1p o l e e m i 4/2012

P o l e e m i4/12

2 p o l e e m i 4/2012

Yhiksen syysmatka

KiovaanKuvat Mikko Virta

3p o l e e m i 4/2012

Lukiessani taannoin Markku Hyrk-käsen mainiota teosta Aatehistori-an mieli en päässyt kovinkaan pit-källe, kun pysähdyin miettimään

Hyrkkäsen Tove Janssonilta lainaamaa aja-tusta: kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Kyseinen lausahdus on peräisin Muu-mitalvi-teoksen kohtauksesta, jossa Tuu-tikki pohtii revontulien todellista olemas-saoloa. Talvi kuvastaa kirjassa muutenkin uutta ja tuntematonta, eli tässä tapauksessa pelottavaa suurta maailmaa.

Vaikka kyse on 1950-luvulla kirjoite-tusta satukirjasta, ei Jansson olisi kovin ha-koteillä tänäkään päivänä: kaikki on hyvin epävarmaa. Levollisuudesta en sen sijaan mene aivan takuuseen, mutta joulua koh-ti kulkiessa ja vuoden viimeisen Poleemin mentyä painoon yritys on ainakin kova.

Joka tapauksessa talouskriisi, työllisyys-näkymät ja arkipäivän kiireputket täyttävät tietoisuutemme joka puolelta ilman muu-mien kaltaista filosofista pohdiskeluakin.

Hyrkkänen taitaa tosin painottaa lai-nauksessaan nimenomaan historian ja historiantutkimuksen ainaista epävar-muutta. Vaikuttaa pähkähullulta siis jo val-miiksi epävarmassa todellisuudessa innos-tua näinkin häilyvästä asiasta kuin historia.

Toisaalta, se juuri onkin historian kou-kuttava piirre. Aina on uusia tutkimusmat-koja tehtävänä, ja absoluuttisten totuuksien mahdollisuus on häviävän pieni. Onhan totuus, tosiasia alkuperäisen latinan merki-tyksensä mukaan tehty asia, jonka muodos-tamisen eteen saa itse ponnistella.

Kuitenkin haemme jatkuvasti varmuut-ta monella elämän osa-alueella. Ehkä kysy-mys on ennemminkin siitä, kuinka kykenee

suhtautumaan siihen, ettei voi tietää, mitä elämä tullessaan tuo tai mitä se oikeastaan onkaan. Janssonin filosofian tulkitsen niin, ettei epävarmuuden eteen pitäisi luhistua, vaan kyetä nauttimaan pienistäkin asioista, joita eteen sattuu. Ainakin siihen voi tuu-dittautua, ettei koskaan tiedä, mitä seuraa-van kulman takana odottaa.

Tämän numeron aiheissakin esiintyy monin paikoin epävarmuutta. Buffalolla ei mene hyvin (s. 12), eikä oikein Ukrainal-lakaan (s. 32), ja Katalonialla menisi ilman Espanjaa (s. 36). Silti epävarmoista oloista voi syntyä loppujen lopuksi positiivisiakin kokemuksia, kuten kävi Göteborgin ruot-sinsuomalaisille maahanmuuttajille (s. 28). Rentouttavampaa luku- ja katselukokemus-ta voi sen sijaan saada Poleemin mukana vaikka Bostonin historiallisella kävelykier-roksella (s. 17).

Poleemin vuoden 2012 päätoimitus kiittää ja toivottaa, kaikista epävarmuuk-sista huolimatta, onnea ensi vuoden pää-toimittajille ja hallitukselle sekä rauhallista joulua kaikille lukijoillemme.

Riina Hyökki-vastaava päätoimittaja

p ä ä k i r j o i t u s

Kuva: Mikko Virta

Ei Jansson olisi kovin hakoteillä tänäkään päivänä: kaikki on hyvin epävarmaa.”

”

4 p o l e e m i 4/2012

s i s ä l t ö37. vuosikerta4/2012

p o l e e m itoimitus

Vastaava päätoimittajaRiina Hyökki

PäätoimittajatTuomas Lassinharju

Janne Soisalon-SoininenReetta Heiskanen

Ulkoasu ja taitto Riina Hyökki

Janne Soisalon-Soininen

Kuvitus ja kuvat Riina Hyökki

Janne Soisalon-Soininen Reetta Heiskanen

Emma-Karoliina Kurki Simo OrtamoMikko Virta

Johanna Räty

Kannen kuvaRiina Hyökki

PainoUnigrafia Oy

Painos200 kpl

ISSN1235-4412

Sähköpostipoleemi-2012@helsinki.fi

JulkaisijaPoliittisen historian

opiskelijat Polho ry

Poleemi saa HYY:n järjestölehtitukea

8

12

17

20

25

26

28

32

34

36

39

Vaihtopalsta 6 Alumnipalsta 7 Puheenjohtajalta 42 Tamminiemen pesä 43

Sukupolvien kylmä sota

-Karla Malm

"Only in Buffalo, the toughest city in america"

- Teemu Antikainen

Vapauden reitti halki Bostonin

-Simo Ortamo

Tintin seikkailut - heijastumia 1900-luvun politiikasta

-Tuomas Lassinharju

Kolumni

-Topi Houni

Fuksisyksyn tunnelmia

-Saila Kurki ja Maija Yrjä

Suomalaiset maahanmuuttajat

-Reetta Heiskanen

Ukrainan demokraattinen vaihtoehdottomuus

-Miran Hamidulla

Näkökulma

-Timo Lampinen

Kataloniasta katkeria euroja Madridin herroille

-Janne Soisalon-Soininen

"Vähän liian humalassa" -poliitikoista ja alkoholista

-Eetu Jokela

5p o l e e m i 4/2012

joululah jav inkk i

Vuoden 2012 Poleemin sadon ehdoton helmi on ollut kakkosnumeron analyysi, jossa muuan tasolainen toteaa polholaisia riivaavan ”sairaalloinen, seksuaalisiakin piirteitä saava kiinnostus presidentti Urho Kaleva Kekkoseen”. Toteamus on tehnyt Poleemin toimituskuntaan niin suuren vaikutuksen, että siihen on ainakin tähän mennessä palattu jokaisessa myöhemmässä Poleemin numerossa. Poleemi näkee suorastaan velvollisuudekseen esitellä uusia virikkeitä, joiden avulla pidetään huolta, että polholaiset saavat tarpeensa tyydytettyä myös tulevaisuudessa.

Raija Orasen romaani Nimeltään Kekko-nen ilmestyi jo syksyllä 2011, mutta ei paniikkia, kirjaa on vielä saatavilla suu-rimmista kirjakaupoistamme.

Nimeltään Kekkonen on lennokas historial-linen romaani, jonka päähenkilönä on itse Urho Kaleva Kekkonen. Kaunokirjallinen romaani alkaa maaliskuusta 1942, jolloin ryssää vastaan uhonnut Kekkonen tekee poliittisen täyskään-nöksen. Siitä edetään kronologisesti sotasyylli-syystuomioiden ja Kekkosen pääministerikau-sien kautta yöpakkasiin ja noottikriisiin, johon kirja päättyy.

Kaikki on fiktiota ja proosamuotoon kirjoi-tettua, mutta silti faktapohjaista ja pikkutarkkaa. Seuraamme repliikkien muodossa, miten Kekko-nen luo suhteitaan Hruštšoviin ja Kennedyyn, ja kuinka hän uskaltaa luonnehtia YYA-sopimusta Paasikiven diktaatiksi Stalinin läsnä ollessa.

Kekkonen kuvataan taitavana politiikan pe-lurina, joka onnistuu selättämään kaikki eteensä tulevat vastoinkäymiset.

Noottikriisi ei ole ainoa asia, joka lau-keaa romaanissa, sillä pääsemme perehtymään yksityiskohtaisestikin Kekkosen naisseikkailuihin. Kansan-

rintamatanssiaiset Hertta Kuusisen kanssa pää-tyvät siihen, ettei emäkrapulainen oikeusminis-teri muista seuraavana aamuna, kuinka moni on myllännyt hänen sängyssään. Seurapiirikaunotar Tabe Slioor toivoi Kekkoselta romanttisempaa kohtelua ja laittoi hänet polvilleen laulamaan Po-rilaisten marssia. Ruumillisen rakkauden ja lähei-syyden tuskaan Kekkonen hakee usein helpotusta toimittaja Anne-Marie Snellmanin luota. Mutta miksi Snellmanin alushousut löytyivätkään ker-

ran puoluesihteeri Arvo Korsimon sängyltä? Sänkykamarihommien lisäksi myös poliitik-

kojen ryyppyremmien toilailuja kuvataan kutkut-tavasti.

Raija Oranen luo elävän tuntuisen kuvan Kekkosesta ja monista muista ajan poliitikoista, kuten Paasikivestä ja Fagerholmista. Moniulot-teinen romaani antaa samalla erinomaisen kuvan Suomen maailmansodan jälkeisistä poliittista ta-pahtumista, sillä Oranen on tehnyt taustatyönsä perusteellisesti.

Mukaansatempaava ja vetävä teos sopii esi-merkiksi oheislukemistoksi poliittisen historian aineopintojen kohdan PH204a Jorma Kallenau-tion Suomi kylmän rauhan maailmassa –kirjan rinnalle.

Tuomas Lassinharju

Kuva: TEOS

6 p o l e e m i 4/2012

Minkälainen yliopistokulttuuri Lontoossa on?

Yliopistokulttuuri on hyvin brittiläinen eli paikoittain hyvin jäykkä ja byrokraattinen.

Luennoilla ja seminaareilla on läsnäolo-pakko. Nimet kerätään joka kerta. Joihinkin seminaareihin pitää luettujen aineistojen ja luentojen perusteella kirjoittaa reflection sheet, joka on noin sivun mittainen kritiikki opitusta. Jos tätä ei kirjoita, merkataan opis-kelija poissaolevaksi.

Kaikki tentit ovat täällä vasta keväällä, jo-ten ainoa suoritusmahdollisuus syksyn vaih-tarille ovat esseet. Käytännössä joudun kirjoit-tamaan kahdeksan noin 2000 sanan esseetä kolmessa kuukaudessa. Tämä puoli on ottanut koville, sillä aikataulu on tiukka ja esseet tar-kistetaan tiukalla seulalla. Kaikki esseet pitää ladata Turnitin-nimiseen palveluun, joka tar-kistaa ne plagioinnin varalta.

Millaista on opiskelijan arki Lontoossa?

Vaihto-oppilaan elämä Lontoossa on suuri-töistä, mutta palkitsevaa. Lisäksi kannattaa todella varautua suurilla rahasäästöillä, koska Lontoo on just niin kallis kuin ihmiset aina sanovat.

Vuokra on kallis, ihan kylmää, kuinka paljon maksan yhdestä huoneesta ja omasta vessasta!

UCL tarjoaa asuntoja ja ne ovat ihan sie-dettäviä. Itse asun keskeisellä paikalla Victo-rian aseman lähellä, mistä on noin kilometri Hyde Parkiin, Big Benille ja Buckingham Pa-lacelle.

Tänne kannattaa tulla vaihtoon, jos sade ei haittaa, tykkää uurastaa kirjastossa ja on kyke-nevä säästeliääseen elämään. Toisaalta Lontoo tarjoaa mahtavan eläväisen ja monikulttuuri-sen ympäristön, upeita museoita (joista mo-net ilmaisia) sekä uusia ihania tuttavuuksia.

Mikä on ollut mieleenpainuvinta vaihtoai-kanasi?

Jos haluan viihdyttää tuttujani Lontoon tari-noilla, kerron yleensä kv-suhteiden proffasta-ni. Luennot ovat pelonsekaisen viihdyttäviä, koska tämä pitkä romanialainen kalju mies ei kestä häiriötekijöitä. Pöydät täytyy pitää suo-rassa, puhelimia ei saa vilkuilla eikä läppäreitä saa käyttää jos ”kuitenkin chattailee jonkun Hot Natashan kanssa”.

Proffan lempileffa on Pulp Fiction ja ekalla luennolla plagioinnista puhuttaessa hän näytti meille Pulp Fictionista alussa olevan kohdan, jossa Samuel L. Jackson ja John Travolta am-puvat tuolilla istuvan miehen. Klipin jälkeen hän sanoi: ”Näin käy niille, jotka kopioivat toisten tekstejä.”

Hänen mukaansa Pulp Fiction myös ku-vastaa täydellisesti kansainvälisissä suhteissa vallitsevaa anarkiaa ja realistista teoriaa.

Lottaa haastatteli Tuomas Lassinharju

v a i h t o p a l s t a

Polhossa neljättä vuotta opiskeleva Lotta Shemeikka lähti syksyksi University College Londoniin opiskelemaan SSEES:n (School of Slavonic and East European Studies) kursseja.

Poleemi kyseli Lotan kuulumisia Lontoosta.

7p o l e e m i 4/2012

Mitä työtehtäviisi konsulttina käytännössä kuuluu?

Lyhyesti sanottuna: rakennan ja suojelen asi-akasyhteisöjemme mainetta viestinnän kei-noin. Suunnittelen ja toimitan sidosryhmä-lehtiä, luon suhteita toimittajiin, valmennan yritysten johtoa ja asiantuntijoita kohtaamaan median, kirjoitan artikkeleja, pääkirjoituksia, kolumneja, puheita ja blogeja.

Minulla on kourallinen asiakkaita, joiden saamista viestintäpalveluista vastaan. Tällöin vastuulleni kuuluu myös kollegoistani koos-tuvan asiakastiimin vetäminen, myynti ja budjetointi. Yksikään päivä ei ole samanlai-nen.

Sinulla on myös pitkä toimittajankokemus. Mikä sai vaihtamaan konsulttimaailman pariin?

Aloitin toimittajana vuonna 1990 vantaa-laisessa paikallislehdessä. Sen jälkeen olin kymmenen vuotta aikakauslehdistössä pääl-likkötoimittajana. Kun 2000-luvun alussa päätoimittamani miesten lifestyle-lehti MG lakkautettiin, perustin oman yrityksen. Yh-deksän vuoden ajan liikuin journalismin ja konsultoinnin välimaastossa. Toimin vapaana

toimittajana ja avustin mm. Suomen Kuvaleh-teä ja Tiede-lehteä. Samaan aikaan suunnitte-lin sidosryhmälehtiä ja vedin mediasuhdeval-mennuksia.

Mietin pitkään paluuta kokonaan journa-lismin pariin, sillä toimittajan työ on hieno ammatti. Uutiset mediataloista ovat kuitenkin viime vuosina olleet ikäviä: väkeä vähenne-tään, toimittajien kiire lisääntyy, vaatimukset kovenevat ja avustajien ehdot ja talous tiuk-kenevat. Oli siis työntöä, mutta myös vetoa. Pohjoisranta on hyvä firma ja duunikaverit vallan mainioita. Monella on taustaa valtsi-kassa ja jopa poliittisen historian laitoksella.

Millä tavoin työelämä on mielestäsi muut-tunut viime aikoina?

Tulospaineet ja kiire ovat selvästi lisääntyneet reilussa 20 vuodessa. Myös vaatimukset pal-kattavien työntekijöiden osaamisen suhteen ovat nousseet.

Jo yli vuosikymmen sitten päädyimme Suomen Kuvalehden päätoimittajan Tapani Ruokasen kanssa haastatellessamme kesätoi-mittajaehdokkaita siihen, että kumpaakaan meistä ei olisi valittu. Uskon, että nyt työelä-mässä vaaditaan erityisesti kykyä oppia nope-asti uusia asioita ja kielitaitoa.

Mitä sanoisit nyt toimittajanurasta haavei-leville opiskelijoille?

Ammattikunta todennäköisesti pienenee ja samaan aikaan alalle koulutetaan enemmän. Hyvät tietenkin pärjäävät aina ja uskon, että laadukkaalle journalismille on kysyntää siitä riippumatta, millaisia kanavia pitkin sitä jael-laan. Kokemus toimittajan työstä on arvokas-ta myös muunlaisissa viestinnän tehtävissä, joko yrityksissä tai konsulttitoimistoissa.

Kiitos haastattelusta!

Jarnoa haastatteli Riina Hyökki

a l u m n i p a l s t a

Vuonna 1985 Polhossa aloittanut Jarno Forssell on johtava konsultti viestintätoimisto Pohjoisranta Burson-Marstellerilla. Aktiivisina opiskeluvuosinaan hän toimi muun muassa Poleemin päätoimittajana kaksi vuotta.

8 p o l e e m i 4/2012

Protestit nousevat vallitsevia rakenteita kohtaan. Vihanpito eskaloituu vallanpitäjien ja mielenosoittajien välillä. Uho valtiojärjestelmää kohtaan lisääntyy. Vaikka kuva kuulostaa kenties tutulta, kyse ei ole säästöjä vastaan kapinoivista kansanjoukoista Kreikassa tai Espanjassa. Vuonna 1968 Eurooppa eli hullua vuottaan, jonka pyörteissä neljä nuorta sytytti länsi-saksalaisen tavaratalon tuleen. Mutta miksi?

Sukupolvien kylmä sota

Teksti Karla Malm

Vallankumouksen povaaminen ei nykyaikana ole erityisen trendikästä politiikkaa, mut-ta talouden heikkeneminen ja

epädemokraattiseksi koettu päätöksenteko ovat nostaneet kritiikkiä vallitsevaa järjes-telmää kohtaan.

Jos kansalaiset kokevat, etteivät saa ääntään kuuluviin byrokratisoituneissa päätöksentekoprosesseissa, sillä on vaiku-tuksensa järjestelmän legitimiteettiin. Se näkyi Wall Streetillä velloneessa tyytymät-

tömässä keskiluokassa vuonna 2011, sääs-tötoimenpiteitä vastaan mieltään osoitta-neissa kreikkalaisissa ja Eduskuntatalon edessä nököttäneessä Occupy Helsinki -leirissä.

Toisin sanoen, muutoshakuisuutta ei tarvitse etsiä nykyaikana kaukaa. Huoli-matta katkeruudesta yhteiskuntajärjestel-mää kohtaan, harvoin kuulee kenenkään haikailevan vallankumousta. Vaikka ihmi-set ovat valmiit suomimaan markkinata-loutta, kapitalismia ja poliitikkoja, kukaan

9p o l e e m i 4/2012

ei toistaiseksi ole äänekkäästi ehdottanut aseisiin tarttumista yhteiskuntajärjestel-män muuttamiseksi.

Länsi-Saksassa vuonna 1968 Andreas Baaderilla ja Gudrun Ensslinillä ei ollut samankaltaisia kainousongelmia kuin ny-kyajan protestoijilla. Yhdessä Thorwald Prollin ja Horst Söhnleinin kanssa he päättivät osoittaa kantansa Vietnamin so-taa vastaan sytyttämällä Frankfurtin kes-kustassa sijaitsevan tavaratalon tuleen.

Symbolisesti tavaratalo katsottiin oival-liseksi kohteeksi, sillä se kohdistui kapita-lismin pyhimpään: tavaran ja rahan vaih-don areenalle. Yleisemmin mielenilmaus oli suunnattu Yhdysvaltoja ja Länsi-Saksan valtiota kohtaan.

Länsi-Saksan rikos tuhopolttoon ryhty-neiden silmissä oli paitsi kumppanuus Yh-dysvaltojen kanssa kylmässä sodassa, myös edellisenä vuonna syntynyt konflikti mie-lenosoittajien ja poliisin välillä. Konflikti kärjistyi mieltään osoittaneen Benno Oh-nesorgin kuolemaan poliisin ampumasta luodista. Oman sivujuonteensa tarinaan tekee se, että Ohnesorgin surmanluodin ampunut poliisi paljastui DDR:n tieduste-lupalvelun Stasin agentiksi vuonna 2009.

Aikalaisten tiedossa kytkös ei ollut, jo-ten mielenosoittajille Ohnesorgin kuolema edusti nimenomaan Länsi-Saksan valtion armottomuutta ja poliisin rautaisia otteita. Kuolintapauksen jälkeen kiristyivät oppo-sition ja valtiovallan välit entisestään.

Poliisi vapautettiin syytteistä ja syy Oh-nesorgin kuolemasta vieritettiin mielen-osoittajien niskoille.

RAdiKALiSOiTUMiNEN KäRJiSTYY

Yksimielistä totuutta tapahtumista ei vie-läkään vallitse, mutta sen merkitystä va-semmiston radikalisoitumiskehitykseen ja

Punaisen armeijakunnan eli RAF:n (Rote Armee Fraktion) syntyyn ei voida vähek-syä.

Ulrike Meinhof, joka tunnettuna toi-mittajana herätti suunnatonta huomiota lähtiessään laittoman toiminnan piiriin RAF:ia perustaessaan, katsoi tuolloin val-tiovallan paljastaneen todelliset kasvonsa.

Toisen RAF:n perustajajäsenen, Gud-run Ensslinin, reaktio oli vielä jyrkempi. RAF:ia tutkittaessa toistuvasti nostetaan esiin kohtaus, jossa Ensslin vaati vallan-kumoukseen ryhtymistä ”fasistivaltiota” vastaan jo Ohnesorgin kuoliniltana. Enss-lin julisti, että väkivaltaan oli mahdollista vastata vain väkivallalla.

Olennainen ilmaisu Ensslinin purka-uksen ymmärtämiseksi kokonaisuudes-saan on ”Auschwitzin sukupolvi”, joksi hän kutsuu vastustajiaan. Kuvaus on peräisin Julian Beckerin teoksesta Hitlers Kinder? ja se esiintyy sekä Tapani Suomisen teok-sessa Ehkä teloitamme jonkun että Katrii-na Lehdon tutkimuksessa Ulrike Meinhof – lähemmäksi totuutta, ei todellisuutta.

Natsi-Saksan ajallinen läheisyys on historiallinen tosiasia, jonka merkitystä ei voida väheksyä Länsi-Saksan poliittista to-dellisuutta hahmottaessa. ”Auschwitzin su-kupolvi” viittaa syytöksiin, jonka mukaan Länsi-Saksa ei ollut tehnyt tarpeellista pe-säeroa natsi-Saksaan, vaan hallinnon pii-rissä liikkui yhä samankaltaisia näkemyk-siä, jopa samoja henkilöitä.

Konkreettisia tapauksia syytösten taustalla olivat liittopresidentti Heinrich Lübken ja liittokansleri Kurt Kiesingerin urien jatkuminen natsimenneisyydestä huolimatta. Ohnesorgin kuolema ja julki-suuden suhtautuminen siihen vahvistivat opposition syytöksiä.

Ensslinin vallankumousvaatimukses-saan käyttämät ilmaisut ”Auschwitzin su-

10 p o l e e m i 4/2012

kupolvi” ja ”fasistinen valtio” ovat viitteitä siitä, että hän lukeutui niihin vasemmis-tosiiven aktivisteihin, jotka näkivät Länsi-Saksan valtion suorana jatkumona natsi-Saksalle, fasistisen perinnön kantajana.

Tällöin mistä tahansa aktista valtiota vastaan tuli tekijöiden silmissä oikeute-tumpaa; se oli vastarinta, johon heidän vanhempansa eivät olleet aikanaan nous-seet.

RAF:N PERUSTAMiSJULiSTUS 1970

Tavaratalon tuhopoltto enteili sisäpoliit-tista myrskyä, joka puhkesi täyteen voi-maansa vuonna 1970 RAF:n annettua pe-rustamisjulistuksensa. Vaikka radikaalia vasemmistolaista liikehdintää oli muual-lakin Euroopassa, ei samanlaista näytöstä ollut aikaisemmin nähty.

Tuhopoltosta tuomion saatuaan An-dreas Baader oli paennut ulkomaille, mutta palasi Saksaan ja jäi kiinni ajaessaan ylino-peutta. Baaderin kärsiessä vankeusrangais-tustaan luotiin suunnitelma, jossa tärkeää roolia näytteli laittoman vastarinnan pariin siirtynyt Ulrike Meinhof.

Vapautusoperaatiossa Meinhof käytti asemaansa tunnettuna journalistina hy-väkseen ja sai luvan läpikäydä koulukoti-liikettä koskevaa kirjaa varten materiaalia Baaderin kanssa. Baader saatettiin aseistet-tujen vartijoiden kanssa vankilasta yliopis-ton kirjastoon. Suunnitelman mukaisesti parin tunnin kuluttua aloitettiin aseellinen vapautusoperaatio, jossa kirjastovirkailija loukkaantui vakavasti.

Operaatioon osallistuneet olivat ilmei-

sesti odottaneet virkailijoiden tottelevan käskyjä ja kirjastovirkailijan vastarinta tuli heille yllätyksenä. Näkemykset siitä, oli-ko maanalaiseen toimintaan ryhtyminen suunnitelmissa jo ennen vapautusoperaati-on toteutumista, vaihtelevat.

Tekijät etsintäkuulutettiin murhayri-tyksestä, johon nämä vastasivat siirtymällä maan alle. Parin viikon kuluttua ilmestyi perustamisjulistus, josta ei kuultanut läpi niinkään teoreettinen halu muuttaa yhteis-kuntajärjestelmää kuin käytännön tasolla ilmenevä raivo:

”Ottakaa selvää, missä koulukodit ja monilapsiset perheet, missä kurjalisto ja proletariaatin naiset ovat, he, jotka vain odottavat sitä, että saisivat antaa oikealle henkilölle turpiin. He ottavat johdon käsiin-sä.”

Ironiaa voi nähdä siinä, että raivon sel-kein kärki perustamisjulistuksessa osoittaa kohti toisia vasemmistolaisia intellektuelli-piirejä.

Kyseessä sentään on ryhmittymä, jonka perustajajäsenistä keskeisillä Ulrike Mein-hofilla ja Gudrun Ensslinillä oli akateemi-nen tausta. Ainoastaan Andreas Baader oli alun perinkin suuntautunut ennemmin käytäntöön kuin teoriaan. Silti käytäntö oli ryhmälle aina tärkeämpää kuin eheän teo-rian rakentaminen.

YHdEN TOTUUdEN YHTEiSKUN-NAT

Olennainen kysymys on se, mikä saa ihmi-set hylkäämään kirjansa ja uransa ja huuta-maan vallankumousta.

”mistä tahansa aktista valtiota vastaan tuli tekijöiden silmissä oikeutetumpaa; se oli vastarinta, johon heidän vanhempansa eivät olleet aikanaan nousseet.”

11p o l e e m i 4/2012

Vallankumous, jota RAF ajoi, ei marxi-laisesta retoriikastaan huolimatta löytänyt ihanteitaan DDR:n puolelta. Samaistumis-kohteiksi ja ihanteiksi kelpasivat ennem-min sissiliikkeet, kuten Vietkong tai Pa-lestiinan vapautusjärjestön El Fatah, jonka harjoitusleirillä Jordaniassa ryhmä kävi harjoittelemassa sissisotataktiikkaa. Jäl-kimmäisen kanssa ryhmä tosin ajautui sit-temmin erimielisyyksiin lähinnä elämän-tapoihin liittyvien arvokysymysten vuoksi.

Vallankumousta oltiin valmiit ajamaan raaoillakin keinoilla. Ryhmä rahoitti toi-mintaansa arvopaperiväärennöksillä ja pankkiryöstöillä sekä teki iskuja USA:n Saksassa oleviin sotilastukikohtiin ja oi-keistolaisen Springer -lehtikonsernin toi-mistoon.

Tunnetuimpia ensimmäisen suku-polven tekoja oli liittovaltiotuomioistui-men jäseneen kohdistunut murhayritys ja RAF:n ilmaisema tuki Musta syyskuu -palestiinalaisryhmälle Münchenin olym-pialaisissa 1972, jossa kidnapattiin 11 isra-elilaista urheilijaa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki siepatut ja sieppaajat saivat surman-sa tulitaistelussa.

Samana vuonna ensimmäinen suku-polvi pidätettiin ja tuomittiin vankeusran-gaistuksiin.

Toisinaan on vaikea muistaa, että siitä on vasta muutamia kymmeniä vuosia, kun Euroopassa on oltu valmiita vaatimaan val-lankumousta asein. Mutta silloin, kun yh-teiskuntajärjestelmä kokee muutospaineita ja sen legitimiteettiä ollaan valmiita aset-tamaan kyseenalaiseksi, on hyvä palauttaa mieliin murroskohtia lähimenneisyydestä.

RAF:n radikalisoituneet otteet voidaan

tulkita peiliksi, jonka vain yhden totuuden hyväksyvä yhteiskunta kohtasi koettaes-saan vaientaa vastahankaiset äänet. Vaikka jo ryhmän ensimmäinen sukupolvi syyl-listyi murhiin, vuonna 1971 mielipideky-selyssä jopa joka neljäs länsisaksalainen olisi pyydettäessä tarjonnut yösijan RAF:n jäsenelle.

Luku kertoo omaa karua kieltään siitä, että yhteiskuntakritiikki ei katoa kieltämäl-lä. Vaikka kylmän sodan jälkeisessä maa-ilmassa vallankumouksen povaamiseen suhtaudutaan nykyään kainommin kuin 70-luvulla, kritiikki niin Euroopan unionin kuin yksittäisten valtioiden päätöksente-koa kohtaan on pikemminkin voimistunut kuin vaiennut viime vuosien aikana.

Kriittiset äänet niin oikealta kuin va-semmalta ovat perinteisesti kuuluneet dia-logiin, joka mahdollistaa demokratian.

Yhden totuuden yhteiskunnissa yritys monopolisoida totuutta on johtanut usein siihen, että kritiikki katoaa julkisilta aree-noilta ja siirtyy maan alle, jossa piilee mah-dollisuus kytevään radikalismiin. Se olisi nykyäänkin syytä pitää mielessä.

Lähteet:

Lehto, Katriina: Ulrike Meinhof – lähemmäs to-tuutta, ei todellisuutta. Ajatus kirjat. Gummer-rus Kustannus Oy. Helsinki 2007.

Suominen, Tapani: Ehkä teloitamme jonkun – opiskelijaradikalismi ja vallankumousfiktio 1960- ja 1970-lukujen Suomessa, Norjassa ja Länsi-Saksassa. Hanki ja Jää. Kustannusosa-keyhtiö Tammi. Helsinki 1997.

vuonna 1971 mielipidekyselyssä jopa joka neljäs länsisaksalainen olisi pyydettäessä tarjonnut yösijan RAF:n jäsenelle.””

12 p o l e e m i 4/2012

”Only in Buffalo, the toughest city in America”

Teksti ja kuvat Teemu Antikainen

Buffalo on New Yorkin osavaltion toiseksi suurin kaupunki. Se on ollut yksi Yhdysvaltojen suurimmista ja vilkkaimmista, mutta nykyään tämä entinen suurkaupunki on autioitumassa ja ghettoutumassa. Miten suuri kaupunki voi rapistua tällä tavalla? Poleemin reportaasi vie meidät Buf-falon arkeen ja analysoi samalla Amerikan kuihtumista ja amerikkalaisen unelman illuusiota.

13p o l e e m i 4/2012

Entering Buffalo. Siitä lähtien kun onnistuin va-kuuttamaan Peace Bridgen virkaintoiset rajavir-kailijat siitä, etten olekaan iranilainen terroristi, mielessäni on pyörinyt monta asiaa.

Lihallisten himojen lisäksi mieleni valtaa ajatus, ett-en ole koskaan elämässäni ollut näin vapaa ilmaisemaan itseäni, de jure. Olenhan matkustamassa maahan, jossa on korkeimman oikeuden päätöksellä sallittua järjestää mielenosoitus pienessä juutalaiskylässä natsien ilmaisun-vapauden puolesta.

En kuitenkaan ota hakaristiä kannettavakseni pitkälle junamatkalle Skokie'hen vaan päätän viettää muutaman päivän Suurten Järvien kuningatarkaupungissa, Buffa-lossa, tarkkaillen, miten perustuslain ensimmäinen lisäys näkyy ihmisten käyttäytymisessä. Onko land of the free sitä todella myös de facto?

Katsoessani ulos bussin ikkunasta urbaani Amerikka paljastaa alastoman arkkitehtuurinsa. Tämä kaupunki on koti monelle historiaa nähneelle rakennukselle. Buffalon keskustassa kävellessä tosin ei voisi uskoa että se on joskus ollut yksi Yhdysvaltojen suurimmista ja vilkkaimmista.

Tämä kaupunki on nimittäin nähnyt paljon. Uuden mantereen moderni historia löytää tienristeyksensä Buf-falossa. Kaupungilla on roolinsa niin kanavien rakenta-misessa, läntisessä ekspansiossa, teollisuuden historiassa kuin kansalaisoikeustaistelussa.

Täällä voi siis yhdellä henkäyksellä aistia suuren mää-rän historiaa. Nuuhkiessani ilmaa huomaan kuitenkin, etten erityisemmin pidä kaupungin ominaishajusta. Se on jotain paistetun kanan ja pinttyneen virtsan väliltä. Haiseeko amerikkalainen unelma tältä? Luulin, että se on vain illuusio eikä mitään konkreettista.

Buffalo: The place to be from

Only in Buffalo. Tämä yleinen hokema kertoo jotain buffalolaisten kotiseutuidentiteetistä. Vaikka kaupunki sijaitsee vain noin 500 kilometrin päässä menestyneestä isoveljestään, New York Citystä, on se silti monien mieli-kuvissa rajaseutua, end of the line.

Hyvin harva kaupungin Main Streetillä vastaan kä-velevistä ihmisistä on täällä vapaasta tahdostaan. Tänne eksyvät satunnaiset matkailijat vierailevat kaupungissa vain lähteäkseen pois. Ne, jotka ovat tänne jääneet, ovat

jostain syystä pakotettuja siihen. Tämä ei ole kaupunki, jossa nuoret menestyjät solmivat verkostojaan.

Se ei kuitenkaan estä buffalolaisia olemasta ylpeitä ko-tikaupungistaan. Buffalo ei ole ”the place to be”, vaan ”the place to be from”.

Buffalon tarina osana teollistumisen historiaa on oi-keastaan hyvin surullinen. Kaupunki ennätti olla liiken-teen keskus kanavien kulta-aikana kunnes rautateiden rakentaminen alkoi vähitellen nakertaa Buffalon suur-kaupunkistatusta.

Rappio syventyi 1950-luvulta lähtien, kun laivat hyl-käsivät Erien kanaalin ja alkoivat sen sijaan liikennöidä Saint Lawrencen vesitietä. Pitkään kaupungissa vaikutta-neen terästeollisuuden muuttaessa Kiinaan syöksykierre oli valmis.

Buffalo on esimerkkitapaus siitä, mitä globalisaatio on

tehnyt Yhdysvaltain Ruostevyöhykkeelle. Aivan kuten eu-rooppalaiset siirtolaiset kansoittivat Buffalon 1900-luvun alussa, niin nykyään New York City ja eteläiset osavaltiot houkuttelevat parempien mahdollisuuksien perässä kul-

Amerikkalaisella vapauden kyllästämällä yhteiskunnalla on myös kääntöpuolensa.””

14 p o l e e m i 4/2012

kevia buffalolaisia jättämään Queen Cityn. Nenäni alkaa jo tottua amerikkalaiseen unelmaan.

Alun lievän shokin perusteella voisin jopa kuvitella viih-tyväni Buffalossa niin kuin muutkin luuserit.

Varsinkin kun saan pian kuulla, että kaupungilla on myös muuta tarjottavaa kuin pelkkä kolkko ja ghettoutu-nut downtown.

Nälkiintyneenä ostan makkarakojusta puolalaisen kielbasan. Tiedustellessani ohimennen myyjältä, miksi keskusta on niin autio, hän vastaa syyn olevan siinä, ettei kukaan asu keskustassa. Kysyessäni mitä idässä on, tämä selvästi Buffalo-kiinnostuneisuudestani innostunut van-hempi naishenkilö tokaisee vain nauraen: ”Oh, you don't wanna go dere.”

Kiitän herkullisesta hodarista, toivotan naiselle hyvät päivänjatkot ja otan suunnan kohti salamyhkäistä Itä-Buffaloa.

In da ghetto

Karttani kertoo, että itään vievä tie on nimeltään Broad-

way. Pian kuitenkin huomaan, että tämä Broadway ei to-dellakaan ole mikään neonvalojen ja mainosten Times Square vaan pikemminkin jonkinlainen urbaani preeria.

Osoittautuu, että Itä-Buffalossa asuu suurin osa kau-pungin afrikanamerikkalaisista, mikä tarkoittaa sitä, että täällä asuu myös köyhyys. Mietin, että kuinkahan monta sukupolvea ja mustaa presidenttiä tarvitaan ennen kuin nämä ihmiset pääsevät tästä kierteestä.

Broadwayn varrella on silmänkantamattomiin lau-taovien peittämiä autiotaloja, joissa aikoinaan toimineet kunnialliset bisnekset ovat vaihtuneet huumekauppaan ja prostituutioon, tekohengittäviä autopesuloita, joiden vii-koittaiset asiakkaat voi varmasti laskea yhden käden sor-min, sekä ghettojen superstaroja kaikista ikäkohorteista toteuttamassa perustuslain heille turvaamaa vapautta olla menestymättä.

Itä-Buffalo ei ole aina ollut ghetto. Broadway oli aikoi-naan Buffalon vanha Polonia, kaupungin huomattavan suuren työläistaustaisen puolalaisvähemmistön asuinalu-etta sekä kukoistava ostoskatu.

Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiset alkoi-

15p o l e e m i 4/2012

vat kuitenkin muuttaa lähiöihin ja näin teki myös moni puolalainen perhe Buffalossa. Itä-Buffalosta tuli rotuerot-telua pakoon etelästä muuttaneiden mustien naapurus-toa.

Kun näillä köyhillä uudisasukkailla ei kuitenkaan ollut varallisuutta ylläpitää kysyntää, pienyritykset kuih-tuivat, ja vanhasta Poloniasta jäivät muistuttamaan vain puolalaiset kadunnimet sekä suuret ja koristeelliset roo-malaiskatoliset kirkkorakennukset.

West Side Story

Köyhyys ei ole mukavaa katseltavaa. Siksi päätän lähteä Itä-Buffalosta ja unohtaa joksikin aikaa näkemäni yhteis-kunnallisen vääryyden uhratakseni sille ajatukseni ja ana-lyysini myöhemmin.

Otan taksin seuraavaan majatalooni, joka sattumalta sijaitsee hyvin lähellä kaupungin West Sidea, jota ystäväl-linen makkaranmyyjä minulle suositteli aiemmin päiväl-lä. Minulla ei oikeasti olisi varaa matkustaa taksilla, mutta tunnen jostain syystä pakottavaa tarvetta jutella jonkun

kanssa, ja taksikuskithan ovat tähän tarkoitukseen mitä sopivimpia uhreja.

Olen yllättynyt, että tämä noin nelikymppinen, hie-man Snoop doggia ulkonäöltään muistuttava kuskini osaa sijoittaa Suomen Pohjois-Eurooppaan.

Tiedustellessani mitä Buffalolle on tapahtunut, hän vastaa jotakuinkin että: ”Dere's no jobs here man… peop-le got nothin' to do.” Ymmärrän yskän. Buffalo ja Yhdys-vallat kokivat kliimaksinsa keskellä Amerikan kultaista vuosisataa, ja nyt on muiden vuoro.

Pitkän ja lämpimän sekä syyllisyyttä herättäneen suihkun jälkeen puen ylle parhaimpani, ja suuntaan kohti Allentownin yöelämää. Baaria etsiessä minun ei tarvitse kauaa harhailla, kun huomaan kaltaiselleni nihilistille sel-västi räätälöidyn juottolan nimeltä Nietzsche's.

Astun sisään baariin ja hetken pelkään saapuneeni jonkinlaiseen hipstereiden likaiseen paratiisiin, jota kut-sutaan ”boheemiksi” vain sen takia ettei siellä koskaan siivota. Baaritiskillä istuessani huomaan vieressäni kaksi nuorehkoa naista, joiden iästä tai viehättävyydestä on vai-kea mennä sanomaan mitään baarin hämärän valaistuk-

16 p o l e e m i 4/2012

sen peittäessä heidän potentiaalisen kauneutensa. Toinen heistä näyttää vähän nuorelta Sarah Palinilta, ja voisin melkein vannoa, että toisella heistä on intiaaniverta.

Suureksi yllätyksekseni tämä Sarah Palin aloittaa kes-

kustelun kanssani, mutta en baarin kovassa melussa saa oikein selvää hänen paksusta buffalolaisesta aksentistaan. Pääsemme kuitenkin ihan hyvin juttuun, vaikka en lii-emmin viehäty hänen kohtuullisen runsaasta ylähuuli- ja kainalokarvoituksestaan.

Saan kuitenkin jättää hyvästit kaikelle sille, jota olin jo ennättänyt toivomaan, kun tämän karvaisen naisen inti-aaniystävätär tulee selvästi mustasukkaiseksi ja keksii jon-kun tekosyyn, jonka perusteella hän saa karvaisen Sarah Palinin mukaansa, ja minä jään taas yksin.

Tyhjän tunteeni täyttää kuitenkin ajatus kohisevasta Niagaran putouksesta, jota olen suunnitellut meneväni katsomaan seuraavana päivänä.

Unohdan siis nopeasti ensimmäisen ja parantami-sen varaa jättäneen kohtaamiseni amerikkalaisen naisen kanssa ja kävelen takaisin hotellilleni miettien miten JFK olisi hoitanut tilanteen.

Amerikkalainen unelma?

Ensimmäinen päiväni Buffalossa on osoittanut, että amerikkalaisella vapauden kyllästämällä yhteiskunnal-la on myös kääntöpuolensa. Pohjaton usko perustuslain erehtymättömyyteen sekä siihen, että kuka tahansa voi

sinnikkyydellä tai viekkaudella taistella itsensä vapaaksi köyhyyden virittämästä loukusta palkitsee lopulta vain pienen osan väestöstä.

Silkalla tuurillakin on tässä merkitystä. Amerikkalai-nen unelma saattaa lopulta olla pelkkää onnenpeliä. Hun-ter S. Thompson olikin varmaan oikeilla jäljillä etsiessään sitä Las Vegasista.

Yksilön vapauden idea on johtanut puritaanien mai-hinnousun, itsenäisyysjulistuksen ja kommunistivaino-jen kautta siihen, että hedgerahastojen johtajat maksavat vähemmän tuloveroa kuin heidän sihteerinsä. Ronald Reaganin ja George W. Bushin ajamat verohelpotukset rikkaille perustuivat tämän kaltaiseen vapauden ideaan; siihen että vapaus palkitsee innovaatioista ja kasvattaa ta-loutta.

1980-luvulta lähtien Yhdysvallat on kuitenkin kehit-tynyt lähemmäs luokkayhteiskuntaa, jonka krooniset on-gelmat väestönsä kouluttamisessa eivät todellakaan luo perustaa innovaatioille, joita se tarvitsee kilpailussa nou-sevaa Kiinaa vastaan.

En ole oikein varma, onko jokin näennäinen vapau-den idea kaikkien Yhdysvaltoja koskevien sosiaalipoliit-tisten ongelmien arvoista.

Vapaus tarkoittaa aina valintaa. Amerikkalaisen ih-misen elämänkaari on valtion suhteellisen puuttumatto-muuden takia yksilöllisten valintojen summa.

Teoriassa slummistakin on mahdollisuus päästä Yh-dysvaltain presidentiksi. Se vain vaatii äärettömän kovaa työtä, oikeita valintoja ja roppakaupalla onnea. Teoriassa vapaus myös turvaa amerikkalaiselle aina mahdollisuu-den uuteen valintaan. Vapaus buffalolaisessa kontekstissa

tarkoittaa vapautta kerätä voimansa ja nousta kanveesista silloin kun sitä vähiten odotetaan.

Amerikkalainen unelma on tosiaan olemassa. Se ei ole illuusio eikä tuoksu eritteelle. Se ilmenee jokaisessa koti-kaupunkiinsa uskovassa buffalolaisessa. Se ei kuitenkaan välttämättä tuo työpaikkoja takaisin Buffaloon, ellei kau-punki pysty sopeutumaan jälki-industrialistiseen todelli-suuteensa.

Hedgerahastojen johta-jat maksavat vähemmän tuloveroa kuin heidän sihteerinsä.”

”

17p o l e e m i 4/2012

Ikivanhoja kirkkoja valtavien pilvenpiirtäjien keskellä, vallankumoussankarien muistopatsaita ja holokaustin muistomerkki. Bostonin historiallinen kansallispuisto kertoo paljon amerikkalaisten historiakäsityksistä.

Boston ei ole Yhdysvaltain suurimpia kaupun-keja, eivätkä Hollywood-tähdet seikkaile sen kaduilla kovinkaan usein.

Kaupungilla on kuitenkin pitkä ja vaihe-rikas menneisyys. Englannista lähteneet puritaanisiir-

tolaiset rantautuivat nykyisen Bostonin rannoille jo vuonna 1630. Sen jälkeen kaupungissa on perustettu mantereen vanhimpia oppilaitoksia, taisteltu emämaa-ta Englantia vastaan ja kampanjoitu orjuuden lakkaut-tamiseksi.

teksti ja kuvat Simo Ortamo

Vapauden reitti halki Bostonin

18 p o l e e m i 4/2012

Old South Meeting House vuodelta 1729. Rakennuksessa suunniteltiin itsenäisyyssodan syttymiseen vaikuttaneet

Bostonin teekutsut.

Paul Reveren ratsastajapatsas

on pystytetty Old North -kirkon

eteen, josta hän aloitti ratsastus-

retkensä.

Keskustan alueella sijaitsee histo-rian säilyttämiseen ja esittelyyn keskittyvä kansallispuisto. Tämän ansiosta historiallisiin rakennuk-

siin on ilmainen pääsy. Niiden liepeillä yleisöä opastavat liitto-

valtion palkkalistoilla olevat puistonvarti-jat. He ovat sonnustautuneet luonnollisesti Jogi-karhu-animaatiosarjasta tuttuihin vih-reisiin univormuihin lierihattuineen.

Bostonin kadut noudattavatkin kes-kustassa yhä vanhoja mutkittele-via reittejään, ja pilvenpiirtäjien varjostamat vanhat kirkot ovat

keskimäärin sata vuotta helsinkiläisiä van-hempia. Katumaasturien lomassa pujottelee siirtomaatyylisiin takkeihin ja kolmikolkka-hattuihin pukeutuneita oppaita.

Tutustuminen historiaan on tehty tu-ristille amerikkalaiseen tapaan selkeäksi: katuihin on merkitty punaisilla tiilillä reitti, Freedom Trail, joka varrelta kaikki keskeiset monumentit, hautausmaat ja museot löyty-vät.

Irlannin nälänhädän muisto-merkki pystytettiin vuonna 1998. Nälänhädän seurauksena lähes kaksi miljoonaa irlantilaista jätti

kotiseutunsa, ja monet heistä muuttivat Bostoniin.

«

»»

19p o l e e m i 4/2012

Koululaisryhmä kuuntelee siirtomaa-tyyliseen asuun pukeutuneen oppaan

tarinoita Granaryn hautausmaalla.

Uuden Englannin holokaustimuisto-merkki vuodelta 1995 muistaa juu-talaisten uhrien lisäksi myös muita natsien keskitysleireillä murhattuja.

Vapauden reitin varrelle mahtuu pa-rikin muistutusta vanhan mantereen kauhuista.

Irlannin nälänhädän muistoksi pystytetty patsasryhmä kuvaa langanlaihoja uh-reja rukoilemassa armoa. Kaupungintalon eteen on puolestaan pystytetty holokaustin kuutta mil-joonaa uhria muistava kulmikkaiden lasitolppi-en rivistö. Lasiin on kaiverrettu numerosarjoja muistuttamaan Auschwitzin uhrien tatuoinneis-ta, ja selviytyneiden uhrien kirjoituksia oli kai-verrettu metallilaattoihin.

Suuri osa punaista vapauden reittiä vael-tavista vaikuttaa olevan koululaisryh-miä. Ehkä juuri tästä syystä historiasta kerrottavissa tarinoissa on korostetun

opettavainen, sotaisa ja patrioottinen sävy, ja itsenäisyyssodan mytologia saa huomattavan osan.

Jalustalle on kirjaimellisesti nostettu Ben-jamin Franklinin lisäksi eurooppalaisille tun-temattomampi Paul Revere, jonka yöllinen ratsastusretki on yksi lapsille kerrotuista itse-näisyyssodan sankaritarinoista.

20 p o l e e m i 4/2012

Nykyään Tintin seikkailut päätyvät otsikoihin lähinnä negatiivisen julkisuuden merkeissä. 2000-luvulla lööppeihin on noussut Tintin varhaisvaiheessa syntynyt seikkailu Tintti Af-

rikassa (1931), jota on rasistisen maineensa takia yritet-ty saada myyntikieltoon ainakin Ruotsissa, Ranskassa ja Belgiassa.

Tänä vuonna Ruotsissa nousi kohu, kun tukholma-lainen kirjasto oli päättänyt poistaa Tintti-sarjakuva-al-bumit hyllyistään. Perusteluna oli, että Tintin seikkailut

kuvaavat vieraat kansallisuudet alentavan karrikoidusti. Vaikka syytökset eivät olekaan täysin tuulesta tem-

mattuja, ne antavat hyvin epäreilun ja yksipuolisen kuvan Tintin seikkailuista. Huolimatta siitä, että Afrikka-seik-kailu on varsin kolonialistinen ja myöhemmissä seikkai-luissa arabeja kuvataan stereotyyppisesti herkkähipiäise-nä ja aggressiivisena massana, Tintin seikkailut sisältävät myös erittäin tarkkanäköistä kuvailua 1900-luvun poliit-tisista ilmapiireistä.

Hergé tarttui ajankohtaisiin ilmiöihin, ja siksi esimer-

Tintin seikkailut on varmasti Aku Ankkojen ohella 1900-luvun merkittävimpiä länsimaisia sarjakuvia. Belgialainen Hergé piirsi reilun 50 vuoden aikana 24 Tintin

seikkailua, joiden suosio ei ole laantunut vieläkään. Tintin seikkailuja on kään-netty yli 50 kielelle ja albumeja on myyty yhteensä yli 200 miljoonaa kappaletta.

Vaikka Tintti on täysin kuvitteellinen hahmo, hän seikkailee todellisessa maailmas-sa. Tintin seikkailuissa on kuvattu tarkkanäköisesti aina kulloistakin maailman-

poliittista tilannetta. Niinpä Tintin seikkailuissa on käsitelty esimerkiksi reaa-lisosialismia, fasistista vallankaappausta ja kylmän sodan kahtiajakoa. Poleemin

Tintti-artikkeli tutkii, kuinka politiikka on ilmentynyt Tintin seikkailuissa ja kuinka politiikka on vaikuttanut Tinttien sisältöön.

Teksti Tuomas LassinharjuKuvat Otava / Suomen kuvapalvelu

Tintin seikkailut – heijastumia 1900-luvun politiikasta

21p o l e e m i 4/2012

kiksi 30-luvun lopulla piirretyt Tintit tarjoavat häkellyttä-vän realistista ajankuvaa fasismin noususta Euroopassa.

Ajankohtaisuuden lisäksi Tinttejä on ylistetty yksi-tyiskohtien äärimmäisestä tarkkuudesta. Hergé teki pe-rusteellista taustatyötä. Jokainen auto, lentokone tai vene oli tiettyä mallia. Kamerat ja aseet oli kopioitu valmista-jien luetteloista. Kun Tintin hahmot seikkailivat vieraissa maissa, kaupunkien arkkitehtuurit vastasivat täysin todel-lisuutta, samoin kun aina kyseisten maiden santarmien, sotilaiden ja konduktöörien univormut.

Realistisuuden multihuipentumana voidaan pitää Tintin kuuseikkailua, joka vaikuttaa edelleen todentun-tuiselta, vaikka se piirrettiin kuusitoista vuotta ennen kuin Neil Armstrong astui Kuun kamaralle. Hergén kuu-seikkailu perustui vain tieteellisiin faktoihin, eikä hän lähtenyt piirtämään esimerkiksi avaruusolioita tai vieraita sivilisaatioita Kuuhun.

TiNTiN SEiKKAiLUT PäHKiNäNKUORESSA

Tintin hahmo syntyi 1920-luvun loppupuolella, kun Ge-orges Remi alias Hergé (1907–1983) alkoi piirtää sarja-kuvia belgialaisen Le XXe Siècle –sanomalehden lapsille suunnattuun liitteeseen Le Petit Vingtièmeen.

Ensimmäinen Tintin seikkailu alkoi ilmestyä lehden sivuilla tammikuussa 1929. Tintin seikkailut ilmestyivät koko 30-luvun ajan kerran viikossa ilmestyneessä Le Petit Vingtième –lehdessä. Lehden jokaisessa numerossa Tin-tin tarina jatkui aina kaksi sivua kerrallaan. Kun Hergé oli saanut yhden seikkailukokonaisuuden päätyttyä, se julkaistiin kokonaisuudessaan albumina. Varhaiset Tin-tit olivat mustavalkoisia ja yksi seikkailukokonaisuus oli noin 100–130 sivua pitkä.

1940-luvulla Tintit alkoivat ilmestyä värillisinä. Sa-malla muotoutui Tintin seikkailujen lopullinen formaat-ti, sillä kustantaja määräsi yhden Tintin seikkailun pi-tuudeksi 62 sivua. Samalla kun Hergé piirsi uusia Tintin seikkailuja, myös vanhoja 30-luvulla ilmestyneitä musta-valkoisia sarjakuvia piirrettiin uudelleen värillisiksi 62-si-vuiseen muotoon.

Viimeinen kokonainen Tintin seikkailu, Tintti ja Pi-carot, ilmestyi vuonna 1976. Tämän jälkeen Hergé alkoi valmistaa seuraavaa Tintti-seikkailua Tintti ja aakkostai-de, mutta ei saanut tarinaa koskaan valmiiksi.

SARJAKUViLLA POLiiTTiNEN AGENdA

Jo heti ensimmäisillä Tintin seikkailuilla oli poliittinen agenda. Tintti Neuvostojen maassa (1929) kertoi nuoresta lehtimiestä, joka matkusti Neuvostoliittoon raportoimaan

22 p o l e e m i 4/2012

länsimaalaisille bolševismin kurjuudesta ja reaalisosialis-min karmeasta arjesta.

Kommunismia kritisoivalle sarjakuvalle oli selvästi tilausta. Le XXe Siècle –sanomalehti, jossa Tintit ilmes-tyivät, oli vankan katolinen ja konservatiivinen julkai-

su, joten lehden ilmapiiri oli vahvasti antibolševistinen. Lapsille suunnatun sarjakuvan myötä toimituksen taka-ajatuksena oli saattaa pienet lukijat tilanteen tasalle, mitä bolševismin ilkitöihin tuli.

Tintti Neuvostojen maasta on jäänyt kaikkein voi-makkaimmin mieleen kohtaus, jossa käydään vaalit neu-vostoliittolaiseen tyyliin. Sotilaan näköinen mies puhuu väkijoukolle: ”Toverit, kolme listaa on tarjolla. Yksi niistä on kommunistinen. Ne, jotka vastustavat tätä listaa nosta-

koot kätensä.” Samalla vaalilautakunnan jäsenet nostavat revolverinsa esiin ja katselevat tiukasti kansanjoukkoa ase kädessä. ”Kukaan ei vastusta tätä listaa? Julistan siis kom-munistisen listan yksimielisesti hyväksytyksi.”

Toisessa kohtauksessa opas esittelee länsimaalaisil-le sosialisteille neuvostoliittolaisia tehtaita, joista kohosi suuria savupilviä, millä saatiin aikaan harhakuva täydessä käynnissä olevasta tehtaasta. ”Toisin kuin porvarimaat väittävät, tehtaamme käyvät täydellä teholla.” Myöhem-min Tintti käy paljastamassa, että kyseiset tehtaat olivat vain kulissia, joilla yritettiin luoda valheellista kuvaa pu-naisesta työläisten paratiisista.

Hergé käytti neuvostoseikkailun ensisijaisena lähtee-nä Joseph douillet’n kirjaa Moscou sans voiles (suom.

Hunnuton Moskova), jossa esiteltiin hyvin kriittiseen sävyyn Neuvostoliiton arkea. Tintin sarjakuvan myötä Neuvostoliiton kritisointi sai kuitenkin huomattavasti suuremman kohdeyleisön. Tintti Neuvostojen maassa sai sellaisen suosion, että Le Petit Vingtièmen painosmäärää oli kuusinkertaistettava.

Myös Tintin toisella seikkailulla oli poliittista tilausta. Tintti Afrikassa (1931) tapahtuu Kongossa, Belgian siirto-maassa. Le XXe Siècle -lehden päätoimittaja halusi tehdä Belgian suunnattoman siirtomaan tutuksi lukijoilleen.

Hergé on jälkikäteen selittänyt albumin rasistisuuden johtuneen porvarillisen ympäristön ennakkoluuloista, jonka seurauksena afrikkalaiset piirrettiin yksinkertaisi-na. Ainakin rasistinen seikkailu antaa näkemyksen siitä, millaisina afrikkalaisia pidettiin 1930-luvun Länsi-Eu-roopan porvarillisissa piireissä.

FASiSMiA VASTAAN

Afrikka-seikkailun jälkeen Tintti seikkaili mm. Egyptis-sä, Kiinassa ja Etelä-Amerikassa. Poliittisesti kiinnostavin albumi näiltä ajoilta on Sininen lootus (1936), jossa Tintti joutuu keskelle Kiinan ja Japanin konfliktia. Japanilaisten tekemät attentaatit pannaan olemattomien kiinalaisros-vojen syyksi, aivan kuten Mukdenin rautatien välikohta-uksessa kävi. Japanin Brysselin-edustusto teki sarjakuvan

” Japanin Brysselin-edustusto teki sarja-kuvan tapahtumista vastalauseen.”

23p o l e e m i 4/2012

tapahtumista vastalauseen.Anschluss ja Hitlerin Saksan jatkuva voimistuminen

ja laajentuminen alkoi herättää 30-luvun lopulla huolta pienessä Belgiassa. Hergé tarttui aiheeseen seikkailussa Kuningas Ottokarin valtikka, joka alkoi Le Petit Vingtiè-messä elokuussa 1938.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen kuvitteelliseen valtioon: Syldaviaan ja sen fasistiseen naapurimaahan Borduriaan. Vaikka valtiot ovatkin Hergén mielikuvituk-sen tuotetta, Syldavia on kuin mikä tahansa itäeurooppa-lainen valtio Balkanilla. Borduria taas viittaa ilmiselvästi natsi-Saksaan, joka yrittää valloittaa viattoman naapuri-maansa. Borduurien päällikön nimi on Müsstler (Mus-solini + Hitler), borduurien univormut ovat kuin Wehr-

machtilla, ja borduurien tervehdys Amaïh on kuin selkeä vastine heil-terveyhdykselle.

Tässä seikkailussa Tintti onnistuu pelastamaan Syl-davian bordurialaisten vallankaappaukselta. Hän pal-jastaa, että borduurien propagandayksikön oli tarkoitus aiheuttaa välikohtauksia Syldaviassa asuvia borduureja kohtaan, jotta Borduria saisi oikeutuksen interventioon. Hergé onkin sanonut tarinan kertovan epäonnistuneesta Anschlussista.

Kolme viikkoa sen jälkeen, kun Ottokarin valtikka oli päättynyt Le Petit Vingtièmssä, Hitlerin joukot hyökkäsi-vät Puolaan täsmälleen samalla strategialla, mitä tarinan Borduriakin oli suunnitellut: Gestapo lavasti radioase-malla välikohtauksen, jota Saksa väitti puolalaisten teko-seksi ja käytti hyökkäyksen verukkeena.

NATSiMiEHiTYKSEN AiKANA

Kesällä 1940 natsit olivat miehittäneet Belgian, ja Le Petit Vingtième lakkautettiin. Samalla keskeytyi Tintin seik-kailu Mustan kullan maa, joka jäi hyvin osuvasti kohta-ukseen, jossa saksalainen konna oli jättänyt Tintin au-tiomaahan kuolemaan.

Hergé jatkoi Tintin seikkailuja Le soir –lehdessä, jon-ka miehittäjä oli ottanut puhetorvekseen. Niinpä Tintin seikkailuja julkaistiin sodan aikana samoilla sivuilla, jois-

sa kerrottiin Wehrmachtin saavutuksista. Hergé sai sodan jälkeen kuulla syytöksiä kollaboraatiosta, mikä loukkasi häntä syvästi. Hänhän oli ollut erittäin antifasistinen, ja halusi ainoastaan viihdyttää Tintin seikkailuilla belgialai-sia poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Natsimiehityksen aikana sensuuriin joutuivat Tintti Amerikassa sekä Mustan saaren salaisuus, jonka tapahtu-

mat sijoittuivat Englantiin. Mutta ironista kyllä, ilmisel-västi antifasistinen Kuningas Ottokarin valtikka säästyi sensuurilta. Ilmeisesti sensorit eivät perehtyneet albumi-en sisältöihin otsikoita pidemmälle.

Toisen maailmansodan aikana tehdyissä Tinteissä väl-tettiin visusti päivänpoliittisia aiheita, ja niinpä seikkailut keskittyivät lähinnä aarteenetsintään ja matkaan inkojen luokse.

” Borduurien tervehdys amaïh on kuin selkeä vastine heil-tervehdyk-selle.”

24 p o l e e m i 4/2012

KYLMäN SOdAN KESKELLä

Syldaviaan ja Borduriaan palattiin jälleen 1950-luvun Tinteissä. Tuhatkaunon tapauksessa (1955) Borduria oli muuttunut sosialistiseksi valtioksi ja liittynyt lujasti osak-si kommunistista itäblokkia.

Bordurian pääkaupungin Szohôdin arkkitehtuuri

muistuttaa kovasti tyypillistä Itä-Euroopan kaupunkia, kuten esimerkiksi Varsovaa tai Bukarestia. Kaupungin pääaukio Plekszy-Gladzin aukio muistuttaa kovasti Itä-Berliinin Platz der Republikia. Maan symbolina on maan maineikkaan johtajan, marsalkka Plekszy-Gladzin huuli-parta, joka tuo epäilemättä mieleen Stalinin viikset. Maan turvallisuuspoliisi Zturpon agentit salakuuntelevat Tintin ja kumppaneiden hotellihuoneita, aivan kuten itäblokin

maissa todellisuudessa tehtiinkin.Tuhatkaunon tapauksen tarina kuvastaa osuvasti kyl-

män sodan kahtiajakoa ja kahden blokin välistä asevarus-telukilpailua. Professori Tuhatkauno on keksinyt aseen, joka voi ultraäänillä tuhota tiiliä, betonia ja terästä, jopa kokonaisia kaupunkeja. Sekä Syldavia että Borduria ovat kiinnostuneita saamaan aseen käsiinsä.

Syldavian ja Bordurian voi helposti nähdä kuvastavan kahden blokin välistä ristiriitaa, aivan kuten ne Kuningas Ottokarin valtikassa edustivat läntisten demokratioiden ja Hitlerin Saksan konfliktia.

Viimeisen kerran politiikkaan palattiin viimeisessä Tintti-seikkailussa Tintti ja Picarot (1976). Tapahtumat sijoittuvat Etelä-Amerikkaan, kuvitteelliseen San Theo-dorosin valtioon, joka on parodia tyypillisestä banaani-tasavallasta, jossa vallankaappaukset ovat jokapäiväisiä ja sotilaat vaihtavat jatkuvasti puoliaan.

Varsovan liiton käytäntöjen mukaisesti Borduria on vienyt asiantuntemustaan salaisen poliisin ja diktatuurin taidoissa San Theodorosiin, aivan kuten Neuvostoliitto tuki Kuubaa ja Nicaraguaa. Stalinistinen Borduria tukee kenraali Tapiocaa ja länsimainen International Banana Company kenraali Alcazaria, jotka taistelevat San Theo-dorosin herruudesta.

Kun Tintin hahmot saapuvat San Theodorosiin, val-tio on Tapiocan hallinnossa. Sarjakuvaruudussa kuvataan eteläamerikkalaista kurjaa slummia, jota koristaa kyltti VIVA TAPIOCA. Seikkailun loppuun mennessä kenraali Alcazar on Picarot-sissiliikkeen avustuksella kaapannut vallan itselleen. Sarjakuvan viimeisessä ruudussa kuva-taan samaa hökkelikylää slummissa, jossa ei ole muuttu-nut mikään muu, kuin että kyltissä lukee VIVA ALCA-ZAR.

Lähteet:

Farr, Michael: Tintti, tarinoiden todelliset taustat

Peeters, Benoît: Tintin juhlakirja

” ilmeisesti sensorit eivät perehtyneet albumien sisältöihin otsikoita pidemmälle.”

25p o l e e m i 4/2012

k o l u m n i TOPi HOUNi

Suomi pyrkii rajojensa ulkopuo-lelle, myönnettiinpä sitä eli ei. Itsenäisen Suomen historiassa rajojen ylittäminen alkoi heti al-

kuvuosina. Heimoaate eli ja hengitti ja halu palauttaa Suomen luonnolliset ra-jat oli kova.

Missään vaiheessa ei kuitenkaan ihan kunnolla päästy vauhtiin, vaan kostot Kullervon vuoksi jäivät torsoiksi. Marskin miekka työnnettiin tuppeen. Samaan aikaan punainen puoli yritti viekkaampaa taktiikkaa ja integroi it-sensä Neuvostoliittoon. 1920-luvulla Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta eli kukoistuksensa päiviä ja suomalainen henki oli voimak-kaasti läsnä.

Kuitenkin 1930-luvulla Stalinin to-teuttamissa yt-neuvotteluissa suomalai-nen henki puhallettiin tasavallasta ulos ja ideaaliyhteiskunta jäi suomalaisten

osalta odottamaan itseään. Toinen maa-ilmansota alkoi ja talvisota järkytti Suo-mea. Vuonna 1941 entistä sisukkaampi, edellisen vuoden tammikuussa kihlattu kansa kävi jätin kimppuun ja taas rajoja ylitettiin monen miehen voimin. Mars-kin miekka oli taas vedetty tupestaan. Sen verran laimeaksi jäi tämäkin yritys, ettei edes natseja naurattanut Berliinis-sä. Suomalaiseen tapaan plakkariin lä-vähti kuitenkin tuttu ja turvallinen tor-juntavoitto.

Sodan melskeistä palattiin vuosi-kymmeniksi kolmatta tietä kotimaan politiikkaan. Rajojen ulkopuolisista

tai liiemmin sisäpuolisista asioista ei turhaan tarvinnut murehtia. YYA-so-pimuksella ankkuroitiin ulko- ja sisä-politiikka, ja katajainen kansa tottui iso-veljen ohjaukseen. Karhun kainalossa oli mukava olla.

1990-luvun taitteessa mesikämmen ei enää herännytkään talviuniltaan ja uusille tuulille oli tilaa politiikassa. Ra-jamaa alkoi tuijottaa Euroopan aurin-koon. Parinkymmenen vuoden aika-na moni sokaistui tälle valolle, mutta rohkean poikkeuksen teki Kokoomus-nuoret. Innovatiivisella aloitteellaan ”siirrä yrityksesi Viroon” isänmaan toi-vot muistuttivat mikä on perinteisesti ollut Suomen luonnollinen laajentumis-suunta.

Viime vuosina Eurooppa-innos-tuksen laimetessa on kompassin neula alkanut kiertää kehää ja uutta suun-taa Suomelle on Viron lisäksi haettu

pohjoisesta. Islantiin on suunnitteilla harjoituslentoja, ja koillisväylää varten varustaudutaan tehtailemalla telakoilla uljaita jäänmurtajia.

Sen verran rauhanomaisilta nämä aikeet kuulostavat militantin korvaan, että herää kysymys, eikö sitä miekkaa voisi vielä kerran vetää tupesta. Men-neisyydestä oppia ottaen ainoa mahdol-linen etenemissuunta näyttäisi olevan suoraan länteen eli Ruotsiin. Pessimis-tinä kuitenkin luulen, että kansankodin hurjat kodinturvajoukot ovat liian kova pala purtavaksi suomalaisille sydän- ja verisuonitautisille reserviläisille.

” Herää kysymys, eikö sitä miekkaa voisi vielä kerran vetää tupesta.”

26 p o l e e m i 4/2012

Keväällä alkoi kuitenkin työntäyteinen matkam-me kohti valtsikaa. Kulutimme useammankin tovin takapuolilihaksiamme kirjastossa opetel-len ministerivaltiosihteereitä ja Kekkosen halli-

tuksen kokoonpanoja. Bongasipa eräs Polhon hallituksen jäsenkin toisen

meistä bussissa pänttäämästä. Ponnistelu kuitenkin kan-natti, sillä lopulta heinäkuussa postilaatikosta kolahti se legendaarinen, paksu kirjekuori valtiotieteellisen tiede-kunnan leimalla. Siitä hetkestä alkoi kuumeinen syksyn koittamisen odotus.

Jo ensimmäisistä fuksitapaamisista alkaen tuli hieman yllättäenkin selväksi, kuinka tiiviin ja lämminhenkisen yhteisön ainejärjestömme Polho ry muodostaa yhdessä

Taso ry:n opiskelijoiden kanssa. Vaikka olemmekin kool-taamme pieniä ainejärjestöjä, yhdessä yhiksenä meillä on vähintään tuplasti hauskempaa!

Nopeasti selkeni myös opiskelijaelämän monipuoli-suus: tuutorimme ovat pitäneet meidät jo elokuusta asti kiireisinä. Olimme kuitenkin päättäneet, että kaikessa on oltava mukana. Ensimmäiset viikot opiskelijana kuluivat fuksitapaamisten, KannuGamesien, fuksisaunan, fuksi-mökin ja erilaisten suunnistusten muodossa. Varsinkin Kannun fuksisuunnistuksessa välähti mielessä, miten ai-nutlaatuista ja hauskaa aikaa opiskelujen aloittaminen on: harvemmin sitä tulee räpättyä Aikuista naista Kolmen se-pän patsaalla ohikulkijoiden pällistellessä vieressä. Samaa

Vielä kymmenen kuukautta sitten olimme autuaan tietämättömiä tulevan syksyn tapahtumista: toinen meistä piippasi hikipäissään sukkia Lindexin kassalla, toinen luki täydellä teholla ylioppilas-kirjoituksiin. Kumpikaan meistä ei olisi voinut aavistaa mitä syksy toisi tullessaan...

Aikuista naista Kolmen sepän patsaalla

Teksti Maija Yrjä ja Saila Kurki Kuvat Johanna Räty

27p o l e e m i 4/2012

kappaletta Yhis hoilasi myös fuksisitsien toisella konfe-rensilla Casa Academican alakerran pubissa.

Vanhemmat opiskelijat yli ainejärjestörajojen ovat perehdyttäneet meidät fuksit kärsivällisesti sitsaamisen saloihin, eivätkä hämmentyneet, vaikka oikeaoppinen sit-sausetiketti ei aivan heti meiltä sujunutkaan.

Syksy on vienyt meidät myös Suomen rajojen ulko-puolelle: aluksi Viroon Kannun fuksiristeilyn muodossa ja myöhemmin jopa EU:n vaikutuspiirin ulottumatto-miin, eli Ukrainaan.

Pääsimme tutustumaan ukrainalaiseen ruokakulttuu-riin, arkkitehtuuriin ja poliittiseen ilmapiiriin. Reissun ehdottomana kohokohtana oli Tšernobyliin suuntautunut reissu, jolloin pääsimme omin silmin todistamaan vuon-na 1986 räjähtäneen reaktori 4:nnen, sen suojaksi raken-netun sarkofagin ja Pripyatin aavekaupungin autioitunei-ne huvipuistoineen.

Naispuolisten- ja miksei miespuolistenkin – opiskeli-joiden huomion varasti kuitenkin oppaamme Sergii Mir-nyi, jota on muun muassa kuvailtu osuvasti ”Sean Con-neryn ja indiana Jonesin risteytykseksi”.

Lomailun ja juhlimisen lisäksi olemme tietenkin myös opiskelleet, sitähän varten me tänne yliopistoon olemme loppujen lopuksi päätyneet.

Ensimmäiset opiskelukokemukset ovat olleet palkit-

sevia. Oma vapaus vaikuttaa opiskelujen kulkuun on ollut aivan eri luokkaa kuin ennen. Myös tulevaisuus vaikut-taa valoisalta: "Teistä ei tule tyhjäntoimittajamaistereita. Lupaan, että te kaikki saatte ihan oikeat työt", vannotti Polhon alumni Aki Reinimäki syyskuisella excullamme Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ry:hyn. Meitä on siis pidetty hyvin ajan tasalla myös työelämäpuolesta.

Fuksisyksy on kulunut huimaa tahtia, lähes hujauk-sessa. Välillä tuntuu, että on tapahtunut ja kokenut niin huimasti asioita, että mitään ei muistu mieleen. Onneksi niinä hetkinä voi avata Kannun laulukirjan ja palautella mieliin hauskojen kirjoitusten myötä kuluneita tapahtu-mia.

Iso kiitos kuuluu upeille fuksitovereillemme, loistavil-le tuutoreillemme, mahtaville vanhemmille opiskelijoille ja osaavalle laitoksen henkilökunnalle: ilman teitä tästä syksystä ei olisi millään muodostunut näin ainutlaatuista!

Lopuksi on ehkä aiheellista lainata hieman Sep-po Hentilää, joka orientoivalla viikolla lausahti meille Polhon fukseille seuraavaa: "Olette selvästi joutuneet tuhlaamaan kauneinta nuoruuttanne lukemalla minun raapustuksiani ja sitä on pakko pyytää anteeksi." Rakas professori Hentilä, ei tarvitse! Kaikki vaiva oli tämän ar-voista, ja vähän enemmänkin.

Tästä on hyvä jatkaa kehityskulkuamme avuttomasta fuksista kohti tiedostavaa, kriittisesti ajattelevaa, täysve-ristä valtsikkalaista. Oi, yhis on!

28 p o l e e m i 4/2012

Suomalaiset

1950- ja 1960-luvuilla puoli miljoonaa työikäistä suomalaista lähti ruotsalaiseen "kansankotiin" paremman elämän toivossa. Matka ei kuitenkaan ollut mutkaton. Sopeutuminen ei ollut kaikille helppoa ja elämää varjosti kaipuu kotimaahan.

Teksti ja kuvat Reetta Heiskanen

ma ahanmuuttajat

29p o l e e m i 4/2012

Mummolan tuoksu

Marraskuinen keskiviikko Göteborgissa vuonna 2012. Kävelen sisään punaisen puutalon ovista, oven yläpuolel-la lukee "Kahvila Maria". Kauniin pihan toisella laidalla siintää kivinen kirkko.

Kun astun ovista sisään, leijailee nenääni välittömästi tuttu tuoksu. Tuoksuu mummolalta. Ja Suomelta.

Olen tullut kahvila Mariaan etsimään ruotsinsuo-malaisia. Toisin sanoen, suomalaisia maahanmuuttajia. Huhujen mukaan he kokoontuvat tässä kahvilassa joka keskiviikko kello 12. Vaalean huoneen keskellä on suuri valkea pöytä. Sen ääressä istuu 11 henkilöä. Keski-ikä on selkeästi ylittänyt kuudenkymmenen. Liityn joukkoon.

Ruotsinsuomalaiset ottavat minut lämpimästi vas-taan. Nauru raikaa heti alusta alkaen kun Liisa kertoo taas yhtä lukuisista vitseistään. "Niin se poika siellä kaup-pakeskuksessa tuli mun luokse ja kysyi voisinko olla sen mummu? Ja niin mä sanoin, että totta kai voin olla sun mummu!" Koko porukka räjähtää raikuvaan nauruun. Tarjolla on reissumiestä ja lihapullia, punajuurisalaattia ja pullapitkoa.

Mieleni valtaa välittömästi lämmin tunne. Ehkä se on se tunne, jonka saa vain silloin kun asuu ulkomailla ja löytää uudesta kotikaupungistaan yksitoista eläkeläistä suomalaista, jotka vitsailevat kaiken aikaa ja mussuttavat reissumiestä. Tekee mieli tirauttaa pari kyyneltä tilanteen vuoksi.

Vanhukset tulevat lähelle, kyselevät kuulumisia ja lo-pulta toinen porukan miehistä kysyy, mitä oikein opiske-len täällä. "Journalismia", vastaan. "Ai joutamista! Haha-haha!" Ja taas nauretaan. Kovaa ja korkealta.

Nämä ihmiset ovat ruotsinsuomalaisia. Kun sodasta toipuva Suomi ei tarjonnut tarpeeksi, näytti ruoho lahden

toisella puolella vihreämmältä. "Kun lentokone laskeutui Göteborgiin vuonna 1958, oli kaikkialla ihan vihreää ja aurinko paistoi. Suomessa oli jo polveen asti lunta, mutta täällä ruoho kimalsi vihreänä", kertoo Kirsti pilke silmä-kulmassa.

Tänne he saapuivat, suurin osa töihin Volvon ja Saa-bin tehtaille. Ruotsi tarjosi paremman elintason ja tarvitsi työvoimaa kasvaville tehtailleen. Sinne tallustelivat joka aamu myös kymmenettuhannet suomalaiset maahan-muuttajat, joita alettiin myöhemmin kutsua myös nimi-tyksellä "finnjävle".

Missä vaiheessa asiat menivät sitten vikaan? Kaikki eivät sopeutuneet uudessa maassa elämiseen. Jotkut huo-masivat, että Ruotsi oli todella erilainen maa Suomeen verrattuna.

Monet työikäiset suomalaismiehet tarttuivat pulloon ja alkoivat juoda.

Kolikon toinen puoli

Yleisradion toteuttamassa "Kansankodin kuokkavieraat" -dokumentissa esiintyy mies nimeltä Jari Kuosmanen. Kuosmanen muutti Göteborgiin ruotsalaisen tyttöystä-vänsä perässä 60-luvulla ja aloitti välittömästi työt Gö-teborgin telakalla. Telakalla vierähti kymmenen vuotta ennen kuin Ruotsin valtio tarjosi apurahan, jonka avulla Kuosmanen kouluttautui sosiaalityöntekijäksi.

Nykyään hän toimii Göteborgin yliopiston sosiaali-työn laitoksen lehtorina ja dosenttina ja on erikoistunut miestutkimukseen.

Telakalla työskennellessään Kuosmanen huomasi, kuinka suomalaiset miehet alkoivat syrjäytyä ruotsalai-sesta yhteiskunnasta. Kuosmasen mukaan monille mie-hille ruotsalainen kulttuuri oli liian erilainen suomalai-

ma ahanmuuttajat

30 p o l e e m i 4/2012

seen verrattuna. Hän kertoo dokumentissa syrjäytymisen syiksi suku-

puoleen kohdistuvat tasa-arvovaatimukset, Suomen ja Ruotsin täysin erilaisen historian sekä sen, että suoma-laiset miehet tunsivat alemmuudentunnetta Ruotsissa omasta kielestään sekä alkuperästään.

Miehet hakivat tukea alkoholista naisia helpommin. On selvää, että monien suomalaismiesten oli todella vaikeaa löytää paikkansa ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Kuosmanen kuvailee, kuinka kahdella kolmasosalla tela-kalla työskennelleistä miehistä oli alkoholiongelma. Vie-lä 1970-luvun lopulla Göteborgin psykiatrisen sairaalan miehistä neljäsosa oli suomalaistaustaisia.

Yle:n dokumentissa esiintyy myös mies nimeltä Mau-

ri Poikeljärvi. Nykyään Poikeljärvi toimii tunnetun Syvä-puro-hoitokodin johtajana Liljendalin kunnassa. Hän on myös sosiaalineuvos.

Poikeljärvi antaa dokumentissa erilaisen näkemyksen siitä, miksi alkoholi oli monille nuorille suomalaismie-hille Ruotsissa niin tärkeää: "Se oli nuorta uhmaa. Se oli seikkailua, millään ei ollut mitään väliä. Kun ei ollut vai-moa eikä perhettä, oli ihanaa, että sai juoda."

Pellot pakettiin ja Ruotsiin

Kun yritän kysyä kahvilassa ruotsinsuomalaisilta suoma-laisten miesten juomiskulttuurista, on vaikeaa saada vas-

tausta. "Eihän me sitä tehty", naureskelee 65-vuotias, alun pe-

rin Satakunnasta kotoisin oleva Liisa Santikko ja jatkaa villapaidan kutomista. "Minä olen aina viihtynyt. Minulla on ihania ystäviä ja uskolliset naapurit. Mutta se riippuu paljon itsestään, että kuinka viihtyy", Liisa jatkaa. Hänen kaikki työkaverinsa ovat ruotsalaisia ja hän on edelleen työelämässä, Göteborgin sairaalassa.

Kirsti Järvinen muutti Ruotsiin miehensä kanssa 1960-luvun lopulla. "Meillä oli oma pieni maapaikka Jo-ensuun lähellä maaseudulla, mutta siellä ei riittänyt vettä. Olisi pitänyt tehdä porakaivo, mutta meillä ei ollut säh-köä. Sen jälkeen asuimme vuokrapaikalla."

Sotien jälkeen Suomen valtio kannusti kotimaisen

elintarviketuotannon lisäämiseen monin keinoin. Toi-menpiteet tehosivat kuitenkin yllättävän nopeasti ja 1960-luvulla Suomessa ajauduttiin ylituotannon ongel-miin. Peltoja alettiin laittaa pakettiin.

Paketit ja "lehmäntappopalkkiot" ovat jääneet histori-ankirjoitukseen kuvaamaan maaseudun tyhjenemistä ja maatalouden alasajoa.

"Vuokrapaikan jälkeen tuli peltopaketti. Ja me lasket-tiin, että meidän ei kannata maksaa siitä pellosta niin pal-jon vuokraa kuin mitä tämä omistaja sai korvauksia. Kun vuokra-aika loppui, syntyi idea Ruotsiin lähtemisestä", Kirsti kuvailee.

Muuttaessaan Ruotsiin, Kirsti ei osannut sanaakaan kieltä.

31p o l e e m i 4/2012

"Enkä ole kyllä oppinut vieläkään", Kirsti nauraa. Teh-taalla piti olla kuulosuojaimet, joten siellä ei tarvinnut kuulla tai puhua.

Kirsti kuvailee, kuinka työpaikalla sanoessaan "huo-menta" ruotsiksi, työnjohtaja vastasi suomeksi. Ja tietysti kaikki osasivat sanoa "yksi, kaksi, kolme" ja "ei saa peit-tää".

Kirstin tytär oli aloittanut koulunkäynnin Suomessa ja jatkoi sitä Ruotsissa.

"Alkuun, kun opettajat ja oppilas eivät ymmärtäneet toisiaan, täytyi tytön piirtää kaikki. Onneksi hän on ollut aina hyvin taitava piirtäjä. Opettajat eivät oikein tienneet, että millainen todistus tytölle pitäisi antaa. Mutta kyllä se sitten lopulta oli ihan hyvä", hymähtää Kirsti.

Suomalaisista ruotsalaisiksi

Kahvila Mariassa istuvat ruotsinsuomalaiset ovat iloista väkeä. Näiden maahanmuuttajien sopeutuminen on on-nistunut ja aika on kullannut muistot. Vaikeudet on voi-tettu. Ruotsi tuntuu nyt kotimaalta eikä kaipuu Suomeen ole enää kova. Ongelmat vaikuttavat olevan samanlaisia kuin suomalaisilla eläkeläisillä: mikä avuksi, kun tavarat tuntuvat olevan koko ajan hukassa ja eläkettä voisivat kyl-lä maksaa enemmän.

1960-luvun Ruotsi oli saman kysymyksen äärellä kuin Suomi vuonna 2012 – miten suhtautua maahanmuutta-jiin, siirtolaisiin ja pakolaisiin? Tällä hetkellä Ruotsissa asuu lähes 500 000 ruotsinsuomalaista. Silti suomalaisista

maahanmuuttajista ja lähihistoriasta ei käydä vapaata ja avointa keskustelua. Sillä sitähän suomalaiset olivat. Maa-hanmuuttajia. Elintasopakolaisia. Siirtolaisia.

Suomi tuntuu unohtavan oman historiansa. Jos ruot-sinsuomalaisten kokemuksia käsiteltäisiin avoimesti, ehkä mekin vielä ymmärtäisimme, miltä todella tuntuu muuttaa toiseen maahan. Miltä tuntuu se, kun ihmiset eivät puhu omaa kieltäsi, eivät jaa samaa historiaa tai ym-märrä alkuperääsi.

Kahden tunnin jälkeen kahvihetki päättyy. Liisa San-tikko ja muut ruotsinsuomalaiset lähtevät jatkamaan nor-maaleja päiväaskareitaan. Ennen lähtöä Liisa kuitenkin kysyy: "Tulethan ensi viikollakin?"

Varmasti tulen. Ja tuon reissumiestä mukanani.

Jos ruotsinsuomalaisten kokemuksia käsiteltäisiin avoimesti, ehkä mekin vielä ymmärtäisimme, miltä todella tuntuu muuttaa toiseen maahan.”

”

32 p o l e e m i 4/2012

Presidentti Viktor Janukovytšin edustama Aluei-den puolue (ukr. Партія регіонів, Partija rehioniv) voitti Ukrainassa lokakuun lopulla käydyt parla-menttivaalit. Puolue sai äänistä 36,6 prosenttia, pahimman kilpailijan Isänmaa-puolueen jäätyä noin 21:en prosenttiin. Ennalta nähtävissä ollut tu-los ei lupaa merkittäviä muutoksia kehityksessään pysähtyneen maan politiikkaan.

Vaaleja varjosti Isänmaa-puoluetta johtavan ja maailmallakin tunnetun oppositiojohtajan Ju-lija Tymošenkon istuminen vankilassa. Hänet tuomittiin maan etujen vaarantamisesta Venä-

jän kanssa käytyjen kaasukauppojen yhteydessä. Vähemmälle huomiolle ulkomaisessa mediassa on

sen sijaan jäänyt maan entisen sisäministerin Juri Lut-senkon päätyminen niin ikään vankilaan kavalluksesta ja virka-aseman väärinkäytöksestä tuomittuna. Molemmat tuomioista ovat luonteeltaan enemmän poliittisia kuin todellisiin rikkeisiin perustuvia, ja ne kuvastavat maan demokratian heikkoa tilaa.

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj löy-sikin vaaleista paljon huomautettavaa. Järjestön vaali-tarkkailijat havaitsivat vaalien aikana merkkejä hallinto-resurssien väärinkäytöstä sekä läpinäkyvyyden puutetta

puolue- ja kampanjarahoituksessa. Huomautettavaa löy-tyi myös puolueiden medianäkyvyydestä, jota ei pidetty tasapuolisena kaikille puolueille. Etyj kuvailikin vaalien olleen askel taaksepäin maan demokraattisessa kehityk-sessä.

Parlamentin suurimman puolueen paikan säilyt-tänyt Alueiden puolue on profiloitunut erityises-ti maan itäosien venäjänkielisen väestön asioiden ajajaksi sekä hyvien Venäjä-suhteiden vaalijaksi.

Tämä ei silti ole merkki venäläisvähemmistön halusta takaisin Venäjän yhteyteen, vaan vähemmistö on maan jo yli kaksikymmenvuotisen itsenäisyyden aikana iden-tifioinut itsensä ukrainalaiseksi. Kyse onkin enemmän puolueen tukialueiden hyväksi tehtävästä siltarumpupo-litiikasta.

Puolue on muun muassa ajanut läpi lain, joka nostaa venäjän kielen aseman tasaveroiseksi alueilla, joissa sen puhujien määrä ylittää kymmenen prosentin osuuden väestöstä. Kansallismielisten vastustajien leirissä laki on nähty uhaksi ukrainan kielen asemalle ja elinvoimaisuu-delle.

Maan suurten valtakielten taistellessa asemistaan me-dia on kuitenkin jättänyt huomioimatta lain myönteiset vaikutukset maan muille vähemmistökielille. Venäjän-kielisten saamat edut koskettavat nimittäin myös maan

Ukrainan demokraattinen vaihtoehdottomuus

Teksti ja kuvat Miran Hamidulla

33p o l e e m i 4/2012

läntisten alueiden merkittäviä unkarilais- ja romanialais-vähemmistöjä.

Itään päin kallellaan olevista ulkosuhteistaan huoli-matta Janukovytš ei ole kääntänyt selkäänsä lännenkään suuntaan. Alueiden puolueen, kuten myös kaikkien kil-pailevien oppositiopuolueiden - äärinationalistista Svo-bodaa lukuun ottamatta - pyrkimyksenä on maan tekeminen EU-jäsenyyskelpoiseksi.

Korruption ja epärehellisten vaalien riivaama maa ei kuitenkaan ole mi-kään ykkösjäsenehdokas, ja EU on-kin antanut jäsenyydelle nykyises-sä tilanteessa lähes mahdottomat ehdot. Näin ollen Janukovytišin johtama Ukraina joutunee jat-kossakin etsimään talousyhteis-työtä Venäjän suunnalta.

Vaikka Alueiden puolue on-kin käyttänyt valtaansa sen poliit-tisten vastustajien vangitsemiseen, on sen vallankahvassa pysymistä helpottanut myös kilpailevien puoluei-den tarjoamien vaihtoehtojen puute. Uk-rainalaiselle politiikalle on tyypillistä kaikkien puolueiden populistinen tapa kosiskella äänestäjiä ilman konkreettisia tekoja.

Esimerkiksi käytyjä vaaleja edeltävinä kuukausina maan poliitikot ovat valmistelleet maan suvaitsematto-miin asenteisiin vetoavaa lakia homopropagandan kieltä-miseksi. On kuitenkin hyvin epäselvää, miten tämä ho-mopropaganda tultaisiin määrittelemään. Voi myös olla mahdollista, että poliittisten irtopisteiden keräilemiseksi luotu lakihanke unohdetaan lopulta kokonaan vähin ää-nin.

Ukrainan poliittinen tulevaisuus ei silti aina ole ollut näin lohduton. Vielä vuonna 2004 tilan-ne näytti lupaavalta, kun suurmielenosoituk-sien avulla Alueiden puolueen vallasta syr-

jäyttänyt ”oranssi vallankumous” nosti valtaan presidentti Viktor Juštšenkon sekä pääministeri Tymošenkon.

Vallankumouksen johtohahmojen väliset ristiriidat kuitenkin kuihduttivat pian

sen saavutukset. Lopulta likaisen, Juštšenkon myrkytysyrityksen

sävyttämän, valtakamppailun jäljiltä valtaan palasikin lo-pulta Alueiden puolueen Janukovytš.

Vallitsevassa tilanteessa kansan luottamus politiik-kaan on lähes mennyttä. Kun muutosta ei ole saatu aikaan

sen paremmin äänestämällä kuin mieltä osoittamalla, alkaa

kansalle olla lopulta samanteke-vää kuka skandaaleissa ryöpytetyis-

tä poliitikoista vallassa istuu. Tämä on kohtalokasta ikiaikaiselle ra-

jamaalle, jonka riitelevät poliitikot eivät kykene löy-tämään yhteistä säveltä länteen katsovien länsiosien uk-rainalaisten ja itäosien venäläisten välille. Ilman yhteistä suuntaa jäävät myös yhteiset edistysaskeleetkin ottamatta.

Lähteet:

Suomen suurlähetystö, Kiova

http://www.osce.org/odihr/96675

”Vallankah-vassa pysymistä on

helpottanut myös kil-pailevien puolueiden

tarjoamien vaihto-ehtojen puute.”

34 p o l e e m i 4/2012

n ä k ö k u l m a Timo Lampinen, OTK, VTK

Ihmislajin luontainen tapa on elää yli 15 ih-misen ryhmässä. Ryhmän riittävän koon mahdollistama yhteistyö ja työnjako olivat edellytys esimerkiksi lajin leviämiselle kaikille

ilmastovyöhykkeille jo esihistoriallisena aikana.Noin 10 000 vuotta sitten alkanut maanviljelys

lisäsi erikoistumista ja hierarkiaa. Muutama sata vuotta sitten alkanut teollistuminen nosti aineel-lisen hyvinvoinnin aivan uudelle tasolle, mutta se myös jakoi elämän työhön ja yksityiseen osuuteen sekä toi molemmat osuudet rahatalouden piiriin.

Aineellisen hyvinvoinnin lisääntymisen seura-us ja osin edellytyskin on ollut ryhmän koon pie-nentyminen. Ilmiö on erittäin selvä yksityiselämäs-sä ja niukempi sekä epätasaisempi työelämässä.

Yksityiselämän ryhmäkoot ovat pienentyneet keskimäärin kahteen aikuiseen, mikä on vaikut-tanut merkittävästi väestön enemmistön elämän huononemiseen ja syrjäytymisen lisääntymiseen.

Ryhmän pienentymiseen liittyvän yhteistyön ja työnjaon vähentymisestä on seurannut esimerkiksi ympäristöä rasittavaa resurssien tuhlausta, ruuh-kavuosiongelmia, yksinäisyyttä, mielenterveyson-gelmia, tasa-arvon saavuttamisen vaikeutta, yhteis-kunnallisen osallistumisen niukkuutta, työelämän ja yksityiselämän yhteensovittamisen ongelmia, luovan työn edellytysten heikentymistä, fyysisen kunnon heikentymistä, julkisen talouden velkaan-tumista sekä syrjäytymistä.

Tehokas hoito: lisätään yhteistyötä ja työn-jakoa nykyaikaan sopivalla tavalla

Todennäköisesti ainoa samalla sekä oikeaan suun-taan vievä että tehokas tapa parantaa yksityiselä-mää ja työelämää on lisätä huomattavasti yhteis-työtä ja työnjakoa väestön enemmistölle sopivalla tavalla.

Ainakin alkuvaiheessa painotus pitää olla selke-

ästi yksityiselämässä, sillä sen osuus on 80 prosent-tia vuoden tunneista. Yksityiselämässä yhteistyön uusien muotojen kehittäminen voidaan aloittaa tasa-arvoisemmin, osallistavammin ja innovatii-visemmin kuin lyhytnäköisen voitontavoittelun ja kustannussäästöpaniikin ohjaamassa työelämässä.

Onko yhteistyön ja työnjaon olennainen ja kestävä lisääminen yksityiselämässä mah-dollista?

Yhteiskuntamme pitää nyt esimerkiksi perhe- ja sosiaalitukien valossa oletuksena enintään kah-den aikuisen ihmisen ryhminä toimimista. Ame-rikkalaiset yhteiskuntatieteilijät, joita suomalaiset yhteiskuntatieteilijät nöyrästi myötäilevät, eivät tunnista työnjaon ja yhteistyön vähentymistä me-gatrendiksi. Sellaisena nähdään silti yksilöllistymi-nen, joka on yksi ryhmän pienentymisen toissijai-sista seurauksista.

Ryhmän pienentymisen sivuuttamiseen ja yk-silöllistymisen merkityksen yliarviointiin hairah-tuvat myös arvostetut historiantutkijat kuten Juha Siltala. Esimerkiksi hänen muutoin ansiokkaassa kirjassaan Työelämän huonontumisen lyhyt histo-ria todetaan: ”Paikallisyhteisöutopioiden suosiota rajoittanee peruuttamaton yksilöllistyminen: abst-rakti työsopimus ja raha velvoitteen ei-persoonal-lisena muotona ovat myös vapauttaneet paikallis-yhteisön hierarkiasta ja ahdistavista perinteistä. Turbokapitalismin pakkokollektiivisuutta – ’ora-vanpyörä’ ja velkariippuvuutta – tahdotaan vas-tustaa luopumatta kuitenkaan vapauksista” (Siltala 2007, s. 699).

Siltala antaa kuitenkin arvokkaita vihjeitä sii-tä, miten yksityiselämän yhteistyö pitäisi järjestää, jos sitä yritetään rakentaa kestäväksi. Pitää välttää hierarkkisuus ja ahdistavat perinteet sekä järjestää yhteistyö vapautta lisäävällä tavalla. Toiminnassa

Yksityiselämän yhteistyö on perusta myös työelämän parantamiselle

Diagnoosi: yhteistyön ja työnjaon romahdus

35p o l e e m i 4/2012

pitäisi myös olla vahvasti ”leikin ja yhdessäolon piirteitä” (Siltala, s. 701).

Lajin historian ja Siltalan vihjeiden avulla voi-daan päätellä, että jos yksityiselämän yhteistyön uusia ja kestäviä olotiloja (faaseja) ylipäätänsä on, niin niillä on tiettyjä piirteitä. Yhteistyöryhmällä on lajin taipumuksia mukaileva rajattu koko, luul-

tavasti 15–60 ihmistä. Yhteistyöryhmällä on yksi tai useampi yhtei-

nen fyysinen tila käytössään, mutta useimmilla jäsenkotitalouksilla tai yksilöillä on yksityisyyden varmistamiseksi myös omat asunnot. Ryhmän jä-seneksi ei pääse kuin yhteistyöryhmän omien sään-töjen mukaan, ei esimerkiksi ostamalla asunto jos-tain tietystä paikasta. Naapuruus tai edes samassa kaupunginosassa asuminen ei ole välttämätöntä, jos ei kiellettyäkään, kyse ei siten ole utopistisesta ja ahdistavasta paikallisyhteisöstä vaan avarasta, digitaaliajan verkostoyhteisöstä.

Jäsenten toiminta on lähtökohtaisesti palkaton-ta, mutta ulkopuolisia ostopalveluitakin voidaan käyttää. Toiminta on niin hyvin resursoitua päin-vastoin kuin palkkatyö, että ”toiminta” on ennem-minkin hauskaa ja mielekästä yhdessäoloa kuin työntekoa, silti toimintamalli vapauttaa esimerkik-si pienten lasten vanhempien aikaa huomattavasti nykyiseen verrattuna.

Todennäköisin ensimmäinen onnistuneen yksityiselämän yhteistyöryhmän käynnistäjä on

nuorehko hyvin koulutettu nainen vaikkapa kum-mitätinsä kanssa tai kaksi suunnilleen samanikäis-tä ystävätärtä, sillä naiset kärsivät yksityiselämän yhteistyön ja työnjaon heikentymisestä miehiä enemmän. Hyvin toimiva avara yhteistyöryhmä on mainio väline tähänkin kehitystarpeeseen.

Yksityiselämän uudentyyppisten yhteistyö-

faasien edut jatkokehittämismahdollisuuksineen näyttävät huikeilta sekä osallistujille että yhteis-kunnalle. Kestäviä faaseja kannattaa etsiä ja kokeil-la sitkeästi.

Esimerkiksi historiantutkijat ja opiskelijat voi-vat pitkien kehityskulkujen asiantuntijoina edis-tää faasien löytymistä vaikkapa tutkimalla, miksi yhteistyön ja työnjaon romahdusta tai sen syynä olevaa yksityiselämän ryhmäkoon pienentymistä ei vieläkään tunnisteta megatrendiksi ja lukuisten ongelmien tärkeimmäksi syyksi edes ammattitut-kijoiden keskuudessa.

Kaikille on sallittua esittää tässä kirjoituksessa esiteltyä parempi yhteiskuntamme ongelmia laajas-ti selittävä diagnoosi sekä siitä johdettu, ongelmia käytännössä sekä tehokkaasti, kestävästi ja monia-laisesti ratkaiseva kehittämismalli.

Tätä kirjoitettaessa julkisuudessa esitetyt ehdo-tukset esimerkiksi ”arvokkaasta elämästä” (prof. P. Himanen, Sininen kirja) tai kilpailukyvyn lisäämi-sestä työaikoja pidentämällä (EK:n pj I. Kokkila/HS 8.11.12) eivät täytä näitä vaatimuksia.

Yksityiselämän ryhmäkoot ovat pienentyneet kes-kimäärin kahteen aikuiseen, mikä on vaikuttanut merkittävästi väestön enemmistön elämän huono-nemiseen ja syrjäytymisen lisääntymiseen.”

”

36 p o l e e m i 4/2012

Kataloniasta katkeria euroja Madridin herroille

teksti ja kuvat janne soisalon-soininen

37p o l e e m i 4/2012

Katalonian alueparlamentin vaalit olivat hyvä esimerkki siitä, mitä käy kun yhteinen hyvä ei meinaa enää riittää kaikille.

Marraskuun lopun vaaleissa noin kaksi kolmesta äänestäjästä antoi tukensa Katalo-nian itsenäisyyttä ajavalle pääministeri Ar-tur Masille ja muille separatistiryhmille.

Ajatus itsenäisestä Kataloniasta ei ole kuitenkaan uusi. Alueesta tuli ensi kertaa it-senäinen valtakunta noin 1000 vuotta sitten. Barcelonan kreivien hallitsema Katalonia taipui Espanjan hallitsijoiden valtaan Ame-rikan löytyessä.

Viimeksi Katalonia julistautui itsenäisek-si vuonna 1931, Espanjan toisen tasavallan syntyessä. Maa ajautui kuitenkin sisällisso-taan, jonka tasavaltalaisia tukeneet katalo-nialaiset hävisivät oikeistodiktatuurin vuon-

na 1939 muodostaneelle kenraali Francolle.Itsenäiseksi Kataloniasta tuskin on nyt-

kään, mutta syyskuussa kaduille rynnännyt miljoonapäinen joukko nationalistisen herä-tyksen kokeneita katalaaneja käy Espanjalle joka tapauksessa kalliiksi.

ESPANJAN EUROSAMPO

Espanjalle Katalonian menettäminen olisi taloudellinen katastrofi. Tällä hetkellä noin 20 prosenttia maan bruttokansantuotteesta tulee Kataloniasta.

Katalonian osuus Espanjan koko viennin arvosta on noin kolmannes. Alueen panos koko maan sosiaalimenoihin on niin ikään vajaa kolmannes.

Kapinoiva Katalonia on hyvin vaikea pala Espanjan pääministeri Mariano Rajoyl-le, jonka vastuulla on pitää maan kaatumai-sillaan olevaa talouden korttitaloa pystyssä.

Kataloniasta käyvä puhuri voi hyvinkin painaa maan talouden yhä syvempään kuop-paan. Epävarmuus vaikuttaa muun muassa Espanjalle lainattavan rahan hintaan.

Tyhjästä katalaanit eivät valita. Tilanne painaa Espanjan kukkarossa, mutta painoa on kertynyt myös Katalonian taloudelle.

Katalonia maksaa vuosittain keskushal-

Barcelonan kreivien hal-litsema Katalonia taipui Espanjan hallitsijoiden valtaan Amerikan löy-tyessä«»

38 p o l e e m i 4/2012

linnolle 16 miljardia euroa enemmän kuin se saa tuloina takaisin. Vaje rahoitetaan vel-karahalla, jota on kertynyt vuosittain yli 2000 euroa per asukas. Katalonia tuottaa kaikista alueista kolmanneksi eniten resursseja Es-panjalle, mutta on saantipuolella vasta sijalla 10.

Kataloniasta puhutaan vauraana alueena, mutta sen velkataakka on hyvin korkea. Ra-hoitus on kiven alla, ja alue on joutunut pyy-tämään keskushallinnolta viiden miljardin euron hätälainaa.

KATALONiA TULiSi TOiMEEN iLMAN MAdRidiN HERROJA?

Kataloniassa monet ovat sitä mieltä, että Espanjan talouden heikko tila on pitkälti seu-rausta vuosikymmeniä jatkuneesta huonosta taloudenpidosta. Irtautuminen Espanjan ra-sitteeksi koituvasta taloudesta ja hallinnon kehnosta taloudenpidosta tuntuvat siten tieltä kohti parempia aikoja.

Katalonia on historiallisesti ollut Espan-jan talouden kantavia voimia. Katalonia me-nestyi erityisen hyvin 1700- ja 1800-luvuilla, teollistumisen ehdittyä alueelle ensimmäise-nä koko Espanjassa.

On siis syytä olettaa, että maa selviäisi omillaan. Toisaalta maa ei ole enää onnistu-

nut hankkimaan itsenäisesti rahoitusta, vaan on nyt Madridin hätälainan varassa.

Varsinkin katalonialaiset itse pitävät aluettaan edelleen aidosti kilpailukykyisenä ja rikkaana. Kirjassa ”Katalonia: aito ja ri-kas valtio” katalonialaiset Joan Canadell ja Albert Macia puhuvat vuoden 2014 velatto-masta Kataloniasta.

Kirjoittajien mukaan itsenäinen Katalonia voisi saada velkansa maksettua muutamassa vuodessa, ilman talouskurimuksessa rämpi-vää Espanjaa. Katalonian massiivisen vien-tisektorin tuottama ylijäämä koituisi kata-laanien pelastukseksi. Alueella on maailman kolmanneksi eniten kansainvälisiä kauppa-kumppaneita.

Canadellin ja Macian mukaan lähes 25 prosentin työttömyys tippuisi itsenäisessä Kataloniassa alle kymmeneen. Jos Katalonia saisi pitää omansa, verokantaa voitaisiin las-kea, eläkkeitä korottaa ja sosiaalietuuksia pa-rantaa.

Laittomiksi julistetut itsenäisyyspyrki-mykset tulevat luultavimmin lauhtumaan, kunhan keskushallinto pääministeri Rajoyn johdolla suostuu Katalonian ehdotuksiin ke-ventää alueen maksutaakkaa ja luovuttaa alu-eelle itsenäinen veronkanto-oikeus.

Myönnytyksillä eivät kuitenkaan talou-den ongelmat ratkea. Pahimmassa tapaukses-sa Rajoyn ovelle ilmestyy joukko muidenkin itsehallintoalueiden johtajia pyytämässä ke-vennyksiä maksutaakkoihinsa. Kaikki eivät voi saada alennusta aikana, jolloin kutistuva kakku on saatava riittämään kaikille.

Huonosti menee eikä helpotusta ole tois-taiseksi näkyvissä. Teollisuudesta, palveluis-ta ja rakennusalalta irtisanotaan yhä väkeä. Työttömyyden arvioidaan nousevan valta-kunnallisesti yli 30 prosentin vuonna 2013.

Lähes 25 prosentin työttömyys tippuisi itsenäisessä Kataloni-assa alle kymmeneen«»

39p o l e e m i 4/2012

”Vähän liian humalassa”

Teksti Eetu JokelaKuvitus Emma-Karoliina Kurki

Viina ja valtakunnan-

politiikka ovat kulkeneet käsi

kädessä koko itsenäisen

Suomen historian ajan.

Poleemi kertoo neljä tarinaa siitä, kuinka poliitikot ja

alkoholi ovat osoittautuneet

huonoksi yhdistelmäksi.

40 p o l e e m i 4/2012

Alkoholi pyöritti aikanaan Suomen päivänpolitiik-kaa. Erityisesti idänsuh-teita hoidettiin vodkan

ja Koskenkorvan voimalla – Kekko-nenkin kirjoitti päiväkirjaansa usein kosteiden illanviettojen jälkeen otta-neensa turhan paljon.

Ulkopoliittista luottamusta ei kui-tenkaan tarvittu kuolettavaan huma-laiseen toilailuun. SDP:n puoluesih-teeri Väinö Leskinen lähti 6.4.1948 puoluetoveri Walter Kuuselan kans-sa paikallisen piirikokouksen jälkeen ajamaan autolla Porista kohti Helsin-kiä. Porissa viinaa oli juotu Leskisen elämäkerturia Tuomas Keskistä lai-natakseni ”suruttomasti”.

Ensin Leskinen ajoi ojaan, jolloin ajajaa vaihdettiin ja matka jatkui. Vain muutama kymmenen kilomet-riä myöhemmin Eurassa Kuusela ajoi päin tienpientareella seisoskellutta poikajoukkoa.

Yksi pojista kuoli, toinen louk-kaantui vakavasti. Leskinen tuomit-tiin viideksi kuukaudeksi työleirille Lohjan kalkkikaivokselle.

Seuraavan päivän Suomen Sosia-lidemokraatissa uutisoitiin isoin ot-

sikoin YYA-sopimuksen allekirjoit-tamisesta. Onnettomuudesta kertoi astetta pienempi uutinen sisäsivulla.

Leskinen luopui hetkeksi kai-kista luottamustehtävistään. Hän ei asettunut ehdolle vuoden 1948 vaaleissa.

Joulukuussa hän oli kuitenkin taas puoluesihteeri ja kahden vuoden kuluttua hän nousi puheenjohtajaksi. Vielä vuonna 1970 hän sai ulkomi-nisterin salkun.

Leskisellä oli osansa myös toisen sosialidemokraatin Penna Tervon kännitoilailussa. Vuonna 1952 juh-littiin sotakorvauksien maksamisen päättymistä. Kauppa- ja teollisuus-ministerinä toimineella Tervolla oli kestitettävänään neuvostoliittolaisia vieraita.

Lounas valtioneuvoston juhla-huoneistossa Smolnassa venyi – tus-kin kenenkään yllätykseksi – pitkäk-si. Niin Tervo kuin kunniavieraatkin olivat ympäripäissään. Ministerin oli tarkoitus pitää virallisessa juhlatilai-suudessa puhe, mutta tätä kehotettiin lähtemään kotiin.

Tervo kuitenkin piti puheensa,

joka vielä radioitiinkin – vaikka Ter-von ulosanti ei ollut niin sanotusti suoran lähetyksen edellyttämällä ta-solla.

Oikeisto, joka ei pitänyt Tervos-ta, käytti tilaisuuden hyväkseen, eikä kohdellut ministeriä silkkihansik-kain.

Leskinen keräili ilkkuvista lehti-artikkeleista leikekirjan ja lähetti sen jo arvatenkin melko suuresta mork-kiksesta kärsivälle Tervolle, saadak-seen tämän eroamaan. Leskinen ha-musi itse Tervon paikkaa. Presidentti Paasikivi tuki Tervoa, ja väitti kiven-kovaa, ettei ollut huomannut Tervon olleen juhlassa erityisen humalassa.

”Seuraavan päivän Suomen Sosialidemokraatissa uutisoitiin isoin otsikoin YYA-sopimuksen alle-kirjoittamisesta. Onnettomuudesta kertoi astetta pienempi uutinen sisäsivulla.”

41p o l e e m i 4/2012

Surullisenkuuluisin Arkadian-mäen viinamiehistä lienee kuitenkin Ahti Karjalainen. Karjalaisen uran aikana al-

koholilla oli ”osuutta asiaan” hyvin usein.

Ulkomaanmatkoilla K-linjan si-sämies katoili tai jopa lukittautui ho-tellihuoneeseensa juomaan. Vuonna 1979 hän sai rattijuopumuksesta Suo-men siihen asti suurimmat liikenne-sakot, 26 650 markkaa.

Alkoholi viimein myös lopetti Karjalaisen uran. Hävittyään vuonna 1982 presidentinvaalit Mauno Koi-vistolle hänet nimitettiin Suomen

Pankin pääjohtajaksi. Lokakuussa Suomi oli häviämässä devalvointikil-pailun Ruotsille. Karjalainen palasi lomamatkaltaan Espanjasta hoita-maan juttua, mutta oli niin hutikas-sa, ettei kyennyt antamaan lausuntoa lentokentälle vastaan tulleille report-tereille.

Suomi devalvoi uudestaan, ja Karjalainen jäi kuukauden sairas-lomalle. Keltainen lehdistö retosteli Karjalaisen sairaudella.

Paineen alla Keskustapuolue vaa-ti, että Karjalainen eroaisi virastaan. Karjalainen erosikin – Keskustapuo-lueen jäsenyydestä. Pian Koivisto erotti Karjalaisen vedoten ”yleiseen etuun”.

Mutta osataan sitä nyky-äänkin. Perussuoma-laisten Teuvo Hakka-rainen kunnostautui

jo ennen kansanedustajanuraansa muun muassa puhaltamalla vuonna 1986 Suomussalmen kirkon hopeat.

Varsinaisen kreisibailausvaihteen Viitasaaren kansanmies laittoi pääl-le viime helmikuussa. Hakkarainen lähti ennestään tuntemattomien ih-

misten kanssa eräästä anniskelura-vintolasta aamuneljältä jatkoille Hel-singin Kyläsaareen. Ilmeisesti jossain vaiheessa Hakkarainen huomasi, että oli päätynyt Bandidos-moottoripyö-räjengin kerhotilaan.

Paikalla olleen naisen mukaan Hakkarainen yritti ostaa häneltä sek-siä. Hakkarainen väittää, että mak-sullista seksiä tarjottiin hänelle, että hän kieltäytyi ja jätti naiselle 100 eu-ron setelin ”säälistä”.

Omien sanojensa mukaan ”vähän liian humalassa” ollut Hakkarainen heitettiin aamukuudelta ulos, kun hänen käytöksensä oli käynyt häirit-seväksi, siis jopa hieman railakkaista elämäntavoista tunnetuille moottori-pyöräjengiläisille.

Hakkarainen haki kerhotilalle unohtuneen työsalkkunsa puoli seit-semältä ja palasi työpaikalleen Edus-kuntataloon. Puoluejohtaja Timo Soinin todettua, että Hakkarainen tarvitsee apua, hakeutui hän hoitoon.

Hakkaraiselle taisikin käydä lop-pujen lopuksi aika paljon paremmin kuin monelle edeltäjälleen. Apua tar-joamalla olisi voitu estää monta inhi-millistä tragediaa.

” Ulkomaanmatkoilla K-linjan sisämies katoili tai jopa lukittautui hotellihuo-neeseensa juomaan.”

42 p o l e e m i 4/2012

p u h e e n j o h t a j a l t a

Tämä on se puheenjohtajapalsta, jossa haikein mielin katsellaan mennyttä vuotta. Ikävä ei ainakaan tule nälkävuoden pituisia kokous-

putkia, eikä sitä, että pitäisi olla n+1 paikassa samanaikaisesti. Kalenteri näyttää ensi vuo-della puolella huomattavasti valkoisemmalta kuin itsenäisyyspäivän alla.

Ainejärjestön toiminnassa ehkä eniten mietityttää se, tarjosiko Polho jäsenistölleen riittävästi järkevää ja mielekästä toimintaa. Toivottavasti tarjosi. Ensi vuonna Johanna Rädyn innokas porukka tarjoaa vielä enem-män.

Väistyvän puheenjohtajan huolta ainejär-jestön tulevaisuudesta vähentää pätevänoloi-sen uuden hallituksen lisäksi tieto siitä, että moni pidemmän tähtäimen projekti on jo työn alla. Keväälle on alustavasti lupautu-nut jo pari mielenkiintoista T&K-vierasta. Polhon historiaprojekti, joka tuntuu olevan

vakiopuheenaihe jokaisessa pj-palstassani, lanseerataan 1.2. juhlallisesti Uudella Yhis-tys ry:n vuosijuhlien yhteydessä. Tervetuloa mukaan! Alumnirintamalla on yhteistyö on muutenkin toiminut varsin sujuvasti, ja kiin-nostavia tapahtumia on tulossa silläkin saral-la.

Huomattavasti ainejärjestön hallituksen puuhastelua tärkeämpää on se, miten me polholaiset viihdymme opiskelupaikassa.

Yhteishenki on ehdottomasti koko toi-minnan kulmakivi, eikä sitä edistääkseen tarvitse olla hallituksessa. Yhiksen tasa-arvo-toiminta on saanut tunnustusta, ja edistys nä-kyy toivon mukaan järjestötoiminnassa koko valtsikan tasolla. Suuria ja kunnianhimoisia

yhdenvertaisuusohjelmiakin tärkeämpää on se, että jokainen voi rauhassa olla oma itsen-sä opiskelupaikassaan. On arvokasta ja tavoi-teltavaa, että yhis tunnetaan tiedekunnassa ennen kaikkea hyvästä hengestään.

Pitkäaikaisen yhisläisen tasa-arvotyön hedelmiä saatiin nauttia tänä vuonna myös taloudellisesti. Polhon saamat Maikki Fri-berg -palkintorahat päätettiin käyttää seuraa-vasti: 1500€ opintopiiri- ja vuosijuhlatilille, josta kustannetaan yksi opintopiiri vuosittain 50-vuotisjuhliin asti. Historiatilille, jonne on koottu rahaa vuodesta 2005 lähtien, laitam-me 1000€.

Poleemin toimituskunta 2012 ansaitsee kiitosta laadukkaasta jäljestä. Yritämme Tuo-maan, Mikon ja Annan kanssa parhaamme ensi vuonna.

Kiitos Anna, Eetu, Hannele, Johanna, Rii-na, Sanna, Teemu, Teemu, Timo, Topi ja Tuo-mas. Saatiin aikaan hienoja juttuja.

Yhteishenki on ehdot-tomasti koko toiminnan kulmakivi, eikä sitä edistääkseen tarvitse olla hallituksessa.”

Ilmar Metsalo, Polhon puheenjohtaja

Kuva: Mikko Virta ”

43p o l e e m i 4/2012

44 p o l e e m i 4/2012

Polhon toimijat 2013

Aleksi JärvinenEevi Heikkinen

Saara HannikainenJenniina Kotajoki

Mert Sola

Saila KurkiEmma Puolakanaho

Wilhelmiina KoivuniemiSanna Väyrynen

Maija Yrjä

Ilmar MetsaloAnna NiemiMikko Virta

Tuomas Lassinharju

Puheenjohtaja: Johanna Räty1. opintovastaava: Topi Houni

Hallituksen jäsenet:

Poleemin päätoimittajat: