kuluneita kolmea

viikkoa ja taidan naurahtaa. Miten mahtavalla energialla opiskeluelämä onkaan lähtenyt käyntiin ja kuinka mahtavia tyyppejä matkan varrelle on jo osunut. Sisältä mökistä kuuluu naurunremakkaa ja laulua. ”12 fuksia ne tanssii tänään...” Viimeis-tään silloin varmistun, että viimekeväiset, ajoittai-set tuskan hetket vuoden 1856 uudistusohjelman, Bungen komitean ja Hilppa-tamman kanssa oli koettava. Vaiva oli kaiken tämän arvoinen.

47POLEEMI

Puheenjohtajalta

Elina Miettinen

Paljon onnea Polho, paljon onnea vaan!”. Polho on nyt 45-vuotias, sydänkeski-iän saavuttanut ainejärjestö – eli

onko Polho nyt fiksu ja kypsä, kaiken tietävä ja riittävästi kokenut organi-saatio?

Polho on 1960-luvun lapsena saa-nut osansa ympäröivän yhteiskunnan olojen muutoksista: Toiminnassa on nykyään pyritty välttämään selkeää poliittista sävyä, kun taas järjestön alkuvaihe vaikuttaa perimätietojen mukaan – ainakin nykyiseen verrat-tuna – poliittisesti kovin aktiiviselta. Esimerkiksi vuonna 1973 Polholla oli huhujen mukaan kaksi hallitusta, joista toinen oli taistolaisten ”varjo-hallitus”. Toisaalta ajan kulku on tuo-nut mukanaan myös uusia teemoja Polhon toimintaan, kuten ympäris-tö- ja tasa-arvotyön. Mainittavaa on myös, että järjestön historian alku-vaiheessa sen jäseniä on saattanut olla vieraana presidentti Kekkosen lastenkutsuilla – nykyisin ”Urkki” on myyttinen hahmo Polhon laulussa ja mm. 45-vuotisjuhlien logossa.

Paljon on toisaalta pysynyt sama-na vuosikymmenten ajan. Polho on aina ollut opiskelijoiden järjestö, jon-ka toiminnan pohjalla on tarkoitus tarjota yhteisöllisyyttä ja vapaa-ajan aktiviteetteja opiskelijoille. Lisäksi Polho on säilyttänyt lämpimät vä-lit lapsuudenystäviinsä, erityisesti

Tasoon – mitä nyt uusiakin kamuja on hankittu muun muassa valtsikan oppiainevalikoiman monipuolis-tuessa. Polholla on runsaasti myös jopa institutionalisoituja perinteitä, kuten Tiedettä ja kaljaa -illat, kult-tuuribrunssit, opintomatkat Suomen rajojen ulkopuolelle, oppiainekah-vit, työelämäekskut, urheilutoimin-ta, erilaiset sitsit ja tietenkin myös hieno lehtemme Poleemi. Polhon ja yhiksen alumnien oman Yhistys ry:n välisen yhteistyön ansiosta tieto-taito ei enää häviä työelämän syövereihin jäsenten valmistuessa, vaan se säilyy järjestömme piirissä.

Summa summarum. Polho ei vielä-kään ole mikään rauhallinen eläke-päiviä keinutuolissaan vartova kor-rekti järjestö. Polhossa kaikki valta on opiskelijoilla, joita tulee lisää ja lähtee pois joka vuosi; näin Polho pysyy osin ennallaan, mutta toisaal-ta muuttuu ajan ja toimintaympäris-tön myötä, sillä onhan Polhomme aina toimijoidensa kuva: sydämel-tään nuori ja innokas, mahdollisesti hieman idealistinen ja hassutteluun taipuvainen, mutta myös uusia toi-mintamuotoja hyväksyvä. Samalla se kuitenkin kunnioittaa perinteitä ja oppii entisiltä polholaisilta. Mikä tärkeintä, Polho yhdistää jäseniään. Näin ollen onnittelujen ohessa uskal-lan kehottaa Polhoa pysymään aina sellaisena, kuin se nyt on.

”

48POLEEMI

sanoja kauemPaa

Palstalla pureudutaan Poleemin menneiden vuosikymmenien viisauksiin.

”Profiililtaan Poleemi poikkesi muista ainejärjestölehdistä jo ensim-

mäisistä numeroista lähtien, sillä lehden sisältö ei rakentunut naapu-

reiden tavoin kuluneiden vitsien ja pelleilyn varaan.” - Jouko Marttila & Tuomo Lappalainen, Poleemi 2/1985

”Poleemin viisivuotisnumerossa 1980 ehdotettiin jo Poleemin muut-

tamista tieteelliseksi keskutelulehdeksi tai julkaisusarjaksi, joka olisi

keskittynyt yksinomaan tieteelliskriittiseen kirjoitteluun. Poleemin rin-

nalle kaavailtiin tuolloin varsinaisen ainejärjestölehden perustamista.”

- Jouko Marttila & Tuomo Lappalainen, Poleemi 2/1985

”Polho vietti äskettäin vuosittaista merkkitapaustaan: vuo-sikokousta ja siitä tulikin lähes ennenkokematon. Polhon uuteen hallitukseen valittiin peräti kuusi fuksia, ja vanhas-ta hallituksesta jäi jäljelle vain yksi jäsen Kun puheenjoh-tajaksikin tuli melko kokematon toisen vuoden opiskelija, voidaan muutosta entiseen pitää todella radikaalina.”

- Tarmo Määttänen, Poleemi 1/1985