VÄKI4/2011

VÄKI • 4/2011

VÄKI2 4/2011

Pääkirjoitus Emma Rimpiläinen

Hallitusterveisiä Tiina-Maaria Laihi

Matkailu versus antropologia Emma Rimpiläinen

Itse Liikkeessä Anna Tervahartiala

Taivasmatkalla Siperiassa Minna Kulmala

KGB talossasi, KGB vessassasi Emma Rimpiläinen

Making of sitsit Anna Tervahartiala & Soila Laivo

Manan Meksiko-sitsien reseptit Mana ry:n hallitus

3

10

4

5

14

20

22

26

Julkaisija Mana ryPainos: 100 kplPainopaikka: Picaset oy

Väki on saanut HYY:n järjestölehtitukea vuo-delle 2011.

Päätoimittaja: Emma Rimpiläinen

Ulkoasu ja taittoEmma RimpiläinenAnna Tervahartiala

ToimituskuntaMinna KulmalaTiina-Maaria LaihiSoila LaivoEmma RimpiläinenAnna Tervahartiala

VÄKI 3

PÄÄKIRJOITUS

4/2011

Armaat lukijat!

Kuten varmaan (pikku-)joulupöhnistänne huo-limatta voitte panna merkille, Väen formaatti on kokenut muutoksia. Koon vaihtamisen tarkoituk-sena on mahduttaa lehteen enemmän juttuja ja kuvia ja tehdä Väestä helppolukuisempi. Menikö ihan metsään? Muutoksia voi kommentoida Väen issuu-sivuilla issuu.com/vaki-mana ja piakkoin myös Manan blogissa.

Tämä on toistaiseksi viimeinen Väkeni päätoimit-tajan ominaisuudessa. Tuntuu, että olen päätoi-mittamisen myötä totta vie kehittynyt ihmisenä ja biosysteeminä, tai ainakin, että tekemieni taitto- ja kirjoitusvirheiden määrä on vähentynyt tasaisesti. Toivottavasti lehden lukeminen on ollut edes puoliksi yhtä antoisaa kuin sen tekeminen. Ensi vuonna nähdään, millaiseksi työtarjousten tulvaksi tämä kokemus ruumillistuu.

Ensi vuonna nähdään myös, tuhoutuuko maailma ennustusten mukaisesti. Oma kentälle lähtönikään ei pelota niin paljon, jos ajattelee, että Cthulhun noustessa haudastaan kukaan ei lopulta joudu lukemaan aivopierujani, joita yritän naamioida graduksi.

Joululatteuksien sijaan toivotan kaikille rentouttavaa lomaa ja lykkyä pyttyyn uusille päätoimittajille Annalle ja Soilalle sekä uudelle toimitus-kunnalle!

Toivoo EmmaPäätoimittaja 2011

Tiina-Maaria Laihi

Hallitusterveisiä

>>Palstalla hallitus esittäytyy ja kertoo ajankohtaisista aiheista Manan toiminnas-sa.Kuka olet ja mikä on toimenkuvasi Mana ry:n hallituksessa?Tiina-Maaria Laihi, 4. vuoden opiskelija ja Manan varapuheenjohtaja sekä alumni- ja työelämävastaava vuosina 2010-11.

Miksi lähdit mukaan hallitukseen ja miten päädyit valitsemaan toimenkuvasi?Hallitustoiminta tuntui luonnolliselta valinnalta, kun monet opiskelukavereista olivat toiminnassa mukana. Hallitustoiminta myös vaikutti haus-kalta ja samalla hyvältä tavalta vaikuttaa opis-kelijoiden etujen puolesta. Työelämäasiat ovat olleet hiljaiselossa tiedekuntatasollakin jo jonkin aikaa, mutta viime vuosina asiaan on pyritty kiinnittämään huomiota. Alumniasiat tulivat pakkaukseen vähän siinä sivussa.

Onko todellisuus vastannut odotuksiasi?On, todellakin! Oikein hauskaa ja antoisaa on ollut. Ainejärjestötoiminta on ollut ihan huippu tapa tutustua ihmisiin myös oman oppiaineen ulkopuolelta.

Mitä hallituksessa tällä hetkellä kiivaimmin puuhataan, tai mikä on kuumin puheenaihe?Näin vuoden vaihteessa on tietenkin aika vaihtaa hallitusta ja päästää uusia tyyppejä vallankah-vaan. Vuoden 2012 hallitus vaikuttaakin mahta-valta! Sen lisäksi hehkutellaan matkaprojekteja, nyt joululomalla Mana suuntaa Väli-Amerikkaan ja loppukeväästä tutustutaan Istanbuliin.

Onko sinulla tavoitteita, joita pyrit toteutta-maan hallituksessa?Näin väistyvänä hallituslaisena toivon vaan, että aloittelemani ajatukset ja projektit saavat

tulta siipiensä alle ja tulevat toteutetuksi. Eniten haluaisin nähdä enemmän alumnitoimintaa ja työelämätietoutta jatkossakin.

Mikä on mielestäsi ainejärjestön merkitys antropologian opiskelijoille?Yllättävän suuri. Ainejärjestö ajaa opiskelijan asemaa ruohonjuuritasolla joka rintamalla. Sen lisäksi se toimii opiskelijoiden äänenä myös yliopistolle päin. Hauskoja ja harrastuksellisia aktiviteetteja (kuten excuja ja sitsejä) unohta-matta, myös niillä on merkitystä opiskelijoiden hyvinvoinnin kannalta.

Onko sinulla kehitysehdotuksia koskien ainejärjestön toimintaa?Eniten toivoisin ujoimpien ja kiireisimpien-kin opiskelijoiden osallistuvan edes johonkin ainejärjestön aktiviteettiin lukuvuoden aikana. Ainejärjestön toimintaa pidetään joskus pienelle piirille suunnattuna, mutta todellisuus on ihan toista. Pienessä ainejärjestössä kuten Manassa ihan jokaisen intoa ja ideoita tarvitaan!

Terveisesi Helsingin yliopiston antropologian opiskelijoille.Nauttikaa elämästä ja muistakaa levätä myös perioditauon aikana!

VÄKI4 4/2011

Matkailu versus antropologia - saman asian kaksi puolta?

Erilaiset nuorille suunnatut matkaoppaat ja –ohjelmat ovat saavuttanet 2000-luvulla huimaa suosiota kaikkialla länsimaissa, myös Suomessa. Harva reppureissaaja lähtee enää matkaan ilman Lonely Planetin kattavaa opasta kohteesta. Like puolestaan julkaisee suomenkielistä Sankarimatkailijan oppaat-sarjaa, jossa on tähän mennessä ilmestynyt Venäjää ja Itä-Eurooppaa ennakkoluulot-tomalla otteella matkailijalle esitteleviä opuksia. Humoristinen Madventures-mat-kailuohjelma, jossa nokkelia läppiä vilje-levä parivaljakko, Riku Rantala ja Tuomas Milonoff, reissaa erikoisissa ja eksoottisissa matkakohteissa, on otettu niin hyvin vas-taan, että ohjelmasta tehtiin myös englan-ninkielinen tuotantokausi Yhdysvalloissa esitettäväksi. Mistä tämä omatoimimatkakir-jallisuuden buumi kertoo?

Kaikissa yllämainituissa oppaissa tai ohjel-missa korostuvat ideaalit matkailun ennak-koluulottomuudesta, seikkailullisuudesta ja paikallisen kulttuurin kunnioittamisesta. Tarkoitus ei ole mennä muiden turistien lailla pakettilomalle mötköttämään uima-altaan äärelle, vaan kokea jotain aitoa ja alkuperäistä. Taustalla voidaan nähdä romanttinen käsitys tutkimusmatkailijasta, joka ”löytää” uusia paikkoja ja kulttuureita, ja näillä matkoillaan edistää kosmopolii-tisti tuntemustamme maailmasta ja muista kulttuureista.

>> Minkälaista maailmankuvaa mat-kaoppaat ja -ohjelmat oikeastaan edustavat? Mitä vikaa seikkailumat-kailussa tai vaikka slummiturismissa voi olla? Eikö matkailu ole vähän kuin pika-antropologiaa, joka avartaa käsity-stämme maailmasta?

Kuvat Library of Congress

Emma Rimpiläinen

5VÄKI 4/2011

Mitä uutta näissä nettisukupolven matkaoppais-sa sitten on? Keskeinen ero esimerkiksi aikoinaan suosittuihin, klassikoiksi nousseisiin Berlitzin matkaoppaisiin on kohderyhmä. Berlitzin matkaoppaat esittelevät hyvin perinteisiä mat-kakohteita yllätyksettömästi ja vakiintuneiden kaavojen mukaan keski-ikäisille turisteille, jotka haluavat, että kaikki toimii mahdollisimman hel-posti. Lonely Planetit, Sankarimatkailijan oppaat ja Madventures on taas suunnattu kyllästyneille, länsimaisille, keskiluokkaisille nuorille, jotka haluavat pakettimatkojen sijaan kokea jotain aitoa ja saada Facebookiin katu-uskottavia kuvia ug-matkastaan. Turismia pidetään näiden oppai-den luomassa maailmassa jollain tapaa kitschinä: kuka haluaisi mennä katsomaan samoja monu-mentteja, jotka miljoonat muut ovat nähneet, ja joista myydään halpoja muovikopioita viereisessä matkamuistomyymälässä. Niin mautonta!

Tämä turismin näkeminen tavallaan kitschi-nä perustuu pitkälti erotteluun matkailun ja turismin välillä. Kuten edesmennyt sosiaali-historioitsija Daniel Boorstin asian osuvasti ilmaisi: ”Matkailija on tehnyt jotain, (…) ollut aktiivinen; hän on tutustunut ihmisiin, päässyt seikkailuihin, saanut uusia elämyksiä. Turisti on passiivinen; hän odottaa, että hänelle näytetään kaikki, että hänelle tehdään kaikki. Ulkomaille matkustaminen on lakannut olemasta aktiivis-ta... siitä on tullut tavaraa.” (Boorstin, sit. Kulka 1994, 141). Tästä näkökulmasta tuskin onkaan mitään niin ällöttävää kuin turisti, joka kulkee letkassa oppaan perässä monumentilta toiselle ja

katselee tyytyväisenä hänelle järjestettyä kornia ”perinteistä tanssiesitystä”. Eikö omatoiminen, asioista selvää ottava ja aktiivinen matkailu ole kaikin puolin aivan eri asia kuin turismi?

Itse asiassa voidaan väittää, että matkailijan ja turistin eroa on huomattavasti liioiteltu. Kuten kirjallisuuden professori Jonathan Culler asian ilmaisee: ”Turistien hysteerinen panettelu on kaiken muun ohella yritys vakuuttua siitä, että emme ole itse turisteja. Historialliset tulkinnat ovat vain verukkeena sille, mitä ihminen aina kokee matkoilla: tuntee olevansa muita turis-teja ylempänä. Turistina oleminen tarkoittaa muun muassa myös sitä, että ei pidä turisteista (ei muista turisteista eikä siitä seikasta, että on itsekin turisti). Heti kun tajuamme, että yritys olla vähemmän ’turisti’ kuin muut turistit, on

”Daiga-daiga duu, daiga duu duu.”

”Minähän en kamelilla kulje, usch!”

VÄKI6 4/2011

matkailun jakamaton osa, tajuamme myös useimpien turismia käsittelevien kirjoitusten pinnallisuuden, etenkin niiden, jotka tähdentä-vät turismin pinnallisuutta.”

Onko kaikki matkailu sitten kitschiä? Esimer-kiksi ekoturismi ja slummiturismihan haastavat nimenomaan perinteisen käsityksen matkailusta jonkin luonnokauniin tai kulttuurisesti autent-tisen luo matkustamisesta ja avaavat matkailijan silmät sosiaalisille ongelmille. Kuten Amnesty-lehdessä 4/2011 lainatut Madventures-heput Rantala ja Milonoff kirjassaan Mad World – Seikkailijan Atlas sanovat: ”Jokaisen matkailijan tulisi edes kerran elämässään käydä slummissa. Ei tirkistelemässä, vaan näkemässä omin silmin, mitä köyhyys on. Vastuullisen, slummin asukkai-ta hyödyttävän järjestön opastetuille kiertokäyn-neille voi osallistua turvallisesti niin Rocinhassa

[Rio de Janeiron slummissa] kuin Mumbain Dharavissa tai Nairobin Kiberassakin”.

Kuitenkin, jos ilkeästi haluaa sanoa, slummimat-kailunkin voi nähdä vain yhtenä light-aktivismin muotona, jonka tarkoitus on puhdistaa kes-kiluokkaisten pullamössömatkailijoiden kol-kuttavaa omatuntoa. Kevytaktivismissa, kuten slummimatkailussa, reilun kaupan tuotteiden ostamisessa tai eettisissä joululahjoissa on kyse pyrkimyksestä muiden elämän parantamiseen kuluttamisen ja henkilökohtaisten valintojen kautta. Nykypäivän kevytaktivistille sopii loistavasti pieni omatunnonkäristystrippi Rio de Janeiron favelaan, minkä jälkeen voikin unohtaa koko asian ja keskittyä rannalla levyttämiseen (=makaamiseen). Tässäkin matkailussa on lop-pujen lopuksi kyse tietynlaisen tuotteen kulutta-misesta. Slavoj Žižekiä lainaten voisi sanoa, että

”Kantakaa, pallopäät!”

7VÄKI 4/2011

tällainen hyväntekeväisyys vain pitkittää niiden ihmisten kärsimyksiä, joiden elämään kapitalis-mi vaikuttaa kaikkein negatiivisimmin. Slum-mien asukkaat tuskin tulevat slummituristien jättämistä roposista hullua hurskaammiksi.

Ylipäätään matkailuun liitetty ideaali ”aitouden” ja ”autenttisuuden” etsimisestä (ja löytämisestä) on korni. Kuvittelemalla jonkin kohteen tai sen ihmisten elämäntavan ”aidoksi, aluperäiseksi tai pilaamattomaksi” matkailija olettaa matka-kohteen ja sen ihmisten pysyvän käytännössä muuttumattomina historian saatossa. Tämä huolimatta käsityksestä, että kapitalismin ja ilmastonmuutoksen leviäminen maailman joka kolkkaan on väistämätöntä, ja että nämä ulkoa tulevat voimat muuttavat paikallisia yhteisöjä

huonompaan suuntaan. Matkailija myös pysyy irrallisena matkakoh-teesta: kohdattuaan matkallaan tätä aitoa ja alkuperäistä matkailija pysyy kokemuksistaan huolimatta kuitenkin itse hämmentävän muut-tumattomana. Matkakohde ei uhkaa matkailijan identiteettiä tai tämän sisäistämiä käsityksiä maailmasta. Tässä onkin matkailun ja antropo-logian keskeinen ero: antropologinen kenttätyö muuttaa niin paikallista yhteisöä kuin ennen kaikkea antropologiakin. Samaa ei voi sanoa matkailusta henkilökohtaisella tasolla, vaikka matkailu ilmiönä kohdeyhteisöjään varmasti muuttaakin. Vaikka monet nykyiset antrpolo-gian opiskelijat ovatkin todennäköisesti saaneet idean hakea opiskelemaan alaa nimenomaan

”Miten tää kallonmittaus taas liittyikään antropologiaan...?”

VÄKI8 4/2011

Kirjoittajalla ei ollut varaa lähteä lomamatkalle tänä vuonna.

matkailukokemusten inspiroimina, jokainen opinnot aloittanut opiskelija olisi varmaan samaa mieltä, ettei antropologiassa ole samalla tavalla kyse pelkästään jonkin eksoottisen ihailusta kuin matkailussa.

Matkaoppaiden ja antropologisen tutkimuksen osalta kyse on pohjimmiltaan tuotetun tiedon luonteesta. Kuten journalismin tapauksessa ylipäätään, matkaoppaisiin tuotettu tieto on tutkimustietoon verrattuna pintapuolista ja tarkoitushakuista. Vaikka oppaan kirjoittaja olisi todellinen alueensa asiantuntija, mistä esimer-kiksi Sankarimatkailijoiden oppaiden kohdalla harvemmin on epäilystä, oppaaseen päätyvä

”Tässä retsinassa on jotain mätää, minä näen kaiken kahtena.”

tieto on melko sattumanvaraista ja suuntautunut tietynlaisen kulutuskokemuksen välittämiseen.

Holistisuus antropologisen metodologian ideaalina tulee selväksi varmasti jo jokaiselle pääsykokeeseen lukijalle. Lisäksi antropologin työhön kuuluu olennaisesti oman positionsa tunnistaminen ja sen reflektointi, mikä harvoin ehtii matkailijalle tulla edes mieleen.

9VÄKI 4/2011

Itse liikkeessä Anna Tervahartiala

>> Muistan ystäväni reaktion ker-toessani hänelle käyneeni kontsuile-massa: ”Mitä! Sehän on niiden kai-kista ärsyttävimpien hippien puuhaa! Niiden, jotka kierivät toistensa päällä Töölönlahdella.” Aivan, siellä minä olin.

VÄKI10 4/2011

Tanssi, joka kaihtaa määritelmiä, luo oman sosiaalisen järjestelmänsä ja sanoutuu irti järjes-telmällisyydestä. Kehojen välinen keskustelu, joka irtautuu kielen diskurssista luoden oman todellisuutensa, omat käsitteensä ja omat merki-tyksensä. Merkilliseltä se näyttää ja merkilliseltä se tuntuu. Kaapelitehtaan valkoisten valojen alla harmaalla lattialla liikkuu ihmisiä. Osa liikkuu lattialla yksin, toiset toistensa kanssa kierien kehojen yli ja ympäri. Liikkuvien hahmojen hengitykset kaikuvat salissa yhä useampien siir-tyessä tanssien tilaan. Seiniä vasten venyttelevät ovat pian liikkeessä lattialla, ilmassa ja iholla. Näky on ensikertalaiselle outo; huone täynnä eri-ikäisiä ja näköisiä tanssijoita, joita kukaan ei ohjaa, jotka liikkuvat omilla ehdoillaan ottaen tilan haltuunsa kukin tavallaan. On vaikea hahmottaa kuka vie ja ketä liikkeen ollessa kuin vettä, virtausta kehojen välillä. Monet tanssivat pareittain, toiset hitaasti, toiset villisti ja akro-baattisesti. Toisilla on silmät kiinni, toiset tuijot-tavat toisiaan silmiään räpäyttämättä. Jossain vai-

heessa huoneen keskellä on suuri ihmiskerä, joka raukeaa jälleen itsekseen pienemmiksi ryhmiksi. Salin tunnelma lipuu rauhallisesta maaniseen naurun, ilon ja hengityksen säestäessä liikettä. Kontakti-improvisaatiojameissa, eli avoimissa harjoituksissa vallitsee hiljaisuus. Ihmiset tanssivat, vaikka musiikkia ei kuulu. ”Se on vain yksi tanssija, se musiikki,” kertoo eräs tanssin opettaja. Tai no, eihän siellä ole hiljaista, siellä on liikettä: kuuntelen impulsseja, tilaa ja ihmisiä ympärilläni. Pian huomaan itsekin lipu-vani lattialla kohdaten ihmisiä tanssin kautta. Ihmisiä, joiden nimeä en tiedä, vaikka tunnen heidät tanssin kautta. Pyöräillessä kotiin tuntuu hyvältä ja hymyilyttää. Lauri Jäntti, Helsingin Yliopiston hur-maavin uskontotietieteilijä, valmistelee graduaan kontakti-improvisaatiofestivaalien pyhiinvaelluk-sen omaisesta luonteesta. Tervehtiessä hän pitää lähellä ja puhuessa katsoo silmiin. Lauri ei ole ainoa kontakti-improvisaa-tiota, tuttavallisesti kontsua, harrastava henkilö, joka kokee tanssin määrittelemisen vaikeaksi.

11VÄKI 4/2011

arvokeskustelun myötä.Lopputuloksena syntyi tanssi, joka rakentuu fyysisyyden, kontaktin, kuuntelun, kosketuksen ja vapauden ympärille ja erottautuu silmiinpistävästi länsimaisen tanssikaanonin tunnistamista tanssinsuunnista. Kontakti-improvisaatio luo ympärilleen oman tekniikkansa ja teoriansa, mutta kuitenkin määrittää itsensä näistä irtisanoutumalla. Tanssiessa kontsuilijat pyrkivät pitä-mään särkymättömän kontaktin toisiinsa, oli se kantapäillä, sormilla, niskalla tai nenällä. Tanssi eroaa paritansseista, joissa kahden tanssijan roolit on selvästi määritelty: olivat tanssijat kuinka lähellä tahansa, toinen vie ja toinen seuraa. Kontsussa kontakti ja toisen kuuntele-minen ovat liikkeen lähtökohtia, jotka tuovat tanssijan läsnäolevaksi tilassa olevaan kehoonsa toisen kehon kontaktin kautta. Fyysinen kontak-ti, joka ulkopuoliselle näyttää vieraalta, oudolta ja jossain määrin sopimattomalta, on nimen-omaan keino irtautua kulttuurisista käyttäyty-misnormeista ja niihin sidotuista merkityksistä. Manipuloimaton ja ulkopuolisen ohjaamaton

Helpommin se määrittyy jonkin kautta, mitä se ei ole; se ei ole esimerkiksi balettia. Vaikka kontsun tekniikkaa voi oppia, ei se perustu vuo-sien harjoitteluun; tekniikka auttaa liikkumista ja improvisaatiota. Kontakti-improvisaatio ei vaadi tanssin hallintaa, vaan pikemminkin kykyä venyttää tanssin teoriaa ja soveltaa sitä osana oman kehon tuntemusta ja kuuntelua, toisen tanssijan kautta. Toisin kuin monet tanssit, kontsu ei ensisijaisesti ole esittävää tanssia. Se, minkä muut tanssit esittävät yleisölle, tulee kontsussa ilmaistua tanssijalle kokemuksellisesti. Kontsu on kuin reflektoimaton kohtaaminen oman ja toisen kehon kanssa. Tämä kohtaami-nen sulauttaa kaksi ihoa yhteen tehden kahdesta painopisteestä tai tanssijasta yhden tanssin. Kontakti-improvisaation otti ensiaske-leitaan Yhdysvalloissa Steve Paxtonin ryhtyessä tutkimaan liikkeen ja tanssin suhdetta tanssijaan. Ajat uuden tanssikäsitteen syntymiselle olivat otolliset: 1970-luvulla siirryttiin modernista postmoderniin perinteisten sosiaalisten roolien murtuessa kiihtyneen ihmisoikeus- ja tasa-

VÄKI12 4/2011

Mitä ihmettä!? Kokeile itse!

Lisää informaatiota ja tietoa kontsufestivaa-leista, -jameista ja -kursseista Suomessa: http://ki-fi.net/index.html

Intiassa tammikuussa? Tanssimassa tammi-kuussa? Intiassa tanssimassa tammikuussa?Kontakti-improvaatiofestivaalit Goalla, mukana suomalaisia opettajia: www.goacontactfestival.com/index.html

määrittämällä tavalla tervehtien ja itsensä nimel-lä tai muilla arvoilla esitellen; tanssissa tanssijat kohtaavat kiinnostuksen tai sattuman avulla ja kommunikoivat siinä paikassa iholla, lämmöllä ja liikkeellä. Muodolliset esittelyt ja tervehdykset menettävät merkityksen tutustumisen kulkiessa kehon läsnäolon kautta. Kaikki voivat tanssia toistensa kanssa ja mahdollisuuksien rajattomuus ja tanssijan anonymiteetti lisää tunnetta tanssin henkilökohtaisuudesta; tunnemme toiset tans-simme kautta, vaikka emme tiedä toisistamme mitään. Jameja seuratessa voi tuntea itsensä aluksi ulkopuoliseksi. Kontsuyhteisö on tiivis, mutta lempeä. Tanssiin on helppo soljua mukaan, sillä ensiaskeleen otettua on liikettä vaikea lopettaa. Kontakti säilyy tanssin jälkeen, oli se sitten seinän, ystävän tai oman ihon pin-nalla. Antamalla omalle liikkeelle tilaa yllättyy nopeasti huomatessaan itse olevansa liikkeessä, tanssiessaan itsensä kanssa toisen iholla.

antautuminen liikkeen ja kohtaamiseen tilaan on keino irtautua määritellyistä ajattelutavoista antamalla tilaa omalle olemiselle. Kontsujamien, improvisaatioharjoitusten, yksi harvoista sään-nöistä onkin: kaikki saavat tulla olemaan sellaisia kuin ovat, ja se on ok. Kokeilemalla ja harrastamalla kontakti-improvisaatiota on mahdollisuus kasvattaa tietoi-suutta omista rajoistaan fyysisen kehon kautta. Säännöistä luopuminen ja keholliseen virtaan heittäytyminen antaa mahdollisuuden riisua yltään arkielämän säännöt ja oletukset. Vapau-tuminen liikkeeseen on tanssin suurin voima, mutta samalla haaste. Säännöt luovat turvan omalta itseltään, mutta kontakti-improvisaatio kutsuu tanssijaa kohtaamaan omat rajansa, venyttämään ja ylittämään ne. Arjen rakenteista ja järjestyksestä syn-nyttämä ryhmäeuforia on ilmiö, jonka merki-tystä Lauri tutkii. Viikon kestävillä festivaaleilla, rajatulle alueelle osallistuvien ihmisten kesken syntyy oma todellisuus, jossa kaikista tärkeintä on läsnäolo, avoimuus ja se ”miltä musta nyt juuri tuntuu.” Intensiivisestä vuorovaikutuksesta ja kontaktista huolimatta kontakti-improvisaatio on äärimmäisen yksilökeskeistä ja lähtee ajatuk-sesta, jonka mukaan kaikilla menee hyvin, jos kaikki pitävät huolen itsestään. Rehellisyys ja itsensä kuuntelu antaa myös tilaa toisen kuun-telemiselle. Vaikka kontsuilijat eivät kenties tällä ”mystisellä mikromakrokosmoksellaan” kosketa arjen ja valtaväestön kokemaa maailmaa, voi hy-myilevän nuorukaisen mielestä tanssilla parantaa maailmaa: ”tässä, iholla.” Oppia olemaan kehossaan tavalla, joka turvaa sen olemisen laajentaen katsomista silmistä koko kehon kattavaksi kokemukseksi on keino lisätä itsetietoisuutta vuorovaikutuksen voimalla. Maailman torvien toitottaessa meidän olevan yksilöiden asuttama yhteiskunta seuraavat ulkopuolisuuden tunteet kaikkialle. Toisen koh-taaminen ei tanssiessa tapahdu konventioiden

13VÄKI 4/2011

Taivasmatkalla Siperiassa>> Maailman suurimmassa ekoyhteisös-sä valmistaudutaan maailmanloppuun hymyssä suin.

Teksti ja kuvat: Minna Kulmala

Moskovasta 3600 km itään, Krasnojarskista 600 km etelään ja Abakanista 200 km koilli-seen. Mongolia häämöttää parin satasen päässä etelässä. Summittaiset koordinaatit ovat ehkä tarpeen, sillä Petropavlovkan, Tseremshankan ja Zarovskin kaltaiset pikkupaikat unohtuvat hel-posti jopa kartantekijöiltä. Jos asukkailta kysyy, on tämä Siperian tummanvihreisiin metsiin kätkeytynyt, noin 30 kylän muodostama yhteisö kuitenkin maailman napa. Nimenomaan tänne, kauas kaupunkien vinoutuneesta elämänmenosta ja saastuneesta ympäristöstä he ovat kylväneet tulevaisuuden siemenen. Itämistä onkin jo tapahtunut: tänään arviolta 4000 taigalle muut-tanutta voivat sanoa muodostavansa maailman suurimman ekologis-uskonnollisen yhteisön, Viimeisen testamentin kirkon. Kirkon opetuksen mukaan elämme kriittisiä aikoja, joiden aikana planeettamme tulevaisuus ratkaistaan. Koska luonnonmullistus-ten, katastrofien, kriisien ja sotien kiertokulku ei lupaa hyvää, ovat uskovat päättäneet rakentaa arkin. Uskovien mukaan laattatektonisesti vakaa

ja neitseellisen puhdas ”luvattu maa” on mitä mainioin paikka ihmiskunnan geneettisen ja kulttuurisen informaation säilömiseksi. Arkissa asuminen ei kuitenkaan itsessään takaa pelas-tusta; sen saavuttaakseen ihmisen on kehitettävä itseään jatkuvasti kohti täydellisyyttä. Ensivaikutelma paratiisimaasta on lupaava (mikäli alla rämisevää, helvetinmoisen kuumaa ja tupaten täynnä olevaa pikkubussia ei lasketa lukuun): ikkunasta avautuu silmän-kantamattomiin koskematonta metsää, vehreitä kukkuloita ja pilvettömällä taivaalla kaartelevia kotkia. Saapuminen 1000 asukkaan Petropav-lovkaan muuttaa kuitenkin tunnelmaa maanlä-heisempään suuntaan: notkoselkäiset puutalot ja rehevät puutarhat kehystävät kuoppaista kylänraittia, jolla koirat, likaiset lampaat ja lapset loikkivat. Aitojen takana hikoillaan kuokan ja sirpin kanssa. Vastaan ajaa päivettynyt mies hevosten vetämissä vaunuissa ja huikkaa terveh-dykseksi. Viereisen talon nurmella lepää siniseen lommoisuuteensa vajonnut sivuvaunu. Minusta tuntuu kuin olisin kirjanmerkkinä teoksessa

Leivät jaetaan liturgian jälkeen

VÄKI14 4/2011

”Vierailu kolhoosiin”. Utopiankaltainen todellisuus saattaa huumata hetken, mutta viimeistään kolmen vuorokauden päästä koittava (yhteisön tavan mukaan vieraat saavat levätä kolme ensimmäistä päivää, jonka jälkeen heidän odotetaan osallistu-van työntekoon) arki palauttaa maan pinnalle. Mukavuudet, kuten juokseva vesi, jääkaappi, pesukone ja monet muut kodinkoneet puuttu-vat, mikä tarkoittaa sitä, että työtä on paljon. Puutarhassa kyyristely on yllättävän ras-kasta. Nypin ja tallaan tottumattomuuttani pari lupaavaa porkkananalkua. Aurinko korventaa ihoa: otsonikerros on ohut ja UV-säteet tuntuvat erittäin teräviltä. Työt on kuitenkin tehtävä, ja mieluiten ennen armottomien hyttysparvien liikekannallepanoa. Iltaseitsemältä emäntäni Anja ilmestyy viimein verannalle ja kutsuu väen sisään. Lautasella höyryää päivän palkka. Borštšia – tänäänkin. Anjan tarkan katseen alla hänen mie-hensä Sasha, talon töissä auttava Dima ja minä pistelemme menemään. Pianon päältä lusikoin-tiamme valvoo toinenkin silmäpari. Seinälle ei ole kuitenkaan unohtunut Lenin sen paremmin kuin Stalinkaan. Herkeämätön katse kuuluu yhteisön perustajalle ja hengellisille visionäärille, Sergei Toropille. Seuraajilleen – pöytäkumppa-nini mukaan lukien – Torop on uudestisyntynyt Jeesus. Modernilla messiaalla on myös uusi nimi: Vissarion. Uskovat kutsuvat häntä useimmiten Opettajaksi. Kutsumanimi viittaakin osuvasti Vissarionin asemaan yhteisössä: kaikkitietävä messias on palannut maailmaan kertoakseen konkreettisesti ja mahdollisimman yksityiskoh-taisesti, miten ihmisten tulisi elää ja kohdella toisiaan. ”Ei kukaan tavallinen ihminen pysty sellaiseen mihin Opettaja”, vakuuttaa Dima. ”Kuka muu muka elää niin kuin opettaa?” Muut nyökkäilevät. ”Opettaja tietää kaiken. Voit kysyä mitä tahansa. Hän on pohjaton viisauden ja rakkauden lähde”, sanoo puolestaan Katja, jonka luona vierailen muutamaa viikkoa myöhemmin. ”Asuttuani täällä jo yli 15 vuotta minun on

mahdotonta olla ajattelematta, ettei hän olisi Kristus.” Oli Vissarionista mitä mieltä tahansa, Siperiassa hänen yhteisönsä on miellyttävä poikkeus. Alkoholilta ja työttömyydeltä tuok-suvan toivottomuuden sijaan uskovien kasvoilta paistaa optimismi. Sitä paitsi, huomauttaa nuori krasnojarskilainen Aleksei, tärkeämpää kuin Vissarionin henkilöllisyyden pohtiminen on noudattaa hänen sanomaansa. Liika miettiminen voi venäjäksi ilmaistuna ”viedä katon” eli tehdä hulluksi. Sergei Torop syntyi krasnodarilaiseen rakennustyöläisperheeseen vuonna 1961. Hän työskenteli tehtailla ja liikennepoliisina aina Neuvostoliiton viime metreille asti. 30-vuotiaana hän sai uskonnollisen näyn, joka muutti kaiken. Sen yhteydessä Sergeille kirkastui uusi identiteet-ti Jumalan Elävänä Sanana sekä hänelle uskottu tehtävä: ihmiset olisi herätettävä ahneuden ja

Sergei Torop alias Vissarion

15VÄKI 4/2011

itsekkyyden horroksesta ja opetettava heille täysin uudenlainen tapa ajatella, elää ja toimia. Vissarionin mukaan jokainen uskonto sisältää osan totuutta. Tämä näkyy opin synkre-tistisyytenä: esimerkiksi karma, jälleensyntymä, harmonia, sielu, pelastus ja anteeksianto ovat hänen opissaan keskeisiä käsitteitä. Mikään uskonto ei kuitenkaan yksin riitä todellisuu-den selittäjäksi. Erilaiset uskonnot ovat olleet tarpeen, sillä ihmisten elinolot ja ymmärrys ovat vaihdelleet eri aikoina eri puolilla maailmaa. Nyt on kuitenkin tullut aika koota palaset yhteen ja yhdistää ihmiskunta universaalin uskonnon alle, yhdeksi perheeksi. Myös globaalin ympäristö-tietoisuuden ja uuspakanuuden nousun voidaan nähdä vaikuttaneen kirkon vihreän sanoman muodostumiseen: elävä ja tunteva Maa-äiti on Jumalan ohella tärkeä hahmo. Kesäisenä kiitol-lisuuden päivänä naiset tuovat ruoka- ja kukka-lahjoja luonnon helmaan, tanssivat ja juhlistavat naiseuttaan yhdessä Maa-äidin kanssa. ”On primitiivistä olettaa, ettei ihmi-sen itse tarvitsisi tehdä mitään pelastuakseen”, huomauttaa Elena, ”Itsensä kehittäminen on ihmisen tärkein tehtävä.” Vissarionin mukaan ihmisen tehtävä on luoda yhdessä luojansa kanssa. Ihannetapa-

uksessa jokaisesta talosta löytyy paitsi puutarha, myös ”mestarin paja”. Uskovat saavat Siperiassa opetella uusia taitoja: savenvalantaa, sepän töitä, korin punontaa, ompelemista, maalaamista tai rakentamista. Toki käsityötaitojen kehittämi-nen liittyy myös häilyvään maailmanloppuun; jos sähkönjakelu loppuu ja muut systeemit romahtavat, pystyy yhteisö jatkamaan elämänsä normaaliin tapaan. Suuri osa Vissarionin seuraajista on en-tisiä etsijöitä ja idealisteja, joiden henkisen janon perestroikan aikainen ilmapiirin vapautuminen, erilaisten uskonnollisten liikkeiden saapuminen sekä Neuvostoliiton luhistuminen herättivät. Joukossa on huomattavan paljon korkeasti koulutettuja ja taiteilijoita. Monilla on takanaan muita uskonnollisia kokeiluja eri uususkontojen, esoteriikan tai parapsykologian parissa: tapasin esimerkiksi uushindulaisissa liikkeissä toimineita ja entisiä moonilaisia. Ufologiasta, parapsykolo-giasta, astrologiasta ja tieteestä ollaan niin ikään kiinnostuneita. New agelle tyypilliseen tapaan erilaisia ajatuksia ei nähdä toisiaan poissulkevina vaan pikemminkin täydentävinä. Tosin Viimei-sen testamentin kirkon tapauksessa ”oikeaa” yhdistelmää edustaa lähinnä Vissarionin tapa koota palapeli.

Kiitollisuuden päivän juhlintaa

”Meitä odottaa loistava tulevai-suus!”

VÄKI16 4/2011

tivat erittäin tiukkaa vegaanista ruokavaliota ja kieltäytyivät ajoittain jopa veden juomisesta. Monet uskovat laihtuivat vaarallisen paljon ja joutuivat sairaalahoitoon. Lääkkeistä ja rokot-teista kieltäytyminen oli niin ikään seikka, joka on herättänyt kritiikkiä ulkopuolisten taholta. Myös itsemurhista ja hermoromahduksista on raportoitu. Nykyään säännöksiä on jonkin verran lievennetty. Kerran lanseeratut käsitykset elävät kuitenkin vahvoina. Tiettyjä ruoka-aineita välte-tään. Moni ajattelee, ettei oikein elävä ihminen sairastu, ja että paras apu löytyy aina luonnosta. Moni poimii rohtonsa metsästä sienten, marjo-jen ja teekukkien ohella. Yhteisössä asuu myös luonnonterapiamenetelmiin käyttäviä parantajia, joiden väitetään tunnistavan ihmisen energia-kentät. Harva käyttää ehkäisyä ja kotisynnytyk-set ovat normaaleja. Uskovilla on paljon lapsia: syntyvyys on yhdeksänkertainen koko maan tilastoihin verrattuna. Monista ulkoisista muutoksista ja muutamista pieleen menneistä katastrofiennus-tuksista huolimatta yhteisön perussanoma ei ole muuttunut. Yhteisön sydämessä ja Vissarionin kotikylässä, 120 asukkaan ”Aurinkokaupun-gissa”, kiteytyvät yhteisön tavoitteet. Syvälle

Varsinkin 1990-luvun alkuvuosina Vissarionin liike leimattiin usein vaaralliseksi kultiksi, johon liitettiin kauhukuvia aivo- ja rahanpesusta, henkilönpalvonnasta, äärimmäisen tiukalla kasvisruokavaliolla näännyttämisestä, lääkkeistä kieltäytymisestä ja mahdollisesti suunnitteilla olevasta joukkomurhasta. Venäjällä riittää erilaisia uskonnollisia liikkeitä, joista monien toiminta ei ole ollut kovin viatonta. Kultti-sana onkin maassa erittäin negatiivisesti latautunut. ”Etenkin venäläistoimittajat ovat usein kirjoitelleet yhteisöstä kaikenlaista pahaa, mikä ei ole totta. Katso vaikka itse! Ei meillä ole salaisuuksia”, puuskahtaa puutarhassaan ahertava Olga muistellessaan takavuosien lehtikirjoituk-sia. Hyväntuulista Olgaa seuratessa onkin vaikea keksiä ilkeämielistä sanottavaa. Monet yhteisön entiset jäsenet ovat kui-tenkin jättäneet yhteisön, ja jokaiseen hymyyn kätkeytynee hiven kipua. Alkuaikojen euforia vaihtui pian kovaksi työksi, sillä uusi elämä piti pystyttää käsi- ja talkoovoimin kirjaimellisesti metsän keskelle. Elämä alkeellisissa oloissa ja punkkeja vilisevissä metsissä oli joillekin liikaa. Myös Vissarionin määräämät tiukat käyttäyty-mis- ja ruokailunormit ovat vaatineet veronsa: Alussa yhteisön jäsenet muun muassa noudat-

Naiset kuivattavat omenoita Vuorella

17VÄKI 4/2011

vaikeakulkuiseen erämaahan, 750-metriselle Sukhaia-vuorelle, rakennettu 120 asukkaan yhteisö toimii malliesimerkkinä muille kylille. Omavaraisuudessa vuorelaiset ovat pisimmällä. Ruoka saadaan omasta maasta. Aurinkopaneelit ja kamiinat korvaavat kaukoenergian ja patterit. Saippuat, kynttilät, talot ja huonekalut valmis-tetaan itse. Vesi haetaan lähteeltä ja käymälöistä saadaan myöhemmin multaa. Tästä vuodesta alkaen kylvetään vain omaa siemenviljaa. Yhteisössä asuminen on monelle arvo sinänsä. Opettajan läheisyyden, suotuisan ener-gian ja harmonian kuulemma aistii. Samanmie-listen kanssa asuminen tekee helpommaksi elää uskoaan todeksi käytännön tasolla. Kaupungissa tämä nähdään lähes mahdottomana; ”systeemi”, raha ja egoistinen ilmapiiri nielaisevat helposti kaiken ajan ja energian. Tästä huolimatta Vissa-rionilla on myös tuhansia ”maailmassa” asuvia seuraajia. Kaikki eivät luonnollisesti voi muuttaa Siperiaan, mutta ei ole epäilystäkään siitä, ettei yhteisössä asumista pidettäisi jokaisen uskovan tavoitteena, ja toisaalta myös uskon osoituksena. Kylien elämää rytmittävät joka-aamuiset

liturgiat sekä viidesti päivässä kylille kajahtava, työt seisauttava kellonsoitto. Keskiviikkoiltaisin ja sunnuntaisin liturgiat ovat pidempiä. Iltaisin puoli yhdeksältä on vuorossa yhdistyminen Opettajan kanssa: yhdeksän minuuttia kestävän meditaatiohetken aikana uskovat mietiskelevät Vissarionin kuvan äärellä. Töitä tehdään joka päivä, mutta sunnuntaisin vähemmän. Iltaisin on aikaa tavata ystäviä ja järjestää esimerkiksi konsertteja. Aurinkokaupungissa suoritettavan sunnuntailiturgian päätteeksi uskovat kokoon-tuvat Saniaislaaksoksi nimetylle metsäaukiolle, missä he vuorollaan voivat lukea mikrofoniin kysymyksiään. Jokainen kysymys on kuiten-kin etukäteen tarkistettu ja tarkoin muotoiltu edellisillan kokouksessa. Kysymykset ovat hyvin konkreettisia ja liittyvät usein arkipäivän tilan-teisiin. Vissarionilta saaduista vastauksista ei kiistellä: Opettajan sana on laki. Omavaraisuuden, yksinkertaisen tekno-logian ja henkisen kehityksen liittoon uskovassa yhteisössä menneisyys, nykyaika ja tulevaisuus

Leipomassa Arminosin luona

VÄKI18 4/2011

sekoittuvat. Siinä missä muualla maailmassa luo-tetaan yleisesti tekniikan ratkaisevan tulevaisuu-den ongelmat, uskotaan Vissarionin yhteisössä ihmissielun ja -aivojen kehittämiseen. Muuttues-saan ja viisastuessaan ihmiset oppivat nivomaan luonnonlait ja henkisen maailman lait yhteen tavalla, joka mahdollistaa kuolemattomuuden. Monet uskovat kertovat minulle, kuinka tulevaisuudessa esimerkiksi tietokoneet tulevat tarpeettomiksi: ihmisaivojen nukkuvat prosentit saadaan vihdoinkin käyttöön ja kommunikointi hoituu ajatuksen voimalla. Osa tulevaisuuden visioista on kuin suoraan scifi-elokuvista. Itse asiassa maailmanloppu ja viimeiset ajat ovat uskoville vasta alku toisenlaiselle ajan-jaksolle. Aleksei uskoo, että ilmaston lämmetessä Siperiasta kehittyy trooppinen ja kaunis viidak-ko. Aamunkoiton kylään suunnitellaan uima-halleja, puistoteitä ja kirjastoja. ”Meitä odottaa loistava tulevaisuus!” maalailee Vera haaveellise-na. Realiteetit kuitenkin pistävät mietti-mään. Entä jos kaikki ei menekään niin kuin piti? Mitä tapahtuu, kun 1990-luvun nuoret pioneerit vanhenevat? Miten yhteisö jatkaa, jos Vissarion kuolee? Jäävätkö uskovien lapset jatka-maan näkyä, vai viekö maailma heidät? Kylään keltaisen kukkakimpun kanssa saapastelevalla aurinkoisella Nikolailla on ratkaisu takataskus-saan. ”Opettaja palaa takaisin, kolmannen ja nel-jännen kerran. Hän tulee aina, kun ihmiskunta tarvitsee suunnannäyttäjää.” Keittiössä perunoita kuoriva Anja puo-lestaan vakuuttaa, että häntä maailmanloppu ei voisi vähempää hetkauttaa. ”Miksi miettisin tai murehtisin tulevia? Olen onnellinen tässä ja nyt, ja se riittää minulle.” Käytännönläheinen emän-täni hymyilee, ja mietin, miten hyvin hänessä ruumiillistuvat vissarionistien parhaat puolet: hetkessä elämisen taito, vähään tyytyminen ja epäitsekäs lämpö. Paria viikkoa myöhemmin Anja solmii hentoisilla ja työn kourimilla narun ompelemansa keltaisen teepussukan ympärille ja pyytää muistamaan heitä kaukana Suomessa. En kuitenkaan tarvitse Siperiasta

poimittuja horsmanlehtiä pitämään muistiku-via elossa. Absurdi kesä oli kuin saippuakupla, josta edes kolmipäiväinen junailu Siperian läpi puskevassa junassa ei onnistunut vapauttamaan. Jos maailmanloppu ei tule ensikään vuonna, vissarionistien epätodellisen kirkassilmäiset kasvot ja kummallinen maailma tulevat takuulla piinaamaan mieltäni ja uniani pehmeänkirpeällä tavallaan vielä gradun valmistumisen jälkeenkin.

Kirjoittaja vietti kesän 2011 Siperiassa ja valmis-telee parhaillaan gradua Viimeisen testamentin kirkosta.

19VÄKI 4/2011

Nykyteatterifestivaali Baltic Circlessä Helsingissä ensi-iltansa saanut moskovalaisen teatteriprojekti Teatr.docin dokudraama Two in Your House kertoo valkovenäläisen runoilijan ja oppositio-poliitikko Vladimir Nelkjajevin kotiarestista, johon hänet määrättiin poliittisen toimintansa takia. Tositapahtumiin perustuvassa näytelmässä Nekljajev suljetaan kotiinsa epämääräiseksi ajaksi kahden KGB-agentin kanssa. Agenttien on tarkoitus estää Nekljajevia esimerkiksi hiippai-lemasta liian lähellä ikkunaa tai käyttämästä puhelinta. Pieni asunto jaetaan lähes viivoitti-men kanssa agenttien alueeseen ja Nekljajevin ja tämän vaimon reviiriin. Olga-vaimoa ei aseteta arestiin, joten hän voi periaatteessa mennä ja tulla miten haluaa, mutta luonnoton tilanne käy lopulta eniten hänen hermoilleen.

Näytelmän alussa saama painostava tunnelma muuttuu vähitellen täysin absurdiksi, kun agentit alkavat kiistellä keskenään oikeanlai-sesta vessaetiketistä ja yksi agenteista tahtoo ruveta kaveeraamaan Nekljajevin kanssa. Olgaa koko tilanne riivaa siinä määrin, että hän tuhoaa hienon lautaskokoelmansa vastalausee-na yksityisyytensä loukkaamiselle. Nekljajev huomauttaa KGB-agenttienkin olevan vain ihmisiä, jotka yrittävät tehdä työtään. Ainoa, joka tilannetta kritisoi ainakaan ääneen, onkin Olga, joka todella antaa agenttien ja koko järjestelmän kuulla kunniansa. Painostava kotiaresti tulee päätöksensä, kun Nelkljajev saa kaikkien yllätykseksi oikeudenkäynnissä vapauttavan tuomion ja agentit määrätään poistumaan talosta.

KGB talossasi,KGB vessassasi>> Dokuteatterin tekijät kurkkivat olkansa yli Valko-Venäjällä

Teksti: Emma Rimpiläinen

TEATR.DOC”Teatteri, jossa ei näytellä”

Teatr.docin perusti vuonna 2001 joukko dramaturgeja. Teatr.doc on kollektiivinen, ei-valtiollinen, ei-kaupallinen ja riippumaton projekti. Monia teatterin tehtäviä hoitavat vapaaehtoiset. Vuodesta 2002 lähtien Mosko-vassa sijaitsevassa teatterissa on esitetty yli 50 näytelmää sekä järjestetty monenlaista kulttuu-ritoimintaa ja elokuvailtoja.

Suurin osa Teatr.docin näytelmistä on dokute-atteria. Alkuperäisille tekstilähteille, haastatte-luille ja ihmiskohtaloille perustuva dokuteatteri on erityinen genre, joka sijoittuu taiteen ja sosiaalisen analyysin välille. Teatterin luovat ryhmät tapaavat ihmisiä ja laativat näytelmät tapaamisten perusteella. Näytöksissä käytetään verbatim-tekniikkaa, jota voisi kutsua ”syväimp-rovisaatioksi”.

www.teatrdoc.ru/

VÄKI20 4/2011

Näytelmä päättyy täysin odottamattomasti agenttien eroottissävytteiseen tanssiesitykseen ja iloitteluun vaahtokoneen kanssa. Näytelmän tekijät selittivät esityksen jälkeen lopun tans-sikohtauksen liittyvän monen kotiarestissa olleen valkovenäläisen pakonomaiseen tarpeeseen siivota kotinsa perusteellisesti, aivan kuin KGB ei olisi siellä koskaan ollutkaan. Agenttien nolot tanssiliikkeet oli näyttelijöiden mukaan kopioitu esimerkiksi Venäjän presidentiltä Medvedeviltä, joka esiintyy Youtubessa hupaisassa videossa. Ehkä kohtauksen tarkoitus oli kuitenkin edes symbolisella tasolla nolata KGB:n agentit.

Ehkäpä itse näytelmää mielenkiintoisempi oli esityksen jälkeen järjestetty keskustelutilaisuus tekijöiden kanssa. Näytelmän käsikirjoittaja Elena Gremina toi esiin dokuteatterin roolin erityisenä teatterin muotona: dokuteatterin ta-pahtumat ovat tosia ja sen hahmot ovat oikeita, eläviä ihmisiä. Dokudraamassa näytteleminen

Kuva Vladimir Luposvskoy

onkin näyttelijöiden mukaan haastavampaa kuin esimerkiksi perinteisissä epookkidraamoissa, sillä edellisessä ei voi piiloutua maskien ja rooliasujen taakse. Dokudraamassa käytetään omia vaat-teita ja kasvoja: näyttelijä on paljon paljaampi. Tämä seikka liittyy myös dokudraaman rooliin toisaalta taiteena ja toisaalta tiedonvälityksenä. Tavoitteena ei ole tapahtumien orjallinen uusin-taminen, vaan taiteellinen adaptaatio: sanojen ja tekojen sisäistäminen osaksi näyttelijää, ei ulkoa oppiminen tai matkiminen. Myös tämä vaatii näyttelijältä enemmän.

Mikä sitten on aktivismin ja taiteen suhde täl-laisessa produktiossa? Tekijöiden mukaan nämä eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät toisi-aan. Greminan mukaan taiteilijan täytyy puhua niistä asioista, joita hänen ympärillään tapahtuu, vaikka tämä joskus olisikin riskialtista.

21VÄKI 4/2011

>> Kuinka järjestää onnistuneet sitsit Manan gringoille ja niiden kavereille menettämättä her-mojaan ja ystäviään? Manan sitsitiimi neuvoo!

1. Päätös: haluamme sitsit, saamme sitsit! Toivepäivä heitetään HYYn

arpapussiin ja odotetaan onnettaren suosiota. HYY vastaa, kun sinne

huudetaan; 10.11.11.

2. Mitä parempi teema, sitä siistimmät sitsit. Sitä parempi ruoka,

iloisempi mieli ja tiukemmat drinkit.Muusamme löytyy Meksikosta;

tuuheista viiksistä, tulisesta ruoasta ja tujusta Tequilasta. Antropolo-

gien sydämet ovat sykkineet Meksikolle ja Meksikossa lähiaikoina;

reissuilta palanneet ja reissuille lähtevät yhdistivät päänsä tuodakseen

Meksikon lämpöä syksyn pimeneviin iltoihin.

3. Vastuu on jaettava, Roomaakaan ei rakennettu päivässä!

Making of sitsit

Teksti: Anna Tervahartiala ja Soila LaivoKuvat: Paula Laurinmäki & Mana ry

VÄKI22 4/2011

Juomajoukkue: sitsien onnistumisen

kannalta kriittinen Tallinnan reissu sujui

suurilta seikkailijoiltamme maailman

matkaajille tyypillisellä rutiinilla. Saalis oli

mittava (ei kalajutuista sen enempää).

Ruokatiimin nakki: täydellinen neljänkymmenen antropologin illallinen. Huomioitavaa on

antropologien suhtautuminen siihen mitä on lautasella yhtäläisellä intohimolla kuin toiseu-

teen missä tahansa muualla.

Koristelutiimin haaste: kalman kalustamasta

Alina-salista on tehtävä kutsuva ja illan

kohokodasta, piñatasta, éxito, menestys.

Huomioitavaa: laululärpäkkeen laatiminen,

satelevien ilmoittautumisten vastaanottami-

nen, maksujen metsästys, Dj:n löytäminen

ja pahimpaan varautuminen, unohtamatta

aamuyön väistämätöntä siivousta.

Mana ry Confidential memo

Toivottu lopputulos -->

23VÄKI 4/2011

Painajainen ennen sitsejä

Sitseissä on huolensa, ja joskus ne vaikuttavat syvälle sitsijärjestäjien tajuntaan. Unessa informanttimme kohtasi pahimmat pel-konsa: pj koristeli ja kattoi juhlasalia yksin, keittiövastaava tuhosi suklaamoussen samalla antaen murskaavan tuomion: ”tämä ei maistu miltään.” Epätoivo oli käsin kosketeltavaa. Puuttuvat apurit saapuivat paikalle huma-lassa, eräskin ilmoitti lähtevänsä teatteriin ja jättävänsä sitsit sikseen. Kylmään hikeen herättyään hän haukkoo henkeään ja huokaa helpotuksesta; pelkkiä painajaisia kylmän yötuulen ujeltaessa ikkunoiden takana.

Ruokavarastona toimiva puheenjohtajan perhesuhdeauto odottaa yöpakkasilta suojassa tallissa. Pahaa aavistamaton pj:mme avaa kuskin oven ajaakseen kallisarvoisen kuorman ylioppilastalolle. Ovi aukeaa ja vastassa on ennenaikaista Meksikon tuoksua; 25 avo-kadoa on löytänyt 30 limeä ja 24 sitruunaa korianterin siivittämänä. Autossa tuoksui guocamole. Rohkea kun on, hän ei vähästä hätkähtänyt; ei muuta kuin liikkeelle.

Kaiken piti mennä nopeasti ja huolettomasti; ruokaviinit oli tilattu, varattu ja kasattu. Sievät laatikot odottivat hakijoitaan ja kyllä-hän he tulivat, mutta jotain puutui. Ikää oli, mutta todistetta, eli henkkareita, ei. Ei siinä mitään; viini paranee vanhetessaan ja kertaus on opintojen äiti.

Mitä jos juuri ennen sitsejä huomaa juhlien kohokohdan, piñatan, olevan saatavilla vain

puolentoista tunnin matkan päässä (lue saa-vuttamattomissa)? Tee piñata itse! Vinkki: osta joulutähti (ei se kukka, vaan se toinen, ei siis se joka laitetaan kuusen latvaan, vaan se joka roikkuu äitisi ikkunassa) ja koristele se sateenkaaren värein rajattoman luovuu-den voimalla.

Loppu hyvin, kaikki hyvin

Vuodatettuaan suuria sipulikyyneleitä huokaisee sitsitiimi helpotuksesta; kaikki on valmiina. Alina odottaa kauniina kuin morsian ja pienet lasit helisevät kristallia kirkkaampaa. Juhlaväki yhtyy illan teema-lauluun, Meksikon pikajunaan; sitsit ovat hetkessä täydessä vauhdissa. Viikset vinos-sa, sombrerot hivellen kattoa ja ponchot nurkissa. Piñata roikkuu katosta kuin ohitse kiitänyt tähdenlento juhlijoiden nostaessa ties kuinka monennetta maljaa.

VÄKI24 4/2011

¡Arriba! ¡Abajo! ¡Al centro! ¡Y pa´dentro!

Los gringos locos

Piñata saa kyytiä

¡Ay ay ay ay ay ay ay!

Tico tico!

25VÄKI 4/2011

ReseptitMeksiko-sitsien

>> Ay carrrrramba, vetäise talvinen nuhanenä auki Manan Meksiko-tee-maisten sitsien resepteillä! Huom: kuvat eivät ole tarjoiluehdotuksia.

Guacamole 2 avokadoa3 rkl hienonnettua sipulia1 reilu tomaatti (mieluiten kaltattuna)(pala chiliä pilkottuna)2–3 rkl limemehuaripaus suolaa

Halkaise avokadot ja ota hedelmäliha lusi-kalla. Sekoita kaikki raaka-aineet joko käsin tai sauvasekoittimella. Nauti saman päivän aikana, sillä guacamolen väri tummuu, jos sitä säilytetään pitkään.

Kidneypaputäyte 5 dl keitettyjä pinto- tai kidneypapuja1 sipuli2 porkkanaa3 rkl öljyä1–2 viipaloitua valkosipulin kynttä3 rkl pilkottua tuoretta tai säilöttyä chiliä1 tuore tomaatti4 dl paseerattua tomaattia2–3 dl vettä1 tl juustokuminaa eli jeeraa1–2 tl suolaatuoretta korianteria

Pilko sipuli ja porkkanaa pieniksi kuutioik-si. Paista porkkanaa, sipulia, chiliä, jeeraa ja valkosipulia muutamia minuutteja pan-nulla. Lisää pavut ja paseerattu tomaatti. Hauduta noin 20 minuuttia ja käytä tor-tillojen täytteeksi tai korianterilla ja limella maustetun riisin kanssa sellaisenaan.

VÄKI26 4/2011

Mayojen tulinen suklaamousse 6 annosta200 g tumma suklaata (60 – 70 %)120 ml kermaa4 tl sokeria6 kananmunan valkuaista½ tl kanelia¼ tl cayene pippuria¼ tl mausteneilikkaa

1. Sulata suklaa vesihauteessa2. Lämmitä kerma mausteiden kanssa lähes kiehuvaksi3. Lisää kerma ja mausteet suklaaseen ja sekoita4. Vatkaa sähkövatkaimella munan valku-

aiset kunnes seos alkaa ”pehmetä”, lisää sokeri ja jatka vatkaamista kunnes valkuaiset ovat vaahtoutuneet kovaksi muttei kuivaksi massaksi5. Lisää ensin 2 rkl vaahtoa suklaan sekaan ja sekoita. Lisää loput vaahdosta suklaan sekaan varovasti käännellen.7. Laita jääkaappiin hyytymään ainakin tunniksi. Moussen voi tehdä myös päivää ennen.

Salsa pico de gallo

4 tomaattiasipulipari vihreää tuorechiliä (maun mukaan)tuoretta korianteriapuolikkaan limen mehusuolaa ja pippuria maun mukaan

Tomaatit kaltataan (poistetaan sisukset) ja pilkotaan pieneksi. Samoin sipuli, chilit ja korianteri silputaan pieneksi silpuksi. Pilkotut ainekset sekoitetaan ja mukaan puristetaan limen mehu ja maustetaan seos suolalla ja pippurilla. Lopuksi sekoitetaan vielä hyvin. Salsa kannattaa laittaa jää-kaappiin vetäytymään mielellään tunniksi. Ohjeesta tulee pieni kipollinen.

27VÄKI 4/2011